Huckleberry Finnin (Tom Sawyerin toverin) seikkailut - 04

mitään; ja sitä paitsi oli se paikka mökin takapuolta, niin että kukaan
tuskin olis äkännytkään mennä nuuskimaan sieltä päin.
Kanootin paikalla ei ollut muuta kuin ruohoa, niin että siinä ei voinut
näkyä mitään jälkiä. Seisoin rannalla ja katselin kaikkialle; ja kaikki
oli hyvin. Sitten otin pyssyn ja menin kappaleen matkaa metsään,
ampuakseni, jos suinkin, pari lintua. Silloin näin yht'äkkiä metsäsian;
tapahtui, näet, toisinaan näillä seuduin, että joku porsas karkasi
kotoaan ja metsistyi salossa. Minä ammuin tämän otuksen ja laahasin sen
mökille.
Sitten otin kirveen ja löin oven sisään, että ryskähti. Sitten laahasin
porsaan mökkiin, lähelle pöytää, ja iskin sitä kirveellä kurkkuun ja
annoin veren vuotaa maahan -- sanon tahallani: maahan, sillä eihän,
Jumala paratkoon, tässä hotellissa muuta lattiaa ollutkaan kuin paljas
maa, kova maa, ei lautoja nimeksikään. No, nyt otin minä vanhan säkin
ja täytin sen suurilla kivillä -- niin suurilla kuin jaksoin kantaa
-- ja laahasin sitä sitten, verisestä siasta asti, pitkin maata ovesta
ulos ja metsän läpi aina rantaan saakka, josta keikahutin sen jokeen,
ja siihen se samassa upposi. Se oli niin raskas, ett' aivan helposti
voi nähdä ruohosta, että siitä oli jotakin laahattu. Oikein kaipasin
nyt Tom Sawyeria; sillä tiesinhän kuinka kovasti hän harrasti juur
tänkaltaista touhua, ja hän olis keksinyt vielä monta metkua juonen
jatkoksi. Hän oli seppä semmoisissa, kun tarvittiin.
No, mutta viimein repäsin nyt päästäni pivollisen hiusta ja hivelin
kirvestä kunnollisesti sianverellä ja tahrasin siihen hiukset kiinni;
sitten viskasin koko kapineen nurkkaan. Sitten otin porsaan ja pidin
sitä mekollani rintaani vasten (niin ett'ei veri päässyt vuotamaan
maahan), ja kannoin sen hyvän matkan päähän tuvasta; sitten läiskähytin
sen jokeen. Sill'aikaa pisti päähäni toinenkin juttu. Menin ottamaan
jauhosäkin ja vanhan sahani kanootista jälleen ja kannoin ne tupaan.
Panin säkin vanhalle paikalleen ja tein reiän sen pohjaan sahallani,
sillä meillä ei ollut mitään oikeita ruokaveitsiä tai kahveleita, kun
isä ukkokin aina vain käytti linkkuveistään tai puukkoaan pöydässäkin.
Sitten kannoin säkin noin sata syltä ruohon poikki ja metsän läpi maan
puolelle päin muutamalle matalalle lammelle, joka oli viis virstaa
laaja ja täynnään kaislaa ja sorsia sydänkesällä. Siitä laski pieni
joki monta virstaa sisämaahan päin, en tiedä mihin. No, mutta säkistä
sateli nyt jauhoja ulos pitkin matkaa, niin että sillä viisin syntyi
pieni valkoinen polku tuohon lampeen asti. Pudotin tahallani tielle
myöskin ukon kovasimen, niin että näyttäis siltä kuin olis se pudonnut
tapaturmassa. Sitten sidoin pienen reiän kiinni seililanka-pätkällä,
niin ett'ei jauhosäkki enää vuotanut, ja kannoin säkkini ja sahani
jälleen kanootiin.
Nyt oli jo melkein pimeä, ja minä siirsin kanootin sen pikku poukaman
suuhun, johon olin sen kätkenyt, ja istuin odottamaan kunnes kuu
nousis. Sidottuani ruuhen pajupensaaseen, haukkasin vähän ruokaa ja
panin sitten pitkälleni paattiin poltellakseni vähäsen ja miettiäkseni
maailman menoa. Minä oletin, että he seuraisivat tuon kivillä täytetyn
säkin jälkiä rantaan ja sitten hakisivat minua naaraamalla joesta.
Ja sitten seuraisivat he jauhopolkua lammelle asti ja kulkisivat
luultavasti pitkin sitä puroa, joka laski siitä ulos, saadakseen
kynsiinsä rosvot, jotka olivat tappaneet minut ja varastaneet kaikki
tavarat. Joesta he eivät etsi muuta kuin minun kuollutta luurankoani,
aattelin mä. Ja siihen he pian kyllästyvät, tuumasin, ja sitten ei
minusta enää piittaa kissakaan, ja minä saan venyä missä mun lystää.
Jacksonin saari on mulle justiin omiansa; sen minä tunnen perin pohjin,
ja sinne ei koskaan kukaan ihminen tule. Ja sieltä voin minä yön aikaan
meloa kylään, pasteerailemaan ja hankkimaan itselleni mitä milloinkin
tarvitsen. Jacksonin saari, jaa, sielt' olen tästedes kotosin.
Minä olin väsyksissäni aika lailla, ja niinpä sattui, että nukuin
siihen paikkaan. Herätessäni sitten en ensimmältä saanut selville
ollenkaan, missä oikeastaan olin. Nousin istualle ja tirkistelin
ympärilleni, ikäänkuin pikkusen peloissani. Silloin muistin kaikki
tyyni. Joki näytti monta, monta virstaa leveältä. Kuuvalo oli niin
kirkas, että minä voin laskea montako tukkia ui virrassa sata
syltää paikaltani. Kaikki oli hiljaa kuin haudassa, ja niin näytti
myöhäiseltä, ja _haisi_ niin myöhäiseltä. Niin, kyllähän tiedätten mitä
minä meinaan, vaikk'en osaa sit' oikein sanoin selittää.
Haukottelin hiukkasen ja ojentelin raajojani, kun yht'äkkiä kuulin
jotain ääntä kaukaa veden poikki. Kuultelin tarkasti ja pian äkkäsin
mitä se oli. S'oli airojen kitkuntaa hangoissa hiljaisena yönä.
Kurkistelin pajupensaan läpi ja näin todellakin veneen uiskentelevan
etäällä. En voinut nähdä, montako henkeä siinä oli. Mutta se liukui
lähemmälle, ja nyt näin, ett'ei siinä ollut muuta kuin yks mies.
Voi, voi, aattelin mä, kai se nyt on ukko, joka tulee, juur kun olis
saanut pysyä poissa. Hänen paattinsa ajoi lujan virran mukana vähän
alapuolelle minua, mutta pian pyörähytti hän sen rannemmalle suvantoon
ja tuli jo niin likelle minua, että melkein olisin ulottunut häneen
pyssynpiipulla. No, se oli, kun olikin, isä ukko, -- ja hän oli
selvänä; sen huomasin hänen soudostaan.
En siinä juur päätäni pidellyt; vaan tuossa paikassa kiiti kanootini
salaman nopeudella jokea alaspäin, vaikka hiljaa kuin hiiri ja rannan
varjossa. Päästyäni pari virstaa poispäin, laskin ulos keskelle
virtaa, sillä läheninpä jo lossivalkamaa, josta ihmiset olis voineet
nähdä minut ja huutaa "halloo!" Minä laskin kanootini aivan ajopuiden
sekaan ja panin pitkälleni sen pohjalle ja annoin sen sitten ajelehtia
eteenpäin muun puuvärkin muassa.
Makasin siinä selälläni ja voin paksusti, poltellen piippua ja
katsellen kirkasta taivaan kantta. Taivas näyttää niin kovin syvältä,
kun sitä noin katselee maatessaan selällään kuutamossa; en ollut ennen
äkännytkään sitä seikkaa. Ja kuinka pitkän matkan päästä sitä kuuleekin
vettä pitkin tuommoisena yönä! S'on ihmeellistä. Minä kuulin heidän
puhuvan lossivalkamalla, kuulin jumaliste jok'ainoan sanan. Muuan mies
sanoi, että päivät nyt oli pitenemässä mukamas ja yöt lyhenemässä.
Muuan toinen meinasi, ett'ei mukamas _tämä_ yö ainakaan tuntunut
lyhyeltä -- ja silloin toiset nauroi; ja hän sanoi sen toistamiseen, ja
he nauroivat toistamiseen. Sitten he herättivät jonkun toisen toverin
ja kertoivat sen hänelle ja nauroivat, mutta hän ei nauranutkaan, vaan
käski heidän mennä h----ttiin ja jättää hänet rauhaan. Ensimmäinen
puhuja sanoi aikovansa kertoa jutun muijalleen, joka mukamas sais
nauraa oikein haljetakseen, mutta hän itse oli kyllä, sanoi hän,
laskenut paljon muhkeampiakin kompia parempina päivinään. Sitten sanoi
joku, että kello oli vähä vailla kolmea ja että toivottavasti päivän
nousuun ei olis enemmän kuin vähän toista viikkoa. Sitten hiljeni
heidän puheensa hiljenemistään, ja minä en enää voinut eroittaa sanoja;
kuulin vain jotain muminaa ja vähän väliä naurun pätkän, mutta se
tuntui jo tulevan kaukaa.
Minä olin nyt hyvän matkaa lossista. Nousin istualleni, ja siinähän
oli eessäni Jacksonin saari, pari virstaa alaspäin, jylhine puineen
ja kamalan suurena ja paksuna ja pimeänä kuin lyhdytön höyrylaiva.
Hietasärkät saaren yläpäässä eivät olleet näkyvissä nyt -- tulvan
tähden.
Ei kestänyt kauvan, ennenkun olin saareni kohdalla. Kova virta lennätti
minut yhtä vauhtia yläpään ohi, mutta sitten tartuin airoihin ja
pyörähytin paattini suvantoon ja laskin maalle Illinoisin puolelle
antavaan rantaan. Ajoin kanootini syvään ränniin sannassa, jonka tunsin
vanhastaan; minun täytyi työntää syrjään pensaanoksia päästäkseni
sisään, ja kun olin vetänyt ylös veneen ja laittanut sen kiinni, ei
kukaan voinut sitä nähdä ulkoapäin.
Menin ylös ja istuin kaatuneelle puun-rungolle saaren yläniemessä ja
katselin ulospäin lavealle joelle ja noita mustia ajopuita ja ylöspäin
vanhaan kotikaupunkiin, josta pari kolme valopilkkua vilkahteli. Tuli
myöskin mahdottoman iso tukkilautta uiden jokea alaspäin, ja siinä oli
palava lyhty keskellä. Katselin sen luisuntaa eespäin, ja kun se oli
ihan minun kohdallani, kuulin jonkun miehen sanovan: "Peräairo ulos!
Käännä oikealle!" kuulin sen niin selvästi kuin olis hän huutanut mulle
korvaan.
Rupesihan samaan aikaan vähän valkenemaan taivaalla, ja minä menin
metsän sisään ja panin pitkälleni, levähtääkseni pikkusen ennen
aamiaista.


Kahdeksas luku.

Herätessäni sitten oli aurinko jo niin korkealla, että kello jo lie
käynyt yhdeksättä. Siitä välittämättä makasin siinä vain eelleen
ruohossa ja viileässä varjossa mietiskellen maailman menoa, ja olin
tyytyväinen ja voin paksusti. Voinhan nähdä auringon vähän pilkistävän
tuuheiden puiden läpi, mutta enimmäkseen oli metsä niin tiheää,
että siell'oli puoleksi pimeää tai ainakin hämärää sisässä. Missä
päivän valo pursui lehtien läpi, oli siinä ikääskuin teirenpilkkuja
sammalessa, ja ne huojuivat vähäsen sinne tänne, ja siitä näin että
yläilmassa kävi vähän tuultakin. Muutamassa männyssä istui pari oravaa
pöpötellen mulle hyvin ystävällisesti.
Mull'oli siinä niin hyvä olla ja laiskotella, ett'en viitsinyt nousta
ylös laittamaan itselleni aamiaista. No, olin juuri nukkua jälleen, kun
yht'äkkiä yläjoelta päin kumeasti kuului: "bom!" Nousin kyynärpäälleni
ja kuultelin; ja pian pamahti uudestaan. Nousin ylös ja katsoin reiästä
lehtien läpi, ja minä näin ikääskuin paksun savupilven leijailevan
veden päällä, melkein lossipaikan kohdalla. Ja siellä oli myöskin
lossivene ajelemassa jokea alaspäin ja täpö täynnään väkeä. Ja nyt minä
tiesin mitä siellä hommattiin. "Bom!" Näinhän valkosen savun pölähtävän
ulos lossiveneen kyljestä. Hoo, hoo, aattelin mä, kunnialaukauksia
mulle! Ampuvat kanoonalla veden yli, saadakseen luurankoni nousemaan
pinnalle.
Mull' oli aika lailla nälkä, mutta nyt ei käynyt mennä tekemään
ruokatulta; olisivat heti nähneet savun. Sain istua siinä katsomassa
kanoonan-savua ja kuulemassa pamauksia. Joki oli siltä kohdalta hyvin
leveä, ja sit'on aina turkkasen mieluisa katsella mokomana makeana
kesäaamuna, kun aurinko paistaa; ja mull'olis ollut oikein hauska istua
siinä katselemassa, kun he pyydystelit jäännöksiäni joen pohjasta,
kunhan mulla vain olis ollut jotain syötävää. No, mutta satuimpa siinä
sitten yht'äkkiä muistamaan, että aina, kun joku on hukkunut, pistetään
vähän elohopeaa muutamiin junttapulliin ja annetaan niiden uida virran
mukana; jolloin ne pysähtyvät siihen paikkaan, jossa hukkunut luuranko
makaa. Nyt menen minä väijymään, tuumasin mä, ja jos joku tuommonen
pulla tulee minua hakemaan, niin minä vastaan siitä, että se osuu
oikeaan paikkaan. Muutin saaren toiselle rannalle, sille, joka antoi
Illinoisin puolelle, koettamaan onneani. Ja mitäs ollakkaan! Siinä tuli
totta maarian muhkea junttapulla tanssien veden päällä, ja minä heti
sitä tavottelemaan pitkällä kepillä, mutta mun jalkani luiskahti ja
kakku karkasi tiehensä. Minä olin tietysti tällännyt itseni paikkaan,
jossa virta juoksi lähinnä rantaa; niin viisas toki olin. No, yht'äkkiä
tuli siinä toinen pehmeä pulla purjehtien, ja sillä kertaa onnistuin.
Otin pois tulpan ja puistin pois pienen elohopeapallon ja iskin
hampaani pullaan. Se oli oikein herrasväen junttapullaa, eikä mitään
prostoita.
Minä voin paksusti kuin provasti, istuessani siinä lehdikossa kaatuneen
puun päällä mukeltaen makosta leipää ja katsellen lossivenettä, jossa
niin hartaasti minua naarattiin. Ja silloin pisti myös päähäni hyvä
aatos. Tulin näet tuumaamaan, että leskirouva Douglas tai pitäjän
pastori tai joku muu jumalinen ihminen oli rukoillut, että tämä
junttapulla osuisi juur siihen paikkaan, jossa minä olin, ja sen se
nyt oli tehnytkin, totta totisesti. Niin että tuosta rukoilemisesta
sittenkin mahtaa lähteä jotain. Mutta niin on varmaankin laita
ainoastaan jos siihen rupee joku paremman-puoleinen ihminen, niinkuin
esimerkiksi pastori tai leskirouva; minulle se ei luonnista, sen olen
nähnyt, eikä arvattavasti minun kaltaisilleni.
Sytytin piippuni ja vetelin savuja hyvän aikaa ja odottelin. Lossivene
liukui eteenpäin virran kanssa, ja minä laskin että voisin nähdä ketä
kaikkia siinä oli, kun se tulisi sille kohdalle, josta olin onkinut
junttapullan. Kun se siis nyt oli uinut kappaleen matkaa alas minuun
päin, sammutin minä piippuni ja menin aivan lähelle sitä paikkaa,
jost'olin kaapannut leipäpullan. Siinä panin pitkälleni paksun
haarapuun taakse rannassa. Puun haarasta voin kurkistaa läpi.
No, lossivene tuli keikkuen yhä lähemmäs, ja koht'ikään oli se niin
likellä, että olisivat voineet pistää ulos lankun ja astua rantaan, jos
halutti. Siin'oli väkeä, että vilisi. Isä ukko ja laamanni Thatcher
ja pikku Bessie Thatcher ja Jo Harper ja Tom Sawyer ja hänen vanha
tätinsä Polly, ja Sid ja Mary ja koko joukko muita. Kaikki he puhuivat
murhasta; mutta yhtäkkiä puuttui katteini puheeseen ja sanoi:
"Tähystäkää tarkasti siellä! Virta käy tässä lähinnä rantaa, ja hän on
saattanut tarttua pajupensaisiin jossakin. Niin ainakin toivon."
_Minä_ puolestani en sitä toivonut. Mutta he tukkivat kaikki sille
puolen, kallistuivat yli reilingin, melkein vasten naamaani, ja
tuijottivat veteen voimiensa takaa. Minä voin nähdä heidät vaikka
kuinka selvästi, mutta he eivät voineet nähdä minua. Silloin huutaa
katteini:
"Varokaa!" -- No, sen sakramenskattu! Kanoona laukesi mulle vasten
pläsiä mokomalla ukkospilvellä, että minä menin sokeaksi savusta ja
kuuroksi pamauksesta ja luulin olevani aivan mennyttä kalua. Jos vain
olisivat arvanneet ladata kuulalla, niin olisivat pitkittä mutkitta
saaneet siinä samassa mitä etsivät, nimittäin minun luurankoni. No,
pian huomasin kuitenkin, tultuani tolkuilleni taas, ett'ei mulle
todenteolla ollut mitään vahinkoa tullut. Lossivene luisti poispäin
ja katosi näkyvistäni saaren alaniemekkeen taakse. Kuulin pamauksia
silloin tällöin noin tunnin ajan vielä, mutta sitten ne taukosivat.
Kuljettuaan ympäri koko saaren, joka oli kolme virstaa pitkä, näkyivät
naaraajat väsyneen ja laskivat maalle Missourin puolella ja pötkivät
kotiinsa.
No, nyt ei mulla enää ollut mitään hätää. Eihän tämän perästä kukaan
huolis ajaa minua takaa. Minä kannoin kaikki kauskuni ylös kanootista
ja laitoin itselleni oikein pulskan leiripaikan paksuimpaan metsään.
Tekasin vilteistäni jonkinmoisen teltan sateensuojaksi tavaroilleni.
Sitten istuin onkimaan ja sain kissakalan ja avasin sen sahallani, ja
illan puoleen laitoin nuotiotulen ja paistoin kalan. Syötyäni panin
sitten ulos pari koukkua saadakseni vähän kalaa aamuksikin.
Pimeän tullen istuin nuotioni ääreen polttelemaan, ja s'oli hyvin
hauskaa. Mutta hetken päästä rupes kuitenkin tuntumaan hiukan ikävältä,
ja niinpä menin istumaan rantaan ja kuultelin virran virinää ja laskin
tähtiä taivaslaella ja ajopuita ja tukkia joessa, ja sitten menin
takasin ja panin maata. Se on sittenkin paras konsti, kun on ikävä,
sillä silloin unohtuu pian koko tämä matoinen maailma.
No, mutta sillä viisin meni kolme päivää ja yötä. Mutta neljäntenä
päivänä sitten lähdin tutkimusretkelle yltympäri saartani. Olihan se,
näettekös, minun saareni, ja minä tahdoin tietää mitä kaikkia siellä
olis. Löysin aika lujasti mansikoita, kypsiä ja priima tavaraa, ja koko
paljon vaaramia, jopa kirsimarjojakin, puolikypsiä, ja metsärypäleitä,
jotka vasta kävivät nuppuun. Ne tulisivat mulle vielä hyvään
tarpeeseen, aattelin mä.
No, minä kuljeksin sinne tänne metsässä, kunnes arvelin olevani melkein
saaren toisessa päässä, leiristäni lukien. Mull'oli pyssy muassani,
mutt'en ollut mitään ampunut; pidin sitä vain turvanani tänkaltaisella
retkellä; saisinhan metsänriistaa likemmältäkin. No, ja nyt olin
äkkiarvaamatta melkein kompastua suureen käärmeeseen, ja se kiemuroi
sukkelasti poispäin ruohon ja kukkien läpi, ja minä perästä antaakseni
sille parven haulia niskaan. Karkasin päälle minkä ennätin, kun
yhtäkkiä hyppäsin - suorastaan nuotiotulen tuhkaan, joka vielä savusi.
Sydämmeni lensi ylös keuhkoihin, pahanpäiväisesti pamppaillen. Eikä
siin' aikaa ollut katsella ympärilleni, vaan viilsin mä tieheni
varvasnenällä mink' ennätin. Tuon tuostakin seisahuin hetkiseksi
tiheimpään metsikköön ja kuultelin; mutta rintani hengitti niin kovaa,
ett'en voinut muuta kuullakkaan. Sitten juoksin taas eteenpäin ja
seisahuin taas kuultelemaan, ja sillä viisin sitten pitkin matkaa. Jos
näin puunkannon, luulin sitä ihmiseksi; jos astuin kuivalle oksalle
ja se rapsahti poikki, niin tuntui siltä, kuin joku junkkari olis
leikannut henkeni, jota hengitin ulos, kahteen osaan ja jättänyt niistä
ainoastaan toisen mulle, vieläpä pienimmän.
Tullessani viho viimeinkin leirilleni, tuntui kuin en olis ollut oikein
riski sinä päivänä; mutta aika oli täpärällä, aattelin mä. Ja niinpä
laahasin kaikki tavarani kanootiin taas, kiireintä myöten, ja sammutin
tulen ja potkasin tuhkat ja kekäleet hajalle, että se mukamas näyttäis
vanhalta, hylätyltä nuotiolta. Ja sitten kiipesin mä puuhun.
Siinä istua kökötin pari tuntia, näkemättä mitään tai kuulematta
mitään, vaikka minä _tykkäsin_ näkeväni jos jotakin, satoja kertoja.
No, mutta sainhan tietysti viimein kyllikseni siitä, ja niin
kapusin alas jälleen ja pujahin tiheään metsään, katsellen alinomaa
ympärilleni. Koko päivänä en saanut syödäkseni muuta kuin vähän marjoja
ja kurjia rääpiäisiä aamiaisesta.
Pimeän tullen rupesi nälkä minua tonkimaan aika lailla. Minä laskin
sentähden veneeni vesille ennen kuun nousua ja meloin Illinoisin
puolelle, noin puoli virstaa jokea alaspäin. Siellä menin metsään
ja laitoin valkean ja paistoin itselleni illallisen. Tuumasin olla
siellä yötä, mutta juur kun olin panna pitkälleni, kuulin yhtäkkiä
hevos-kavioiden klopsivan, ja sitten kuulin ihmisääniä. Kankutin
kapineeni kanootiin jälleen mitä kiireimmiten ja sitten ryömin metsän
läpi katsomaan mitä siell'oli. Eikä aikaakaan ennenkun joku sanoi:
"Jäärään tähän yöksi. Hevosluuskat ovat uupuneet."
Sänttäsin kanootilleni, laskin vesille ja meloin takasin saarelleni,
vanhaan paikkaan. Panin sitte maata kanootiin.
Enhän kuitenkaan paljoa nukkunut. Oli niin ajattelemista. Joka kerta,
kun silmäni painuivat kiinni, tuntui siltä kuin joku olis tarttunut
minua niskaan. Vääntelin, kääntelin siinä sillä viisin pari tuntia;
mutta viimein aattelin: Tämä ei käy laatuun. Minun täytyy saada selkoa
asiasta, kävi miten kävi. Ketä märehtii täällä saarella muita kuin
minä? -- Niin tuumasin ja päätin, ja sitten tuntui heti paremmalta.
No, tuumasta toimeen. Otin melan ja väänsin kanootin pois pari syltää
rannasta ja annoin sen sitten uida virran mukana puiden varjossa. Oli
komea kuutamo ja rannan-varjon ulkopuolella melkein yhtä valoisaa
kuin päivällä. Annoin mennä sillä viisin noin tunnin ajan, ja kaikki
oli hiiren hiljaa. Tulin viimein lähelle saaren alimmaista nientä, ja
samassa tuli viileä tuulenviuhka, ja s'oli tietysti samaa kuin olis
sanottu, että yö oli lopussa. Annoin kanootille käänteen melalla, ja
sen kokka kävi rantaan. Otin pyssyni ja pyörähin metsään, sinneppäin,
jossa olin juossut nuotiotuhkan yli. Mutta enhän löytänyt tuota paikkaa
pitkään aikaan. Yhtäkkiä näin sitten kuitenkin jotain välkähtävän
kaukaa puiden välistä. Hiivin sinneppäin, hiljaa ja varovasti. Pian
olin likempänä. Kas sitä vain! Siinä makasi totta maarian nuotion
ääressä muuan mies. Ja totta puhuakseni tunsin vähän kylmää väristystä
pitkin selkärankaani. Hänellä oli viltti käärittynä pään ympäri, joka
oli aivan likellä liekkiä, kuin olis hän aikonut sitä paistiksi. Minä
kyykistyin alas pensaan taakse, noin kolme kyynärää miehestä, ja pidin
häntä tarkasti silmällä. Nyt oli jo melkein täysi päivä. Hetken päästä
heitti hän viltin naamaltaan, haukotteli ja oikoi koipiaan. He, he,
he! Siinähän loikoi eessäni fröökynä Watsonin Jim! Puolihupsuna ilosta
huusin:
"Hehei, Jim!" ja hyppäsin sinne pensaan takaa.
Hän lensi ylös ja tuijotti minuun, kauhistus naamallaan. Ja sitten
lankesi hän polvilleen ja pani kätensä ristiin ja vinkui värisevällä
äänellä:
"Älä lyö Jim parkaa, älä lyö! Ei oo Jim koskaan teheny mittään pahhaa
aaveille. Min'oon aina tykänny hirveän paljon kuolleista ja ollu
hyvä niille. Armaha nyt Jim parkaa ja mee jokkeen jällens, jost' oot
kotosin, ja älä pelätä vanhaa Jim parkaa, jok' aina oli niin kiltti
sulle."
No, eihän siinä toki kauvan viipynyt, ennenkun sain hänen näkemään,
ett'en ollut mikään aave. Ja min'olin niin ilonen, ett'oikein. Eihän
ollut ikävä enää. Minä sanoin hänelle, ett'en minä puolestani pelännyt
että _hän_ kantelis ihmisille missä minä olin. Juttelin siinä sillä
viisin lakkaamatta, mutta hän vain istui ja tirkisteli minuun sanomatta
sanaakaan. Viimein sanoin:
"Hoho! johan aurinko on korkealla. Kohennappa tulta, että saadaan
aamiaista."
"Eihän se maksa vaivaa, kun ei oo muuta mitä keitettäis ku mansikoita
ja mokomaa roskaa. Mutt' onhan sulla pyssy näämmä. Kenties saatais
sillä jottai parempaa syyäksemmä ku mansikoita."
"Mansikoita ja mointa roskaa? Silläkö sinä täällä elät?"
"Ei yhtään palaa muuta, ei yhtään."
"No, hyvänen aika! Kauanko sitten olet ollut täällä saarella?"
"Tulin tänne yöllä sen päivän päästä, kun tappovat sinun."
"Hä? Silloin jo?"
"Jaa, jaa, just präsiis."
"Ja tuommosta kananruokaa vain olet saanut syödäkses?"
"Jaa, jaa, just präsiis."
"Silloin mahtaa nälkä tonkia mahaas pahanpäiväisesti?"
"Jaksasin syyä kokonaisen hevosen, luulen ma. Kuin kauvan oot _sinä_
ollu saarella?"
"Siitä illasta asti kuin tappoivat minun."
"Voi, kiesus! No, millä Herran tähen sin'oot eläny? Mutta kas, onhan
sulla pyssy. S'on hyvä, se. Mee nyt ja ammu jottai, niin minä laitan
tulen."
Me mentiin sinneppäin, missä kanooti oli, ja sill'aikaa kun hän teki
tulen ruohoiseen avopaikkaan puiden välissä, juoksin minä noutamaan
jauhoja ja läskiä ja paistinpannun ja kahvia ja kahvipannun ja
tinakupin. Nähdessään kaiken tämän rikkauden, Jim vallan ällistyi ja
luuli, että s'oli noituutta. Mutta sitten istuin onkimaan ja sain kelpo
kissakalan, jonka Jim perkkasi linkkuveitsellään ja pani paistumaan.
Pian oli ruoka valmiina, ja me istuttiin ruohoon ja syötiin, ja
mainiolta maistui lämmin ateria. Jim parka ahmi kuin nälkäinen susi,
ja eihän se kummaa ollutkaan. Kun viimein oli saatu kylliksemme,
kallistuttiin me laiskottelemaan ja voitiin paksusti.
Hetken päästä sanoi Jim:
"Mutta kuules, Huck, kuka s'oli ku tapettiin siellä mökissä, kosk'ei
s'ollu sinä?"
Kerroin hälle koko juonen, ja hän sanoi, että s'oli saakelin sukkelaa.
Tom Sawyerkaan ei olis keksinyt parempaa mukamas. Mutta sitten sanoin
minä:
"Mutta mistä se tulee oikeastaan, että _sinä_ oot täällä, Jim?"
Hän näytti hiukan hätääntyneeltä eikä hetkeen hiiskunut sanaakaan.
Mutta sitten hän sanoi:
"Kenties paras, ett' annetaan sen olla."
"Miksikä niin, Jim?"
"Hm, onhan syitä. Mutt' ethän sinä kantele, Huck kulta, jos sanon miten
s'oli. Hä? Ethän kantele, Huck?"
"No, johan nyt! Ole huoleti, Jim."
"No, hyvä. Min' uskon sinua, Huck. Katos, s'oli niin, että -- että minä
_karkasin tieheni_."
"No, mutta Jim!"
"Joo, joo, niin s'oli. Mutta sinä lupasit, ett'et kantelis, Huck.
Muistakko, että lupasit ett'et kantelis kellekkään?"
"No, minä lupasin, ja minä pysyn sanassani, s'on vissi se. Hiis
vieköön! Haukkukoot minua neekerinvarkaaks ja aplisonisti[1] roistoksi
kuinka paljon tahansa; min'en siitä välitä. Minä en kantele, ja minä en
syö sanaani, en kuuna päivänä. No, kas niin. Puhu suus puhtaaks nyt.
Anna tulla."
"No niin, s'oli tällä viisin. Vanaha pröökynä -- ei, vaan pröökynä
Watson -- hän toru minua ja jankutti ja nalkutti niin pirusti aamusta
iltaan; mutt'ei siitä mittään; hän sano yhtäkaikki aina, ett'ei hän
möis minua eteläänpäin, sinne Orleansiin. No, mutta viime aikona näin
mä, että siellä kuleksi ja nuuski tommonen orjakauppias nurkissa, ja
sillon ma tulin vähä alakuloseks. No, yhtenä iltana myöhäseen, kun
pröökynä ja leskirouva jutteli kamarissa, ol' ovi vähä raollaan, ja
minä satun olemaan takana. Ja minä kuulin, kun pröökynä sano, että hän
aiko myyä minut Orleansiin, vaikka hän ei koskaan ollu sitä toivonu
mukamas. Mutta nyt mukamas minusta maksettais kahareksan sattaa
dollaria, ja s'oli, sano hän, niin paljo rahhaa, että s'olis melkein
jumalan kaittelmuksen ylenkattomista, jos ei hän ottais sitä vastaan.
Vanaha prouva, hän koitti saara häntä purkamaan sitä tuumaa; mutta minä
en jääny orottamaan ennää mitä he sitte sanois, vaan minä sain kintut
alleni ja korjasin siitä luuni, kuin tuulessa.
"Minä lönkötin ensin alas mäkkee ja tuumasin siepata paatin rannasta,
yläpuolella kaupunkii, mutta siell'oli vielä liika paljo väkkee
liikkeellä, niin että minä piilotin itteni vanhaan tynnyriverstaaseen
orottaakseni siks ku kukin olis menny tiehens. No, mutta minä sain
jäärä sinne koko yöks, sillä siell'oli aina vain tulijoita ja
menijöitä. Ja noin kuuren aikaan aamulla niin rupes paatteja kulkemaan
ohi, ja melkein joka paatissa ne jutteli, että sun isä retkus oli tullu
yöllä kaupunkiin ja kertonu että n'oli tappanu sinun. Ja viimiset
paatit oli täynnä herroja ja prouvia, jotka oli menossa sinne paikalle
kattomaan. Ja paljo siellä puhuttiin sinun hirveästä kuolemastas, Huck,
ja minä olin niin julumasti pahoillani siitä, mutta nyt en olekkaan
yhtään pahoillani ennää, Huck.
"No, minä makasin siellä sahajauhoissa koko päivän. Ja kyllähän mulle
tuli aika lailla näläkä, mutta peloissani en mä ollu, kun tiesin, että
pröökynä ja vanaha prouva menis raamatunselitykseen varahain aamulla
ja että he ei kaipais mua ennenku illalla, kun minä ruukkasin tulla
kottii elukkain kanss, ja ne muut palveljat tietysti pittäis friipäivää
herrasväen ollessa poissa, niin että ne ei minusta välittäis.
"No, kun tuli pimmee, lähin minä tallustamaan ylöspäin pitkin joen
rantaa ja kulin pari virstaa kunnes tulin autiolle paikalle; ja
tuumasin mä siinä sitte mitä tekisin. Jos yrittäsin käyrä jalkasin
erespäin, niin ne pian tulis jälilleni koirillans, ja jos varastasin
paatin, niin ne pian kaipais sitä paattia ja ymmärtäis, että minä olin
sen ottanu, nääkkös, ja ne ottas sitte selkoo, miss olisin noussu
maihin, ja nuuskis jäläkiäni. Ja niin päätin mä, että uiskenteleva
tukkilautta olis paras, se ei tekis mittään jäläkiä.
"No, pian näinkin valon, joka tuli ajaen jokkee alaspäin, ja s'oli
valoa tukkilautan lyhyrystä. Minä hyppäsin vetteen ja uin sitä kohoren
ja pysytin itteäni ajopuiren seassa, eikä kukkaan minua nähäny, kun
oli pimmee. Ja kun lautta ui ohi, kapusin mä ylös sen peräpuolelle ja
panin maata siihen. Väki oli kaikki etupuolella, jossa lyhyryt oli. Ja
virta oli kova, niin että minä aattelin että sillä viisin ennättäsin
parikymmentä virstaa ennen päivän koittoo, ja sitte luiskahtasin
vetteen ja uisin rantaan ja pujahtasin mettään siell' Illinoisin
puolella.
"Mutta mull'oli paha onni sillä kertaa. Justiin kun me oltiin saaren
yläpään kohoralla, niin tuli yks noista pirun miehistä käyren perään
päin lyhty käressä. Siin'ei ollu väärtti ruveta orottamaan, vaan minä
luiskahin vetteen taas ja uin saareen päin. No, minä luulin pääseväni
maalle missä hyväns, mutta mitä vielä! Ranta oli perhanan jyrkkä, ja
minä sain uia pitkän matkan ennenkun pääsin maihin. Mutta pääsinpähän
viimeinki ja menin sitte mettään ja tuumasin ittekseni, että piru vie
en rupeiskaan ennää mihinkään tekemisiin tukkilauttain kanss niinkauvan
kun he tolla viisin retustelit ympäri lyhyryins kanss. Mull'oli
piippuni ja vähä kessutupakkaa ja tulitikkuja lakissani, ja n'oli
pysyny kuivana, niin että mull'oli aika hyvä olla."
"Vai niin, ja sull'ei ollut mitään syömistä koko aikana, mies raukka.
Mainiota. Kuulitko, miten he ampuivat kanoonalla?"
"Kyllä, ja mä tiesin että ne ampu sulle. Ja mä näin veneen kulkevan ohi
myös; istuin puskain takana kattomassa."
Pikku parvi poikalintuja tuli lentäen samassa; lensivät pari syltä,
laskivat maahan ja lensivät taas. Jim sanoi, että se merkitsi sadetta.
Hän sanoi, että sit' oikeastaan merkitsi se, kun kananpojat tai
tyttötiitiset sillä viisin lensivät, mutt' että hän ajatteli, että
s'oli sama, jos poikalinnut sitä teki. Minä tahdoin pyydystää niistä