Ivanhoe - 22

kultarahan. »Ja muistakin», hän virkkoi vielä lopuksi, »jollet toimita
kunnolla asiaani, niin minä nyljen yltäsi sekä nuttusi että nahkasi!»
»Aivan mielelläni sallin sinun niin tehdä», vastasi Cedrik astuen
portista ulos ja rientäen kepein askelin lakealle kedolle, »jollen taas
kerran tavatessamme ole parempaa ansainnut sinulta.» -- Kääntyipä hän
vielä kerran linnaan päin ja paiskasi kultarahan antajalle takaisin
huutaen: »Kavala normannilainen, hukkukoon rahasikin yhdessä sinun
kanssasi!»
Front-de-Boeuf ei enää voinut kuulla sanoja, mutta teko herätti hänen
epäluulonsa. -- »Jousimiehet», hän huusi vartijoille, jotka seisoivat
ulkomuurin päällä, »lennättäkää nuoli tuon munkin mekon läpi! -- Tai,
eipäs!» hän lisäsi, kun miehet jo virittivät jousiansa, »se ei käy
laatuun -- meidän täytyy luottaa häneen, koska meillä ei ole muutakaan
neuvoa. Eipä hän toki uskaltane pettää minua -- ja jos niin hullusti
kävisi, niin onhan minulla toki nuo saksilaiskoirat tässä koppelissani,
joiden kanssa voin rauhaa hieroa. -- Hoi, Giles, vanginvartija, tuopas
tänne Cedrik, Rotherwoodin herra, ja se toinenkin talonpoikais-lurjus,
-- tuo Coningsburghilainen -- tuo Athelstan, vai mikä hänen
nimensä lieneekään? Heidän nimensäkin ovat sitä laatua, ettei
normannilaisritarin kieli tahdo taipua niitä lausumaan, ja aivan kuin
sianläskiltä ne maistuvat suussa. -- Tuokaa minulle tuopillinen viiniä,
jotta saan sen maun pois huuhdotuksi, niinkuin meidän hauska
Juhana-prinssimme kerran sanoi. -- Viekää viini asesaliin ja saattakaa
vangitkin sinne.»
Hänen käskynsä täytettiin. Astuessaan puheenalaiseen, goottilaistyyliin
rakennettuun saliin, missä riippui monta hänen itsensä tai jo hänen
isänsä väkevän käden anastamaa asetta, hän näki paksulla, tammisella
pöydällä tuopillisen viiniä, ja lähellä pöytää seisoivat myös molemmat
saksilaiset vangit, neljän soturin vartioimina. Front-de-Boeuf otti
syvän siemauksen ja rupesi sitten haastelemaan vangeillensa. Wamba näet
oli vetänyt vaipan kasvojensa peitoksi, salissa oli hämärää eikä paroni
tarkoin tuntenut Cedrikin kasvoja -- sillä tämä yleensä karttoi
normannilaisia naapureitaan ja muutenkin liikkui ani harvoin omain
tilustensa rajojen ulkopuolella. Siitä syystä Front-de-Boeuf ei heti
huomannutkaan, että arvokkaampi hänen molemmista vangeistaan oli päässyt
pakoon.
»No, te uljaat Englannin urhot», virkkoi hän, »kuinka viihdytte tässä
Torquilstonen linnassa? -- Huomaatteko nyt, mitä seurasi teidän
hävyttömyydestänne ja uhkarohkeudestanne, kun uskalsitte tehdä pilaa
Anjoun-sukuisesta prinssistä hänen oman pöytänsä ääressä? -- Vieläkö
muistatte, minkälaista kiitollisuutta te osoititte kuninkaallisen armon,
Juhana-herttuan kohteliaisuudesta? Jumala ja Pyhä Dionysius auttakoon!
Jollette nyt maksa kelpo lunnaita, niin panetan teidät noiden ikkunoiden
rautaristikkoihin jaloistanne riippumaan, siksi kunnes haukat ja
häkkiset ovat nokkineet kaikki lihat irti luistanne! -- Puhukaa, te
saksilaiskoirat -- paljonko tahdotte maksaa halvasta hengestänne? --Mitä
sinä sanot, Rotherwoodilainen.»
»Enpä äyriäkään», vastasi Wamba-parka, -- »ja mitä tuohon jaloista
ripustamiseen tulee, niin ovat aivoni olleet nurin narin aina siitä
asti, kun narrin lakki ensi kertaa sidottiin päähäni. Kenties ne nyt
tulevat paikoilleen, kun minut pannaan ylösalaisin riippumaan.»
»Pyhä Genoveva!» huusi Front-de-Boeuf, »kuka tuo lurjus onkaan?»
Kämmenellään hän veti luukon narrin päästä ja vetäisi kauluksen auki,
jolloin orjuuden tunnusmerkki, hopeinen kaularengas tuli näkyviin.
»Giles -- Klemetti -- te koirat ja konnat!» tiuskaisi vimmastunut
normannilainen, »kuka on tämä mies, jonka olette eteeni tuoneet?»
»Luulenpa voivani sen sanoa», virkkoi de Bracy, joka samassa astui
saliin. »Tämä on Cedrikin narri, joka turnajaisissa niin urhoollisesti
taisteli Iisak Yorkilaisen kanssa kunniasijasta.»
»Sen riidan minä pian aion ratkaista», vastasi Front-de-Boeuf; »minä
panen heidät molemmat riippumaan samaan hirsipuuhun, jollei Cedrik ja
tuo Coningsburghin sika maksa kelpo hintaa heidän hengestään. Paljas
raha ei tässä nyt riitäkään. Hajoittakoot he tuon vaapsahaisparven, joka
linnani ympärillä surisee, allekirjoittakoot sopimuskirjan, jossa
luopuvat kaikista kehumistaan vapauksista ja etuoikeuksista, ja
suostukoot elämään minun orjinani ja vasalleinani. Ja kiittäkööt
onneansa, jos heille siinä uudessa maailmassa, joka nyt on alkava,
sallitaan sen verran ilmaa, että saavat sieraimensa täyteen. -- Menkää»,
hän virkkoi kahdelle miehistään, »tuokaa oikea Cedrik tänne, niin tällä
kertaa annan erehdyksenne anteeksi, varsinkin kun se ei ollut sen
suurempi kuin että te luulitte saksilaista hupsua saksilaiseksi
vapaatilalliseksi.»
»Saattepa, jalo ritari», tokaisi Wamba, »nähdä, että meitä täällä on
useampia hupsuja kuin vapaatilallisia.»
»Mitä se konna tarkoittaa?» tiuskaisi Front-de-Boeuf katsahtaen
miehiinsä, jotka vapisten ja vastahakoisesti sammaltaen ilmoittivat,
etteivät he tienneet, mihin Cedrik oli joutunut, jollei tämä mies ollut
tarkoitettu.
»Taivaan autuaat pyhät!» huudahti de Bracy; »hän on varmaankin päässyt
pakoon munkin puvun turvin!»
»Helvetin perkeleet!» kirosi Front-de-Boeuf; »Rotherwoodin karjun minä
siis itse saatoin portille asti ja päästin omin käsin ulos! -- Mutta
sinut», karjahti hän Wamballe, »joka narrinkujeillasi olet petkuttanut
meitä viisaita miehiä, niin että olimme sinua vielä hupsummat -- sinut
minä tahdon vihkiä papiksi -- tahdonpa ajaa päälakesi oikein munkin
tavoin! Tänne, miehet, nylkekää tukka nahkoineen pois hänen päästään ja
syöskää lurjus sitten päistikkaa muurilta alas. -- Leikin puhuminenhan
on sinun virkasi, osaatko nytkin vielä laskea leikkiä?»
»Te suotte minulle suuremman kunnian, jalo herra, kuin sanoin voin
selittääkään», valitti Wamba-parka, jonka leikinintoa ei uhkaava
kuolemakaan voinut masentaa. »Jos suotte minulle punaisen lakin,
niinkuin lupaatte, niin teettehän siten minusta kardinaalin ettekä vain
halpaa munkkia.»
»Tuo narri-parka tahtoo narrina kuoliakin», virkkoi de Bracy.
--»Front-de-Boeuf, älä huoli tappaa häntä. Anna hänet minulle
vapaakomppaniani huvitukseksi. -- Mitäs arvelet, veitikka? Otatko
vastaan anteeksiannon ja lähdetkö kanssani sotaan?»
»Miksikäs ei, jos herrani sen sallii», vastasi Wamba, »sillä näettehän,
etten minä ilman hänen lupaansa saa pujahtaa ulos kaularenkaastani», hän
osoitti kaulassaan olevaa rengasta.
»Ohoo, pianpa normannilaissaha puree saksilaisen kaularenkaan poikki»,
arveli de Bracy.
»Aivan niin, jalo herra», tokaisi Wamba, »ja siitähän tuleekin
sananlasku:
»Normannin lusikka Englannin puurossa,
normanni kenossa, Englanti kuurassa,
normanni iloisna, Englanti suree,
normannin saha sen tammea puree.
Hiisi jos kaikki ne neljä veis,
siitäpä Englanti riemuitseis!»
»Hupsupa olet itsekin, de Bracy», sanoi Front-de-Boeuf; »tässä seisot ja
kuuntelet hupsun jaarituksia, kun surma kita ammollaan odottaa
saadakseen niellä meidät. Etkö näe, että he ovat olleet meitä
viekkaammat ja että tämä kirjava herra, jonka sinä tahtoisit ottaa
aseveikoksesi, on tehnyt tyhjäksi toivomme saada sana saatetuksi
ystävillemme. Mitähän meillä on nyt odotettavana muuta, kuin että he
kohta rupeavat ryntäämään?»
»Lähtekäämme muureille sitten!» vastasi de Bracy. »Milloin olet nähnyt
minun murehtivan taistelukutsua? Kehoita temppeliritaria, että hän oman
henkensä puolustukseksi käyttäisi edes puolta siitä taistelutaidosta,
jota hän on säätynsä palveluksessa osoittanut. Aseta itse muurille
jättiläisruhosi -- salli minunkin ponnistaa vähät voimani -- niin
saavatpa nuo saksilaisrosvot nähdä, että yhtä helppoa olisi rynnäköllä
kiivetä pilviin kuin tähän Torquilstonen linnaan. Tai jos tahtonet
ruveta karkurien kanssa rauhanhieromisiin, niin miksi et sitten ota
sovitusmieheksi tätä arvoisaa vapaatilallista, joka katselee niin
syvämietteisesti viinipulloa? -- Hei, saksilainen», hän lisäsi ojentaen
pikarin Athelstanille, »huuhdo kurkkusi tällä kelpo juomalla ja herätä
uinuvaa älyäsi, niin että voit sanoa, mitä tahdot tehdä päästäksesi
vapaaksi.»
»Tahdonpa tehdä, mitä syntinen ihminen voi», vastasi Athelstan, »jos se
vain soveltuu kelpo miehelle. Päästäkää minut kumppaneineni vapaaksi,
niin maksan tuhannen markkaa lunnaiksi.»
»Ja lupaatko sen lisäksi viedä pois tuon roistoväen, joka linnani
ympärillä pauhaa vasten Jumalan ja kuninkaan rauhaa?» kysyi
Front-de-Boeuf.
»Jos minulla on siihen valtaa», vastasi Athelstan, »niin lupaan viedä
heidät pois. Ja toivonpa, että myöskin Cedrik-isä on voimiansa myöten
auttava minua siinä.»
»Asia on siis sovittu», sanoi Front-de-Boeuf, »sinä pääset joukkoinesi
vapaaksi, ja rauha tulkoon vallitsemaan meidän välillämme tuhannen
markan hinnasta. Se on huokea lunnasmaksu, saksilainen, ja saat kiittää
minua, kun siihen tyydyn enkä enempää vaadi hengestäsi. Mutta huomaa,
tämä sopimus ei ulotu Iisak Juutalaiseen.»
»Eikä myöskään Iisak Juutalaisen tyttäreen», virkkoi temppeliherra, joka
samassa astui sisään.
»Ei kumpikaan», lisäsi Front-de-Boeuf, »kuulu tämän saksilaisen
seurueeseen.»
»Enpä ansaitsisi kristityn nimeä, jos he siihen kuuluisivat», vastasi
Athelstan; »tehkää heille, mitä tahdotte.»
»Eikä sopimus koske myöskään Rowena-neitiä», virkkoi de Bracy. »Älköön
minusta koskaan sanottako, että olen miekan lyönnittä luopunut kelpo
saaliista.»
»Eikä myöskään», lisäsi Front-de-Boeuf, »tuo narri-lurjus pääse
mainituilla lunnailla. Hänet pidän varoittavana esimerkkinä kaikille
narreille, jotka tahtovat tehdä leikistä totta.»
»Rowena-neiti», sanoi Athelstan vakavasti, »on minun kihlattu
morsiameni. Mieluummin annan hurjien hevosten repäistä rikki ruumiini
kuin luovun hänestä. Ja Wamba-orja pelasti tänäpäivänä isä Cedrikin
hengen. -- Ennen annan oman henkeni kuin sallin koskettaa hiuskarvaakaan
hänen päästään.»
»Sinun kihlattu morsiamesiko! -- Rowena-neitikö sinun kaltaisesi
talonpojan kihlattu morsian?» ivasi de Bracy. »Hourailetko, saksilainen,
ja oletko unissasi näkevinäsi Seitsemän Kuningaskunnan[24] ajan
palanneeksi? Anjoun suvun kuninkaat, huomaa se, eivät lahjoittele
naitettaviansa sinun sukuisillesi miehille.»
»Minun sukuni», vastasi Athelstan, »on paljoa puhtaampaa ja vanhempaa
alkujuurta kuin sinun kaltaisesi ranskalaisen mieronkävijän, joka elätät
itseäsi sillä, että kenelle hyvänsä ensiksi tarvitsevalle myyt
lippurepaleesi alle kokoontuneitten rosvojen veret. Kuninkaita on ollut
minun esi-isieni joukossa, sankareita sodassa, nerokkaita neuvoissa,
joiden saleissa joka päivä nähtiin sata sen verta seuralaisia
aterioimassa kuin sinun komppaniassasi on miehiä. Heidän nimensä ovat
mainitut ministrelien lauluissa, ja heidän säätämänsä lait vahvistetut
_Wittenagemoteissa_.[25] Kun heidän luunsa laskettiin maahan, seisoi
pyhiä miehiä vieressä rukoilemassa ja tuomiokirkkoja on rakennettu
heidän hautojensa yli.»
»Sattuiko, de Bracy?» virkkoi Front-de-Boeuf hyvillään sivalluksesta,
jonka hänen toverinsa sai; »antoipa saksilainen sinulle oikein miehen
tavalla.»
»Niin miehuullisesti kuin vanki voi iskeä», vastasi de Bracy
teeskennellyn välinpitämättömästi. »Sille, jonka kädet ovat köytetyt,
olkoon sallittua kielen pieksäminen. -- Mutta sukkelilla sanoillasi,
veikkonen», lisäsi hän Athelstanin puoleen kääntyen, »et kuitenkaan
vapauta Rowena-neitiä meidän käsistämme.»
Mutta Athelstan, joka oli pitänyt pitemmän puheen kuin hänellä koskaan
muulloin oli tapana, ei nyt vastannut tähän sanaakaan. Kinastelu
keskeytyikin samalla, kun palvelija tuli ilmoittamaan, että taaskin eräs
munkki seisoi portilla pyrkien sisään. »No, Pyhä Benediktus, noiden
keppikerjäläisten kuningas meitä auttakoon!» huusi Front-de-Boeuf; »onko
siellä nyt tosi-munkki vaiko taaskin tekopyhä? Katsokaa häntä tarkkaan,
orjat -- sillä jos annatte toisenkin valehtelijan kääntää silmänne, niin
puhkaisutan ne teiltä ja panetan tyhjiin kuoppiin kuumia hiiliä sijaan.»
»Rangaiskaa minua vaikka ankarimmallakin tavalla, ankara herra»,
vakuutti Giles, »jollei tämä ole totinen kaljupää. Teidän asemiehenne
Jocelyn on vanha tuttu hänen kanssaan ja takaa, että hän on veli
Ambrosius, Jorvaulx'in abotin palvelijamunkki.»
»Päästäkää hänet siis sisään», käski Front-de-Boeuf; »luultavasti hän
tuo meille sanomia iloiselta herraltansa. Mahtaapa tänään perkele
viettää pyhäpäivää ja papit saavat siis olla jouten, koska heitä on näin
paljon kuljeksimassa. Viekää vangit pois; ja sinä saksilainen, ajattele
tarkoin itseksesi, mitä me juuri puhelimme.»
»Minä vaadin», sanoi Athelstan, »kuninkaallista vankeutta, ja että
ravinnostani sekä vuoteestani pidetään huolta säätyni ja arvoni mukaan
ja niinkuin sopii miehelle, jonka kanssa lunnaista kauppaa hierotaan.
Sen lisäksi vaadin sitä teistä, ken pitää itseänsä joukkonne parhaana
miehenä, kanssani miekkasille vapauteni ryöstämisestä. Tämän vaatimuksen
lähetin jo sinulle hovimestarisi kautta; olet siis velvollinen minulle
vastaamaan. -- Tuossa on kintaani!»
»Minä en ota haastetta vastaan vangilta», vastasi Front-de-Boeuf; »etkä
saa sinäkään, Mauri de Bracy, tehdä sitä. -- Giles», lisäsi hän,
»ripusta saksilaisen kinnas seinälle sarvaan sarviin; siellä se saa
riippua siihen saakka, kunnes hän on jälleen vapaa mies. Jos hän sitten
uskaltaa vaatia sitä takaisin tai väittää, että minä olen vääryydellä
hänet vanginnut, niin hän on, sen vannon Pyhän Kristofferin vyön kautta,
tapaava minussa miehen, joka ei koskaan ole kieltäytynyt taistelemasta,
jalkaisin tai ratsain, yksinään tai vasallijoukkoineen!»
Saksilaiset vangit vietiin pois juuri samassa, kun Ambrosius-munkki,
joka näytti olevan suuren pelon vallassa, saatettiin sisään.
»Tämä on oikea _Pax vobiscum_», tiesi Wamba astuessaan hengellisen
miehen ohitse; »me muut olimme vain valekuvia.»
»Pyhä Jumalan Emo!» huokasi munkki kääntyen ritarien puoleen, »olenpa
nyt viimeinkin taas hyvässä turvassa ja kristittyjen ihmisten seurassa!»
»Hyvässä turvassa olet tosiaankin», vastasi de Bracy; »ja mitä
kristillisyyteen tulee, niin onpa tässä uljas paroni Reginald
Front-de-Boeuf, joka sydämestään inhoo juutalaista. Ja onpa tässä vielä
kelpo temppeliherra, Brian de Bois-Guilbert, jonka virkana on
saraseenien tappaminen. -- Jolleivät nämä kristillisyyden tunnusmerkit
sinulle kelpaa, niin enpä sitten tiedä muita.»
»Te olette minun arvoisan isäni Aymerin, Jorvaulx'in abotin, ystäviä ja
liittoveljiä», sanoi munkki de Bracyn pilkasta piittaamatta; »ja
ritarivalanne sekä kristillinen rakkauden velvollisuus vaativat teitä
häntä auttamaan. Sillä näinhän lausuu autuas Pyhä Augustinus kirjassaan
_De civitate Dei_ (Jumalan valtakunnasta) -- -- --»
»Mitä perkele lausuu!» keskeytti hänet Front-de-Boeuf röyhkeästi,
»taikka pikemminkin, mitä sinä lausut, pappi? Ei meillä ole tässä aikaa
kuulla otteita kirkkoisistä.»
»_Sancta Maria_!» huusi isä Ambrosius, »ovatpa nämä pyhittämättömät
maallikot kerkeät suuttumaan! -- Mutta tahdonpa ilmoittaa teille, uljaat
ritarit, että moniaat murhaajat ja korpinruoat, hyläten kaiken
jumalanpelon ja kirkon kunnioituksen ja huolimatta pyhän paavin
bullasta: _Si quis, suadente Diabolo_ (jos joku perkeleen yllytyksestä)
-- -- --»
»Pappi veikkoseni», virkkoi temppeliherra, »kaiken tuon me tiedämme tai
arvaamme; puhu meille suorin sanoin, onko herrasi abotti joutunut
vankeuteen ja kenenkä kynsiin?»
»Valitettavasti», sanoi Ambrosius, »hän on joutunut Belialin miesten ja
metsäsissien käsiin, jotka eivät pidä lukua näistä Raamatun sanoista:
'Älä koske minun voideltuuni äläkä tee mitään pahaa profeetoilleni'.»
»Tässä on meillä siis vielä yksi syy lisää paljastaaksemmo miekkamme,
hyvät herrat», lausui Front-de-Boeuf kääntyen kumppaniensa puoleen:
»Jorvaulx'in abotti anoo siis apua meiltä, juuri kun me tarvitsisimme
hänen apuansa? Sen verran on hyötyä näistä pappi-laiskureista hädän
hetkenä! -- Mutta puhu suusi puhtaaksi, munkki, ja sano meille
viimeinkin, mitä apua herrasi meiltä haluaa?»
»Koska niin sallitte», virkkoi Ambrosius. »Väkivaltaiset kädet ovat
tarttuneet kiinni arvoisaan abottiini vastoin äskenmainitsemaani pyhää
Raamatun sanaa; Belialin miehet ovat riistäneet hänen kirstunsa ja
konttinsa ja ryöstäneet häneltä kaksisataa naulaa selvää kultaa; ja
vieläpä vaativat suuria lunnaita lisäksi, ennenkuin päästävät hänet irti
ympärileikkaamattomista käsistään. Siitä syystä arvoisa isäni Jumalassa
rukoilee teitä, kalliita ystäviänsä, että te auttaisitte häntä joko
maksamalla vaaditut lunnaat tai vapauttamalla hänet miekallanne, miten
itse parhaaksi näette.»
»Paholainen kuristakoon tuon papin!» tiuskaisi Front-de-Boeuf; »onpa hän
tainnut ottaa aika syvän aamuryypyn! Milloinka herrasi on kuullut
mokomaa, että joku normannilaisparoni olisi hellittänyt kukkaronsa
nauhoja auttaaksensa hengellistä herraa, jonka raha-arkut ovat kymmentä
vertaa raskaammat? -- Ja mitä me pystymme miekan voimallakaan auttamaan
häntä, -- me, joita satakertainen vihollisjoukko juuri ahdistaa ja jotka
joka hetki itse odotamme hyökkäystä niskaamme?»
»Sitähän minä juuri aioin selittääkin teille», ehätti munkki, »mutta
tuittupäissänne ette suoneet minulle aikaa. Minä olen, Jumala paratkoon,
vanha, ja nämä hirmuiset verityöt hämmentävät vanhoja aivoja. Sittenkin
on selvä tosi, että he pystyttävät leiriä ja rakentavat piiritysvallia
tätä linnaa vastaan.»
»Ylös muureille!» huusi de Bracy, »ja katsokaamme, mitä nuo lurjukset
toimittavat.» Näin puhuen hän aukaisi rautaristikolla varustetun ikkunan
ja astui sen edessä olevalle pienelle parvekkeelle. Sieltä hän heti
huusi salissa olijoille: »Pyhä Dionysius auttakoon! Onpa tuo
munkki-vanhus tuonut todet sanomat! -- He lähenevät, kantaen
lautavarjostimia sekä hyökkäyskilpiä,[26] ja metsän reunassa liikkuu
jousimiesparvi sakeana kuin musta raepilvi.» -- Reginald Front-de-Boeuf
katsahti myöskin ulos, ja sen tehtyään hän sieppasi heti torven
käteensä. Pitkään ja kovaan hän puhalsi sitä komentaen miehensä
muureille.
»De Bracy, vartioi sitä itäkulmaa, missä muuri on matalin. -- Jalo
Bois-Guilbert, olettehan virkaanne toimittaessanne hyvin oppinut sekä
ryntäämään että ryntäystä torjumaan, pitäkää te länsikulmasta huoli.
Minä itse käyn etuvarustusta puolustamaan. Mutta älkää, hyvät ystävät,
kuitenkaan rajoittako huolenpitoanne vain yhteen paikkaan! -- Meidän
pitää tänäpäivänä olla joka paikassa, ja jokaisen, mikäli mahdollista,
olla useampana miehenä, niin että aina joudumme avuksi tulisimpaan
kahakkaan. Meitä on pieni joukko, mutta ripeys ja miehuus korvaavat ehkä
sen vaillinaisuuden, koska olemme tekemisissä vain talonpoikalurjusten
kanssa.»
»Mutta, jalot ritarit», parkui isä Ambrosius kesken sitä melua ja
hälinää, joka syntyi vastarinnan hankkeista; »eikö kukaan tahdo kuulla
sanomaa, jonka minun arvokas isäni Jumalassa, Aymer, Jorvaulx'in abotti
on lähettänyt? -- Kuulkaa minua, minä rukoilen teitä, jalo ritari
Reginald!»
»Mene ja lörpöttele rukouksiasi taivaan asukkaille», tiuskaisi
tuittupäinen normannilainen, »meillä täällä maan päällä ei ole nyt
aikaa. -- Hoi, Anselm, kuules! Laita kiehuvaa pikeä ja öljyä valmiiksi,
jolla voimme kaltata noiden röyhkeiden petturien päät! -- Pidä huolta,
että jousipyssyjen varalle on tarpeeksi nuolia! -- Nostakaa lippuni,
vanhoine sonninpäineen, tornin huipusta heilumaan! -- Saavatpa nuo
perkeleet pian nähdä, kenenkä kanssa ovat tänäpäivänä leikkiin käyneet!»
»Mutta, jalo herra», jatkoi munkki, joka ei hevillä tahtonut luopua
yrityksestään; »muistakaa, että olen vannonut kuuliaisuutta, ja minun
täytyy täyttää abottini antama käsky.»
»Viekää pois tuo äijän-hupakko!» huusi Front-de-Boeuf. »Lukitkaa hänet
kappeliin; lukekoon hän siellä helminauhaansa, siksi kunnes meteli on
asettunut. Kummastunevatpa tosiaan pyhäin miesten kuvat tämän
Torquilstonen seinillä, kun taas saavat _ave'ja_ ja isämeidän rukouksia
kuulla. Sellaista kunniaa ei heille ole tapahtunut muistaakseni hamasta
siitä ajasta, kun heidät kivestä hakattiin.»
»Älä puhu pilkkaa pyhistä miehistä, Reginald», varoitti de Bracy;
»kylläpä me tänäpäivänä hyvinkin tarvitsemme heidän apuansa, ennenkuin
saamme nuo lurjukset lyödyksi hajalleen.»
»Vähän minä heiltä apua luulen tulevan», nauroi Front-de-Boeuf,
»jollemme kukaties viskaa heitä muureilta alas noiden konnien päähän.
Onpa minulla täällä muun rojun seassa myös aika iso Pyhän Kristofferin
jänkäle, joka voisi musertaa mäsäksi kokonaisen komppanian.»
Temppeliherra oli sillä aikaa pitänyt vihollisen toimia silmällä paljon
tarkemmin kuin raaka Front-de-Boeuf tai hänen löyhämielinen kumppaninsa.
»Säätyvalani kautta!» sanoi hän nyt; »lähenevätpä nuo miehet linnaa
taitavammin kuin olisi luullut, -- mistä kummasta sen lienevät
oppineetkaan. Katsokaa, kuinka varovasti he käyttävät suojanaan jokaista
puuta ja pensastakin ja kuinka he karttavat joutumasta avoimelle, missä
jousimiestemme nuolet heihin paremmin sattuisivat! En huomaa heidän
joukossaan minkäänlaista lippua, mutta panisinpa kuitenkin kultavitjani
vetoon, että heitä on johtamassa joku ritari tai sotataitoon
harjaantunut herra.»
»Minä näen hänet», virkkoi de Bracy; »minä näen ritarin liehuvan
kypäränharjan sekä hänen haarniskansa loisteen. Katsokaa, tuo kookas
mies se on, yllään musta rautapuku, hän järjestää rynnäkköön
talonpoika-lurjusten etumaista parvea. -- Pyhän Dionysiuksen kautta,
onpahan se sama mies, jolle me keksimme liikanimen Musta
tyhjäntoimittaja; sama mies, joka sinut, Front-de-Boeuf, iski maahan
Ashbyn tantereella.»
»Sitä parempi», vastasi Front-de-Boeuf, »että hän nyt antaa minulle
koston tilaisuuden. Joku kunniaton kelmi se mahtaa olla, koska ei
uskaltanut viipyä ja ottaa vastaan palkintoa, jonka sattuma oli hänelle
suonut. Turhaanpa olisinkin hakenut häntä niistä paikoista, mistä
ritarit ja aatelismiehet hakevat vastustajiansa; iloinen olen siis, kun
hän nyt itsestään on uudestaan tullut näkyviin kehnon talonpoikaisjoukon
keskellä.»
Tähän puhe heiltä keskeytyi, sillä vihollinen näytti nyt täydellä
todella aikovan käydä toimeen. Ritarit riensivät kukin määräpaikalleen
vieden kanssaan ne harvat seuralaisensa, joita ei ollut likimainkaan
tarpeeksi koko linnan puolustukseksi. Sittenkin he lujalla miehuudella
odottivat uhkaavaa rynnäkköä.


KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.

Tää heimo kulkevainen, hylätty,
tiedoistaan kuitenkin voi kehua.
Saloja, erämaita kulkeissaan
he monta salaisuutta keksivät;
halvoista ruohoista he keittivät
ihmeellisiä väkirohtoja.
_Juutalainen_.
Kertomuksemme täytyy tässä kohden hiukan poiketa entisille jäljilleen,
jotta lukija saisi kuulla erinäisistä seikoista, voidakseen oikein
ymmärtää seuraavia tapauksia. Omin neuvoin hän on kuitenkin jo tainnut
arvata, että kun Ivanhoe pyörtyneenä oli vaipunut maahan ja koko maailma
näytti hylänneen hänet, oli Rebekka rukouksillaan ahdistanut isäänsä,
kunnes ukko kuljetutti nuoren ritarin pois taistelutantereelta. Hänet
vietiin Ashbyn esikaupunkiin siihen taloon, missä Iisak turnajaisten
aikana oli majaillut.
Tällaiseen armeliaisuuden työhön ei ehkä muuten olisi ollutkaan vaikea
taivuttaa Iisakkia, sillä hän oli luonteeltaan hyvänsävyinen ja
kiitollinen. Mutta hänessäkin vallitsivat hänen vainonalaisen kansansa
ahdasmieliset tunteet sekä epäröivä pelkurimaisuus, eivätkä ne heti
antaneet myöten.
»Pyhä Aabraham!» hän huudahti, »hän on hyvä nuorukainen, ja sydäntäni
särkee, kun näen veren tippuvan hänen koreasti kirjotulle takillensa ja
kallishintaiselle rautapaidalleen. Mutta pitääkö minun viedä hänet
kanssani kotiin? -- Tyttö, oletko sitä asiaa tarkoin ajatellut? Hänhän
on kristitty, ja lakimme kieltää meitä rupeamasta tekemisiin
muukalaisten ja pakanain kanssa, paitsi silloin, kun kauppamme niin
vaatii.»
»Älkää näin puhuko, rakas isä», vastasi Rebekka. »Meitä tosin on
kielletty seurustelemasta heidän kanssaan juomingeissa ja huvituksissa,
mutta haavoitettuna ja onnettomana on pakanakin pidettävä juutalaisen
veljenä.»
»Tahtoisinpa tietää, mitä rabbiini Jaakko Ben Tudela siitä sanoisi»,
epäröi Iisak. -- »Mutta säälihän olisi, jos tuo hyvä nuorukainen
nääntyisi verenvuotoon. Seth ja Ruben kantakoot hänet Ashbyhyn.»
»Ei, pankaamme hänet minun kantotuoliini», virkkoi Rebekka; »minä voin
nousta juhdan selkään.»
»Silloinpa kaikki nuo Ismaelin ja Edomin koirat saisivat katsella sinua
hävyttömillä silmillänsä», kuiskasi Iisak luoden epäluuloisen katseen
ritarien ja asemiesten parveen. Mutta Rebekka jo oli täysin toimin
ryhtynyt laupeudentyöhönsä eikä kuullut, mitä isä puhui. Lopulta tämä
nykäisi tytärtänsä hihasta ja sanoi hätäisellä äänellä: -- »Kautta
Aaronin parran! -- Entä jos nuorukainen kuolee! -- Jos hän kuolee meidän
kotiimme, eikö meitä sitten syytetä hänen murhaajikseen ja eikö
roistoväki revi meitä palasiksi?»
»Ei hän kuole, isäni», vastasi Rebekka hiljaisesti irtaantuen Iisakin
kädestä, »ei hän kuole, jollemme jätä häntä tänne. Ja jos tämän teemme,
niin tulee meidän todellakin vastata hänen verestään niin Jumalan kuin
ihmistenkin edessä.»
»Niinhän taitanee olla», virkkoi Iisak hellittäen kätensä; »säälittäähän
minuakin nähdessäni hänen verensä vuotavan, aivan yhtä paljon kuin jos
näkisin Bysantin kultarahoja tipahtelevan omasta kukkarostani. Ja
tiedänhän sen, että sinut on Mirjam, bysantilaisen rabbiinin Manassen
tytär -- jonka sielu jo on paratiisissa -- opettanut taitavaksi
parantajaksi sekä ruohojen voiman ja lääkkeiden vaikutuksen tuntijaksi.
Tee siis, miten mielesi tekee -- sinä olet hyvä tyttö, ja oletpa
siunaus, kruunu sekä iloveisu minulle ja perheelleni ja esi-isieni
kansalle.»
Juutalaisen pelko ei ollutkaan perätön. Jalomielisen laupeudentyönsä
takia Rebekka joutui Ashbyhyn palatessaan Brian de Bois-Guilbertin
himokkaiden katseitten alaiseksi. Temppeliherra ratsasti kahdesti ohi
luoden rohkeat, palavat silmänsä ihanaan juutalaistyttöön. Me olemmekin
jo saaneet nähdä, mitä tästä ihastuksesta seurasi, kun Rebekka oli
joutunut tuon hillittömän hekumoitsijan käsiin.
Rebekka oli kiireesti kuljettanut haavoitetun ritarin heidän
majataloonsa, jossa hän tukki ja sitoi hänen haavansa. Nuorinkin
romaanien tai ballaadien lukija varmaankin muistanee, että tuona
pimeyden aikakautena -- siksihän keskiaikaa usein nimitetään -- naiset
yleensä olivat taitavia haavalääkäreitä ja että uljas ritari usein sai
uskoa sodassa saadut haavansa sen tytön hoidettaviksi, joka syvimmästi
oli hänen sydäntänsä haavoittanut.
Erittäinkin oli lääkitseminen kaikkine eri haaroinensa juutalaisten,
niin miesten kuin naisten, taitona ja virkana. Senaikaiset mahtavat
paronit ja kuninkaatkin ottivat usein, haavoittuneina tai sairaina
ollessaan, hoitajakseen jonkun taitavan tietäjän, joka kuului tähän
muuten ylenkatsottuun kansaan. Halukkaasti he hakivat kaikki apua
juutalaislääkäreiltä. Ei heitä estänyt sekään kristittyjen yleinen usko,
että juutalaiset rabbiinit tunsivat syvältä myös salaisia tieteitä --eli
noituutta -- varsinkin kabbala-tiedettä, joka olikin saanut alkunsa ja
nimensä Israelin oppineiden miesten tutkimuksista. Eivätkä rabbiinit
itsekään yrittäneet puhdistautua siitä syytöksestä, että he muka
harjoittivat yliluonnollisia keinoja. Heidän kansansa oli muutenkin niin
katkeran vihan alainen, ettei tämä syytös, yhtä vähän kuin mikään
muukaan, enää olisi voinut sitä pahentaa. Päinvastoin oli se omiaan
vähentämään ylenkatsetta, joka tavallisesti sekaantui juutalaisvihaan.
Juutalaista noitaa tosin inhottiin yhtä paljon kuin juutalaista
koronkiskojaakin, mutta häntä ei uskallettu halveksia yhtä paljon.
Uskottavaa sitäpaitsi onkin, kun muistamme, mitä tarinoita on säilynyt
juutalaisten ihmeellisistä parantamisista, että he todellakin tunsivat
moniaita vaikuttavia lääkkeitä, joita he, kurjan tilansa aiheuttaman ja
siis hyvin ymmärrettävän arkuuden vuoksi eivät mitenkään tahtoneet
ilmaista kristityille naapureilleen.
Ihana Rebekka oli perehtynyt tarkasti kansansa kaikkiin omituisiin
tietoihin, ja terävällä, voimallisella älyllänsä oli hän käsittänyt ja
järjestänyt saamansa opin, vieläpä lisännyt omilla kokemuksillaankin.
Hän oli taidossaan edistynyt niin pitkälle, että sitä hänen