Ivanhoe - 33

läsnäolijat toistivat kovalla äänellä saman sanan.
»Veljet», lausui Beaumanoir, »te tiedätte, että me olisimme hyvin
voineet kieltää tältä naiselta sen edun, että hän saisi vedota
jumalantuomion kaksintaisteluun. Mutta vaikka hän onkin juutalainen ja
uskoton, niin onpa hän myös turvaton muukalainen, ja Jumala varjelkoon,
että häneltä kiellettäisiin meidän leppeitten lakiemme suoja, koska hän
itse sitä anoo. Sitäpaitsi me olemme ritareita ja sotureita yhtä hyvin
kuin hengellisiä miehiä, ja häpeä olisi, jos me, millä syyllä tahansa,
välttäisimme meille tarjottua taistelua. Tällainen on siis tämän asian
laita; -- Rebekkaa, Iisak Yorkilaisen tytärtä, on monen, monenlaisen ja
itsessään sangen epäilyttävän seikan nojalla syytetty siitä, että hän on
harjoittanut noitakeinoja erästä meidän veljeskuntaamme kuuluvaa jaloa
ritaria kohtaan, ja hän on vedonnut jumalantuomioon kaksintaistelulla
toivoen siitä viattomuutensa puhdistusta. Kenelle, arvoisat veljeni,
tämä taistelunpantti teidän mielestänne on annettava, ja kenenkä me
samalla määräisimme puolestamme-taistelijaksi?»
»Brian de Bois-Guilbertille, jota asia ennen muita koskee», lausui
Goodalricken preceptori, »ja joka sitäpaitsi parhaiten tietää, millä
puolella totuus tässä asiassa on.»
»Mutta jos», väitti suurmestari vastaan, »veljemme Brian on taian tai
lumouksen alainen -- minä puhun ainoastaan varovaisuudesta, sillä eihän
ole toista kättä tässä meidän pyhässä säädyssämme, jolle minä muuten
mieluummin uskoisin tämän tai sitä vielä tärkeämmänkin asian?»
»Korkea-arvoinen isä», vastasi Goodalricken preceptori, »ei mikään
lumous voi vaikuttaa häneen, joka astuu esiin taistelemaan
jumalantuomion puolesta.»
»Oikein puhuit, veli», päätti suurmestari. »Albert Malvoisin, anna tämä
taistelupantti Brian de Bois-Guilbertille. Me kehoitamme sinua, veli»,
jatkoi hän kääntyen Bois-Guilbertin puoleen, »että taistelet miehuudella
uskoen oikean asian menestykseen. -- Ja sinä, Rebekka, huomaa, että
sinulle määrään kolmannen päivän tästä lukien; siihen asti saat etsiä
ritaria, joka tahtoo puolestasi taistella.»
»Se on lyhyt aika», vastasi Rebekka; »kuinka muukalainen ja vielä
lisäksi vierasuskolainen voisi sen harvoina hetkinä löytää miehen, joka
hänen puolestaan panisi henkensä ja kunniansa alttiiksi antautuen
taisteluun sotataidostaan kuuluisaa ritaria vastaan.»
»En voi suoda sinulle pitempää aikaa», lausui suurmestari. »Taistelu on
taisteltava minun omien silmieni edessä, sillä useat tärkeät syyt
vaativat minua neljäntenä päivänä lähtemään täältä.»
»Jumalan tahto tapahtukoon siis!» sanoi Rebekka. »Minä turvaan Häneen,
jonka voimalla silmänräpäys on yhtä riittävä kuin koko pitkä ihmisikä.»
»Oikein puhuit, tyttö», virkkoi suurmestari; »mutta hyvinhän tiedämme,
kuka sinussa osaa pukeutua valkeuden enkelin muotoon. Nyt ei ole enää
muuta tehtävää, kuin että määräämme soveliaan taistelutantereen ja --jos
se tulokseksi tulisi -- mestauspaikan. -- Missä on tämän kartanon
preceptori?»
Albert Malvoisin, joka yhä piteli Rebekan sormikasta kädessään, puheli
Bois-Guilbertin kanssa hyvin kiivaasti vaikka matalalla äänellä.
»Mitä!» kysyi suurmestari, »eikö hän tahdo ottaa panttia vastaan?»
»Kyllä hän tahtoo -- kyllä hän ottaa, korkeasti kunnioitettava isä»,
vastasi Malvoisin peittäen sormikkaan oman viittansa alle. »Ja mitä
taistelutantereeseen tulee, pidän Pyhän Yrjänän turnajaiskenttää, joka
on tämän kartanon oma ja jota me käytämme sotaharjoituksiimme, siihen
soveliaimpana.»
»Hyvä on», päätti suurmestari. -- »Rebekka, tälle mainitulle kentälle
sinun pitää tuoda puolustajasi. Ja jollet voi sitä tehdä tai jos
puolustajasi jumalantuomion kautta jää tappiolle, niin tulee sinun
kuolla noidan kuolema, tuomion mukaan. -- Kirjoitettakoon tämä
päätökseni muistiin ja luettakoon pöytäkirja ääneen, ettei kukaan saisi
väittää, että ei ole saanut siitä tietoa.»
Eräs ritariston papeista, joka toimitti pöytäkirjurin virkaa, kirjoitti
heti tuomion paksuun kirjaan, joka sisälsi tämmöisissä juhlallisissa
kokouksissa tehdyt päätökset. Kun hän oli lopettanut kirjoittamisensa,
luki toinen pappi ääneen seuraavan:
»Rebekkaa, juutalaistyttöä, Iisak Yorkilaisen tytärtä, syytettiin
noituudesta sekä muista pahoista teoista erästä ritaria vastaan, joka
kuuluu pyhään Siionin temppelin ritaristoon. Ja hän kielsi sen väittäen,
että tänä päivänä häntä vastaan esiintuodut todistukset olivat väärät,
pahanilkiset ja kavalat. Ja hän pyysi laissa sallitulla tavalla saada
puolustaa asiaansa jonkun ritarin välityksellä, koska hänen oma
ruumiinsa ei kykene taisteluun. Ja tulee tämän hänen puolestaan
taistelevan ritarin täyttää rehellinen tehtävänsä kaikella
ritarillisella tavalla ja sellaisilla aseilla, jotka kaksintaisteluun
täydesti kuuluvat. Ja se kaikki on tehtävä juutalaistytön omalla
kustannuksella ja vaaralla. Ja näin sanoen hän tarjosi panttinsa. Ja
tämä pantti annettiin jalolle herralle ja pyhän Siionin temppelin
ritarille, Brian de Bois-Guilbertille, joka siis määrättiin taistelemaan
tätä tappelua niin säätynsä kuin myös omasta puolestaan, koska syytetyn
harjoittamat taikatemput olivat häntä vioittaneet ja vahingoittaneet.
Sentähden korkeasti kunnioitettava isä ja mahtava herra, Luukas,
Beaumanoirin markiisi, suostui mainittuun taisteluvaatimukseen sekä myös
siihen, että kanteenalainen saa panna toisen puolestaan taistelemaan, ja
määräsi suurmestari, että mainittu tappelu on taisteltava kolmantena
päivänä tästä lukien siinä aitauksessa lähellä Templestowen
preceptorio-kartanoa, jota nimitetään Pyhän Yrjänän turnajaiskentäksi.
Ja suurmestari käskee kanteenalaisen toimittaa puolustajansa siihen
paikkaan sillä uhalla, että hän muuten tulee tuomituksi syylliseksi
noitana ja viekoittelijana. Ja pitää myös kanteen puolustajan saapua
samaan paikkaan sillä uhalla, että hänet muuten katsotaan ja tuomitaan
uskottomaksi. Ja on yllämainittu jalo herra ja korkeasti kunnioitettava
isä päättänyt, että tappelu tulee taisteltavaksi hänen silmiensä edessä
ja kaikin puolin sen mukaan, miten semmoisissa tilaisuuksissa on
katsottu sopivaksi ja hyväksi. Ja olkoon Jumala itse oikeuden puolella!»
»Amen!» lausui suurmestari, ja kaikki läsnäolijat toistivat saman.
Rebekka ei puhunut mitään; hän vain katsahti taivaaseen päin ja pani
kätensä ristiin pysyen tässä asennossa hetken aikaa liikahtamatta.
Sen jälkeen hän nöyrästi huomautti suurmestarille, että hänelle olisi
sallittava tilaisuus saattaa sana ystävillensä, jotta he saatuaan tiedon
hänen tilastaan voisivat mikäli mahdollista hankkia hänelle puolustajan.
»Se on oikeuden ja kohtuuden mukaista», päätti suurmestari. »Valitse
joku sanansaattaja, johon luotat, ja hän saa vapaasti tulla puheillesi
vankihuoneeseesi.»
»Onkohan», kysyi Rebekka, »täällä ketään, joka hyvän asian vuoksi tai
runsaan palkinnon tähden tahtoisi toimittaa perille onnettoman tytön
sanan?»
Kaikki olivat vaiti; kukaan ei uskaltanut suurmestarin läsnäollessa
tunnustaa säälivänsä tuota väärän kanteen alaista vankia; jokainen näet
pelkäsi sen takia joutuvansa epäillyksi juutalaisuuden salaisesta
suosimisesta. Tätä pelkoa ei palkinnon toivokaan voinut voittaa,
saatikka sitten armeliaisuus.
Rebekka seisoi hetken aikaa sanomattoman tuskan vallassa ja huudahti
sitten: »Voiko tämä olla totta? -- Pitääkö Englannissa sen ainoan
vähäisen pelastuksen toivon, joka minulle on vielä suotu, raueta
tyhjäksi siitä syystä, ettei kukaan tahdo tehdä minulle armeliaisuuden
työtä, jota muuten ei kielletä paatuneimmaltakaan pahantekijältä?»
Vastasipa silloin viimein Higg Snellinpoika: »Minä olen vain vaivainen
mies, mutta tämän tytön armeliasta apua saan kiittää siitä, että voin
senkin verran kävellä ja liikkua. Minä lähden siis toimittamaan asiasi»,
lisäsi hän kääntyen Rebekan puoleen, »niin hyvin kuin vaivainen raukka
voi, ja iloinen olisin, jos jalkojeni nopeus vielä voisi parantaa
kieleni tuottaman pahan. Voi, voi! Kun kehuin sinun armeliaisuuttasi,
niin enpä osannut aavistaa, että sillä saatoin sinut vaaraan!»
»Jumala», virkkoi Rebekka, »kaikki asiat säätää. Hän voi heikoimmankin
välikappaleen avulla lakkauttaa Juudaan kansan vankeuden. Ja etana saisi
tämän asiani toimeen yhtä varmaan kuin haukka. Käy etsimään käsiisi
Iisak Yorkilaista -- tässä on rahaa hevosen ja miehen elatukseksi -- ja
vie hänelle tämä paperi. -- En tiedä, taivaastako tämä ajatus mieleeni
johtui, mutta lujimmalla luottamuksella uskon, että kuolema ei ole
tuleva osakseni ja että minulle on puolustaja nouseva. Jää hyvästi!
--Elämäni tai kuolemani riippuvat sinun joutuisuudestasi!»
Mies otti paperin, joka sisälsi vain muutamia hepreankielisiä rivejä.
Moni katsojajoukosta kielsi häntä koskemasta tuohon epäluulonalaiseen
kirjeeseen, mutta Higg oli lujasti päättänyt auttaa hyväntekijätään.
»Hän on pelastanut henkeni», sanoi hän, »ja minä uskon varmasti, ettei
hän tahdo saattaa sieluani hukkaan. Minä koetan», hän lisäsi, »saada
lainaan naapurini Burthonin kelpo juhdan ja riennän sitten Yorkiin niin
kiireesti kuin vain mies ja hevonen jaksavat.»
Mutta eipä hänen tarvinnutkaan mennä niin kauas. Noin puolen virstan
päässä preceptorio-kartanon portilta hän kohtasi kaksi ratsumiestä,
jotka hän puvuista ja korkeista, keltaisista lakeista tunsi
juutalaisiksi. Ja vielä lähemmäksi saavuttuaan hän huomasi, että toinen
heistä olikin hänen entinen isäntänsä Iisak Yorkilainen. Toinen oli
rabbiini Ben Samuel. Molemmat miehet olivat kuultuansa, että suurmestari
piti ritaristonkokousta noidan tuomitsemista varten, tulleet niin
lähelle preceptorio-kartanoa kuin heidän pelkonsa salli.
»Veli Ben Samuel», sanoi Iisak, »sieluni on levoton, vaikk'en oikein
tiedä siihen syytä. Tuommoisia noitakanteita on usein ennenkin keksitty
peitteeksi kansamme tuomioksi haudotuille pahoille hankkeille.»
»Ole huoleti, veikkoseni», lohdutti lääkäri. »Mikä hätä sinun on olla
tekemisissä nasarealaisten kanssa, kun sinulla on tarpeeksi tuota väärää
mammonaa, jolla voit ostaa heiltä vapauden -- hallitseehan kulta noiden
jumalattomien miesten sydämiä yhtä voimallisesti kuin mahtavan Salomonin
sinetin sanotaan hallinneen pahoja henkiä. -- Mutta mikä vaivais-parka
tuolla kömpii tännepäin kainalosauvojensa nojassa arvattavasti minun
puheilleni? -- Veikkonen», lisäsi lääkäri puhuen Higg Snellinpojalle,
»kyllä kernaasti autan sinua taidollani, mutta en koskaan anna ropoakaan
maantiekerjäläiselle. Hyi häpeää! -- Ovatko jalkasi halvatut? No, sitten
elätä itseäsi kättesi työllä. Sillä vaikk'et juuri kelpaa joutuisaksi
sanansaattajaksi etkä huolelliseksi paimeneksi etkä sotamieheksi etkä
hätäisen herran palvelijaksi, niin onpahan niitä kuitenkin töitä... Mitä
nyt, veli?» hän keskeytti korean puheensa katsahtaen Iisakiin, joka vain
vilkaistuaan Higgin tuomaan paperiin parahti kovasti, putosi muulinsa
selästä kuin kuollut ja makasi hetken aikaa tunnottomana maassa.
Rabbiini hyppäsi säikähtyneenä hänkin alas juhtansa selästä ja koetti
toinnuttaa matkakumppaniansa semmoisilla lääkkeillä, jotka hän tiesi
hyviksi. Olipa hän ottanut suoneniskuraudankin taskustansa aikoen sen
voimalla virotella onnetonta miestä henkiin, kun tämä tointui jo
itsestään. Ensi työkseen Iisak repi lakin päästään ja ripotti tomua
harmaihin hiuksiinsa. Lääkäri luuli tämän äkillisen ja kovan
mielenliikutuksen raivonpuuskaksi ja aikoi taas ottaa esiin kojeensa,
mutta Iisakin puheesta hän pian pääsi asian perille.
»Surunlapseni», valitti juutalainen, »paremmin sopisi sinulle nimi
Benoni kuin Rebekka. Miksi pitää sinun kuolemallasi saattaa harmaat
hiukseni hautaan, niin että katkerana kiroon Jumalaa ja kuolen!»
»Veljeni», virkkoi rabbiini suuresti hämmästyneenä, »oletko tosiaankin
Israelin seurakunnan vanhimpia, kun tämmöisiä sanoja päästät suustasi?
Tottahan toivoakseni huoneesi lapsi vielä elää?»
»Elää hän vielä», vastasi Iisak; »mutta hän elää niinkuin Daniel, jota
nimitettiin Belsassariksi, eli leijonanluolassa. Hän on vankina noiden
Belialin miesten vallassa, ja he aikovat harjoittaa julmuuttaan häntä
vastaan armahtamatta hänen nuoruuttaan ja kauniita kasvojaan. Voi, voi!
Hän oli kuin vihreistä palmunlehdistä punottu seppele harmailla
hiuksillani; ja nyt hänen täytyy yhdessä yökaudessa lakastua kuten
Joonaan kurpitsa! -- Rakkauteni lapsi! Vanhuuteni lapsi! Voi Rebekka,
Raakelini lapsi! Kuoleman varjon pimeys on sinut peittänyt.»
»Mutta luehan tuo paperi», neuvoi rabbiini; »kenties me vielä löydämme
pelastuskeinon.»
»Lue sinä, veli», vastasi Iisak, »sillä silmäni ovat kuin vesilähde.»
Lääkäri luki siis omalla kielellään seuraavat sanat:
»Iisakille, Adonikamin pojalle, jota pakanat nimittävät Iisak
Yorkilaiseksi: rauhaa ja lupauksen siunausta vuotakoon runsaasti
ylitsesi! -- Isäni, minä olen kuin se, joka on tuomittu kuolemaan
pahanteosta, mistä ei sieluni tiedä mitään -- nimittäin
noituudesta. Isäni, jos löytyisi jostakin väkevä mies, joka
tahtoisi puolestani taistella miekalla ja peitsellä nasarealaisten
tavan mukaan Templestowen turnajaistantereella kolmantena päivänä
tästä lähtien, niin meidän isiemme Jumala kukaties suo sille
miehelle voimaa puolustaa viatonta ja turvatonta. Mutta jollei
semmoista miestä löydetä, niin käske kansamme tyttärien itkeä minua
niinkuin kadonnutta itketään, ja niinkuin metsäkaurista, jonka
metsästäjä on ampunut, ja kuin kukkasta, jonka niittäjän viikate on
katkaissut. Sentähden katso, mitä voit tehdä ja onko pelastus
mahdollinen. Eräs nasarealaissoturi ehkä kyllä tarttuisi miekkaan
puolestani, nimittäin Wilfred, Cedrikin poika, jota pakanat
nimittävät Ivanhoeksi. Mutta hän luultavasti ei vielä kykene
kantamaan rautapukua. Lähetä sittenkin, oi isä, hänelle sanoma
tästä; sillä hänellä on ystäviä kansansa väkevien miesten joukossa,
ja koska hän vankeudessa oli meidän kärsimystoverimme, niin kenties
hän hankkii minulle puolustajan. Ja sano hänelle, että Rebekka,
olipa elämä tai kuolema hänelle sallittu, on eläessään ja
kuollessaan aivan viaton siitä rikoksesta, josta häntä syytetään.
Ja jos niin olisi Jumalan tahto, että sinun täytyy kadottaa
tyttäresi, älä, vanha rakas isäni, kauemmin viivy tässä
verenvuodatuksen ja julmuuden maassa, vaan muuta pois Cordovaan,
missä veljesi elää hyvässä turvassa Boabdil Saraseeniläisen
valtaistuimen suojassa. Sillä maurilaisten julmuus ei ole niin
julma Jaakobin sukua vastaan kuin Englannin nasarealaisten
julmuus.»
Niin kauan kuin Ben Samuel luki kirjettä, kuunteli Iisak sitä jokseenkin
lujalla mielellä. Mutta sitten hän taas rupesi itämaiseen tapaan
osoittamaan suruansa liikkeillään ja parkumisellaan, repien
vaatteitansa, ripottaen maantien tomua tukkaansa ja huutaen: »Voi
tytärtäni! Voi tytärtäni! Voi sinua, joka olet lihaa lihastani ja luuta
luustani!»
»Mutta rohkaise mielesi», lohdutti rabbiini, »sillä surusta ei nyt ole
apua. Sonnusta kupeesi ja mene etsimään tuota Wilfrediä, Cedrikin
poikaa. Kukaties hän voi auttaa sinua neuvoillaan tai voimallansa; sillä
tuo nuorukainen on suuressa suosiossa Rikhard-kuninkaan luona, jota
nasarealaiset nimittävät Leijonamieleksi, ja huhu tämän kuninkaan
kotiinpaluusta on yhä varmempana levinnyt ympäri maata. Saattaisi käydä
niin, että kuningas antaa hänelle kirjeen ja sinetin kieltäen noita
verisiä miehiä, jotka temppelin häväistykseksi ovat ottaneet itselleen
temppeliritarien nimen, toteuttamasta tätä aikomaansa pahuutta.»
»Minä lähden heti häntä hakemaan», virkkoi Iisak, »sillä hän on hyvä
nuorukainen ja armahtavainen Jaakobin lapsia kohtaan heidän
maanpakolaisuudessaan. Mutta hän ei kykene pukemaan ylleen
rautavaruksia, ja kuka toinenkaan rupeaisi taistelemaan Siionin
poljettujen lasten puolesta?»
»Älähän», sanoi rabbiini; »puhuthan nyt niinkuin se, joka ei tunne
pakanoitten mieltä. Kullalla voit heidän apunsa ostaa, aivan samalla
tavalla kuin voit kullalla lunastaa itsesi heistä vapaaksi. Ole huoleti
ja lähde hakemaan tuota Wilfred Ivanhoeta. Minäkin nousen ja ryhdyn
toimiin, sillä suuri synti olisi, jos jättäisin sinut yksiksesi tässä
pulassa. Minä riennän Yorkin kaupunkiin, missä on monta sotaherraa ja
väkevää miestä koolla, ja heidän paristaan, sitä älä epäilekään, löydän
kyllä jonkun, joka ottaa taistellakseen tyttäresi puolesta. Sillä kulta
on heidän jumalansa, ja rikkauden vuoksi he panevat henkensä yhtä
kernaasti kuin maansakin alttiiksi. -- Tottahan sinä, veli, sitten
täytät, mitä lupaan heille sinun nimessäsi?»
»Tietysti, veli», vastasi Iisak, »ja siunattu olkoon Jumala, että hän
tässä hädässäni soi minulle lohduttajan. Älä sittenkään oitis suostu
heidän vaatimukseensa, sillä saatpa nähdä, että tällä kirotulla kansalla
on tapana vaatia leiviskä ja lopulta kuitenkin tyytyä luotiin. -- Mutta
olkoon kuitenkin, niinkuin tahdot, sillä mitä apua olisikaan minulla
kaikesta kullastani, jos rakkauteni lapsi hukkaantuisi?»
»Hyvästi», sanoi lääkäri, »ja tapahtukoon, niinkuin sydämesi halajaa.»
He syleilivät toisiansa ja lähtivät sitten kumpikin haaralleen.
Vaivainen talonpoika jäi vielä vähäksi aikaa paikoilleen katsellen
heidän jälkeensä.
»Te juutalaiskoirat», kirosi hän; »ettehän pidä enempää lukua vapaasta
miehestä, kuin olisi hän osto-orja tai turkkilainen tai vaikkapa vain
ympärileikattu hebrealainen niinkuin te! Olisivatpa nuo toki voineet
viskata minulle äyrin tai kaksikin palkakseni. Mikä pakko minun oli
kuljettaa heidän jumalattomia koukeroitaan, jotka kenties voivat loihtia
minutkin, niinkuin usea varoitti lähtiessäni. Ja mitä apua minulle on
tästä kultakappaleesta, jonka tyttö minulle antoi, jos ensi pääsiäisenä
saan sen vuoksi toruja papilta, joka ottaa minulta kaksi sen vertaa
syntini sovittajaisiksi, ja jos minun kenties vielä päälliseksi täytyy
koko ikäni pitää hyvänäni haukkumanimeä 'juutalaisen postimies'?
Taisinpa tosiaankin olla noiduttu seistessäni lähellä tuota tyttöä!
--Mutta niinhän aina on käynyt kaikkien, niin juutalaisten kuin
kristittyjen, jotka sattuvat hänen seuraansa -- ei kukaan voinut olla
tottelematta, kun tyttö lähetti jollekin asialle -- ja nytkin, kun häntä
muistelen, antaisin koko työhuoneeni sekä kaikki työkaluni, jos hänet
sillä saisin lunastetuksi.»


YHDEKSÄSNELJÄTTÄ LUKU.

Oi, tyttö, kylmä ja leppymätön,
minun ylpeä mielen' on myös.
SEWARD.
Iltahämärissä samana päivänä, jolloin edelläkerrottua oikeudenistuntoa
(jos sitä sellaiseksi voi sanoa) oli pidetty, kolkutettiin Rebekan
vankihuoneen ovelle. Tätä kolkutusta ei kuullut huoneen asukas, joka
par'aikaa luki iltarukoustaan uskontonsa käskyn mukaan ja lopuksi
veisasi tämän virren:
Kosk' Israel, kansa Jumalan,
läks ulos maasta orjuuden,
edellä nähtiin kulkevan
oppaana patsaan tulisen.
Päivällä savupilvenä
se kulki verkkaan kulkuaan,
ja yöllä hehkuin helein
punasi hiekat erämaan.
Ylistysvirret kaikuivat
kanss' pasuunain ja symbaalein
ja yhdess' äänet raikuivat
Siionin impein, sankarein.
Mut ihmeet meit' ei auta nyt,
kansamme Herra hylkäsi;
Sun tieltäis se on erinnyt,
siis otit siltä kätesi.
Siionin alttarilta ei
nyt nouse savu tupruttain,
ja kauniit kanteleemme jäi
pilkattavaksi pakanain.
Mut sikain vert' et vaadikaan,
et uuhten lihaa uhrikses;
katuva, nöyrä sydän vaan
on mieluisin sun mielelles.
Kun Rebekan hurskaan virren säveleet olivat vaienneet, kuului hiljainen
kolkutus uudestaan. »Astu sisään», virkkoi Rebekka, »jos olet ystävä; ja
vaikka olisit vihamieskin, ei minulla ole voimaa estää sinua sisään
tulemasta.»
»Minä olen», sanoi Brian de Bois-Guilbert astuen huoneeseen, »ystävä tai
vihamies siitä riippuen, kuinka meidän keskustelumme tulee päättymään.»
Nähdessään tuon miehen, jonka irstasta himoa Rebekka piti alkusyynä
onnettomaan kohtaloonsa, hän varovaisella, mutta kuitenkin pelottomalla
liikkeellä perääntyi vankilansa syrjäisimpään sopukkaan. Näytti kuin hän
olisi päättänyt väistyä temppeliherran tieltä niin paljon kuin
mahdollista, mutta sitten pysyä lujasti paikallansa, kun hän ei enää
voinut päästä edemmäksi. Hän seisahtui siihen, ja hänen kasvonsa
ilmaisivat mielenlujuutta, vaikkakaan ei uhmaa. Selvästi näkyi, että hän
ei tahtonut yllyttää vastustajaansa väkivaltaan, mutta oli päättänyt
kaikella voimallansa panna vastaan, jos Bois-Guilbert yritti tehdä
väkivaltaa.
»Ei teidän tarvitse pelätä minua, Rebekka», virkkoi temppeliherra, »tai
jos vielä tarkemmaksi oikaisen puheeni, teidän ei tarvitse ainakaan
_nyt_ pelätä minua.»
»En teitä pelkääkään, herra ritari», vastasi Rebekka, vaikka hänen
henkensä ahdistus tahtoi tehdä tyhjäksi sanojen uljuuden. »Luottamukseni
on luja, minä en pelkää teitä.»
»Siihen ei olekaan syytä», virkkoi Bois-Guilbert vakavana; »entisiä
hurjia yrityksiäni teidän ei nyt tarvitse pelätä. Tässä on vartijoita
lähellä, joita voitte kutsua avuksi ja jotka eivät ole minun
käskettäviäni. Heillä on määränä viedä teidät kuolemaan, Rebekka; mutta
he eivät sallisi kenenkään, kaikkein vähimmin minun, loukata teitä, jos
hulluuteni -- sillä hulluutta se todella on -- ajaisi minut semmoisiin
tekoihin.»
»Jumala olkoon ylistetty siitä!» lausui juutalaistyttö; »kuolemaa minä
kaikesta vähimmin pelkään tässä pahuuden pesässä.»
»Niin», vastasi temppeliherra, »peloton sydän taipuu helposti
kuolemaan, jos matka sinne on lyhyt ja avoin. Peitsenpistosta tai
miekansivalluksesta minäkään en suuresti surisi -- eikä teitä peloita
hyppäys pyörryttävän korkealta muurilta tai terävän väkipuukon pisto
--ne eivät ole meidän mielestämme niin hirmuiset kuin se, mitä pidätte
häpeänä. Kuule minua -- mitä sanon, Rebekka -- minun kunniantuntoni on
kenties yhtä herkkä kuin sinunkin; ja molemmat me osaamme yhtä hyvin
kuolla sen vaatiessa.»
»Onneton mies», sanoi juutalaistyttö, »onko sinun siis pakko antaa
henkesi alttiiksi semmoisten ajatusten tähden, joita kylmäverisenä
ollessasi et itsekään usko? Se tosiaankin on kalliin aarteen vaihtamista
tavaraan, joka ei ole leipää. Mutta älä luule, että minun laitani on
sama. Jos sinun aikomuksesi ajeleekin ihmismielen hurjilla,
vaihtelevilla laineilla, niin minun päätökseni on laskenut ankkurinsa
ikikallioon.»
»Vaiti, tyttö», vastasi temppeliherra, »semmoisista puheista ei nyt ole
paljon apua. Sinua ei ole tuomittu nopeaan ja helppoon kuolemaan, joka
onnettomalle on mieluisaa ja toivottomalle tervetullut, vaan hitaaseen
ja tuskalliseen kidutukseen, jonka julmuus on yhtä suuri kuin se rikos,
mistä noiden ihmisten perkeleellinen taikauskoisuus sinua syyttää.»
»Ja kenenkä -- jos sellainen kohtalo uhkaa minua -- kenenkä syytä se
onkaan?» intti Rebekka; »tietysti hänen, joka ajatellen vain omaa
petomaista himoansa väkisin raahasi minut tänne ja joka nyt, en tiedä
missä tarkoituksessa, suurentelee minua uhkaavan kohtalon hirmuisuutta.»
»Älä usko», sanoi temppeliherra, »että olen saattanut sinut tähän
tilaan. Minä olisin tahtonut suojella sinua tätäkin vaaraa vastaan
omalla ruumiillani yhtä hartaasti kuin peittelin sinua nuolilta, jotka
muuten olisivat sinut surmanneet.»
»Jos tarkoituksesi olisi ollut viattoman tytön kunniallinen
suojeleminen», virkkoi Rebekka, »niin olisin sinua kiittänyt
huolenpidostasi. -- Mutta niinkuin asia nyt on, olet niin monta kertaa
vaatinut siitä sellaista palkintoa, etten pidä elämääni minkään
arvoisena, jollei se voi säilyä muulla kuin sinun vaatimallasi
hinnalla.»
»Lakkaa jo moittimasta minua, Rebekka», sanoi temppeliherra. »Minulla on
itsellänikin paljon syytä tuskaan enkä kärsi, että enennät sitä
moitteillasi.»
»Mikä sitten on tarkoituksenne, herra ritari?» kysyi juutalaistyttö.
»Puhukaa lyhyesti. Jos teillä täällä on muuta tekemistä kuin että
tulitte katsomaan onnettomuutta, johon olette syypää, niin ilmoittakaa
se minulle. Ja sitten olkaa armelias ja jättäkää minut yksin. Askel
tästä ajallisesta maailmasta iankaikkiseen elämään on lyhyt, mutta
hirvittävä, ja minulla on vain muutamia harvoja hetkiä valmistusaikaa
siihen.»
»Minä näen, Rebekka», virkkoi Bois-Guilbert, »että yhä vielä pidät minua
syypäänä onnettomuuteesi, vaikka kuitenkin hartain haluni olisi ollut
pelastaa sinut siitä.»
»Herra ritari», sanoi Rebekka, »mielelläni jättäisin kaikki moitteet
sikseen. Mutta mikä on sen varmempaa, kuin että hillitön himonne on
syynä minun kuolemaani?»
»Sinä erehdyt -- sinä erehdyt», -- jatkoi temppeliherra kiireesti, »kun
luulet minun tarkoituksekseni tai teokseni sellaista, mitä en voinut
estää enkä edes ennakolta arvatakaan. -- Kuinka minä osasin ajatella,
että tänne äkisti tulisi tuo ukko-hupakko, jonka jotkut hurjan
uljuudenpuuskat ja hupsujen ylistämät, järjettömät lihankidutukset ovat
kohottaneet paljon ylempään paikkaan, kuin mitä hän ansaitsisi, ylempään
kuin terve järki sallisi, ylemmäksi minua ja ylemmäksi satoja muita
meidän säätymme ritareita, jotka ajatuksissaan ja tunteissaan ovat
vapaat kaikista noista tyhmistä ja turhista hullutuksista, joita hän
aina tottelee?»
»Mutta istuittehan tekin», väitti Rebekka vastaan, »tuomitsemassa minua,
joka olen viaton, aivan viaton, niinkuin te itse hyvin tiedätte. Tekin
olitte osallinen siinä päätöksessä, joka määräsi minulle kuoleman, ja
jos oikein ymmärsin, te tulette itse miekallanne todistamaan
syyllisyyteni ja vahvistamaan tuomioni.»
»Malta, tyttö», vastasi temppeliritari. »Onhan sinun heimosi paremmin
kuin mikään muu kansa aina osannut taipua asianhaaroja myöten ja
käännellä laivansa kokkaa, niin että ovat hyväkseen käyttäneet
vastatuuliakin.»
»Kirottu olkoon se hetki», virkkoi Rebekka, »joka Israelin suvulle
opetti sen taidon. Mutta kova onni masentaa sydämet, niinkuin tuli
taivuttaa jäykkää terästäkin; ja niiden, joilla ei enää ole omaa valtaa
eikä omaa vapaata, itsenäistä kotimaata, täytyy kumartaa muukalaista. Se
on kansamme kirous, herra ritari, joka epäilemättä on ansaittu palkka
meidän omista ja esi-isiemme pahoista teoista. Mutta paljon suurempi on
häpeä, kun te -- te, joka kehutte vapautta synnynnäiseksi oikeudeksenne
-- näin alennatte itseänne ja vasten omaa parempaa tietoanne kiitätte
meidän pahaa tapaamme.»
»Sinun sanasi ovat katkerat, Rebekka», virkkoi Bois-Guilbert astuen
suuttuneena edestakaisin huoneessa; »mutta enpä tullutkaan tänne sinun
kanssasi moitteita vaihtamaan. -- Bois-Guilbert, huomaa se, ei väisty
kenenkään kuolevaisen pelosta tieltään, vaikka hän asianhaarain pakosta
saattaa vähän aikaa kulkea kiertotietä. Minun tahtoni on kuin
vuorivirta, joka kallion vastaan sattuessa tosin hetkeksi painuu
syrjään, mutta lakkaamatta kuitenkin jatkaa kulkuansa valtamerta kohti.
Tuo paperi, joka antoi sinulle neuvon pyytää jumalantuomiota
kaksintaistelulla, keneltä sen luulet tulleen, jollei Bois-Guilbertiltä?
Kuka toinen olisi niin hartaasti pitänyt sinusta huolta?»
»Lyhyt viivytysaika ennen kuolemaa», sanoi Rebekka, »josta ei minulle
tule suurta apua -- siinäkö kaikki, mitä voitte tehdä sen hyväksi, jonka
päähän olette sälyttänyt raskaan surun kuorman ja jonka olette saattanut
avatun haudan partaalle?»
»Ei, tyttö», vastasi Bois-Guilbert, »siinä ei ollut kaikki, mitä aioin
tehdä. Jollei asiaan olisi sekaantunut taikauskoinen höperö ukko ja
hupsu Goodalricke, joka muka, vaikka hän on temppeliherra, on
ajattelevinaan ja päättävinään tavallisten ihmislakien mukaan, niin
olisi tavallinen ritari, eikä mikään preceptori, tullut määrätyksi
meidän veljeskuntamme puolustusmieheksi. Sitten olisin minä itse
--semmoinen oli ajatukseni -- torven torahtaessa ratsastanut tantereelle
pitämään sinun puoltasi puettuna vaeltavaksi ritariksi, joka hakee
taisteluita kilpensä ja peitsensä vahvuuden todistukseksi. Ja sitten
vaikka Beaumanoir olisi valinnut kenen hyvänsä täällä olevista
säätyveljistäni, vaikkapa kaksi tai kolmekin, niin olisin, sen tiedän,
yksin peitselläni sysännyt heidät satulasta maahan. Tällä tavoin,
Rebekka, olisin todistanut viattomuutesi, ja sinun kiitollisuudeltasi
olisin lujalla luottamuksella toivonut palkintoa voitostani.»
»Nyt te, herra ritari», sanoi Rebekka, »vain turhaan kerskailette siitä,