Huckleberry Finnin (Tom Sawyerin toverin) seikkailut - 11

mitä kiireintä kyytiä päästäkseni pakoon, mutta ne olivat silloin
jo rannassa ja huusivat ja kerjäsivät, että minä pelastaisin heidän
henkensä; he mukamas eivät olleet tehneet mitään pahaa, ja sentähden
hätyyttivät heitä nyt ilkeät ihmiset -- heitä ajettiin koirilla takaa,
sanoivat he. Ja he meinasivat nyt heti hypätä veneeseen, mutta minä
sanoin:
"Älkääppä hätäilkö. Eihän vielä kuulu koiria eikä hevosia. Teill'on
hyvin aikaa tungeta pensaston läpi vähän matkaa pitkin puron rantaa;
sitten voitte astua veteen ja kahlata veneeseen -- sillä viisin
joutuvat koirat väärille jälille."
He tekivät niin, ja heti heidän päästyään veneeseeni, annoin mennä
saarellemme. Viiden kuuden minuutin päästä kuului huutoja ja koirain
haukuntaa. Me kuulimme heidän tulevan puron rantaan, mutta me ei voitu
heitä nähdä; he tuntuivat seisahtuneen ja sitten etsineen hetken aikaa;
mutta kun me jouduttiin yhä kauvemmas, niin heit'ei kuulunut ollenkaan,
ja kun viimein pääsimme joelle, oli kaikki hiiren hiljaa, ja me
melottiin saarelle ja kätkettiin vene pensaikkoon ja oltiin turvassa.
Toinen noista miehistä näytti jo olevan seitsemänkymmenen paikkeilla
taikkapa siitä ylikin; hän oli aivan kaljupäinen ja hänen pitkä
partansa melkein valkonen tai likasen harmaa. Häll'oli päässään vanha
ränstynyt, leveälierinen vilttihattu ja pukunaan sininen, rasvainen
villapaita ja repaleiset siniset verkahousut, joiden lahkeet oli
pistetty virsunvarsiin ja kotitekoisiin sukkiin -- ei, vaan _sukkaan_,
sillä toista ei ollut. Muuten oli hänen päällään vielä vanha sininen,
pitkäliepeinen hännystakki, jonka hihoissa oli kiiltävät messinkinapit,
ja heillä molemmilla oli likaset, rikkinäiset, mutta paksut matkalaukut.
Toinen mies oli kolmenkymmenen paikkeilla ja puvultaan samallainen
retuteini kuin vanha kaljupää. Aamiaisen syötyä venyttiin me kaikki
ruohostossa ja juteltiin, ja siinä selvisi ihmeeksemme, että nuo
molemmat kulkurit eivät tunteneetkaan toisiaan.
"Saisko kysyä, millä lailla herra joutui ikävyyksiin?" kysyi kaljupää
toiselta junkkarilta.
"No, minä kun kaupittelin erästä voidetta, joka syöpi ruosteen
hampaista -- ja se jumaliste syöpikin sen ja samassa tavallisesti
myöskin itse hammaskiilteen --; mutta minä viivyin pahaks onneks
tuolla kaupungissa yhden yön kauvemmin, kuin olis ollut viisasta, ja
olin juuri pujahtamassa tieheni, kun tapasin Teidän tiellä tällä puolen
kaupunkia, ja Te sanoitte että Teitä ajettiin takaa ja että auttaisin
Teitä pääsemään pakoon. Ja sittenhän sanoin ett' olin joutunut vähän
solkkauksiin itse ja että kernaasti rupeisin sakkiin kanssanne. Siinä
koko juttu. Miten herran on asiat?"
"Ooh, seikka oli se, että minä tuolla kylässä olin pitänyt
raamatunselityksiä ja raittiusesitelmiä noin viikon päivät; ja
naisväki oli aivan kuin hullustunut minuun, kun näet läksytin miehiä
mitä vakavimmasti juoppoudesta ja jumalattomuudesta. S'oli hyvä
affääri; pistin taskuun viis kuus dollaria joka ilta -- kymmenen
centtiä hengeltä, lapset ja neekerit ilmaiseksi. Mutta silloin menee
joku ryökäle ja levittää minusta semmosen huhun, että minä mukamas
iltasin kokousten jälkeen kaikessa hiljaisuudessa ruukkasin ottaa
pari tuutinkia. Muuan neekeri, jonka tunsin, herätti minut tän'aamuna
ja sanoi, että ihmiset aikoivat tulla hevosineen koirineen ajamaan
minut pois kaupungista ja sitten tervata minut ja panna piehtaroimaan
höyhenissä ja kulettaa minut uudestaan kaupungin läpi, jolloin mukamas
vielä päälle päätteeks saisin istua kahen reisin aidanseipäällä. No,
minä en jäänyt sinne aamiaista syömään -- mull'ei ollut nälkä."
"Kuulkaas, ukkoseni", sanoi nuorempi, "jos me mentäis puulaakiin ja
tehtäis affäärejä yhdessä. Mitäs siitä meinaatte?"
"Eihän s'olis niin hullua. Mikä on Teidän alanne -- miten?"
"Olenhan kirjapainotaituri ammatiltani; valmistelen myöskin
patentti-lääkkeitä ja muuta mokomaa; muuten näyttelijä -- pääosia
murhenäytelmistä, näättekös; myöskin mainetiseeraan ja harjottelen
spiritisti-ammattia, pidän silloin tällöin tieteellisiä esitelmiä ja
valtiollisia puheita; sanalla sanoen vähä kutakin, miten paraiten
sopii, kunhan vain en tule tekemisiin poliisin kanssa. Mikä on herran
elämänkutsumus?"
"Ooh, minä olen enimmäkseen pysynyt lääketieteen alalla, minä. Kätten
päällepaneminen on paras valttini -- syöpätaudeissa ja halvauksissa
ja semmotteessa. Myöskin povaan minä aika hyvin korteista, kunhan
ennakolta satun saamaan tarpeelliset tiedot henkilöstä, jolle povaan.
Muuten olen jommonenki saarnamies, ja hartaus- ja lähetyskokouksissani
on tavallisesti hyvin väkeä."
Nyt ei hetken aikaan puhuttu mitään. Mutta sitten nuori mies päästi
pitkän ja raskaan huokauksen ja sanoi:
"Hohoi jajaa!"
"Mitä herra ähkyy?" sanoi kaljupää.
"Kunhan aattelen, miten olen jäänyt elämään tämmöistä elämää ja viimein
joutunut tänkaltaiseen seuraan." Ja hän alkoi pyyhkiä silmännurkkiaan
likaisella trasulla.
"Jassoo, kuuleppas vain perhanaa! Eikö tämä seura mukamas herralle
kelpais?" sanoi kaljupää hyvin pistettynä ja harmissaan.
"Ooh, kyllä se mulle kelpaa; s'on semmonen kuin tämmönen kurja s
-- na ansaitsee, siliä kukapa on minut viskannut näin syvälle alas
yhteiskunnan huipulta? _Minä_ itse olen sen tehnyt. Enhän minä _teitä_
moiti, hyvät herrat -- kaukana siitä. En moiti ketään. Olen ansainnut
osani. Pankoon parastaan tuo kylmä maailma; yhden minä kuitenkin tiedän
-- onhan hiljainen hauta jossain varattuna mullekkin. Pitäköön maailma
kurjaa peliään kanssani niinkuin aina ennenkin oli pitänyt -- riistäen
multa ystävät, rikkauteni, kaikkityyni -- tehköön suunnattomassa
kateudessaan tehtävänsä yhä edelleen, tehköön vain. Kerran olen
sittenkin makaava rauhan majassa ja unohtava kaikki vastukset, ja
murtunut sydän parkani nukkuu sikeästi elämän metkuista." Ja hän hiveli
yhä kiivaammin silmännurkkiaan.
"Menköön hiiteen tuo murtunut sydän parkanne ja elämänne metkut!" sanoi
kaljupää; "mitä pirua _meillä_ on tekemistä herran murtuneen sydämen
kanssa? Oommeko me sitä rusikoinneet?"
"Ei, ei, kyllähän minä sen tien. Enhän minä teitä syytäkkään, hyvät
herrat. Minä itse olen syössyt itseni alas korkeasta asemastani, minä
itse, sanonhan sen. Ja s'on oikein, että nyt saan kärsiä -- aivan
oikein -- enhän valita, en."
"Syössyt alas -- mistä? jos saan luvan kysyä. Mistä hiton asemasta?
tekö?"
"Voi, voi, te ette minua uskois; maailma ei koskaan usko -- -- annetaan
olla -- -- annetaan olla -- -- ei se haittaa. Minun syntymäni salaisuus
-- --"
"Syntymänne salaisuus? Mitä tarkotatte?"
"Hyvät herrat", sanoi nuori mies, hyvin juhlallisesti, "minä ilmoitan
sen teille, sillä minä tunnen rinnassani, että voin teihin luottaa.
Kuulkaa siis -- oikeimmiten minä olen herttua!"
Jimin silmät oikein pullistuivat hänen päässään ja luulempa vähin
minunkin. Kaljupää sanoi: "No, johan nyt!"
"Juu, juu. Minun isoisäni, jok'oli Bridgewaterin herttuan vanhin poika,
pakeni tähän maanosaan viime vuosisadan loppupuolella, saadaksensa
hengittää vapauden ihanaa ilmaa, meni täällä naimisiin ja kuoli,
jättäen jälkeensä pienen pojan; ja hänen oma isänsä kuoli samaan
aikaan. Herttua vainajan toinen poika sieppasi heti korkeat arvonimet
ja maatilat - välittämättä mitään isättömästä poika raukasta, joka oli
se oikea herttua. Minä, hyvät herrat, olen tämän lapsen jälkeläinen
suoraan alenevassa polvessa -- minä olen oikea Bridgewaterin herttua;
ja täällä minä olen nyt, hyljättynä, syöstynä korkeasta säädystäni
lokaan, sydämettömäin ihmisten ajamana maantielle kuin kulkukoira, koko
tuon kylmän maailman halveksimana; täällä olen repaleissa, uupuneena,
murtuneena ja sotkettuna yhteyteen varkaiden ja rosvojen kanssa
kurjalle plankkulautalle!"
Jimin kävi häntä kovasti sääli, ja niinpä minunkin. Me koettiin häntä
lohduttaa, mutta hän sanoi, ett'ei siit' ollut mitään hyötyä mukamas;
mikäpä häntä lohduttais; ainoa lohdutus olis, sanoi hän, että hänen
syntyoikeutensa tulis tunnustetuksi, muusta hän tuskin enää mukamas
välittäiskään. No, siihenhän me kernaasti suostuttiin, kunhan vain
tiettäis, miten meidän tulis menetellä semmoisessa pykälässä. Hän
sanoi, että meidän vain tulis kumartaa, kun me puhuteltais häntä, ja
sanoa: "Teidän Armonne" tai "Teidän Ylhäisyytenne", eikä hän paheksuis
mukamas, vaikka me kursailematta sanottais ainoastaan Bridgewater,
joka sana mukamas oli arvonimi eikä mikään tavallinen halpa nimi kuin
muut nimet; ja yhden meistä tulis aina passata häntä syödessä ja
ylimalkain toimitella hälle kaikellaisia pikku asioita.
No, sehän ei ollut niin vaikeata, ja me suostuttiin siihenkin.
Syödessämme päivällistä seisoi Jim hänen takanaan passaamassa ja sanoi:
"Suvaitteeko Teirän Ylyhäisyytenne vähän tätä, tai kukaties vähän
tätä?" ja niin poispäin, ja herttua näytti niin tytyväiseltä.
Mutta vanha kaljupää kävi hetki hetkeltä yhä ykstotisemmaksi eikä
saanut suustaan kuin sanan silloin, toisen tällöin, ja jo näytti siltä
kuin hän ei olis oikein tykännyt tuosta herttuan hännystämisestä. Hällä
näkyi olevan jotain mielessä. Ja myöhemmin iltapäivällä hän sanoi:
"Kuulkaas nyt, Bilgewater, minun käy Teitä, saakeli soikoon, kovasti
sääli; mutt' ette Te ole ainoa maailmassa, jok'on joutunut rappiolle
tuolla tavoin."
"Vai ei?"
"Eipä niinkään. Te ette ikinä ole ainoa, joka vääryyden kautta on
luikunut alas lokaan korkealta paikalta."
"Hoo?"
"Ei, ei, te ette ole ainoa, jonka synnyssä piilee salaisuus." Ja
jumaliste, tuo vanha rontti rupes poraamaan.
"Mitä hiivattia! Mitä herra meinaa?"
"Bilgewater,[7] voinko minä luottaa Teihin?" sanoi ukko rahjus, rääkyen
yhä.
"Kuolemaan asti!" vastasi toinen, tarttuen kaljupään käteen ja
puistellen sitä. "Ilmaiskaa syntymänne synkkä salaisuus! Puhu, vanhus!"
"Bilgewater, minä olen Doffin[8] vainaja."
Arvaattehan, kuinka Jim ja minä pinnistettiin silmämme. Mutta herttua
sanoi:
"Vainaja? Mitä hiittä? Mikä vainaja Te ootte?"
"Mikäkö?! Joo, hyvä ystävä, s'on taivaan selvä totuus -- silmänne eessä
on tällä hetkellä se hukkunut Doffin raukka, Lutovikki seitsemästoista,
Lutovikki kuudennentoista ja Maaria Antonettin onneton poika."
"Te! Teidän ijällänne! Te kai tarkotatte että T'ootte se kuulusa Kaarlo
Suuri vainaja; T'ootte siis ainakin kuuden seitsemän sadan vuoden
vanha."
"Surut ja murheet ovat sen tehneet, Bilgewater; surut ja murheet ovat
tehneet tämän pään paljaaksi ja tämän parran pleikiksi ennen aikaansa.
Niin, hyvät herrat, tässä seisoo eessänne sinisessä paidassa ja
kurjuudessa, maailman mierolaisena, maanpakolaisena, maahan tallattuna
kovia kokenut Franskanmaan kuningas."
No, hän porasi nyyhkytti niin surkeasti, että Jim ja minä ei tietty
mitä me tehtäis; niin kävi meidän häntä surku, ja niin me toiselta
puolen myös ylpeiltiin, kun semmoinen mies oli tullut meille. Ja niinpä
me koettiin _häntäkin_ lohduttaa, niinkuin vastikään oltiin lohdutettu
herttuaa. Mutta hän sanoi, että s'oli turhaa; kuolema ja haudan rauha
vain oli hälle lohtuna mukamas; kuitenkin, sanoi hän, saattoi se hälle
hetkeksi vähän iloa ja lievitystä, jos ihmiset kohtelit häntä hänen
"synty-oikeutensa" mukaan ja lankesit polvilleen häntä puhutellessaan,
ja jos häntä aina kutsuttais "Teidän Majesteetiksenne" ja aina kaikkein
ensiksi passattais _häntä_ pöydässä, ja jos ei kukaan koskaan istuis
hänen ollessaan läsnä, ennenkun hän antais luvan. No, Jim ja minä
ruvettiin häntä heti majesteetailemaan minkä jaksettiin, ja me tehtiin
kaikki nuo temput ja seisottiin suorassa kuin aidanseipäät kunnes
hän salli meidän istua. Se näkyi tekevän hälle hyvää; hän tuli heti
paremmalle tuulelle ja voi paksummasti. Mutta herttua rupes näyttämään
ikääskuin vähän happamalta ja nyrpisti nenäänsä meidän tehdessämme
noita temppuja, vaikka kuningas oli hyvin siivo ja ystävällinen
häntä kohtaan ja sanoi, että herttuan isoisän isä ja kaikki ne muut
Bilgewaterin herttuat olit olleet suuressa suosiossa _hänen_ isänsä
luona ja saaneet olla ja oleskella siellä komeassa hovilinnassa kuin
omassa kodissaan. Mutta herttua näkyi vain nenästyvän vielä enemmän, ja
hänen silmänsä mulkoilivat pahasti, kunnes viimein kuningas sanoi:
"Kuulkaahan, Bilgewater, me tullaan luultavasti vielä kauvankin
venymään yhdessä tämän siunatun lautan päällä; mitä hyötyä siis on
siitä, ett' aina seisottais vastakkain kuin juropäiset härät. Sehän
vain pilaa kaikki asiamme. Eihän hiidessä s'oo minun syyni, ett'en
minä syntynyt herttuana, eikä se liioin oo Teidän syynne, ett'ette
Te syntynyt kuninkaana -- mitä meillä siis on nurisemista? Ainahan
se menee, he hei! Käpälästä kärsään -- s'on minun sananlaskuni. Mikä
meillä täällä on hätänä? Kylliks syömistä ja vähä tekemistä, siinä
kaikki. Kas niin, tassu tänne, herttua poikaseni, ollaan ystävykset."
Herttua tarttui kaljupään käteen, ja Jim ja minä iloittiin oikein
kovasti sitä nähdessämme. Sillä ei mikään ole niin ikävää kuin se, kun
katsotaan karsaasti toiseensa plankkulautalla; siellä täytyy pakostakin
kaikkein tyytyä elämäänsä ja olla ystävykset, muuten menis kaikki
hiiteen.
Omasta puolestani tulin minä pian kyllä äkkäämään, että nuo molemmat
valehtelijat olit yhtä vähän herttuaita kuin kuninkaita, vaan suoraan
sanottu tavallisia veijareita ja pettureita. Mutta min'en ollut
millänikään, vaan pidin suuni kiinni ja annoin heidän olla; s'on aina
paras; silloin ei joudu riitaan ja solkkauksiin eikä saa mitään harmia.
Koska he nyt tahtoivat, että meidän piti haukkua heitä kuninkaiksi
ja herttuoiksi, niin olkoon menneeksi! kernaasti minun puolestani!
tuumasin mä, jos niin vähällä saadaan kotirauhaa. Ei olis maksanut
vaivaa puhua asiasta Jimille; sen tähden pidinkin suuni. Jos jolloinkin
olen mitään oppinut isä ukolta, niin on se se, että paras keino tulla
toimeen mokomain ihmisten kanssa on, kun antaa heidän hääliä oman
mielensä mukaan.


Kahdeskymmenes luku.

Nuo molemmat kanaljat tiedustelit meiltä jos jotakin; tahtoivat tietää,
minkä tähden me tuolla viisin peitettiin lauttamme ja kulettiin öisin
ja rastattiin päivin -- oliko kenties Jim karkuneekeri? Minä sanoin:
"Johan nyt. Lähtiskö karkuneekeri _etelään_?"
No, eihän; sen hekin myönsivät. Mutta pitihän minun jollakin kurin
selittää seikat; senpä tähden sanoin:
"Meillä oli koti Pike County'ssa, Missourissa, josta minä olen
syntysin, mutta he kuolivat kaikki, pait isä ja minä ja pieni veljeni
Ike. Silloin arveli isä paraaksi että me kaikki lähdettäis Ben sedän
luo, jolla on pieni palstatila joen rannalla, noin viiskymmentä virstaa
Orleansin alapuolella. Isä oli köyhemmällä puolella, ja velkojakin
hällä oli, niin että kun kaikki oli maksettu, meille ei jäänyt muuta
kuin kuustoista dollaria ja neekerimme, tuo Jim tuossa. Se tietysti ei
piisannut meille höyrylaivapiletteihin kahden tuhannen virstan matkaa
varten, vaikka me vain oltais kulettu kannella. No, mutta kun jokivesi
nousi, sai isä kaikeks onneksi kynsiinsä tämän lautan, joka tuli ajaen
alaspäin; ja me tuumattiin että me sillä päästäis Orleansiin. Mutta
isän onni petti pian. Eräänä yönä törmäsi, näettekös, muuan höyrylaiva
lautannurkkaan, ja me kaikki jouduttiin laivan rattaiden alle; Jim
ja minä päästiin kuitenkin ylös, mutta isä oli päissään sin' yönä ja
Ike oli ainoastaan neljän vuoden vanha, ja he hukkuivat molemmat.
No, muutamina päivinä sen jälkeen oli meillä sitten sen seitsemän
solkkausta, sillä ihmisiä tuli alinomaan soutaen lautallemme, ja he
tahtoivat viedä multa Jimin väittäen häntä karkuneekeriksi. Senpä
tähden päätettiin me matkustella yksistään öisin ja levätä piilosa
päivin; ja nyt saadaankin me heiltä rauhaa."
Herttua sanoi:
"Jättäkää se asia mulle; minä kyllä keksin jonkun juonen, niin että
voidaan matkustaa päivinkin, jos lystää. Kunhan nyt vähä saan tuumata
asiaa -- kyllä siitä seikasta selvitään. Mutta tänä pänä ei vielä
huolita pitää mitään kiirettä; tuo kaupunki tuolla, nähkääs -- ei
huolita sivuuttaa sitä päivän aikana; se kenties ei olis meille
terveellistä, hyvät herrat."
Yön puoleen näytti siltä, kuin tulis sade: taivaalla salamoitsi jo,
ja puiden lehdet rupesit väräjämään -- rajuilma oli kenties tulossa.
Herttua ja kuningas alkoivat tarkastella mökkiämme, saadakseen
mukavat makuusijat itselleen. No, minun vuoteeni oli ruisoljista ja
siis parempi kuin Jimin, jok'oli sattunut saamaan ohraoljet, joissa
aina on paljo akanoita, ja nämä pistävät pahanpäiväisesti, jota
paitse näiden seutujen ohraoljet kahisee niin riivatusta, kuin makais
kuivissa haavanlehdissä, niinett'ei tahdo saada unta. Herttua aikoi nyt
ottaa minun makuusijani, mutta kuningas rupesi vetomaan korkeampaan
arvoonsa ja sanoi vaativansa ruisolkivuoteen; herttualle kyllä kelpais
ohraoljetkin mukamas.
Jim ja minä pelättiin jo, että nyt nousis aika aatelis-meteli heidän
välillään tästä olki-asiasta, mutta kaikeksi onneksi sanoi herttua
huoahtaen raskaasti:
"No niin, minun kohtaloni on, että minut alinomaa tallaa lokaan sorron
rautainen kantapää. Kova onni on murtanut sieluni, joka kerran oli niin
voimakas. Minä alistun, s'on kohtaloni. Olen yksinäni maailmassa --
antakaa minun kärsiä; minä sen kestän."
Me lähdettiin matkaan täyden pimeän tultua. Kuningas sanoi että
meidän pitäis seilata pitkin keskimmäistä virranjuovaa eikä sytyttää
lyhtyämme ennenkun oltais hyvän matkaa kaupungin alapuolella. No,
hetken päästä tuli näkyviin pieni ryhmä valopilkkuja -- s'oli kaupunki,
nähkääs -- ja me luistettiin ohi noin virstan päässä siitä. Tultuamme
noin puolitoista virstaa siitä alaspäin, sytytimme lyhtymme; ja noin
kymmenen aikaan alkoi sataa ja tuulla ja jyristä ja salamoida taivaan
täydeltä. Ja kuningas sanoi, että me molemmat saatais olla vahtina
kunnes raju-ilma lakkais; ja sen sanottuaan pujahti hän ja herttua
mökkiin, ja he venyivät pian vuoteillaan. Mulla oli vahti kello
kahteentoista asti; mutta min'en olis saattanut nukkua, vaikk' olisin
saanutkin ja mull' olis ollut makuusija, sillä niin pulskaa ukkosilmaa
ei näe ihminen joka päivä; sitä kelpas todellakin katsella. Voi pyhä
Paavali, kuinka myrsky ulvoi ja elämöitsi! Ja melkein joka sekunti
leimahti salama ja valaisi meille aaltojen valkoiset harjat kauvas
poispäin, ja saaret ja rannat näyttivät tomupilviltä sateessa, ja puut
huiskuttelit oksiaan kuin tuulimyllyt myrskyssä; sitten repäisi yhdellä
kertaa -- _kuakk!_ -- ja sitten romisi ja tömisi kuin tuhannesta
tykistä pitkin taivasta -- bum! bum! bumbeli -- um - bum-bum-bum-bum!
-- kauvan aikaa -- ja sitten taas uusi repäys -- _krrratsch!_ -- ja
uudet pompampelit maailman toisesta päästä toiseen. Aallot vyöryivät
niin voimakkaina, että toisinaan olivat huuhtoa minut alas lautalta,
mutta minä en siitä välittänyt, sillä mull'ei juur ollut vaatteita
päälläni sanottavasti. Karia ja muuta semmoista ei meidän tarvinnut
pelätä, sillä alinomainen salamoiminen auttoi meitä näkemään ja
välttämään kaikki vaarat ja vastukset yhtä hyvin kuin keskellä päivää.
Mulla oli keski-yön vahti, kuten sanoin, mutta, miten olikaan, rupesi
mun siinä viimein tulemaan hyvin uni, niin että Jim sanoi kyllä nyt
pitävänsä vahtia pari tuntia poispäin; hän oli aina hyvin siivo ja
auttavainen senkaltaisissa. Minä sukelsin suojukseen, mutta kuningas
ja herttua olivat venyneet niin väljälle siellä ja viskanneet koipensa
joka taholle, että minä en saanut mitään sijaa. No, mikäs muu
neuvoksi, kuin että panin pitkälleni mökin ulkopuolelle -- sateesta en
välittänyt, koska kovasti oli lämmin ja aallot olivat paljon asettuneet
äskeisestä. Mutta tuossa kahden aikana alkoi tuulla taas yhtäkaikki,
ja Jim aikoi herättää minut, mutta hän muutti mieltä ja antoi mun
maata, arvellen ett'ei aallot olis kylliksi korkeat lakastakseen minua
lautalta. Hän oli kuitenkin erehtynyt, sillä hetken päästä tuli vyöryvä
aalto ja pyyhkäisi minut päistikkaa jokeen. Jim nauroi haljetakseen.
Siltä mieheltä piisas naurua melkein loppumattomiin; en ole koskaan
nähnyt mokomaa neekeriä.
Minä menin vahtiin, ja Jim pani maata. Aamupuoleen taukosi tuuli
ja ilma kävi kauniiksi. Heti kun näin valoa muutamasta tuvasta
rannalla, herätin Jimin, ja me mentiin maihin ja pistettiin lauttamme
piilosatamaan päiväksi.
Aamiaisen jälkeen otti kuningas framille vanhan rasvaisen korttipakan
ja pelasi viiden pennin knakkia herttuan kanssa hetken aikaa.
Väsyttyään siihen, rupesit he harkitsemaan "toimitus-ohjelmaa",
kuten herttua niin hienosti sitä kutsui. Hän alkoi koperoida
matkalaukussaan ja onki sieltä kainaloonsa koko joukon präntättyjä
kuulutuksia ja rupesi niitä lukemaan ääneensä. Yhdessä seisoi, että "se
maailman-mainio tohtori Armand de Montalban, Pariisin kaupungista",
tulis "pitämään esitelmän spiritistisestä tieteestä" jossakin paikassa
ja jonakin aikana, jota ei mainittu, sisäänpääsymaksu kymmenen centtiä,
"sekä, jos niin pyydetään, pitämään tarjolla uskovalle yleisölle
pilettejä henkimaailmaan viidestäkolmatta centistä kappale." Ja herttua
sanoi, että tuo Montalban oli hän itse. Toisessa kuulutuksessa hän oli
mukamas "maailmankuulusa murhenäyttelijä ja Shakespearen tulkitsija
Garrick[9] nuorempi Drury Lane teaterista Lontoossa." Toisissa
kuulutuksissa taasen hällä oli toiset nimet ja kerrottiin mitä kaikkia
ihmeitä hän oli tehnyt, miten hän oli "katsonut kaivoja" ja löytänyt
kultakaivoksia "noitasauvalla", parantanut "pantuja tauteja" ja niin
poispäin. Viimein hän sanoi:
"Mutta lempi-runottareni liikkuu yhtäkaikki näytelmätaiteen ylevällä
alalla. Kuulkas, ootteko Te koskaan esiintynyt näyttämöllä, herra
majesteetti?"
"En, en ole", sanoo kuningas.
"Silloin saatte sen tehdä, saakeli soikoon, ennenkun ootte kolme päivää
vanhempi, Teidän kaatunut Juhlallisuutenne. Ensi kaupunki-pahasessa,
johon tullaan, hyyräämme totta jumaliste raastuvan salin ja näytämme
miekkailu-kohtauksen Richard kolmannesta ja palkonki-kohtauksen
Romeosta ja Juliasta. Mitäs siihen sanot, herra rappio-kuningas?"
"Annetaan mennä. Minä suostun kaikkeen, josta heruu rahaa, Bilgewater;
mutta minä totta puhuen en ole suuresti perehtynyt tuommosiin
teaterihommiin enkä juur ole paljon nähnytkään siltä alalta. Minä
tietysti viel' olin tuskin muuta kuin pieni paitaressu, kun pappa niitä
ennen puuhaili siellä kotona hovissa. Luulekko että minä voin sit'
oppia?"
"Se menee kuin voideltu, sinä kunnon vanha kuninkaan alku."
"No, hyvä. Minä oikein ikävöin jotain uutta. Ryhdytään juoneen vaikka
heti."
No, herttua heti paikalla kertomaan hälle, mikä värkki Romeo oli ja
mikä Julia oli, ja kaikista heidän metkuistaan; ja sitten hän sanoi,
että hän ruukkasi olla Romeona, niin että kuningas sais olla Juliana.
"Mutta kuules nyt, herttua", sanoo siihen kuningas, "jos Julia oli
tuommonen nuori tyttö hattara, niin minä pelkään, ett'ei hänelle oikein
sovi tämä paljas päälakeni ja valkonen partani."
"Ole huoleti -- nämä pikku-kaupungin poroporvarit eivät ymmärrä siitä
rahtuakaan. Ja sitä paitse, niin tulethan tietysti olemaan puvussa,
ja se kääntää heidän silmänsä aivan nurin. Julia istuu palkongilla
ihastellen kuuvaloa ennen maata-menoaan, ja hän on puettuna tärkättyyn
valkoseen alushameeseen ja rynkättyyn yömyssyyn. Täss' on mulla puvut
noihin rooleihin."
Hän haalasi framille laukustaan pari kolme kummallista nuttua
kartiinivaatteesta ja sanoi, että n'oli Richard kolmannen ja sen toisen
junkkarin asepuvut, ja sitten veti hän siitä vielä pitkän valkosen
yöpaidan ja varsin fiinin rynkätyn yömyssyn. Nyt tyyntyi kuningas ja
näytti iloiselta; ja herttua otti kirjansa ja rupes lukemaan noita
rooleja hirveän komealla tavalla, huiskuttaen käsivarsillaan ja polkien
maata ja viskellen päätään ja korskuen kuin hevonen, näyttääkseen
miten näitä rooleja piti ihmisille kuvata. Sitten hän antoi kirjan
kuninkaalle sanoen, että hänen heti piti ruveta oppimaan rooliansa.
Siell' oli pikkanen kujakauppala, noin neljä virstaa alempana,
poukamassa; ja puolisen jälkeen sanoi herttua nyt keksineensä keinon,
miten voitais matkustaa päivälläkin ilman mitään vaaraa Jimin puolesta;
ja hän lupas mennä sinne hankkimaan mitä tarvittais. Kuningas sanoi
menevänsä mukaan, katsoakseen eikö sieltä lähtis hällekkin jotain
tienestiä. Ja koska kaffimme oli lopussa, meinasi Jim, että minäkin
voisin mennä heidän kanssaan ja ostaa vähäsen.
Tultuamme perille, ei näkynyt siellä mitään ihmisiä liikkeellä; kadut
oli typö tyhjinä, kaikki kuollutta ja hiljaa kuin sunnuntaina. Viimein
näimme me sairaan neekerin, joka hautoi itseään päivänpaisteessa
muutamalla takapihalla, ja hän sanoi, että kaikki ihmiset, jotk'eivät
olleet liian nuoria tai liian kipeitä tai liian vanhoja, olivat
lähteneet muutamaan raamatunselitykseen, jota pidettiin kolmisen
virstaa poispäin metsässä. Kuningas kysyi tietä sinne ja sanoi
aikovansa koittaa, eikö siell'olis hälle jotain tekemistä, ja minä
saisin tulla mukaan, jos mua halutti.
Herttua puolestaan sanoi vain hakevansa jotain kirjapainoa. Ja jo
löysimmekin semmoisen; s'oli muutaman nikkariverstaan yläpuolella
-- nikkarit ja latojat ja painajat olit kaikki menneet tuonne
kokoukseen, jättäen ovet seppo selälleen. Siell' oli kovin roskaista
ja huiskinhaiskista, seinät täynnä mustepilkkuja ja kaikellaisia
kuulutuksia, joiss' oli karanneiden neekerien ja hevosten kuvia, ja
muuta romua. Herttua riisui takin päältään ja sanoi: "hyvä, nyt _mulla_
on mitä tarvitsen." Ja sitten lähdettiin kuningas ja minä patikoimaan
raamatunselitykseen.
Meiltä meni noin puoli tuntia sinne, ja hiki valui virtana pitkin
nahkaamme, sillä olipa hirveän kuuma päivä. Siell' oli ainakin tuhat
ihmistä ko'olla, koko seutukunnasta -- viidenkolmatta virstan päästä.
Metsä oli täynnä kärryjä ja hevosia liekassa melkein joka puusta;
huiskuttivat häntäänsä kiivaasti, pitääkseen kärpäsiä kurissa. Siell'
oli puiden välissä koko joukko avonaisia vajoja, joiden kattona oli
havuoksat, ja niissä myytiin limonaatia ja piparkakkuja ja arpuuseja ja
maistähkiä ja muuta senkaltaista.
Saarnat pidettiin samallaisten katosten alla; nämä olit vain isommat ja
täynnä ihmisiä. Penkit oli tehty kahtia halaistuista hirsistä, joiden
pyöreään parkkipuoleen oli porattu reiät seipäistä tehtyjä jalkoja
varten; mitään selkänojaa niissä tietysti ei ollut. Saarnamies seisoi
korkealla lavalla vajan toisessa päässä. Naisilla oli päässä rookat,
ja muutamat heistä oli puettuna kotikutoisiin puolivilla-leninkeihin,
toiset pumpulivaatteisiin ja jotkut nuoremmat kattuunihameisiin. Osa
nuoria miehiä oli avojaloin, ja muutamilla lapsilla ei ollut muuta
yllään kuin hurstipaita. Muutamat vanhemmat vaimot tikkasi sukkia, ja
muutamat nuoret tytöt ja pojat kokivat kyllä panna suunsa kirkkosuuksi,
mutt' iskivät kuitenkin alinomaa silmää toinen toisellen, muhahdellen
makeasti salassa.
Ensi vajassa, johon me tultiin, kuningas ja minä, oli pappi juuri
alkanut lukea virttä. Hän luki ääneensä kaks riviä erältään, ja sitten
he kaikki veisaamaan sitä samaa; s'oli oikein juhlallista kuulla, kun
heit' oli niin paljo ja kaikki veisasit niin kovaa kuin jaksoivat;
sitten hän taas luki kaks riviä heille laulettavaksi -- ja niin
poispäin. Väki ikääskuin heräsi yhä enemmän ja lauloi yhä kovempaa; ja
lopulta alkoi toiset ähkyä ja voihkaa, toiset huutaa ja ulvoa ilosta.
Sitten alkoi pappi saarnata, ja se ei ollut mitään leikintekoa, sen
mä sanon; hän karkasi lavan toisesta päästä toiseen, eestakasin kuin
hätääntynyt hevonen, ja sitten hän kallistui eteenpäin lavan aidan yli
-- alinomaa huitoen käsivarsillaan ja huiskutellen koko ruumistaan
ja ampuen ulos joka sanansa että paukkui; ja aina tavantakaa nosteli
hän raamattuansa ravistellen sitä vihaisesti ja huusi: "Tämä on
vaskikäärme erämaassa! Katsokaa sitä, te viheliäiset, ja eläkää!" Ja
väkijoukko huusi: "Kunniaa! kunniaa! -- A-aa-men!" Ja niin hän jauhoi
jauhamistaan, ja väki ähkyi ja puhkui ja itki voimainsa takaa ja huusi
aamentansa, -- tällä viisin:
"Oi, tulkaa murheellisten penkille! tulkaa te synninorjat! (_aamen!_)
tulkaa, te sairaat ja kärsiväiset! (_aamen!_) tulkaa, te rammat ja
raajarikot ja sokeat! (_aamen!_) tulkaa, te köyhät ja tarvitsevaiset,
jotk' ootte vajonneet kurjuuteen ja häpeään! (_aa-aa-men!_) tulkaa, te
saastaiset, uupuneet ja synnillä raskautetut! -- tulkaa murtuneella
hengellä! tulkaa särkyneellä sydämmellä! tulkaa repaleissanne ja
synnissänne ja liassanne! elämän vesi, joka puhdistaa synnistä, on