Huckleberry Finnin (Tom Sawyerin toverin) seikkailut - 16

ollut ketään sisässä muita kuin Pietari vainaja. Astuin eteenpäin,
mutta porstuan ovi oli lukittu ja avain poissa. Samassa kuulin jonkun
tulevan rappusia alas, takanani. Silloin lippasin vierassuojaan ja
vilkasin hät'hätää ympärilleni, mutt'en jumaliste keksinyt mitään muuta
piilopaikkaa rahapussille kuin karvarin kirstun. Kansi oli työnnetty
noin jalan verta sivulle päin, niin että kuolleen kasvot näkyivät
valkosen harson alta. Minä pistin rahapussin sinne ja työnsin sen
kappaleen matkaa kannen alle, justiin siltä paikalta, missä kuolleen
kädet lepäsit ristissä. Minun käteni kosketti niihin, ja silloin mua
pikkusen pöyristi; n'oli niin kylmät. Minä karkasin siitä tieheni ja
menin piiloon oven taakse.
S'oli Mary Jane, joka tuli. Hän astui suoraa päätä kirstun viereen,
hyvin hiljaa kuitenkin, ja pani polvilleen ja katsoi sinne sisään.
Sitten otti hän framille nenäliinansa, ja minä näin että hän itki,
vaikka hän oli selin minuun. Minä hiivin ulos, ja luikuessani
ruokahuoneen ohi kurkistin taas ovenraosta sisään. He eivät olleet
liikahtaneet paikaltaan, eikä siis kukaan ollut minua nähnyt. Kaikki
oli kuin olla piti.
Minä hiivin takasin karsinaani, mutta minua suututti että yritykseni
oli päättynyt sillä viisin, nähtyäni niin paljon vaivaa ja vaaraa. Jos
vain rahapussi sais olla rauhassa paikallaan -- aattelin mä -- niin ei
hätääkään; sillä kun m'oltais päästy pari sataa virstaa jokea alaspäin,
voisin kirjottaa Mary Janelle asiasta ja hän sais kaivattaa ruumisarkun
maasta ja ottaa pussin haltuunsa; mutta luultavampaa monin kerroin
oli, että he löytäisit pussin jo seuraavana aamuna, kun ruumisarkun
kansi oli ruuvattava kiinni jälleen. Ja silloin kuningas tietysti
heti sieppais rahat itselleen taas eikä sitten hevillä enää päästäis
ketään niitä varastamaan. Senpä tähden mull' oli ankara halu pujahtaa
alas uudelleen ja kaapata pussi kainalooni, mutta min'en uskaltanut.
Aamu oli jo lähenemässä, ja millä hetkellä hyvänsä vois joku noista
valvojista ruokasalissa herätä ja yllättää minut -- yllättää minut
kantamasta kainalossani kuuttatuhatta dollaria, joita ei kukaan ollut
uskonut haltuuni. Ei, eikös hiis -- aattelin itsekseni -- min'en tahdo
tulla sekotetuksi mokomaan juttuun.
Tullessani aamulla alas, oli vierashuoneen ovi lukittuna ja valvojat
olit menneet tiehensä. Siell'ei ollut muita kuin talonväki ja
leskirouva Bartley. Minä koin urkkia heidän kasvoistaan, olisko mitään
outoa tapahtunut, mutt' en huomannut mitään.
Aamupäivällä tuli hautausurakoitsija apulaisineen, ja he asettivat
ruumisarkun parin tuolin päälle keskelle huonetta, ja sitten he
tälläsit riveihin kaikki talon tuolit ja lainasit lisää naapureilta,
kunnes kaikki huoneet olit melkein täynnään. Ruumisarkun kansi oli
aivan samassa tällingissä kuin ennen, mutta min'en tohtinut käydä
katsomaan, olisko rahapussi tallella, kun niin paljo ihmisiä oli
ympärillä.
Sitten alkoi vieraat kokoontua, ja kuningas ja herttua ja tytöt
istuivat eturiviin kirstun pään puoleen, ja noin puolen tunnin
kuluessa kävivät nyt vieraat, toinen toisensa perästä, katsahtamassa
alas vainajan kasvoihin, ja muutamilta tipahti pari kyyneltä, ja
s'oli kaikki hyvin juhlallista ja hiljaista; mutta tytöt ja nuo
molemmat roistot painoivat kaiken aikaa päitään alaspäin ja pitivät
nenäliinojaan silmäinsä eessä ja porasivat vähäsen. Mitään muuta ääntä
ei kuulunut kuin toisinaan jonkun jalan krapsinta lattiaan tai kun joku
niisti nenäänsä -- ja min' olen huomannut, ett' ihmiset aina kuuraavat
kärsäänsä kaikkein enimmän juur hautajaisissa, pait kenties kirkossa.
Kun talo oli tullut täyteen väkeä, luikerteli heidän joukossaan
hautausurakoitsija niin sanomattoman lempeänä ja pehmeänä mustissa
hansikoissaan, järjestäen kaikki tamineet ja osottaen paikat kaikille;
ei hän sitä tehdessään elämöinnyt vähintäkään, ei enemmän kuin kissa.
Eikä hän edes puhunut yhtään halkaistua sanaa; hän vain hiljaa ja
varoen käänteli ja väänteli ihmisiä sinne tänne ja hankki paikat
myöhästyneille, aukaisten heille tietä; ja kaikki hän sai aikaan
ainoastaan muutamilla pään- ja kädenliikkeillä. Sitten hän itse
jäi seisomaan huoneen perimmäiseen päähän, selkä seinää vasten. En
ikipäivinäni ole nähnyt niin hiljaista, niin sävysää, niin salamielistä
miestä; hän ei yhtään kertaa edes hymähtänytkään, ei enempää kuin
palvattu lampaanlapa.
He olivat lainanneet muutaman urkuharmoonin, mutta s'oli kipeä, sillä
kun kaikki oli valmiina, istui muuan nuori rouva sen eteen ja alkoi
sitä rumputtaa, ja se ähkyi ja ryökkäsi ja voivotti niin surkeasti,
kuin sit' olis vaivannut koliikki. Kaikki yhtyivät virteen ja veisasit,
ja minun mielestäni oli Pietari vainaja ainoa, joll' oli hyvä olla,
sillä hän ei kuullut mitään. Sitten pastori Hobson nousi seisaalle,
hyvin juhlallisesti ja verkalleen, ja rupes puhumaan; mutta justiin
samassa alkoi kuulua mitä hirveintä melua alhaalta kellarista. S'oli
vain yks ainoa koira, mutta se piti semmosta riivatun elämää, ett' olis
luullut rauhan rauenneen koko maan päältä, eikä siitä tullut mitään
loppuakaan. Pastorin täytyi vaieta kesken ruumissaarnaansa ja jäädä
odottamaan -- siinähän tuskin voi kuulla edes omaa ajatustaankaan.
S'oli turkkasen tuskallista, eikä kukaan näkynyt tietävän mikä
tulis neuvoks. Mutta kesken kiusaa nähtiin, miten tuo pitkäkoipinen
hautausurakoitsija teki pienen viittauksen pastorille ikäänkuin sillä
sanoen: "Olkaa huoleti -- luottakaa minuun." Sitten kyykistyi hän
alas ja lähti hiipimään pitkin seinän vierustaa, niin että vain hänen
hartiansa näkyivät ihmisten päiden ylitse. Sill'aikaa yltyi kähäkkä
ja kiljunta kellarissa yhä kiivaammaksi. Viimein, kierrettyään kaks
seinää huoneesta ja lennettyään ulos, näkyi urakoitsija kuitenkin
päässeen perille kellariin. Me kuulimme aimo lätkähyksen, ja koira
kiljasi pari kertaa hirveästi, ja sitten tuli haudan hiljaisuus, ja
pastori jatkoi puhettaan ihan säntilleen samasta paikasta, johon oli
sen katkaissut. Parin minuutin päästä tuli hautausurakoitsijan selkä ja
hartiat taas soljuen sisään pitkin seinää, ja hän seisahtui entiselle
paikalleen, nousi seisomaan, pani kätensä ikääskuin kaihtimiksi
molemmin puolin suutaan ja kurotti kaulansa kuin kurki, ihmisten pään
yli, pastorin suuta vasten ja kuiskasi -- niin että kuului kaikkialle
--: "_Sill' oli rotta_!" Sitten hän vaipui alas paikalleen jällensä.
Selvästi näkyi, ett' ihmiset olit hyvin tyytyväiset, sillä heit' oli
tietysti ahdistanut ankara uteliaisuus. Tommoset pikku palvelukset
ei maksa mitään, mutta ne ne on, jotka tekevät ihmisen suosituksi ja
rakastetuksi lähimmäistensä joukossa. Niinpä nyt tuossa kaupungissa
esimerkiks ei ollut yhtään sielua, jost' olis pidetty niin paljon kuin
tästä hautausurakoitsijasta.
No, ruumissaarna oli hyvin kaunis, mutta hirveän pitkä ja ikävä; ja sen
jälkeen kuningas heti taas tukki puhumaan ja veivasi sisästään pitkän
pivollisen sanoja, paljasta lorua ja roskaa kaikki tyyni. Viimein
loppui toki sekin, ja hautausurakoitsija alkoi seilata ruumisarkulle
ruuvimeisseli kädessään. Silloin pusertui hiki nahastani, ja minä
tarkastelin häntä kovalla pinnistyksellä. Mutta hän ei rähjännyt
ollenkaan, ei vonkinut eikä tonkinut; hän vain lykkäs kannen hiljaa
paikalleen ja ruuvasi sen kiinni tottuneella kädellä. Siin' oltiin
siis. Min'en edes varmaan tiennyt, oliko rahapussi siellä vai ei. Mitäs
jos joku olis kaapannut sen käpäliinsä ja sitten luistanut tiehensä
hiiren hiljaa? -- miten minä silloin rohkenisin kirjottaa Mary Janelle?
Jos hän kaivattais ylös kirstun eikä siitä mitään löytäiskään -- mitä
hän ajattelis minusta? Saattaishan päälle päätteeks käydä niinkin, että
he panisit poliisin ajamaan minua takaa ja minä joutuisin putkaan. Ei,
paras olis, etten olis millänikään koko jutusta, etten kirjoittais
sanaakaan. Olinhan vain saanut aikaan sotkua ja ikävyyttä sekaantumalla
toisten asioihin. Kunhan en olis sitä tehnyt!
No, he hautasit Pietarin niinkuin muitakin haudataan, ja me palattiin
takasin hautausmaalta, ja minä tarkastelin heidän naamojaan taas --
en voinut sit' auttaa enkä saada mitään rauhaa. Mutta siitä ei mitään
lähtenyt; naamat eivät kertoneet mulle tämän taivaallista.
Iltapäivällä teki kuningas visiittejä jos jossakin ja oli ilettävän
imelä ja ystävällinen joka paikassa; ja samassa antoi hän heidän tulla
siihen luuloon, että hänen seurakuntansa Englannissa mukamas kaipasi
häntä kovasti, jonka vuoksi hänen täytyis saada kaikki asiat täällä
järjestetyks mitä kiireimmiten ja sitten palata suoraa päätä kotiin.
Hän oli kovasti pahoillaan mukamas, kun ei voinut viipyä täällä
kauvemmin; ja niin olit kaikki muutkin, vaikka he kyllä sanoivat
ymmärtävänsä, ett'ei sit' asiaa voinut auttaa. Sitten sanoi hän,
että hän ja William tietysti ottaisit tytöt mukanaan Englantiin; ja
se seikka heitä kovasti ilahutti, koska tyttöjen nyt tulis hyvä olla
sukulaisten luona, meinasivat he; ja se seikka ilahutti tyttöjä myös
-- ilahutti heitä siihen määrään, että he melkein unohtivat kaiken
surunsa, ja he pyysivät hänen myydä omaisuuden niin pian kuin suinkin,
niin olisit he valmiit lähtemään milloin hyvänsä. Nuo pikku raukat
olivat niin iloiset ja onnelliset, että minua oikein pöyristytti
ajatellessani miten heitä narrattiin ja petkutettiin; mutta min'en vain
keksinyt mitään neuvoa heidän avuksensa.
No, kuningas jumaliste kuuluttikin heti, että talo ja neekerit ja koko
irtaimisto myytäis huutokaupalla kolmantena päivänä hautajaisista;
mutta jos joku tahtois tehdä kauppoja sitä ennen, niin kävis sekin
laatuun.
Siitä nyt tyttöjen ilo sai ensimmäisen iskun, sillä ens päivänä
hautajaisista, tuossa kello kahentoista aikana, tuli pari
orjakauppiasta kuninkaan luo, ja hän möi heille kaikki neekerit,
ja näiden piti lähteä, -- poikien jokea ylöspäin Memphisiin, mutta
heidän äitinsä jokea alas Orleansiin. Minä luulin, että tytöiltä ja
neekereiltä sydämmet siinä särkyis surusta; he itkivät toinen toisensa
rinnoilla niin kauheasti, että minun oikein rupes tekemään pahaa
sitä nähdessäni. Tytöt sanoivat, että he eivät koskaan olleet edes
aavistaneet, että perhe tuolla tavoin tulis hajotetuksi tai myydyksi
pois kaupungista. Min'en ikipäivinä sais muististani sitä surkeaa
näkyä, kun nuo tyttö raukat ja neekerit pitivät toisiaan kaulasta ja
itkeä nyyhkyttivät, enkä min' olis kestänyt sitä toitottamatta ulos
koko totuutta, joll'en olis tietänyt, että kauppa oli peräti mitätön ja
tulis puretuksi, ja että neekerit siis myös parin viikon päästä olisit
kotona jälleen.
Asia nosti paljon melua kaupungissa, ja monet sanoivat suoraan, että
s'oli häpeällistä tuo, kun sillä tavoin erotettiin äiti ja lapset. Se
myös pilasi noiden molempain roistojen hyvää mainetta; mutta tuo rahjus
kuninkaaksi kävi mielettömyydessään päälle vain kuin lautapää härkä,
välittämättä vähintäkään herttuan varoituksista. Ja herttua puolestaan
oli kovasti levoton. Tuli sitten tuo avisioonipäivä. Varhain aamulla
kuningas ja herttua kömpivät ylös minun karsinaani ja herättivät minut;
ja minä näin heti heidän naamoistaan, että nyt oli piru merrassa.
Kuningas sanoi:
"Kävitkö sie minun huoneessani toisiltana?"
"En, teidän majesteettinne" -- niinhän minun aina tuli häntä nimitellä
meidän liittokuntamme kesken.
"Olikko sie siellä eilen tai eilen illalla?"
"En, teidän majesteettinne."
"Sano nyt totuus -- äläkä valehtele."
"S'on suora totuus, teidän majesteettinne. Min'en oo ollut teidän
huoneessanne varpaillanikaan sittenkun fröökynä Mary Jane ens iltana
näytti sitä Teille ja ja herttualle."
Herttua sanoi:
"Ookko nähnyt kenenkään muun sitten käyvän siellä?"
"En, teidän armonne, en -- en ainakaan muistaakseni."
"Aatteleppas nyt!"
Minä tuumailin hetkisen, keksin sitten keinon ja sanoin:
"Niin, niin, kyllähän minä näin neekerien käyvän siellä moneen kertaan."
Molemmat säpsähtivät ja katselit sitten toinen toistaan; näyttivät ens
siltä kuin eivät olis sitä odottaneet, mutta sitten siltä kuin olisit
sit' odottaneet. Herttua sanoi:
"Kävitkö ne siellä _kaikki_."
"Ei, ei ainakaan kaikki yhdellä kertaa. Niin -- minä, muistaakseni, en
nähnyt heidän tulevan ulos yhdessä muuta kuin yhden kerran."
"Ohoo! -- no, millonkas s'oli sitten?"
"Joo, s'oli kaiketikkin samana päivänä kuin hautaus -- aamulla,
vaikk'ei kovin aikasin, minä kun olin nukkunut liiaksi. Min' olin juur
mennä tikapuita alas, kun näin heidät."
"No, entä sitten? entä sitten? -- mitä he tekivät? Mitä he puuhasit?"
"No, ei juur mitään. En minä ainakaan nähnyt heidän mitään niin
erinomaista puuhaavan. He tepastelit pois varvasnenällä, ja minä
tuumasin, että h'olit olleet teidän majesteetinne huoneessa
siivotakseen tai jollain semmosella asialla, ja sitte, kun he huomasit
Teidän vielä nukkuvan -- tuumasin mä -- niin lähtivät he tiehensä hyvin
hiljaa, jott'eivät herättäis Teitä."
"Tuhat tulimmaista! Meitä on petetty!" sanoi kuningas, ja molemmat he
näyttivät hyvin nolatuilta ja tyhmiltä. Sitten seisoivat siinä hetken
aikaa mietiskellen ja kynsien korvantaustaan, mutta sitten herttua
naurahti, aivan noin niinkuin kana, ja sanoi:
"S'on mainiota! Miten nuo kirotut neekerit osas lyödä korttinsa! olivat
olevinaan _suruissaan_, kun heidän piti muuttaa pois! ja jumaliste
uskoinkin minä, että he niin olit; ja sitä samaa uskoit sinä, ja sitä
samaa uskoivat kaikki. Sanos sitten, ett'ei neekerillä ole taipumusta
näyttelijäks! Näyttelivätpä, hiis vie, tuota rooliaan niin hyvin,
ett' olisivat pettäneet itse pirunkin. Heissä on jumaliste _taitoa_
kymmenien tuhansien arvosta. Jos mull' olis pääomaa ja teateri, niin
enpä tosiaankaan parempia näyttelijöitä tahtois -- ja nyt oomme myyneet
ne polkuhinnasta täällä. Eihän vain nuokin kurjat lantit nyt ole
hukassa? Miss' on sulla ostajain vekseli?"
"Pankissa tietysti inkassoa varten. Missä hiiessä s'olis sitten?"
"No, _se_ ainakin on niinkuin olla pitää, jumalan kiitos."
Nyt puutuin minä puheeseen, hyvin sävysästi ja ikääskuin ujostellen:
"Onko mikään käynyt hullusti?"
Kuningas kääntyi minuun ärjästen:
"Mitä se sinuun tulee? Pidä kitas äläkä sekaannu toisten asioihin,
joita et ymmärrä, -- jos muutenkaan mitään ymmärrät. Muista se niin
kauvan kuin m'ollaan täällä." Ja herttualle hän sanoi: "Ja meill' ei oo
muu neuvona kuin juoda harmiryypyt ja pitää leukaläpemme. Ei sanaakaan
koko asiasta!"
Kun h'olit menossa tikapuita alas, naurahti herttua taas ja sanoi:
"No niin, sukkela myynti ja vähänen voitto! S'on hyvää afääriä se."
Kuningas mulkoili häneen ja sanoi:
"Sovittiinhan me että koettais myydä niin pian kuin suinkin. Jos voitto
ei oo niin suuri kuin toivottiin, niin eihän s'oo minun syyni enemmän
kuin sinunkaan."
"Vai niin? Eivätkö _he_ olis tässä talossa vieläkin ja _me_ sitä
vastoin jo aikoja sitten poissa, jos olis seurattu minun neuvoani?"
Kuningas puri häntä takasin minkä tohti, ja sitten hän taas alkoi
haukkua minua. Hän läksytti minua pahanpäiväisesti, kun en silloin
tullut kertomaan hälle heti, miten nuo neekerit tulit ulos hänen
huoneestaan sillä viisin -- mikä pöllö hyvänsä olis tietänyt, sanoi
hän, ett' asiat oli hullusti. Sitten rupes hän kiroilemaan _itseään_ ja
sanoi, että lopulta kaikki tyyni tuli siitä, ett'ei hän tuona aamuna
pysynyt tapansa mukaan loikomassa laiskana sängyssään, hätäilemättä
niin aikasin ylös; ja hän vannoi kovan valan, ett'ei enää ikipäivinä
olis kenenkään aamukukkona. Tuolla viisin noituivat he hyvän aikaa,
ja min' olin turkkasen ilonen, kun olin tietänyt syyttää neekereitä
tekemättä heille sillä mitään vahinkoa.


Kuudes luku.

No, minä puin päälleni ja kömpin tikapuita alas ja tulin alakertaan;
mutta mennessäni tyttöjen huoneen ohi, oli ovi auki, ja minä näin Mary
Janen istuvan vanhan hylennahkaisen kapsäkkinsä vieressä. S'oli vielä
auki, ja siihen oli pakattu hänen kamssujaan -- tuota Englannin matkaa
varten mukamas. Mutta juuri silloin lepäsi hän, siististi kääritty
leninki polvillaan ja kädet kasvoillaan -- hän itki. Sit' oli minun
kauhean katkera nähdä. Meninpähän siis sisään ja sanoin:
"Fröökynä Mary Jane ei voi kestää sitä, kun toisell' on paha olla, enkä
juur minäkään sitä voi -- tuskinpa koskaan. Sanokaa mulle miten on."
Hän teki sen. Ja n'oli tietysti nuo neekerit taas -- arvasinhan sen.
Hän sanoi, että tuo hauska matka Englantiin nyt oli hältä kokonaan
pilattuna; eikä hän enää milloinkaan luullut voivansa olla onnellinen,
aatellessaan ett' äiti ja lapset eivät enää koskaan näkis toisiaan
tässä maailmassa -- ja sitten hän puhkes vielä kiivaampaan itkuun ja
pusersi kämmenensä yhteen ja sanoi:
"Oi, hyvä Jumala, eivätkö he koskaan enää saa nähdä toisiaan?"
"He _saavat_ sen -- vieläpä varsin pian, ennenkun kahta viikkoa on
mennyt -- sen tiedän _minä_", sanoin mä siihen. Kas niin, se kirpos
kieleltäni aivan tapaturmassa! -- ja tuossa paikassa oli hän kietonut
kätensä kaulani ympäri ja rukoili, että sanoisin sen "_vielä kerran,
vielä kerran, vielä kerran_."
Jo äkkäsin, ett' olin puhunut itseni pussiin, ja niin pyysin nyt
hädissäni, että hän antais mun tuumata vähäsen. Sill' aikaa istui hän
siinä kovasti levottomana ja kiihkeänä ja kauniina, mutta samalla
näyttäen onnelliseltakin ja iloiselta, aivan kuin ihminen, jok' on
päässyt porottavasta hampaasta. No, minä mietiskelin sinne ja tänne.
Kuten jokainen tietää, niin on ihmiselle varsin vaarallista puhua
totta, kun on pulassa -- siltä ainakin näyttää, vaikk'ei mulla itsellä
silloin vielä ollut paljo kokemusta asiassa; mutta tässä erityisessä
seikassa näytti minusta nyt siltä, kuin olis ollut parempi, jopa
suorastaan viisaampaakin puhua totta kuin valehella. Minä päätin
toiste, kun saisin paremmin aikaa, miettiä asiaa tarkemmin; outoahan
s'oli ja vastoin kaikkea yleistä tapaa, mutta yhtäkaikki päätin minä,
kun päätinkin, puhua suuni puhtaaksi, vaikka se totta maarian tuntui
siltä, kuin olis istunut ruutitynnyrin päälle ja sitten pistänyt siihen
tulen, nähdäkseen mihin joutuis. Sikspä siis sanoinkin viimein:
"Kuulkaahan, fröökynä Mary Jane, onko teillä jotain ystäviä kappaleen
matkaa kaupungista, joiden tykö voisitte mennä ja viipyä siellä kolme
neljä päivää?"
"On, on kyllä -- Lothropit. Miks sitä kysyt?"
"Kyllä sen saatte sitten tietää. Jos minä nyt sanon, mistä tiedän että
neekerit yhtyvät jälleen kahdessa viikossa -- vieläpä tässä samassa
talossa -- ja jos myös _todistan_ että sen tiedän, tahtooko fröökynä
silloin heti lähteä noiden Lothropin herrasväen luo ja viipyä siellä
neljä päivää?"
"Neljä päivää!" sanoi hän; "vaikkapa koko vuoden!"
"No, hyvä", sanoin mä, "min'en tahdo muuta kuin että fröökynä vakuuttaa
sen sanallaan - min' uskon sitä enemmän kuin jos toinen vannois käsi
Raamatun päällä." Hän punastui ja hymyili hyvin kauniisti, minun niin
sanoessani. "Ja nyt", jatkoin mä, "jos sallitte, suljen mä oven ja
panen sen lukkoon."
Sen tehtyäni istuin jälleen alas ja sanoin:
"Älkää nyt vain huutako. Istukaa rauhassa ja kuulkaa kuin mies. Minä
sanon teille totuuden, ja teidän täytyy, hyvä fröökynä, rohkaista
mielenne, sillä n'on turkkasen ikäviä asioita, ja ne kyllä koskevat
teihin kipeästi, mutta nyt ei auta. Katsokaas, nämä 'setänne' mukamas
täällä, ne ei ole mitään setiä ollenkaan -- n'on vain pari petturia,
oikeita roistoja ja kanaljoja. Kas niin, nyt on pahimmat päästy - loput
on helpompaa."
Tietysti olin häntä pahanpäiväisesti pelättänyt; mutta min' olin
nyt myös päässyt pahimmasta loukkauskivestä, ja niinpä annoin mennä
hyvää kyytiä vain, vaikka hänen silmänsä suurenivat suurenemistaan ja
alkoivat ikäänkuin säkenöidä. Minä kerroin hälle säälimättä kaikki
tyyni, ens hetkestä lähtein, kun me tultiin tekemisiin tuon nuoren
pöllöpään kanssa, jok' oli menossa höyrylaivalle, aina siihen asti, kun
hän -- nimittäin Mary Jane -- kapusi kuninkaan kaulaan porstuvan ovella
ja kuningas häntä suuteli kuus-seitsemäntoista kertaa yhteen mittaan.
-- Siihen paikkaan päästyäni, hyppäsi tyttö parka ylös paikaltaan,
punasena kasvoiltaan kuin laskeva aurinko, ja sanoi:
"Ooh, sitä itikkaa! Tule, joudu -- riennetään -- heti paikalla -- minä
tahdon, että he kastetaan tervaan ja höyheniin ja sitten viskataan ne
jokeen!"
Minä sanoin:
"Olkoon menneeks. Mutta meinaako fröökynä, ett' _ennenkö_ lähtöänne
Lothropin herrasväen luo, vai -- --"
"No, voi, voi, mitä mä ajattelenkaan!" sanoi hän ja istui jälleen.
"Älä muista mitä sanoin, _ethän muista? ethän_?" Ja hän pani hienon,
tuon silkin hienon kätensä minun käteni päälle niin makeasti, että
minä kuolemaksenikaan en olis tahtonut pahoittaa hänen mieltään. "Minä
en ajatellut ollenkaan mitä sanoin, olin niin kiihtynyt", sanoi hän,
"jatka nyt vain, niin en häiritse sinua enään. Sano mulle mitä mun
pitää tehdä, niin minä teen niin, olkoon mitä hyvänsä."
"Niin", sanoin mä, "n'on oikein peevelin pataljoonaa, nuo molemmat
kanaljat, ja nyt s'on sillä viisin, että minun täytyy kulkea heidän
kanssaan vielä jonkun aikaa vastoin tahtoanikin -- en kernaasti nyt
sano _minkä tähden_ -- ja jos nyt mentäis kantelemaan, niin tämä
kaupunki kai kyllä pelastais _minut_ heidän kynsistään; mutta ompahan
olemassa toinen, jota te ette tunne ja joka silloin joutuis hirveään
pulaan. Meidän täytyy pelastaa _hänet_, eikös niin? Eihän siis mennä
kantelemaan nyt?"
Samassa juolahti päähäni hyvä tuuma. Minä näin, miten ehkä minä ja Jim
päästäis irti noista roistoista; he joutuisit vankeuteen, ja sitten
me mentäis, minä ja Jim. Mutta min'en uskaltanut matkustaa lautalla
päivän aikana, kun siell'ei ollut kukaan muu kuin minä vastaamassa
nenäkkäisiin kysymyksiin, ja sempä tähden koin laittaa niin, ett'ei
mitään tulis ilmi ennenkun illalla. Minä sanoin:
"Fröökynä Mary Jane, minä sanon teille mitä me tehdään -- ja teidän ei
kenties tarvitse viipyä niin kauvan noiden Lothropien luona. Asuvatko
he kaukanakin täältä?"
"Vähän kuudetta virstaa vain -- suoraa maantietä maalle."
"Hoo, no s'on hyvä. Lähtekää nyt, hyvä fröökynä, sinne ja viipykää
siellä kello yhdeksään tai puoli kymmeneen illalla ja pyytäkää heidän
silloin kyyditä teidät takasin -- sanokaahan ett' ootte unohtaneet
jotain. Jos sitten ennätätte tänne ennen yhtätoista, niin pankaa
kynttilä tähän ikkunaan, ja jos minua ei kuulu, niin oottakaa kello
_yhteentoista_, ja jos en minä silloin tule, niin tietää se, että
min' oon päässyt tieheni ja että kaikki on hyvin. Joutukaa sitten
ja kertokaa mitä väkeä nuo sedät Englannista on ja laittakaa heidät
putkaan."
"Hyvä on", sanoi hän, "minä sen teen."
"Ja jos sattuis niin hullusti, ett'en pääsiskään käpälämäkeen, vaan
joutuisin kiinni noiden roistojen kanssa, niin kai fröökynä on niin
hyvä ja sanoo, että minä kerroin teille kaikki tyyni etukäteen, ja
pitää puoltani minkä voi."
"Kyllä, minä pidän sinun puoltas, ole huoleti siitä. Ei kukaan saa
tehdä sulle vähintäkään pahaa!" sanoi hän, ja minä näin, että hänen
kulmakarvansa värähtelit ja hänen silmänsä oikein säkenöivät.
"Niin, jos minä pääsen tieheni", sanoin mä, "niin tietysti en voi olla
täällä todistamassa, että nuo roistot eivät ole teidän setiänne, enkä
oikeastaan vois sitä tehdä, vaikk' olisin täälläkin. Minä vain voisin
vannoa, että n'ovat pettureita ja kanaljoja, siinä kaikki; vaikkahan
sekin jo merkitsee paljo kyllä. Mutta löytyy toisia, jotka voivat sen
todistaa paremmin kuin minä -- ja n'on väkeä, joita ei niin helposti
epäillä kuin minua kenties epäiltäis. Minä näytän teille, mistä ne
löydetään. Antakaappa mulle lyijykynä ja paperipalanen. Kas tässä:
'_Kuninkaan Kameleontti, Bricksvillessä_'. Pistäkää se hyvään talteen.
Kun oikeus sitten tahtoo tolkkua näistä kahdesta värkistä, niin
lähettäköön vain Bricksvilleen sanomaan, että täällä on pantu kiinni ne
miehet, jotka näyttelit Kuninkaan Kameleonttia, ja pyytäköön muutamia
todistajia -- niin minä takaan, että saatte tänne koko kaupungin tuossa
paikassa, fröökynä Mary. Ja kyllä he puhuvatkin suunsa puhtaaks,
säälimättä; minä tiedän sen."
Arvelin sen asian nyt olevan selvillä ja sanoin sitten:
"Ja antakaa te vain huutokaupan tapahtua. Tuon pienen ilmotuksen mukaan
ei kenenkään tarvitse maksaa ostojaan, ennenkun kokonainen päivä on
kulunut huutokaupasta, ja nuo konnat taas tietysti eivät tahdo lähteä
täältä ennenkun rahat on heidän taskussaan -- ja kun sitten 'setien'
seikat selvenee, niin on koko myynti mitätön, ja he eivät _saa_ noita
rahoja. Sama oli asian laita neekerien myynnin suhteen -- se ei ollut
mitään myyntiä, ja neekerit ovat takasin täällä ennen pitkää. Nuo
lurjukset eivät tule saamaan pankista ulos rahoja _neekereistä_ nyt --
he ovat molemmat pussissa, fröökynä Mary."
"No niin", sanoi hän, "minä menen nyt vain syömään aamiaista ja sitten
lähden suoraa päätä Lothropille."
"Ei, ei, eikös hiis, Mary fröökynä", sanoin mä, "ei se käy päinsä;
lähtekää ennen aamiaista."
"Miks niin?"
"Siks' että te, hyvä fröökynä, ette ole noita nahkanaama-ihmisiä,
joiden kasvonpiirteistä ei mitään näy. Ei ole sen parempaa kirjaa
kuin teidän kasvonne. Siitä voi lukea ajatuksenne kuin olis ne siihen
selvästi präntätty. Luuletteko te, että voitte mennä näyttämään
tuota kirjaa setä ukoille, kun he taas tulevat tarjoomaan teille
aamumuiskunsa, ilman että -- --"
"Älähän sano, älähän sano! Minä lähden ennen aamiaista -- ja mielelläni
lähdenkin. Mutta jätänkö mä sisareni tänne noiden kanssa?"
"Jättäkää ne vain -- eihän se nyt heitä niin paljon haittaa. Voivathan
he sen vielä vähän aikaa kestää. Nuo kelmit rupeisivat epäilemään
jotain, jos te lähtisitte kaikki. Teidän, hyvä fröökynä, ei nyt pidä
tavata niitä eikä sisarianne eikä ketään koko kaupungissa -- jos joku
naapuri sattuis teiltä kysymään, miten setänne jaksavat tän' aamuna,
kasvonne heti kertois jotakin. Ei, lähtekää te sinne suoraa päätä, hyvä
fröökynä, niin minä hoidan heidät kaikki täällä. Minä pyydän fröökynä
Susannan sanomaan terveisenne sedillenne ja ilmottamaan, että ootte
lähteneet virkistämään itseänne muutamaks tunniks tai tapaamaan jotakin
ystävää ja että te tuutte takasin illalla tai huomen-aamuna aikasin. --
Ja sitten viel' yks asia -- tuo rahapussi."
"Niin, he saivat rahat; ja voi kuinka minua nyt harmittaa tyhmyyteni,
kun sillä tavoin annoin ne heille."
"Niin, mutta nyt on seikka se, että he sittenkään eivät ole saaneet
noita rahoja."
"Missä ne sitten on?"
"Niin, kumpahan sen tietäisin! Mull' oli pussi jo hallussani, sillä
minä varastin sen heiltä, ja minä varastin sen antaakseni sen
teille; ja minä tiedän mihin sen kätkin, mutta pelkään ett'ei s'oo
siellä enään. Min'oon hirveästi pahoillani, fröökynä Mary Jane, niin
pahoillani kuin koskaan voin olla; mutta minä koin parastani. Oli
vähältä, ett'en joutunut kiinni, ja mun oli pakko kätkeä rahat ens
piilopaikkaan, minkä äkkäsin, ja juosta tieheni -- ja se ei ollut
mikään hyvä paikka."
"Ooh, älähän soimaa itseäs -- ethän voinut sit' auttaa. Mutta mihin
kätkit ne sitten?"
Min'en tahtonut saattaa häntä muistamaan surujaan taas, ja minun oli
kovin vastahakoista kertoa hälle tuosta piilopaikasta, kun tiesin että
hän heti tulis aattelemaan, miten vainajan ruumis makais kirstussaan
rahapussi vatsalla. Siispä vaikenin hetkeksi, ja sitte sanoin:
"Minun on niin vaikea sitä sanoa, fröökynä Mary Jane, mutta minä
kirjotan sen paperipalalle, ja te voitte lukea sen matkalla Lothropin
herrasväen luo. Käykö se laatuun?"
"Kyllä, kyllä."
Minä kirjotin näin: "Minä pistin rahapussin ruumisarkkuun. S'oli
siellä, kun te itkitte ruumisarkun vieressä yöllä. Minä seisoin oven
takana, ja minun kävi teitä niin kovasti surku, fröökynä Mary Jane."
Mun tuli vesi silmiin vähäsen, muistellessani miten hän makas
polvillaan kirstun vieressä sinä yönä itkien nyyhkyttäen, samalla kun
nuo peevelit hänen oman ortensa alla häpäisivät häntä ja varastivat
rosvoilivat; ja kun käärin yhteen paperipalan ja ojensin sen hälle,
näin kyynelten nousevan hänenkin silmiinsä; ja hän tarttui käteeni ja
puristi sitä kovasti, sanoen:
"Hyvästi nyt, Herran haltuun -- minä teen aivan niinkuin oot sanonut;
ja jos en enää koskaan sinua näkis, niin en ainakaan sinua eläissäni
unohda, vaan muistelen sinua aina, aina, ja tahdon myös _rukoilla_
sinun puolestasi" -- ja samassa hän meni.