Ivanhoe - 23

nuoruuteensa, sukupuoleensa sekä silloiseen aikakauteen katsoen täytyi
oikein ihmetellä. Tietonsa lääkkeistä ja parannustaidosta hän oli saanut
vanhalta juutalaisnaiselta, joka rakasti Rebekkaa kuten omaa lastaan.
Hoettiinpa Iisakin tyttären myös saaneen kuulla kaikenlaisia salaisia
asioita samalta akalta, jotka tämä itse nuoruudessaan oli perinyt omalta
viisaalta isältään. Mirjam oli sitten joutunut aikakautensa sokean
uskonkiihkon uhriksi, mutta hänen salaisuutensa eivät hävinneet hänen
kanssaan hautaan; ne jäivät hänen taitavan oppilaansa haltuun maailman
hyväksi.
Rebekkaa, jonka oppi täten oli hänen kauneutensa vertainen, pitivätkin
hänen omat kansalaisensa erinomaisessa kunniassa ja arvossa. Arvelivatpa
he melkein hänen olevan Vanhan Testamentin naisprofeettain kaltaisen.
Hänen isänsäkin, jonka äärettömään rakkauteen hänen tietämättänsä oli
sekaantunut myös syvää kunnioitusta tyttären oppia kohtaan, salli
Rebekalle suuremman vapauden kuin juutalaisnaisilla kansansa keskuudessa
muuten oli. Ja monestikin hän luopui, kuten juuri olemme nähneet, omasta
päätöksestään noudattaakseen tyttärensä neuvoa.
Iisakin taloon tuotaessa Ivanhoe yhä vielä oli tainnoksissa, mikä johtui
siitä, että hän taistelutantereella puuhatessaan oli menettänyt niin
paljon verta. Tutkittuansa haavan Rebekka hoiteli sitä hyviksi
tietämillään voiteilla. Sitten hän ilmoitti isälleen, että sairaan
hengen takia ei ollut pelkoa, jos vain kuume saataisiin estetyksi --jota
hän kuitenkin sanoi pelkäävänsä liiallisen verenvuodon vuoksi, --ja jos
Mirjamin voiteella oli entinen voimansa jäljellä. Aivan hyvin he siis
saattaisivat seuraavana päivänä viedä vieraansa kanssaan matkalle
Yorkiin päin. Iisak vähän hämmästyi tästä ilmoituksesta. Hän arveli jo
tehneensä kylliksi, tai enintään hän oli arvellut jättää haavoittuneen
kristityn majataloon hoidettavaksi luvaten vain suorittaa kaikki maksut
hänen puolestaan juutalaiselle isännälle. Mutta Rebekalla oli monta
vastasyytä, joista kuitenkin tahdomme mainita vain kaksi, jotka
tehokkaimmin vaikuttivat hänen isäänsä. Toinen oli se, että hän ei
tahtonut jättää kallista voidepulloansa kenenkään muun, ei edes
heimolaisen lääkärin haltuun, jottei sen salainen sisällys tulisi
tunnetuksi. Ja toiseksi huomautti Rebekka isällensä, että Ivanhoe oli
Rikhard Leijonamielen parhaita ystäviä ja että Iisak, joka oli lainannut
rahaa Juhana-herttuan kapinallisiin hankkeisiin, tulisi suuresti
tarvitsemaan mahtavaa, Rikhardin suosiossa olevaa puolustajaa, jos
kuningas kukaties vielä palaisi maahansa.
»Totta on kaikki, mitä puhut, Rebekka», myönsi Iisak kuultuansa nämä
tärkeät syyt, -- »olisi todellakin rikos Jumalaa vastaan, jos antaisimme
Mirjam-vainajan salaisuudet ilmi. Sillä taivaan armolahjoja ei saa
kevytmielisesti tuhlata muille ihmisille, yhtä vähän viisaan lääkärin
salaisia keksintöjä kuin kultatalentteja ja hopeasekeleitä. Ne ovat
tosiaankin säästettävät ainoastaan niiden hyödyksi, joille Herra on
armossaan ne suonut. Ja mitä tuohon mieheen tulee, jota Englannin
natsarealaiset nimittävät Leijonamieleksi, niin varmastikin minun olisi
parempi langeta Idumean väkevän leijonan kynsiin kuin hänen käsiinsä,
jos hän pääsisi selville minun ja hänen veljensä välisistä asioista. Sen
vuoksi tahdon kallistaa korvani sinun neuvosi puoleen ja vien tämän
nuorukaisen mukanani Yorkiin, ja meidän kotimme olkoon hänen, kunnes
hänen haavansa ovat parantuneet. Ja jos Leijonamieli todellakin tulisi
takaisin, niinkuin nyt taaskin huhutaan, niin saanpa sitten tästä
Wilfred Ivanhoesta suojelusmuurin, jotta kuninkaan tulinen suuttumus ei
pääse polttamaan isääsi. Ja jollei hän tulisikaan, niin voipi Wilfred
ehkä kuitenkin maksaa meille kulunkimme takaisin sitten, kun hän taas
on, niinkuin eilen ja tänäpäivänäkin, koonnut väkevällä peitsellänsä ja
miekallaan itsellensä rikkautta. Sillä tämä nuorukainen on hyvä
nuorukainen, hän muistaa määräpäivän ja maksaa lainansa ja auttaa
Israelin miestä, jopa isänikin huoneen lasta, kun hän näkee hänen olevan
julmien rosvojen sekä Belialin poikien kynsiin joutumaisillaan.»
Ilta kului melkein kokonaan loppuun, ennenkuin Ivanhoe jälleen tuli
täyteen tuntoonsa. Hän heräsi levottomasta unestaan niin sekavana ja
pyörryksissä kuin tainnoksista tointuva ainakin. Ensi hetkellä ei hän
voinut tarkkaan muistaa, mitä oikeastaan oli tapahtunut, ennenkuin hän
vaipui taistelutantereelle, eikä muutenkaan järjestää eilispäivän
seikkoja yhteen jaksoon. Hän tunsi olevansa haavoitettu ja sairas,
heikko ja voimia vailla; siihen tunteeseen hämmentyi hämärä muisto
annetuista ja saaduista sivalluksista, vastakkain ryntäävistä, maahan
syöksyvistä tai maahan syöstyistä ratsuista, huudoista ja aseitten
kalskeesta -- sanalla sanoen sekamelskaisen taistelun pyörryttävästä
melusta. Hän yritti työntää syrjään vuoteensa uutimet, ja siinä hän
osaksi onnistuikin, vaikka hartiassa kirveltävä haava teki pahaa.
Suureksi kummastuksekseen hän näki olevansa komeasti sisustetussa
kamarissa, missä tuolien asemesta oli istumatyynyjä ja kaikki muukin
sisustus itämaiden tapaan. Rupesipa siis Ivanhoe arvelemaan, että hänet
kukaties oli hänen nukkuessansa viety takaisin Pyhälle maalle. Tämä
ajatus näkyi vahvistuvan vielä todemmaksi, kun oven peitteenä oleva
esirippu siirtyi syrjään ja naisolento, puettuna kalliiseen pukuun, joka
oli paljoa enemmän Itämaan kuin Euroopan kuosin mukainen, astui hiljaa
sisään seurassaan mustaverinen palvelija.
Haavoittunut ritari aukaisi huulensa puhutellakseen tätä ihanaa hahmoa,
mutta nainen painoi hienon sormensa purppuraisille huulilleen merkiksi,
että hänen piti olla vaiti. Palvelija astui nyt sairaan luokse ja siirsi
pois peiton tämän kupeelta, niin että suloinen juutalaistyttö sai nähdä
siteen olevan paikallaan ja haavan paranemaan päin. Rebekka toimitti
tehtävänsä sulavalla, arvokkaalla luonnollisuudella ja kainoudella, mikä
nytkin, sivistyneemmällä aikakaudella, olisi saanut unohtumaan kaiken
sen, mikä hänen toimessaan kenties soti naisen luontaista häveliäisyyttä
vastaan. Ei olisi sillä hetkellä voinut muistaa, että nuori, kaunis
tyttö seisoi miehen vuoteen vieressä tämän haavaa hoitaen, -- häntä
olisi pidetty vain laupeuden henkenä, joka voimallisella avullaan poisti
kipua ja torjui syrjään kalman miekan. Harvat, lyhyet käskynsä Rebekka
lausui hebreankielellä vanhalle palvelijalleen, ja tämä, joka oli ollut
monesti ennen samankaltaisissa tilanteissa apuna, totteli äänettömänä.
Oudon kielen äänet saattavat monesti kuulua karkeilta, mutta tässä
tapauksessa niiden kohotessa kauniin Rebekan huulilta ne tekivät
romanttisen ja korvia hivelevän vaikutuksen. Olisi luullut kuulevansa
jonkin hyvän haltiattaren taikasanoja, korvalle tosin outoja ja älylle
käsittämättömiä, mutta lausujan lempeän äänen ja suloisen ulkomuodon
vuoksi sydäntä liikuttavia. Ivanhoe ei yrittänytkään enää kysellä, vaan
antoi hoitajainsa toimiskella miten he tarpeelliseksi näkivät. Vasta kun
lempeä lääkäri aikoi työnsä lopetettuaan lähteä, ei Ivanhoe voinut enää
hillitä uteliaisuuttansa. -- »Suloinen neito», hän lausui
arabiankielellä, jota hän Itämailla retkeillessään oli oppinut ja luuli
tuon turbaanipäisen, kauhtanaan puetun neitosen parhaiten ymmärtävän
--»Olkaa niin hyvä, suloinen neito, minä rukoilen...»
Tässä kaunis lääkäri hänet keskeytti; ja hymy, jota Rebekka tuskin
huolikaan tukahduttaa, lennähti hänen kasvoilleen, jotka tavallisesti
ilmaisivat vain miettiväistä alakuloisuutta. -- »Olen syntynyt
Englannissa, herra ritari, ja puhun englanninkieltä, vaikka pukuni ja
sukuni ovat kaukomailta kotoisin.»
»Korkeasukuinen neiti...» yritti Ivanhoe uudelleen, mutta Rebekka
kiiruhti jälleen vaimentamaan hänet.
»Älkää, herra ritari», virkkoi hän, »kunnioittako minua korkeasukuisen
arvonimellä. On parasta, että heti saatte tietää palvelijanne olevan
halvan juutalaistytön, saman Iisak Yorkilaisen tyttären, jolle te
äskettäin olitte niin hyvä ja avulias. Hänen ja hänen perheensä
velvollisuus on hoitaa teitä mitä huolellisimmin, niinkuin nykyinen
tilanne välttämättömästi vaatii.»
Enpä tiedä, olisiko ihana Rowena ollut oikein mielissään, jos hän olisi
saanut nähdä, millä ihastuksella hänen uskollinen ritarinsa tähän saakka
oli katsellut suloisen Rebekan viehättävää vartaloa, kauniita kasvoja ja
säihkyviä silmiä, -- noita silmiä, joiden loistetta jonkin verran
varjostivat ja tavallaan pehmensivät pitkät, silkinhienot ripset ja
joita kuljeksiva runoilija olisi verrannut jasmiinipensaan läpi
vilkkuvaan iltatähteen. Mutta Ivanhoe oli liian hyvä kristitty
ihaillaksensa juutalaistyttöä. Sen Rebekkakin oli jo ennakolta arvannut
ja juuri siitä syystä hänellä oli ollut niin kiire ilmaista isänsä nimi
ja kansallisuus. Mutta sittenkin -- sillä olihan Iisakin kauniin ja
viisaan tyttärenkin sydämessä hiukkanen naisen turhamaisuutta -- hän ei
voinut pidättää hiljaista huokausta, kun tuo kunnioituksen ja hellyyden
sekainen ihastus, millä Ivanhoe siihen saakka oli katsellut tuntematonta
hyväntekijäänsä, äkkiä muuttui kylmäksi, pakotetuksi kohteliaisuudeksi,
joka ei ilmaissut mitään sen syvempää tunnetta kuin tunnustusta
alhaisemman rodun puolelta saadusta avusta. Tosin ei ollut Ivanhoen
aikaisempikaan käytös ilmaissut enempää kuin totunnaista palvontaa,
jonka nuori mies aina omistaa kaunottarelle. Mutta kipeästi koski se,
että yksi ainoa sana riitti ikäänkuin taikavoimalla syöksemään
Rebekka-poloisen niin alhaiseen ihmisluokkaan, että ritarin ei sopinut
suoda hänelle edes tällaistakaan kunnioitusta.
Mutta Rebekan lempeä, puhdas sydän ei kuitenkaan pannut Ivanhoen syyksi,
että tämä antoi aikakauden ja uskonnon yleisen ahdasmielisen ajatustavan
sokaista itseään. Päinvastoin, vaikka ihana juutalaistyttö huomasikin,
että sairas ritari kohteli häntä nyt hylätyn kansan lapsena, jonka
kanssa oli häpeällistä seurustella kauemmin kuin pakko vaati, piti
kuitenkin mitä hellintä huolta sairaan ritarin hengestä ja terveydestä.
Hän ilmoitti tälle, että he olivat menossa Yorkiin ja että Iisak oli
päättänyt ottaa sairaan sinne kanssaan hoitaaksensa häntä omassa
talossaan, kunnes terveys olisi palautunut. Ivanhoe ei ollut lainkaan
suostuvainen tähän tuumaan, sanoen vastahakoisuutensa syyksi, ettei hän
mielellään tahtoisi sen kauemmin olla hyväntekijäinsä vastuksina.
»Eikö», hän vastusteli, »täällä Ashbyssä päin ole ketään saksilaista
vapaatilallista tai vaikkapa varakkaampaa lampuotia, joka sallisi
haavoittuneen maanmiehensä asua luonaan, kunnes tämä jälleen kykenisi
kantamaan rautavaruksia? -- Eikö olisi mitään saksilaisilla rahoilla
perustettua luostaria, missä saisin sijan? -- Tai ettekö voisi viedä
minua Burtoniin asti, missä P. Witholdin luostarin abotti Waltheoff,
joka on sukulaiseni, varmaan osoittaisi minulle vieraanvaraisuuttaan?»
»Totta kyllä», vastasi Rebekka hymyillen surullisesti, »halvinkin
mainitsemistanne paikoista olisi sopivampi teille asunnoksi kuin
ylenkatsotun juutalaisen maja. Mutta, herra ritari, jollette tahdo
samalla karkoittaa pois lääkäriänne, teidän täytyy sittenkin tyytyä
tähän asuntoon. Tiedättehän, että meidän kansalaisemme ovat taitavia
parantamaan haavoja, vaikka ei lyömään niitä; ja meidän perheessämme
eritoten tunnetaan salaisia lääkityskeinoja, jotka ovat perinnäistietona
suvussamme polvesta polveen aina Salomonin päiviltä ja joiden
parannusvoimaa olette jo itsekin kokenut. Ei yksikään nasarealainen
--suokaa sanontatapani anteeksi, herra ritari -- ei yksikään kristitty
lääkäri Britannian neljän rajameren välillä saisi teistä rautapaidan
kantajaa lyhyemmässä kuin kuukauden ajassa.»
»Ja kuinka pian _sinä_ sitten sen saisit aikaan?» kysyi Ivanhoe
maltittomasti.
»Viikkokaudessa, jos tahdotte olla kärsivällinen ja noudattaa
ohjeitani», vastasi Rebekka.
»Pyhä Neitsyt!» sanoi Wilfred, -- »eipähän liene syntiä, vaikka tässä
paikassa satuin mainitsemaan hänen siunattua nimeänsä -- nyt en minä
eikä kukaan muukaan kelpo ritari jouda kauan vuoteella venymään! Jos
siis, tyttö, voit täyttää lupauksesi, niin maksanpa sinulle kypärin
täyden hopearahoja, vaikka täytyisi hankkia ne mistä hyvänsä!»
»Kyllä minä täytän lupaukseni», vakuutti Rebekka, »ja te saatte pukeutua
aseisiin kahdeksantena päivänä tämän jälkeen, jos tahdotte suoda minulle
vain yhden palkinnon, jonka pyytäisin tarjoamainne hopeitten sijasta.»
»Jos vallassani vain on luvata ja jos se on semmoista, minkä hurskas
kristitty ritari saa antaa sinun rotuisellesi», lausui Ivanhoe, »niin
suostun pyyntöösi mielelläni ja kiitollisena.»
»Sitä vain anoisin teiltä», vastasi Rebekka, »että tästä lähtien
uskoisitte juutalaisenkin saattavan antaa apua kristitylle pyytämättä
muuta palkintoa kuin saman Suuren Isän siunausta, joka on luonut meidät
kaikki, niin juutalaiset kuin pakanat.»
»Syntiäpä olisi, jollen sitä uskoisi, tyttö», virkkoi Ivanhoe. »Ja nyt
aion ilman enempää epäilystä tai utelua antautua hoitoosi täydesti
luottaen siihen, että sinun taitosi avulla kykenen viikon kuluttua
kantamaan haarniskaa. Mutta, armas lääkärini, salli minun vähän
tiedustella, mitä maailmalta kuuluu. Kuinka voi jalo Cedrik perheineen?
-- Ja kuinka voi suloinen neiti...» Hän lopetti puheensa kesken, ollen
haluton mainitsemaan Rowenan nimeä juutalaisen talossa -- »häntä
tarkoitan, joka oli turnajaisten kuningattarena?»
»Ja jonka te, herra ritari, siihen arvoon koroititte, osoittaen
valinnassa hyvää makua, jota ihailtiin yhtä paljon kuin
urhoollisuuttanne», täydensi Rebekka.
Paljon verta oli Ivanhoen suonista virrannut maahan, mutta olipa sitä
kuitenkin vielä siksi paljon jäljellä, että hänen poskensa lensivät
purppuranpunaisiksi, kun hän huomasi ilmaisseensa rakkautensa Rowenaan
yrittäessään taitamattomasti salata sen.
»Enpä juuri hänestä niin paljon tahtoisi kuulla», sanoi hän, »vaan
pikemmin prinssi Juhanasta. Ja tahtoisin myös tietää, mihin uskollinen
asemieheni on joutunut, koska hän ei ole täällä minua hoitamassa?»
»Sallikaa minun käyttää lääkärinvaltaani», vastasi Rebekka, »ja käskeä
teitä olemaan vaiti ja välttämään levottomuutta herättäviä mietteitä.
Koetan kuitenkin kertoa teille, mitä haluatte tietää. Juhana-prinssi
lopetti turnajaiset kesken ja lähti kiireesti Yorkiin kaikkien
seurueeseensa kuuluvien aatelismiesten, ritarien sekä hengellisten
herrojen kanssa. Ennättipä hän ennen lähtöänsä hyvällä tai väkisenkin
kerätä kokoon niin paljon rahaa kuin suinkin sai puristetuksi niiltä,
joita pidetään tämän maan rahamiehinä. Hänen huhutaan aikovan anastaa
itselleen veljensä kruunun.»
»Eipä ennenkuin sen puolustukseksi on miekkoja käsitelty!» huudahti
Ivanhoe kohoten istualleen, »vaikkapa Englannissa olisi vain yksi ainoa
uskollinen alamainen. Minä tahdon taistella Rikhardin oikeuden puolesta
heidän parastakin miestään vastaan -- vaikkapa kahta vastaan yht'aikaa,
sillä oikeus on minun puolellani!»
»Mutta jotta teille karttuisi siihen tarpeeksi voimaa», virkkoi Rebekka,
laskien kätensä hänen olkapäälleen, »pitää teidän nyt totella käskyäni
ja maata rauhallisesti.»
»Totta puhut, tyttö», sanoi Ivanhoe, »tahdonpa maata niin rauhallisena
kuin näinä rauhattomina aikoina voi. Mutta mitä tiedät Cedrikistä ja
hänen perheestään?»
»Hänen hovimestarinsa kävi äsken juuri täällä, läähättäen kiireisestä
kulusta, noutamassa isältäni maksua Cedrikiltä ostetuista villoista.
Häneltä sain tietää, että Cedrik sekä Athelstan Coningsburghilainen
olivat suuresti suuttuneina poistuneet Juhana-prinssin pidoista ja
aikoivat heti lähteä kotimatkalle.»
»Oliko joku nainen heidän seurassaan pidoissa?» kysyi Wilfred.
»Rowena-neiti», sanoi Rebekka, vastaten tarkemmin kuin mitä kysymys
olisi vaatinut, -- »ei ollut prinssin pidoissa, ja hovimestarin kertoman
mukaan hänkin on nyt matkalla Rotherwoodiin, kasvatusisänsä Cedrikin
seurassa. Ja teidän uskollinen asemiehenne Gurth...»
»Mitä!» huusi ritari, »tunnetko sinä hänen nimensä? Mutta tiedäthän
sen», lisäsi hän heti; »kuinka et tietäisi! Sinun kädestäsi, sen nyt
arvaan, ja sinun jalomielisyytesi kautta hän eilen sai sata sekiiniä.»
»Älkää puhuko siitä», virkkoi Rebekka, posket tulipunaisina, »huomaanpa,
että kieli liiankin helposti antaa ilmi, minkä sydän mieluummin soisi
salatuksi.»
»Mutta nämä kultarahat», sanoi Ivanhoe vakavana, »kunniani vaatii minun
maksamaan ne isällesi takaisin.»
»Tehkää miten tahdotte», sanoi Rebekka, »kunhan viikko on kulunut. Mutta
älkää nyt puhuko älkääkä ajatelko asioita, jotka voivat viivyttää
haavanne paranemista.»
»Olkoon niinkuin sanot, hyvä tyttö», virkkoi Ivanhoe; »sangen
kiittämätön olisinkin, jos vastustaisin sinun käskyjäsi. Virka nyt vain
sananen vielä Gurth-parkani kohtalosta, niin kyseltäväni loppuvat kaikki
siihen.»
»Minua surettaa kertoa, herra ritari», vastasi juutalaistyttö, »että
hänet on pistetty kahleisiin Cedrikin käskystä.» -- Nähtyänsä, kuinka
kipeästi tämä sanoma koski Wilfrediin, hän kiirehti lisäämään: »Mutta
hovimestari Oswald vakuutti, että jollei mitään uutta suuttumuksen syytä
sattuisi, Cedrik varmaan pian antaisi anteeksi Gurthille, joka aina on
ollut uskollinen orja ja isäntänsä suuressa suosiossa ja jonka
ainoastaan rakkaus Cedrikin omaan poikaan oli saattanut hairahtumaan
velvollisuudestaan. Ja vielä vakuutti hovimestari kaikkien
palvelijoitten, erittäinkin Wamba-narrin, päättäneen matkalla antaa
Gurthille tilaisuuden paeta, jollei Cedrikin vihastus sillä välin olisi
ehtinyt asettua.»
»Jumala sallikoon, että he voisivat täyttää tämän aikeensa!» sanoi
Ivanhoe. »Mutta näyttääpä siltä kuin olisin luotu syöksemään turmioon
kaikki ne, jotka minulle osoittavat rakkautta. Kuninkaani on suonut
minulle ystävyyttä, kunniaa, ja näetpä kuinka hänen veljensä, joka on
hänelle niin suuressa kiitollisuudenvelassa, nousee kapinaan
anastaakseen häneltä kruunun; -- minun ihailuni on tuottanut huolta ja
vastusta suloisimmalle kaikista naisista; -- ja nytpä isäni
vihanvimmoissaan kenties tappaa tuon orjaparan vain siitä syystä, että
tämä on rakkaudesta minuun auttanut minua! Näetkös, tyttö, minkälaista
onnen hylkäämää kurjaa sinä olet ruvennut hoitamaan. Ole viisas ja luovu
minusta, ennenkuin paha onni, joka niinkuin verikoira aina vainoaa
jäljilläni, sinuunkin tarttuu.»
»Ei», lausui Rebekka, »heikkoudessanne ja tuskassanne te käsitätte
väärin Jumalan aivoitukset, herra ritari. Te olette saanut palata
kotimaahanne juuri sillä hetkellä, jolloin se kipeimmin tarvitsee
väkevää kättä ja uskollista sydäntä avukseen. Te olette masentanut
niiden miesten ylpeyden, jotka ovat niin hyvin teidän kuin myös
kuninkaanne vihollisia, juuri sillä hetkellä, jolloin heidän kaulansa
oli kopeimmin kenossa. Ja jos olettekin siinä toimessa saanut vamman,
niin ettekö huomaa, että Jumala on maan halvimpien joukosta nostanut
teille lääkärin ja auttajan? -- Sentähden olkaa hyvillä mielin ja
uskokaa, että te olette määrätty kätenne voimalla tekemään jonkin
ihmetyön tämän kansan silmien edessä. Hyvästi nyt -- nauttikaa niitä
lääkkeitä, jotka Ruben teille pian tuo, ja sitten nukkukaa, jotta
saisitte voimia huomispäivän matkan varalle.»
Huomaten nämä syyt tosiksi Ivanhoe totteli Rebekan neuvoa. Rubenin
tuomissa lääkkeissä oli viihdyttävä, nukuttava voima; ne vaivuttivat
sairaan terveelliseen ja rauhalliseen uneen. Aamulla tullessaan hänen
lempeä lääkärinsä huomasi kuumeen kokonaan väistyneen, niin että hänet
saattoi hyvin viedä matkalle.
Ivanhoe asetettiin siis samaan hevoskantotuoliin, jolla hänet oli
turnajaistantereeltakin kuljetettu pois, ja kaikki järjestettiin
mahdollisimman huolellisesti, jotta hänen olisi siinä mukava matkustaa.
Yhdessä ainoassa suhteessa Rebekka vain ei voinut pitää sairaasta sitä
huolta, jota tämän heikkous olisi vaatinut. Samaten kuin Juvenaliksen
10:nnessä ivarunoelmassa mainittu äkkiä rikastunut kultaseppä pelkäsi
Iisak Yorkilainen aina rosvoja. Siihen hänellä olikin täysi syy, sillä
niinhyvin normannilainen rosvoritari kuin saksilainen metsäsissi
olisivat ilman vähintäkään epäröimistä pitäneet häntä luvallisena
saaliinaan. Sentähden hän matkusti suurella kiireellä ja salli pitää
vain lyhyet lepoajat -- sekä vieläkin lyhyemmät syömärupeamat. Sillä
tavalla hän ennätti Cedrikin ja Athelstanin seurueen ohi, vaikka nämä
olivat lähteneet useampia tunteja aikaisemmin; heiltä sitävastoin
olivat, niinkuin muistamme, St. Witholdin luostarin pitkälliset pidot
vieneet paljon aikaa. Mutta niin tehoava oli Mirjamin voiteen voima ja
niin voimakas myös Ivanhoen ruumiinrakenne, ettei hätäisestä
matkanteosta tullutkaan lempeän lääkärin pelkäämiä pahoja seurauksia.
Toisessa suhteessa sitävastoin oli juutalaisen kiireestä vahinkoa, hän
näet hätäillessään joutui vähän väliä riitaan pestaamiensa saattomiesten
kanssa. Nämä olivat saksilaisia, maanmiestensä tunnettuun tapaan he
rakastivat joutenoloa ja runsasta syömistä -- tai normannilaisten tapaan
puhuen: laiskottelua ja ahmimista. He olivat antautuneet tähän toimeen
siinä toivossa, että saisivat jonkin aikaa lihottaa itseään rikkaan
juutalaisen kustannuksella. Suuri oli siis heidän tyytymättömyytensä,
kun juutalainen yhä hoputti matkan joutumista. Myöskin he valittivat,
että heidän hevosensa saattoivat vikaantua tästä yhtämittaisesta
matkanteosta. Kaiken lisäksi syttyi Iisakin ja hänen seuralaistensa
välillä tulinen eripuraisuus, kun hän ei tahtonut antaa heille niin
paljon viiniä eikä olutta kuin he vaativat joka ateriaksi. Seurauksena
oli sitten, että nuo miehet, jotka hän oli palkannut suojakseen, mutta
joiden kiintymystä hän ei ollut huolinut voittaa, luopuivat hänestä
juuri hädän hetkellä, kun Iisakin pelkäämien rosvojen todella saattoi
sanoa olevan lähellä.
Tähän surkeaan tilaan oli juutalainen jäänyt tyttärensä ja haavoitetun
ystävänsä kanssa, kun Cedrik saavutti heidät. Kun sitten de Bracy
liittolaisineen otti koko matkaseurueen vangiksi, niin alussa ei
hevoskantotuolista pidetty mitään lukua. Se olisi ehkä jäänyt jäljelle
kenenkään huomaamatta, jollei de Bracy olisi kurkistanut sen sisälle
siinä luulossa, että se kukaties sisälsi hänen toivotun saaliinsa, sillä
Rowena ei ollut poistanut huntua kasvoiltaan.
Mutta suurestipa de Bracy kummastui äkätessään kantotuolissa haavoitetun
miehen, joka ilmoitti olevansa Wilfred Ivanhoe. Tämä näet luullen
rosvoja saksilaisiksi metsäsisseiksi toivoi ilmaisemalla nimensä
saavansa heiltä parempaa kohtelua.
Kaikessa hurjuudessaan ja irstaisuudessaan piti de Bracy kuitenkin aina
jossakin määrin kiinni ritarikunnian vaatimuksista. Tämä esti häntä
tekemästä pahaa ritarille, joka ei voinut puolustaa itseään; se esti
myös häntä ilmaisemasta löytöään Front-de-Boeufille, joka ilman
vähintäkään epäilyä olisi heti tappanut kilpaveljensä, olipa tämän tila
millainen tahansa. Mutta toiselta puolen ei de Bracyn jalomielisyys
ollut kuitenkaan niin suuri, että hän olisi päästänyt vapaaksi
kilpakosijansa, jota Rowena-neiti rakasti, mikä oli tullut kaikkien
ihmisten tiedoksi niinhyvin turnajaisissa kuin jo ennenkin, silloin, kun
Wilfred ajettiin pois isänsä talosta. Hän valitsi siis hyvän ja pahan
keskitien ja pani kaksi seuralaistansa ratsastamaan kantotuolin vieressä
kieltäen, ettei kukaan saisi tulla likelle. Jos joku kysyisi, piti
heidän sanoa, että erästä heidän kumppaniansa, joka oli haavoittunut
kahakassa, kuljetettiin Rowena-neidin tyhjässä kantotuolissa. Kun oltiin
saavuttu Torquilstoneen, veivät de Bracyn asemiehet, sillä välin kuin
temppeliritari ja linnanisäntä olivat täydessä puuhassa kumpikin omalla
tahollaan, edellinen kiristämässä juutalaiselta rahoja, jälkimmäinen
taivuttamassa hänen tytärtään -- Ivanhoen yhä muka haavoitettuna
toverinaan syrjäiseen kamariin. Tämän selityksen he antoivat myös
Front-de-Boeufille tämän kysyessä, miksi he eivät hätätorven törähtäessä
rientäneet muurille.
»Vai haavoitettu kumppani!» huudahti ritari ällistyksissään ja suuttuen.
»Kummako, että talonpoikien ja metsäsissien harja kohoaa, niin että he
uskaltavat käydä saartamaan linnaa ja että narrit ja sikopaimenet
tohtivat lähettää sodanjulistuskirjeitä aatelisherroille, kun kerran
sotamiehet rupeavat sairaanhoitajiksi ja vapaakomppanian pojat pitelevät
uutimia kuolevan miehen vuoteen vieressä samalla hetkellä, kun
vihollinen ryntää linnaa vastaan! -- Ylös muurille, senkin konnat ja
nahjukset!» hän ärjäisi koroittaen ääntänsä, niin että kupukatto kumisi,
»ylös muurille, tai teen tällä sauvalla luistanne sohjoa!»
Miehet vastasivat äreästi, että heidän hartain halunsa olikin nousta
muurille, kunhan Front-de-Boeuf selittäisi asian heidän herralleen,
jonka käskystä heidän piti hoitaa kuolevata miestä.
»Kuolevata miestä, mokomat lurjukset!» vastasi paroni. »Olemmepa
kaikkityyni pian kuoleman kidassa, jollemme seiso miesten
tavoin paikallamme. Mutta minä lähetän toisen hoitajan teidän
kumppanirievullenne. -- Urfrida, hoi! -- ämmä! -- se perkeleen
saksilainen noita! -- Etkö kuule? Mene hoitamaan tuota vuoteella venyvää
junkkaria, koska hän ei muka tule hoidotta toimeen, jotta nämä pojat
pääsevät käyttämään aseitansa. -- Kas tässä kaksi varsijousta
viritysrautoineen ja nuijapäänuolineen, veikkoset -- joutukaa
ulkovarustukselle ja katsokaa, että jokainen nuoli tekee kolon
saksilaisen aivoihin!»
Miehet, joiden mielestä, niinkuin soturien ainakin, taistelu oli hauskaa
ja joutenolo ikävää, riensivät ilolla siihen vaaralliseen paikkaan,
jonne heidät oli käsketty. Näin jäi siis Ivanhoe Urfridan eli Ulrikan
hoitoon. Mutta tämä, jonka mieli oli täynnä kärsityn sorron muistoa sekä
koston toivoa, suostui mielellänsä uskomaan sairaan hoidon Rebekalle.


YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.

Käy ylös torniin, uljas soturi,
ja katso, kuinka taisto kääntyvi.
SCHILLER: _Orleansin Neitsyt_.
Vaaran hetki on usein myös samalla se hetki, jolloin lempeys ja rakkaus
peittelemättä näyttäytyvät. Koko sydämen kuohuessa puhkeavat helpommin
ilmi mainitutkin tunteet, joita varovaisuus rauhallisimpina hetkinä
ainakin pitää salassa, jollei kykene niitä kokonaan tukahduttamaan.
Päästyänsä jälleen Ivanhoen vuoteen ääreen Rebekka ihmeeksensä tunsi
sydämensä hartaasti riemuitsevan huolimatta kaikesta uhkaavasta vaarasta
ja pelastuksen toivon vähyydestä. Kun hän tunnusteli sairaan suonta ja
tiedusteli hänen vointiansa, oli hänen kosketuksessaan ja äänessään
tulisempaa hellyyttä kuin mitä hän itse olisi suonut osoittavansa. Hänen
äänensä värisi ja hänen kätensä vapisi, ja vasta Ivanhoen kylmäkiskoinen
kysymys: »Sinäkö se olet, tyttö hyvä?» herätti hänet huomaamaan, että
hänen tuntemansa kiintymys ei ollut eikä voinutkaan olla
molemminpuolinen. Tuskin kuuluva huokaus nousi neidon rinnasta, ja kun
hän sitten kyseli ritarin vointia, niin hänen äänensä ei ilmaissut
enempää kuin rauhallista ystävyyttä. Ivanhoe vastasi kiireesti voivansa
jokseenkin hyvin, paremmin kuin hän olisi voinut toivoa. »Siitä saan»,
hän lopetti, »kiittää sinun taitavaa apuasi, Rebekka-kulta.»
»Hän sanoo minua Rebekka-kullaksi», tuumi tyttö itsekseen, »mutta hän
sanoo sen kylmäkiskoisella, huolimattomaila äänellä, joka huonosti
soveltuu yhteen tuon sanan kanssa. Hänen sotaratsunsa -- hänen
metsäkoiransa ovat hänelle rakkaammat kuin halveksittu juutalaistyttö!»
»Sydämeni, hyvä tyttö», jatkoi Ivanhoe, »on kipeämpi levottomuudesta
kuin ruumiini on haavastaan. Päättäen niiden miesten puheista, jotka
istuivat täällä luonani, ymmärsin olevani vankina, ja jos oikein tunsin
tuon kovan, tylyn äänen, joka äsken juuri komensi heidät johonkin
sotatoimeen, olen Front-de-Boeufin linnassa. Jos niin on laita, niin
mikähän tästä viimein tullee ja kuinka voinen suojella Rowenaa sekä
isääni?»
»Juutalaista ja tämän tytärtä hän ei edes mainitse», ajatteli Rebekka
edelleen salaa napisten. »Mutta mitä oikeutta meillä onkaan vaatia sitä
häneltä! Syystä rankaisee minua Jumala sen takia, että sallin ajatukseni
kiintyä häneen!» Näin moitittuansa omaa hulluuttaan hän vastasi Ivanhoen
kysymyksiin niin hyvin kuin taisi. Mutta sen verran hän vain tiesikin
kertoa, että temppeliherra Bois-Guilbert ja paroni Front-de-Boeuf olivat
linnassa komentajina ja että linnaa piiritettiin. Keitä piirittäjät
olivat, sitä hän ei tiennyt sanoa. »Mutta linnassa on nyt kristitty
pappi», lisäsi hän, »joka kenties tiennee enemmän.»
»Kristitty pappi!» huudahti ritari iloissaan; »haepa hänet tänne,
Rebekka, jos voit -- sano hänelle, että sairas mies anoo häneltä