Huckleberry Finnin (Tom Sawyerin toverin) seikkailut - 18

  venettä lainaksi, jolla voisin soutaa saarelle, jossa Jim oli
  lauttoinemme; eikä siinä kauvan viipynytkään, ennenkun leimauksen
  valossa sain nähdä yhden, jok'ei ollut lukossa. Minä hyppäsin siihen,
  irrotin nuoranpätkän, josta s'oli kiinni rannassa, ja työnsin vesille.
  Saari oli hyvän matkan päässä, melkein keskellä jokea, mutta min'en
  suinkaan kuhnustellut; ja kun vihdoin tulin perille lautalle, olin
  niin lopussa ja uupunut, että kernaimmin olisin pannut pilkalleni
  hengähtämään ja haukottelemaan, jos siihen olis ollut aikaa. Mutta
  niinpä ei ollut. Hyppäsin vain lautalle ja huusin:
  "Nous' ylös, Jim, ja laske lautta vesille! Jumalan kiitos, me ollaan
  niistä päästy!"
  Jim ryntäsi ulos suojuksesta ja tuli vastaani minua syleilläkseen;
  niin hän oli iloissaan. Mutta kun samassa leimahti ja minä hänet näin,
  lensi sydämmeni suoraa päätä kurkkuun, ja minä kukerruin takaperin
  jokeen; olin peräti unohtanut, että hän oli vanha kuningas Lear vainaja
  ja hukkunut Arapialainen, tai mitä se nyt olikaan, ja hän oli totta
  maarian pelättää pernatkin ulos kurjasta krupistani. Mutta Jim onki
  minut tuossa paikassa ylös joesta ja tahtoi minua syleillä ja siunata;
  niin iloissaan hän oli, kun min' olin jälleen kotona ja kuningas ja
  herttua hiidessä. Mutta minä sanoin:
  "Ei nyt, Jim -- jätetään nuo aamiaiseen! Laske vesille ja annetaan
  mennä!"
  No, tuossa paikassa oli kokkanuora poikki, ja pois me luisuttiin
  virrassa. Ja voi kuinka ihanalta siinä tuntui, kun me jälleen oltiin
  kahden kesken vain, vapaina väljällä joella eikä noita sen tuhannen
  kuninkaita enää ollut meitä vaivaamassa. Minun täytyi siinä iloissani
  pistää vähän tanssiksi ja panna pari kuperkeikkaa, en voinut siihen
  mitään. Mutta yrittäessäni kolmatta kuperkeikkaa, kuulin äänen, jonka
  tunsin varsin hyvin -- ja pidätin henkeäni ja kuultelin -- ja aivan
  oikein, ens leimauksen lentäessä veden yli näin muutaman veneen
  viiltävän meitä kohden. Niin s'on tässä maailmassa, älä nuolase
  ennenkun tipahtaa! Siinä istuivat soutamassa kaiken tarmonsa takaa
  kuningas ja herttua.
  Minä viskausin pitkin pituuttani alas lautalle, ja vähältä oli, ett'en
  porahtanut poraamaan.
  
  
  Kahdeksas luku.
  
  Tuskin olivat he päässeet lautalle, ennenkun kuningas ryntäsi päälleni
  ja tarttui minua kaulukseen ja sanoi:
  "Vai niin, vai aioit sinä pettää meidät, penikka! Tahoit päästä
  seurastamme, junkkari -- hä?"
  Minä kirkuin:
  "En, en suinkaan, teidän majesteettinne! Älkäähän toki!"
  "No, sano sitten ja sano heti, mikä sull' oli mielessä, sinä pikku
  kanalja, tai minä väännän niskas nurin!"
  "Sanon, sanon, teidän majesteettinne. Mies, joka piti minusta kiinni,
  oli hyvin hyvä mulle ja sanoi, että häll' oli ollut poika, melkein yhtä
  vanha kuin minä, jok' oli kuollut viime vuonna, ja häntä säälitti,
  sanoi hän, nähdessään minut niin suuressa vaarassa; ja kun he sitten
  kaikki, kun tuo rahapussi löydettiin, ryntäsit kirstulle, päästi hän
  käteni ja kuiskas: 'Pötki tiehes nyt, tai hirttävät he sinut'. Miks'
  olisin jäänyt siihen seisomaan? Enhän _minä_ mitään voinut. Olisinko
  jäänyt siihen heidän hirtettäväkseen? Eihän siit' olis ollut hyötyä
  kellekkään. Minä juoksin tieheni, löysin veneen ja riensin tänne ja
  pyysin Jimin laskea sukkelasti ulos, tai saisit he minut kiinni ja
  hirttäisit minut, sanoin mä, ja mä sanoin myös pelkääväni, että te ja
  herttua ette enää olis hengissä, ja min' olin hirveän suruissani ja Jim
  myös, ja sitten olin hirveän ilonen nähdessäni teidän tulevan. Kysykää
  Jimiltä, eik' ollut niin."
  Jim sanoi ett' oli niin, mutta kuningas käski hänen pitää kitansa ja
  ravisteli minua taas kovasti kauluksesta ja uhkasi hukuttaa minut.
  Silloin sanoi herttua:
  "Anna pojan olla, sinä vanha hupakko! Olisikko _sinä_ tehnyt toisin? Ja
  kysyitkö sinä _häntä_, kun pääsit heidän kynsistään? En ainakaan _minä_
  muista, ett' olisit sitä tehnyt."
  Kuningas hellitti minusta ja rupes sen sijaan kiroamaan tuota kaupunkia
  ja kaikkia ihmisiä siellä. Mutta herttua sanoi vain:
  "Kiroile sinä ennen omaa tyhmyyttäs, niin teet oikein; oot sen
  rehellisesti ansainnut. Sin'et oo saanut aikaan yhtään järkevää juonta
  koko tässä yrityksessä, pait mitä tulee tuohon siniseen nuoleen
  karvarin rinnassa. S'oli nerokas keksintö; se pelasti meidät. Ilman
  sitä olisit he pistäneet meidät putkaan kunnes Englantilaisen tavarat
  olisivat tulleet - ja sitten -- kuritushuone, jumal'avita! Mutta tuo
  konsti saattoi heidät hautausmaalle, ja siellä he onneksemme löysivät
  kultapussin. Jos nuo narrit eivät olis menettäneet kaikkia malttiaan
  rynnätessään ruumisarkulle ja antaneet meidän siinä samassa luistaa,
  niin me varmaankin nukuttais kravatit kaulassamme tän' yönä --
  kravatit, jotka kestää ja pitemmät kuin _me_ tarvitaan."
  He vaikenit hetkeksi ja miettivät. Sitten sanoo kuningas ikääskuin
  hajamielisesti:
  "Niin, niin -- ja me kun luultiin, että _neekerit_ olit varastaneet
  pussin!"
  Minä säpsähin vähäsen.
  "Niin", sanoi herttua hyvin hitaasti ja ivallisella äänellä, "me
  _luultiin_ niin."
  Noin puolen minuutin päästä hönisi kuningas:
  "Eli oikeastaan -- _minä_ luulin niin."
  Herttua sanoi samaan tapaan:
  "Päin vastoin -- _minä_ niin luulin."
  Kuningas tiuskasi:
  "Kuule, Bilgewater, mitä pirua sinä tarkotat?"
  Herttua vastas hyvin reippaasti:
  "Jos siksi tulee, pitäis minun kysyä sulta, mitä pirua _sinä_ olet
  tarkottanut."
  "Älä lörpöttele!" sanoi kuningas hyvin ivallisesti; "sinä kenties kävit
  unissas, tietämättäs mitä teit?"
  Herttua nyt kiivastui kovasti ja sanoi:
  "Ole sinä, jumaravita, lörpöttämättä mielettömiä. Luulekko mua
  hulluks? Ethän väittäne, että _minä_ tiedän kuk' oli kätkenyt rahat
  ruumisarkkuun? Hä?"
  "Kentiespä niin väitän -- sillä sitä ei tehnyt kukaan muu kuin teidän
  herttuallinen korkeutenne itse."
  "S'on valetta!" ja herttua karkasi hänen päällensä. Kuningas ulvoi:
  "Älä kurista minua! -- Minä peruutan!"
  Herttua sanoi:
  "No, tunnusta sitten ensiks, että _sinä_ kätkit rahat sinne ja tuumasit
  päästä minusta, kun sopis, ja sitten hiipiä yksinäs sinne ja kaivaa
  rahat ylös haudasta ja pitää ne itse kaikki tyyni."
  "Ootappa vähä, herttua -- vastaa mulle ens rehellisesti yhteen
  kysymykseen; sano mulle, että _sinä_ et pannut pussia kirstuun, niin
  uskon sinua ja peruutan kaikki mitä sanoin."
  "Sinä riivatun vanha kanalja, sinä tiedät varsin hyvin, ett'en minä
  sitä tehnyt. No!"
  "Hyvä, hyvä, minä uskon sinua. Mutta vastaa mulle vielä yhteen ainoaan
  kysymykseen -- älä suutu nyt -- etkö sinä _aikonut_ nykästä noita
  rahoja ja kätkeä niitä? Sano nyt, veli kulta!"
  Herttua vaikeni hetkeksi; sitten sanoi hän:
  "No -- miten lie ollutkaan, mutta minä sitä en kuitenkaan _tehnyt_.
  Mutta _sinä_, sinä et ainoastaan aikonut sitä, vaan sinä teit sen myös."
  "Vaikka kuolisin tuohon paikkaan, herttua -- minä en sitä tehnyt,
  kautta kunniani! Enhän sano, ett'en sitä _tuumannut_, sillä, Jumala
  paratkoon, minä tuumasin sitä; mutta sinä -- ei, vaan joku ennätti
  eelleni."
  "Sinä valehtelet! Sinä teit sen, ja sinun täytyy se nyt tunnustaa,
  taikka -- --"
  Rupesi jo korisemaan kuninkaan kurkussa, ja hän sai töin tuskin
  prässätyksi ulos:
  "No-oh! _Minä tunnustan_!"
  No, se ilahutti minua, semmonen tunnustus, ja minusta tuntui nyt paljo
  turvallisemmalta. Herttua hellitti kätensä hänen kurkustaan ja sanoi:
  "Jaa, jos sinä vielä kiellät, niin piru vie hukutankin sinut. Niin,
  istu siinä nyt rääkymässä kuin laps kakara -- s'on sulle juur omiaan,
  tuolla viisin tehtyäs. Onko koskaan nähty mokomaa vanhaa sikaa --
  nielee vaikka omat porsaansakin. Ja minä kun luotin sinuun kuin
  omaan äitiini! Ettäs et häpee seisoa kuulemassa, kun muutamia köyhiä
  neekeri parkoja syytetään viattomasti, -- puhumattas sanaakaan heidän
  hyväkseen! Saakeli, johan ymmärrän miks niin hartaasti tahoit, että
  meidän piti täyttää kassavaillinki -- sinä tahoit narrata multa vielä
  nekin rovot, jotka olin ansainnut Kameleontilla ja muilla affääreillä,
  ja nykästä itselles _kaikki tyyni_!"
  Kuningas sanoi nöyrästi ja vieläkin itkuäänellä:
  "Mutta hyvänen aika, sinähän itse keksit tuon, että täytettäis
  kassavaillinki."
  "Tuki turpas! Min'en jaksa kuulla!" sanoi herttua. "Näet nyt mihin on
  jouduttu. He saivat kaikki omat rahansa takasin ja _sitä paitse_ meidän
  rahamme, niin ett'ei meill'oo jälellä kuin pari kurjaa kolikkoa. Mee
  nukkumaan, vanha roisto, ja katso, ett'et enää eläessäs laita mitään
  kassavailinkia _mulle_, sanon mä."
  Hyvin nolattuna kömpi kuningas lautasuojukseen ja otti framille
  viinapullonsa, lohduttaakseen itseään; ja ennen pitkää aukasi
  herttuakin puolestaan pullonsa. Ja puolen tunnin kuluttua olivat
  he paraat ystävykset mit' olla voi, ja mitä enemmän he päihtyivät,
  sitä hartaammaksi kävi ystävyys, kunnes he viimein nukkuivat toinen
  toisensa syliin. Hirveän humalassa he olivat, mutta minä huomasin,
  ett'ei kuningas kuitenkaan ollut niin humalassa, että hän uudelleen
  olis ruvennut kieltämään kätkeneensä rahapussin. Ja se seikka minua
  ilahutti. Kun he lopulta jo kuorsasit täyttä vauhtia, oli Jimillä ja
  mulla pitkä juttuhetki, ja minä kerroin hälle kaikki tyyni.
  
  
  Yhdeksäs luku.
  
  Nyt ei me moneen, moneen päivään uskallettu seisahtua minkään kaupungin
  viereen; me vain kulettiin suoraa tietä eteenpäin keskeltä virranuomaa.
  Me oltiin nyt kaukana etelässä, lämpimän ilman maassa, ja hyvin kaukana
  kotoa. Me nähtiin puita, joissa kasvoi Espanjan sammalta, jota riippui
  alas oksista pitkänä harmaana partana. En ollut ennen nähnyt mitään
  semmoista; tykkäsin, että metsät näyttivät kovin juhlallisilta ja
  kolkoilta. No, nuo molemmat kanaljat arvelit nyt, ett' oltiin kylliks
  kaukana kaikista vaaroista; ja niinpä he taas alkoivat harjottaa
  ammattiaan kylissä ja kaupungeissa.
  Ensiks pitivät he pari raittiusesitelmää, mutta tulot niistä piisas
  tuskin kunnolliseen humalaan heille kumpasellekkin. Muutamassa toisessa
  kylässä yrittivät he pitää tanssikoulua; mutta he eivät osanneet
  tanssia enemmän kuin vanha kenkuru, niin että jo ens kerralla, kuin he
  viskelit koipiansa ja potkivat kuin hevoset, iso joukko ihmisiä törmäsi
  sisään ja potkasi heidät ulos kaupungista. Toisessa paikassa pitivät he
  luentoja "kaunopuheliaisuudesta", mutta he eivät saaneet kaunopuhella
  kauvan; kuulijat nousivat paikoiltaan nyrkit tanassa ja käskivät heidän
  mennä h -- vettiin. Sitten koittivat he lähetyskokouksia ja spiritismiä
  ja sanoivat olevansa tohtoreita ja tietäjiä ja jumala ties mitä;
  mutta mikään ei vain tahtonut onnistua. Viimein lannistuivat he aivan
  kokonaan ja makasit vain pitkällään lautalla, puolet päivästä yhteen
  mittaan, tuumaten ja tuumaten vain, hiiskumatta halkaistua sanaa; ja
  kovin he näyttivät nyreiltä ja kiukkuisilta.
  Viimein muuttivat he tapaa ja rupesit supattelemaan puoliääneen
  keskenänsä lauttamökissä - pari kolme tuntia yhteen mittaan, niin että
  Jim ja minä tultiin levottomiks. Se näytti rumalta, ja me luultiin,
  että heill' oli jotain vielä pirullisempaa mielessä kuin koskaan ennen.
  Me tuumattiin ja tuumattiin, ja viimein tultiin me siihen päätökseen,
  että he aikoivat murtautua johonkin taloon tai kauppapuotiin tai
  kenties ruveta tekemään väärää rahaa tai jotain semmoista. Siitä me
  pelästyttiin kovasti, ja me sovittiin keskenämme, että me ei ruvettais
  mihinkään tekemisiin heidän kanssaan mokomissa ammateissa, vaan me
  annettais heille palttua milloin vain ensiks sopi ja luistettais
  tiehemme niin pian kuin suinkin. No, varhain eräänä aamuna kätkimme
  me lautan hyvään piilopaikkaan pari virstaa muutaman kehnonpuoleisen
  kauppalan alapuolelle, jonka nimi oli Pikesville; ja kuningas meni
  maihin ja käski meidän muiden pysyä lautalla ja olla hiljaa, sillaikaa
  kuin hän pistäytyi kaupungissa tiedustelemassa, olisko kukaan siellä
  vielä kuullut puhuttavan Kuninkaallisesta Kameleontista. ("Olisko
  siellä mitään taloa, johon sopis murtautua, kai tarkotat sä", aattelin
  itsekseni; "ja kun ootte toimittaneet murtovarkauden ja palaatte tänne
  takasin, niin kummeksitte suuresti, mihin minä ja Jim ja lautta ollaan
  joutuneet -- ja kummeksia saatte"). -- Hän sanoi myös, että jos hän ei
  olis palannut puolipäivän aikaan, niin voitais herttua ja minä päättää,
  että kaikki oli hyvin, ja tulla sinne hänen perästään.
  Me jäätiin siis lautalle. Mutta vähän ajan päästä rupes herttua
  rehkimään ja hikoilemaan kovin ja oli nähtävästi kovassa
  pinnistyksessä. Hän toreli ja haukkui meitä jos jostakin, ja kaikki,
  mitä me tehtiin, oli tyhmästi ja hullusti tehty mukamas. Me nähtiin
  selvästi, että joku lemmontyö oli tekeillä. Minä oikein olin ilonen,
  kun oltiin puolipäivässä eikä mitään kuningasta näkynyt; saatiinhan
  toki vähän vaihtelua ja kenties vaihtelua oikein piisalle asti, jos
  minä pääsisin pujahtamaan tieheni hyviss' ajoin. No, minä ja herttua
  mentiin siis kaupunkiin ja me haimme siellä kuningasta jos jostakin.
  Viimein löysimme sen vanhan itikan muutamasta pienestä, kurjasta
  kapakasta, ja hän oli aivan sikapäissään, ja joukko jätkiä piti häntä
  pilanaan ja ärsyttivät häntä. Hän kiroili ja toreili minkä jaksoi,
  mutt' oli niin tällingissä, ett'ei pysynyt pystyssä eikä siis voinut
  heille mitään. Herttua alkoi haukkua häntä vanhaksi pöllöksi, ja
  kuningas antoi takasin minkä pystyi. Kun h'olit oikein paraimmassa
  vauhdissaan, luiskahin minä tieheni ja juoksin rantatietä alas kuin
  ajettu kauris; ja minä päätin mielessäni, että jumaliste pitikin aikaa
  kulua ennenkun he saisit nähdä minua ja Jimiä tässä maailmassa. Tulin
  perille aivan hengästyksissäni, mutta niin turkkasen ilosena, ja huusin
  täyttä kurkkua:
  "Päästä irti, Jim! Nyt lähetään!"
  Mutta kukaan ei vastannut, eikä ketään tullut suojuksesta. Jim oli
  poissa! Minä huusin, huusin uudelleen ja taaskin uudelleen; juoksin
  sinne tänne metsässä huutaen ja kiljahtaen, mutta turhaan -- vanha Jim
  oli hukassa. Viimein istuin maahan ja puhkesin itkemään; en voinut
  sille mitään. Mutta kauvan en siinä pysynyt. Menin maantielle ja
  kävelin sitä kappaleen matkaa, tuumiskellen pitkin päätäni mitä nyt
  tekisin. No, yhtäkkiä tuli vastaani muuan poika, ja hältä kysyin, oliko
  hän nähnyt muuatta vierasta neekeriä, jok' oli puettuna niin ja niin;
  ja hän sanoi:
  "Oon kyllä."
  "Missä sitten?"
  "Tuoll' alempana, Silas Phelpsin talolla, kolme virstaa tästä. S'oli
  karkuneekeri, ja h'olit panneet hänet kiinni. Häntäkö sinä haet?"
  "Johan nyt! Minä tapasin hänet sattumalta metsässä pari tuntia
  sitten, ja hän sanoi, että jos huutaisin, niin hän leikkais maksan
  rinnastani -- ja sitte käski hän minun panna maata ja pysyä paikalla
  siinä, ja minä tein sen. Oon maannut siellä tähän asti; en uskaltanut
  liikahtaakkaan."
  "No", sanoi hän, "sinun ei tarvitte pelätä enään; hän on kiinni nyt.
  Hän oli karannut jostain paikasta etelämpänä, sanoivat."
  "S'oli kai hyvä saalis niille, jotka saivat hänet?"
  "Oli. Hänest' on kakssataa dollaria palkintoa. S'on kuin noukkis rahoja
  maantieltä."
  "Ompa totta maarian -- ja nuo rahat olisivat nyt minun, jos olisin
  ollut vähä vahvempi. Minähän hänet ensiks näin. Kuka pani hänet kiinni?"
  "S'oli eräs vanha mies -- muuan vieras -- ja hän möi oikeutensa
  neljästäkymmenestä dollarista, sillä hän oli menossa jokea ylöspäin
  eikä tahtonut oottaa enää, sanoi hän. Minä olisin oottanut, minä,
  vaikka seittemän vuotta."
  "Niinpä minäkin", sanoin mä. "Mutta kenties hänen oikeutensa ei
  olekkaan sen enempää väärtti, koska hän antoi sen mennä mokomasta
  polkuhinnasta. Kenties piilee jutussa jotain peevelin peliä?"
  "Ei niin mitään. Minä näin itte kuulutuksen. Hän on siinä kerrottuna
  ihan säntilleen -- kuin kuvassa -- tukasta varpaaseen, ja siinä
  sanotaan mihin tilaan hän kuului, siell' alapuolella New-Orleansia.
  Ehei, se afääri ei ole mitään huijausta, s'on vissi se. Kuules, anna
  mulle tupakkamälli, jos sull' on."
  Mull' ei ollut mitään mälliä, ja hän meni matkoihinsa. Minä menin alas
  lautalle jälleen ja istuin suojukseen ajattelemaan asiaa. Mutta vaikka
  ajattelin niin, että päätäni rupes pakottamaan, niin en keksinyt mitään
  keinoa päästäkseni tästä pälkähästä. Kaiken tämän pitkän matkan perästä
  ja kaikesta siitä huolimatta, mitä me oltiin tehty noiden roistojen
  hyväksi, niin oli nyt kaikki hukassa, he kun sydämettömyydessään olit
  tehneet meille semmosen konnantyön ja saattaneet Jim paran orjaksi
  jälleen koko elinajaksensa, vieläpä vierasten ihmisten luo, kurjasta
  neljästäkymmenestä dollarista.
  Minusta tuntui jo siltä kuin Jimin -- koska hän nyt kuitenkin kerran
  oli joutunut orjaksi jälleen, -- olis ollut tuhat kertaa parempi olla
  orjana kotona, jossa hänen vaimonsa ja lapsensa olivat, kuin vieraiden
  ihmisten luona; ja minä tuumasin suoraan kirjottaa Tom Sawyerille ja
  pyytää hänen kertoa fröökynä Watsonille missä Jim oleskeli. Mutta
  pian minä luovuin tästä tuumasta, ja siihen oli kaks syytä: fröökynä
  suuttuis ja julmistuis hänen konnuudestaan ja kiittämättömyydestään,
  kun oli sillä viisin jättänyt hänet, ja niinpä hän suoraa päätä myis
  hänet eteläänpäin jälleen, ja jos ei hän sitä tekiskään, niin jokainen
  tietysti kuitenkin halveksis kiittämätöntä neekeriä, ja Jim sais koko
  elinaikansa tuta heidän karsaita katseitaan. Ja entäs _minä_ sitten!
  Miten minun kävis? Joo, he jaarittelis pitkin maailmaa, että Huck
  Finn oli auttanut neekeriä vapauteen; ja jos minä sattumalta joskus
  maailmassa näkisin jonkun ihmisen sieltä kotopuolelta, niin saisin
  totta tosiaan olla valmis kiemuroimaan hänen jaloissaan ja nuolemaan
  hänen kenkiään häpeästä. Se sattui minuun kipeästi. Mit' enemmän asiaa
  aprikoitsin, sit' enemmän rupes omatuntoni minua järsimään, ja sitä
  pahempi oli mun olla. Ja viimein juolahti mulle yhtäkkiä mieleen, ett'
  olinhan nyt saanut vasten pläsiäni Kaitselmuksen kämmenestä, jotta
  tietäisin että minun pahuuttani kaiken aikaa katsasteltiin ylhäältä
  taivaasta, kun minä varastin neekerin vanhalta nais paralta, jok'ei
  koskaan ollut tehnyt mulle mitään pahaa, ja että minä nyt sain nähdä,
  ett' Yks aina on vahdissa, joka ei salli että pahat teot pääsevät
  menemään liian pitkälle; ja tuo kaikki minua kovasti pelästytti.
  Koinhan siinä kyllä pehmittääkkin tuota omantunnon painajaista,
  arvellen itsekseni että kasvatuksessanikin mukamas oli paljon syytä
  pahuuteeni, niin ett'ei minua mukamas toki voitu niin pahanpäiväisesti
  soimata; mutta sitten taas toreli ääni sisästäni: "Olihan siellä
  sunnuntaikoulu, olisit mennyt sinne; siell' olis sulle opetettu, että
  ihmiset, jotka menettelevät niinkuin sinä tuon neekerin suhteen,
  joutuvat ijankaikkiseen tuleen."
  Nyt minä oikein vapisin. Ja hädissäni päätin siinä sitten tarttua
  rukoilemisen keinoon; tahdoin koittaa, enkö vois lakata olemasta sitä
  sorttia poikaa, kuin olin, ja parantaa itseäni. Niinpä siis paninkin
  polvilleni. Mutta sanat ei tahtoneet tulla. Miks ne ei tahtoneet? Hm,
  tiesinhän sen. S'oli sentähden, että minun sydämmeni laita ei ollut
  oikein, s'oli sentähden, ett'en ollut vilpitön, s'oli sentähden, että
  minä rukoilisin ikääskuin kahdella kielellä. Minähän kyllä mukamas
  tahdoin luopua synnistä, mutta sisimmässä sielussani pysyin yhtäkaikki
  kiinni yhdessä mitä suurimmassa. Minä koitin panna suuni sanomaan, että
  minä tahdoin tehdä oikein ja siis kirjottaa tuon neekerin omistajalle,
  missä hän oli; mutta syvällä sieluni pohjassa tunsin, että s'oli vale
  -- ja Hän tiesi sen. Sit' ei voi rukoilla valheellisesti -- minä
  huomasin sen.
  Niin minä totisesti olin mitä kovimmassa tuskassa; tuskin sen kovempaan
  voi joutua. En tiennyt mitä tehdä. Viimein pisti päähäni, että
  koetteeksi kirjottasin tuon kirjeen -- ja _sitten_ koettaisin rukoilla.
  Merkillistä! Heti tunsin itseni keveäksi kuin höyhen; koko tuskani oli
  mennyt kuin tuhka tuuleen. Otin siis paperipalasen ja lyijykynän ja
  istuin alas ja kirjotin:
   Fröökynä Watson teidän karkuneekerinne Jim on täällä kolme virstaa
   Pikesvillen alapuolella ja herra Phelps on saanut hänet ja antaa
   hänet takasin siitä palkinnosta jos lähetätte.
   _Huck Finn_.
  Heti tuon kirjotettuani, oli ens kertaa elämässäni kuin olisin ollut
  kokonaan pestynä puhtaaksi synnistä, ja minä tunsin että nyt voisin
  rukoillakkin. Mutta min'en ryhtynyt siihen heti, vaan panin paperin
  viereeni ja istuin siinä ajatellen -- ajatellen, kuinka läheltä oli,
  etten olis joutunut kadotukseen ja helvettiin. Ja siinä mä ajattelin
  ajattelemistani, ja miten olikaan, jouduin ajattelemaan koko tuota
  pitkää matkaamme jokea alaspäin; ja ajatuksissani näin mä siinä Jimin
  silmieni eessä ihka elävänä kaiken aikaa, yöt ja päivät, toisinaan
  kuutamossa, toisinaan rajuilmassa, ja miten me kulettiin lautallamme
  pitkin virtaa jutellen ja laulaen ja nauraen. Ja miten olikaan, niin
  en muistanut yhtään mitään, missä hän olis mieltäni pahoittanut, vaan
  aina vain päin vastoin. Minä muistin, miten hän ruukkasi ottaa minunkin
  vahtivuoroni heti omansa päälle, herättämättä minua laisinkaan, vain
  jotta minä saisin jatkaa untani; ja minä muistin, kuinka ilonen hän
  oli nähdessään minun palaavani takasin tuosta kamalasta sumusta; ja
  miten s'oli, kun minä tulin hänen luokseen siellä rämeessä tuon hullun
  sukuvihan maanäärissä; ja paljon muuta semmosta; ja miten hän aina
  ruukkasi sanoa minua "kullaksensa" ja "poikasekseen" ja tehdä jos
  jotakin ilahuttaakseen minua, ja kuinka hyvä ja siivo hän aina oli
  minua kohtaan; ja minä muistin myös, kuinka ylönpalttisesti kiitollinen
  hän oli silloin, kun pelastin hänet pulasta valehtelemalla noille
  miehille että meillä mukamas oli isorokko lautalla, ja miten hän sanoi
  minua paraaksi ystäväkseen, mitä vanhalla Jimillä koskaan oli ollut
  maailmassa, ja ainoaksi ystäväkseen silloin enään. Ja tuota justiin
  muistellessani, satuin silmäilemään viereeni ja näin tuon paperin.
  Tuntui kuin minua olis purtu. Otin sen siitä ja pitelin sitä kädessäni.
  Ja minä värisin pitkin pituuttani, sillä tulihan minun nyt valita
  toinen kahdesta tässä maailmassa, vieläpä ikuiseksi ajaksi; sit' ei
  enää toiste vois auttaa. Minä mietin hetkisen, melkeinpä henkeäni
  pidättämällä, ja sanoin sitten itsekseni:
  "Olkoon menneeks sitten! Minä _menen_ helvettiin" -- ja repäsin rikki
  paperipalan.
  Olihan ne kamalia ajatuksia ja kamalia sanoja, mutta n'oli sanottu
  nyt. Ja siihen sai asia jäädä; en tahtonut enää ajatella parannustani,
  vaan ajoin päästäni koko tuuman. Aattelin päin vastoin itsekseni, että
  _mulle_ oli paras pysyä pahuudessa ja synnillisyydessä, joka ikääskuin
  kuului minun alaani, sillä olinhan siinä kasvanut ja kasvatettu, eikä
  sitä toista uraa varten. Ja siunatuksi aluksi päätin varastaa Jimin
  orjuudesta uudelleen; ja jos osaisin keksiä jotakin vielä pahempaa,
  niin tekisin voitavani, sillä samahan se itse syntiin katsoen on,
  varastaako esimerkiksi kinkun vai koko sian.
  Sitten istuin mä taas tuumailemaan, miten voisin panna syntisen
  aikomukseni toimeen, ja hyvin monet konstit piehtaroivat siinä
  päässäni. Viimein sain valmiiksi kujeen, jota päätin käyttää. Sen
  mukaan mittasin silmilläni matkan muutamaan metsäiseen saareen, jok'
  oli vähän alempana, ja kun kylliks pimeä oli tullut, luistin ulos
  lauttoineni ja menin maihin sen rannassa, kätkin litteän alukseni
  niin hyvin kuin voin ja panin sitten pitkälleni. Nukuin yhtä mittaa
  läpi yön ja nousin sitten päivän koitossa ja söin aamiaiseni ja puin
  päälleni ostovaatteeni ja pistin jonkun verran muita ja vähän kutakin
  nyyttyyn ja otin sitten kanootin ja meloin rantaan vähän alapuolelle
  sitä paikkaa, jossa arvelin Phelpsin talon olevan. Kätkin nyyttyni
  metsään ja täytin kanootin vedellä ja lastasin siihen kiviä ja upotin
  sen paikkaan, josta helposti löytäisin sen tarvittaissa, noin puolen
  virstan päähän muutamasta pienestä höyrysahasta, jok' oli siitä
  ylöspäin jokiäyräällä.
  Sitten kulin tietä ylöspäin, ja mennessäni höyrysahan ohi näin siinä
  kyltin, jossa seisoi "Phelpsin höyrysaha", ja tullessani talolle,
  joka oli parin kolmen sadan askeleen päässä siitä, pinnistin silmäni
  minkä voin, mutt' en nähnyt ketään liikkeellä, vaikka jo oli valosa
  päivä. No, siitä en välittänytkään, sillä minä vain tahdoin saada
  ikääskuin kuvan paikasta. Juoneeni kuului, että minä tulisin sinne
  kaupungin puolelta, eikä alajoelta päin. Katselin siis vain hätimmiten
  paikkaa ja pötkin sitten kaupunkiin. No, ens ihminen, jonka siellä
  näin, oli herttua! Hän liisteröi juur par'aikaa nurkkiin muuatta
  kuulutusta Kuninkaan Kameleontista, jota he täälläkin aikoivat näyttää
  kolme kertaa. Olihan niissä potrapoikaa, noissa roistoissa! Minä
  törmäsin häneen niin äkkiä, ett'en voinut pujahtaa tieheni. Hän näytti
  hämmästyneeltä ja sanoi:
  "Hohoo! Mistä _sinä_ tulet?" Sitten lisäsi hän, hyvin innokkaasti ja
  ilosella äänellä: "Missä sull'on lautta? Onko se varmassa paikassa?"
  Minä sanoin:
  "No, mutta juur sitä tuumasin _minä_ kysyä teidän armoltanne."
  Hän ei enää näyttänyt niin iloiselta -- ja kysyi:
  "Minkä tähen kysyt sinä sitä multa?"
  "No", sanoin mä, "kun näin kuninkaan siellä kapakassa eilen, aattelin,
  että kai nyt menee monta tuntia, ennenkun hän selvenee ja me saadaan
  hänet kotiin; ja senpä tähen menin kävelemään kaupungille, oottaessani.
  Ja silloin tapasin erään miehen, joka tarjos mulle kymmenen centtiä,
  jos auttaisin häntä soutamaan joen yli ja noutamaan muuatta pässiä, ja
  minä menin; mutta saatuamme kiinni pässin, pääsi se meiltä karkuun,
  ja meill' oli kauhea työ ennenkun viimein saimme sen kynsiimme taas,
  ja kun me sitten lopultakin palattiin pässeinemme, oli jo pimeä, ja
  kun minä viimein tulin lautalle, oli se poissa, ja minä aattelin: 'nyt
  h'ovat joutuneet johonki sotkuun ja saaneet lähteä tiehensä, ja h'ovat
  ottaneet mukaansa neekerini, jok'on ainoa neekeri, mitä mulla koskaan
  on ollut maailmassa, ja nyt olen minä vieraassa seudussa eikä mull'
  ole mitään omaa enään eikä mitään, mistä eläisin'; ja minä istuin
  alas itkemään. Olen maannut metsässä koko yön. Mutta mihin on lautta
  joutunut? -- ja Jim parka?"
  "Niin, en piru vie _minä_ tie -- nimittäin missä lautta on. Se vanha
  hupakko oli tehnyt pikku kaupan ja tienannut neljäkymmentä dollaria,
  ja kun me tavattiin hänet siellä kapakassa, olit nuo jätkät narranneet
  häneltä pelissä jok'ainoan centin, mitä häll' oli jälellä juotuaan
  itsens sikahumalaan; ja kun minä illalla menin kotiin hänen kanssaan
  ja näin lautan olevan poissa, aattelin heti: 'Tuo pikku kanalja
  on varastanut lauttamme ja neekerimme ja karannut tiehensä jokea
  alaspäin'."
  "Enhän toki voinut varastaa _omaa_ neekeriäni?"
  "No, älähän nyt. Ja oli miten oli, me oltiin oppineet pitämään häntä
  _meidän_ neekerinämme, niin justiin -- ja olihan meillä jumaliste ollut
  hänestä kylliks vaivaa ja vastusta. No, ja kun me sitten nähtiin, että
  lautta oli poissa ja me puti puhtaina, ei ollut meillä muu neuvona kuin
  koittaa onneamme Kuninkaan Kameleontilla taas. Ja tääll' olen minä nyt
  liisteröinnyt siit' asti, kuivana kurkusta kuin ruutisarvi. Miss'on nuo
  kymmenen centtiä, jotka sait? Anna tänne ne!"
  Mull' oli koko joukko rahaa, niin ett' annoin hälle kymmenen centtiä,
  mutta pyysin hänen ostaa niillä vähä ruokaa ja antaa mullekkin muutaman
  suupalasen, koska mukamas nuo oli ainoat rahani ja min'en ollut
  syönyt niin mitään eilisestä. Siihen hän ei vastannut mitään. Mutta
  koht'siltään mulkoili hän minuun kierosti ja sanoi:
  "Luulekko tuon neekerin kielittelevän meistä? Jos hän sen tekee, niin
  jumal'avita nyletään me hänet eläviltä."
  "Miten vois hän kielitellä? hänhän on karannut?"
  "Ääh, ei! Tuo vanha raatohan myi hänet, jakamatta voittoa kanssani; ja
  rahat on menneet."
  "_Myi_ hänet?" sanoin mä ja kävin poraamaan; "mitä? sehän oli _minun_
  neekerini, ja olihan ne siis minun rahojani. Missä hän on? -- Minä
  tahon takasin neekerini."
  "Sinä et voi _saada_ neekeriäs, siinä kaikki -- lakkaa siis
  jo rääkymästä. Mutta kuules nyt -- luuletko uskaltavas käydä
  kielittelemään meistä? Min' oon jumaliste luottanut sinuun. Hä? Ethän
  vain jo ole kielitellyt? Hä?"
  Hän vaikeni, mutt' en koskaan ollut ennen nähnyt hänen
  silmissään mokomaa suden katsetta. Minä sanoin:
  "Mulla ei ole halua käydä kielittelemään kenestäkään, eikä mull' ole
  aikaakaan siihen. Minä lähden hakemaan neekeriäni."
  Hän seisoi siinä hetken aikaa, aprikoiden kovin ja rypistellen