Ivanhoe - 03

  kolme korkeampiarvoista palvelijaa seisoi hänen takanaan korokkeella;
  muut kaikki pysyttelivät ovipuolella tupaa. Olipa tuvassa vielä
  toisenlaisiakin asukkaita. Siellä oli pari kolme suurta, pörrökarvaista
  vinttikoiraa, joita siihen aikaan käytettiin suden ja sarvaan ajossa;
  yhtä monta hitaampaa vainukoiraa, suurta, vahvaraajaista rotua, joilla
  oli paksu kaula, suuri pää ja pitkät korvat; vihdoin vielä pari
  pienempää koiraa, sitä lajia, joita nykyjään nimitetään terriereiksi.
  Kaikki ne odottivat maltittomina ruoan tuloa, mutta osaten koirille
  ominaisella viisaudella ymmärtää ihmiskatsetta ne pysyivät kuitenkin
  hiljaa isäntänsä äreää äänettömyyttä häiritsemättä. Luultavasti ne
  pelkäsivät pientä valkeaa keppiä, joka oli pantu Cedrikin lautasen
  viereen ja aiottu pitämään kurissa nelijalkaisten alustalaisten
  ahneutta. Vanha susikoira vain oli lellitellyn suosikin rohkeudella
  asettunut aivan kunniaistuimen viereen ja uskalsi silloin tällöin anoa
  huomiota laskemalla suuren, pörröisen päänsä isännän polvelle tai
  työntämällä kuononsa hänen käteensä. Mutta sekin torjuttiin pois tylyllä
  käskyllä: »Alas, Balder, alas! En ole nyt leikkituulella.»
  Cedrik ei todellakaan, kuten olemme huomanneet, ollut varsin lempeällä
  tuulella. Rowena-neiti, käytyään kaukaisessa kirkossa iltamessua
  kuuntelemassa oli vast'ikään tullut kotiin ja muutti rajuilmassa
  kastuneita vaatteitansa. Gurthista ja hänen hoidokeistaan ei ollut vielä
  mitään tietoa, vaikka heidän olisi pitänyt jo aikaa sitten kotiutua
  metsästä. Ja näinä rauhattomina aikoina oli täysi syy levottomuuteen
  karjan viipyessä, sillä saattoihan olla hyvin mahdollista, että
  läheisissä metsissä asustavat rosvot olivat sen ryöstäneet, tai joku
  naapuriparoni, joka mahtavuudessaan välitti laista yhtä vähän kuin
  rosvot, oli vienyt sen saaliiksensa. Eikä semmoinen vahinko olisi ollut
  vähäinen, sillä suuret sikalaumat olivat saksilaisten talollisten paras
  rikkaus, varsinkin metsäseudulla, missä näille elukoille oli runsaasti
  ravintoa. Paitsi näitä huolestumisen aiheita synnytti saksilaisessa
  talonherrassa kärsimättömyyttä hänen narrinsa Wamban poissaolo, sillä
  tämän kokkapuheet, vaikk'eivät olleetkaan sukkelimpia, olivat kuitenkin
  jonkinlaisena höysteenä isännän ilta-aterialle sekä niille runsaille
  olut- ja viinikulauksille, joilla hänen oli tapana sitä säestää.
  Lisätkäämme kaikkeen tähän, että Cedrik ei ollut puolenpäivän jälkeen
  mitään syönyt ja että hänen tavallinen illallisaikansa oli jo aikoja
  sitten mennyt ohi, -- ja sehän on asia, joka suututtaa kaikkia
  maalaisherroja, sekä muinais- että nykyaikoina. Ärtymystään hän ilmaisi
  katkonaisilla lauseilla, joita hän osaksi itsekseen mutisi,
  osaksi lausui ympärillä seisoville palvelijoille, erittäinkin
  juomanlaskijalleen, joka ikäänkuin rauhoitukseksi vähän väliä tarjosi
  hänelle hopeapikarin täynnä viiniä. »Miksi Rowena-neiti niin kauan
  viipyy?»
  »Hän vain järjestää hiuksiaan», vastasi eräs naispalvelija yhtä
  rohkeasti kuin meidänkin aikoina talontyttären suosittu kamarineitsyt
  vastaa perheen isännälle. »Tahtoisitteko, että hän tulisi pöytään hilkka
  päässä ja sadeviitta yllä? Eikä kukaan nainen koko kreivikunnassa ole
  nopsempi pukeutumaan kuin meidän neiti.»
  Tähän kiistämättömään väitteeseen saksilainen vastasi vain
  jonkinlaisella myöntävällä murahduksella ja lisäsi: »Soisinpa, että hän
  toisen kerran mennessään Johanneksen kirkolle valitsisi paremman ilman.
  Mutta mitä, kymmenen pirun nimessä», jatkoi hän juomanlaskijaan kääntyen
  ja koroittaen ääntään, ikäänkuin mielissään siitä, että oli keksinyt
  väylän, johon voi suunnata ärtymyksensä ilman pelkoa tai hillintää,
  »mitä, kymmenen pirun nimessä, Gurth tekee näin myöhään metsässä?
  Arvattavasti saamme jonkin turman viestin sikalaumasta. Onhan hän ennen
  aina ollut uskollinen ja huolellinen palvelija, ja minä olin aikonut
  koroittaa hänet parempaan virkaan. Kenties olisin ottanut hänet
  henkivartijaini joukkoon.»
  Juomanlaskija Oswald muistutti nöyrästi, että »tuskinhan vielä oli tunti
  kulunut valkeansammutuskellon[5] soimisesta». Mutta tämä oli huonosti
  valittu puolustus, sillä se muistutti asiaa, joka saksilaiskorville oli
  ikävä kuulla.
  »Paha periköön», huusi Cedrik, »valkeansammutuskellon ja sen
  tyrannimaisen äpärän,[6] joka sen keksi, sekä sen sydämettömän orjan,
  joka saksin kielellä mainitsee sitä saksilaisten korvien kuullen.
  Valkeansammutuskello», lisäsi hän tuokion vaiti oltuaan,
  »valkeansammutuskello, joka pakottaa kunnon ihmiset sammuttamaan
  valkeansa, että rosvot ja varkaat saisivat pimeydessä tekojansa tehdä.
  -- Valkeansammutuskello tosiaankin! -- Reginald Front-de-Boeuf ja Filip
  de Malvoisin tietävät kyllä, mihin tarpeeseen valkeansammutuskäsky
  sopii, yhtä hyvin kuin Wilhelm Bastardi itse tai kuka hyvänsä Hastingsin
  tappelussa olleista normannilaisseikkailijoista. Arvattavasti tuodaan
  minulle kohta sanoma, että sikalaumani on viety ruoaksi nälkäisille
  rosvoille, joita nuo herrat eivät kykene elättämään muuten kuin
  varkaudella ja rosvoamisella. Uskollinen orjani on tapettu ja
  omaisuuteni otettu ryöstösaaliiksi. -- Ja Wamba, -- missä on Wamba? Eikö
  joku sanonut hänen lähteneen Gurthin kanssa?»
  Oswald vastasi niin olevan.
  »Vai niin, yhä parempaa ja parempaa! Hänkin, saksilaisnarri, on viety
  normannilaisherraa huvittamaan. Narreja me tosin olemme kaikki, kun
  heitä palvelemme, ja ansaitsemme paremmin heidän pilkkansa ja naurunsa,
  kuin jos olisimme puoliälyisinä syntyneet. Mutta minä tahdon kostaa!»
  lisäsi hän, kavahtaen tuoliltaan kiihdyksissään luulotellusta
  väkivallasta ja tarttuen metsäkarjukeihääseensä. »Minä teen syytöksen
  valtaneuvoskunnalle. Minulla on ystäviä, minulla on alustalaisia. Mies
  miestä vastaan vaadin nuo normannit kaksintaisteluun. Pankoot vain
  päälleen haarniskansa ja rautapaitansa ja kaiken, mikä pelkurille voi
  antaa rohkeutta! Olenhan minä ennenkin syössyt tämmöisen peitsen esteen
  läpi, joka oli paksumpi kuin kolme heidän sotakilpeänsä! -- He ehkä
  luulevat minua vanhaksi; mutta saavatpa nähdä, että niin yksinäinen ja
  lapseton kuin olenkin, Herewardin veri kuitenkin virtaa Cedrikin
  suonissa. Voi Wilfred, Wilfred!» lisäsi hän hiljaisemmin, »jospa olisit
  osannut hillitä järjettömän intohimosi, niin ei isäsi olisi vanhalla
  iällään jäänyt yksinäisen tammen kaltaiseksi, joka ojentaa pirstottuja
  ja suojattomia oksiansa myrskyn riehuntaa vastaan!» Tämä ajatus näytti
  muuttavan hänen ärtymyksensä surumielisyydeksi. Hän pani pois keihäänsä,
  kävi jälleen istumaan, loi katseensa maahan ja näytti vaipuvan
  alakuloisiin mietteisiin.
  Näistä mietteistä Cedrikin yht'äkkiä herätti torven toitotus, joka sai
  kaikki tuvassa olevat koirat sekä kaksi- tai kolmekymmentä talon muissa
  osissa olevaa vastaamaan äänekkäällä ulvonnalla ja haukunnalla. Valkea
  keppi sai hetken aikaa tehdä virkaansa ja palvelijat koettaa parastansa,
  ennenkuin koirien meteli saatiin vaikenemaan. »Portille, pojat!» käski
  saksilainen kiireesti, niin pian kuin meteli oli asettunut sen verran,
  että palvelijat saattoivat kuulla hänen äänensä. »Käykää katsomaan, mitä
  sanomia tuolla torvella on tuotavana -- epäilemättä se ilmoittaa, että
  jokin ryöstö ja rosvotyö on minun maillani tehty.»
  Tuskin kolmen minuutin kuluttua eräs henkivartijoista palasi ja
  ilmoitti, »että Jorvaulx'n abotti Aymer ja kelpo ritari Brian de
  Bois-Guilbert, urhoollisen ja kunnianarvoisan Temppeliherrain ritariston
  komentaja, pienen seurueensa kanssa pyytävät vieraanvaraa ja suojaa
  yhdeksi yöksi, ollen matkalla turnajaisiin, jotka ylihuomenna pidetään
  Ashby-de-la-Zouchen lähistöllä».
  »Aymer, Aymer-abotti? Brian de Bois-Guilbert?» mutisi Cedrik.
  »Normanneja kumpainenkin -- mutta olkoot normanneja tai saksilaisia,
  vieraanvaraisuutta on Rotherwoodissa noudatettava. Olkoot tervetulleet,
  koska ovat katsoneet hyväksi poiketa tänne -- vaikka kernaammin olisin
  suonut, että he olisivat jatkaneet matkaansa. Mutta arvotonta olisi
  nurista yhden yön suojasta ja yhden illan ruoasta; tottahan
  normannilainen osannee vieraana ollessaan hillitä hävyttömyyttänsä.
  --Mene, Hundebert», lisäsi hän hovimestarintapaiselle palvelijalle, joka
  seisoi hänen takanansa valkea sauva kädessä; »ota mukaasi kuusi renkiä
  ja saata tulijat vierashuoneisiin. Pidä huolta heidän hevosistaan ja
  muuleistaan, ja katso, ettei heidän väeltään mitään puutu. Anna heille
  kuivia vaatteita, jos he sellaisia pyytävät, laita valkea ja toimita
  heille pesuvettä ja viiniä ja olutta. Ja käske keittäjäin lisätä
  illalliseemme jotakin, mitä kiireessä voivat, ja tuotakoon se pöytään,
  niin pian kuin nuo vieraat ovat valmiit tulemaan ruoalle. Sano heille,
  Hundebert, että Cedrik itse tulisi heitä vastaanottamaan, mutta häntä
  sitoo vannomansa vala, ettei hän astu enempää kuin kolme askelta tupansa
  kunniakorokkeelta ketään vastaan, paitsi jos vieras on saksilaista
  kuningassukua. Joudu! Katso, että heitä pidetään hyvänä. Älkööt he saako
  ylpeydessään sanoa, että saksilaismoukka on ilmaissut heille yht'aikaa
  sekä köyhyytensä että itaruutensa.»
  Hovimestari läksi useampien palvelijain kanssa isännän käskyjä
  täyttämään. »Aymer-abotti!» kertasi Cedrik, Oswaldiin katsoen, »hänhän
  on, jollen erehdy, Giles de Maulevererin, nykyisen Middlehamin herran,
  veli?»
  Oswald kumarsi kunnioittavasti vastaukseksi. »Hänen veljensä asuu
  linnassa ja anastaa perinnön, joka oikeastaan kuuluu jalommalle suvulle,
  Middlehamin Ulfgareille; mutta niinhän jokainen muukin normannilaisherra
  tekee. Tämän abotin sanotaan olevan vapaa ja iloinen mies, joka enemmän
  pitää viinimaljasta ja metsätorvesta kuin kellonsoitosta ja kirjasta.
  Hyvä on, tulkoon vain, terve tultuansa. Kuinka sanoittekaan
  temppeliherran nimen olevan?»
  »Brian de Bois-Guilbert.»
  »Bois-Guilbert!» sanoi Cedrik yhä samalla miettiväisellä, arvelevalla
  äänellä, johon hän alustalaistensa parissa eläen oli tottunut ja joka
  kuulosti pikemmin itsekseen juttelevan kuin ympärillään oleville puhuvan
  miehen ääneltä. »Bois-Guilbert! Siitä nimestä on maine laajalti kertonut
  sekä hyvää että pahaa. Hän kuuluu olevan yhtä urhoollinen kuin
  ritarikuntansa parhaat, mutta hänellä on myös heidän tavalliset
  virheensä: hän on ylpeä, röyhkeä, julma ja irstas. Hän on kovasydäminen
  mies, joka ei pelkää maata eikä taivasta. Näin juttelevat harvat
  Palestiinasta palanneet soturimme. -- No, yhdeksi yöksi hän vain on
  tullut; olkoon tervetullut hänkin. -- Oswald, aukaise vanhin
  viinitynnyri; tuo pöydälle parasta simaa, väkevintä olutta, oivallisinta
  moratia, vaahtoisinta omenaviiniä, tuoksuvinta pigmentiä![7] Täytä
  suurimmat juomasarvet -- temppeliherrat ja abotit pitävät hyvistä
  viineistä ja runsaista mitoista. -- Elgitha, sano emännällesi, ettemme
  tänä iltana odota häntä saliin tulevaksi, jollei hän erityisesti sitä
  halua.»
  »Mutta hän haluaa sitä erityisesti,» vastasi suulaasti Elgitha; »sillä
  hän tahtoo aina mielellään kuulla uusimmat sanomat Palestiinasta.»
  Cedrik loi nenäkkääseen tyttöön kiivaan, närkästyneen katseen; mutta
  Rowenaan ja hänen palvelijoihinsa Cedrikin vihastus ei milloinkaan
  kohdistunut. Hän siis vastasi ainoastaan: »Vaiti, tyttö! Kielesi on
  kerkeämpi kuin ymmärryksesi. Vie sanomani emännällesi, ja tehköön hän
  mielensä mukaan. Tässä talossa ainakin Alfred-kuninkaan jälkeläinen
  hallitsee yhä vielä ruhtinattarena.» Elgitha läksi ulos.
  »Palestiinasta!» toisti saksilainen. »Palestiinasta! Voi kuinka moni
  korva on harras kuulemaan juttuja, joita irstaat ristiritarit tai
  ulkokullatut toivioretkeläiset tuovat tuosta maasta! Minäkin voisin
  kysyä -- minäkin voisin tiedustella -- minäkin voisin sykkivin sydämin
  kuunnella noita satuja, joita ovelat maankuljeksijat keksivät,
  houkutellakseen meitä anteliaiksi. Mutta ei! -- Poika, joka ei ole
  tahtonut totella käskyjäni, ei ole enää minun poikani. En välitä hänen
  kohtalostaan enempää kuin kaikkein halvimmasta niiden lukemattomien
  joukossa, jotka, kiinnitettyään ristin olkapäähänsä, ovat syöksyneet
  irstaisuuteen ja verityöhön, sanoen sitä muka Jumalan tahdon
  täyttämiseksi.»
  Hän rypisti kulmiaan ja loi silmänsä hetkeksi maahan. Kun hän ne jälleen
  nosti, paiskattiin kaksipuolinen ovi salin toisessa päässä juuri
  seposelälleen, ja vieraat astuivat sisään seuraten hovimestaria, jolla
  oli valkea sauvansa kädessä, ynnä neljää palvelijaa, jotka kantoivat
  tulisoihtuja.
  
  
  NELJÄS LUKU.
  
   Vuos veret takkukarvain vuohien,
   iskettiin maahan sonni vihainen:
   Jo paistit kypsyi; ruoka tarjottiin,
   punainen viini maljaan laskettiin.
   Pöytäänpä kolmijalkaan istuttaa kuningas Odysseynkin,
   mut hän saa istuimen matalamman -- -- --
   POPEN _Odysseia_, 21:s kirja.
  Aymer-abotti oli, käyttäen hyväkseen hänelle suotua
  puvunmuuttamistilaisuutta, vaihtanut matkapukunsa vielä
  kallisarvoisempiin vaatteisiin, heittäen päällimmäiseksi omituisesti
  kirjaillun kaavun. Paitsi paksua, kultaista sinettisormusta, joka
  ilmaisi hänen kirkollista arvoansa, oli hänellä sormissaan vielä useita
  jalokivisormuksia, vaikka niiden käyttäminen oikeastaan oli kanoonisessa
  laissa kielletty. Hänen jalkineensa olivat hienoimmasta Espanjan nahasta
  tehdyt. Parta oli keritty niin sieväksi kuin hänen munkistonsa säännöt
  suinkin sallivat, ja ajetun päälaen peitti tulipunainen, upeasti
  kirjailtu lakki.
  Temppeliherrankin ulkomuoto oli muuttunut. Vaikka hänen pukunsa ei
  ollutkaan niin ylen huolellisesti koristettu, oli se kuitenkin yhtä
  kallisarvoinen ja hänen ulkonäkönsä paljoa mahtavampi kuin kumppanin.
  Rautarengas-paidan hän oli vaihtanut ihonuttuun, joka oli tumman
  purppuran väristä silkkiä ja turkiksilla päärmätty; sen yli laskeutui
  lumivalkoinen, pitkä viitta levein laskoksin. Kahdeksankärkinen risti,
  joka oli hänen järjestönsä merkkinä, oli mustasta sametista ommeltu
  olkapäähän. Otsaa ei enää peittänyt korkea lakki, vaan sitä varjosti
  vain lyhyt, kiharainen, sysimusta tukka, joka hyvin soveltui miehen
  muutenkin tavattoman tummaan kasvojenväriin. Hänen käyntinsä ja koko
  ryhtinsä olisi ollut sulavan majesteetillinen, jollei niissä olisi ollut
  käskevän kopeaa ilmettä, mikä rajoittamattoman käskyvallan käyttäjälle
  usein on ominainen.
  Näiden molempien arvohenkilöiden jäljessä seurasivat heidän
  palvelijansa, ja vielä jäljempänä astui nöyrästi opas, jonka ulkonäössä
  ei ollut mitään muuta merkillistä, kuin mikä kuului tavalliseen
  toivioretkeläispukuun. Karkeasta, mustasta sarssista tehty kaapu tai
  viitta verhosi koko hänen vartalonsa. Hihojen sijasta olivat irtonaiset
  kangaskaistat käsivarsien peittona, jotakuinkin meidän aikaisten
  husaaritakkien tapaan; tämmöistä mekkoa sanottiin silloin _Sclaveyniksi_
  eli sklavonialaiseksi. Paljaissa jaloissa oli karkeat nahkapaulaiset
  kurpposet. Leveä lierihattu, jonka reunukseen oli ommeltu näkinkenkiä,
  ja pitkä, rautapäinen sauva, jonka ponteen oli sidottu palmunoksa,
  täydensivät toivioretkeläisen puvun. Vaatimattomasti hän astui
  viimeisenä kaikista tupaan, ja huomattuaan, että alemmassa pöydässä
  tuskin oli tarpeeksi sijaa Cedrikin palvelijoille sekä vieraiden
  seuralaisille, hän vetäytyi jakkaralle, joka oli toisen suuren takan
  vieressä, melkein sen alla. Siinä hän kuivatteli vaatteitansa, näyttäen
  odottelevan, kunnes jonkun poistuminen tekisi hänelle tilaa pöytään tai
  tarjoilija vierasvaraisesti toisi hänelle ruokaa tähän syrjäiseen
  paikkaan, minkä hän oli itselleen valinnut.
  Arvokkaan kohteliaasti Cedrik nousi vastaanottamaan vieraitaan, ja
  laskeutuen alas korokkeelta hän astui kolme askelta heitä vastaan ja
  seisahtui sitten odottamaan. »Olen pahoillani, kunnianarvoisa abotti»,
  sanoi hän, »että vannomani vala ei salli minun tällä esi-isäini
  permannolla astua edemmäksi, edes niin arvokkaita vieraita
  vastaanottaakseni kuin te ja tämä Pyhän Temppelin urhoisa ritari olette.
  Mutta palvelijani on kai selittänyt syyn teille minun näennäiseen
  epäkohteliaisuuteeni. Älkää myös panko pahaksi, jos puhun teille
  kotoista kieltäni ja pyydän, että tekin samalla kielellä vastaisitte,
  jos sitä kylliksi osaatte. Jollette, niin ymmärrän minäkin tarpeeksi
  normannien kieltä, käsittääkseni teidän puheenne.»
  »Valat», sanoi abotti, »ovat pyhänä pidettävät, arvoisa vapaatilallinen.
  Valat ovat solmuja, jotka kiinnittävät meitä taivaaseen, ne ovat
  siteitä, jotka sitovat uhrin alttarin kulmaan -- ja sentähden -- niin
  kuin jo äsken sanoin, ne ovat pyhänä pidettävät ja täytettävät, jollei
  Pyhä Äitimme Kirkko niitä kirvoita. Ja mitä kieleen tulee, niin
  mielelläni keskustelussa käytän sitä, jota kunnioitettu isoäitini, Hilda
  Middlehamin rouva puhui, hän, joka kuoli melkein yhtä suuressa pyhyyden
  maineessa, jos tohtinen niin sanoa, kuin hänen mainehikas kaimansa,
  autuas Pyhä Hilda Whitbyläinen, Jumala hänen sielullensa olkoon
  armollinen.»
  Kun abotti oli tämän sovinnollisen puheen lopettanut, lisäsi hänen
  kumppaninsa lyhyesti ja jyrkästi: »Minä puhun aina ranskaa,
  Rikhard-kuninkaan ja hänen ylimystensä kieltä; mutta ymmärrän kyllä
  riittävästi englanninkin kieltä, tullakseni toimeen maan alkuasukasten
  kanssa.»
  Cedrik välähdytti puhujaan sellaisen kiivaan ja närkästyneen katseen,
  jollaisia vertailut kilpailevien kansallisuuksien välillä melkein aina
  aiheuttivat: mutta muistaessaan vieraanvaraisuuden velvoitukset hän
  pidättyi sen enemmistä harmin purkauksista. Kädellä viitaten hän pyysi
  vieraita istumaan kahdelle tuolille, jotka olivat vähän matalammat kuin
  hänen omansa, mutta aivan hänen vieressään, antaen samalla merkin, että
  illallinen oli tuotava pöytään.
  Palvelijain rientäessä käskyä täyttämään Cedrikin silmä keksi Gurth
  sikopaimenen, joka kumppaninsa Wamban kanssa oli juuri astunut tupaan.
  »Tulkaa tänne, te vetelykset!» tiuskasi saksilainen kärsimättömästi. Ja
  kun syylliset olivat ennättäneet korokkeen eteen: »Minkä vuoksi te,
  lurjukset, näin myöhään olette kuhnailleet ulkona? Oletko sinä,
  Gurth-junkkari, tuonut laumasi kotiin, vai oletko jättänyt sen rosvojen
  ja ryövärien kynsiin?»
  »Lauma on tallessa, olkaa hyvällä mielellä, isäntä», vastasi Gurth.
  »Mutta siitäpä en ole hyvällä mielellä, lurjus», sanoi Cedrik, »että
  olen kaksi tuntia saanut luulla toista ja miettiä kostoa naapureilleni
  tekemättömistä rikoksista. Jalkarautoja ja vankihuonetta saat maistaa,
  kuuletkos, mies, jos vielä kerran tällaista tapahtuu.»
  Gurth, joka tunsi isännän pikaisen mielenlaadun, ei ruvennutkaan
  puolustautumaan. Mutta Wamba, joka narrinetuoikeuksiensa nojalla saattoi
  luottaa Cedrikin suvaitsevaisuuteen, vastasi heidän kummankin puolesta:
  »Etpä, totta puhuen, eno Cedrik, ole tänä iltana viisas etkä
  oikeudenmukainen.»
  »Mitä, junkkari?» sanoi isäntä. »Minä panen sinut porttivahdin majaan
  piiskaa maistelemaan, jolleivät hullutuksesi pysy aisoissa.»
  »Sanokoon viisautenne ensin minulle», vastasi Wamba, »onko oikein ja
  kohtuullista rangaista syytöntä syyllisen edestä?»
  »Ei suinkaan, narri», sanoi Cedrik.
  »No, miksikä sitten panetat Gurth-paran jalkarautoihin, eno, kun hänen
  koiransa Fangs on syyllinen? Voinpa vannoa, ettemme hetkeäkään viipyneet
  turhaan matkalla, niin pian kuin lauma oli saatu kokoon. Mutta sitä ei
  Fangs saanut toimeen, ennenkuin iltakellot jo kerkisivät soida.»
  »Hirtä sitten Fangs», sanoi Cedrik, kääntyi kiivaasti sikopaimeneen
  päin, »jos syy on hänessä, ja hanki itsellesi toinen koira.»
  »Äläpä pane pahaksi, eno», sanoi narri, »sekin olisi hiukan oikeuden ja
  kohtuuden vastaista. Sillä jos Fangs ontuu eikä sentähden voinut saada
  laumaa kokoon, niin eihän se ollut hänen syytään, vaan niiden, jotka
  silpoivat siltä kaksi etukynttä. Tuskinpa koira-parka olisi suostunut
  tuollaiseen toimitukseen, jos sen mieltä olisi kysytty.»
  »Ja kuka uskalsi silpoa minun orjani elukkaa?» ärjäisi saksilainen
  tulistuen.
  »No, sen teki vanha Hubert», sanoi Wamba, »ritari Filip de Malvoisinin
  metsänvartija. Hän tapasi Fangsin metsässä kuljeskelemasta ja väitti sen
  siellä ajelevan metsäkauriita, mikä muka loukkasi hänen herransa,
  kuninkaallisen ylimetsäherran oikeuksia.»
  »Perhana vieköön Malvoisinin», huusi saksilainen, »ja hänen
  metsänvartijansa samaten! Kyllä minä heille opetan, että Suuressa
  Metsälaissa tämä metsä on yhteismaaksi määrätty. Mutta riittää jo tästä.
  Mene sinä, poika, paikallesi -- ja sinä, Gurth, hanki itsellesi toinen
  koira, ja jos metsänvartija siihenkin rohkenee koskea, niin sanokoon
  jousitaidolleen jäähyväiset; haukuttakoon minua kehnoksi pelkuriksi,
  jollen silloin iske poikki etusormea hänen oikeasta kädestään! -- Ei hän
  sen jälkeen enää viritä jousensa jännettä. -- Suokaa anteeksi, arvoisat
  vieraat. Minulla on täällä kiusanani naapurit, jotka vetävät vertoja
  teidän pakanoillenne, herra ritari, siellä Pyhässämaassa. Mutta nyt on
  halpa illallisenne jo pöydässä; ravitkaa itsenne, ja hyvä tahtoni
  korvatkoon ruoan puutteet.»
  Pöydälle tuotu kestitys ei kuitenkaan kaivannut isännän puolusteluja.
  Pöydän alapäässä näkyi sianlihaa monella eri tavalla laitettuna;
  sitäpaitsi myös lintu-, kauris-, vuohi- ja jänispaistia ynnä monenlaista
  kalaruokaa ynnä lisäksi summattoman suuria leipämöhkäleitä ja kakkuja
  sekä useammanlaatuisia, hedelmistä ja hunajasta tehtyjä makeisia.
  Pienempiä metsälintuja, joita oli myös runsaasti tarjona, ei tuotu
  sisään vadeissa, vaan pienissä puisissa vartaissa; passaripojat ja
  palvelijat, jotka niitä kantoivat, tarjosivat kaikille vieraille
  perätysten, ja kukin leikkasi niistä sellaisen palan kuin halusi.
  Jokaisen arvohenkilön edessä oli hopeinen pikari. Pöydän alapäähän sitä
  vastoin oli asetettu suuria juomasarvia.
  Juuri kuin ruokailu oli alkamaisillaan, kohotti hovimestari äkkiä
  sauvansa ja virkkoi kovalla äänellä: »Malttakaa! -- Tehkää tilaa
  Rowena-neidille!» Tuvan peräseinässä, vieraspöydän takana oleva sivuovi
  aukeni samassa, ja Rowena astui sisään, neljä palvelijatarta jäljessään.
  Cedrik, vaikka olikin kummastuksissaan ja kenties hiukan harmissaankin
  siitä, että hänen holhokkinsa tuli tässä tilaisuudessa esille, riensi
  kuitenkin häntä vastaan ja saattoi hänet kunnioittavalla
  juhlallisuudella sille korkealle istuimelle, oman tuolinsa oikealle
  puolelle, joka kuului talon valtiattarelle. Kaikki nousivat häntä
  tervehtimään, ja vastaten tähän kohteliaisuuteen äänettömällä
  kumarruksella hän kävi sulavin liikkein paikalleen pöydän ääreen.
  Ennenkuin hän vielä ehti asettua istumaan, kuiskasi temppeliherra abotin
  korvaan: »Enpä saakaan turnajaisissa pitää kultaketjuanne. Te olette
  voittanut Chion-viinini.»
  »Enkös sitä sanonut?» vastasi abotti. »Mutta hillitkää ihastuksenne,
  isäntä katselee teitä.»
  Tästä varoituksesta huolimatta Brian de Bois-Guilbert, joka oli tottunut
  aina noudattamaan vain omia hetkellisiä mielijohteitaan, ei irroittanut
  katsettaan saksilaisesta kaunottaresta, jonka ihanuus vaikutti ehkä sitä
  voimakkaammin hänen mieleensä, koska se erosi täydellisesti itämaitten
  sulttaanittarien kauneudesta.
  Luotuna sopusuhtaisimman naiskaavan mukaan oli Rowena vartaloltaan
  pitkä, mutta ei kuitenkaan siinä määrin, että olisi herättänyt huomiota
  ylenmääräisellä pituudellaan. Hänen hipiänsä oli mitä hienoimman vaalea,
  mutta pään sekä kasvojenpiirteiden jalo muoto vaikutti sen, ettei hän
  näyttänyt elottomalta, niinkuin toisinaan vaaleat kaunottaret. Kauniit
  kulmakarvat, jotka olivat tarpeeksi tummat antaakseen otsalle
  ilmeikkyyttä, kaareutuivat kirkasten, sinisten silmäin yläpuolella,
  jotka näyttivät kykenevän syttymään yhtä hyvin kuin heltymään, käskemään
  yhtä hyvin kuin anomaan. Vaikkakin tämäntapaisten kasvojen luonnollisin
  ilme olisi lempeys, oli tässä tapauksessa selvää, että tottumus
  hallitsemaan ja olemaan yleisen kunnioituksen esineenä oli antanut
  saksilais-neidolle ylväämmän luonteenlaadun, joka hänen alkuperäiseen
  luontaissävyynsä yhtyneenä oli painanut siihen oman leimansa. Hänen
  tuuhea tukkansa, jonka väri oli ruskean ja vaalean väliltä, valui
  hartioille lukemattomina viehättävinä oikukkaina kiharoina, joiden
  muodostamisessa ihmiskäsi luultavasti oli ollut luonnon apuna. Kiharain
  keskellä kimalteli kalliita kiviä; itse tukan valtoimena valuminen
  ilmaisi neidon vapaata, korkeaa syntyperää. Kaulassa riippui
  kultavitjoista pieni kultainen pyhäinjäännöskotelo. Paljaat käsivarret
  olivat rannerenkailla koristetut. Pukuna oli hänellä pusero ja hame
  vaaleaa merenvihreää silkkiä; sen päällä riippui pitkä, väljä, maahan
  asti ulottuva viitta, jonka ylen leveät hihat eivät kuitenkaan
  ulottuneet pitemmälle kuin hiukan kyynärpään alapuolelle. Tämä viitta
  oli väriltään tummanpunainen ja hienointa villaa. Sen yläreunaan oli
  kiinnitetty silkkinen, kultakuteinen huntu, jonka hän mielensä mukaan
  saattoi espanjalaiseen tapaan vetää kasvojen ja rinnan yli, tai sovittaa
  jonkinlaiseksi verhoksi hartioille.
  Kun Rowena huomasi temppeliherran palavat silmät, jotka hellittämättä
  häneen tähystäen tummien kulmien alta kiiluivat kuin tuliset hiilet,
  veti hän arvokkaasti hunnun kasvojensa eteen, siten ilmaisten, etteivät
  ritarin ujostelemattoman rohkeat katseet olleet hänelle mieleen.
  Liikkeen ja syyn siihen huomasi Cedrik. »Herra ritari», virkkoi hän,
  »meidän saksilaisten neitojemme posket eivät ole kyllin päivänpaahtamat,
  voidakseen sietää ristiretkeläisen kiinteää katsetta.»
  »Jos lienen loukannut», vastasi herra Brian, »niin pyydän teitä suomaan
  anteeksi -- se on, pyydän Rowena-neitiä suomaan anteeksi --, sillä sen
  alemmaksi en voi nöyryyttää itseäni.»
  »Rowena-neiti», sanoi abotti, »on rangaissut meitä kaikkia
  rangaistessaan ystäväni rohkeutta! Toivon kuitenkin, ettei hän olisi
  yhtä armoton sille loistavalle seurueelle, joka kokoutuu turnajaisiin.»
  »Ei ole varmaa», sanoi Cedrik, »menemmekö sinne lainkaan. Minua ei
  huvita nuo turhamaisuudet, jotka olivat tuntemattomia esi-isilleni
  silloin kuin Englanti oli vapaa.»
  »Toivokaamme kuitenkin», sanoi abotti, »että te nyt päätätte lähteä, kun
  saatte matkustaa meidän seurassamme. Kun tiet ovat niin rauhattomat, ei
  ritari Brian de Bois-Guilbertin suojelusvartiota ole halveksittava.»
  »Herra abotti», vastasi saksilainen, »missä hyvänsä olen matkustanut
  tässä maassa, on minulla tähän asti ollut kaikin puolin tarpeeksi suojaa
  kelpo miekastani ja uskollisista palvelijoistani, enkä ole mitään muuta
  apua tarvinnut. Ja jos tällä kertaa menemme Ashby-de-la-Zoucheen, niin
  lähdemme jalon naapurini ja kansalaiseni Athelstan Coningsburghilaisen
  seurassa, mukanamme sellainen saattojoukko, ettei rosvojen eikä
  vihamielisten paronien ole yrittäminen kimppuumme. -- Juon teidän
  terveydeksenne, herra abotti, tämän maljallisen viiniä, joka toivoakseni
  teille maistuu, ja kiitän kohteliaasti tarjouksestanne. Mutta», lisäsi
  hän, »jos lienette niin tarkka luostarisääntöjen noudattaja, ettette
  tahdo juoda muuta kuin hapanta maitoa, niin toivon ettette pakottaudu
  pelkästä kohteliaisuudesta vastaamaan maljaani!»
  »Eikö mitä», nauroi munkki, »vain omassa luostarissamme me tyydymme
  särpimään _lac dulce_'a (tuoretta maitoa) tai _lac acidum_'ia (hapanta
  maitoa). Mutta maailmalla seurustellessamme elämme maailman tapaan, ja
  sentähden juon kuin juonkin teille vastaukseksi siemauksen tätä kelpo
  viiniä ja jätän miedomman juoman maallikkoveljilleni.»
  »Ja minä», sanoi temppeliherra, täyttäen pikarinsa, »juon maljan
  wassail'ia[8] kauniin Rowenan terveydeksi, sillä siitä saakka, kun hänen
  kaimansa toi tämän nimen Englantiin, ei ole yksikään paremmin ansainnut
  semmoista kunnianosoitusta. Tottamaar, enpä liioin moittisi
  Vortigern-parkaa kunniansa ja valtakuntansa hukkaamisesta, jos sillä
  Rowenalla, joka häntä houkutteli, oli edes puolet siitä kauneudesta,
  mikä meillä nyt on silmiemme edessä.»
  »Pyydän teitä säästämään kohteliaisuuttanne, herra ritari», lausui
  Rowena arvokkaasti, poistamatta huntua kasvoiltaan, »tai ennemmin
  osoittamaan sitä siten, että suotte meidän kuulla uusimmat sanomat
  Palestiinasta. Se olisi meidän englantilaisille korvillemme mieluisempi
  aihe kuin nuo ranskalaisen kasvatuksenne opettamat kohteliaisuudet.»
  »Eipä minulla ole paljon tärkeää kerrottavana, jalosukuinen neiti»,
  vastasi herra Brian de Bois-Guilbert, »paitsi että on saapunut
  varmistettu tieto Saladinin kanssa sovitusta välirauhasta.»
  Tällöin hänet keskeytti Wamba, joka oli asettunut omalle paikalleen,
  noin kaksi askelta isännän takana sijaitsevalle tuolille, jonka
  selkänojaa kaksi aasinkorvaa koristi, ja johon Cedrik tuon tuostakin
  ojensi hänelle ruokaa omalta lautaseltaan. Tämä kunnia oli hänellä