Huckleberry Finnin (Tom Sawyerin toverin) seikkailut - 23

"Etkö _tiedä_? Älä vastaa mulle tuolla lailla, Tom, vaan sano heti mitä
sin' oot _tehnyt_ siellä."
"En niin mitään, Sally täti, s'on oikein totta."
Minä luulin, että pääsisin sillä, mutta hän oli niin kovin hätääntynyt
ja peloissaan, että vähinkin seikka sai hänet puoli hassuksi, ja hän
sanoi hyvin kiivaasti:
"Marssi tuossa paikassa saliin ja oo siellä, kunnes tulen. Sull' on
ollut jotain kujeita siell' alaalla, ja kyllä minä vielä näytän, että
saan sinun puhumaan totta, kuulekkos."
Sillä hän meni tiehensä, ja minä avasin salin oven ja nahjustin sinne.
Mutta hyvänen aika! Siell' oli ihmisiä tuvan täydeltä. Koko viistoista
tilanomistajaa, ja kaikilla heill' oli pyssyt. Minun rupes tekemään
oikein pahaa, ja mä hoipertelin eräälle tuolille ja istuin siihen. Ne
istuivat, ne muutkin, ja muutamat puhelivat puoli-ääneen keskenänsä,
mutta kaikki olit he kovasti levottomat, vaikka kokivat sitä peitellä;
se näkyi selvästi, sillä välin ottivat he hatut päästään, välin panit
ne päähänsä ja kynsivät korvantaustaan ja näpelöivät näppejään. En
minäkään aivan huoleti ollut, mutta kyllä mä sentään en liikuttanut
hattuani -- tuon voikimpaleen tähden. Minä toivoin, että Sally täti
tulis ja antais mulle pari korvapuustia, jos tahtois, ja antais mun
mennä sitten, niin että pääsisin Tomin luo ja me voitais Jimin kanssa
lähteä pakoon minkä kintuista lähtis.
No, viho viimein hän tulikin ja rupes ripittämään minua aika
lailla, mutta min' en voinut antaa yhtään suoraa vastausta, kun en
oikein tiennyt, seisoinko päälläni vai jaloillani; nuo miehet näet
hätääntyivät yhä enemmän: muutamat tahtoivat _heti_ mennä väijymään
ryöväreitä ja sanoivat, että nyt puuttui vain viis minuutia puol'yöstä,
toiset tahtoivat odottaa kunnes merkki kuuluis, ja yhä vain minua
tutkittiin ja kuulusteltiin kuin tuomiopäivänä, kunnes vapisin kuin
haavan lehti; ja se huonekin lämpeni lämpenemistään, ja voi rupes
sulamaan ja valumaan alas pitkin kaulaani ja korvieni taakse; ja
yhtäkkiä sanoi joku tuossa miesparvessa: "_Minä_ puolestani ehdotan,
että mennään sinne kojuun _nyt heti_ ja kaapataan ne, kun tulevat."
Sen kuullessani säpsähin minä kovasti, ja samassa tuli pikkunen puro
voirapuskaa liristen alas pitkin otsaani, ja Sally täti näki sen ja
kävi kalpeaksi kasvoiltaan kuin lakana ja huusi:
"Jumala siunakkoon, mikä vaivaa lasta! Hän on saanut aivokuumeen, totta
tosiaan, ja aivot alkaa sulata ja herua ulos!"
Kaikki ryntäsit sitä katsomaan, ja Sally täti sieppas hatun päästäni,
ja ulos vyörähti leipäpala ja loput voista, ja hän syleili minua oikein
puristamalla ja taputteli minua ja sanoi:
"Oh, Herran jee, kuin sä säikähytit minua, taitamaton laps! Jumalan
kiitos, ett'ei s'ollut mitään pahempaa. Kun näin tuon sotkun, luulin
sinun olevan hukassa; sen väristä ja kaikesta päätin, että aivosi
vuoti. -- Voi, hyvä laps, miks Herran tähden et sanonut, että kävit
kellarissa tuon tähden? Mitä mä siit' olisin piitannut? Kas niin,
marssi makuulle tästä nyt ja pysy siivosti sängyssäs huomiseen asti!"
Kuin tuulessa lensin mä rappusia ylös ja ukonsyöttiä alas, ja sitten
lippasin mä pimeässä minkä kintuista lähti sinne Jimin linnalle. Sain
tuskin sanaa suustani, niin olin hädissäni; mutta sanoinhan kuitenkin
Tomille niin nopeaa kuin voin, että meidän nyt tuli nelistää tiehemme
tuossa paikassa -- talo oli täynnä miehiä, ja heill' oli pyssyt!
Hänen silmänsä oikein loistivat, ja hän sanoi:
"Eihän! -- todellakin? Eikös s'oo muhkeaa?! Panen vetoa, että jos
voitais alkaa uudestaan, saisin mä heitä kokoon kaks sataa! Jos me
lykättäis kaikki tyyni kunnes -- --"
"Joudu! joudu!" sanoin mä. "Miss' on Jim?"
"Ihan vieressäs; jos ojennat kättäs, voit koskea häneen. Hän on
valevaatteissa, ja kaikki on valmiina. Kas niin, nyt me luistetaan, ja
min' alan määkyä."
Mutta samassa kuultiin me askelten tominaa ulkoa, ja joku rupes
koperoimaan munalukkoa ja joku sanoi:
"Sanoinhan, että me tultais liian aikasin; he eivät oo tulleet -- ovi
on lukittu. Nyt on paras, että muutamat menee sisään kojuun ja väijyy
heitä pimeässä ja hyökkää heidän kimppuunsa, kun tulevat. Toiset
hajaantuvat vähä ja kuuntelevat, kuuluuko heitä."
Ja niin he tulit sisään, vaan eivät nähneet meitä pimeässä ja olivat
polkea päällemme samassa kun me sukellettiin sängyn alle. Mutta me
päästiin kuitenkin eheänä reiästä läpi -- Jim ensimmäisenä, sitten
minä ja viimeisenä Tom, niinkuin m'oltiin sovittu. Nyt oltiin me siinä
pimeässä lautasuojassa, ja me kuultiin askeleita sen ulkopuolelta.
Sitten me hiivittiin sen ovelle, ja Tom seisahutti meidät siihen ja
koitti tirkistää ulos oven raosta, mutt' ei nähnyt mitään; oli siksi
pimeä. Nyt hän kuiskasi meille ja sanoi tahtovansa kuunnella, milloin
askeleet poistuisit kauvemmas, ja silloin piti meidän, kun hän antais
merkin, hiipiä ulos, Jim ensiksi ja hän itse viimeisenä. Ja niin hän
painoi korvansa oven raolle ja kuunteli ja kuunteli ja kuunteli, ja
askeleet kuuluivat vielä ulkopuolelta. Mutta viimein hän antoi tuon
merkin, tokasemalla meitä kylkeen, ja me hiivittiin ulos ja ryömittiin,
vetämättä henkeämme ja hiljaa kuin hiiret ja hanhenmarssissa kuin
Indiaanit, taketille päin, ja me tultiin sen eteen, ja minä ja
Jim päästiin onnellisesti sen yli. Mutta Tomin pöksyt tarttuivat
pahanlaiseen tikkuun ylimmässä säystässä, ja kuullessaan askeleita
tulevan, piti hänen reväistä itsensä irti, ja silloin katkes tikku ja
teki tietysti vähän ääntä; ja hänen hypätessään meidän jälkiimme ja
lennättäessään juoksuun, huusi joku:
"Kuka siellä? Vastaa, taikka mä ammun!"
Mutta me ei vastattu; me vain kruuvattiin koipiamme ja pötkittiin
poispäin. Nyt nousi suuri melu ja pamahti _pang, pang, pang_! ja kuulat
tanssivat ympärillämme! Me kuultiin, kun he huusivat:
"Tuolla n'ovat! Juoksevat joelle! Ajetaan heitä takaa, pojat! Ja
päästäkää irti koirat!"
Kuulimme heidän tulevan, sillä heill' oli saappaat jalassa ja he
huusivat ja melusivat; mutta he eivät kuulleet meitä, sillä meill' ei
ollut saappaita jalassa ja me ei huudettu eikä meluttu. Me juostiin
polkua pitkin myllylle päin; ja kun he tulivat hyvin lähelle meitä,
poikettiin me polulta pois ja mentiin piiloon pensaisiin, ja he
juoksivat ohitsemme. Heill' oli ollut koirat salpain takana, että ne ei
pelättäis ryöväreitä, mutta nyt oli ne päästetty irti, ja ne tulivat
viiltäen hirveää kyytiä ja haukkuen kuin pakanat. N'oli kuitenkin
tietysti omia koiriamme, ja kun ne saivat meidät kiinni ja näkivät,
ett'ei siin' ollutkaan muita kuin me, niin sanoivat ne vain "morjens"
ja ryntäsit eteenpäin. Me seurattiin niitä samaan suuntaan, kunnes
oltiin aivan liki myllyä, ja siitä me taas luistettiin pensaikkoon,
sinneppäin, jossa kanootini oli kätkössä, ja me hypättiin siihen ja
laskettiin vesille ja melottiin ankaraa kyytiä keskelle jokea, mutta
niin äänettömästi kuin suinkin pystyttiin. Sitten soudettiin me aivan
levollisesti sitä saarta kohti, jossa lauttani makasi, ja me kuulimme
heidän huutavan ja haukkuvan ja ulvovan pitkin rantaa, kunnes me
tultiin niin kauvas, että äänet hiljenivät ja kuolivat pois. Ja kun me
viimein tultiin lautalle, sanoin minä:
"_No_, vanha Jim, nyt oot sä vapaa mies taas, ja minä panen vetoa,
ett'et ikipäivänä tule orjaks enään."
"Niin, ja s'oli hiien hyvää työtä myös, Huck. S'oli potrasti tuumittu
ja potrasti tehty; eikä jumaliste mikkään kuningas olis keksinyt niin
konstikasta ja monimutkasta ja kummallista karkausta kuin se oli."
Me oltiin kaikki niin iloissamme kuin ihminen tämän maan päällä voi
olla, mutta iloisin kaikista oli Tom, sillä hän oli saanut kuulan
sääreensä.
Sen kuullessamme, ei me enää oltu niin turskia, Jim ja minä. Haava
kirveli kovasti ja vuoti verta; ja me panimme hänet suojukseen ja
revimme yhden herttuan paidoista suikaleisiin sitoaksemme hänen
säärensä, mutta hän sanoi:
"Antakaa tänne trasut, minä voin tehdä sen itse. Me ei saa jäädä tähän
kuluttamaan aikaa, kun karkaus on niin hyvässä vauhdissa. Laskekaa
irti ja antakaa mennä! Tämän teimme me potrasti, pojat! -- eikös niin?
Kumpahan _meillä_ olis ollut Ludvig XVI hoidettavana! Silloin jumaliste
ei olis tullut hänen elämäkertaansa mitään tämmöstä: 'Oi, poika pyhän
Ludvigin, nous' ylös taivaaseen!' Ei laisinkaan. Me oltais kyllä viety
hänet rajan yli niin vikkelästi, että: 'ota hiiri hännästä kiinni'. Kas
niin, laskekaa irti, laskekaa irti!"
Mutta Jim ja minä, me neuvoteltiin -- ja tuumattiin. Ja hetken päästä
sanoin minä:
"Sano se, Jim."
"No", sanoi hän, "minä aattelen tällä viisin, Huck: Jos se nyt olis
_hän_, jot' olis autettu karkaamaan, ja joku niistä toisista pojista
olis sattunu saamaan lyijyä sääreensä, niin sanoisko hän: Pelastakaa
vain minut, äläkää huoliko hakea tohtoria tuolle haavotetulle? Sanoisko
herra Tom niin? Ei, minä paan vetoa, ett'ei hän sanois niin. _No_,
sopiiko nyt Jimille mennä sanomaan niin? Ei, eikä jumaliste Jim tule
sitä sanomaan. Minä en liiku paikalta, ennenku on tuotu _tohtori_
tänne, -- en, vaikk' oltais tässä neljäkymmentä vuotta."
Tiesinhän minä, että Jim oli valkonen sisältäpäin, ja ootin että hän
sanois juur niinkuin hän sanoi -- ja minä olin aivan samaa mieltä kuin
hän ja sanoin Tomille, että minä heti lähtisin hakemaan tohtoria. Hän
pani kovasti vastaan ja piti aika elämää, mutta Jim ja minä pidettiin
puoliamme; ja nähdessään, miten viimein minä menin laittamaan kanootin
valmiiksi, sanoi Tom:
"No, jos nyt sittekin niin pitää olla, niin minä sanon sulle, miten sun
pitää menetellä tullessas kauppalaan. Sinun pitää panna ovi lukkoon
ja sitoa huivi tohtorin silmille, niin ett'ei hän näe mitään, ja
pakottaa hänet vannomaan, että hän on hiljaa kuin haudassa, ja pistää
kukkaro kultarahoja hälle käteen ja sitten kulettaa häntä ristin rastin
pimeässä ja sillä viisin taluttaa hänet kanootille, ja sitten sinun
myös pitää soutaa tänne pitkää mutkatietä, saarien välistä; ja tutki
tarkasti hänen taskunsa ja ota pois hältä hänen liitunsa äläkä anna
sitä takasin, ennenkun olet hänen kanssaan kylässä taas; muuten hän
salaa panee liidullaan merkin tähän lauttaan, löytääkseen sen jälleen.
Ne tekevät aina niin."
Lupasin menetellä sillä viisin ja lähin matkaan, ja Jimin piti mennä
piiloon metsään, nähdessään tohtorin tulevan, ja viipyä siellä kunnes
hän lähtis.


Yhdeksästoista luku.

Tohtori oli vanha herra, hyvin siivo ja hyväntahtoinen vanha herra,
kun kerran sain hänet valveille. Kerroin hänelle, että minä ja veljeni
mukamas eilen iltapäivällä oltiin metsästämässä eräällä saarella,
ja että m'oltiin yötä muutamalla vanhalla lautalla, jonka olimme
löytäneet; ja keskellä yötä mahtoi veljeni, sanoin mä, potkasta
pyssyynsä unissaan, sillä se laukesi ja ampui häntä sääreen; ja me
pyydettiin nyt tohtoria, sanoin mä, tulemaan sinne häntä katsomaan
sanomatta siitä mitään kellekkään, sillä me aiottiin, sanoin mä, mennä
kotiin illalla ja yllättää heidät tulollamme.
"Mistä te ootte?" kysyi tohtori.
"Phelpsiltä."
"Vai niin", sanoi hän. Ja vähän vaiettuaan sanoi hän taas:
"Miten se laukaus tapahtuikaan, sanoit sä?"
"Hän kai näki jotain unta, ja se laukes ja ampui häneen."
"Sepä eriskummainen uni, se", sanoi hän.
No, hän sytytti lyhtynsä ja pani vähän kauskua pieneen laukkuun,
ja niin me mentiin. Mutta nähdessään kanootini, sanoi hän, että se
kyllä meni mukiinsa yhdelle mukamas, mutt' oli liian pieni ja kikkerä
kahdelle. Minä sanoin:
"Ooh, ei tohtorin tarvitse pelätä, se kannatti helposti meidät kaikki
kolme."
"Mitkä kolme?"
"Niin, Sidin ja minun ja -- ja -- ja -- _pyssyt_, piti mun sanomani."
"Hm", sanoi hän.
Mutta hän pani jalkansa kanootin laidalle ja ravisteli sitä; ja hän
puisteli päätään ja sanoi, että meidän täytyi etsiä joku tukevampi
vene. Mutta ne olivat kaikki lukossa ja ketjuissa; ja hän otti viimein
minun kanootini ja sanoi, että minä voisin odottaa kunnes hän palajaisi
tai jatkaa metsästystäni tai mennä kotiin valmistelemaan heitä
varovaisesti uutiseen veljeni tapaturmasta. Mutta tähän valmistamiseen
min'en tahtonut ruveta, ja sen sanoinkin hälle, ja sitten sanoin, miten
hän löytäisi lautan; ja hän lähti matkaan.
Tuumiskellen siinä yhtä ja toista tuli mulle viimein väsymys, ja
minä ryömin muutaman lautatapulin alle nukahtamaan vähäsen. Mutta
herätessäni siitä nukahuksesta oli aurinko korkealla pääni päällä! Minä
ylös kuin tuulessa ja suoraa päätä tohtorin talolle; mutta siellä he
sanoivat mulle, että hänt' oli kutsuttu pois yöllä ja että hän viel'
oli sillä retkellä. Voi sentään, aattelin mä, näyttäähän siltä, kuin
Tomin olis kovin huonosti asiat, ja minun täytyy lähteä suoraa päätä
saarelle. Ja niin mä siinä paikassa juoksuun, ja mä kiersin kulman ja
olin puskea pääni suoraan eno Silaksen mahaan! Hän sanoi:
"Herranen aika, _Tom_! Missä sin'oot kuleksinut kaiken aikaa, poika
lurjus?"
"_Minä_ en oo ollut missään", sanoin mä, "oomme vain hakeneet tuota
karkuneekeriä -- minä ja Sid."
"No, mutta missäpäin ootte sitten olleet? -- Tätinne on ollut aivan
hirveän levoton."
"S'oli aivan turhaa, se", sanoin mä, "kyllä me aina tallella ollaan. Me
seurattiin noita miehiä ja koiria, mutta ne juoksivat pois ja joutuivat
meistä hukkaan; ja sitten oli kuin olis heidän äänensä kuulunut joelta,
ja me otimme veneen ja seurasimme heitä, mutt' emme saavuttaneet, ja
viimein laskettiin me rantaan eräälle saarelle ja mentiin nukkumaan,
ja me herättiin vastikään ja soudettiin tänne, ja Sid juoksi vain
postikonttoriin kysymään, olisko siellä mitään kirjeitä, ja minun piti
vain kokea hankkia vähän ruokaa, ja sitten aiottiin me lähteä kotiin."
Ja me mentiin postikonttoriin hakemaan "Sidiä", mutta hän ei ollut
siellä, kuten minä hyvin tiesin; ja sitten ukko otti sieltä ulos
erään kirjeen, ja me odotettiin vielä hetken aikaa, mutta Sidiä ei
kuulunut; ja sitten ukko sanoi "tule pois! Sid tulkoon jalkapatikassa
tai veneellä, kun hän on kyllikseen lurjustanut ympäri -- me lähetään
hevosella." Min'en saanut häntä jättämään minua sinne odottamaan Sidiä;
siit'ei mukamas olis mitään hyötyä, ja minun täytyi tulla näyttämään
Sally tädille, ett'ei ollut mitään hätää mukamas.
Kun me tultiin kotiin, oli Sally täti niin sanomattomasti ilonen
nähdessään minut, että hän nauroi ja itki yhtaikaa ja syleili minua ja
taputteli minua, ja sitten hän tukisti minua vähäsen ja sanoi, että hän
kyllä löylyttäis Sidin että tuntuis, kun se vintiö tulis kotiin.
Ja h'olit kutsuneet talon täyteen tilanomistajia ja heidän rouviaan
päivällisiksi; ja herra hallikkoon sitä lörpötystä ja kaakotusta, ku
siell' oli! Pahin kaikista oli vanha rouva Hotchkiss; hänen kielensä
pyöri kuin myllyn ratas lakkaamatta. Hän sanoi:
"Jaa-a, rakas Sally, min'oon nuuskinu läpi koko mökin, ja minä ainaki
sanon että tuo neekeri oli hullu. Minä sanoin niin sisar Domrell'ille
-- enkös sanonu? Sanoinpa vissistä; justiin niin oli minun sanani.
Kuulkaahan: hän on totisesti hullu, sanoin mä. Kuulihan siellä kaikki,
kun sen sanoin. Hän on vikapäinen, sanoin mä, näkeehän sen selvästi.
Kattokaahan tuota tahkoa, sanoin mä; eihän kukaan viisas ihminen ota ja
nakertele tommosta hassutusta vanhaan tahkoon, sanoin mä. Tässä murtu
yhen ihmisen sydän, ja tässä eli eräs ihminen kolmekymmentäseitsemän
vuotta; eikä siinä kylliks, vaan Lutvikki kuuvennentoista avioton
poika, sanoin mä, ja tommosta hullutusta. Hän on ihka hullu, sanoin mä;
senhän sanoin siellä heti, ja sen sanon vieläkin -- tuo neekeri oli
täys hullu -- hullu kuin Nepokonnaeesari, sanoin mä."
"Ja katsokaa näitä tikkaita, ku tuo ihminen on punonut kokoon
trasuista, katsos, sisar Hotchkiss", sanoi vanha rouva Domrell, "mitä
herran nimessä hän niillä -- --"
"Justiin samat sanat, ku minä äsken sanoin sisar Utterbackille, niin,
kysykää hältä itseltä; siit'on tuskin kahta minuutia. Katsokaa näitä
tikkaita, sanoi hän; niin, sanoin mä, _katsokaa_ niitä, mitä herran
nimessä aikoi hän niillä tehä? Joo-o, sanoi hän, hän -- --"
"Mutta millä viisin _saivatkaan_ he sinne _sisään_ tuon tahkon? ja kuka
tässä maailmassa on kaivanut tuon _reiän_? ja kuka -- --"
"Justiin sitä samaa minäkin, veli Penrod! -- ojennappa tänne tuo
sylttipurki -- kiitoksia -- minä sanoin vastikään sisar Dunlopille:
kuinka herran nimessä saivat he sinne sisään tuon tahkon? sanoin mä?
Ja ilman mitään _apua_, nähkääs, ilman _apua_. Ee-i, sanoin mä, älkää
luulkokkaan, ett'ei heit' ollu kukaan auttamassa; heit' on vähintäänkin
ollu koko _tusina_ auttamassa tuota neekeriä karkuun, uskokaa se, ja
minä nylkisin vaikka jokikisen neekerin elävältä tässä talossa, mutta
minä saisin ne viimein puhumaan totta, sanoin mä, ja -- --"
"Koko _tusina_, sanotte! -- niit'on ollut _neljäkymmentä_! Katsellaan
vain noita veitsistä tehtyjä sahoja ja muuta; niiden tekemiseen on
mennyt aikaa. Katsokaa tuota sängynjalkaa, jok'on sahattu poikki
mokomilla työkaluilla -- viikon työ kuudelle miehelle. Katsokaa tuota
oljista tehtyä neekeriä sängyssä. Ja katsokaa -- --"
"Älähän sano, veli Hightowen! S'on niinku sanoin veli Phelpsille,
hälle itselleen, ja muille myös. Aatteleppas, veli Phelps, sanoin mä,
tuota, aatteleppas sängynjalkaa, jok'on tolla viisin sahattu poikki,
aatteleppas sitä, sanoin mä. Hän ei ole sahannut sitä poikki itse, s'on
vissi se, sanoin mä -- _joku_ sahasi sen poikki, s'on minun ajatukseni,
sanoin mä -- --"
"Niin, totta maarian, siell'on täytynyt olla mökki täynnä neekerejä
joka yö neljä viikkoa tuota kaikkea tekemässä, sisar Phelps.
Katsokaa vain tuota paitaa -- täpö täynnään salasia merkkejä ja
neekerikirjotusta afrikalaisella verellä! Antasin paikalla kaks
dollaria, jos osaisin sitä lukea. Ja kyllä mä näyttäsin noille
neekeriroistoille, ku sen kirjotti, näyttäsin millaista s'on kun äiti
piiskaa."
"Jaa-a, _apuväkeä_ hänt' auttamassa, veli Marples! Sanokaahan
vielä! Kyllä totta tosiaan näkisitte, että heill'on ollu apua, jos
olisitte ollu tässä talossa nyt viime aikana. Herran jee, hehän ovat
varastaneet mit'ikinä ovat saaneet kynsiinsä -- vaikka m'ollaan
vahdittu heitä alinomaa. He varastivat tuon paidan pyykkinuoralta ihan
nenäni alta! ja tuo lakana sitten, josta h'ovat tehneet nuo hassut
köysitikkaat, sen varastivat he jumala ties kuinka monta kertaa; ja
jauhoja ja kynttilöitä ja kynttiläjalkoja ja lusikoita ja vanhan
vuoteenlämmittäjän ja tuhansittain muita kapineita, joita en enää voi
muistaakkaan, ja päälle päätteeksi uuden kattuunileninkini; ja minä
ja Silas ja hyvät sisarenpoikani Tom ja Sid, me pidettiin vahtia yöt
päivät, näkemättä heistä hiuskarvaakaan, kuulematta näpähystäkään.
Ja sitten, voi hyvänen aika! luistavat he tiehensä ihan nenämme alta
ja peijaavat meidät, eikä vain meitä, vaan myös noita ryöväreitä
Indiaanein alueelta, ja lentävät matkaansa tuon neekerin kanssa,
saamatta naarmuakaan -- vaikka heill'on kintereillään kuustoista miestä
ja kakskymmentäkaks koiraa! Onko semmosta koskaan kuultu tai nähty?
Eihän ees _aaveet_ olis tehneet tuota paremmin. Ja minä luulen, että
n'oli aaveita -- sillä, _tehän_ tunnetta meidän koiramme, ja parempia
koiria ei ole, _ne_ ei osannu heidän jälilleen! Jos joku voi selittää
_sen_ asian, niin -- enhän muuta pyydäkkään, en -- --"
"Niin, kyllä s'on -- --"
"No, mutt' en oo koskaan -- --"
"Ja _kotivarkaita_ vielä, onhan se -- --"
"Herrai jestante varjele! Min' olisin pelästyny kuoliaaks -- --"
"Pelästyny kuoliaaks! Niin, älkäähän sanoko muuta! Min' olin niin
pelästynyt, että minä viimein en tohtinu maata enkä istua, sisar
Ridgeway. Ja totta totisestikin aloin viimein pelätä, että he
varastaisivat jonkun meistä. Se kuuluu kyllä hullulta _nyt_, kun
on päivänaika; mutta silloin minä totta maar aattelin, että siellä
nukkuvat nuo molemmat poika raukat ylhäällä yksinäisessä huoneessaan,
ja jumala ties mitä voi tapahtua; ja viimein pelkäsin niin, että
kapusin ylös ja lukitsin oven ulkoa. Sen totta tosin teinkin. Sillä mä
aattelin että jos _minä_ olisin poika ja nukkuisin siellä, niin -- --"
Siihen hän vaikeni ja rupes vilkasemaan minuun, ikäänkuin vähän
hämmästyneenä -- ja minä tykkäsin ett' oli paras mennä kävelemään
vähäsen.
Minä, nähkääs, aattelin itsekseni, että voisin paremmin selittää,
miks'ei m'oltu huoneessamme sinä aamuna, jos menisin ulos vähän
tuumiskelemaan asiaa. Ja myöhään illalla, kun kaikki vieraat olivat
menneet, menin minä sisään ja kerroin hälle, että Sid ja minä oltiin
pelästyneet melusta ja ampumisesta, ja, kun ovi oli lukittu, niin
kavuttiin me alas pitkin ukonsyöttiä, sanoin mä, ja me loukattiin
itsemme vähäsen, ja me ei enää koskaan tekis sillä viisin, sanoin mä.
Ja sitten mä kerroin hälle kaikki mit' olin kertonut Silas enolle jo
ennen; ja silloin hän sanoi antavansa meille anteeksi, koska mukamas
pojat on aina poikia; ja sitten hän suuteli minua ja taputteli minua
päälaelle ja istui hetken aikaa mietiskellen; ja yhtäkkiä hypähti hän
ylös ja sanoi:
"Mutta, herra hallikkoon, nythän on kohta yö, ja Sid ei oo vielä tullut
takasin! Mihin herran nimessä poika on joutunut?"
Minä juoksin ylös ja sanoin:
"Minä juoksen kaupunkiin häntä noutamaan."
"Ee-i, siit'ei tule mitään", sanoi hän. "Sinä pysyt kotona; siin'on
kylliks, kun _yks_ on hukassa. Jos hän ei oo kotona ennen illallista,
saa eno mennä häntä hakemaan."
No, hän ei tullut illalliseksi; ja niinpä heti syötyämme eno lähti.
Hän tuli takasin kello kymmenen aikaan ja näytti jokseenkin
levottomalta; ei ollut nähnyt jälkiäkään Tomista. Sally täti kävi
_hyvin_ levottomaksi; mutta Silas eno lohdutteli häntä sanoen, että
pojat ovat aina poikia ja että hän kyllä olis kotona ennen aamiaista
aivan eheänä. Mutta täti parka sanoi yhtäkaikki aikovansa valvoa vähän
aikaa ja odottaa häntä ja pitää kynttilää palamassa ikkunassa, että hän
sen näkis.
Ja kun mä sitten juoksin ylös huoneeseen ja menin nukkumaan, tuli hän
sinne myös kynttilä kädessä ja sovitteli täkkiä hyvin päälleni ja oli
niin hyvä ja herttanen mulle, että min' oikein häpesin enkä hirvinnyt
katsoa häntä kasvoihin; ja sitten hän istui sängyn laidalle ja puheli
kanssani kauvan aikaa ja sanoi, mikä kelpo poika Sid mukamas oli,
eikä näkynyt tahtovan heretä puhumasta hänestä; ja hän kysyi multa
moneen kertaan, luulinko mukamas minä, että poika parka kenties olis
haavoittunut tai hukkunut ja nyt tällä haavaa kukaties makais jossain
tuskissansa tai kuolleena -- ja _hän_ kun ei voinut häntä auttaa! ja
hän itki, ja kyynelet tippuivat alas täkilleni. Minä sanoin hälle,
ett'ei Sidillä ollut mitään hätää ja että hän aivan varmaan olis kotona
aamulla; ja silloin hän tarttui käteeni ja suuteli minua ja pyysi mun
sanoa nuo sanat uudestaan, koska ne mukamas tekivät hälle niin hyvää
hänen kauheassa levottomuudessaan. Ja mennessään viimein pois, katseli
hän niin turkkasen lempeästi minua silmiin ja sanoi:
"Min'en pane ovea lukkoon, Tom; mutta lupaathan mulle, ett'et mene
mihinkään tän'yönä? Lupaathan sen, _minun_ tähteni?"
Kyllä jumaliste minua halutti mennä, nähdäkseni miten Tomin oli laita;
mutta täti paran puhuttua tuolla viisin, en olis voinut mennä, en,
vaikk' olis mulle tarjottu kuningaskuntia.
Mutta täti oli mielessäni, ja Tom oli mielessäni, niin että mä nukuin
huonosti. Ja kaks kertaa sin' yönä kapusin mä alas pitkin ukonsyöttiä
ja menin hänen ikkunansa alle ja kurkistin siitä sisään. Ja yhä istui
hän siellä kynttilöineen ikkunassa ja katseli tielle päin, vesi
silmissä; ja minä toivoin kovasti, ett'olisin voinut tehdä jotakin
hänen hyväksensä, mutta min'en voinut muuta kuin vannoa, ett'en
ikipäivinäni tekis mitään, josta hän tulis pahoilleen. Ja kolmannella
kerralla, kun kävin siellä kurkistamassa, aamunkoitossa jo, istui hän
paikallaan yhä, mutta kynttilä oli melkein palanut loppuun, ja hänen
harmaa päänsä nojasi kättä vasten, ja hän oli nukkunut.


Kahdeskymmenes luku.

No, ukko hän kävi kaupungissa taas ennen aamiaista, mutt' ei saanut
vihiäkään Tomista; ja aamiaispöydässä istuivat he molemmat ääneti ja
tuumailivat vain, ja kovin he näyttivät murheellisilta, ja heidän
kahvinsa jäähtyi, eikä he syöneet mitään. Viimein sanoi ukko:
"Annoinko mä sulle kirjeen?"
"Minkä kirjeen?"
"Sen, jonka sain postista eilen."
"Ei, et sin' antanut mulle mitään kirjettä."
"Hoo, hoo, kai sen unohdin sitten."
Hän kaiveli kaikissa taskuissaan ja meni sitten ulos ja tuli hetken
päästä takasin ja antoi hälle kirjeen.
"Ooh", sanoi Sally täti, "sehän on Pietarista -- sisarelta."
Minusta tuntui kuin pikkunen pasteerailu ulkona tekis mulle hyvää;
mutt' en voinut liikkua paikaltani. Ennenkun Sally täti ennätti sit'
avata, putos se hältä lattialle -- sillä hän näki jotakin. Ja minä
näin myös. S'oli Tom Sawyer, jota kannettiin matrassilla; ja tuo vanha
tohtori; ja Jim Sally tädin kattuunileningissä ja kädet sidottuina
selän taakse; ja joukko muita ihmisiä. Minä kätkin kirjeen ens
paikkaan, mikä sattui silmiini, ja ryntäsin ulos. Sally täti viskausi
Tomin ylitse, itkien surkeasti, ja huusi:
"Ooh! hän on kuollut, hän on kuollut, minä tien, että hän on kuollut!"
Ja Tom hän käänsi päätänsä vähäsen ja mumisi jotakin, joka osotti,
ett'ei hän ollut oikein selvä tuosta päästään; ja silloin Sally täti
kohotti käsiään ja sanoi:
"Jumalan kiitos, hän elää! Voi, kuinka olen ilonen!" Ja hän suuteli
häntä ja lensi sisään laittamaan hälle sänkyä reilaan, jaellen
käskyjään joka haaralle, sekä neekereille että kaikille muillekkin,
niin nopeasti kuin suinkin sai kieltään liikkumaan.
Minä seurasin noita miehiä, nähdäkseni mitä he aikoivat tehdä Jimille;
ja vanha tohtori ja Silas eno seurasit Tomia sisään. Miehet olit
kovasti vihoissaan, ja muutamat meinasit, että Jim pitäis hirtettämän,
varotukseksi kaikille muille neekereille siinä seudussa, niin että
he eivät yrittäis karkaamaan, kuten Jim oli tehnyt, ja saattamaan
aikaan niin paljo vaivaa ihmisille ja pelottamaan koko perhettä
puoli kuolleeksi. Mutta toiset sanoivat, että se nyt ei ensinkään
kävis päinsä; sill' eihän s'ollut meidän neekerimme, meinasit he,
ja hänen isäntänsä saattais tulla minä päivänä hyvänsä ja vaatia
meiltä korvausta hänestä. Se seikka heitä jäähdytti vähäsen, sillä
niinhän s'on aina, että ihmiset, jotka kaikkein kiihkeimmästi huutavat
hirttonuoraa neekeri raukalle, jok' on tehnyt vähän pahaa, eivät juur
ole kiihkeimpiä hänestä maksamaan, saatuaan hänet hirtetyksi.
Aika lailla he sadattelivat Jimiä, ja aina tavan takaa antoi hälle
joku joukosta korvapuustin, mutta Jim ei virkkanut yhtään halkaistua
sanaa eikä ollut ollenkaan tuntevinaan minua. Sitten veivät he hänet
samaan vanhaan kojuun ja pukivat hänen päälleen hänen omat vaatteensa
ja kahlehtivat hänet jälleen kiinni, mutt'ei sängynjalkaan enää, vaan
vahvaan rautakynteen, joka lyötiin sisään paksuun seinähirteen; ja
he kahlehtivat vielä hänen kätensäkin ja hänen molemmat jalkansa ja
sanoivat, ett'ei hän sais muuta kuin vettä ja leipää syötäväkseen --
kunnes mukamas hänen omistajansa tulis tai hän myytäis avisioonilla,
jos ei omistaja olis tullut säädetyn ajan kuluessa. Sitten he täyttivät
meidän reikämme kiinni ja sanoivat, että parin tilanomistajan täytyis
joka yö seisoa vahdissa kojun ympärillä, ladatut pyssyt olallaan, ja
iso verikoira sidottais oveen pitämään vahtia päivällä. Ja siihen he
päättivät hommansa ja olivat juur kruunaamassa päivätyötään oikein
mehukkailla kiroussanoilla, kun tuo vanha tohtori tuli siihen ja
kurkisti sisään ja sanoi:
"Älkää pidelkö häntä pahemmin kuin tarvitaan, sillä hän on yhtäkaikki
oikein kelpo neekeri. Kun tulin sinne, mistä löysin pojan, näin heti,
ett'en vois leikata ulos kuulaa ilman avutta, ja poika ei ollut siinä
tilassa, ett' olisin voinut jättää hänet siihen hakeakseni apua. Ja hän
kävi yhä huonommaksi vain, ja hetken päästä rupesi hän hourailemaan
eikä tahtonut päästää minua likelleenkään, ja lörpötti, että jos minä
mukamas piirtäisin liidulla merkkejä hänen lauttaansa, hän tappais
minut, ja jumala ties mitä kaikkia hassutuksia. Minä en voinut tehdä
niin mitään hänen kanssaan; ja lopulta sanoin itsekseni: 'minun
täytyy sittenkin lähteä hakemaan apua jostakin'; ja samassa kuin sen
sanoin, tulee tuo neekeri kämpien, en tiedä oikein mistä, ja sanoo
tahtovansa auttaa; ja sitä hän tekikin, ja teki sitä kuin mies. Minä