Ivanhoe - 09

»Oikein puhuttu, hyvä herra», sanoi Perinnötön ritari, »oikein ja
uljaasti, niinkuin sen miehen sopii, joka vastaa poissaolevan isäntänsä
puolesta. Mutta älkää kuitenkaan jättäkö ratsua ja varusteita tänne.
Viekää ne takaisin herrallenne; ja jollei hänen kunniansa salli hänen
käyttää niitä, niin pitäkää te, kelpo ystävä, ne omananne. Sen verran
kuin minulla on niihin oikeutta, lahjoitan ne mielelläni teille.»
Balduin kumarsi syvään ja poistui sitten seuralaistensa kanssa. Mutta
Perinnötön ritari palasi telttaansa.
»Tähän asti, Gurth», hän sanoi, »ei Englannin ritariston maine ole
ainakaan pilaantunut minun kauttani.»
»Ja minä», sanoi Gurth, »en ole saksilaisena sikopaimenena huonosti
toimittanut normannilaisen asemiehen osaa.»
»Etpä vallan pahoin», vastasi Perinnötön ritari. »Mutta sittenkin olen
kaiken aikaa pelännyt, että talonpoikainen kömpelyytesi sinut
paljastaisi.»
»Hs!» sanoi Gurth, »ei kukaan voi minua tuntea, jollei kenties
leikkitoverini, Wamba-narri, josta en ikänä saa täyttä selvää, onko hän
todellisuudessa suurempi hupsuna vai velikultana. Tuskin saatoin hillitä
nauruani, kun vanha isäntäni kulki aivan sivuitseni siinä luulossa, että
Gurth oli monen penikulman päässä, Rotherwoodin soilla ja saloilla,
hänen sikojansa paimentamassa. Jos minut tunnettaisiin...»
»Hyvä on», sanoi Perinnötön ritari, »tiedäthän mitä sinulle lupasin.»
»No, mitä siihen tulee», sanoi Gurth, »ei selkäsaunan pelko ole koskaan
pidättänyt minua auttamasta ystävää. Onpa minulla paksu nahka, joka
kestää puukkoa tai piiskansiimaa yhtä hyvin kuin minkä hyvänsä oman
laumani karjun nahka.»
»Usko minua, kyllä palkitsen kaiken vaaran, johon olet minun tähteni
antautunut, Gurth», sanoi ritari. »Ensi aluksi ole hyvä ja ota nämä
kymmenen kultarahaa.»
»No, nythän olen rikkaampi», sanoi Gurth, pistäen lahjan kukkaroonsa,
»kuin ikinä mikään sikopaimen tai muu orja on ollut.»
»Vie tämä pussillinen kultaa Ashbyhyn», lisäsi hänen herransa, »ja hae
käsiisi Iisak juutalainen, joka on kotoisin Yorkin kaupungista. Ottakoon
hän itse näistä rahoista maksun hevosesta sekä varusteista, jotka sain
hänen takauksellansa lainaksi.»
»Enkä, pyhä Dunstan auttakoon!» vastasi Gurth; »sitä en tee.»
»Kuinka, lurjus!» huusi herra, »etkö tottele käskyjäni?»
»Kyllä, kaikkia kunniallisia, järkeviä ja kristillisiä käskyjä», vastasi
Gurth; »mutta tämä ei ole sellainen. En olisi kunniallinen mies, jos
sallisin juutalaisen itse määrätä maksunsa, sillä se olisi petosta
herraani vastaan. Eikä se olisi järkevääkään, -- se olisi hupsun työtä.
Ja päällepäätteeksi se ei olisi kristillisestikään tehty, sillä minähän
ryöstäisin oikeauskoisen paljaaksi ja rikastuttaisin uskottoman.»
»Sittenkin sinun täytyy pitää huolta siitä, että hän tulee tyydytetyksi,
sinä mulipää», käski taas Perinnötön ritari.
»Täytyyhän sitten niin tehdä», sanoi Gurth, pistäen pussin takkinsa alle
ja lähtien ulos teltasta. »Sitkeäpä hänen pitäneekin olla, jollen saa
häntä tyytymään puoleen siitä, mitä hän itse vaatii.» Näin sanoen hän
lähti matkaan ja jätti Perinnöttömän ritarin yksin levottomien
ajatustensa seuraan.
Ja kovasti levottomat ja tuskalliset nämä ajatukset olivatkin,
--useammasta syystä kuin mitä nyt vielä voimmekaan lukijalle ilmaista.
Meidän tulee nyt siirtyä Ashbyn kaupunkiin, tai pikemmin erääseen sen
likeisyydessä olevaan yksinäiseen taloon. Talon omistaja oli rikas
israeliitta, jonka luona Iisak tyttärensä sekä muiden seuralaistensa
kanssa oli saanut asunnon. Sillä juutalaiset, niinkuin kaikki tiedämme,
olivat aina hyvin vieraanvaraisia ja valmiit auttamaan omia
kansalaisiaan, vaikka heidän sanottiin vastahakoisesti ja kitsaasti
avustavan niitä, joita ne nimittivät pakanoiksi. Mutta kristityt
puolestaan kohtelivat juutalaisia sillä tavoin, etteivät he paljon
kohteliaisuutta ansainneetkaan.
Kamarissa, joka tosin oli pieni, mutta kalliisti koristettu itämaiseen
tapaan, istui Rebekka kirjotuilla patjoilla. Ne oli levitetty matalalle
lavalle, joka kiersi kamarin seiniä toimittaen, samoinkuin
espanjalaisten _estrada_, tuolien ja lavitsoiden virkaa. Levottomuutta
ja lapsenrakkautta ilmaisevin katsein neiti seurasi isäänsä, joka
alakuloisen näköisenä ja epävarmoin askelin asteli edestakaisin
kamarissa. Välistä Iisak väänteli käsiään, välistä loi silmänsä ylös
lakeen, aivan kuin kovassa sydämentuskassa oleva ihminen. »Voi, isämme
Jaakob auttakoon!» huusi hän. »Voi, auttakaa kaikki, te kansamme
kaksitoista pyhää isää! Miksi piti semmoisen vahingon sattua minulle,
joka aina olen rehellisesti noudattanut jokaista Mooseksen lain
puustavia ja merkkiä! Viisikymmentä sekiiniä on minulta kerrassaan
ryöstetty ja hukkunut tuon häijyn hirmuvaltiaan ahnaisiin kynsiin!»
»Mutta, isä», sanoi Rebekka, »minustahan näytti siltä, että itse
annoitte vapaaehtoisesti rahan prinssi Juhanalle.»
»Vapaaehtoisestiko? Egyptin rutto häneen tarttukoon!
--Vapaaehtoisestiko, sanot? -- Aivan niin, juuri yhtä vapaaehtoisesti
kuin Lyonin lahdella, myrskyn ahdistaessa, viskasin tavarani mereen,
keventääkseni laivamme kulkua -- kun annoin kalliit silkkini kuohuvien
laineiden pukimiksi -- kun niiden suolaiseen vaahtoon sekoitin
hyvänhajuista mirhamia ja aloeta -- kun upotin meren syvyyksiin kaikki
kulta- ja hopea-astiani! Eikö se hetki ollut sanomattoman tuskallinen,
vaikka teinkin uhrin omin käsin?»
»Mutta olipa se semmoinen uhri, jota Herra vaati meidän henkemme
pelastukseksi», vastasi Rebekka, »ja onpa isiemme Jumala siitä ajasta
siunannut teidän tavaroitanne ja kauppaanne.»
»On kyllä», arveli Iisak. »Mutta jos hirmuvaltias ne minulta ryöstää,
niinkuin tänäpäivänä, ja jos minun vielä päälliseksi täytyy näyttää
iloiselta, kun minut ryöstetään paljaaksi -- ah, tyttäreni, kaikista
pahoista, jotka rasittavat meidän perinnötöntä ja kuljeksivaa kansaamme,
on pahinta se, että koko maailma ympärillämme vain nauraa meille, kun
meitä sorretaan ja ryöstetään, ja että meidän täytyy itsekin, niellen
kaiken vääryyden nostattaman suuttumuksen, nöyrästi hymyillä, vaikka
pitäisi kostaa miehen tavalla.»
»Älkää katsoko asiaa siltä kannalta, rakas isä», sanoi Rebekka; »onhan
meilläkin etumme. Ovathan nuo armottomat, sortavat pakanat tavallansa
Siionin hajoitettujen lasten vallan alaisia, vaikka kuinkakin meitä
ylenkatsovat ja vainoovat. Ilman meidän rikkauksiemme apua he eivät
voisi varustaa väkeänsä sotaan eivätkä viettää voittojuhliansa rauhan
tultua; ja karttuneenahan kultamme palaa lainassa oltuaan takaisin
kirstuihimme. Me olemme niinkuin nurmi, joka viheriöitsee sitä paremmin,
mitä pahemmin sitä tallataan. Eipä olisi tämänpäiväisiäkään komeita
turnajaisia saatu aikaan ilman halveksitun juutalaisen mielisuosiota;
sillä hänpä se niihin rahat antoi.»
»Tyttäreni», sanoi Iisak, »sanasi ovat koskeneet toiseenkin kipeään
paikkaan sydämessäni. Tuo jalo ratsu ja nuo kalliit varusteet, jotka
hinnaltaan ovat täydesti saman arvoiset kuin koko voitto Kirjath Jairam
Leicesteriläisen kanssa solmimastani kaupasta -- nekin kaikki ovat aivan
hukassa. Se tappio nielee minulta koko viikon tulot, kahden sabatin
välisen ajan tulot! -- Mutta kenties asia kuitenkin päättyy paremmin
kuin tällä hetkellä osaan pelätä. Onhan hän kelpo nuorukainen.»
»Varmaan», lohdutti Rebekka, »ei teidän tarvitse katua, että palkitsitte
oudon ritarin osoittaman avunteon.»
»Niin minäkin uskon, tytär», sanoi Iisak, »ja uskonhan myös, että Siion
kerran rakennetaan uudelleen. Mutta yhtä vähän kuin tohdin toivoa, että
näillä ruumiillisilla silmilläni saan nähdä uuden temppelin seinät ja
katonnastat, yhtä vähän toivon myös näkeväni kristityn, vaikkapa hän
olisikin paras heistä, tulevan maksamaan velkansa, paitsi silloin kun
tuomarin ja vanginvartijan pelko häntä ahdistaa.»
Näin lausuttuaan hän alkoi uudestaan levottomasti astua pitkin kamarin
permantoa; ja Rebekka, joka huomasi, että kaikki lohdutusyritykset
johdattivat vain uusia huolen syitä mieleen, lakkasi turhasta
yrityksestään. Siinä hän tekikin viisaasti, ja tahtoisinpa kehoittaa
kaikkia lohduttajia ja neuvonantajia tekemään samaten, jos sattuvat
samanlaiseen tilanteeseen.
Ilta alkoi nyt jo pimetä; sentähden juutalainen palvelija saapui sisälle
ja laski pöydälle kaksi hopealamppua, joissa paloi hyvänhajuista öljyä.
Toinen juutalaispalvelija asetti samalla kalliita viinejä ja valituita
herkkuja toiselle pienelle pöydälle, joka oli eebenpuuta ja hopealla
kirjottu. Kotonansa näet juutalaiset soivat itselleen kaikkein
kalleimpia ylellisyyksiä. Palvelija toi myös sanan, että eräs
nasarilainen (sillä nimellä juutalaiset keskenään nimittivät
kristityitä) pyysi päästä isännän puheille. Sen, joka elättää itseään
kaupalla, pitää aina olla valmis vastaanottamaan jokaisen, ken sanoo
tulevansa asioissa. Iisak laski sentähden heti pöydälle Kreikan viinillä
täytetyn pikarinsa -- jonka hän juuri oli nostanut huulillensa, mutta ei
vielä ennättänyt maistaakaan. Tyttärellensä hän sanoi kiireesti:
»Rebekka, peitä silmäsi hunnulla» ja käski sitten päästää vieraan
sisään. Juuri kun Rebekka oli saanut jalkoihin asti ulottuvan, utuisesta
hopeakankaasta tehdyn hunnun heitetyksi ihanien kasvojensa yli, aukesi
ovi ja Gurth astui sisään, verhottuna normannilaisen viittansa leveihin
laskoksiin. Hänen ulkomuotonsa oli pikemmin pelkoa nostattava kuin
rauhoittava, varsinkin kun hän ei ottanut lakkia päästään, vaan painoi
sen vielä alemmaksi ryppyisen otsansa peitoksi.
»Oletko sinä Yorkista tullut Iisak Juutalainen?» hän kysyi saksin
kielellä.
»Olen», vastasi Iisak samalla kielellä (sillä kauppaa harjoittaessaan
oli hän oppinut kaikki kielet, joita Britanniassa puhuttiin). »Entä kuka
sinä olet?»
»Se ei vaikuta asiaan», vastasi Gurth.
»Vaikuttaapa yhtä paljon kuin minun nimeni sinuun», sanoi Iisak. »Kuinka
voin ruveta asioihin kanssasi, jollen saa kuulla nimeäsi?»
»Aivan hyvin», vastasi Gurth; »sillä minun, joka tuon rahoja, pitää
tietää, että maksan ne oikealle miehelle. Mutta tuskinpa sinä, joka
rahat saat, suuresti välität siitä, kenenkä käsi ne on tuonut.»
»Vai niin», sanoi juutalainen, »vai olet sinä tullut rahaa maksamaan?
--Pyhä isä Aabraham tietäköön! Tämähän tekee meidän välimme aivan
toisenlaiseksi. Ja keneltä rahat tuot?»
»Perinnöttömän ritarin käskystä», sanoi Gurth, »hänen, joka
tämänpäiväisissä turnajaisissa pääsi voittajaksi. Tuon maksun niistä
varusteista, jotka Leicesterin kaupungin juutalainen Kirjath Jairam
sinun takauksellasi antoi isännälleni. Hevonen seisoo taasen tallissasi,
ja nyt tahtoisin tietää, kuinka suuri summa minun tulee maksaa
varusteista.»
»Sanoinhan minä, että hän on kelpo nuorukainen», huusi Iisak riemuiten.
»Eihän siemaus viiniä taitane tehdä sinulle pahaa», lisäsi hän, kaataen
pikariin ja tarjoten Gurthille kalliimpaa juomaa kuin sikopaimen vielä
koskaan oli maistanut. »Ja paljonko rahaa», jatkoi hän taas, »olet
tuonut mukanasi?»
»Pyhä Neitsyt auttakoon!» huusi Gurth, laskien pikarin kädestään
pöydälle. »Tämmöistäkö taivaanjuomaa nämä uskottomat koirat särpivät
poskeensa, kun meidän oikeauskoisten kristittyjen täytyy latkia olutta,
joka on yhtä paksua ja sakeaa kuin sikojeni syömä rapa! -- Sinä kysyt,
kuinka paljon rahaa olen tuonut kanssani?» lisäsi saksilainen tämän
loukkaavan huudahduksen jälkeen; -- »enpä kovinkaan suurta summaa, vähän
käsirahaa vain aluksi. Kuule, Iisak! Näytä nyt, että sinulla on
omatunto, vaikkapa vain juutalaisen omatunto.»
»Onhan», arveli Iisak, »herrasi peitsen ja käsivartensa voimalla saanut
itselleen hyviä hevosia sekä monet kalliit varusteet. -- Mutta hän on
kelpo nuorukainen -- tahdon sentähden ottaa ne maksusta ja antaa hänelle
takaisin sen verran kuin liikenee.»
»Minun herrani on luovuttanut ne takaisin», sanoi Gurth.
»Voi, sepä oli paha!» sanoi juutalainen, »se oli hullusti tehty. Ei
kukaan täkäläinen kristitty jaksa ostaa niin paljon hevosia tai
varusteita -- eikä kukaan juutalainen, paitsi minä, maksa niistä
puoltakaan hintaa. Mutta lieneehän sinulla sata sekiiniä mukanasi tuossa
kukkarossasi», lisäsi Iisak, tirkistäen Gurthin viitan alle, »se näyttää
olevan hyvin raskas.»
»Siinä on nuolenpäitä», tokaisi Gurth viekkaasti.
»No sitten», sanoi Iisak läähättäen, kun hänen rinnassaan vanha paatunut
voitonpyyntö ja tämänkertainen harvinainen jalomielisyyden puuska
taistelivat keskenänsä. »Mitäpä, jos ottaisin kahdeksankymmentä sekiiniä
tuosta hyvästä hevosesta ja noista kalkista varusteista, -- joten
minulle ei jää äyriäkään voittoa itselleni. -- Onko sinulla niin paljon
rahaa mukanasi, että voit sen maksaa?»
»Tuskin», vastasi Gurth, vaikka vaadittu summa oli kohtuullisempi kuin
hän oli osannut toivoakaan. »Melkein tyhjäksi siitä herrani kukkaro
tulee. Mutta jollet mitenkään voi helpottaa, täytynee minun suostua
siihen.»
»Kaada itsellesi vielä pikarillinen viiniä», sanoi juutalainen. »Voi!
kahdeksankymmentä sekiiniä on liian vähän. En saa mitään korkoa rahojeni
lainaamisesta; ja, paitsi sitä, onhan tuo kelpo ratsu voinut
vikaantuakin tämänpäiväisessä taistelussa. Voi, voi, kuitenkin! olipa se
aika kova ja vaarallinen kahakka! Miehet ja ratsut törmäsivät yhteen
niinkuin Basanin metsähärät! Hevonen on varmasti vikaantunut!»
»Ja minä sanon», vastasi Gurth, »että se on aivan terve, niin
raajoiltaan kuin keuhkoiltaan. Menehän itse katsomaan, se on tallissasi.
Ja minä sanon vielä lisäksi, että seitsemässäkymmenessä sekiinissä on
aivan kylliksi hintaa varusteista, ja tottapa kristityn miehen sana
tässä kelvannee yhtä paljon kuin juutalaisen. Jollet tahdo tyytyä
seitsemäänkymmeneen, niin vien tämän kukkaron» -- näin sanoen hän
kilisytti rahoja kukkarossa -- »takaisin herralleni.»
»Ei, ei suinkaan!» sanoi juutalainen, »anna vain tänne rahat -- sekiinit
-- nuo kahdeksankymmentä sekiiniä, -- saatpa nähdä, että annan sinulle
kelpo juomarahat.»
Gurth suostui viimein; hän maksoi kahdeksankymmentä sekiiniä ja sai
juutalaiselta kuitin niin hevosesta kuin varusteistakin. Juutalaisen
käsi vapisi ilosta, kun hän luki ensimmäisiä seitsemääkymmentä
kultarahaa. Viimeiset kymmenen hän luki sangen hitaasti, arvellen ja
viivyskellen ja pistäen pari sanaa väliin joka kerta, kun otti yhden
niistä pöydältä ja pudotti kukkaroonsa. Ilmeinen ahneus taisteli hänen
sydämessään paremman tunteen kanssa, edellinen yllyttäen häntä panemaan
sekiinin toisensa perästä talteen, jälkimmäinen sitä vastoin kehoittaen
häntä palauttamaan edes osan takaisin hyväntekijälle tai antamaan
tuojalle juomarahoiksi. Hänen puheensa kuului tällä tapaa:
»Ykskahdeksatta -- kakskahdeksatta, sinun herrasi on kelpo nuorukainen
-- kolmekahdeksatta, oikein kelpo nuorukainen -- neljäkahdeksatta --tämä
kappale on reunasta vähän leikattu -- viiskahdeksatta -- ja tämä ei
tunnu aivan täysipainoiselta -- kuuskahdeksatta -- kun herrasi
joskus on rahan tarpeessa, tulkoon vain Iisak Yorkilaisen luo
--seitsemänkahdeksatta -- se tahtoo sanoa, tuokoon kuitenkin lujat
takaukset lainasta.» -- Tässä hän pysähtyi jokseenkin pitkäksi ajaksi,
ja Gurth jo toivoi, että jäljelläolevat kolme kultarahaa saisivat mennä
toista tietä kuin niiden kumppanit. Mutta juutalainen alkoi jälleen
lukea. -- »Kahdeksankahdeksatta -- sinä olet kunnon mies
--yhdeksänkahdeksatta -- ja ansaitsisitpa saada vähän juomarahaa...»
Tähän juutalainen jälleen pysähtyi ja katsoi viimeistä sekiiniä,
epäilemättä arvellen, antaisiko sen Gurthille. Hän punnitsi sitä
sormissaan ja viskasi sitten pöydälle, niin että helähti. Jos sen ääni
olisi vähänkin pettänyt tai jos se olisi tuntunut hiuskarvankaan verran
keveämmältä, niin anteliaisuus kukaties olisi päässyt voitolle. Mutta
Gurthin kovaksi onneksi helähdys oli aivan selvä, ja sekiini oli
vast'ikään lyöty, vieläpä hiukan ylipainoinenkin. Iisak ei siis
hennonutkaan siitä luopua. Hän pudotti sen kukkaroon, ikäänkuin
huomaamatta, ja sanoi: »Kahdeksankymmentä -- nyt on luku täysi, ja minä
olen varma, että saat herraltasi hyvät juomarahat. -- Näkyypä», lisäsi
hän halukkaasti katsellen kukkaroa, »sinulla vielä olevan enemmänkin
kolikoita tuossa kukkarossasi.»
Gurth irvisteli, niinkuin hän aina teki, kun hän tahtoi nauraa, ja
vastasi: »Taitaahan vielä olla yhtä paljon kuin tuossa kasassa, jonka
niin tarkasti laskit.» Sitten hän käänsi kuitin kokoon ja pisti sen
lakkiinsa, lisäten: »Kavahda partaasi, juutalainen, jollei tämä paperi
ole täydessä kunnossa!» Lopuksi hän vielä pyytämättä kaasi itsellensä
kolmannenkin pikarillisen viiniä ja lähti sitten jäähyväisittä.
»Rebekka», sanoi juutalainen, »peijasipa tuo ismaeliitta sittenkin
minua. Mutta samantekevä -- hänen herransa on kelpo nuorukainen -- on
niinkin, ja minä olen iloinen siitä, että hän on voittanut kulta- ja
hopeasekiinejä nopealla ratsullaan sekä vahvalla peitsellään, joka oli
kangastukin paksuinen niinkuin Goliath Filistealaisen ase.»
Hän kääntyi kuullaksensa, mitä Rebekka virkkaisi; mutta tämä olikin,
sill'aikaa kun Iisak lörpötteli Gurthin kanssa, hiljaa mennyt toiseen
kamariin.
Gurth oli tällä välin astunut portaita alas ja joutunut pimeään
eteiseen, missä hänen täytyi haparoida käsillään ovea. Silloinpa
ilmestyi hänen tielleen yht'äkkiä valkeaverhoinen hahmo, pidellen pientä
hopeista lamppua kädessään. Kaunis näky viittasi häntä käymään vieressä
olevaan kamariin. Hiukan vastahakoisesti Gurth totteli kutsua. Hän oli
rohkea ja hurjapäinen kuin metsäkarju, milloin maallinen voima sattui
häntä vastaan. Mutta niinkuin kaikki saksilaiset, hän pelästyi pahasti,
kun tuli puhe yksisarvisista, metsänhaltioista, valkoisista naisista ja
kaikista muista taikaloruista, joita hänen esi-isänsä olivat tuoneet
tullessaan Saksan metsistä. Hänelle johtui sitä paitsi mieleen, että hän
oli juutalaisen talossa, ja juutalaisillahan, paitsi muita heidän
syykseen pantuja pahoja tapoja, oli muka mainio loitsu- ja
noitumistaito. Sittenkin Gurth hiukan epäiltyänsä totteli hahmon
viittausta ja seurasi sen osoittamaan kamariin. Siellä hän ilokseen ja
ihmeekseen näki, että hänen salamyhkäinen johtajansa ei ollutkaan kukaan
muu kuin sama kaunis juutalaistyttö, jonka hän oli nähnyt ensin
turnajaisissa ja nyt äsken juuri Iisakin kamarissa.
Tyttö kysyi häneltä, miten hänen asiansa vanhan juutalaisen kanssa oli
käynyt, johon Gurth vastasi tarkasti kertoen kaikki.
»Isäni laski vain leikkiä sinun kanssasi», sanoi Rebekka. »Hän on sinun
herrallesi suuremmassa kiitollisuudenvelassa kuin hän voi noilla
varusteilla ja hevosilla maksaa, vaikka niiden hinta olisi kymmentä
vertaa kalliimpi. Kuinka suuren summan nyt maksoit isälleni?»
»Kahdeksankymmentä sekiiniä», vastasi Gurth kysymystä kummastellen.
»Tässä kukkarossa on sata sekiiniä», sanoi Rebekka. »Vie herrallesi
takaisin, mikä hänen omansa on, ja pidä itse loput. Joudu -- lähde
matkaasi -- älä kuluta aikaasi kiitoksiin. Ja ole varuillasi, kun kuljet
tämän kaupungin kautta, joka nyt on täynnä kaikenlaista väkeä. Pianpa
voisit menettää sekä kantamuksesi että henkesikin kaupan päällisiksi.
--Ruben», hän lisäsi taputtaen käsiänsä yhteen, »näytä valkeaa tälle
vieraalle ja katso, että hyvin lukitset ja telkitset oven.»
Ruben, tummapintainen, mustapartainen israeliitta, teki niinkuin tyttö
käski. Tulisoihtu kädessä hän avasi ulko-oven, johti Gurthin kivetyn
pihan kautta, päästi hänet portissa olevasta pienestä ovesta ulos ja
lukitsi sitten oven kahleilla sekä salvoilla, jotka olisivat olleet
kyllin tukevat vankilankin telkimiksi.
»Pyhä Dunstan auttakoon!» sanoi Gurth kompuroidessaan pimeätä kujaa
myöten, »ei tämä ollut mikään juutalaistyttö, vaan taivaan enkeli!
--Kymmenen sekiiniä sain hyvältä nuorelta herraltani -- kaksikymmentä
tältä Siionin helmeltä -- sepä oli onnen päivä! -- Tulisi vielä toinen
samanlainen lisäksi, Gurth, niin voisit lunastaa itsesi orjuudesta ja
sinusta tulisi yhtä vapaa mies kuin kuka muu hyvänsä. -- Ja sitten
heitän pois sikopaimenen sarven ja sauvan ja otan vapaana miehenä
käteeni miekan ja kilven ja seuraan nuorta herraani niin kauan kuin elän
salaamatta enää kasvojani tai nimeäni.»


YHDESTOISTA LUKU.

_1 rosvo_. Seis, herra! Tänne tavaranne, muuten me teidät sidomme
ja ryöstämme.
_Vilkas_. Olemme hukassa; nuo on ne rosvot, jotk' ovat kaikkein
matkustajain kauhu.
_Valentin_. Hyvät ystävät, --
_1 rosvo_. Te erehdytte, herra! Olemme teidän vihamiehenne.
_2 rosvo_. Vait! Kuullaan häntä.
_3 rosvo_. Kautta partani. Niin tehdäänkin; se sävykäs on mies.
KAKSI NUORTA VERONALAISTA.
Siihenpä Gurthin yölliset seikkailut eivät vielä päättyneetkään. Itsekin
hän alkoi jotakin semmoista pelätä, kun hän päästyänsä kaupungin
ulkopuolella parin yksinäisen talon sivuitse näki edessänsä syvän
rotkotien. Molemmin puolin tätä solaa kohosivat penkereet, joilla kasvoi
pähkinäpensaita ja koivuja; levittipä siellä täällä jokin
vaivaistammikin oksiansa tien poikki aina toiselle penkereelle asti.
Itse tie oli täynnä kuoppia ja uurteita niiden monien kuormien ajosta,
jotka edellisinä päivinä olivat kuljettaneet kaikenlaista tavaraa
turnajaisiin. Kaiken lisäksi oli pimeä, sillä penkereet ja viidakko
eivät päästäneet heinäkuunkuutamoa lävitsensä.
Kaupungista kuului iloisen melun hillittyä ääntä, johon aika-ajoin
sekaantui kovaa naurun honotusta, tai kiljahdusta, tai kaukaisen soiton
huimia säveliä. Kaikki nämä äänet, jotka kertoivat, miten sotaisten
aatelisherrojen ja heidän hillittömien seuralaistensa suuret joukot
olivat kääntäneet nurin koko kaupungin, tekivät Gurthin mielen hiukan
levottomaksi. »Olipa tuo juutalaistyttö oikeassa», tuumi hän itsekseen.
»Jumala ja Pyhä Dunstan auttakoot! Soisinpa, että olisin jo onnellisesti
kaikkine aarteineni päässyt perille. Varsinaisista rosvoista
puhumattakaan on täällä nyt niin paljon vaeltavia ritareita ja
asemiehiä, vaeltavia munkkeja ja runoniekkoja, vaeltavia silmänkääntäjiä
ja muita hulivilejä, että hukassa on mies, kellä on yksikin markka
kukkarossaan, saatikka sikopaimen parka, jolla on koko pussillinen
sekiinejä. Jospa olisin edes päässyt pois näiden pirun pensaitten
varjosta, jotta näkisin vilahduksen noista Pyhän Nikolauksen teineistä,
ennenkuin he niskaani hyppäävät.»
Gurth rupesi siis kiireemmin astumaan, päästäksensä sitä pikemmin
rotkotien kautta lakealle yhteismaalle. Mutta kova onni ei laskenutkaan
häntä niin kauas. Juuri kun hän oli joutunut rotkotien toiseen päähän,
missä viidakko oli tihein, karkasi neljä miestä hänen kimppuunsa, aivan
niinkuin hän oli pelännyt. Kaksi tulla törmäsi kummaltakin tien
viereltä, ja he tarttuivat häneen niin lujasti, että vastustuksesta,
vaikka se alussa olisikin ollut mahdollinen, ei nyt voinut olla
puhettakaan. -- »Hellitä kuormasi», sanoi yksi miehistä. »Me olemme maan
vapahtajia, jotka helpotamme liian kuorman jokaiselta raskautetulta
mieheltä.»
»Ettepä saisikaan minun kuormaani aivan helpolla heltiämään», mutisi
Gurth, jonka jörömäistä suorapuheisuutta ei uhkaavan väkivallankaan
pelko voinut masentaa, »jos tässä vain olisi tilaa antaa pari hyvää
läimäystä sen puolustukseksi.»
»Senpä kohta saamme nähdä», sanoi rosvo. Sitten hän lisäsi, kääntyen
kumppaniensa puoleen: »Viekää pois tämä junkkari. Jopa näen, että hän
tahtoisi saada kolon kalloonsa samoin kuin kukkaroonsakin, jotta hänen
suonensa tulisi sillä tavoin isketyksi kahdesta kohdasta kerrassaan.»
Tämän käskyn mukaan Gurth vietiin pois, laahattiin jokseenkin
kovakouraisesti vasemmanpuolisen penkereen yli, kunnes viimein
jouduttiin viidakkosaarekkeeseen, joka levisi harjun ja aukean
yhteismaan välillä. Gurthin täytyi seurata väkivaltaisia taluttajiansa
tämän viidakon keskelle, missä he äkkiarvaamatta pysähtyivät pienelle
lakeudelle, joka oli melkein puuton ja johon siis täysi kuunvalo pääsi
tunkeutumaan oksien ja lehtien estämättä sitä. Tässä yhtyi Gurthin
ryöstäjien seuraan vielä kaksi muuta miestä, jotka nähtävästi kuuluivat
samaan joukkoon. Näillä uusilla tulokkailla oli miekka vyöllä ja nuija
kädessä, ja nyt Gurth huomasi, että kaikkien kuuden kasvot olivat
naamion peittämät. Tämä seikka ainakin todisti epäilemättömästi heidän
olevan rosvoja, jos ehkä heidän käytöksensä olisikin vielä sallinut
epäillä sitä.
»Kuinka paljon rahaa sinulla on, lurjus?» kysyi yksi rosvoista.
»Kolmekymmentä sekiiniä, jotka ovat minun omiani», vastasi Gurth
äkäisesti.
»Sakotetaan, sakotetaan!» huusivat rosvot. »Saksilainen moukka on saanut
kolmekymmentä sekiiniä ja palaa selväpäisenä kaupungista! Siitä häntä on
sakotettava. Me tuomitsemme hänet auttamattomasti menettämään kaikki,
mitä hänellä on.»
»Paninpa ne talteen, kun aioin lunastaa itseni vapaaksi orjuudesta»,
sanoi Gurth.
»Aika pöllö olitkin», vastasi yksi rosvoista. »Kolme puolituopillista
väkevää olutta juotuasi olisit ollut yhtä vapaa kuin isäntäsikin, ja
vieläpä vapaampikin, jos hän on saksilainen niinkuin sinä.»
»Onhan se valitettavasti totta», myönsi Gurth. »Mutta jos näillä
kolmellakymmenellä sekiinillä saan lunastaa itseni vapaaksi teidän
käsistänne, niin hellittäkää käteni, jotta voin maksaa rahat teille.»
»Maltapas», sanoi yksi rosvoista, joka näkyi olevan muiden päällikkö,
»sisältäähän tuo kainalossasi oleva pussi, sen verran kuin mekon kautta
voin tuntea, enemmänkin rahaa kuin mitä sanot siinä olevan.»
»Ne ovat minun herrani, kelpo ritarin omaisuutta», vastasi Gurth.
»Niistä en olisi hiiskunut sanaakaan, jos olisitte tyytyneet minun omiin
rahoihini.»
»Kunnon mies taitanet ollakin», arveli rosvo, »sen voin todistaa. Emmekä
me ole niin ylen kiihkoisia Pyhän Nikolauksen palvelijoita, ettemme
sallisi sinun kolmenkymmenen sekiinisi päästä kynsistämme, jos vain
rehellisesti puhut meille kaikki. Annapas kuitenkin sinulle uskottu
aarre vähäksi aikaa minun haltuuni.» Näin sanoen hän otti Gurthin
povesta nahkapussin, joka sisälsi Rebekan antaman kukkaron ynnä tähteet
Perinnöttömän ritarin sekiineistä. Sen jälkeen hän jatkoi tutkintoaan.
»Kuka sinun isäntäsi on?»
»Perinnötön ritari», vastasi Gurth.
»Sekö», kysyi rosvo, »jonka väkevä peitsi tämänpäiväisissä turnajaisissa
sai voiton? Mikä on hänen nimensä ja sukunsa?»
»Hänen tahtonsa on», vastasi Gurth, »että ne ovat pidettävät salassa.
Ette ainakaan minulta saa niistä vähintäkään vihiä.»
»Mikä sitten on oma nimesi ja sukusi?»
»Jos sen virkkaisin», sanoi Gurth, »niin kenties voisitte arvata, kuka
herrani on.»
»Oletpa aika itsepäinen junkkari», sanoi rosvo, »mutta se asia jääköön
tuonnemmaksi. Mistä herrasi on tämän kullan saanut? Onko hän sen
perinyt, vai millä tavalla se on hänelle karttunut?»
»Oivalla peitsellään hän on sen saanut», vastasi Gurth. »Tämä pussi
sisältää lunnaat neljästä kelpo hevosesta ja neljistä kunnon
varusteista.»
»Kuinka paljon siinä on?»
»Kaksisataa sekiiniä.»
»Eikö enempää kuin kaksisataa sekiiniä!» sanoi rosvo. »Onpa sinun
herrasi hyvin helpolla päästänyt voitetut, aivan liian vähillä
lunnailla. Nimitä minulle, ketkä tämän kullan maksoivat.»
Gurth nimitti voitetut ritarit.
»Entä temppeliherra Brian de Bois-Guilbertin varusteet ja ratsu?
--Näethän, ettet voi minua pettää!»
»Herrani», sanoi Gurth, »ei huoli temppeliherralta ottaa mitään muuta
paitsi hänen sydänverensä. He ovat verivihollisia eivätkä siis voi
vaihtaa kohteliaisuudenosoituksia keskenään.»
»Vai niin!» sanoi rosvo, ja oli sen sanottuansa hetken aikaa ääneti. »Ja
miksi kävit nyt Ashbyssä niin kalliin taakan kanssa?»
»Olihan minulla asiaa», sanoi Gurth. »Iisakille, Yorkin juutalaiselle,
minun tuli maksaa hinta niistä varustuksista, jotka hän oli hankkinut
herralleni näitä turnajaisia varten.»
»Ja paljonko maksoit Iisakille? -- Luulisipa, painosta päättäen, että
tässä pussissa vielä on jäljellä kaksisataa sekiiniä.»
»Minä maksoin Iisakille», sanoi saksilainen, »kahdeksankymmentä
sekiiniä; mutta hän antoi minulle sen sijaan sata sekiiniä takaisin.»
»Hä! Mitä!» huusivat rosvot kaikki yht'aikaa. »Pilkkanako tohdit meitä
pitää, kun laskettelet tämmöisiä hulluja valheita?»
»Se, minkä teille kerroin», vakuutti Gurth, »on yhtä totta kuin että kuu
tuolla taivaalla paistaa. Katsokaa nahkapussiini, niin saatte nähdä
juuri saman summan silkkikukkarossa, erilleen pantuna muusta kullasta.»