Huckleberry Finnin (Tom Sawyerin toverin) seikkailut - 08

samaa kuin olis tavotellut virvatulta.
Neljään viiteen kertaan oli vähältä ett'en ajanut maihin, ja minä
aattelin, ett'ei lautalla ollut hyvä siitä suoriutua ja että se
varmaankin vähän väliä törmäsi rantoihin.
No, jonkun ajan päästä tuntui siltä kuin olisin tullut avoveteen
jälleen, mutta mitään ääntä ei enään kuulunut. Tulin tuumanneeksi, että
lautta kenties oli tarttunut johonkin kantoon ja joutunut haaksirikkoon
niineen päivineen. S'oli surkeaa ajatella, mutta min'olin niin väsynyt
ja uupunut, että painuin pitkälleni paatin pohjalle välittämättä enää
mistään. Enhän kuitenkaan tahtonut tahallani nukkua; mutta mull'oli
niin uni, että silmäni eivät pysyneet auki enään, ja niinpä tuumasin,
että voihan tässä toki pikkusen uinahtaa.
Mutta siitä tuli enemmän kuin pikkusen, sillä kun viimein heräsin,
loisti tähdet kirkkaalta taivaalta, sumu oli hävinnyt, ja virta kuletti
minua kauheaa vauhtia eteenpäin pitkin leveää joenpolvea. Ensimmältä
en ollenkaan tietänyt missä olin; luulin näkeväni unta, ja kun viimein
rupesin tointumaan ja seikat selveni, tuntui siltä, kuin olis ne
tapahtuneet pari viikkoa takaperin.
Joki oli aivan tavattoman leveä siltä kohdalta, ja sen rannoilla oli
tiheää ja paksua metsää, aivan kuin tukevana muurina, sen mukaan
ainakin kuin minä siinä tähtien valossa voin nähdä. Katsoin virtaa
alaspäin ja huomasin mustan pilkun veden pinnalla, kappaleen matkaa
poispäin. Minä ponnistin sen perään, mutta päästyäni luokse ei siin'
ollutkaan muuta kuin pari kolme yhteenkytkettyä tukkia. Sitten näin
taas toisen mustan kappaleen ja ajoin sitä takaa; sitten taasenkin
toisen, ja sillä kertaa sain istua suolaan. Siin' oli todellakin rakas
lauttamme edessäni.
Tultuani sen laitaan, näin Jim'in istuvan siinä nukkumassa, pää polvien
välissä ja oikea käsivarsi peräairolla. Toinen airo oli poikki, ja
lautta oli täynnään lehtiä ja oksia ja muuta rytöä.
Sidoin kiinni kanootin ja astuin lautalle ja painuin pitkälleni Jimin
viereen, ihan hänen nenänsä eteen. Sitten rupesin haukottelemaan ja
ojentelemaan raajojani, aivan kuin vasta olisin herännyt, ja sanoin:
"Halloo, Jim, taisin nukkua? Miks'et herättänyt minua?"
"Herra Jumala, sinäkö s'oot, Huck? Ekkö s'oo kuollu, ekkö s'oo hukkunu?
Ookko sinä tullu takasin? No, voi, voi, aivan täyttä tottako oot kotona
taas? Aivan täyttä tottako? Anna mä koittelen sinua käsilläni, laps
kulta, anna mä koittelen sinua sormillani. Ei, sin' et oo kuollu,
ei, sin'oot torellaki sinä', sin'oot Huck, se sama vanaha Huck -- se
tavallinen Huck suolineen sorkkineen, kiitetty olokoon Jumala!"
"Mutta mikä sun on, Jim? Kai oot vähän ryypiskellyt?"
"Ryypiskelly? Olisinko minä ryypiskelly? Siihenkö täss' olis ollu
aikaa?"
"No, mutta miks sinä noin hulluttelet?"
"Mitä? Hulluttelenko mä?"
"_Mitä_? Sanoithan vast'ikään, että minä mukamas olen tullut takasin,
ja mitä kaikkia lörpötitkin, ikääskuin olisin ollut poissa."
"Huck -- Huck Finn, katto minua naamaan. Ekkö sin'oo ollu poissa?"
"Ollut poissa? Mitä hiidessä sinä tarkotat. Enhän _minä_ ole ollut
missään. Missä min'olisin ollut sitten?"
"No, mutta -- -- nyt on jumaliste tää maailma nurin. Mitä!? Oonko minä
tässä _minä_ tai oonko minä joku muu? Oonko minä tässä lautalla tai
_missä_ minä oon? Kumpahan tietäsin sen."
"No, totta kai sin'olet tässä suolines sorkkines, mutta minä luulen
että sin'oot vähä pyörällä päästäs, Jim parka."
"Oonko? Vai niin. Mutta sanoppas nyt, sinä viisas Huck, ekkö sinä
soutanu eeltäpäin pannakses kokkanuoran kiinni tuohon saareen? hä?"
"En, en suinkaan. Mihin saareen? En min'oo nähnyt mitään saarta."
"Et oo nähäny mittään saarta? Jassoo! Kattos nyt -- eiköhän lautta
lähteny irti ja eikö se luikunu menemään virran mukana ja ekkö sinä
jääny yksin sinne sumuun? Hä?"
"Mihin sumuun?"
"_Sumuun, sumuun_. Sitähän on kestäny koko yön, tiiän mä. Ja ekkö sinä
huutanu ja enkö minä vastannu? Ja eikö me eksytty sinne saarten sekaan,
kunnes oltiin aivan yhtä pyörällä päästämme molemmat? Hä? Ja enkö minä
puskenu välin toiseen, välin toiseen noista riivatun saarista ja enkö
ollu joutua joen pohojaan? Hä? Eikö s'oo niin, eikö s'oo niin? Hä? No,
vastaappas nyt."
"Ei, kuules nyt, Jim, johan tämä menee liian pitkälle. Min'en ole
nähnyt mitään sumua tai mitään saaria enkä tie tämän taivaallista sinun
vaaroistas enkä mistään. Olenhan istunut tässä koko yön juttelemassa
kanssas, kunnes noin kymmenen minuutia sitten nukuit ja minäkin mahdoin
nukahtaa. Sinä tuskin olisit ennättänyt päihtyä sill'aikaa; siis olet
kai nähnyt unta."
"No, kas siinä ollaan. Miten hiiressä min'olisin ennättäny nähä niin
kauhean paljo unta kymmenessä minuutissa?"
"En totta maar tie, mutta unta olet yhtäkaikki nähnyt, sillä mitään
tuonkaltaista ei ole tapahtunut. S'on vissi se."
"Mutta s'on myös vissiä, että minä näin sen kaikki tyyni aivan
selevästi."
"Min' annan palttua sun näkemiis. Niiss'ei ole vähintäkään perää.
Olenhan istunut tässä kaiken aikaa."
Jim oli aivan ääneti noin viis minuutia, istui vain siinä tuumiskellen,
leuka käsien välissä. Viimein hän sanoi:
"Täytyy kai mun sitte myöntää, että s'oli unta; mutta jumaliste olikin
se niin muhkeaa unta, ett'en ikinä oo mokomaa kuullu. Ja sitte s'oli
niin hiton väsyttävää. Olenhan aivan kuin minua olis huhumarossa
sotkettu."
"Ooh, semmoistahan usein tapahtuu unissa. Mutta tämä oli yhtäkaikki
priima sorttia. Kerroppas se mulle alusta loppuun, Jim."
Jim oli heti valmis ja rupes kertomaan kaikki tyyni alust' aikain,
aivan niinkuin oli tapahtunut, vaikka hän tosin pani liikojakin
piisalle asti. Sitten alkoi hän myöskin "selittää" tuota untansa,
koska se muka oli meille lähetetty varoituksena. Hän sanoi, että
ensimmäinen saari tiesi ihmistä, joka mielellään tahtoi tehdä meille
hyvää, mutta virta mukamas merkitsi toista ihmistä, joka esteli tuota
hyvää tapahtumasta. Huudot olivat merkkiä ja varoituksia, jotka silloin
tällin ilmestyivät meille elämässämme ja joita meidän tuli tarkasti
huomata ja koettaa ymmärtää; muuten ne tiesivät meille paljasta
onnettomuutta eik' ikinä mitään hyvää. Kaikki nuo pienet saaret, joiden
sekaan m'oltiin jouduttu, tiesivät harmia ja ikävyyttä, jota ilkeät
ihmiset meille tuottavat, mutta jos me vain pysyttäis lästissämme ja
pitäisimme kitamme, rupeamatta mihinkään tekemisiin heidän kanssaan,
niin tultais me hyvin toimeen ja me päästäis pois sumusta ja aivan
eheinä tuohon suureen avojokeen, joka merkitsi vapaita Valtioita ja
johon kaikki huolemme ja murheemme loppuisit.
Minun noustuani lautalle, oli hetken päästä taivas vetäytynyt pimeihin
pilviin, mutta selveni nyt jälleen.
"No jaa, Jim, sinä selität unia aika hyvästi", sanoin minä; "mutta
mitähän merkitsevät _nämä_ kaikki?"
Osotin hänelle oksia ja lehtiä ja rytöä lautalla ja tuota taittunutta
airoa. Jim katseli niitä hetken aikaa, ja sitten katseli hän minua ja
sitten taas tuota roskaa. Hän oli nyt päntännyt tuon uniluulon niin
syvälle päähänsä, ett'ei se enää tahtonut siitä lähteä, että hänen,
niin sanoakseni, oli vaikea saada tolkkua itsestään. Mutta viimein
näkyi totuus hänelle kuitenkin selvenevän, ja silloin katsoi hän minua
suoraan silmiin, hyvin vakavana, edes hymähtämättäkään, ja sanoi:
"Mitä noi merkittee? Sen mä sanon. Kun min'olin aivan uupunu
ponnistuksesta ja huutamisesta ja viimein nukahin, niin oli mun
syömmeni niin vallan musertunu sinun hukkumisestas, etten enää piitannu
tään taivaallista, en ittestäni enkä lautasta. Ja kun mä sitte heräsin
ja näin sinun tossa vallan ehiänä ja terveenä, sillon, Huck, olin mä
itkeä ilosta, ja olisin saattanu panna polvilleni ja suurella sinun
jalkojas, Huck, niin ilonen ja kiitollinen olin. Ja kaiken aikaa sinä
vain aattelit, miten voisit pittää vanahaa Jimmiä pilikkanas ja syöttää
häneen tyhymiä valeheitas. Kaikki tuo rytö tuossa on romua ja _roskaa_,
ja roskaa on kaikki ne ihimiset, ku pittää pilanaan ystäviäns ja panee
heirät häppeemään."
Sitten nousi hän ylös verkalleen ja asteli mökillemme ja meni sinne
sisään, sanomatta sanaakaan enään. Mutta siinä oli aivan kylliksi.
Minusta tuntui kuin olisin ollut suurin konna ja roisto maailmassa,
ja min'olisin melkein ollut valmis suutelemaan _hänen_ jalkojaan,
saadakseni hänet leppymään ja peruuttamaan sanansa.
Meni lähes kvartti tuntia kuitenkin, ennenkun paatunut sydämmeni salli
mun mennä pyytämään anteeksi neekeriltä -- mutta minä sen viimeinkin
tein, enkä totta puhuakseni tiedäkkään sitä koskaan katuneeni. En
milloinkaan enää pitänyt mitään tuommoista peliä hänen kanssaan, enkä
olis sitä silloinkaan tehnyt, jos olisin tiennyt hänen panevan sitä
niin kovasti pahakseen.


Kuudestoista luku.

Me nukuttiin melkein pitkin päivää ja lähdettiin matkaan taas yön
tullen. Kappaleen matkaa edellämme kulki sinä yönä julman pitkä lautta,
joka varmaankin kantoi neljättäkymmentä miestä. Siinä oli viis isoa
suojaa päällä ja avonainen tulisija keskellä ja korkea lipputanko
kummassakin päässä. Se näytti turkkasen komealta; kuka hyvänsä olis
mielellään ruvennut lauttamieheks semmoiseen alukseen.
Me ajettiin alaspäin isoon polveen, ja taivas kävi pilveen, ja kovasti
oli lämmin. Aivan tavattoman leveä joki oli reunustettuna jykevällä
tukkimetsällä kummaltakin puolen; eikä mitään aukkoa eikä valoa näkynyt
tuosta synkästä salosta. Me juteltiin alinomaa Cairon kaupungista
ja tuumailtiin, miten me oikeastaan osattais tietää sitä Cairoksi,
kun viho viimein sen kohdalle päästäis. Min'olin kuullut puhuttavan,
että siellä tuskin olis toista tusinaa taloa, ja jos nyt sattuis niin
hullusti, ett'ei niissä palais mitään valkeaa, niin kuinka me tiettäis
kulkevamme ohi kaupungin? Jim sanoi, että jos kaks suurta jokea sillä
paikalla yhtyi, niin siitähän helposti nähtäis. Mutta minä sanoin,
että me voitais luulla kulkevamme siinä vain ison saaren alapään ohi
ja tulevamme samaan vanhaan jokeen jälleen. Se seikka hämmensi Jimin
-- ja minut myös. Mitä siis tehtäis? S'oli kysymys. Viimein sanoin
minä, että minä soutaisin maihin heti kun ens kertaa nähtäis jotain
tulta, ja sanoisin heille, että isäni mukamas oli tulossa perästä
isolla lastiproomulla ja että, koska hän ei ennen ollut kulkenut tätä
tietä, me tahdottais tietää oliko tämä Cairo tai kuinka pitkältä sinne
oli. Jimkin arveli, että s'oli hyvä keino, ja niinpä me sen päälle
sytytettiin muhkeat sikaarit ja polteltiin ja elettiin herroiksi ja
ooteltiin.
Ei ollut mitään muuta tekemistä kuin tähystellä rantoja ja varoa ett'ei
kulettais kaupungin ohi sitä näkemättä. Jim sanoi, että hän arvatenkin
tuntis ruumiissaan milloin oltais Cairon kohdalla, sillä hän olis sinne
päästyämme vapaa mies, mutta jos niin hullusti kävis, että me ajettais
ohi ilman näkemättä kaupunkia, niin oltais yhä eelleen orjavaltiossa ja
hänen vapautensa vois olla mennyttä kalua. Aina tavan takaa ryntäsi hän
ylös huudahtaen:
"Tuolla se on!"
Mutta mitä vielä! Milloin n'oli virvatulet, milloin kiiltomadot,
jotka meitä narrasit, ja Jim istui alas jälleen ja tähysteli rantoja
kuin ennen. Hän sanoi, ett' oikein mukamas hänen selkäpiitänsä
värisytti, hänen aatellessaan olevansa niin lähellä tuota siunattua
vapautta. Mutta, totta puhuakseni, rupesi vähin minunkin selkäpiitäni
värisyttämään häntä kuullessani, sillä täytyihän mun aatella, että
hän jo nyt _oli_ melkein vapaa -- ja kenen oli syy siihen? Yksistään
_minun_. Omatuntoni rupesi minua soimaamaan, ja se ahdisti minua
niin, ett'en saanut siltä mitään rauhaa. Miten olikaan, niin en
milloinkaan sitä ennen ollut oikein selvillä siitä, mitä oikeastaan
olin tehnyt. Mutta nyt alkoi se mulle selvitä, ja se kirvelti
oikein pahanpäiväisesti. Minä koin keventää tuota raskasta kuormaa
sillä, ett'ei hän mukamas sittenkään käynyt syyttää siitä _minua_,
enhän _minä_ mukamas ollut yllyttänyt Jimiä karkaamaan pois oikealta
omistajaltaan.[5] Mutta siitä verukkeesta ei ollut mitään apua.
Omatunto piti puoliaan ja toitotti korviini alinomaa: "Mutta sinä
tiesit, että hän oli karannut päästäkseen vapauteen, ja sin'olisit
saattanut soutaa maihin sitä kertomaan kelle hyvänsä." Niin, niin se
oli. En voinut sitä kierrellä, en päässyt mihinkään. Omatunto muistutti
mulle: "Mitä pahaa on sulle fröökynä Watson tehnyt, ettäs tuolla-viisin
autat hänen neekeriänsä jatkamaan karkuretkeään, ilmoittamatta hälle
sanaakaan asiasta? Mitä on tuo vanha naisparka sulle tehnyt, kun
kehtaat menetellä niin sikamaisesti häntä vastaan? Hän opetteli sinua
lukemaan, ja hän koki opettaa sulle ihmisten tapoja, ja hän koki kaikin
tavoin olla sulle hyvä ja hyödyllinen -- ja tämä on hänen palkkansa.
Häpeehän toki, sinä kurja poika retkale!"
Minusta rupesi tuntumaan kuin olisin viheliäisin ihminen maan päällä,
niin että jo melkein ikävöin haudan rauhaa. Juoksin ees takasin
lautalla soimaten itseäni konnaksi ja roistoksi, ja Jim juoksi ees
takasin perästäni. Ei kumpikaan meistä saattanut pysyä rauhassa. Joka
kerta kuin Jim innossaan huudahti: "Tuoss' on Cairo!" tuntui kuin minua
olis ammuttu läpi selkärangan.
Muuten lörpötteli Jim yhtä mittaa kaiken aikaa kuin minä pidin
puheita itsekseni. Hän sanoi, että niinpian kuin hän vain sais luunsa
korjatuksi vapaaseen Valtioon, hän mukamas aikoi säästää kokoon rahoja
eikä koskaan tuhlata penniäkään, ja kun olis saanut kylliksi, ostais
hän vapaaksi muijansa, joka kuului muutamaan maatilaan lähellä fröökynä
Watsonin kotoa, ja sitten he mukamas molemmat tekisit työtä kuin karhut
ostaakseen lapsensa, ja jos niiden isäntä ei tahtois niitä myydä, niin
palkkaisivat he aplonistin niitä varastamaan.
Kuullessani mokomaa kauheaa puhetta, tunsin oikein vereni jähmettyvän.
Hän ei milloinkaan ennen maailmassa olis uskaltanut puhua tuolla
tavoin. Nyt, kun hän arveli tulevansa vapaaksi, oli heti toinen ääni
kellossa. S'oli aivan niinkuin sananparsi sanoo: "Anna neekerille
tuuman verta, niin ottaa hän koko kyynärän." Niin se käy, aattelin
mä, kun ei tarkoin punnitse mitä tekee. Tässä tulee nyt tuo neekeri,
jota olen auttanut karkuun, ja sanoo mulle vasten naamaa, että hän
aikoo varastaa lapsensa -- nuo lapset, jotk'ovat ihmisen omia, jota en
koskaan ole edes tuntenut ja joka ei koskaan ole tehnyt mulle mitään
pahaa.
Oikein minua pahotti, kun kuulin Jimin puhuvan tuolla viisin; olihan
se kerrassaan kurjaa ja halpaa häneltä. Omatuntoni pusersi hikipisarat
otsastani, niin että hädissäni viimein sanoin sille: "Anna mun olla
rauhassa -- eihän vielä ole liian myöhäistä; minä soudan maihin
heti ensi valopilkun näkyessä ja kerron kaikki tyyni." Heti tuntui
paremmalta, sydäntäni ei enään painanut niin riivatusti. Rupesin nyt
vain tähystelemään rannoille, näkyiskö mitään valoa, ja hyräilin vanhaa
rekilaulua. Yht'äkkiä näkyikin toiselta rannalta vähän valoa. Jim
huudahti heti:
"Hei, Huck! Ei mittään hättää ennään. Tuoss'on viho viimeinki vanaha
rehellinen Cairo! Minä tunnen sen ikäänku omasta hajustani."
Minä sanoin:
"No, minä otan kanootin ja menen tiedustelemaan, Jim. Kenties erehdyt."
Hän riensi kuin tuulessa järjestämään kanootia, pani vanhan takkinsa
tuhtolle istuakseni ja ojensi mulle melan. Ja minä työnsin ulos, ja hän
sanoi:
"Nyt minä kohta saan hyppiä ilosta, Huck, ja sillon mä sanon: S'on
Huckin työtä, s'on Huckin työtä. Min'oon vappaa ihiminen, ja sit' en
koskaan olis, joll'ei Huckia olis ollu. Huck hän kaikki teki. Sitä
en ikipäivinä unohota, Huck poikaseni. Sin'oot paras ystävä mitä Jim
paralla koskaan on ollu, ja sin'oot _ainoa_ ystävä mitä hällä nyt enää
on."
Olin laskenut ulos kovassa innossa päästä maihin häntä ilmi-antaakseni,
mutta kun hän nyt puhui noin, silloin taas höltyi tuo intoni. Meloin
vitkalleen ikäänkuin epäröiden; en tietänyt oikein olinko iloinen
yrityksestäni vai enkö. Tultuani pari syltää lautalta, huusi Jim
perästäni:
"Onneks olokoon, sinä kunnon vanaha Huck! Ainoo valakonen ihiminen ku
konsaan on pitäny sanansa vanahalle Jimmille."
Minun rupes oikein tekemään pahaa. Mutta minun täytyy sen tehdä,
aattelin itsekseni, enhän voi siitä päästä. Samassa tuli siinä vene,
jossa istui kaks miestä, ja heill'oli pyssyt. He seisahtuivat, ja minä
seisahduin. Silloin sanoo heistä toinen:
"Mitä pirua tuoll' on?"
"S'on vain pikku tukkilautta", sanon minä.
"Kuulutko sinä siihen?"
"Kuulunhan."
"Onko kukaan siellä?"
"On, yks mies."
"Kuules nyt, tän'yönä on karannut viis neekeriä tuolta lahden
perukasta. Onko tuo mies lautallas musta vai valkonen?"
Minä en vastannut kohdastaan. Koitin tosin, mutta sanat ikäänkuin
takertuivat kurkkuuni. Hetkisen aattelin kyllä puhua suuni puhtaaksi ja
purkaa sydämmeni kerrassaan, nythän sopi, jos jolloinkin; mutta voi!
-- häpeenhän silmät päästäni -- minussa totta maarian ei ollut siksi
miestä, Jumala paratkoon. Näin ett' olin peräti pehmennyt, minä raukka.
Ja niin annoin, kun annoinkin, palttua koko omalletunnolleni ja sanoin:
"S'on valkonen."
"Vai valkonen -- no, lienee kai parasta että mennään katsomaan sinne
itse."
"Niin, tehkää se", sanoin mä, "sillä s'on isä kun on siellä, ja ehkäpä
te tahdotte auttaa minua hinaamaan lauttaa maihin. Hän on kipeä, isä
ukkoni, ja niin on äitikin ja Mary Ann."
"No, saakeli soikoon! Kuules nyt, meill'on kiire, sanon mä, poika
viikari. Mutta meidän kai täytyy. Tule pois ja melo kuin mies, joudu
nyt."
Minä vetelin melaani ja he airojansa. Parin vetämän perästä sanoin:
"Isä on siunaava teitä monin kerroin, sen mä tiedän. Kaikki muut ovat
menneet tiehensä, kun olen pyytänyt heitä auttamaan lauttaa rantaan,
enkä minä jaksa sit' yksin."
"No, etteivät häpee. Mutta sehän on kummallista. Kuules poika, mikä
sinun isääs vaivaa?"
"S'on -- s'on -- vähä, niin no -- ei siitä mitään ."
He lakkasit soutamasta. Oltiin vain vähän matkaa lautasta. Toinen
heistä sanoi:
"Sinä kiertelet, poika naskali. Mikä vaivaa isääs? Puhu suus puhtaaks
ja älä valehtele. Muuten käy sun hullusti."
"Ooh, herra jee, kyllä minä sanon niinkuin asia on -- älkää vain
jättäkö meitä, minä rukoilen. S'on vain sitä -- sitä --, jos vain
annatta mun panna kiinni kokkanuoranne, niin ei teidän tarvitse käydä
lautallekkaan itse -- antakaas minä panen kiinni, olkaa nyt niin hyvät."
"Takasin, John, takasin!" sanoi heistä toinen. He käänsivät. "Pysy
taampana, poika -- pysy tyvenpuolella. Tuhat tulimmaista! Kunhan
ei vain jo tuullut tarttumaa päällemme. Sun isässäs on isorokko,
s'on vissi se, ja sinä sen aivan hyvin tiedät, sinä lemmon penikka.
Miks'et sanonut sitä heti, senki vietävä? Tahotko sinä tartuttaa koko
kihlakunnan?"
"Niin", sanoin minä ja puhkesin poraamaan, "oonhan sen sanonut kaikille
noille muille, ja sillon he korjasivat luunsa ja jättivät meidät kovan
onnemme nojaan."
"Mies parka! onhan se saakulin ikävää, tietysti, ja meitin käy teitä
sääli; mutt' eihän, hiis vieköön, me toki tahota isorokkoa nahkaamme,
ymmärräthän sen. Kuules nyt mitä mä sanon. Älä yritäkkään maihin
yksinäs, apua hakemaan, se ei maksa vaivaa. Antakaa lautan luistaa
parikymmentä virstaa alaspäin, niin tuutte te pieneen kaupunkiin
vasemmalla puolella. Sillon on jo selvä päivä, ja kun pyyät ihmisiä
auttamaan, niin sano vain että isäs ja nuo muut makaavat vilutaudissa
ja kuumeessa tai jossain semmotteessa. Älä sinä tyhmyyessäs anna heiän
arvata asian laitaa. Ymmärräkkös? Tahotaanhan me parastanne. Kas niin,
lähe nyt matkaas niin sukkelasti kuin suinkin. Ja -- kuuleshan, sun
isäs on luultavasti köyhä, ja ootta tiukalla, arvaan mä. No, kas tässä
-- tässä paan minä kahenkymmenen dollarin kultarahan tämän plankun
päälle, tartu siihen kiinni, kun s'ajaa ohi, ja piä hyvänäs. Onhan se
meiltä vähä huonosti, kun jätämmä sinut tällä lailla, mutta, herra
hallikkoon, isorokon kanssa ei oo leikkimistä, sanon mä."
"Piätäppäs vähä, Parker", sanoi siihen toinen miehistä; "täss'on
kakskymppinen multakin plankun päälle. Herran haltuun, poika naskali.
Tee niinkuin Parker on sanonut, niin kyllä te vielä siitä selviättä."
"Kyllä te selviättä -- hyvästi, hyvästi. Jos satut näkemään mitään
karanneita neekereitä, niin laita ettäs saat ne satimeen; siitä
maksetaan hyvät rahat."
"Hyvästi", sanoin minä, "jos vain näen jotain karanneita neekereitä,
niin kyllä panen parastani saa'akseni ne junkkarit kiinni."
He soutivat tiehensä ja minä menin lautalle jälleen. Olin kovasti
alakuloinen ja pahoillani, sillä tiesinhän hyvin tehneeni väärin ja
näin, ett'ei minun maksanut vaivaakaan kokea oppia _oikein_ tekemään
tässä maailmassa; joka ei ole harjaantunut niin kutsuttuun hyveeseen
pienestä pitäen, hänen on turha sitä vanhempana yrittääkkään; kun sitä
jossain tärkeässä tilassa sitten toden perää kysytään, menee yritys
kuitenkin penkin alle. Minä mietiskelin tuota punttia hetkisen; mutta
sitten sanoin itselleni näin: kuules nyt -- oletappas ett'olisit
kulkenut hyveen tietä ja tehnyt oikein, se tahtoo sanoa: ilmiantanut
Jimin; luuletko että sun silloin olis ollut parempi olla kuin nyt?
Hiiskään, sanoin mä, s'on valetta se, minun olis tuntunut kenties
pahemmalta kuin nyt. No, aattelin sitten, mitä hyötyä siitä sitten on,
ett' oppii harjottamaan tuota hyvettä mukamas ja tekemään oikein, kun
yhtäkaikki oikein-tekeminen on niin vaivaloista ja väärin-tekemisestä
ei ole vaivaa ollenkaan, ja palkka kumminkin on aivan sama, tehköön
mitä hyvänsä? -- Siinä mä seisoin kuin pata ässä. Mahdotonta ratkasta
tuota solmua. Viimein jäin siihen päätökseen, ett'en enää viitsis
vaivata päätäni ollenkaan koko tuolla ongelmalla, vaan menettelisin
miten milloinkin paraiten sopi.
Menin sisään mökkiimme; Jim ei ollut siellä. Hain häntä sitten joka
paikasta, mutta häntä ei näkynyt. Viimein huusin:
"Jim!"
"Tääll' ollaan, Huck. Joko h'ovat näkyvistä? Älä puhu niin kovaa."
Hän oli joessa, aivan perämelan alla, josta hänen nokkansa pisti ylös.
Sanoin hälle, että heitä ei enää näkynyt, ja hän kämpi ylös lautalle
jälleen. Hän sanoi:
"Minä kuulin kaikki mitä he sanoivat, ja mä luiskahin jokkeen ja aioin
uira rannalle, jos he tulisit lautalle. Sitten aioin uira takasin
lautalle heirän mentyäns. Voi sinä turkin pippuri, kuin sä narrasit
heitä, Huck! Kyllä jumaliste sinä pirät puolias tässä maailmassa.
Jumala sua siunakkoon, hyvä laps, pelastithan totta maarian vanahan
Jimin. En ikipäivinä sitä unohuta, tiiä se."
Näytin hälle sitten rahat, jotka olin saanut. Sehän totta maarian
ei ollut mikään huono saalis, kakskymmentä dollaria mieheen. Jim
sanoi, että me nyt voitais pulskasti ottaa kansipaikat höyrylaivassa,
ja sittenkin päästäis me mukamas niin kauvas Vapaavaltioihin kuin
meitä haluttais. Hän luuli, ett'ei lauttamatkaamme enää kestäis kuin
parikymmentä virstaa, mutta kovasti hän toivoi että jo oltais perillä.
Päivän valetessa käytiin me maihin, ja Jim piti tarkkaa vaaria,
että lautta tulis hyvin kätketyksi. Sitten hommasi hän koko päivän
pakkaamalla kauskujamme kokoon ja valmistamalla lähtöämme lautalta.
Noin kello kymmenen aikaan illalla tuli näkyviimme valoja muutamasta
kaupungista joenpolvessa vasemmalla puolen rantaa.
Minä meloin maihin tiedustelemaan mikä s'olis. Pian tapasinkin erään
miehen, joka istui veneessä laskien ulos pitkää siimaa. Nousin
seisomaan ja huusin hänelle:
"Kuulkaahan, onko tämä Cairon kaupunki?"
"Cairon? Ei. Lienet vähä väärä päästäs, mies."
"Mikä se sitten on?"
"Jos tahot sen kaikin mokomin tietää, niin meehän maihin kysymään. Älä
seiso siinä kauvemmin kujeilemassa kanssani, jos selkäs syhyy."
Meloin takasin lautalle. Jim tuli kovin pahoilleen, mutta minä koin
häntä lohduttaa sillä, ett' ens paikka, johon tultais, kaiketikkin olis
Cairo.
Juur aamun koittaessa tultiin me taas muutaman kaupungin kohdalle,
ja minä aioin mennä maihin kyselemään; mutta maa oli täällä ylänköä,
niin ett'en mennytkään. Jim muistutti näet että Cairo on alankomaalla,
jonka seikan minä olin unohtanut. Me mentiin muutamaan pieneen saareen
lähellä vasenta rantaa. Min'olin ruvennut epäilemään, oltaisko me
oikealla tolalla, ja Jim näkyi epäilevän samaa. Minä sanoin:
"Mitäs jos oltais kulettu Cairosta ohi sinä yönä sumussa?"
Jim sanoi:
"Älähän sanokkaan, hyvä Huck. Neekeri vaivasella ei saa konsaan olla
mittään onnee. Min' oon aina oottanu, että toi pirun käärmeennahka
vielä tekis meitille jottain kiusaa."
"Niin, kumpahan en koskaan olis nähnyt tuota käärmeennahkaa; kumpahan
en olis sattunut sitä näkemään."
"Eihän s'ollu sinun syys, hyvä Huck; sinähän et sitä tienny. Älä siitä
itteäs soimaa."
Päivän seletessä nähtiin me, että rannassa juoksi Ohion selvä vesi ja
ulompana sitä vanhaa tunnettua savivelliä! Sinne jäi Cairo, kun jäikin.
Me punnittiin nyt sitä tilaa, johon oltiin jouduttu. Siin'ei ollut muu
neuvona kuin koettaa pyrkiä takasin pitkin rantaa; mutta lauttaa me ei
tietysti voitais kulettaa vastavirtaan. Meidän täytyi odottaa pimeään
asti ja sitten lähteä ponnistamaan takasin kanootilla. Me maattiin koko
päivän pensaikossa, kootaksemme voimia pitkään ponnistukseen. Mutta kun
iltahämärässä astuimme lautallemme, oli kanooti päässyt irti ja mennyt
matkoihinsa.
Me ei hiiskuttu sanaakaan pitkään aikaan. Siin'ei ollut mitään
sanomista. Tiettiinhän me varsin hyvin, että kaikki tyyni tuli tuosta
siunatusta käärmeennahasta; ei siis maksanut vaivaa siitä puhua. S'olis
vain näyttänyt siltä, kuin oltais me tahdottu napista ja niskotella, ja
sehän vain, kuten jokainen tietää, tekee pahan-onnen kahta pahemmaksi.
Hetken aikaa mietittyämme mitä nyt olis tehtävä, nähtiin me parhaaksi
että kulettais lautalla eteenpäin myötävirtaan, kunnes jossakin
saatais ostaa vene, jolla mentäis takasin päin. Me ei aiottu lainata
sitä salaa, isä ukon tavalla, sillä semmoinen kauppa olis houkutellut
ihmisiä ajamaan meitä takaa.
Pimeän tullen pistettiin me siis matkaan lautalla, kuten ennenkin.
Jos joku lukija ei vieläkään usko, kuinka hullua on käydä käpälineen
käärmeennahkaan, niin tulee hän uskomaan sen, lukiessaan mitä kaikkia
vielä meille teki tuo tuhannen nahka, jonka kimppuun minä olin käynyt.
Oli pilvinen ilma ja hyvin pimeä, mikä lähinnä sumua on kaikkien
pahinta. Ei voinut oikein erottaa rantoja eikä laskea mitään
välimatkaa. No, oli jo hyvin myöhänen ja kaikkialla aivan hiljaa, kun
kuulimme höyrylaivan tulevan jokea ylöspäin. Me sytytettiin lyhtymme
ja arveltiin, että he kyllä näkisivät sen. Ylöspäin menevät laivat
kulkevat tavallisesti lähemmältä rantaa, jossa ei virta käy niin
kovana; mutta pimeinä öinä niinkuin tämä käyvät ne turvallisuuden
vuoksi keskeltä virranuomaa.
Me kuultiin ratasten ja koneiden kolisevan, mutta me ei voitu
selvästi nähdä itse laivaa ennenkun s'oli meitä hyvin lähellä. Se
näkyi ajavan suoraan päällemme. Sitä ne usein tekee nähdäkseen vain,
kuinka likeltä voivat käydä törmäämättä yhteen. Toisinaan saattaa
tapahtua että tuommoisen laivan ratas haukkaa palasen lautasta, ja
silloin vain luotsi pistää päänsä ulos ja nauraa ja tykkää tehneensä
jotakin turkkasen sukkelaa. No, tuossa se tuli, ja me nähtiin, että
se aikoi ajaa partamme, niin sanoakseni, mutt'ei toki leikata palasta
nahastamme. S'oli tavattoman iso laiva ja tuli viiltäen täyttä vauhtia,
näyttäen suurelta mustalta pilveltä täynnä kiiltomatoja. Yhtäkkiä oli
se aivan kuin kimpussamme, korkeana ja kolkkona, pitkä jono avonaisia
tulisijoja konekannella irvistellen meitä vastaan kuin tulipunaiset
hampaat ja musta keulankylki riippuen suoraan päämme päällä. He
huusivat meille ja soittivat konekeliojaan ja sadattelivat ja päästivät
hurisevaa höyryä ja elämöivät kuin tulipalossa -- ja samassa kuin
Jim lensi lautalta toiselle puolen ja minä toiselle, survasi laiva
suorastaan lautan halki.
Minä sukelsin -- ja koin parastani päästäkseni samassa pohjaan asti,
sillä kolmenkymmenen jalan ratas kävis tuossa paikassa ylitseni,
ja minä tahdoin antaa sille kylliksi tilaa, näättekös. Minä voin
tavallisesti pysyä veden alla minuutin ajan, mutta tällä kertaa luulen
mä viipyneeni puolitoista minuutia. Kun viimein tulin pinnalle jälleen,
olin ihan puhkeemaisillani. Purskahutin veden nenästäni ja läähätin
hetkisen. Virta oli kova, ja laiva, se pani tietysti koneensa käymään
kymmenen sekuntia siitä kuin oli pysähyttänyt, sillä he eivät paljoa