Huckleberry Finnin (Tom Sawyerin toverin) seikkailut - 13

vitkastellut tahallaan, vaan koki itsekkin pitää kiirettä minkä pystyi.
Silloin huusi joku:
"Boggs!"
Minä katsoin sinneppäin, josta ääni kuului. S'oli översti Sherburnin
ääni, ja hän seisoi jäykkänä keskellä katua, pistooli ojennetussa
oikeassa kädessään -- hän ei tähdännyt, vaan piti vain sen piipunsuuta
suunnattuna ylöspäin taivasta kohden. Samassa hetkessä tuli nuori
tyttö juosten sinneppäin, ja hänen kerallaan kaks miestä. Boggs ja ne
miehet, jotka häntä taluttivat, kääntyivät hetkeksi kuulemaan, kuka
häntä huusi, ja nähdessään pistoolin juoksivat miehet sivulle päin;
mutta samassa laskeutui pistooli vitkalleen, suu suoraan Boggsia
kohti ja molemmat hanat pänningissä. Boggs ojensi hätäisesti ylös
molemmat kätensä ja huusi: "Herra Jumala! Älkää ampuko!" Pang! pamahti
ensimmäinen laukaus, ja hän horjahti taakseppäin huitoen käsillään
ilmassa -- pang! pamahti toinen, ja hän keikahti takaperin maahan,
raskaasti kuin kanki ja kädet hajallaan. Nuorelta tytöltä pääsi
kimakka, surkea huuto, ja hän syöksähti siihen ja heittäytyi suulleen
isänsä yli itkien ja oiottaen: "Voi, hän on hänet tappanut, hän on
hänet tappanut!" Väkijoukko tunkeutui heidän ympärilleen -- ja he
tyrkkivät ja tuuppivat toinen toistaan, kurotellen niskojaan nähdäkseen
paremmin, ja ne, jotka olit sisäpuolella, lykkäsit toisia taakseppäin
ja huusivat: "Väistykää, väistykää! antakaa toki hänen hengittää, te
tolvanat!"
Översti Sherburn viskasi pois pistoolinsa, kääntyi ympäri kantapäillään
ja meni tiehensä, jäykkänä yhä kuin rautakanki.
He kantoivat Boggsin sisään pieneen apteekkiin, väkijoukon tukkiessa
päälle yhä ja melkein koko kaupungin heitä saattaessa; ja minä tyyräsin
sinne myöskin ja sain hyvän paikan ikkunan alla, josta voin nähdä
kaikki tyyni. He laskivat hänet lattialle ja panivat ison Raamatun
hänen päänsä alle, ja toisen Raamatun levittivät he avattuna hänen
rintansa päälle -- mutta ensiks repivät he auki hänen paitansa, ja
minä näin selvästi reiän, josta toinen kuula oli mennyt sisään. Hän
veti noin tusinan verran syviä, raskaita henkäyksiä, ja Raamattu hänen
rinnallaan kohosi vähän ylöspäin hänen vetäessä henkeä sisään, mutta
laskeutui taasen, kun hän puhalsi sitä ulos -- ja sitten lepäsi hän
aivan liikkumatta; hän oli kuollut. Sitten ottivat he pois siitä tytön
ja lähtivät viemään häntä kotiin, mutta surkeasti hän itki ja oiotti.
Hän oli ijältään noin kuudentoista ja turkkasen sievä ja soma katsella,
mutta kovin kalpea ja pelästynyt.
No, hetken päästä koko kujakauppala oli paikalla, ja he ahdistivat ja
tyrkkivät ja rutistivat siinä toisiaan aivan vimmatusti päästäkseen
ikkunaan kurkistelemaan, mutta ne, jotka jo olit siinä, eivät tahtoneet
väistyä, ja niinpä nuo takaa-tuuppijat alinomaa huusi: "No, ettekö
te jo oo kattoneet kylliksi, senkin tolvanat siellä? Mikä oikeus
_teill_'on seisoa siinä töllistämässä pitkin päivää ja estää muita
kattamasta. Ikkuna on niin hyvin meiän kuin teiänkin. Korjakkaa siitä
jo luunne, te retkaleet!"
Näytti jo siltä kuin olis tappelu ollut tulossa, ja koska minä en
tahtonut joutua tekemisiin heidän kanssaan, niin pujahin siitä tieheni.
Kadut oli täynnä väkeä, ja kaikki olivat he kovasti innoissaan.
Jokainen, jok' onnekseen oli nähnyt kun Boggs ammuttiin, ylpeili
siitä ja kertoi kielevästi millä viisin se tapahtui, ja kertojan
ympärillä tunkeili aina sakea joukko, kurotellen kaulojaan ja korvat
pystyssä kuunnellen. Muuan pitkä roikale mieheksi, jolla myös oli
pitkät hiukset ja iso valkea, pörröinen vilttihattu niskassa ja keppi
kädessä, merkitsi sen paikan maassa, missä Boggs oli seisonut, ja
samaten sen, missä Sherburn oli seisonut, ja ihmiset juoksivat hänen
perästään paikasta toiseen kuin lampaat ja katsoivat kovasti innoissaan
mitä hän teki, nyykyttäen tämän tästäkin päätään näyttääkseen, että
mukamas ymmärsivät hänen selityksensä, ja kumartuen vähän, kädet
reisillä, katsoakseen miten hän mittaili maata kepillään; ja sitten hän
asettui, suorana ja jäykkänä, ihan samalle paikalle, jossa Sherburn oli
seisonut, ja rypisteli kulmakarvojaan ankarasti ja veti hatun otsaansa
ja huusi "Boggs!" julmalla äänellä; ja sitten hän ojensi keppinsä
ikääskuin sillä ampuakseen ja sanoi "Pang!" -- horjahti pari askelta
takaperin, huusi taas "Pang!" ja keikahti kumoon kuin kanki. Kaikki,
jotka omin silmin olit nähneet murhan, sanoivat, että hän näytti sitä
mainiosti; juur sillä viisin oli se mukamas tapahtunut. Ja paikalla
veti kymmenkunta miestä pullot taskuistaan ja tarjos hälle kunnon
ryypyt.
No, yht'äkkiä sanoi siinä joku, että Sherburn oikeimmittain olis
paikalla "lynssattava." Ja tuskin oli se sanottu, kun he kaikki siihen
yksin suin suostuivat; ja koko joukkokunta ryntäsi matkaan huutaen kuin
hullut ja siepaten mukaansa jokaisen pyykkinuoran, joka sattui heidän
tielleen, hirttääkseen mukamas pitkittä mutkitta murhaajan.


Kahdeskolmatta luku.

Koko joukkue ponnisti katua ylös kohden Sherburnin taloa, huutaen ja
ulvoen ja kiljuen kuin pedot ja Intiaanit, ja siin' oli syrjäisen paras
mennä pois tieltä, joll'ei tahtonut joutua heidän jalkoihinsa ja tulla
poljetuksi mäsäksi. Sit' oli kamala katsoa. Lapset juoksivat edeltä,
kirkuen pahanpäiväisesti ja pyrkien pakoon; ja jokaisesta ikkunasta
pitkin matkaa kurkisti ulos naisten päitä, ja joka puussa istui
neekeripoikaa, ja joka puutarhan aidan takaa tuijotti nuoria miehiä
ja tyttöjä; mutta niin pian kuin rähisevä rynnäkkö-joukkue lähestyi
heitä, hajosivat he kuin pelästynyt varpusparvi ja piiloutuivat mikä
minnekkin. Useimmat vaimot ja tytöt itkeä porasivat, pelästyksissään
kovin.
Ryntäävä joukko kasaantui Sherburnin puutarhan aidan eteen ja sulloutui
siinä tiheästi yhteen; ja he huusivat ja melusivat niin hirveästi, että
minä tuskin voin kuulla omaa ajatustanikaan. Pihamaa aidan takana oli
vallan pieni, tuskin kahtakymmentä jalkaa leveä. Jotkut huusivat nyt:
"Murtakaa aita alas! Murtakaa aita alas!" Silloin kuului rytinää ja
ratinaa ja ritinää; aita kaatui kumoon, ja meluava joukko alkoi vyöryä
pihaan kuin pauhaava aalto.
Samassa astui Sherburn ulos pienen kuistinsa katolle, kakspiippuinen
pyssy kädessä, ja jäi siihen seisomaan tyynenä ja jäykkänä, sanomatta
sanaakaan. Melu taukosi, ja tuo ihmisaalto vetäytyi vähän taakseppäin.
Sherburn oli aivan ääneti, seisoi siinä vain kankeana ja katsoi heitä.
Hiljaisuus tuntui oikein kolkolta. Sherburn ikääskuin vain pyyhkäsi
tuota joukkoa tyynesti silmällään; ja kun hänen katseensa hetkeksi
iski kiinni johonkin, koki tämä tähystellä häntä terävästi takasin,
mutt' eipä sitä kauvan kestänytkään -- loihan pian silmänsä alas ja
näytti nolostuneelta. Kun tuota peliä oli kestänyt hetkisen, purskahti
Sherburn nauramaan, mutta se ei ollut sitä herttaista naurun sorttia,
vaan semmoista, joka tuntuu meille ikääskuin syötäis me hiekkaista
leipää.
Sitten puhui hän, vitkalleen ja ivallisesti:
"Vai niin, _tekö_ siis aijoitte minut lynssata? Minua totta maar
naurattaa. Kun aattelee että te uskaltaisitte käydä _miehen_ kimppuun!
Ha, ha, ha! Sentähden, että te olette kylliksi röyhkeät rääkkäämään
turvattomia nais-parkoja, jotka mieron-tiellään joutuvat tänne,
sentähden luulitte te rohkenevanne ahdistaa _miestä_. Vai miten? Mutt'
eihän _miehellä_ ole mitään pelkäämistä teiltä, vaikka teit' olis
kymmenen tuhatta -- ei ainakaan päivällä ja jos te ette pääse hänen
päälleen takaapäin. Eikös niin?
"Josko mä teidät tunnen? Minä tunnen teidät päästä kantapäähän.
Min' oon syntynyt ja kasvanut täällä Etelässä ja elänyt kauvan
Pohjois-valtioissa, niin että minä tiedän millaista kansa ylimalkain
on. Useimmat on pelkureita ja raukkoja. Pohjassa antavat he kenen
hyvänsä tallata itseään maahan ja menevät sitte kotiin rukoilemaan
itsilleen nöyrää mieltä kestääkseen sortoa. Ja täällä Etelässä on
tapahtunut, että yks ainoa mies, aivan yksinään, on keskellä päivää
pidättänyt koko vaunullisen tuommoisia raukkoja kuin te ja ryöstänyt
heidät paljaiksi. Teidän sanomalehtenne toitottavat alinomaa korviinne,
että te mukamas olette urhoollista kansaa, niin että te todellakin
luulette olevanne urhokkaampia kuin muut ihmiset -- ja yhtäkaikki
ootte te juur yhtä urhokkaat kaikki tyyni. Minkähän tähden teidän
valaoikeutenne eivät koskaan hirtätä murhaajia? Sentähden, että herrat
valatuomarit pelkäävät saavansa kuulan selkäänsä murhaajan ystäviltä --
pimeässä, niinkuin he vissisti saiskin.
"Siispä he myös aina vapauttavat; ja sitten joku _mies_, sata
maskeerattua pelkuria muassaan, menee yön aikana ja lynssaa
pahantekijän. Te, hyvät ystävät, ootte tehneet tyhmästi siinä, ett'ette
ottaneet jotain _miestä_ teitä johtamaan ja että tulette keskellä
päivää ja ilman maskitta naamoillanne. Yks miehen _puolikas_ teill'
on -- tuo Buck Harkness tuossa --, ja jos ei hän olis pannut teihin
vauhtia, niin ei olis tuumastanne tullut muuta kuin tuulenpieksemistä.
"Teitä ei haluttanut tulla tänne, s'on vissi se. Raukat semmoiset kuin
te eivät rakasta meteliä ja vaaroja. Mutta kun vain tuommonen miehen
_puolikas_, kuin Buck Harkness tuossa, rupee huutamaan: 'lynssataan
hänet! lynssataan hänet!' silloin häpeette te peräytymistä --
pelkäätte että nähtäis mitä te olette -- _pelkureita_ -- ja sentähden
elämöitsette te ja huudatte ja tartutte turvaksenne kiinni johtajanne
takinliepeeseen ja tulette rynnäten tänne ja kerskailette urotöistä,
joita aiotte tehdä. Minä halveksin semmoista moskaväkeä kuin te -- ja
armeijat on myös enimmäkseen moskaväkeä; sotamiehet eivät taistele
rohkeudella, joka olis _heissä_ syntynyttä, vaan rohkeudella, jonka
synnyttää heidän paljoutensa tai heidän upseerinsa. Mutta kaikkein
enimmin voin minä halveksia moskaväkeä, joita ei ole johtamassa _mies_.
Nyt kuulkaa, hyvät ystäväni, mitä _teidän_ tulee tehdä; -- pistäkää
siivosti häntä koipien väliin ja menkää kotiin. Jos te täyttä totta
tahdotte minut lynssata, niin tulkaa Herran tähden pimeässä, niinkuin
täällä Etelässä on tapana; ja muistakaa myös panna maskit naamoillenne,
ja ennen kaikkea: ottakaa _mies_ johtajaksi. _Nyt korjatkaa luunne_ --
ja ottakaa tuo miehen-puolikas mukaanne." Viimeiset sanat sanoessaan
oikasi hän pyssynsä ja veti hanan pänninkiin.
Koko joukkue peräytyi sukkelasti ja hajosi sitten joka haaralle kuin
pelästynyt kanaparvi, ja Buck Harkness pötki myöskin tiehensä toisten
perästä, näyttäen jokseenkin nolatulta. Minä tietysti olisin voinut
jäädä siihen, jos minua olis haluttanut, mutta minua ei haluttanut.
Minä menin sen sijaan sirkkus-teltalle ja kiertelin hetken aikaa
peräseinän puolella, kunnes vahtimies oli mennyt ohi, ja sitten
sukelsin sukkelasti sisään telttaseinän alta. Mulla kyllä oli
kahdenkymmenen dollarin kultakolikkoni ja vähän muutakin rahaa
taskussa, mutta minun mielestäni oli parasta säästää ne, sillä eihän
koskaan tiedä milloin sattuu tarvitsemaan rahaa, kun on poissa kotoaan
ja vieraiden ihmisten keskuudessa. Onhan aina hyvä olla huolellinen.
Minä kyllä kernaastikin pistouaan itselleni rahaa sirkkus-teaaterin
katsomiseen, jos ei muu neuvo auta; mutta turhaa tuhlaustahan olis
ollut panna ropojaan menemään tarpeettomasti.
S'oli oikein muhkea sirkkus, oikein priima sorttia, sanon mä.
S'on totta se, ett' oikein häikäisi silmiä, kun he kaikki tulit
ratsastaen sisään, parittain, herra ja hieno rouva vieretysten,
herrat alushousuissa vain ja alusröijyissä, ilman kengittä ja ilman
jalustimitta, ja kädet reisillä, niin turkkasen tyylikkäästi ja
notkeasti, ett' oikein -- heit' oli ainakin kakskymmentä -- ja jokainen
rouva oli sanomattoman korea koko kasvoiltaan ja täydellisesti kaunis,
kuin paraimmat patentti-rouvat mitä koskaan olen nähnyt, ja vaatteet
oli heillä päällä, jotka maksavat monta miljoonaa dollaria, ja niissä
oli suunnattoman kalliita jalokiviä ja helmiä ja päärlyjä sadottain.
Sitä kelpas katsoa, jumaliste, ja minä en vielä koko elinaikanani ole
mitään niin sakramenskatun fiiniä nähnyt. Ja sitten he toinen toisensa
perästä nousivat seisomaan hevosenselkään ja laukkasit sävysästi ja
somasti ja ikääskuin lainehtien ympäri ympyrän moneen kertaan; ja
herrat näyttivät niin hurmaavan komeilta ja pulskilta ja suorilta,
kun heidän päänsä tolla viisin helkkua hölkkyi ylös alas telttakaton
alla; ja rouvien ruusunpunaiset leningit liipottelit niin pehmeästi ja
luontevasti heidän lanteillaan, että heitä ilman liiottelematta voi
verrata kaikkein kauniimpiin parasolleihin.
Sitten rupesit he kaikki tanssimaan, potkasten ensiksi toisella,
sitten toisella jalalla ilmaan, samalla kun hevoset laukkasit yhä
parempaa vauhtia ja kallistuivat kallistumistaan; ja kehämestari käveli
ympäri keskellä kehää lätkähyttäen pitkällä piiskallaan ja huutaen
"hei! hei!" ja klowni eli hulluttelija juoksi hänen jälestään tehden
kaikellaista koirankuria. Yhtäkkiä päästivät he ohjakset käsistään, ja
kaikki rouvat nojasivat rystöset lanteilleen, ja kaikki herrat panit
käsivarret ristiin rinnoilleen, ja silloinkos hevosiin tuli vauhtia! Ja
sitten yhtäkkiä -- koko komea pataljoona hyppäsi alas kehään, ja kukin
kohdastaan teki niin sievän ja siistin kumarruksen, ett'en ikäpäivänä
ole senkaltaista nähnyt; ja sitten he juoksit tiehensä, ja ihmiset
taputtelit käsiään ja peuhasivat kuin pakanat.
No, siellä tehtiin sitten vielä mitä ihmeellisimpiä äksänpäksiä; ja
kaiken aikaa tuo klowni nauratti ihmisiä niin, ett' olivat pakahtua
siihen paikkaan. Kehämestari tuskin sai sanaa suustaan, ennenkun tuolla
hulluttelijalla oli valmiina mitä vikkelin vastaus; miten hän _voi_
keksiä nuo kaikki kokkapuheet ja sattuvat sanasutkaukset, ja niin
yhtäkkiä, sitä en minä kuolemaksenikaan saata ymmärtää. Minä en olis
keksinyt niitä, vaikk' olisin tuumannut pitkin päätäni koko vuoden. No,
yhtäkkiä alkoi muuan juopunut mies elämöidä ja pyrki päästä kehään;
hän mukamas myöskin tahtoi ratsastaa ja sanoi osaavansa sen konstin
yhtä hyvin kuin kukaan muu. He käskivät hänen tietää huutia, mutta hän
ei kuullut sillä korvalla, vaan rähisi vain kuin riivattu, ja koko
näytäntö taukosi tuokioksi. Silloin rupesit ihmiset häntä haukkumaan ja
tekemään hänestä pilkkaa, ja siitä hän raivostui ja alkoi riehua kuin
hullu, niin että muutkin suuttuivat ja toinen mies toisensa perästä
ryntäs ylös penkeiltä ja karkas kehään päin antaakseen hälle selkään,
huutaen: "Annetaan sille köniin! Heitetään ulos se roisto!" ja parilta
kolmelta naiselta pääsi hätähuutoja. Viimein piti kehämestari pienen
puheen ja sanoi toivovansa, ett'ei katsojat panis pahakseen tätä
häiriötä, ja jos mies lupais olla siivolla, niin sais hän ratsastaa,
jos luuli pysyvänsä hevosenselässä. Kaikki nauroivat, ja "hyvä"-huutoja
kuului, ja pöhnäinen mies kapusi todellakin hevosenselkään. Hevonen
rupesi heti rykäsemään ja nousemaan takajaloilleen ja pillastumaan,
ja kaks sirkkusmiestä tarttui sen ohjaksiin kokien sitä pidättää,
vetämällä minkä jaksoivat; humalainen hurjapää riippui käsillään sen
niskassa, ja hänen koipensa huitoivat ilmassa, ja koko kansajoukko
kohosi seisomaan paikoiltaan nauraen niin että vesi tuli heille
silmiin. Ja viimein, huolimatta noiden miesten ponnistuksista, repäsi
hevonen itsensä irti ja kiiti pitkin pyöreää rataa kuin tuuli, ja yhä
vain tuo hullu riippui sen kaulasta kiinni, viruen välin toisella,
välin toisella jalallaan maassa, ja ihmiset elämöivät ja nauroivat
kuin toiset hullut. Minun mielestäni se ei enää ollut mitään naurun
asiaa, vaan päin vastoin tuo jo oli oikein kamalaa nähdä. Mutta
yhtäkkiä onnistui hän kämpimään ylös taas ja istui pystyssä ja sai
ohjakset käsiinsä, vaikka hän vielä horjui sinne tänne; ja nyt hän
kaikkein hämmästykseksi, ketterästi kuin apina, hypähti seisomaan
hevosenselässä, suorana kuin kanki, vaikka hevonen juoksi täyttä
laukkaa. Siinä seisoi hän jäykkänä ja varmana, kuin ei olis ollut
päissään ijässään -- ja sitten hän alkoi riisua vaatteet päältään,
viskellen niitä ympärilleen niin sakeasti, ett' oikein ilma ikääskuin
musteni, ja yhteensä heitti hän sillä viisin päältään seitsemäntoista
nuttua. Sitten seisoi hän siinä solakkana, pulskana ja komeana kuin
perintöprinssi ja puettuna mitä paraimpaan ja loistavimpaan pukuun,
ja hän antoi hevoselle läimäyksen siistillä piiskallaan, niin että
se surisi ympäri kuin villikissa -- ja viimein hän äkkiarvaamatta
hyppäsi alas ja teki pulskan kumarruksen katsojille ja pyörähti pois
pukuhuoneeseen, ja kaikki ihmiset oikein ulvoivat ihastuksesta ja
ihmetyksestä.
Nyt huomasi kehämestarikin, miten tuo vekkuli mieheksi oli vetänyt
häntä nenästä, ja hän häpesi surkeasti; en ole koskaan nähnyt niin
nolattua ihmistä. S'oli muuan hänen omia miehiään! Hän oli keksinyt
tuon kepposen aivan omasta päästään, hiiskumatta sanaakaan muille.
Minä häpesin kyllä pässinpäätäni, kun olin antanut narrata itseäni
niin, mutta kehämestarin housuissa en olis tahtonut olla tuhannesta
dollaristakaan. Niin no, s'oli kerrassaan hyvä sirkkus. _Voihan_
niitä tosin löytyä parempiakin maailmassa, mutta minä ainakaan en ole
muhkeampaa nähnyt. S'oli kaikissa tapauksissa kylliks hyvä _minulle_,
ja min' aion mennä sitä katsomaan miss' ikinä sen tapaan.
No, illemmalla oli _meillä_ näytäntömme; mutta sinne ei tullut muuta
kuin noin tusinan täysi ihmisiä, niin että me töin tuskin kyettiin
maksamaan kulut. Ja päälle päätteeksi nauroivat he ilkeästi kaiken
aikaa, ja se suututti kovasti herttuaa; ja kaikki lähtivät he tiehensä
ennen näytännön loppua, pait eräs poika ei, jok' oli nukahtanut.
Herttua sanoi, että nuo Arkansasin moukat olit liian tyhmiä mukamas
ymmärtääkseen Shakespearea; turhaa oli heittää semmoisia helmiä
semmoisille sioille, sanoi hän. Niille sopis vain kaikkein krouvimmat
kometiiat, meinasi hän, tavalliset markkinahuvit. Mutta hän arveli
kyllä keksivänsä jotain, joka vetelis; ja seuraavana aamuna hankki
hän itselleen muutamia isoja paperiarkkia ja vähän mustaa väriä ja
maalasi muutamia kuulutuksia, jotka hän sitten liisteröi sinne tänne
talonnurkkiin. Näin seisoi näissä kuulutuksissa:
_ILLANVIETTOA RAASTUVANSALISSA_!
Ainoastaan 3 iltamaa!
_Maailman mainiot näyttelijät_
DAVID GARRICK NUOREMPI!
ja
EDMUND KEAN VANHEMPI!
_Lontoon ja Euroopan mannermaan Teatereista_,
antavat
Pöyristyttävän Murhenäytelmän:
KUNINKAAN KAMELEONTTI
eli
KUNINKAALLINEN KUMMITUS!!!
Pääsymaksu 50 centtiä.
Sitten oli paperin alareunassa kaikkein isoimmilla kirjaimilla näin:
Huom.! Naisilta ja Lapsilta on pääsy kielletty. Huom.!
"Kas niin", sanoi herttua, "jos tämä ei vetele, niin minä en tunne
Arkansaan kunnon kansaa."



TOINEN OSA.


Ensimmäinen luku.

No, kuningas ja herttua puuhasit koko päivän raastuvansalissa panemalla
kuntoon teateria kaupunkilaisille. He rakensivat "näyttämön" ja
hankkivat esiripun ja pystyttivät kynttilöitä sen eteen. Ja mitäs
ollakkaan! Illalla oli koko sali aivan kukkuroillaan miehiä. Kun
sinne ei mahtunut sorkkaakaan enään, luopui herttua pitämästä vahtia
ovella, jossa hän oli perinyt pääsymaksut ihmisiltä, ja meni takatietä
näyttämölle ja jäi sitten seisomaan esiripun eteen. Siinä piti hän
pienen puheen yleisölle, kiitellen kovasti sitä murhenäytelmää, jota
nyt saatais nähdä ja joka mukamas oli niin pöyristyttävä, että hiukset
nousis heiltä pystyyn; ja hän puhui myös Edmund Kean vanhemmasta,
jonka mukamas piti näyttää pääosaa tässä näytelmässä; ja kun viimein
oli saanut heidän uteliaisuutensa oikein pinnistyksiin, veti hän ylös
esiripun. Samalla hetkellä tuli kuningas harpaten sisään nelin kontin
ja ihka alasti, ja hänen nahkaansa oli kaikkialle maalattu ruutuja ja
rantuja ja renkaita kaikellaisilla väreillä, niin että hän oli kaunis
ja korea justiin kuin vesikaari. Ja -- mutt' yks kaikki miten hän
muuten koristettu; s'oli suorastaan mieletöntä kaikki tyyni, mutta
hirveän hullunkurista. Ihmiset nauroi aivan pakahtuakseen; ja kun
kuningas viimein oli lopettanut äksänpäksänsä ja harpannut kuin jänis
kulissien taakse, rupesit he taputtamaan käsiään ja elämöimään ja
hurraamaan, kunnes hän tuli sisään jälleen ja teki kaikki temppunsa
toistamiseen; ja kun s'oli tehty, huusivat he hänet vieläkin sisään
hulluttelemaan. No, totta puhuen olikin se niin koiranvietävää, että
sill' olis lehmäkin nauranut nähdessään miten tuo vanha höpäkkö
hassutteli.
Sitten herttua laski alas esiripun ja kumarsi yleisölle ja sanoi, että
tätä suurenmoista murhenäytelmää näytettäis ainoastaan kahtena iltana
enään, koska mukamas jo oli sovittu sen näyttämisestä Lontoossa, jossa
paikat jo oli myyty sitä varten Drury Lane teaterissa, sanoi hän; ja
sitten kumarsi hän uudestaan ja sanoi, että jos nyt suuri murhenäytelmä
oli heitä miellyttänyt, hän olis erinomattain kiitollinen mukamas, jos
he tahtoisivat kehotella ystäviään tulemaan sitä katsomaan toisina
iltoina.
Nyt huusi noin parikymmentä miestä:
"Mitä? Mitä tämä tietää? Siinäkö s'oli kaikki?"
Herttua sanoi: "niin." Mutta silloinkos siellä elämää nousi. He
huusivat että heit' oli "petetty" ja ryntäsit ylös paikoiltaan
kiivetäkseen näyttämölle ja löylyttääkseen murhenäyttelijät
pahanpäiväisiksi. Mutta samassa nousi muuan pulska ja vahva mies
seisomaan penkille ja huusi:
"Seiskaa! Kuulkaas, hyvät herrat!" He seisahtuivat kuullakseen
mitä häll' oli sanomista. "Onhan meitä petkutettu -- surkeasti
petkutettu. Mutta -- emmehän toki hiidessä tahdo joutua koko kaupungin
naurettavaksi; ja sitä peevelin peliä kestäis niin kauvan kuin elämme.
Ei. Mennään me täältä siivosti kotiin ja kehutaan ja kiitetään
näytelmää oikein kovasti; silloin tulevat muutkin vedetyiksi nenästä,
ja me ollaan naurusta kuitit. Mitä sanotte siihen? ('Hahaha! s'on
oikein! Tehdään niin!' huudettiin joka taholta). No, hyvä -- sitten ei
sanaakaan petkutuksesta. Mennään kaikki tiehemme ja kehotetaan kaikkia
muitakin käymään katsomassa tätä kunnon näytelmää."
Seuraavana päivänä ei muusta puhuttu koko kaupungissa kuin siitä
oivallisesta murhenäytelmästä. Ja illalla oli sali taas täpö täynnään
ihmisiä, ja kaikki kävi ihan samaten kuin edellisenä päivänä. Kun minä
ja kuningas ja herttua tultiin kotiin lautalle sinä iltana, söimme
me kelpo illallisen; ja puolyön aikana antoivat he Jimin ja minun
irroittaa lautan ja uittaa sen virtaväylää myöten noin kolme virstaa
kaupungin alapuolelle, jossa me kätkimme sen pieneen poukamaan.
Kolmantena iltana oli meillä taas "täysi huone", kuten sanotaan -- ja
ne ei olleet enskertalaisia, vaan samaa väkeä, jot' oli ollut siellä
kahtena edellisenä iltana. Minä seisoin herttuan kanssa ovella, ja
minä huomasin, että heidän taskunsa pullistuivat tai että heill' oli
jotain kätkettynä takin alle -- vaan ei mitään hajuvesipulloja, ei
likimainkaan. Minä vainusin mädänneitä munia kapottain ja pahenneita
kaalinpäitä ja muuta senkaltaista; ja jos minun hajuni ei ole niin
pilaantunut, ett'en minä tuntis onko kuollutta kissaa samassa talossa
kuin minä, ja minä panen vetoa että mull'on siksi terve nenä --
niin oli niitä kuuskymmentä neljä semmoista, jotka marssivat sisään
sinä iltana. Minäkin tunkesin sinne hetkeksi, mutta haju oli liian
sekalainen; en voinut sitä kestää. No, kun sinne ei mahtunut enemmän
väkeä enään, antoi herttua lantin pienelle pojalle, joka sattui siinä
seisomaan, ja pyysi hänen vahtia ovea vähän aikaa; ja sitten hän
puikahti ulos takatietä, ja minä hänen perästään; mutta kierrettyämme
talonkulman ja päästyämme pimeään, sanoi hän:
"Käy lujasti nyt, kunnes ollaan talojen ohi, ja anna sitten mennä
lautalle päin kuin piru olis kintuissas."
Minä tein niin ja hän teki niin. Me päästiin lautalle yhtaikaa, eikä
siinä mennyt kahta sekuntia, ennenkun s'oli irti ja me luisuttiin
pitkin virranuomaa. Eikä kukaan sanonut yhtään sanaa. Minä aattelin
itsekseni, että kuningas paralla ei mahtanut olla niin aivan hauska
siellä yksinään yleisönsä kanssa nyt. Mutta mitäs ollakkaan! Hetken
päästä hän omassa persoonassa tulla kömpähti ulos lauttamökistä ja
sanoi:
"No, kuinkas luonnistui tällä kertaa, herttua?"
Hän ei ollut ollenkaan ollut kaupungissa sinä päivänä.
Me ei sytytetty mitään valoa ennenkun oltiin noin viistoista virstaa
tuon kujakauppalan alapuolella. Mutta silloin sytytimme lyhdyn ja
söimme illallista, ja kuningas ja herttua nauroivat aivan revetäkseen,
kun heidän koiruutensa oli onnistunut niin mainiosti. Herttua sanoi:
"Mitä aasintammoja! Mitä pässinpäitä! Minä tiesin varsin hyvin, että
ensimmäisen illan väki pitäis suunsa ja antais noiden toistenkin
poroporvarein tulla petkutetuiksi; ja minä tiesin myös, että he
aikoivat väijyä meitä kolmantena iltana, jolloin mukamas olis _heidän_
vuoronsa. No, nyt on heidän vuoronsa, ja minä justiin tahtoisin
tietää, millaisilta heidän naamansa näyttää tällä haavaa. He voivat
pitää pikkuset pidot, jos heidän haluttaa -- olihan siellä ruokavaroja
kylliksi."
Neljäsataa kuuskymmentäviis dollaria huijasit nuo veijarit itselleen
sillä kurin niinä kolmena iltana. S'oli todellakin kuin olis veistänyt
kultaa veitsellä.
Kun he olivat menneet maata ja nukkuneet ja jo kuorsata korisivat
paraikaa, sanoi Jim:
"Kuules, Huck, eikös sua vähän kummastuta noiren kuninkairen konstit?"
"Ei", sanoin minä, "ei vähintäkään."
"Hä? Mitä perhanaa?"
"Niin, katsos, Jim, se kuuluu heidän sukukuntaansa. H'ovat kaikki samaa
luuta ja lihaa."
"Mutta, Huck, nää kuninkaat, jotka me ollaan saatu niskoillemme, on
oikeita kanaljoja; jumal'avita, kanaljoja ja roistoja ne on."
"Niin, niin, senhän olen sanonut, Jim; kaikki kuninkaat ovat
enimmältään kanaljoja, minun ymmärtääkseni."
"Herra hallikkoon!"
"Niin. Jos kerrankaan lukisit heistä, saisit sen nähdä. Otetaan
nyt esimerkiksi tuo Hinrikki Kaheksas; jonka Englannissa tuntee
joka lapsikin. Tämä meidän kuninkaamme täällä lautalla on oikea
sunnuntaikoulun tarkastaja hänen rinnallaan. Ja otetaan sitte
Kaarlo Toinen ja Ludvikki Neljästoista ja hänen kaimansa Ludvikki
Viidestoista, ja Jaakoppi Toinen ja Edvard Toinen ja Richard Kolmas
ja koko joukko muita; puhumattakaan kaikista noista Saksilaisista
patriarkoista, jotka pitivät semmosta hirveää elämää entisaikoina.
Olisit nähnyt tuota vanhaa Hinrikki Kaheksatta hänen voimaijässään;
sekös vasta värkki se! Hän ruukkasi mennä naimisiin uuden vaimon
kanssa jokikinen päivä ja sivalsi siltä pään poikki seuraavana
aamuna. Ja hän teki sen yhtä tyynesti kuin olis tilannut itselleen
pehmeitä munia aamiaiseksi. 'Tuokaa tänne Neil Gwynn', sanoo hän.
He tuovat nais paran. Seuraavana aamuna kuuluu käsky; 'Pää poikki
hältä!' Ja he katkasevat hänen kaulansa kuin nauriinvarren. 'Jane
Shore tänne!' komentaa hän, ja tämä raukka tulee. Seuraavana aamuna
käsketään: 'Sivaltakaa hältä pää poikki!' -- ja he sivaltavat sen
poikki. 'Soittakaa tänne se ruusuposkinen Rosamunda!' Ja Rosamunda
tottelee soitinkelloa heti. Mutta huomisaamuna kuuluu tuomio: 'Lyökää
hältä pää poikki!' Ja se vyöryy pitkin permantoa. Ja jokaisen noista
raukoista piti väkisinkin kertoa hälle satu, kukin yönään; ja nuo sadut
kirjotutti hän muistiin ja tallensi, kunnes niitä oli karttunut tuhat
yks kappalta, ja silloin antoi hän präntätä ne kaikki tyyni kirjaan,
joka sai nimekseen 'Tuomiopäivän kirja' -- jok' oli hyvä ja sattuva
nimi semmoiselle kirjalle. Sinä et tunne kuninkaita, Jim, mutta minä
ne tunnen; ja tuo vanha veijari, jok' on syöpynyt meidän nahkaamme,
on sittenkin sitä parasta sorttia, mit' olen huomannut historiassa.
Niin no, mutta tuo Hinrikki Kaheksas esimerkiksi, hän sai päähänsä,
että hänen mukamas piti sotaan ja sotkuihin Amerikan kanssa. Ja
mitä hän teki? Puhuiko suunsa puhtaaksi kuin rehellinen mies? Mitä
vielä! Yks kaks viskaa hän kaikki teelehtisäkit laivoista Bostonin
satamassa mereen ja präntättää tommosen 'itsenäisyydenjulistuksen' ja
käskee heidän tulla, jos tohtivat. Semmonen oli _hänen_ tapansa --
kerrassaan hävytön mies. Hän tuli rettelöihin isänsä kanssa, jok' oli
Wellingtonin herttua. No, mitä luulet hänen tehneen? kenties antaneen
ukko rahjukselle pienen pieksiäissaunan? Johan nyt! S'olis ollut liian
vähän. Ei, vaan kuulekkos, hän hukuttaa jumaliste vanhan äijän isoon
mesi-ammeeseen, kuin kissan. Alinomaa hän myös petti ja viekasteli.
Jos hän esimerkiksi otti tehdäkseen jotakin, ja hälle maksettiin
siitä ennakolta eikä sitten pidetty silmällä, että hän sen todellakin