Ivanhoe - 05

nimen -- tässä talossa, missä sen olisi luonnon ja sukulaisuuden mukaan
pitänyt olla suosittu; ja kuitenkin on kohtalon kulku niin nurinkurinen,
että kaikista niistä monista, joiden sydäntä tuo nimi sykähdytti,
ainoastaan minä tohdin kysyä teiltä, missä paikassa ja tilassa te
viimeksi näitte hänet? -- Olemme kuulleet, että jäätyään Englannin
armeijan lähtiessä sairauden heikontamana Palestiinaan hän on siellä
kärsinyt vainoa ranskalaispuolueen taholta, jota puoluetta
temppeliherrainkin tiedetään kannattavan.»
»Vähän minä tiedän ritari Ivanhoesta», vastasi toivioretkeläinen
samentuneella äänellä. »Soisinpa tuntevani hänet paremmin, koska te,
jalo neiti, osoitatte harrastusta hänen kohtaloonsa. Luullakseni hän on
selviytynyt onnellisesti vihamiestensä vainosta Palestiinassa ja on
juuri palaamassa Englantiin, missä te, jalosukuinen neiti, tietänette
paremmin kuin minä, minkä verran onnea hänellä on toivottavana.»
Rowena-neiti huokasi syvään ja tiedusteli tarkemmin, milloin ritari
Ivanhoeta voitiin odottaa saapuvaksi kotimaahansa ja eivätkö suuret
vaarat uhanneet häntä matkalla. Edellisestä seikasta toivioretkeläinen
ei sanonut tietävänsä mitään; toiseen nähden hän vastasi, että matkan
saattoi suorittaa turvallisesti Venetsian ja Genuan kautta ja sieltä
Ranskan läpi Englantiin. »Ivanhoe», sanoi hän, »on siksi hyvin
perehtynyt Ranskan kieleen ja tapoihin, ettei tarvitse pelätä tällä
taipaleella minkään kovan onnen häntä kohtaavan.»
»Jumala suokoon», sanoi Rowena-neiti, »että hän jo olisi onnellisesti
täällä ja kykenisi kantamaan aseita lähestyvissä turnajaisissa, missä
tämän maan ritaristo aikoo näyttää taitoansa ja uljuuttaan. Jos
Athelstan, Coningsburghin herra, saisi voittopalkinnon, kuulisi Ivanhoe
luultavasti huonoja sanomia Englantiin saapuessaan. -- Minkä näköinen
hän oli, vieras, kun hänet viimeksi näitte? Oliko tauti ankarasti
runnellut hänen voimiaan ja ulkonäköään?»
»Ahavoituneempi hän oli», vastasi toivioretkeläinen, »ja laihempi kuin
tullessaan Leijonamielen seurueessa Kypron saarelta, ja huoli näytti
synkentävän hänen otsaansa: mutta en ole joutunut lähempään seurusteluun
hänen kanssaan, sillä emme ole tuttavia.»
»Pelkäänpä», sanoi neito, »ettei hän kotimaassaan kohtaa paljoa, mistä
hänen otsansa selkiäisi. Kiitos nyt, hyvä vaeltaja, sanomista, joita
olette tuonut minulle lapsuuteni kumppanista. -- Tytöt», lisäsi hän,
»tulkaa tänne -- tarjotkaa iltajuomaa tälle pyhälle miehelle, jonka
yölepoa en kauemmin tahdo ehkäistä.»
Eräs palvelijattarista toi hopeamaljan täynnä mausteilla sekoitettua
viiniä. Rowena kosketti sitä huulillaan, ja sitten se tarjottiin
toivioretkeläiselle, joka, syvään kumarrettuansa, maistoi pari pisaraa.
»Ottakaa tämä almu, ystäväni», jatkoi neito, tarjoten hänelle
kultarahan, »tunnustukseksi vaivalloisesta matkastanne ja pyhistä
paikoista, joissa olette käynyt.»
Toistamiseen syvään kumartaen toivioretkeläinen otti lahjan ja seurasi
sitten Elgithaa ulos huoneesta.
Eteisessä hän tapasi Anwoldin, joka otti tulisoihdun palvelijattaren
kädestä ja suuremmalla kiireellä kuin kunnioituksella johdatti vieraan
syrjäiseen, halvempaan talon osaan, jossa oli joukko pieniä huoneita tai
pikemmin koppeja alhaisempien palvelijoiden ynnä halpasäätyisten
vieraiden makuupaikoiksi.
»Missä juutalainen makaa?» kysyi toivioretkeläinen.
»Uskoton koira», vastasi Anwold, »on saanut pahnansa siihen koppiin,
joka on teidän pyhyytenne kopin vieressä. Pyhä Dunstan auttakoon,
täytyypä siinä pestä ja hangata ennenkuin se jälleen kelpaa kristityn
asunnoksi!»
»Ja missä makaa Gurth, sikopaimen?» kysyi vieras vielä.
»Gurth», vastasi orja, »makaa teidän kopistanne oikealle ja juutalainen
vasemmalle. Te olette aitana ympärileikatun miehen ja sen välillä, jota
hänen heimonsa pahimmin inhoaa. Olisittepa saanut kunniallisemmankin
sijan, jos olisitte suostunut Oswaldin pyyntöön.»
»Yhtä hyvä on näinkin», sanoi toivioretkeläinen. »Eihän juutalaisenkaan
läheisyys voi saastuttaa tammisen väliseinän läpi.»
Näin sanoen hän astui hänelle määrättyyn koppiin ja ottaen soihdun
palvelijan kädestä kiitti ja toivotti hyvää yötä. Suljettuaan koppinsa
oven hän pisti tulisoihdun puiseen jalkaan ja loi sitten tarkastelevan
katseen makuukammionsa ympäri, jonka kalustus oli mitä yksinkertaisinta
laatua. Siinä oli vain karkeatekoinen puujakkara ja vielä karkeammin
kyhätty laatikkomainen sängyntapainen, jossa oli puhtaita olkia ja pari
kolme lammasnahkaa sänkyvaatteiden virkaa toimittamassa.
Sammutettuaan soihdun toivioretkeläinen heittäytyi vaatteitaan
riisumatta tälle alkeelliselle vuoteelle ja nukkui, tai ainakin makasi
lepäävässä asennossaan, kunnes ensimmäiset päivänsäteet pujahtivat
sisään pienestä rautaristikkoikkunasta, joka päästi samalla sekä ilmaa
että valoa tähän vaatimattomaan koppiin. Silloin hän nousi ripeästi, ja
luettuaan aamurukouksensa ja kohennettuaan pukunsa poistui kammiostaan
ja astui Iisakin koppiin, nostaen oven salvan niin keveästi kuin
suinkin.
Juutalainen nukkui levotonta unta samanlaisella vuoteella kuin se, millä
toivioretkeläinenkin oli viettänyt yönsä. Ne pukunsa osat, jotka hän
illalla oli riisunut, oli hän huolellisesti sijoittanut ihan viereensä,
ikäänkuin estääkseen kenenkään varastamasta niitä hänen nukkuessaan.
Hänen kasvonsa ilmaisivat miltei tuskallista levottomuutta. Kädet ja
käsivarret liikkuivat väänneskellen, ikäänkuin hän olisi taistellut
painajaisen kanssa; ja hebrealaisten huudahdusten seasta kuuluivat
selvinä hänen suustaan seuraavat normannilais-englantilaiset sanat:
»Aabrahamin Jumalan tähden, armahtakaa vanhaa ukko-parkaa! Minä olen
köyhä, ihan pennitön. Vaikka kiskoisitte jäseneni irti raudoillanne, en
voisi mitään antaa teille!»
Toivioretkeläinen ei jäänyt odottamaan tämän hourauksen loppua, vaan
kosketti häntä sauvallansa. Tämä kosketus luultavasti, tavallisuuden
mukaan, sekaantui joihinkin unen kauhukuviin, sillä vanhus kavahti ylös,
harmaat hiukset miltei pystyssä harittaen, viskasi hätäisesti joitakin
vaatekappaleita päälleen, ja tarrautuen jäljelläoleviin kuin haukan
kynsin, loi toivioretkeläiseen terävät mustat silmänsä, jotka ilmaisivat
hurjaa hämmästystä ja pelkoa.
»Älä pelkää minua, Iisak», sanoi toivioretkeläinen; »minä tulen
ystävänä.»
»Israelin Jumala palkitkoon teitä!» sanoi juutalainen suuresti
keventyneenä. »Minä näin pahaa unta -- mutta, kiitos isä Aabrahamin, se
olikin vain unta.» Tointuen hämmingistään hän sitten lisäsi tavallisella
äänellään: »Ja mitä te näin aikaiseen suvaitsette tahtoa
juutalais-raukalta?»
»Tahdon ilmoittaa sinulle», sanoi toivioretkeläinen, »että jollet lähde
heti tästä talosta ja matkusta jokseenkin joutuisaan, voi matkasi käydä
vaaralliseksi.»
»Pyhä isä!» huusi juutalainen. »Ketä hyödyttäisi käydä minunlaisen
köyhän poloisen kimppuun?»
»Tarkoituksen arvannet itse parhaiten», sanoi toivioretkeläinen. »Mutta
sen vain voin vakuuttaa, että temppeliherra eilen illalla tuvan läpi
mennessään puhutteli muhamettilaisia orjiansa saraseeninkielellä, jota
minä hyvin ymmärrän, ja käski heidän tänä aamuna väijyä juutalaista,
kaapata hänet kiinni hänen ehdittyään sopivan kauas talosta ja viedä
hänet Filip de Malvoisinin tai Reginald Boeufin linnaan.»
Mahdotonta on sanoin kuvata sitä äärimmäistä kauhua, joka valtasi
juutalaisen tämän ilmoituksen johdosta ja näytti yht'äkkiä riistävän
kaiken tarmon hänen ruumiistaan. Käsivarret valahtivat velttoina
kupeille, pää retkahti rintaa vasten, polvet raukesivat ruumiin painon
alla, jok'ainoa hermo ja lihas hänen ruumiissaan näytti lamautuvan
hervottomaksi, ja hän vaipui toivioretkeläisen jalkojen juureen, ei
niinkuin sellainen, joka tahallaan kumartuu, polvistuu tai heittäytyy
maahan sääliä herättääkseen, vaan niinkuin ihminen, jonka joka puolelta
painava näkymätön voima musertaa maahan vastustamattomasti.
»Pyhä Aabrahamin Jumala!» näin hän huusi kaikkein ensiksi, lyöden yhteen
ja kohottaen ylös ryppyiset kätensä, mutta nostamatta silti harmaata
päätänsä lattiasta. »Voi pyhä Mooses! Voi siunattu Aaron! Uneni ei siis
ollut turha eikä näkyni mitätön! Jo tunnen heidän rautojensa repivän
jäseniäni! Tunnen kidutustelan käyvän ruumiini yli niinkuin rautaiset
sahat ja karhit ja kirveet Rabbatin ja Ammonin kaupunkien miesten yli!»
»Nouse, Iisak, ja kuule, mitä sanon», virkkoi toivioretkeläinen, joka
halveksimisen sekaisella säälillä katseli toisen ääretöntä hätää.
»Kauhusi ei ole aiheeton, kun ajattelen, millä tavalla sekä ruhtinaat
että aatelisherrat ovat kohdelleet heimolaisiasi, kiristääksensä heiltä
heidän aarteitaan. Mutta nouse, sanon minä, niin tahdon neuvoa sinulle
pelastuskeinon. Lähde heti tästä talosta, niin kauan kuin kaikki täällä
sikeästi nukkuvat eilisiltaisen mässäyksen jälkeen. Minä opastan sinua
salaisia metsäpolkuja myöten, jotka tunnen yhtä hyvin kuin niillä
samoilevat metsänvartijat, enkä jätä sinua ennenkuin olet päässyt jonkun
turnajaisiin aikovan paronin tai muun herran turviin, jonka suosion sinä
arvattavasti kykenet hankkimaan itsellesi.»
Sitä myöten kuin tämä puhe vuodatti pelastuksen toivoa juutalaisen
korviin, alkoi hän vähitellen, ikäänkuin tuuma tuumalta, kohota maasta,
kunnes hän polvillaan seisoen pyyhkäisi harmaan tukkansa ja partansa
taaksepäin ja loi toivioretkeläiseen terävät, mustat silmänsä, joiden
katse ilmaisi sekä toivoa että pelkoa ja epäluuloa. Mutta kun hän kuuli
puheen lopun, näytti hänen kauhunsa elpyvän jälleen täyteen voimaansa,
ja hän suistui taas kasvoilleen huudahtaen: »Minäkö kykenisin hankkimaan
itselleni suosiota! Voi, eihän kristityn suosioon voi päästä muuten kuin
yhdellä keinolla, ja mistäpä sen köyhä juutalainen saisi hankituksi,
joka on kiskomalla jo saatettu Lasaruksen kurjuuteen?» Sitten, ikäänkuin
epäluulo olisi päässyt voitolle kaikista hänen muista tunteistaan hän
äkkiä huudahti: »Nuori mies, Jumalan tähden, älä petä minua -- sen
suuren Isän tähden, joka meidät kaikki on luonut, juutalaiset niinkuin
pakanatkin; Israelin ja Ismaelin lapset -- älä kavalla minua! Ei minulla
ole varoja hankkia itselleni kristityn kerjäläisenkään suosiota,
vaikk'ei hän sen hinnaksi panisi kuin yhden pennin.» Näitä viimeisiä
sanoja lausuessaan hän kohottautui ja tarttui toivioretkeläisen viittaan
katsoen hartaasti rukoillen häneen. Toivioretkeläinen nykäisi vaatteensa
irti, ikäänkuin tuo kosketus olisi sitä saastuttanut.
»Vaikka kantaisit mukanasi koko heimosi rikkaudet», sanoi hän, »niin
mitäpä minua hyödyttäisi tehdä sinulle pahaa? Niin kauan kuin tämä puku
on päälläni, vaatii valani minua olemaan köyhä; ja kun sen vaihdan,
vaihdan sen vain hevoseen ja rautapaitaan. Mutta älä luule, että haluan
sinun seuraasi tai pyydän siitä jotakin etua. Pysy täällä, jos tahdot
--Cedrik Saksilainen suojelkoon sinua.»
»Voi!» huokasi juutalainen, »ei hän anna minun matkustaa seurassaan
--saksilainen tai normannilainen, kaikki he yhtä paljon häpeäisivät
juutalais-raukkaa. Ja kulkea yksinäni Filip de Malvoisinin ja Reginald
Front-de-Boeufin alueitten kautta -- hyvä nuorukainen, minä tulen sinun
kanssasi! -- Joutukaamme -- sonnustakaamme itsemme -- paetkaamme!
--Tässä on sauvasi -- miksi viivyttelet?»
»Enhän viivyttelekään», sanoi toivioretkeläinen, totellen kumppanin
kiirehtimistä; »mutta minun on toimitettava ulospääsykeino -- seuraa
minua!»
Hän astui edeltä viereiseen koppiin, missä, niinkuin lukija jo tietää,
Gurth sikopaimen nukkui. -- »Nouse, Gurth», sanoi toivioretkeläinen,
»nouse kiireesti. Avaa takaportti ja päästä ulos juutalainen ja minut.»
Gurth, joka virkansa nojalla, vaikka sitä nykyjään pidetäänkin niin
halpana, oli silloisten saksilaisten kesken yhtä tärkeä mies kuin hänen
muinainen ammattiveljensä Eumaios Ithakassa, loukkautui
toivioretkeläisen tuttavallisesta ja käskevästä puhetavasta. »Vai aikoo
juutalainen lähteä Rotherwoodista», sanoi hän kohoten kyynärpäänsä
nojaan ja katsoen häneen yliolkaisesti liikahtamatta laveriltaan, »ja
päälle päätteeksi toivioretkeläisen kanssa --»
»Yhtä hyvin olisin voinut uneksia», virkkoi Wamba, joka samassa astui
kammioon, »että hän luikkisi tiehensä siankinkku kainalossaan.»
»Oli miten oli», sanoi Gurth laskien jälleen päänsä pölkylle, joka oli
hänen päänalaisenaan, »sekä juutalaisten että pakanain täytyy tyytyä
odottamaan, kunnes iso portti avataan -- me emme salli kenenkään vieraan
lähteä salaa näin ajattomalla ajalla.»
»Oli miten oli», sanoi toivioretkeläinen, »arvelen kuitenkin, ettet
tahdo kieltää minulta tätä pyyntöä.»
Näin sanoen hän kumartui makaavan sikopaimenen vuoteen yli ja kuiskasi
saksankielellä jonkin sanan hänen korvaansa. Gurth kavahti ylös kuin
sähkön koskettamana. Toivioretkeläinen kohotti sormensa ikäänkuin
varovaisuutta teroittaakseen ja lisäsi: »Gurth, pidä varasi -- olethan
tottunut olemaan varuillasi. Kuten sanoin, aukaise takaportti -- pian
saat kuulla enemmän.»
Gurth totteli innokkaalla kiiruulla Wamban ja juutalaisen seuratessa,
kumpikin ihmeissään sikopaimenen käytöksen äkillisestä muutoksesta.
»Muulini, muulini!» sanoi juutalainen, heti kun he olivat päässeet
portin ulkopuolelle.
»Nouda hänen muulinsa», sanoi toivioretkeläinen. »Ja kuule -- tuo
minulle toinen, jotta voin olla hänelle seurana hänen kulkiessaan näiden
seutujen kautta -- Ashbyssä jätän sen eheänä jollekulle Cedrikin
seuralaiselle. Ja sinä» -- viimeiset sanat hän kuiskasi Gurthin korvaan.
»Mielelläni, sangen mielelläni sen teen», sanoi Gurth ja riensi heti
käskyä toimittamaan.
»Haluaisinpa tietää», arveli Wamba kumppaninsa lähdettyä, »mitä te
toivioretkeläiset opitte siellä pyhässä maassa.»
»Lukemaan rukouksemme, hupsu», vastasi toivioretkeläinen, »katumaan
syntejämme ja nöyryyttämään mieltämme paastolla, valvomisella ja
pitkillä rukouksilla.»
»Kyllä varmaan jotakin tehoisampaakin», arveli narri, »sillä milloinpa
katumus tai rukous voisi saada Gurthin kohteliaaksi tai paasto ja
valvomiset taivuttaa hänet lainaamaan muulia! -- Luullakseni olisit yhtä
hyvin voinut puhua valvomisestasi ja katumusharjoituksistasi hänen
mustalle lemmikkikarjulleen, -- yhtä suopean vastauksen olisit siltäkin
saanut.»
»Laske vain lorujasi», sanoi toivioretkeläinen, »sinähän oletkin vain
saksilainen narri.»
»Oikein puhut», sanoi narri. »Jos, näet, olisin normannilaista syntyä,
niinkuin luullakseni sinä, niin olisin kai istunut onnen päiväpuolella
ja ollut melkein viisaan miehen kirjoissa.»
Samassa Gurth ilmestyi muuleineen vallikaivannon toiselle puolelle.
Matkustajat astuivat kaivannon yli laskusiltaa myöten, joka oli vain
kahden laudan levyinen. Yhtä kapea oli mitoiltaan itse takaporttikin
samoinkuin ulkoaitauksessa pieni veräjä, jonka kautta päästiin metsään.
Heti kun he olivat ennättäneet muulien luo, kiinnitti juutalainen
kiireisin ja vapisevin käsin satulansa taakse kankeasta
kanvastikankaasta tehdyn pienen repun, jonka hän otti viittansa alta ja
joka sisälsi, kuten hän mutisi, »vain toisen vaatekerran, ainoastaan
toisen vaatekerran». Noustuaan sitten juhtansa selkään ketterämmin ja
nopsemmin kuin hänen ikäisensä miehen olisi luullut, hän kohensi
kiiruusti viittansa liepeitä siten, että satulan taakse ripustettu esine
peittyi kokonaan.
Toivioretkeläinen nousi satulaan maltillisemmin ja ojensi lähtiessään
kätensä Gurthille, joka suuteli sitä äärimmäisen kunnioittavasti.
Sikopaimen seisoi sitten tuijottaen matkamiesten jälkeen, kunnes he
katosivat metsäpolun lehvistöön, jolloin Wamban ääni hänet herätti
mietteistään.
»Oletpa, hyvä Gurth-kuomaseni», sanoi narri, »ihmeen kohtelias ja
tavattoman jumalinen tänä suvisena aamuna! Soisinpa olevani musta abotti
tai paljasjalkainen toivioretkeläinen, jotta minäkin saisin osani
harvinaisesta hartaudestasi ja kohteliaisuudestasi -- totta maar, minä
osaisin hyötyä siitä enemmän kuin suutelon kädelle.»
»Tässä asiassa et ole niinkään hupsu, Wamba», vastasi Gurth, »vaikka
päätät vain ulkonäöstä, eivätkähän viisaimmatkaan sen enempää voi.
--Mutta jopa on aika lähteä laumaani katsomaan.»
Näin sanoen hän palasi taloon, narri jäljessänsä.
Sillä välin matkalaiset riensivät eteenpäin kiireellä, joka todisti
juutalaisen suurta pelkoa, sillä hänen ikäisensä miehet harvoin haluavat
kulkea nopeasti. Toivioretkeläinen, joka näytti tuntevan metsässä kaikki
polut ja solat, opasti kulkua mitä mutkikkaimpia polkuja myöten, ja
monta kertaa heräsi sen johdosta juutalaisessa uudelleen epäluulo, että
hän ehkä tahtoi houkutella hänet johonkin vihollisten loukkuun.
Tätä pelkoa ei voinutkaan kummeksia. Sillä, lentokalaa ehkä
lukuunottamatta, ei ollut siihen aikaan ainoatakaan elävää olentoa
ilmassa, vedessä tai maan päällä, joka olisi ollut sellaisen
herkeämättömän, yleisen ja säälimättömän vainon esineenä kuin
juutalaisten heimo. Mitättömimmät ja mielettömimmätkin tekosyyt,
järjettömimmät ja aiheettomimmatkin syytökset saattoivat heidän
omaisuutensa ja henkensä alttiiksi jokaiselle kansan raivon
kuohahdukselle, sillä sekä normannit että saksilaiset, tanskalaiset ja
brittiläiset, niin vihamielisiä kuin nämä heimot olivatkin toinen
toiselleen, kilpailivat keskenänsä siitä, kuka enimmin inhoaisi tätä
kansaa, jonka vihaaminen, herjaaminen, halveksiminen, riistäminen ja
vainoaminen oli tullut ihan uskon asiaksi. Normannilaiset kuninkaat sekä
itsenäiset ylimykset, jotka kaikessa väkivallan harjoittamisessa
noudattivat heidän esimerkkiään, pitivät tätä kirottua kansaa vielä
johdonmukaisemman, harkitumman ja omahyötyisemmän vainon alaisena. Onhan
yleisesti tunnettu kertomus Juhana-kuninkaasta, kuinka hän vangitutti
rikkaan juutalaisen erääseen linnaansa ja vedätti häneltä joka päivä
yhden hampaan, kunnes israelilais-parka, leukojensa jo puoleksi
tyhjennyttyä, suostui maksamaan sen suuren rahasumman, jonka tyranni
tahtoi häneltä kiristää. Se vähä käteinen raha, mitä maassa oli, oli
pääasiallisesti tämän vainotun kansan hallussa, eivätkä ylimykset
arkailleet seuraamasta valtiaansa esimerkkiä ja milloin milläkin
sortokeinolla, jopa usein ruumiin kidutuksilla, kiristämästä sitä
juutalaisilta. Mutta voitonhimon kannustama passiivinen rohkeus sai
juutalaiset kaikkien vaarojen uhallakin jatkamaan toimintaansa niiden
suunnattomien hyötymismahdollisuuksien houkuttelemina, joita heille
tarjoutui niin luonnonrikkaassa maassa kuin Englanti oli. Lukemattomista
vastuksista huolimatta, ja vaikka yllä mainittu juutalais-räntteriksi
sanottu verotusvirasto oli varta vasten asetettu heitä ryöstämään ja
rasittamaan, juutalaiset sittenkin lisääntyivät luvultaan
moninkertaisiksi ja kokosivat suunnattomia summia, joita he siirsivät
toinen toiselleen vekseleillä -- heidän keksimäkseen väitetyllä
rahansiirtotavalla, jonka avulla he saattoivat siirtää rikkautensa
maasta toiseen, niin että sorron uhatessa toisessa maassa he saattoivat
pelastaa rahansa toiseen.
Juutalaisten itsepintaisuus ja ahneus, joutuessaan täten vastakkain
heidän valtiastensa uskonkiihkon ja väkivaltaisuuden kanssa, näyttivät
vain kasvavan sitä mukaa kuin heihin kohdistettu sortokin kiihtyi; ja
heidän äärettömät, kaupanteolla saadut rikkautensa, vaikka tosin usein
olivat heille vaaran aiheena, olivat taas toisin vuoroin välikappaleena
hankkimaan heille enemmän vaikutusvaltaa ja jossakin määrin turvaakin.
Tällaiset olivat heidän elinehtonsa; ja heidän luonteensa oli sen
mukaisesti muodostunut valppaaksi, epäluuloiseksi ja araksi, -- mutta
samalla itsepäiseksi, hellittämättömäksi ja ovelaksi väistämään heitä
väijyviä vaaroja.
Matkalaiset olivat kiireesti taivalta tehden jo jättäneet taaksensa
monet mutkaiset polut, kun toivioretkeläinen viimein katkaisi
äänettömyyden.
»Tuo iso, laho tammi», sanoi hän, »on Front-de-Boeufin valta-alueen
rajapyykki -- Malvoisinin maat ovat jo aikaa sitten jääneet taaksemme.
Nyt ei ole enää vainoojista pelkoa.»
»Irtautukoot pyörät heidän vaunuistaan», sanoi juutalainen, »niinkuin
faaraon sotajoukon vaunuista, jotta heidän kulkunsa olisi hidasta!
--Mutta älkää luopuko minusta, hyvä toivioretkeläinen! Ajatelkaahan
tuota julmaa, hurjaa temppeliherraa ja hänen saraseeniläisiä orjiansa
--välittäisivätkö he rajoista tai alueista tai isännyydestä?»
»Meidän teittemme», sanoi toivioretkeläinen, »pitäisi tässä erota; sillä
minun ja sinun säätyisten miesten ei sovi matkustaa yhdessä kauemmin
kuin pakko vaatii. Mitä apua sitä paitsi voisit saadakaan minulta,
rauhalliselta toivioretkeläiseltä, kahta aseellista pakanaa vastaan?»
»Voi, kunnon nuorukainen», vastasi juutalainen, »kyllä te voitte
suojella minua, ja tiedän, että sen tekisittekin. Vaikka olenkin köyhä,
niin tahdon palkita sen -- en rahalla, sillä rahaa -- isä Aabraham sen
todistakoon -- ei minulla ole -- vaan --»
»Olenhan jo sanonut», keskeytti toivioretkeläinen, »että rahaa tai
palkintoa en sinulta vaadi. Opastaa sinua voin ja kenties myös jotenkin
suojella; sillä tuskinpa juutalaisen suojelemista saraseenejä vastaan
voidaan pitää kristitylle moitittavana. Sentähden, juutalainen, saatan
sinua, kunnes pääset johonkin sopivaan suojaan. Tästä ei ole enää
pitkälti Sheffieldin kaupunkiin, mistä helposti löytänet montakin
heimolaistasi, jotka voivat ottaa sinut turviinsa.»
»Jaakob siunatkoon teitä, kunnon nuorukainen!» sanoi juutalainen.
»Sheffieldissä voin saada suojaa sukulaiseni Zarethin luona ja keksiä
jonkin keinon, miten voin turvassa jatkaa matkaani.»
»Olkoon niin», sanoi toivioretkeläinen. »Sheffieldissä siis eroamme, ja
puoli tuntia ratsastettuamme olemmekin jo sen kaupungin näkyvillä.»
Tämä puolituntia kului syvimmässä äänettömyydessä kummankin matkustajan
puolelta. Toivioretkeläinen piti ehkä alentavana puhutella juutalaista
muuten kuin välttämättömän tarpeen vaatiessa; ja juutalainen puolestaan
ei uskaltanut väkisin pakottaa keskusteluun miestä, jolle matka pyhälle
haudalle oli antanut jonkinlaisen pyhyyden arvon. Hiljalleen nousevan
mäen harjalla he viimein pysähtyivät ja toivioretkeläinen osoitti heidän
jalkojensa juurella olevaa Sheffieldin kaupunkia, toistaen: »Tässä siis
eroamme.»
»Ei ennenkuin juutalaisraukka on saanut kiittää teitä», sanoi Iisak;
»sillä en rohkene pyytää teitä tulemaan kanssani sukulaiseni Zarethin
luokse, joka kenties auttaisi minua palkitsemaan teille hyväntekonne.»
»Sanoinhan jo», vastasi toivioretkeläinen, »etten mitään palkintoa
huoli. Mutta jos minun tähteni tahdot armahtaa monien velkamiestesi
joukosta jotakuta onnetonta kristittyä, jota kahleet ja vankikomerot
uhkaavat, niin on tämänaamuinen apuni runsaasti palkittu.»
»Malttakaa, malttakaa», sanoi juutalainen tarttuen hänen vaatteeseensa,
»tahtoisin tehdä enemmänkin, jotakin teille itsellenne. -- Jumala
tietää, että tämä juutalainen on köyhä -- niin, Iisak on kerjäläinen
heimonsa joukossa -- mutta älkää panko pahaksi, jos arvaan, mitä tällä
hetkellä enimmin kaipaatte.»
»Jos sen voisitkin oikein arvata», sanoi toivioretkeläinen, »niin etpä
kuitenkaan voisi hankkia sitä minulle, vaikka olisit yhtä rikas kuin
sanot olevasi köyhä.»
»Kuin sanon olevani?» matki juutalainen. »Voi, voi, uskokaa minua, en
puhu muuta kuin totta; olen ryöstetty, velkaantunut, ahdinkoon joutunut.
Armottomien kädet ovat ryöstäneet minulta tavarani, rahani, laivani ja
kaiken omaisuuteni -- mutta sittenkin voin sanoa teille, mitä te
kaipaatte, ja kenties hankkiakin sen teille. Te haluaisitte juuri nyt
hevosen ja rautavarusteet.»
Toivioretkeläinen säpsähti ja käännähti juutalaiseen päin.
»Mikä paholainen johdatti sellaisen arvelun päähäsi?» kysyi hän
kiivaasti.
»Samantekevää», hymyili juutalainen, »kun se vain on totta. Ja yhtä
hyvin kuin osasin arvata halunne, voin myös täyttää sen.»
»Mutta ajattelehan», vastasi toivioretkeläinen, »tätä säätyäni, pukuani,
toiviovalaani!»
»Kyllä teidät kristityt tunnen», sanoi juutalainen, »ja tiedän, että
jalosukuisimmatkin teistä joskus ottavat sauvan käteensä ja virsut
jalkaansa taikauskoisessa katumuskiihkossaan ja vaeltavat jalkaisin
käydäkseen kuolleitten ihmisten haudoilla.»
»Älä rienaa, juutalainen», sanoi toivioretkeläinen ankarasti.
»Suokaa anteeksi», sanoi juutalainen, »nuo sanat lausuin
ajattelemattomuudessa. Mutta te virkoitte eilen illalla ja tänä aamuna
pari sanaa, jotka piikivestä iskettyjen kipinäin lailla ilmaisivat, mitä
metallia te olette. Ja tuon toivioretkeläiskaavun alla piilevät ritarin
kultaiset vitjat ja kannukset. Minä näin niiden välkähtävän, kun aamulla
kumarruitte vuoteeni yli.»
Toivioretkeläinen ei saattanut olla nauramatta. »Jos sinun pukineesi,
Iisak, tarkastettaisiin yhtä uteliain silmin», sanoi hän, »niin mitähän
niistä löytyisikään?»
»Riittää jo tästä», virkkoi juutalainen kalveten; ja ottaen kiireesti
esiin kirjoitusneuvonsa, ikäänkuin lopettaakseen pitemmät puheet alkoi
muulinsa selästä laskeutumatta kirjoittaa paperipalaselle, käyttäen
keltaista lakkiansa pöytänä. Saatuansa hepreankielisen kirjeensä
valmiiksi hän antoi sen toivioretkeläiselle ja sanoi: »Leicesterin
kaupungissa kaikki ihmiset tuntevat Kirjath Jairamin, rikkaan
juutalaisen Lombardiasta. Viekää hänelle tämä kirje -- hänellä on
myytävänä kuusi milanolaista haarniskaa, joista huonoinkin kelpaisi
vaikka kruunupäälle, ja kymmenen oivaa ratsua, joista huonoinkin
kelpaisi kuninkaan ratsastaa, vaikka hänen olisi taisteltava
valtaistuimestaan. Näistä saatte valita mieleisenne, ja lisäksi kaikkea,
mitä muuta turnajaisia varten tarvinnette. Turnajaisten jälkeen tuotte
kaikki eheänä takaisin -- jollei teillä ole varaa maksaa niiden hintaa
omistajalle.»
»Mutta, Iisak», sanoi toivioretkeläinen hymyillen, »tiedätkö, että
turnajaisissa satulastaan heitetyn ritarin aseet ja ratsu jäävät
voittajan saaliiksi? Voisihan minua kohdata kova onni, niin että
menettäisin, mitä en kykenisi korvaamaan enkä maksamaan.»
Juutalainen näytti hiukan tyrmistyvän kuullessaan tämän mahdollisuuden;
mutta rohkaisten mielensä hän vastasi kiireesti: »Ei -- ei -- ei! -- Se
on mahdotonta! -- En tahdo ajatellakaan sellaista. Meidän Isämme on
siunaava teitä. Teidän peitsenne on oleva voimallinen kuin Mooseksen
sauva.»
Näin sanoen hän aikoi kääntää muulinsa pään poispäin, mutta nyt
toivioretkeläinen vuorostansa tarttui hänen mekkoonsa. »Maltahan, Iisak,
et tiedä vielä koko vaaraa. Mahdollista on, että hevonen saa surmansa,
haarniska rikkoutuu pilalle -- sillä en aio säästää hevosta enempää kuin
itseänikään. Sitä paitsi eivät sinun heimolaisesi anna mitään
ilmaiseksi; jotakin on niiden käytöstäkin maksettava.»
Juutalainen vääntelehti satulassa, ikäänkuin vatsaa olisi nipistänyt.
Mutta hänen paremmat tunteensa saivat voiton niistä, jotka olivat
hänelle tavallisimmat. »Ei se tee mitään», sanoi hän, »ei se tee mitään
-- antakaa minun mennä. Jos vahinko sattuu, ei se maksa teille mitään
--jos käyttövuokrasta tulee kysymys, niin Kirjath Jairam antaa sen
anteeksi sukulaisensa Iisakin tähden. Jääkää hyvästi! -- Mutta kuulkaa
sentään, hyvä nuorukainen», lisäsi hän vielä kääntyen takaisin, »älkää
käykö liian hurjasti tuohon turhanaikaiseen melskeeseen -- en sano sitä
sillä, että hevonen ja haarniska joutuvat vaaraan, vaan oman henkenne ja
jäsentenne tähden.»
»Suur' kiitos varoituksestasi», vastasi toivioretkeläinen taas
hymyillen. »Aion kursastelematta käyttää hyväkseni avustustasi, ja
hullusti minun käy, jollen sitä sinulle joskus palkitse.»
He erosivat ja lähtivät kumpikin eri tietä Sheffieldin kaupunkiin.


SEITSEMÄS LUKU.

Ritarit saapuu: knaapit seurassaan,
kaikk' kirjavissa juhla-asuissaan;
ken sitoo kypärän, ken peitsen tuo,
ken kilven kiiltäväisen kantaa luo.
Jalkaansa polkee ratsu maltiton,
pureksii kuolaimensa vaahtohon.
Saa aseseppiäkin ratsuillaan
vasarat, pihdit, hihnat varuillaan,
kilpien, peisten rikkeet korjaamaan.
Katuja jousimiehet vartioivat,
maalaiset sauvaniekat parvin tarinoivat.
_Palamon ja Azeite_.
Englannin kansan tila tähän aikaan oli sangen surkea. Rikhard-kuningas
oli vankina vieraalla maalla, petollisen ja julman Itävallan herttuan
vallassa. Ei ollut varmuutta edes siitä, missä linnassa häntä pidettiin,
ja hänen kohtalostaan oli vain hyvin hämärä tieto suurimmalla osalla
hänen alamaisiaan, jotka sillä välin olivat alttiina alivaltiaitten
kaikenkaltaiselle sorrolle.