Ivanhoe - 17

sanokaa hänelle, että hän päästäisi Rowena-neidin kunnialla ja täydessä
turvassa kotiinsa. Nainenhan Rowena on eikä hänestä pitäisi olla pelkoa;
kun meidät on surmattu, ei ole ketään enää jäljellä, joka uskaltaisi
Rowenan puolesta tarttua aseihin.»
Tähänkään puheeseen vartijat eivät vastanneet enempää kuin edellisiin,
ja samassa saavuttiinkin jo linnan portille.
De Bracy puhalsi kaksi kertaa torveensa; sen kuultuaan käsijousilla ja
varsijousilla asestetut vartijat, joita matkalaisten lähetessä oli
ilmaantunut muureille, laskivat laskusillan joutuisasti alas ja avasivat
portin. Vankien täytyi astua alas hevostensa selästä; sitten heidät
vietiin erääseen suojaan, jossa heille tarjottiin hät'hätää valmistettu
ateria, joka vain Athelstanissa herätti ruokahalua. Mutta pitkää aikaa
ei Edward Tunnustajan jälkeläisellekään suotu nauttia tarjottua
vieraanvaraa. Sillä vartijat ilmoittivat pian, että heidän oli käsky
viedä Cedrik ja Athelstan toiseen kamariin, erilleen Rowenasta.
Vastarinta oli turha; heidät kuljetettiin avaraan huoneeseen, jonka
lakea kömpelötekoiset, saksilaiskuosiset patsaat kannattivat. Se oli
näöltään samanlainen kuin ruoka- ja kokoussalit, joita vielä nähdään
meidän vanhimpien luostariemme ikäarvoisimmissa osissa.
Sitten erotettiin Rowenakin seuralaisistaan ja vietiin, tosin
kohteliaasti, mutta hänen tahtoansa kysymättä, syrjäiseen kamariin. Sama
hiukan peloittava kohtalo tuli myös Rebekan osaksi, vaikka hänen isänsä
hartaasti puhui vastaan, jopa tuskissansa lupasi rahaakin, kun vain
hänen tyttärensä annettaisiin pysyä hänen luonaan. »Uskoton konna»,
vastasi yksi vartijoista, »jos olisit nähnyt sinulle aiotun komeron,
niin etpä pyytäisi tytärtäsi sinne.»
Ja sen pitemmittä puheitta vietiin nyt vanha juutalainen toiselle
suunnalle, erilleen muista vangeista. Palvelijoilta otettiin tarkoin
pois kaikki aseet, jonka jälkeen heidät kuljetettiin linnan toiseen
kulmaan. Rowena ei saanut edes pitää kamarineitoaan Elgithaa auttajanaan
ja lohduttajanaan.
Huone, johon molemmat saksilaisherrat lukittiin -- me seuraamme nyt
ensiksi heidän kohtaloaan -- oli ennen ollut linnan juhlasalina, vaikka
sitä nyt käytettiin jonkinlaisena vahtitupana. Se oli tullut täten
syrjäytetyksi alkuperäisestä käytännöstään, koska nykyinen isäntä,
paitsi muitakin linnan mukavuutta, vahvuutta tai kauneutta enentäviä
rakennuksia, oli laitattanut uuden, komean juhlasalin, jonka
holvikaarinen laki lepäsi paljon hoikempien ja kauniimpien patsaitten
varassa ja oli normannilaisten mukana maahan tulleella taiteellisemmalla
tavalla koristettu. Cedrik astuskeli edestakaisin lattialla, ärtyneesti
miettien sekä menneitä että nykyisiä asioita. Hänen toverilleen sitä
vastoin oli hänen hidas luonteensa yhtä hyvänä kilpenä kuin toisille
maltillisuus tai filosofia, -- kilpenä, joka suojeli häntä kaikista
elämän vastuksista. Eikä nykyisen hetkenkään epämukava olo häntä
mainittavasti huolettanut, niin että hänellä vain harvoin oli aihetta
vastata Cedrikin tulisiin vihanpurkauksiin.
»Kas niin», puheli Cedrik puolittain itsekseen, puolittain
Athelstanille, »juuri tässä samassa salissa isäni istui, kun Torquil
Wolfganger piti pitoja urhoolliselle ja onnettomalle Haroldille, joka
silloin oli lähdössä kapinoitsevan veljensä Tostin norjalaisia
liittolaisia vastaan. Tässä salissa Harold antoi mainion, jalon
vastauksensa veljensä lähettiläälle. Useinpa olen kuullut isäni
tulistunein mielin kertovan sitä tarinaa. Kun Tostin lähettiläs astui
sisään, niin tämä suuri sali oli tuskin tarpeeksi avara jalojen
saksilaisherrojen joukolle, jotka istuessaan hallitsijansa ympärillä
kallistelivat veripunaista viiniä.»
»Tottahan», keskeytti Athelstan, jota ystävänsä viime sanat hiukan
havahduttivat, »tottahan muistanevat lähettää meille hiukan viiniä sekä
ruokaa päivällisen aikaan -- tuskinhan tuonnoin kerkisimme haukata
palastakaan; ja vaikka lääkärit kehuvat syöntiä heti ratsastuksen
jälkeen terveelliseksi, niin eipä minun vatsani siitä tahdo ottaa
täyttyäksensä.»
Ottamatta vaarin ystävänsä huokauksesta jatkoi Cedrik tarinataan.
»Tostin lähettiläs», sanoi hän, »astui salin halki pelästymättä
ympärillä istuvien herrojen vihaisia katseita, kunnes tuli
Harold-kuninkaan valtaistuimen eteen. Siellä hän vasta kumarsi.
»'Mitä ehtoja, herra kuningas', sanoi hän, 'tahdotte suoda veljellenne,
jos hän suostuu laskemaan aseensa maahan ja pyytämään rauhaa?'
»'Minä soisin hänelle', lausui jalomielinen Harold, 'veljellisen
rakkauteni sekä kauniin Northumberlannin kreivikunnan.'
»'Mutta jos Tosti ottaisi vastaan nämät ehdot', kysyi vielä lähettiläs,
'niin mitä maita annatte hänen uskolliselle liittolaiselleen
Hardradalle, Norjan kuninkaalle?'
»'Seitsemän kyynärää Englannin maata', vastasi Harold ylpeästi, 'taikka
kenties, koska Hardrada kuuluu olevan jättiläinen kooltaan, voisimme
suoda hänelle vielä kaksitoista tuumaa lisäksi.'
»Kajahtipa koko sali silloin hartaista hyväksymishuudoista, ja maljat ja
sarvet tyhjennettiin sillä toivomuksella, että norjalainen pian saisi
omakseen hänelle suodun kappaleen Englannin maata.»
»Joisin minäkin mielelläni hänen terveydekseen», pisti Athelstan väliin,
»sillä kieleni tahtoo aivan tarttua kiinni suulakeen.»
»Hämmästynyt lähettiläs», kertoi Cedrik, yhä vain hartaasti jatkaen
tarinataan, vaikka se ei näkynyt huvittavan hänen kuulijaansa, »lähti
viemään Tostille ja hänen liittolaiselleen suuttuneen kuninkaan
vastauksen. Mutta pian sen jälkeen saivat Yorkin kaukaiset tornit sekä
verestä punastunut Derventin virta nähdä sen hirvittävän taistelun,
jossa Tosti ja Norjan kuningas, urhoollisesti ja uljaasti taisteltuaan
molemmat kaatuivat, sekä lisäksi kymmenentuhatta heidän parhaita
miehiään. Kenpä silloin aavisti, että sama tuuli, joka tuona jalona
voiton päivänä heilutteli saksilaisten riemuitsevia lippuja, samassa
myös paisutteli normannilaisten purjeita, kuljettaen heitä Sussexin
onnettomille rannoille? -- Kenpä silloin aavisti, että Harold itse,
muutamien kerkeitten päivien kuluttua ei omistaisi suurempaa kappaletta
kuningaskunnastaan, kuin minkä hän suutuksissaan oli määrännyt
norjalaiselle viholliselle? -- Kenpä silloin aavisti, että sinäkin, jalo
Athelstan, -- sinä, Haroldin jälkeläinen, ja minä, jonka isä ei ollut
huonoin saksilaiskruunun suojelijoista, istuisimme tässä normannilaisen
konnan vankeina samassa salissa, missä silloin esi-isämme viettivät
noita mainioita pitoja?»
»Se on sangen surkeaa todellakin», vastasi Athelstan; »mutta toivonpa,
että pian pääsemme irti maksamalla kohtuulliset lunnaat. -- Eihän heidän
aikomuksensa toki voi olla peräti näännyttää meitä nälkäkuolemalla,
vaikka kyllä näyttääkin siltä, koska päivä jo on puolessa eikä meille
vielä ole tuotu päivällisateriaa. Katsopas ylös ikkunaan ja virka,
eiköhän päivän säteistä päättäen jo mahda olla melkein päivällisen
aika.»
»Saattaa niin olla», vastasi Cedrik; »mutta minullepa tulee
katsellessani näitä maalattuja ikkunaruutuja aivan toisenlaiset mietteet
mieleen kuin huoli nykyhetkestä ja sen aiheuttamasta puutteesta. Siihen
aikaan, kun tuo ikkuna muurattiin, jalo ystäväni, meidän karskit
esi-isämme eivät vielä tienneetkään lasista eivätkä lasimaalaustaidosta.
-- Mutta Wolfgangerin isä haetti kopeudessaan tänne taiturin
Normandiasta varustamaan tätä salia noilla uusmuotisilla koreuksilla,
jotka hämmentävät Jumalan luoman valkean päivänvalon näin
monenkarvaiseksi ja eriskummalliseksi. Tullessaan muukalainen oli köyhä
ja laiha, kumarteli ja imarteli ja nosteli nöyrästi lakkiansa
halvimmallekin talon palvelijoista. Täällä hänet syötettiin lihavaksi ja
ylpeäksi, ja sitten kotiin tultuansa hän kertoi ahneille maanmiehilleen
saksilaisten herrain rikkaudesta sekä yksinkertaisuudesta. -- Ah,
Athelstan, tuon turhamaisuuden seurauksia käsittivät ja ennustivat jo
silloin ne Hengistin uljaitten uroiden jälkeIäiset, jotka vielä pitivät
vanhoja yksinkertaisia tapoja pyhinä. Me otimme nuo muukalaiset
parhaiksi ystäviksemme ja uskotuiksi palvelijoiksemme; me lainasimme
heidän taitonsa ja heidän taitureitaan, halveksien esi-isiemme
koristelematonta ja karskia elämänlaatua. Näin imi normannilaisten tuoma
ylellisyys voiman suonistamme jo paljoa ennen kuin normannilaisten aseet
löivät meidät maahan. Paljoa parempi oli muinainen kotoinen ruokamme
kuin nykyiset ulkomaan herkut, joiden ahnehtiminen on saattanut meidät
vieraan valloittajan orjiksi.»
»Maistuisipa minusta», huokasi Athelstan, »nyt laihakin ruoka aika
herkulliselta; ja minusta on oikein kumma, kuinka sinä, jalo Cedrik,
niin tarkoin voit muistaa menneitä asioita, kun näytät kuitenkin
kokonaan unohtaneen tämänpäiväisen päivällishetken.»
»Turhaa vaivaa», mutisi Cedrik äreästi itsekseen, »onkin puhua hänelle
mistään muusta kuin hänen vatsansa täyttämisestä! Knut Tylyn sielu näkyy
vallanneen hänen ruumiinsa, niin ettei hän muuta tee kuin vain suuhunsa
ahtaa ja vatsaansa ahmaa ja yhä tahtoo lisää. Voi kuitenkin», jatkoi hän
katsahtaen säälivästi Athelstaniin, »että niin nerottoman hengen pitää
asua niin pulskeassa ruumiissa! Voi, että niin tärkeä työ kuin Englannin
vapautus täytyy toimittaa näin tylsällä aseella! Jos hän Rowenan naipi,
voi kuitenkin tämän jalompi, korkeammalle pyrkivä mieli kenties vielä
saada hänessä hereille sydämen pohjassa uinuvan paremman hengen.»
»Mutta mitä minä tämmöistä avioliittoa ajattelenkaan nyt, kun Rowena,
Athelstan ja minä itse olemme vankeina tämän petomaisen rosvon kynsissä.
Varmaan hän juuri siitä syystä onkin vanginnut meidät, kun pelkäsi, että
me vapaina voisimme saada kukistetuksi hänen maanmiestensä väärän
vallan.»
Saksilaisen miettiessä näitä murheellisia mietteitänsä aukeni
vankihuoneen ovi ja sisään astui hovimestari valkoinen virkakeppi
kädessä. Tämä korkea-arvoinen mies kävi vakavin askelin keskelle
kamaria, ja hänen jäljessään neljä palvelijaa kantaen ruoalla täytettyä
pöytää. Sen näkö ja haju näytti heti karkoittavan Athelstanin mielestä
kaikki huolet. Ruoantuojilla oli kaikilla naamiot silmillä ja suuret
viitat vartalon peitteenä.
»Mitä narrinpeliä tämä on?» tiuskaisi Cedrik. »Luuletteko, ettemme
tiedä, kenenkä vankeudessa olemme, kun näemme, kenenkä tämä linna on?
Sanokaa isännällenne», hän lisäsi käyttäen kärkkäästi tilaisuutta
toimiakseen vapautumisensa puolesta -- »sanokaa isännällenne, Reginald
Front-de-Boeufille, että me emme voi arvata, mistä syystä hän on
kuljettanut meidät vankeuteen, paitsi jos hän tahtonee laittomasti
ryöstää itselleen meidän rikkautemme. Sanokaa hänelle, että me tahdomme
myöntyä hänen vaatimuksiinsa, niinkuin samanlaisessa tilassa
myöntyisimme tavallisen metsäsissinkin vaatimuksiin. Määrätköön hän,
kuinka kalliiksi hän arvioi vapautemme, ja me maksamme lunnaat, jos vain
varamme siihen riittävät.»
Hovimestari kumarsi sanaakaan vastaamatta.
»Ja sanokaa vielä ritari Reginald Front-de-Boeufille», lisäsi Athelstan,
»että minä vaadin häntä taisteluun elämästä ja kuolemasta, jalkaisin tai
ratsain, missä turvallisessa paikassa hyvänsä, ennenkuin viikko on
kulunut umpeen vapaaksipääsymme jälkeen. Ja tätä taistelua ei hän
suinkaan uskaltane kieltää tai toistaiseksi lykätä, jos hän on
todellinen ritari.»
»Minä saatan teidän vaatimuksenne herrani tietoon», vastasi hovimestari;
»nyt kuitenkin jätän teidät tänne aterioimaan.»
Vaatimuspuhettansa ei Athelstan lausunut erin arvokkaalla tavalla; sillä
hänen tavallinen saamattomuutensa sekä myöskin suuri lihaköntäle, jonka
pienentämisessä hänen molemmilla leuoillaan par'aikaa oli täysi työ,
heikensivät suuresti rohkeitten sanojen vaikutusta. Sittenkin Cedrik
ihastui suuresti kuullessaan tämän todistuksen kumppaninsa
uudestaanheräävästä miehuudesta. Sillä ei edes Athelstanin korkea
sukuperäkään ollut voinut enää hillitä sitä suuttumusta, jota tämän
nahjusmainen luonne herätti hänessä. Nyt löi Cedrik hartaasti kättä
Athelstanille kiitellen häntä; vaan saipa hän heti taas uutta
pahanmielen aihetta, kun toinen siihen vastata tokaisi: »Taistelisin
minä vaikka kymmentäkin mokomaa miestä vastaan, jos sillä keinoin
pikemmin pääsisin vankeudesta, jossa liemeen pannaan näin paljon
sipulia.» Cedrik koki kuitenkin karkoittaa mielestänsä tämän uuden
todistuksen siitä, että hänen kumppaninsa oli jälleen vajonnut vatsansa
orjuuteen. Hän istuutui Athelstanin vastapäätä ja näytti että hänkin,
--vaikka suru maansa onnettomasta tilasta oli saattanut hänet unohtamaan
ruoan niin kauan kuin sitä ei vielä ollut pöydässä, -- oli perinyt
saksilaisten esi-isäinsä hyvän ruokahalun yhdessä heidän muiden hyvien
avujensa kera.
Kauanpa eivät vangit kuitenkaan saaneet häiritsemättä virvoittaa
ruumistansa aterialla. Sillä portin edustalta kuului yht'äkkiä torven
toitotus, joka keskeytti heidän tärkeän työnsä. Kolme kertaa törähti
torvi niin kovalla äänellä, kuin olisi tämä varustus ollut saduissa
mainittu lumottu linna, ja portilla seisoja sallimuksen lähettämä
ritari, jonka torven toitahduksesta salien ja tornien, muurien ja
vallien piti haljeta hajalleen niinkuin yösumu hajoaa aamutuulen
noustessa. Saksilaiset kavahtivat ylös pöydästä ja riensivät ikkunaan.
Mutta siitä ei heidän uteliaisuutensa saanut tyydytystä. Sillä ikkuna
antoi linnanpihaan päin, ja torvensoitto tuli muurin ulkopuolelta. Tämä
toitotus näkyi kuitenkin tuoneen tärkeitä sanomia, sillä koko linnassa
nousi heti suuri melu.


KAHDESKOLMATTA LUKU.

Voi tyttäreni! Ja voi kolikkoni!
Voi kristilliset kultakolikkoni!
Voi laki -- oikeus -- voi tyttäreni --
ja kolikkoni kultaiset!
_Venetsian kauppias_.
Antakaamme nyt saksilaisherrojen palata aterialleen niin pian kuin
heidän tyydyttämättä jäänyt uteliaisuutensa salli heidän muistaa
puoleksi tyydytettyä ruokahaluansa. Käykäämme sillä välin tarkastamaan
Iisak Yorkilaisen tilaa, joka oli paljon kurjempi. Juutalaisparka oli
heitetty linnan tornin alla olevaan kellariin; hänen vankilakomeronsa
oli maanpintaa paljoa syvemmällä, vieläpä syvemmällä kuin muuria
ympäröivä kaivanto, josta syystä sen permanto aina pysyi sangen
kosteana. Valoa ei päässyt siihen muualta kuin kahdesta pienestä
aukosta, jotka olivat niin korkealla, ettei vanki ylettynyt likellekään.
Keskipäivälläkin oli näistä aukoista pujahtava valo sangen vähäinen;
pilkkopimeä oli siellä jo aikoja sitten päässyt valtaan, ennenkuin
auringon suloiset säteet jättivät muut linnan osat. Seinillä riippui
ruostuneita kahleita sekä jalkarautoja, joihin edellisiä vankeja oli
kytketty, kun pelättiin heidän yrittävän paeta. Riippuipa vielä yhden
kahleen renkaissa pari mustunutta luuta, jotka näyttivät siltä kuin
olisivat aikoinaan olleet ihmissäärien kannattimina. Se oli todisteena
siitä, että vankeja oli jätetty tänne sekä kuolemaan että luurangoiksi
kuivumaan.
Tämän hirvittävän kammion perällä näkyi vielä avara tulitakka, jonka yli
oli poikittain kiinnitetty muutamia ruosteisia rautakankia.
Miehuullisempikin sydän kuin Iisakin olisi voinut jähmettyä kaikesta,
mitä täällä oli nähtävänä. Merkillistä kyllä oli juutalainen kuitenkin
nyt, itse turmion kidassa, paljoa levollisemmalla mielellä kuin silloin,
kun kaukaiset ja epätietoiset vaarat häntä vielä ahdistivat. Kertovathan
metsämiehet jäniksestäkin, että se on pahemmassa tuskassa paetessaan
koiria kuin perästä päin reutoillessaan niiden kynsissä. Samalla tavalla
näyttävät juutalaisetkin, joilla niin usein ja monenlaisissa
tilaisuuksissa oli syytä pelkoon, johonkin määrin tottuneen kaikkiin
niihin kidutuksiin, joita sortajain julmuus ikänä voi keksiä. Sentähden
ei mikään väkivalta, kun sitä kerran täydellä todella oli kärsittävä,
voinut hämmästyttää heitä, ja hämmästyshän muuten on pelon kipeimmästi
koskeva vaikutus. Eikä Iisak ollutkaan nyt ensi kertaa näin pahassa
pulassa. Hänellä oli siis vanha kokemus ohjeenaan sekä rohkaisijanaan se
toivo, että hän, samoinkuin ennenkin, voisi päästä pälkähästä niinkuin
lintu ansamiehen kynsistä. Kaiken lisäksi hän vielä oli taipumattoman
itsepintainen ja murtamattoman luja, jotka ominaisuudet, niinkuin
tiedämme, usein ovat antaneet Israelin lapsille voimaa kärsiä kernaammin
julmimpaakin kidutusta ja väkivaltaa kuin olisivat tyydyttäneet
sortajainsa ahneutta.
Tämmöiseen kärsivälliseen vastarintaan valmistuneena Iisak istui
vankikomeronsa nurkassa. Hän oli koonnut mekkonsa helmat moneen kertaan
allensa suojakseen permannon kosteutta vastaan. Olisipa juutalainen
--kun hän istui siinä vankityrmän puolipimennossa puuhkareunainen mekko
yllään ja korkea hattu päässään kädet ristissä ja tukka sekä parta
pörrössä, ollut oiva aihe Rembrandtille, jos tuo kuuluisa maalari jo
silloin olisi elänyt. Lähemmä kolme tuntia pysyi Iisak täten
liikkumattomana paikallaan. Mainitun ajan kuluttua häiritsi häntä
rappusia myöten lähenevien askelten kopina. Salpa vingahti, saranat
narahtivat, ja avatusta ovesta astui Reginald Front-de-Boeuf
vankikomeroon perässänsä temppeliherran molemmat saraseenilaiset orjat.
Front-de-Boeuf oli kookas, harteva mies. Hän oli viettänyt kaiken
aikansa julkisodissa tai yksityisissä taisteluissa ja meteleissä eikä
ollut kammonnut mitään keinoa, jolla vain saattoi laajentaa valtaansa.
Tämän luonteensa mukaan oli hänen kasvojensa ilmekin muodostunut,
selvästi ilmaisten sydämessä kuohuvia hillittömiä, häijyjä himoja. Jos
ei tätä häijyä ilmettä olisi ollut, olisivat hänen kasvoissansa ristiin
rastiin kulkevat arvet ritarillisen urhouden merkkeinä varmaan
herättäneet kunnioitusta. Mutta Front-de-Boeufin ulkomuoto muuttui
niiden vuoksi vain sitä julmemman ja hirvittävämmän näköiseksi. Pukuna
tällä peloittavalla herralla oli tiukka nahkatakki, monesta paikasta
kahnautunut ja ryvettynyt rautahaarniskasta, jota sen päällä oli
pidetty. Hänen ainoa aseensa tässä tilaisuudessa oli vasemmalla puolella
vyöhön kiinnitetty tikari, joka oli ikäänkuin vastapainona oikealla
kyljellä riippuvalle ruosteiselle avainkimpulle.
Front-de-Boeufin kanssa tulleet orjat eivät nyt olleet niissä koreissa
vaatteissa, joissa heidät kerran ennen näimme. Heidän nykyiset takkinsa
ja housunsa olivat karkeasta liinakankaasta ja hihat vedetyt ylös
kyynärpäitä myöten, niinkuin teurastajilla verityöhön mennessään.
Kumpainenkin kantoi pientä koria. He olivat pysähtyneet vankihuoneen
ovelle, jonka Front-de-Boeuf itse huolellisesti lukitsi vääntäen lukon
kaksin kerroin salpaan. Sitten hän astui hitaasti huoneen poikki
juutalaisen luokse, tuijottaen kaiken aikaa häneen tuimilla silmillään
kuin olisi tahtonut katseellaan lumota hänet liikkumattomaksi, niinkuin
muutamien petojen sanotaan tekevän saaliillensa. Paronin tyly, uhkaava
katse näyttikin jossakin määrin vaikuttavan vankiin mainitulla
lumousvoimalla. Juutalainen istui liikkumatonna paikallaan, suu
ammollansa katsoa ällistellen Front-de-Boeufiin. Näkyipä hänen
vartalonsakin pelosta ikäänkuin kutistuvan ja pienenevän, kun
Front-de-Boeufin pahaenteiset silmät tuijottivat häneen. Iisak-parka ei
kyennyt nousemaan eikä kumartamaan, niinkuin hänen pelkonsa vaati, eikä
edes ottamaan lakkia päästään tai rukoilevaa sanaa lausumaan. Niin
kovasti ahdisti hänen mieltään se tieto, että nyt olivat kidutus ja
kuolema häntä lähellä.
Normannilaisen jykevä ruumis sitä vastoin näytti ikäänkuin vielä
suurenevan aivankuin kotka, joka pyrhistää kaikki höyhenensä, kun se
valmistaikse iskemään turvattomaan saaliiseen. Kolmen askeleen päähän
siitä nurkasta, mihin kurja juutalainen oli kyykistynyt kokoon,
Front-de-Boeuf seisahtui ja viittasi toista orjista luokseen.
Mustapintainen palvelija astui käskyä totellen lähemmäksi, otti
vasustaan suuren vaa'an painoineen ja laski ne lattialle
Front-de-Boeufin jalkojen juureen. Sitten hän taas nöyrästi palasi
syrjäisempään paikkaan, missä hänen kumppaninsa seisoi.
Näiden miesten liikkeet olivat hitaat ja juhlalliset, ilmaisten, että
heidän sydämensä oli täynnä synkkiä, julmia ajatuksia. Front-de-Boeuf
kääntyi nyt onnettoman vankinsa puoleen.
»Kirottu koira kirotusta suvusta», hän lausui ja hänen syvä, synkkä
äänensä kajahti vankikomeron kupulakea vasten, »näetkö tämän vaa'an?»
Heikolla äänellä juutalais-parka vastasi näkevänsä.
»No niin, juuri tällä vaa'alla», virkkoi armoton paroni, »pitää sinun
punnita minulle tuhat naulaa hopeata, Lontoon Towerin oikean painon ja
mitan mukaan.»
»Pyhä isä Aabraham!» huusi juutalainen, jolle tuskan ankaruus antoi nyt
sanan voiman, »kuka ikänä on kuullutkaan niin mahdotonta vaatimusta?
--Kuka on ministrelin laulamassa runossakaan kuullut mainittavan niin
suurta summaa kuin tuhat naulaa hopeata? -- Kenenkä ihmisen silmää
onkaan niin äärettömän aarteen näky koskaan ilahduttanut? -- Vaikka
hakisitte läpi minun ja kaikkien muiden maanmiesteni talot Yorkin
kaupungin vallien sisäpuolella, niin ette saisi kokoon kymmenettä
osaakaan tuosta vaatimastanne summattomasta hopeamäärästä.»
»En tahdo liioin kovistaa», vastasi Front-de-Boeuf, »mutta jos hopeasta
on puute, otan kultaakin sen sijaan. Kun maksat naulan kultaa kuudelta
hopeanaulalta, niin säästyy uskoton raatosi sinulle aiotusta
rangaistuksesta, jonka ankaruutta et vielä voi aavistaakaan.»
»Armahtakaa minua, jalo ritari!» voivotti Iisak. »Minä olen vanha ja
köyhä ja turvaton. Ei ole teille miksikään kunniaksi kukistaa minua
--matosen rikkipolkeminen on vain halpa sankarityö.»
»Vanha mahdat kyllä olla», vastasi ritari; »sitä hullumpia ovat olleet
ne, jotka ovat sallineet moisen koronkiskojan ja veijarin tulla
harmaapäiseksi. -- Heikko myös mahdat olla, sillä kuka on ikinä kuullut,
että juutalaisella olisi lujuutta käsivarressaan ja sydämessään. --Mutta
rikas olet -- senhän kaikki tietävät.»
»Minä vannon teille, jalo ritari», vakuutti juutalainen, »kaiken sen
kautta, mitä pyhänä pidän -- ja mitä me kaikki yhteisesti pidämme pyhänä
-- -- --»
»Älä vanno väärää valaa», keskeytti hänet normannilainen, »äläkä
itsepintaisesti syökse itseäsi turmioon, ennenkuin olet nähnyt ja
tarkoin punninnut, mikä sinulle voi tulla kohtaloksi. Älä luulekaan,
että minä laskettelen vain turhia uhkauksia peloittaakseni sitä kurjaa
pelkurisydäntä, joka on kaikille teille juutalaisille ominainen. Minä
vannon sinulle kaiken sen nimessä, mitä sinä et pidä pyhänä, minä vannon
kirkkomme saarnaaman evankeliumin kautta ja kirkollemme suodun
sitomis-ja päästämisvoiman kautta, että päätökseni on luja ja
järkähtämätön. Tässä vankikomerossa ei ole leikille sijaa. Nämä seinät
ovat jo ennenkin nähneet vankien kuolevan, -- semmoistenkin, joiden
sääty on ollut kymmenentuhatta kertaa korkeampi kuin sinun. Eikä kukaan
ole saanut tietoa heidän kohtalostaan! Mutta heidän loppuaan voisi sanoa
paratiisin iloksi siihen pitkään, kiduttavaan kuolemaan verraten, joka
sinulle on määrätty.»
Hän viittasi nyt taas orjat luokseen ja virkkoi heille muutamia sanoja
heidän omalla kielellään. Hänkin oli näet käynyt Palestiinassa ja
kenties juuri siellä oppinutkin julmuutensa. Saraseenit ottivat
vasuistaan sysiä, palkeen ja öljypullon. Toinen heistä iski tulta
teräksellä ja taulalla; toinen levitti sydet ennenmainitun suuren,
ruosteisen rautahalsterin alle ja lietsoi palkeella, kunnes sydet
hehkuivat punaisina.
»Katsos nyt, Iisak», sanoi Front-de-Boeuf, »noita hehkuvilla sysillä
punastuvia rautakankeja -- tuolle lämpimälle makuusijalle pääset
venymään paljaaksi riisuttuna, niinkuin kävisit höyhenpatjallesi
lepäämään. Toinen orjistani pitää lietsomalla vireillä tulta sinun
allasi, toinen kastelee kurjia raajojasi öljyllä, ettei paisti palaisi.
-- Valitse nyt, kumman osan tahdot: maatako tuolla kärventävällä
vuoteella vai maksaa tuhat hopeanaulaa. Kolmatta ehtoa sinulla ei ole,
sen vannon isäni parran kautta.»
»Ei ole mahdollista», huusi juutalais-parka, »ei ole mahdollista, että
te täydellä todella tahdotte tehdä semmoista! Eihän Jumala ole suinkaan
voinut luoda sydäntä niin julmaksi!»
»Älä kuvittele sellaista, Iisak», sanoi Front-de-Boeuf, »sillä sen
väärän uskon saisit nahallasi maksaa. Luuletko todella, että minä, joka
olen väkirynnäköillä valloitetuissa kaupungeissa nähnyt kristinuskoisia
kansalaisiani tuhansittain surmattavan miekalla ja tulella ja vedellä,
luuletko sinä, että minä säikähtyisin yhden ainoan kurjan juutalaisen
vinkumisesta ja voivotuksista? -- Vai luuletko, että nuo mustaihoiset
orjat, jotka eivät tottele mitään muuta lakia eikä omantunnon sääntöä
paitsi herransa käskyä -- ja jotka, kun herra vain viittaa, kohta ovat
valmiit käyttämään myrkkyä tai tulisoihtua tai tikaria tai hirttonuoraa
-- luuletko, että he suovat sinulle armoa? Eiväthän he ymmärtäisi
puhettasikaan, jos heiltä anoisit armoa. -- Älä siis ole mieletön,
vanhus-parka. Maksa pois liiat rahasi. Anna kristityn miehen haltuun osa
niistä varoista, jotka olet koronkiskomisella nylkenyt hänen
uskolaisiltaan. Viekkaudellasi saat laihtuneen kukkarosi jälleen pian
paisumaan; mutta ei mikään lääkäri eivätkä mitkään lääkkeet voisi enää
parantaa nahkaasi ja lihaasi, kun ne kerran ovat olleet tällä vuoteella
paahtumassa. Maksa pois lunnaasi, sanon minä, ja ole iloinen, että sillä
pääset tästä vankihuoneesta, jonka salaisuuksista vain ani harva täällä
käynyt tietää kertoa. Mutta mitäpä turhaan tuhlaan sanojani: -- valitse
nyt, kumman rakkaampana pidät, mammonasiko vai oman lihasi ja veresi,
--ja niinkuin itse tahdot, niin sinulle tapahtukoon.»
»Auttakoot minua Abraham ja Jaakob ja kaikki muut kansani patriarkat!»
sanoi Iisak. »Enhän minä voikaan valita, sillä minulla ei ole niin
paljon varoja, että voisin tyydyttää teidän äärettömän vaatimuksenne.»
»Ottakaa ja riisukaa hänet paljaaksi, orjat», käski ritari, »ja
auttakoot häntä kansansa patriarkat parhaan kykynsä mukaan.»
Palvelijat, jotka pikemmin katseesta ja viittauksesta kuin sanoista
ymmärsivät, mitä paroni tahtoi, astuivat taas likemmäksi, koppasivat
kiinni Iisak-raukan, nostivat hänet maasta ja pitivät häntä näin
käsillänsä kohotettuna, odottaen, mitä armoton herra vielä
käskisi. Viheliäinen juutalainen katsahti väliin heihin, väliin
Front-de-Boeufiin, hakien jotakin armahtamisen merkkiä. Mutta paronin
hymy oli yhä yhtä kylmä kuin alusta alkaen, puolittain tyly, puolittain
pilkallinen. Ja saraseenien silmissä, jotka tuimina ja synkkinä
vilkkuivat sinne tänne mustien kulmakarvojen alla, -- näyttäen vielä
peloittavammilta sen takia, että silmäterien ympärys oli niin loistavan
valkoinen, -- kuvastui pikemminkin salaista iloa kuin vastahakoisuutta
ja haluttomuutta. Juutalainen katsahti sitten hehkuvaan hiilokseen,
jolle hänet kohta asetettaisiin, ja kun ei missään näkynyt armoa, niin
hänen lujuutensa raukeni.
»Minä maksan», hän sanoi, »ne tuhat hopeanaulaa -- tarkoitan», lisäsi
hän hetken arveltuaan, »minä koetan maksaa ne veljieni avulla; sillä
minun täytyy mennä kerjäämään synagogamme ovelle, ennenkuin saan näin
mahdottoman summan kokoon. -- Milloin ja missä se on maksettava?»
»Tässä paikassa», vastasi Front-de-Boeuf, »juuri tässä se on maksettava
ja punnittava -- juuri tämän vankihuoneen permannolla se on maksettava
ja punnittava. -- Luuletko, että minä päästäisin sinut pihdeistäni,
ennenkuin lunnaat ovat käsissäni?»
»Ja minkä takuun minä saan», sanoi juutalainen, »että pääsen vapauteen
edes sittenkään, kun lunnaat ovat maksetut?»
»Normannilaisen herran sanan, sinä panttilainaaja-orja», vastasi
Front-de-Boeuf; »normannilaisen aatelismiehen sanan, joka on kalliimpi
kuin kaikki kansasi kullat ja hopeat.»
»Älkää panko pahaksi, jalo herra», virkkoi Iisak vielä pelokkaalla
äänellä, »mutta miksi luottaisin teidän sanaanne, kun te ette tahdo
luottaa minuun?»
»Siitä syystä, juutalainen, että sinun täytyy», vastasi ritari tylysti.
»Jos nyt istuisit Yorkissa aarre-aitassasi ja minä tulisin sinulta
sekeleitäsi lainaksi pyytämään, niin sinä se olisit, joka määräisit
maksupäivän sekä maksusta annettavan takuun. Mutta tässä on minun
aarre-aittani. Täällä ovat edut minun puolellani, enkä minä huoli enää
uudestaan kertoa ehtojani, joilla sinut vapaaksi päästän.»
Juutalainen huokasi syvään. -- »Suo edes», sanoi hän, »että
matkakumppaninikin yhdessä minun kanssani pääsevät vapaiksi samasta
hinnasta. He tosin halveksivat minua siksi, että olen juutalainen, mutta
he armahtivat minua kuitenkin pahassa pulassani. Ja siitä syystä, että
he viivästyivät minua auttaessansa, joutuivat he samaan paulaan kuin