Ivanhoe - 37

onnistunut. Muutamia harvoja köyhiä normannilaisherrojakin oli
saapuvilla. Nämä oli helppo erottaa sileäksi ajetuista leukapäistään ja
lyhyistä nutuistansa; se tunnusmerkki heille myös oli ominainen, että he
seurustelivat aina vain keskenänsä, katsellen halveksivasti koko juhlaa,
vaikka eivät pitäneetkään liian alentavana arvolleen ottaa runsaan
osansa tarjona olevista herkuista. Kerjäläisiä tietysti liikkui
tusinoittain sekä myös kierteleviä, Palestiinasta palanneita sotureita
(sellaisia he ainakin itse sanoivat olevansa), laukkukauppiaita, jotka
näyttelivät tavaroitaan, kuljeksivia käsityöläisiä, jotka kyselivät
työtä, vaeltavia toivioretkeläisiä ja metsäpappeja, saksilaisia
ministrelejä ja walesilaisia bardeja (runoseppiä), jotka
viimeksimainitut kaikki mutisivat rukouksia tai näppäilivät harppujaan,
viulujaan ja kitaroitaan, niin että korvat olivat haljeta. Mikä heistä
kiitteli surullisin ylistysvirsin Athelstanin avuja; mikä lauloi hänen
suvustaan, luetellen vainajan suurisukuisten esi-isien raakoja ja
vaikeasti lausuttavia nimiä. Eipä ollut temppujentekijöistäkään ja
silmänkääntäjistä puutetta; hautajaispitoja ei näet tähän aikaan pidetty
sopimattomina tilaisuuksina heidän taitonsa harjoittamiseen.
Saksilaiset tavat tässä suhteessa olivat yhtä luonnonperäiset kuin
sivistymättömätkin. Jos surevaista janotti, piti olla juotavaa tarjona
-- jos hänen oli nälkä, piti olla ruokaa -- jos suru rupesi liiaksi
painamaan ja synkistyttämään sydäntä, piti olla huvitusta tai ainakin
mielenlievitystä. Eikä hautajaisjoukko ollutkaan käyttämättä noita
lohdutusneuvoja. Vain silloin tällöin, kun heidän mieleensä ikäänkuin
äkkiä juolahti, mikä syy heidät oli paikalle kerännyt, miehet kaikki
huoahtivat yhteen ääneen ja naiset, joita myös oli koko joukko läsnä,
koroittivat äänensä ja parahtivat tuskasta.
Tällaiselta näytti elämä Coningsburghin linnanpihalla, kun Rikhard
seuralaisineen astui sisään. Alhaisemmista vieraista, joita yhä
laumoittain virtaili sisään ja ulos, ei seneshali eli hovimestari
viitsinyt pitää paljon huolta, ei ainakaan enempää kuin järjestyksen
ylläpito vaati. Mutta kuninkaan ja Ivanhoen arvokas ulkomuoto kiinnitti
hänen huomiotansa, varsinkin kun jälkimmäisen kasvot tuntuivat hänestä
tutuilta. Sitäpaitsi kahden ritarin tulo (heidän säätynsä näkyi
puvuista) oli harvinainen tapaus saksilaisissa pidoissa, joten sitä
täytyi pitää suurena kunnianosoituksena sekä vainajalle että hänen
perheelleen. Sentähden mainittu ylpeä virkamies, mustassa puvussaan ja
valkea keppi kädessä, raivasi tietä kirjavan vierasjoukon läpi ja
saattoi Rikhardin sekä Ivanhoen linnantornin ovelle. Gurth ja Wamba
tapasivat heti tuttavia pihalla; he eivät tohtineet pyrkiä sisemmäksi,
ennenkuin heitä erityisesti käskettäisiin.


KAHDESVIIDETTÄ LUKU.

Liinoihin käärittiin Marcellon ruumis,
ja sieltä kuului sävel surullinen,
parkua, huolivirttä, itkua,
niinkuin on vanhain ämmäin tapana,
kun ruumiin ääress' yönsä valvovat.
_Vanha näytelmä_.
Coningsburghin linnan suureen torniin päästään sangen merkillisellä
tavalla, mikä selvästi osoittaa sen vanhan ajan sivistymätöntä
yksinkertaisuutta, jona se rakennettiin. Portaita myöten, jotka ovat
niin kapeat ja korkeat, että askelmat ovat melkein äkkijyrkät, astumme
ylös linnan eteläisellä kulmalla olevan matalan oven edustalle. Tämän
oven kautta peloton muinaistutkija pääsee, tai pääsi ainakin vielä
muutamia vuosia takaperin, toisille pienille portaille, jotka tornin
ulkomuurin sisustaa myöten nousevat rakennuksen kolmanteen kerrokseen.
Molemmissa alimmissa rakennuksissa oli vain vankihuoneita ja kellareita,
joihin ei päässyt ilmaa eikä valoa, paitsi kolmannen kerroksen lattiassa
olevan neliskulmaisen aukon kautta. Niihin astuttiin alas tikapuiden
avulla. Ylimpiin huoneisiin tornissa, joka kaikkiaan on neljä kerrosta
korkea, noustaan portaita myöten, jotka kulkevat ennenmainittujen
ulkopuolisten patsasten sisustan kautta.
Tätä vaivalloista ja monimutkaista tietä myöten kelpo Rikhard kuningas
ja hänen uskollinen Ivanhoensa saatettiin suureen ympyriäiseen saliin,
joka täyttää koko kolmannen kerroksen. Wilfredille hidas nouseminen
antoi aikaa peittää kasvonsa viittaansa, sillä soveliaimpana pidettiin,
ettei hän ilmaisisi itseään isällensä, ennenkuin kuningas antaisi
merkin.
Salissa istui suuren tammisen pöydän ympärillä kymmenkunta läheisten
kreivikuntain saksilaisien herrassukujen etevintä edustajaa. He olivat
kaikki vanhoja tai ainakin vanhemmanpuoleisia miehiä. Sillä nuori polvi
oli, vanhempiensa haikeaksi mielipahaksi, Ivanhoen tavoin astunut yli
monen rajan, jotka ensimmäisinä viitenäkymmenenä vuonna erottivat
normannilaiset voittajat ja saksilaiset voitetut toisistaan. Näiden
arvoisien miesten katseet olivat surullisesti maahan luodut, ja he
istuivat ääneti ja huolestuneina. Täällä näytti siis tunnelma aivan
päinvastaiselta kuin linnanpihassa, missä kevytmieliset mässääjät
peuhailivat. Näiden vanhojen miesten harmaat kiharat ja pitkät, tuuheat
parrat samoinkuin heidän vanhanaikaiset nuttunsa sekä leveät, mustat
viittansa soveltuivat hyvin siihen omituiseen ja koristamattomaan
huoneeseen, missä he istuivat. Olisi luullut näkevänsä joukon muinaisia
Wodanin palvelijoita, jotka olivat nousseet haudoistaan suremaan
kansallisen loistonsa sammumista.
Cedrik, joka istui samassa rivissä muiden kansalaistensa kanssa, näytti
aivankuin yleisestä suostumuksesta toimittavan esimiehen virkaa. Kun
Rikhard (jota hän ei tuntenut muun kuin urhoollisen Mustan ritarin
nimisenä) astui sisään, nousi hän vakavana ja tervehti häntä tavallisin
tervehdyssanoin: _Waes hael!_ (terve) kohottaen samalla pikarin
huulilleen. Kuningas, jolle hänen saksilaisten alamaistensa tavat eivät
olleet outoja, vastasi tervehdykseen siihen kuuluvilla sanoilla: _Drink
hael_ (juon terveydeksesi) ja otti siemauksen maljasta, jonka
juomanlaskija tarjosi hänelle. Samaa kohteliaisuutta osoitettiin
Ivanhoellekin, joka sanojen asemesta vastasi tervehdykseen äänettömällä
kumarruksella peläten, että hänet äänestä tunnettaisiin.
Kun nämä tervehdysmenot oli suoritettu, nousi Cedrik taas ylös, ojensi
kätensä Rikhardille ja talutti hänet pieneen, aivan koristamattomaan
kappeliin, joka oli ikäänkuin kaiverrettu ulkopatsaan sisustaan. Muuta
ikkuna-aukkoa siinä ei ollut kuin soukka ampumareikä. Huoneessa olisi
siis ollut melkein pilkkosen pimeä, jollei kaksi seinään kiinnitettyä
tulisoihtua olisi palanut. Näiden rusottavassa, savuisessa valossa näkyi
kappelin kaareva kupu ja paljaat seinät sekä karkeasti kyhätty kivinen
alttari ja samasta aineesta tehty ristiinnaulitun kuva.
Alttarin edessä seisoivat ruumispaarit, joiden kumpaisellakin puolella
oli kolme pappia polvillaan; he hypistelivät helminauhojansa ja
mutisivat rukouksiaan suurella, ainakin ulkonaisella hartaudella. Tästä
työstä maksoikin vainajan äiti runsaan ruumisrahan (_soul scat_) Pyhän
Edmundin luostarikunnalle; ja jotta he täydesti ansaitsisivat palkkansa,
oli koko veljistö lukuunottamatta rampaa lukkaria siirtynyt
Coningsburghiin. Siellä kuusi heistä oli aina vuorotellen työssä
toimitellen jumalanpalvelusta Athelstanin ruumispaarien vieressä, ja
muut ottivat sill'aikaa runsaan osansa tarjona olevasta ravinnosta ja
huvituksesta. Tällä jumalisella tavalla vainajaa vartioidessaan hyvät
munkit pitivät tarkkaa huolta siitä, ettei virrenveisuun ääni saisi
hetkeksikään vaieta; sillä voisihan muuten Zernebock, muinaisten
saksilaisten paha henki, muka temmata Athelstan-vainajan kynsiinsä. Yhtä
suurta huolta he pitivät myös siitä, ettei kukaan maallikko saanut
koskea ruumispeittoon; sillä se oli sama, jota Pyhän Edmundin
hautajaisissa oli käytetty, ja sen pyhyys saattoi tulla saastutetuksi,
jos pyhittämättömät kädet kajoisivat siihen. Ja jos tästä huolenpidosta
lienee ollut mitään hyötyä vainajalle, niin oli hänellä täysi oikeuskin
vaatia sitä Pyhän Edmundin luostarikunnalta. Sillä ruumismaksuksi eli
»sieluveroksi» annettujen sadan kultakolikon lisäksi oli Athelstanin
äiti ilmoittanut aikovansa lahjoittaa mainitulle luostarille enimmän
osan vainajan maista sillä ehdolla, että hänen poikansa sekä myös hänen
puolisonsa sielujen puolesta luettaisiin lakkaamatta rukouksia.
Rikhard ja Wilfred seurasivat Cedrik Saksilaista ruumishuoneeseen, ja
kun heidän oppaansa oli juhlallisesti osoittanut Athelstanin paaria, he
samoinkuin Cedrik ristivät hartaasti silmänsä ja mutisivat lyhyen
rukouksen vainajan sielun puolesta.
Kun tämä jumalinen velvollisuus oli täytetty, niin Cedrik viittasi heitä
taas seuraamaan, astui muutamia portaita alas ja aukaisi varovasti
pienen kappelin viereisen rukoushuoneen oven. Tämä huone oli noin
kahdeksan jalkaa joka puolelle, ja samoinkuin kappelikin muurattu itse
ulkoseinän sisustaan. Sen ikkunana oleva ampumareikä antoi länttä kohti
ja leveni suuresti sisäänpäin; laskevan auringon säteet pääsivät siis
valaisemaan sen pimeitä nurkkia kohdistuen kunnianarvoisan näköiseen
naiseen, jonka kasvoilla vielä näkyi majesteetillisen kauneuden selvät
jäljet. Hänen pitkä suruvaatteensa ja alasvaluva huntunsa, jotka olivat
mustaa, utuista silkkiä, koroittivat tummuudellaan hänen ihonsa
valkeutta, ja kauniisiin keltaisiin, pitkiin kiharoihin ei ikä vielä
ollut sekoittanut hopeataan. Hänen kasvoillaan näkyi syvää surua ja
alistumista Jumalan tahtoon. Hänen edessään kivisellä pöydällä seisoi
norsunluinen ristiinnaulitun kuva ja sen vieressä messukirja, jonka
lehdet oli koristeltu maalatuilla kuvilla ja kannet varustettu
kultahakasilla ja kultanastoilla.
»Jalo Edith», lausui Cedrik, seisottuansa hetken aikaa ääneti ikäänkuin
antaaksensa Rikhardille ja Wilfredille aikaa katsella talon emäntää,
»nämä arvoisat vieraat ovat tulleet ottamaan osaa sinun suruusi. Ja tämä
uljas ritari varsinkin taisteli urhoollisesti vapauttaaksensa hänet,
jota me tässä nyt suremme.»
»Kiitokseni lausun hänelle hänen urhoudestaan», vastasi rouva, »vaikka
Jumalan tahto sääti, ettei siitä ollut pojalleni apua. Kiitokseni lausun
hänelle myös hänen kohteliaisuudestaan, kun hän tuli tänne katsomaan
Adelingin leskeä, Athelstanin äitiä tänä katkeran surun ja itkun
hetkenä. Sinun haltuusi, hyvä sukulaiseni, uskon nämä vieraat täydesti
luottaen siihen, ettei heiltä tule puuttumaan mitään siitä
vieraanvaraisuudesta, jota tämä suruhuone vielä voi tarjota.»
Vieraat kumarsivat syvään murehtivalle äidille ja poistuivat sitten
huomaavaisen oppaansa kanssa.
Toiset kiertoportaat johtivat heidät huoneeseen, joka oli yhtä iso kuin
se, mihin he ensiksi olivat tulleet. Tämä huone täytti näet koko ylimmän
kerroksen. Sieltä kuului, ennenkuin ovea aukaistiin, hiljaista,
surullista laulua. Sisään astuessaan he tapasivat noin kaksikymmentä
rouvaa ja neitoa, jotka kaikki olivat korkeata saksilaista sukuperää.
Neljä neitoa veisasi Rowenan johdolla vainajan sielun puolesta virttä,
josta me olemme saaneet vain pari kolme säkeistöä selville:
Tomu tomuksi
kaikki katoovi.
Sielu jättänyt
on tomun asunnon,
täys valta siinä on
matosilla nyt.
Sielu seutuviin
tietämättömiin
läksi lentäen.
Siell' liekkiin mennä saa,
mi tahrat puhdistaa
pahain tekojen.
Piinapaikkahas
Maria autuas
pian rientäköön
ja tähden virttemme
ja rukoustemme
sinut päästäköön!
Sillä aikaa kuin mainitut neljä neitosta veisasivat tätä ruumisvirttä
hiljaisella, surullisella äänellä, olivat muut naiset täydessä toimessa
hautajaisvalmistuksissa. Osa tikkaili parhaan taitonsa ja aistinsa
mukaan suurta silkkipeittoa, jolla Athelstanin ruumispaarit piti
verhota. Toinen joukko punoi kukkasista, joita heillä oli suurissa
koreissa edessään, kiehkuroita myöskin paarien koristukseksi. Neitojen
käytös oli ylimalkaan sovelias, vaikk'ei se osoittanutkaan kovin
katkeraa surua. Vilahtipa näet toisinaan hymyily tai kuiskaus esiin,
joiden johdosta vakavammat vanhat naiset nuhtelivat heitä; olipa
joukossa jokunen kaunotarkin, jonka ajatukset ehkä enemmän askartelivat
hänen oman surupukunsa pukevaisuudessa kuin siinä surullisessa juhlassa,
jota tässä varusteltiin. Ja tämä mieliala (pitäähän totuus aina
tunnustaa) ei suinkaan ottanut masentuakseen, kun kaksi outoa ritaria
astui nyt sisään; päinvastoin syntyi koko joukossa innokasta tirkistelyä
ja tirskuntaa. Rowena yksin, joka oli liian ylpeä ollakseen keikailija,
tervehti pelastajaansa suloisella kohteliaisuudella. Hänen kasvonsa
olivat vakavat, mutta eivät silti vallan surulliset. Ja sangen
epätietoista olikin, eikö hänen vakavuutensa syynä ollut yhtä paljon
ajatus Ivanhoesta ja tämän kohtalosta kuin Athelstanin kuolemasta.
Mutta Cedrikistä, jonka silmät -- niinkuin muistamme -- eivät juuri
olleet terävimpiä tämmöisissä asioissa, Rowenan suru näytti paljon
syvemmältä kuin muiden neitojen, niin että hän katsoi sopivaksi kuiskata
seuralaisilleen selitykseksi: »Hän oli jalon Athelstanin kihlattu
morsian». -- Ja sangen epäiltävää on, enensikö tämä ilmoitus
suurestikaan Wilfredin halua ottaa osaa coningsburghilaisten suruun.
Johdettuansa vieraat tällä tavoin juhlallisesti kaikkiin eri huoneisiin,
joissa Athelstanin muistoa vietettiin eri tavalla, Cedrik vei heidät
pieneen kamariin. Sen hän sanoi olevan ainoastaan semmoisia
kunnioitettavia vieraita varten, jotka eivät olleet vainajan läheisiä
tuttavia ja jotka sentähden kenties eivät tahtoneet koko aikaa
seurustella niiden kanssa, joita tämä surkea tapaus lähimmin koski. Hän
lupasi toimittaa sinne kaikkea, mitä he voisivat tarvita, ja aikoi
lähteä tiehensä. Mutta Musta ritari tarttui hänen käteensä.
»Pyytäisin saada muistuttaa teille mieleen, jalo taani», virkkoi hän,
»että te, viime kerralla erotessamme lupasitte suostua pyyntööni
palkinnoksi siitä avusta, jota minulla oli onni osoittaa teille.»
»Se on myönnetty ennenkuin mainittukaan, jalo ritari», vastasi Cedrik,
»mutta tällä surun hetkellä...»
»Sitä», sanoi kuningas, »minäkin olen kyllä ajatellut -- mutta aikani on
täpärällä eikä mielestäni ole sopimatonta, että laskiessamme jalon
Athelstanin hautaan samalla myös hautaamme tarpeettomat ennakkoluulomme
ja liian pikaiset päätöksemme.»
»Herra Musta ritari», virkkoi Cedrik punastuen ja keskeyttäen
vuorostansa kuninkaan puheen, »tottahan pyyntönne toivoakseni koskee
teitä itseänne eikä ketään muuta. Sillä niihin asioihin, jotka kajoavat
sukuni kunniaan, lienee vieraan melkein sopimatonta sekaantua.»
»En tahdokaan niihin sekaantua», jatkoi kuningas sävyisästi, »en
ainakaan enempää kuin mitä te itse sallitte. Tähän asti olette vain
tuntenut minut Mustan ritarin nimellä. Tietäkää nyt, että olen Rikhard
Plantagenet.»
»Rikhard, Anjoun herttuako!» huudahti Cedrik perääntyen hämmästyneenä
askeleen taaksepäin.
»Ei, jalo Cedrik -- vaan Rikhard, Englannin kuningas, jonka hartain halu
ja rakkain toivo on nähdä kaikki Englannin pojat hyvässä sovussa
keskenänsä. -- Ja nyt, jalo taani, etkö kunnioita kuningastasi
polvennotkistuksella?»
»Kellekään normannilaissukuiselle ei polveni ole ikänä notkistunut»,
vastasi Cedrik.
»Säästä sitten kunnioituksesi», lausui kuningas, »kunnes olen osoittanut
ansaitsevani sen suomalla suojelustani yhtä paljon saksilaisille kuin
normannilaisille alamaisilleni.»
»Korkea herra», vastasi Cedrik, »teidän urhouttanne ja kuntoanne olen
aina ansion mukaan pitänyt kunniassa. Hyvin myös tiedän, että oikeutenne
kruunuun perustuu siihen, että olette Matildan jälkeläinen, joka oli
Edgar Athelingin sisaren tytär ja Malcolmin, Skotlannin kuninkaan tytär.
Mutta vaikka Matilda olikin saksilaista kuningassukua, ei hän kuitenkaan
ollut kuningaskunnan oikea perillinen.»
»En tahdo, jalo taani, sinun kanssasi riidellä oikeudestani kruunuun»,
virkkoi Rikhard närkästymättä. »Pyydän vain sinua katsahtamaan
ympärillesi, löydätkö mitään muuta samanarvoista vaakakuppiin
pantavaksi.»
»Tulitteko te, korkea herra, tänne puhumaan tätä minulle?» kimmastui
Cedrik. -- »Kehumaan minulle kansani häviöstä, ennenkuin viimeinen vesa
saksilaisesta kuningassuvusta vielä on hautaan saatettu?» Näin
sanoessaan hänen muotonsa synkistyi. -- »Se oli rohkea -- se oli
varomaton teko!»
»Eipä suinkaan, sen vannon pyhän ristin kautta!» vastasi kuningas. »Sen
tein siinä lujassa luottamuksessa, jolla kunnon mies luottaa toiseen
kunnon mieheen pelkäämättä vaaran varjoakaan.»
»Hyvin puhuttu, herra kuningas -- sillä kuninkaana, sen myönnän, te
olette ja pysytte minun voimattomasta vastustuksestani huolimatta. Minä
en uskalla ryhtyä ainoaankaan keinoon, jolla sen voisin estää, vaikka te
olette johtanut minut kovaan kiusaukseen!»
»Ja palatkaamme nyt jälleen minun pyyntööni», virkkoi kuningas, »jota
minä anon aivan yhtä lujasti luottaen suostumukseesi, vaikka et olekaan
tunnustanut minun kuningasvaltani laillisuutta. Minä vaadin siis, että
sinä -- miehenä, jolle hänen antamansa sana on pyhä, ja uhalla, että
muuten pidän sinua sanansyöjänä, valanrikkojana ja _nideringinä_.
--annat anteeksi tälle kunnon ritarille, Wilfred Ivanhoelle, ja otat
hänet jälleen isällisiin armoihisi. Tähän sovitustoimeenhan, totta sen
myönnät, minulla lienee valta sekaantua, koska siitä riippuu minun
ystäväni onni ja eripuraisuuden sammuminen minun uskollisessa
kansassani.»
»Ja tämäkö on Wilfred?» kysyi Cedrik osoittaen poikaansa.
»Isäni -- isäni!» huusi Ivanhoe heittäytyen polvilleen Cedrikin jalkojen
juureen. »Suo minulle anteeksi!»
»Sen suon, poikani», lausui Cedrik kohottaen hänet maasta. »Herewardin
poika pitää sanansa, vaikka se olisikin normannilaiselle annettu. Mutta
anna minun nähdä sinut jälleen englantilaisten esi-isiesi vaatteissa ja
pukimissa -- lyhyitä nuttuja, kirjavia lakkeja ja eriskummallisia sulkia
ei pidä näkymän minun siivossa talossani. -- Sinä aiot puhua», lisäsi
hän ankarasti, »ja minä arvaankin mistä asiasta. Mutta Rowenan tulee
viettää kaksi suruvuotta kihlatun puolisonsa muistoksi; kukaan
saksilaisista esi-isistämme ei tunnustaisi meitä jälkeläisiksensä, jos
rupeaisimme puhumaan uudesta naimiskaupasta, ennenkuin neidolle ensin
aiotun puolison hauta on vielä umpeen luotu, -- miehen, joka sekä
syntyperänsä että sukunsa suhteen paljoa paremmin olisi ansainnut hänen
kätensä. Katkaisisipa Athelstan itsekin veriset hikiliinansa ja astuisi
tänne eteemme kieltämään tällaista hänen muistonsa häväistystä.»
Näyttipä siltä, kuin Cedrikin sanat todellakin olisivat herättäneet
haamun haudasta. Sillä tuskin hän oli saanut ne suustansa, kun ovi lensi
auki ja Athelstan hikiliinoihin puettuna seisoi heidän edessään
kalmankalpeana ja laihana niinkuin haudasta noussut ainakin.
Tämä näky löi läsnäolijat kauhulla ja hämmästyksellä. Cedrik peräytyi
taaksepäin, niin pitkälle kuin seinä salli. Nojautuen siihen, kuten
mies, joka ei omin voimin jaksa pystyssä pysyä, hän tuijotti ystävänsä
haamuun liikkumattomiksi jäykistynein silmin ja suu ammollaan. Ivanhoe
risti silmänsä lukien rukouksia saksin, latinan ja normannilaisranskan
kielellä, mikä milloinkin juolahti hänen muistiinsa. Ja Rikhard
puolestansa väliin siunasi »_Benedicite_», väliin kirosi: »_Mort de ma
vie_!»
Sillä välin alkoi alakerroksesta kuulua hirveätä melua. Muutamat
huusivat: »Ottakaa kiinni nuo munkkipetturit!» -- Toiset: »Viskatkaa
heidät vankityrmään!» Vielä toiset: »Alas torninharjalta mokomat!»
»Herran Jumalan nimeen!» sanoi Cedrik puhutellen ystävävainajansa
haamua, »jos olet kuolevainen ihminen, niin puhu! -- Tai jos henki
lienet, niin virka meille, miksi jälleen ilmestyt meille, ja voinko minä
jotakin tehdä, jotta saisit haudassa rauhan. Oletko elävä tai kuollut,
jalo Athelstan, niin puhu Cedrikille!»
»Sen tahdon tehdä», virkkoi haamu vakavasti, »kunhan olen saanut hiukan
hengittää ja te suotte minulle vähän aikaa. -- Eläväkö, kysyt sinä? Olen
minä maar niin elävä kuin ihminen voi olla, joka on kolme vuorokautta
--tuntuivathan ne kolmen iankaikkisuuden pituisilta! -- elänyt leivällä
ja vedellä -- niin juuri, ainoastaan leivällä ja vedellä, isä Cedrik!
Sen ravitsevampaa ruokaa, vannon taivaan ja kaikkien pyhien miesten
kautta, ei ole mennyt kurkustani alas kolmeen iänikuiseen vuorokauteen,
ja oikein on Jumalan ihme, että seison tässä omilla jaloillani sitä
kertomassa.»
»Kuinka, jalo Athelstan», sanoi Musta ritari, »itsehän minä näin teidän
kaatuvan tuon julman temppeliherran iskettyä teihin Torquilstonen
rynnäkön lopulla ja luulin, niinkuin myös Wamba kertoi, että teidän
kallonne oli halkaistu hampaita myöten.»
»Siinä luulitte väärin, herra ritari», vastasi Athelstan, »ja Wamba
kertoi valheen. Hampaani ovat kaikki paikoillaan, sen saa
illallisruokani kohta kokea. Tästä en kuitenkaan kiitä temppeliherraa,
jonka miekka vain kääntyi ja löi minua lappeellaan; kelpo nuijani, jolla
torjuin vastaan, käänsi aseen toisaalle. Jos minulla olisi ollut
teräslakkini päässä, niin enpä olisi välittänyt koko iskusta
hituistakaan, vaan olisin antanut hänelle semmoisen vastaläimäyksen,
että hän olisi unohtanut pakonsa. Mutta niinhän kävi, että minä
mätkähdin maahan loukkautuen tosin, mutta en haavoittuneena.
Kumpaiseltakin puolelta kaatui miehiä kuoliaina päälleni, niin etten
vironnut henkiin, ennenkuin huomasin makaavani ruumisarkussa, jonka
kansi onneksi oli auki, Pyhän Edmundin luostarin kirkon alttarin edessä.
Minua aivastutti usean kerran, -- minä huoahdin, heräsin ja olisin
noussut istumaan. Mutta melua kuultuaan luostarin abotti ja lukkari
kiiruhtivat luokseni pelästyneinä ja epäilemättä hämmästyneinä; heistä
ei kaiketi ollut lainkaan hauska nähdä sitä miestä elävänä, jonka
perinnön he olivat jo toivoneet saavansa korjata haltuunsa. Minä käskin
viiniä -- sitä tuotiin, mutta mahtoi siinä olla nukutuslääkettä seassa,
sillä nukahdin vielä sikeämpään uneen kuin ennen enkä herännyt moneen
aikaan. Viimeinpä huomasin käsivarteni olevan kapaloissa ja jalkani niin
kovasti yhteen sidottuna, että sitä muistellessakin vielä niveleitä
kivistää. Huoneessa oli pilkkopimeä -- se oli luultavasti luostarin
vankihuone -- umpinaisesta, homeisen kosteasta ilmasta päätin, että sitä
käytetään myös hautauspaikkana. Kummallisia ajatuksia pyöri päässäni,
kun ajattelin, mihin olin joutunut. Vingahtipa viimein ovi ja kaksi
ilkeätä munkkirahjusta astui sisään. He tahtoivat uskotella minulle,
että olin muka kiirastulessa; mutta tunsinhan minä abotin turpean,
läähättävän äänen. -- Pyhä Jeremias! puhuipa hän nyt toisella tavalla
kuin minun pöydässäni pyytäessään vielä palasen siankinkkua. Olihan se
kapinen koira mässännyt minun luonani joulusta aina loppiaiseen asti!»
»Malttakaa mielenne, jalo Athelstan», virkkoi kuningas, »vetäkää henkeä
-- kertokaa juttuanne hitaasti. Onhan tätä seikkailua yhtä huvittava
kuulla kuin runosepän tarinaa.»
»Mutta mitä kumman huvittavaa, Bromeholman ristin nimessä, tässä jutussa
saattaisi ollakaan?» ihmetteli Athelstan. »Palasen ohraleipää ja
ruukullisen vettä, -- siinä kaikki, mitä nuo kitsaat konnat, joita isäni
ja minä olimme rikastuttaneet, toivat minulle. Sitä ennen olivat
siankinkun sirut ja ohrakapat, joita he petkuttivat köyhiltä orjilta
sekä palkkalaisilta rukoustensa palkaksi, olleet heidän parhaita
herkkujaan. Noita häijyjä, kiittämättömiä kyykäärmeitä! -- antaapa vain
ohraleipää ja ojavettä semmoiselle hyväntekijälle kuin minä olin ollut
heitä kohtaan! Minä savustan heidät ulos luolastaan, vaikkapa sen
johdosta joutuisinkin kirkonkiroukseen!»
»Mutta virkapas, Pyhän Neitsyen nimessä, jalo Athelstan», sanoi Cedrik
tarttuen ystävänsä käteen, »kuinka sitten pelastuit tuosta uhkaavasta
vaarasta? Heltyikö heidän sydämensä?»
»Heltyikö heidän sydämensä!» kertasi Athelstan. »Sulaako kallio
päivänpaisteessa? Siellä olisin vielä nytkin, jollei jokin
äkkiarvaamaton aihe -- nyt huomaan, että se oli heidän juhlallinen
lähtönsä minun hautajaispitoihini, vaikka he hyvin tiesivät, millä tapaa
ja missä minä olin elävältä haudattuna -- olisi kutsunut koko sitä
vaapsahaisparvea ulos pesästä. Minä kuulin heidän suristelevan
kuolinvirsiänsä, mutta vähänpä tiesin, että samat veijarit, jotka
näännyttivät ruumistani nälällä, veisasivat niitä juuri muka minun
sieluni pelastukseksi. He lähtivät tiehensä, ja kauan aikaa sain odottaa
ruokaani -- eipä kumma, sillä olihan rammalla lukkarilla liian paljon
huolta oman maarunsa täyttämisestä, jotta olisi joutanut minua
muistamaan. Tulipa hän kuitenkin lopulta horjuvin askelin ja kovasti
löyhkäten viinalta ja ryydeiltä. Hyvä ruoka oli pehmittänyt hänen
sydämensä, niin että hän entisen vanginruoan sijasta toi minulle nyt
piirakankannikan sekä pullollisen viiniä. Minä söin ja join ja sain
uutta voimaa; ja hyväksi onnekseni lukkari, joka oli kovin pöpperössä
toimittaaksensa kelvollisesti vanginvartijan virkaa, työnsi salvan reiän
ohitse, niin että ovi jäi raolleen. Valo, ruoka ja viini panivat
neuvokkuuteni liikkeelle. Rengas, johon kahleeni olivat kiinnitetyt, oli
ruostunut pahemmin kuin mitä minä tai tuo häijy abotti osasimme
aavistaa. Eihän rautakaan voi kestää sen helvetin vankiluolan
kosteutta.»
»Huoahtakaa vähän, jalo Athelstan», sanoi Rikhard, »ja haukatkaa jotakin
virkistykseksenne, ennenkuin jatkatte näin hirvittävää kertomusta.»
»Haukatako!» matki Athelstan. »Olenhan minä jo haukannut viisi kertaa
tänäpäivänä -- vaan eipä sentään sirunen tuosta lihavasta siankinkusta
olisi liikaa. Ja olkaa te myös hyvä, herra ritari, ja tyhjentäkää
kanssani lasillinen viiniä.»
Vaikka vieraat yhä vielä olivat ällistyksissä, ottivat he ryypyn
kuolleista nousseen isäntänsä terveydeksi, ja tämä jatkoi sitten
kertomustaan. Nytpä hänellä olikin paljon useampia kuulijoita kuin
alussa. Sillä annettuansa muutamia tarpeellisia käskyjä linnan
järjestyksestä oli Edith-rouva tullut eloon kirvoitetun poikansa
jäljestä vieraskamariin, ja hänen kanssaan oli seurannut niin monta
vierasta, sekä miehiä että naisia, kuin vain tunkeutumalla saattoi
päästä sisään. Toiset, ulos portaille jääneet, ymmärsivät väärin, mitä
kuulivat, ja kertoivat sen vielä paljon enemmän väärennettynä alempana
seisoville, jotka viimein toistivat jutun pihalle kokoontuneelle
kansalle muodossa, mikä ei enää vähimmässäkään määrässä muistuttanut
tositapausta. Mutta tähän tapaan jatkoi Athelstan kertomusta
pelastuksestaan:
»Kun näin, että olin päässyt irti renkaasta, kömmin portaita myöten
ylös, niin hyvin kuin kahleilla raskautettu ja nälällä näännytetty
mies-parka kykenee. Pitkällisen koperoimisen jälkeen iloisen laulun ääni
viimein opasti minut erääseen kamariin, missä arvoisa lukkari -- älkää
pahaksi panko! -- vietti oikeata pirunmessua isomahaisen ja rotevan
munkin kanssa, joka oli paljoa enemmän rosvon kuin pyhän miehen
näköinen. Minä ryntäsin äkkiä heidän kimppuunsa, ja hikiliinojeni näky
sekä kahleitteni kolina mahtoivat aiheuttaa sen, että näytin pikemmin
toisen kuin tämän maailman asukkaalta. Molemmat ällistyivät; mutta kun
minä nyrkilläni olin iskenyt lukkarin maahan, niin toinen lurjus, hänen
viinaveikkonsa, yritti sivaltaa minua paksulla nuijasauvalla.»
»Se oli varmasti veli Tuck, siitä voisin lyödä vetoa vaikka kreivin
lunnasrahoista», sanoi Rikhard katsahtaen Ivanhoeen.
»Yhtä hyvin hän saattoi olla vaikka ilmiperkele, ja se hän lienee
ollutkin», äyskähti Athelstan. »Hyväksi onnekseni hänen lyöntinsä ei
sattunut; ja kun tulin lähemmäksi ruvetakseni painisille, hän jo
pötkikin käpälämäkeen, minkä ennätti. Minä päästin viipymättä omat
jalkani vapaiksi kahleavaimella, jonka löysin avainreksusta lukkarin
vyöltä. Tekipä minun ensin mieli lyödä sen lurjuksen aivot mäsäksi hänen
omalla avainkimpullaan, mutta kiitollisuus piirakankannikasta sekä
viinipullosta, jotka se konna oli tuonut minulle vankeuteeni, hellytti
sydämeni. Annoin siis hänelle vain muutamia kelpo potkuja ja jätin hänet
virumaan lattialle; sitten pistin taskuuni vähän paistia sekä
nahkaleiliin viiniä, joista herkuista nuo pyhät veljet olivat
nautiskelleet, menin talliin ja löysin erikoisesta hinkalosta oman
parhaan hevoseni, joka epäilemättä oli pantu syrjään hurskaan isän
abotin tarpeeksi. Tuosta ajaa karautin tännepäin niin joutuisaan kuin
juhtani vain jaksoi juosta -- ja minne ikänä tulin, siellä kaikki
ihmiset pakenivat tieltäni. He luulivat minua kummitukseksi, ja
luulivatpa sitä paremmalla syyllä, kun olin vetänyt hikiliinan kasvojeni