Ivanhoe - 10

»Ajattele, mitä puhut, mies», sanoi päällikkö, »puhuthan juutalaisesta
-- Israelin miehestä -- jonka käsistä on yhtä vaikea periä kultiansa
kuin kerätä Palestiinan kuivista hietikoista kupillinen vettä, jonka
toivioretkeläinen on kaatanut maahan.»
»Heidän sydämissään ei ole armoa», lisäsi toinen rosvoista, »enempää
kuin kruunun ryöstövoudissa, jollei hänen sormiansa ole voideltu.»
»Asia on kuitenkin niinkuin sanoin», vakuutti Gurth.
»Iskekää tulta», sanoi päällikkö, »minä tahdon katsella tuota kukkaroa.
Ja jos niin on, kuin tämä mies kertoo, niin eipä juutalaisen
anteliaisuutta ole pidettävä paljoa vähempänä ihmeenä kuin tuota
kalliosta uhkuvaa lähdettä, joka korvessa pelasti hänen esi-isänsä.»
Tulta iskettiin käskyn mukaan, ja rosvo otti tutkiaksensa kukkaroa. Muut
tunkeutuivat hänen ympärilleen, ja nekin kaksi, jotka pitivät kiinni
Gurthista, helpottivat hiukan otettansa ja kurottivat kaulaansa, jotta
hekin saisivat nähdä miten tutkimus päättyisi. Tätä heidän
huolimattomuuttansa käytti Gurth heti hyväkseen, tempautui äkillisellä
ponnistuksella irti heistä ja olisi päässyt pakoon, jos olisi hennonut
jättää herransa omaisuuden alttiiksi. Mutta semmoinen ei ollut hänen
aikomuksensa. Hän kiskaisi nuijasauvan yhden rosvon käsistä, löi maahan
päällikön, joka ei ollut aavistanutkaan hänen yritystänsä, ja oli jo
vähällä saada rahapussin takaisin ryöstetyksi. Mutta rosvot olivat
nopsat hekin ja koppasivat jälleen sekä pussin että uskollisen Gurthin
kiinni.
»Senkin vietävä!» huusi päällikkö nousten maasta; »oletpa halkaissut
kalloni. Tämmöisestä hävyttömyydestä saisit pahan palkan, jos sinulla
olisi tekemistä muiden meidän ammattimme miesten kanssa. Kohta saat
kuulla päätökseni kohtalostasi. Ensiksi kuitenkin puhukaamme herrastasi.
Ritarin asia ensin, sitten asemiehen, niinhän on ritarisäännöissä
määrätty järjestys. -- Pysy sill'aikaa alallasi! Sillä jos vielä kerran
liikahdat, niin saat tästä iskun, joka tekee jäsenesi liikkumattomiksi
ikipäiviksi. -- Pojat!» lisäsi hän sitten kääntyen tovereittensa
puoleen, »tähän kukkaroon on kudottu hebrealaisia kirjaimia, ja meidän
täytyy siis uskoa tämän miehen juttu todeksi. Hänen isäntänsä, vaeltavan
ritarin omaisuudesta emme saata tullia ottaa. Hänen tilansa on niin
suuresti meidän tilamme kaltainen, ettei meidän sovi ryöstää mitään
häneltä. Koira ei saa purra toista koiraa, missä on niin paljon susia
sekä kettuja purtavana.»
»Meidänkö kaltainen?» kysyi yksi joukosta. »Olisipa hauska tietää, miten
tämä vertailu on ymmärrettävä.»
»Kas, sinua pöllöpäätä», vastasi päällikkö. »Eikö hänkin ole köyhä ja
perinnötön samoin kuin me? -- Eikö hänkin hanki itselleen elatusta
miekkansa kärjellä samoin kuin me? -- Eikö hän ole lyönyt
Front-de-Boeufiä ja Malvoisinia, samoinkuin me tekisimme, jos voisimme?
Eikö hän ole saman Brian de Bois-Guilbertin verivihollinen, jota meillä
on niin paljon syytä pelätä? Ja jollei kaikkia näitä syitä olisikaan,
niin pitäisikö meidän osoittaa suurempaa kovasydämisyyttä kuin uskoton,
hebrealainen juutalainen on tehnyt?»
»Ei suinkaan, ei suinkaan, sehän olisi häpeä», mutisi toinen; »mutta ei
meillä vain sinä aikana kun palvelin vanhan, oivan Gandelynin joukossa,
kuitenkaan ollut niin herkkä omatunto. -- Ja entä tuo rivosuinen moukka
-- pääseekö hänkin ehein nahoin?»
»Ei millään muotoa, jos vain _sinussa_ on miestä häntä nylkemään»,
vastasi päällikkö. »Kuule, mies», lisäsi hän kääntyen Gurthin puoleen,
»osaatko käyttää sauvaa yhtä nopeasti kuin olet kärkäs siihen
tarttumaan?»
»Minun luullakseni», tokaisi Gurth, »sinä itse parhaiten voisit vastata
tähän kysymykseen.»
»Niin, totta maar, kyllähän sinä annoit minulle kelpo sivalluksen»,
vastasi päällikkö, »mutta jos annat tällekin ystävälle yhtä oivallisen,
niin pääset tullitta. Ja jollet sitä saa toimeen -- no, totta maar
silloin minun, koska olet niin uljas junkkari, täytynee maksaa sinun
lunnaasi omasta taskustani. -- Sauva käteen, Mylläri», lisäsi hän, »ja
kavahda päätäsi. Ja te toiset, hellittäkää irti miehestä ja lainatkaa
hänelle sauva. -- Täss' on valoa tarpeeksi selän löylytykseksi.» Kun
molemmat taistelijat olivat saaneet sauvan käteensä, astuivat he
keskelle lakeutta, jotta heillä olisi täysi kuutamo apunaan. Toiset
rosvot nauroivat ja huusivat kumppanilleen: »Mylläri, varjele
jauhoitusveroasi!» Mylläri puolestaan tarttui aseeseensa varren
keskikohdasta, pyöritellen sitä päänsä yläpuolella tavalla, jota
ranskalaiset nimittävät _faire le mouliment_ (myllyn pyörittämiseksi),
ja huusi kerskailevasti: »Käy päälle, maamoukka, jos uskallat -- ja
saatpa kokea, kuinka myllärin koura puraisee!»
»Jos olet mylläri», vastasi Gurth pelottomasti, pyöritellen hänkin
asettansa yhtä kätevästi päänsä yläpuolella, »niin oletpa
kaksinkertainen varas, joten minä, rehellinen mies, en pelkää sinua.»
Näin härnäiltyään toisiaan molemmat taistelijat kävivät toistensa
kimppuun. Muutamia minuutteja he taistelivat kumpainenkin yhtä suurella
voimalla, miehuudella ja taidolla, väistäen ja vastaten toistensa
sivalluksia mitä tuimimmalla nopeudella. Lakkaamatta kalahtelivat heidän
aseensa, niin että kauempaa kuuntelija olisi saattanut luulla vähintään
kuusi miestä olevan kahakassa kummallakin puolella. Paljon vähemmänkin
tuimia ja vaarallisia taisteluita on kelpo kuusimittarunon säkeillä
kerrottu. Mutta Myllärin ja Gurthin taistelu on jäänyt laulussa
ylistämättä, sillä siellä ei ollut läsnä pyhitettyä runoniekkaa, joka
olisi osannut ansion mukaan kuvata sen monivaiheista menoa. Tahdonpa
kuitenkin -- vaikka sauvataistelut meidän aikoinamme ovat jo tulleet
vanhanmuotisiksi -- koettaa, sen verran kuin kykenen, ylistää noita
uljaita sankareita.
Kauan aikaa taistelu oli tasaväkistä; mutta viimein Mylläriltä alkoi
maltti loppua, kun hän näki saaneensa niin vahvan vastustajan ja kuuli
kumppaniensa nauravan, joita, niinkuin tämmöisissä tilaisuuksissa aina
käy, huvitti hänen harminsa. Mutta tämmöinen maltittomuus ei sovi
sauvataisteluun, missä kylmäverisyys on välttämätöntä. Siitä syystä
Gurth, joka mielenlaadultaan oli jörömäinen, mutta vakava, sai nyt
etuotteen, jota hän suurella taidolla osasikin käyttää hyödyksensä.
Mylläri kävi huimasti päälle sivaltaen milloin sauvan ponnella, milloin
varrella, ja yritteli päästä likemmäksi vastustajaansa. Gurth puolestaan
koetti vain puolustaa itseään, pitäen kätensä noin kyynärän verran
erillään toisistaan, ja varjellen päätään sekä vartaloaan siten, että
hän nopeasti vaihtoi asetta kädestä käteen. Näin hän vain suojeli
itseään hätäilemättä käyttäen silmäänsä, käsiänsä ja jalkojansa. Mutta
kun hän vihdoin huomasi, että vastustaja alkoi hengästyä, iski hän
vasemmalla kädellään sauvansa suoraan vasten Myllärin kasvoja, ja kun
tämä yritti sitä väistää, sujahutti Gurth oikean kätensä vasemman sijaan
ja sivalsi aseensa täyttä vauhtia vastustajan vasemmalle korvalliselle,
niin että Mylläri kaatua maiskahti pitkäkseen nurmikolle. »Kas sen teit
kelpo tavalla ja kuin oikea mies!» huusivat rosvot. »Eläköön suora meno
ja vanha Englanti! Saksilainen on pelastanut sekä rahat että nahat, ja
Mylläri tavannut voittajansa sauvataistelussa.»
»Nyt saat mennä tiehesi, veikkonen», sanoi päällikkö Gurthille omallakin
sanallaan vahvistaen yleistä huutoa; »ja minä panen kaksi miehistäni
saattamaan sinua parasta tietä myöten herrasi teltalle. Heidän pitää
varjella sinua muista yölinnuista, joiden omatunto ei ole yhtä herkkä
kuin meidän; sillä paljon on sentapaisia liikkeellä tämmöisenä yönä.
Muista kuitenkin yksi asia», lisäsi hän ankaralla äänellä, »muistakin,
ettet ole tahtonut virkkaa omaa nimeäsi -- älä siis kysy myöskään meidän
nimiämme äläkä koettele tiedustella, keitä tai mitä miehiä me olemme!
Sillä jos semmoiseen uteluun ryhdyt, joudut pahempaan pulaan kuin missä
nyt olet ollut.»
Gurth kiitti päällikköä hänen kohteliaisuudestaan ja lupasi panna
varoituksen muistiin. Kaksi rosvoista otti nyt sauvat käteensä; he
käskivät Gurthin seurata heidän kantapäillään ja rupesivat rivakasti
astumaan viidakon kautta kulkevaa polkua ja likellä olevan mäen yli.
Viidakon reunalla tuli kaksi miestä vastaan, mutta kun Gurthin saattajat
kuiskasivat heidän korvaansa, katosivat he metsään ja antoivat
vaeltajain rauhassa kulkea eteenpäin. Tästä seikasta Gurth arvasi, että
rosvojoukko oli suurilukuinen ja että heidän kokouspaikkansa oli
vartijoilla turvattu.
Heidän tultuaan aukealle kankaalle, mistä yhä vielä olisi ollut vaikeata
osata kotiin, veivät rosvot Gurthin suoraa tietä pienen kummun harjalle.
Sinne näkyi kuutamon valossa taistelutantereen aitaus, valkoisina
hohtavat teltat tantereen kummassakin päässä sekä niiden koristuksina
olevat tuulessa liehuvat viirit. Sinne kuului myös laulunhyminää, jolla
vartijat koettivat lievittää yöllisen toimensa ikävää.
Tähän rosvot nyt pysähtyivät.
»Edemmäksi emme voi sinua saattaa», he sanoivat; »olisi varomatonta, jos
uskaltaisimme tuonne alas. -- Ja muista sinä puolestasi se varoitus,
jonka äsken sait -- pidä salassa, mitä tänä yönä on sinulle tapahtunut,
sitä sinulla ei ole syytä katua. Mutta jollet tottele meidän sanojamme,
niin et itse Lontoon Towerissakaan (linnassa) saa suojaa meidän
kostoltamme.»
»Hyvästi vain, kelpo miehet», sanoi Gurth, »kylläpä panen mieleen teidän
käskynne, älkääkä panko pahaksenne toivotustani, että pian ryhtyisitte
turvallisempaan ja rehellisempään ammattiin.»
Tällä tavoin he erosivat toisistansa. Rosvot palasivat samaa tietä kuin
olivat tulleet, ja Gurth jatkoi matkaansa herransa teltalle asti, missä
hän, saadusta kiellosta huolimatta, kertoi kaikki, mitä hänelle sinä
yönä oli tapahtunut. Perinnötön ritari kummasteli suuresti sekä Rebekan
lahjaa, jonka hän kuitenkin päätti lähettää takaisin, että myös rosvojen
jalomielisyyttä, mikä ominaisuus ei hänen mielestään sopinut heidän
ammattiinsa. Kauan ei hän kuitenkaan saanut ajatella näitä merkillisiä
seikkoja; sillä edellisen päivän väsymys sekä voimistumisen tarve
huomispäivän taistelun varalta vaativat välttämättömästi lepoa.
Ritari kävi siis makaamaan kallisarvoiseen vuoteeseen, joka seisoi
teltan nurkassa; ja uskollinen Gurth ojensi karskit raajansa
karhuntaljalle, joka oli levitetty matoksi maaperään. Hän paneutui
makaamaan teltan oven eteen, niin ettei kukaan häntä herättämättä voinut
astua sisään.


KAHDESTOISTA LUKU.

Ei ratsastele enää airuet --
jo raikahtavi torven sävelet.
Molemmin puolin peitset ojentuu,
ja kannustimet syvään tunkeutuu
hevosten kylkiin. Nytpä nähdä saa,
ken osaa otella ja ratsastaa.
Kas tässä peitsi kilpeen taittui nyt,
mut tuo on sydänpaikkaan iskenyt.
Nyt tuossa peitsi pystyyn nostetaan,
neljättä syltä varmaan pituuttaan.
Taas täällä miekkansa he vetävät,
hopeelle kirkkahalle kiiltävät,
kypäräin halki päähän hakaten,
jott' uhkuavi hurme punainen.
CHAUCER.
Päivä koitti pilvettömän kirkkaana, eikä se ollut vielä ehtinyt
korkealle nousussansa, kun jo joutilaimmat tai uteliaimmat katsojista
taas ilmaantuivat kaikilta haaroilta kentälle, kiirehtien hyvälle
paikalle, mistä voisivat katsella odotetun aseleikin jatkoa.
Heti näiden jäljestä saapuivat paikalle turnausmarskit palvelijoineen
sekä airuet. Sillä heidän piti merkitä kirjaan taisteluun pyrkivien
ritarien nimet sekä kummalle puolelle kukin aikoi lukeutua.
Säädetyn järjestyksen mukaan oli Perinnötön ritari johtava toista
puoluetta, ja sitä vastaan taistelevan joukon päälliköksi oli määrätty
Brian de Bois-Guilbert, jonka arveltiin edellisenä päivänä olleen
voittajan jälkeen paras mies. Muut eiliset vaatijaritarit tietysti
kuuluivat viimeksimainitun puolelle; ainoastaan Ralf de Vipont ei voinut
olla läsnä, sillä kaatuessaan hän oli niin pahasti loukkautunut, ettei
saattanut pukea rautavaruksia ylleen. Kumpaisellekin puolelle pyrki
muuten suuri joukko kuuluja, jaloja ritareita.
Näihin yhteisiin turnajaisiin, joissa kaikki osanottajat taistelivat
yht'aikaa, tarjoutuivatkin sen ajan ritarit mielellään, vaikka ne
olivatkin vaarallisemmat kuin kaksintaistelut. Moni ritari, joka ei
tarpeeksi luottanut taitoonsa uskaltaakseen yksin karata kuuluisan
vastustajan kimppuun, halusi kuitenkin näyttää urhouttansa
yhteistaistelussa, missä hän saattoi kohdata vertaisiansa taistelijoita.
Tässä tilaisuudessa kirjoitettiin noin viisikymmentä taisteluun
tarjoutuvaa ritaria kumpaankin joukkoon. Kun tämä luku oli täysi, niin
marskit julistivat, että useampia ei enää voitu ottaa vastaan,
--suureksi suruksi monille, jotka olivat liian myöhään tarjoutuneet
päästäksensä parveen.
Kello kymmenen paikoilla koko ympäristö oli täynnä miehiä sekä naisia,
jotka riensivät turnajaisiin mitkä ratsain, mitkä jalkaisin. Hiukkasta
myöhemmin ilmoitettiin kovalla torventoitotuksella, että Juhana-prinssi
oli saapunut seuralaisinensa, joiden joukossa oli useita, jotka aikoivat
yhtyä aseleikkiin, sekä useita sellaisiakin, jotka eivät siihen
aikoneet.
Melkein samaan aikaan Cedrik Saksilainenkin saapui paikalle
Rowena-neidin kera. Athelstan ei nyt ollutkaan heidän seurassansa. Sillä
hänkin oli pukeutunut vahvaan rautavarukseen ottaaksensa osaa
taisteluun; ja Cedrikin suureksi hämmästykseksi hän oli valinnut
temppeliherran puolueen. Saksilainen oli kiivaasti vastustanut ystävänsä
sopimatonta vaalia; mutta toinen oli vain antanut sellaisia vastauksia,
jommoisiin ihmiset turvautuvat, kun he ovat itsepäisesti päättäneet
seurata omaa mieltänsä, voimatta kelpo syillä tukea asiaansa.
Vaikuttavamman, kenties ainoankin syynsä, miksi hän meni Brian de
Bois-Guilbertin puolelle, Athelstan pitikin salassa. Hän oli näet liian
suuri nahjus luonteeltansa viitsiäksensä Rowenan suosion saavuttamiseksi
nähdä mitään vaivaa; mutta silti hän ei ollut kylmäkiskoinen neidon
kauneudelle, ja hän piti avioliittoansa hänen kanssaan aivan varmasti
päätettynä asiana, koska Cedrik sekä Rowenan muut ystävät olivat siihen
suostuvaiset. Suuri, vaikka salainen, oli siis Coningsburghin herran
suuttumus ollut, kun hän näki edellisen päivän voittajan määräävän
Rowenan sille kunniasijalle, johon hänellä oli valta valita hänet.
Tämän vaalin johdosta, joka häiritsi hänen omia hankkeitansa, Athelstan
aikoi nyt rangaista Perinnötöntä ritaria. Hän tiesi olevansa väkevä, ja
kehuivatpa ainakin mairittelijat hänen suurta asetaitoansakin. Tätä
voimaansa hän ei nyt suinkaan tahtonut tarjota vihatun ritarin avuksi,
vaan oli päättänyt, jos suinkin tilaisuus tarjoutuisi, antaa tämän tuta
hänen raskasta sotatapparaansa.
Vaatijaritarien puolelle olivat myös de Bracy ynnä muut Juhana-prinssin
seuralaiset asettuneet. Juhana itse oli antanut sellaisen käskyn, sillä
sille puolelle hän olisi suonut voiton kallistuvan. Mutta toiselta
puolen oli myös suuri joukko ritareita, sekä englantilaisia että
normannilaisia, niin oman maan miehiä kuin muukalaisia, yhtynyt
vastapuolueeseen. He tekivät tämän sitä halukkaammin, koska eilinen
taistelu oli todistanut heidän päällikkönsä, Perinnöttömän ritarin,
kelpo soturiksi.
Huomattuansa, että päivän valittu kuningatar oli tullut paikalle,
ratsasti Juhana hänen luokseen osoittaen kohteliaisuutta, mikä teki
hänen käytöksensä niin miellyttäväksi, milloin hän vain viitsi sellaista
osoittaa. Hän kohotti lakkiaan tervehdykseksi ja hyppäsi sitten hevosen
selästä maahan, auttaaksensa Rowena-neitiä alas satulasta. Hänen
seuralaisensa seisoivat sill'aikaa kaikki avopäin, ja eräs herra, joka
oli kaikkein korkeimpia suvultansa, piti Rowenan ratsua suitsista.
»Tällä tavoin», sanoi prinssi, »me tahdomme esimerkillämme näyttää,
miten Rakkauden ja Kauneuden kuningatarta on hänen arvonsa mukaisesti
kunnioitettava. Tahdomme itse saattaa hänet sille valtaistuimelle, joka
tänäpäivänä on hänen omansa. -- Jalot rouvat ja neidot», hän jatkoi,
»kunnioittakaa kuningatartanne, niinkuin itse tahtoisitte tulla
kunnioitetuksi, kun teidän vuoronne tulee!»
Näin sanoen prinssi talutti Rowenan sille kunniaistuimelle, joka
sijaitsi vastapäätä hänen omaansa; ja kauniit, korkeasukuiset rouvat ja
neidot riensivät jäljestä, pyrkien istumaan mahdollisimman lähelle
tämänpäiväistä hallitsijatarta.
Heti kun Rowena oli istuutunut, tervehdittiin uutta kuningatarta
soitolla, joka melkein tukehtui kansan riemuhuutoihin. Aitauksen sisällä
loistivatkin nyt kummankin puolen ritarien rautapuvut iloisesti ja
uhkaavasti päivän paisteessa. Kumpikin joukkue oli kokoontunut
omanpuoleisen porttinsa edustalle, ja ahkerasti neuvoteltiin par'aikaa,
millä tavalla sotarintama parhaiten olisi rakennettava ja taistelu
järjestettävä.
Airuet vaativat nyt hiljaisuutta, jotta he vielä kerran saisivat
kuuluttaa turnajaisten säännöt. Näillä säännöillä oli tarkoituksena
hiukan laimentaa taistelunkiihkoa. Semmoinen varokeino olikin varsin
tarpeellinen, sillä taistelussa käytettiin teräviä miekkoja ja
käärimättömiä peitsenkärkiä.
Kiellettyä oli miekalla pistäminen; ei saanut muuta kuin sivaltaa. Lupa
oli käyttää nuijaa tai sotatapparaa, jos mieli teki, mutta tikari eli
väkipuukko oli kielletty. Hevosen selästä kaatunut ritari sai jatkaa
taistelua jalkaisin kenen hyvänsä, samassa tilassa olevan vastustajan
kanssa; mutta ratsumiehet eivät saaneet käydä jalkamiehen kimppuun. Jos
joku ritari tuli tungetuksi niin likelle aitausta, että hänen ruumiinsa
tai aseensa koskivat siihen, täytyi hänen tunnustaa itsensä voitetuksi
ja luovuttaa varuksensa sekä hevosensa sille, joka oli ajanut hänet
semmoiseen paikkaan. Tällä tavoin voitettu ritari ei saanut enää ottaa
osaa taisteluun. Kun taistelija kaatui maahan eikä jaksanut omin voimin
nousta jaloilleen, sai hänen asemiehensä astua tantereelle ja kuljettaa
hänet pois; mutta tässä tapauksessa hänet julistettiin voitetuksi, ja
hänen varuksensa sekä ratsunsa joutuivat voittajan omaksi. Taistelun
tuli lakata niin pian kuin Juhana-prinssi viskasi komentosauvansa
maahan; sekin tarkoitti liian verenvuodatuksen ehkäisemistä, kun näet ei
sallittu tämän vaarallisen leikin kestää kovin kauan. Se ritari, joka
rikkoi näitä turnajaispelin sääntöjä tai muuten kunniallisen
ritarillisuuden lakia vastaan, oli riisuttava aseettomaksi ja asetettava
katsojain naurun ja pilkan alaisena istumaan ratsain aitaukselle, kilpi
ylösalaisin käsissään. Tällä tavoin rangaistiin epäritarillista
käytöstä. Nämä säännöt julistettuaan airuet lopuksi kehoittivat kaikkia
ritareita suorittamaan hyvin tehtävänsä, jotta he ansaitsisivat
Rakkauden ja Kauneuden kuningattaren suosion.
Niin pian kuin julistus oli luettu, lähtivät airuet taistelutantereelta.
Ritarit ratsastivat nyt kahtena pitkänä jonona kummastakin portista
sisään ja asettuivat vastakkain kummallekin puolelle kahteen riviin.
Päällikön paikka oli etumaisen rivin keskikohdalla; mutta hän ei
asettunut siihen, ennenkuin hän ensin oli saanut sotarintamansa
järjestykseen ja jokaisen miehen määrätylle paikalleen.
Olipa tuo komea, mutta samalla hiukan sydäntä ahdistava näky, kun näin
suuri joukko oivia ritareita, kaikki kelpo ratsujen selässä ja kalleissa
rautapuvuissa, odotteli tuossa valmiina alkamaan tulisen taistelun. He
istuivat satulassaan jäykkinä kuin valetut rautakuvat, ja odottelivat
ryntäyskäskyä yhtä hartaasti kuin heidän jalot ratsunsakin, jotka
hirnuen ja kaapien maata kavioillaan ilmaisivat maltittomuuttaan.
Vielä olivat ritarien peitset pystyssä, kirkkaat kärjet välkkyivät
päivänpaisteessa ja liput heiluivat kypäränsulkien yläpuolella, kun
turnausmarskit tarkasti katsastivat rivejä, laskien eikö kenties
jommallakummalla puolella ollut enemmän tai vähemmän miehiä kuin oli
säädetty. Heidän lukunsa oli aivan täysi. Marskitkin poistuivat nyt
tantereelta, ja Wilhelm de Wyvil huusi sitten ukkosäänellä
ryntäyskäskyn: »_Laissez aller_! (Antakaa mennä!)» Torvetkin samassa
törähtivät, -- peitset laskeutuivat äkkiä ja kiinnitettiin
satulahakasiin, -- kannukset kaivautuivat ratsujen kupeisiin, -- ja
kummaltakin puolelta ryntäsi etumainen rivi täyttä neliä vastakkain.
Keskellä tannerta he törmäsivät yhteen niin kovalla kolahduksella, että
kumaus kuului virstan päähän. Toinen rivi seurasi hitaammin jäljestä,
ollakseen valmiina auttamaan, jos heidän puolueensa jäisi tappiolle, tai
antamaan parempaa vauhtia voitolle, jos onni heidän puolelleen
kallistuisi.
Yhteentörmäyksen seurauksia ei voitu nähdä, sillä niin monen hevoskavion
nostattama tomu pimitti ilman; kului minuutti, ennenkuin katsojat
saattoivat nähdä, miten kahakassa oli käynyt. Niin pian kuin näköala
jälleen oli selvinnyt, huomattiin, että puolet ritareista kummallakin
puolella oli kaatunut ratsujensa selästä. Mitkä olivat peitsen
sysähdyksestä menneet kumoon, mitkä oli raskaamman ja voimakkaamman
päällekarkaajan vauhti viskannut hevosineen päivineen kuperkeikkaa.
Muutamat makasivat maassa ikäänkuin eivät enää koskaan kykenisi
nousemaan; toiset taas olivat kohonneet jo pystyyn ja joutuneet
käsikahakkaan samaan tilaan joutuneitten vastustajain kanssa.
Kummallakin puolella oli myös useita pahoin haavoittuneita, jotka eivät
enää kyenneet jatkamaan taistelua; he koettivat vöillään hillitä
verenjuoksua ja pyrkivät syrjään metelistä. Satulassa pysyneet ritarit,
joilta melkein kaikilta peitset olivat kahakassa katkenneet, tappelivat
nyt miekoillansa mies miestä vastaan, kajahduttaen sotahuutojaan ja
vaihdellen sivalluksia, ikäänkuin voitto olisi ollut hengen ja kunnian
asia.
Kahakka kiihtyi vielä, sillä nyt ryntäsi toinenkin, varajoukkona ollut
rivi kummaltakin puolelta kumppaniensa apuun. Brian de Bois-Guilbertin
miehet huusivat: »_Ha! Beau-séant! Beau-séant_![12] Temppelin puolesta!
Temppelin puolesta!» Toinen puolue taas huusi: »_Desdichado!
Desdichado_» ottaen tunnussanakseen sen nimen, joka oli heidän
päällikkönsä kilpeen kirjoitettu.
Tällä tavalla taisteltiin mitä tulisimmalla tuimuudella ja vaihtelevalla
onnella. Väliin virtasi kahakan kuohu pohjoiselle, väliin eteläiselle
portille päin, sitä myöten mikä puolue alkoi päästä voitolle.
Miekkojen kilahdukset ja taistelijain huudot sekaantuivat torvien
törähdysten kanssa hirvittäväksi meluksi, niin ettei voitu kuulla
kaatuneiden voivotusta, kun ne turvattomina makasivat hevosten jaloissa.
Ritarien kirkkaat rautapuvut olivat nyt jo tomun ja veren tahrassa, ja
paloja niistä heltisi jokaisen miekan- tai tapparanlyönnin perästä.
Kirjavia sulkia, jotka olivat hakatut irti kypärien harjoista, lenteli
lumihöytyjen tavoin tuulessa. Kadonnut oli nyt kaikki, mikä sotaisessa
leikissä oli näyttänyt kauniilta ja iloiselta; mitä vielä oli jäljellä,
se oli näöltään surettavaa tai hirvittävää.
Mutta niin paljon vaikuttaa tottumus, että tämä näky ei huvittanut
ainoastaan alhaista kansaa, joka aina rakastaa kauheita tapauksia.
Korkeasukuiset naisetkin katselivat lavoiltaan, tosin hiukan pelokkaina,
mutta kuitenkaan silmiään vilkuttamatta, tuota hirvittävää näytelmää.
Siellä täällä tosin vaaleni kaunis poski tai kuului heikko huuto, kun
sulhanen tai veli tai puoliso kaatui maahan. Mutta ylipäänsä rouvat ja
neitoset vain kiihoittivat taistelijoita, taputtaen käsiään, heiluttaen
huntujaan ja nenäliinojansa, jopa myös huutaen: »Kelpo peitsi! oiva
miekka!» kun sattuivat näkemään onnistuneen sysäyksen tai sivalluksen.
Kun kauniskin sukupuoli oli näin ihastunut veriseen leikkiin, niin eipä
liene vaikeata käsittää, miten miehet olivat siitä huvitetut. Tämä
mielenkiinto purkautui koviksi huudoiksi joka kerran, kun onni kallistui
puolelle tai toiselle, ja kaikkien katseet tuijottivat värähtämättä
tantereelle, ikäänkuin jokainen isku niistä lukemattomista, joita siellä
sateli, olisi ollut katsojan itsensä lyömä tai saama. Ja joka lomahetki
kaikui airueitten ääni: »Taistelkaa, jalot ritarit! -- Mies kuolee,
maine ei kuole! -- Hakatkaa päälle! -- Parempi kuolema kuin tappio!
--Taistelkaa, jalot ritarit! Ihanat silmät katselevat urotekojanne!»
Taisteluonnen kaikissa vaiheissa katsojien silmät seurasivat varsinkin
molempia päälliköitä, jotka, tuimimmassa kahakassa liikkuen, kehoittivat
miehiänsä sekä äänellään että esimerkillään. Kumpainenkin teki mainioita
sankaritöitä, eikä kumpikaan löytänyt itselleen vastapuolueesta
täysiveroista vastustajaa. Useammin kuin kerran he pyrkivät toistensa
kimppuun; sen he tekivät vihansa yllytyksestä, ja ehkä myös siinä
toivossa, että päällikön kaatuminen ratkaisisi voiton. Mutta niin sakea
oli tungos ja niin sekamelskainen kahakka, että he taistelun alussa
turhaan yrittelivät päästä yhteen. Useamman kerran heitä esti omien
kumppaniensa kiivaus, jotka halusivat saavuttaa mainetta taistelemalla
vastapuolueen päällikköä vastaan.
Vasta sitten, kun taistelijain joukot olivat harvenneet -- sen vuoksi,
että useiden oli täytynyt tunnustaa itsensä voitetuksi ja useat olivat
tulleet ajetuiksi aitaukseen kiinni tai olivat kykenemättömiä jatkamaan
taistelua -- pääsivät temppeliherra ja Perinnötön ritari viimeinkin
törmäämään yhteen sillä raivoisalla tuimuudella, johon verivihollisuus
ynnä kilvoitus ylimmästä kunniasta yllytti heitä. Niin taitavat olivat
kumpainenkin sekä iskiessään että väistyessään, että katsojat eivät
voineet pidättää yhteistä hurraahuutoa, joka ilmaisi heidän riemuansa ja
ylistystänsä.
Tällä hetkellä Perinnöttömän ritarin puolue oli tappiolla;
Front-de-Boeufin jättiläiskäsi toisella kyljellä ja Athelstanin
karhumainen voima toisella olivat kaataneet tai karkoittaneet kaikki
vastaansattuvat. Päästyänsä irti omista vastustajistaan nämä ritarit
näkyivät nyt molemmat yht'aikaa havainneen, että he paraiten voisivat
kallistaa voiton puolelleen, jos auttaisivat temppeliherraa
vihollispäällikköä vastaan. Yht'aikaa he siis kannustivat hevosiaan ja
ryntäsivät Perinnöttömän ritarin kimppuun, normannilainen toiselta,
saksilainen toiselta puolelta. Mies, jota heidän yhteinen ja
äkkiarvaamaton ryntäyksensä tarkoitti, olisi ollut hukassa, ellei häntä
olisi varoittanut yleinen huuto katsojain joukosta, joiden mieltä tuo
epätasainen taistelu pahoitti.
»Pidä varasi, pidä varasi, Perinnötön ritari!» huudettiin yleisesti,
niin että ritari huomasi häntä uhkaavan vaaran; hän sivalsi
temppeliherraa vielä kerran koko voimallaan ja sitten nykäisi samassa
hetkessä hevostansa suitsista, niin että se taaksepäin karaten väistyi
Athelstanin ja Front-de-Boeufin edestä. Nämä molemmat ryntäsivät siten,
kukin puoleltansa, tavoittamansa vihamiehen ja temppeliherran välitse,
eikä puuttunut paljon, että he olisivat törmänneet toinen toistansa
vastaan, ennenkuin saivat hevostensa vauhdin hillityksi. Kerkesivätpä he
kuitenkin tiukata suitsia ja kääntää ratsunsa, karataksensa yhdessä
temppeliherran kanssa Perinnöttömän ritarin päälle ja masentaaksensa
hänet maahan.
Hukassa olisi tämä ollutkin, jollei eilispäivänä saamansa jalon orhin
erinomainen voima ja nopeus olisi pelastanut häntä.
Siitä oli hänelle sitä enemmän apua, kun Bois-Guilbertin ratsu oli
haavoittunut, ja Front-de-Boeufin sekä Athelstanin hevoset olivat jo
väsyksissä edellisistä ponnistuksistaan, koko päivän kannettuansa
jättiläiskokoisten herrojensa painoa, jota täydet rautavarusteet vielä
enensivät. Muutamien minuuttien ajan torjui siis Perinnötön ritari
vastustajia päältään mestarillisen ratsastustaitonsa ja jalon hevosensa
avulla. Kääntäen ja pyörittäen orittansa yhtä nopeasti kuin haukka
keikahteleikse ilmassa, hän koetti pitää vihollisia niin paljon erillään
kuin mahdollista. Välistä karkasi hän tämän, välistä tuon kimppuun,
sivalluttaen miekkaansa tuimalla vauhdilla, ja aina väistyen pois
ennenkuin toinen kerkisi vastaamaan.
Ilmassa kajahteli katsojien ylistyshuutoja; mutta sittenkin oli
ilmeistä, ettei hän ajan pitkään voisi kestää ylivoimaa vastaan. Juhanan
seurassa olevat aatelisherrat rukoilivat sentähden, kaikki yhdestä
suusta, prinssiä viskaamaan sauvansa maahan, jotta urhoolliselta
ritarilta säästyisi tappion häpeä, vaikkapa siihen olikin ylivoima yksin
syynä.
»Enpä suinkaan, kuuna kullan valkeana!» vastasi prinssi. »Tuo sama
junkkari, joka salaa nimensä ja ylenkatsoo pitokutsuamme, on jo saanut
yhden voitonpalkinnon. Jääköön nyt toinen palkkio muille.»
Hänen vielä puhuessaan äkkiarvaamaton tapaus kuitenkin muutti kokonaan
päivän taisteluonnen.
Perinnöttömän ritarin joukossa oli eräs mustaan rautapukuun
varustautunut ratsumies, mustan hevosen selässä. Molemmat, niin mies