Huckleberry Finnin (Tom Sawyerin toverin) seikkailut - 13

  vitkastellut tahallaan, vaan koki itsekkin pitää kiirettä minkä pystyi.
  Silloin huusi joku:
  "Boggs!"
  Minä katsoin sinneppäin, josta ääni kuului. S'oli översti Sherburnin
  ääni, ja hän seisoi jäykkänä keskellä katua, pistooli ojennetussa
  oikeassa kädessään -- hän ei tähdännyt, vaan piti vain sen piipunsuuta
  suunnattuna ylöspäin taivasta kohden. Samassa hetkessä tuli nuori
  tyttö juosten sinneppäin, ja hänen kerallaan kaks miestä. Boggs ja ne
  miehet, jotka häntä taluttivat, kääntyivät hetkeksi kuulemaan, kuka
  häntä huusi, ja nähdessään pistoolin juoksivat miehet sivulle päin;
  mutta samassa laskeutui pistooli vitkalleen, suu suoraan Boggsia
  kohti ja molemmat hanat pänningissä. Boggs ojensi hätäisesti ylös
  molemmat kätensä ja huusi: "Herra Jumala! Älkää ampuko!" Pang! pamahti
  ensimmäinen laukaus, ja hän horjahti taakseppäin huitoen käsillään
  ilmassa -- pang! pamahti toinen, ja hän keikahti takaperin maahan,
  raskaasti kuin kanki ja kädet hajallaan. Nuorelta tytöltä pääsi
  kimakka, surkea huuto, ja hän syöksähti siihen ja heittäytyi suulleen
  isänsä yli itkien ja oiottaen: "Voi, hän on hänet tappanut, hän on
  hänet tappanut!" Väkijoukko tunkeutui heidän ympärilleen -- ja he
  tyrkkivät ja tuuppivat toinen toistaan, kurotellen niskojaan nähdäkseen
  paremmin, ja ne, jotka olit sisäpuolella, lykkäsit toisia taakseppäin
  ja huusivat: "Väistykää, väistykää! antakaa toki hänen hengittää, te
  tolvanat!"
  Översti Sherburn viskasi pois pistoolinsa, kääntyi ympäri kantapäillään
  ja meni tiehensä, jäykkänä yhä kuin rautakanki.
  He kantoivat Boggsin sisään pieneen apteekkiin, väkijoukon tukkiessa
  päälle yhä ja melkein koko kaupungin heitä saattaessa; ja minä tyyräsin
  sinne myöskin ja sain hyvän paikan ikkunan alla, josta voin nähdä
  kaikki tyyni. He laskivat hänet lattialle ja panivat ison Raamatun
  hänen päänsä alle, ja toisen Raamatun levittivät he avattuna hänen
  rintansa päälle -- mutta ensiks repivät he auki hänen paitansa, ja
  minä näin selvästi reiän, josta toinen kuula oli mennyt sisään. Hän
  veti noin tusinan verran syviä, raskaita henkäyksiä, ja Raamattu hänen
  rinnallaan kohosi vähän ylöspäin hänen vetäessä henkeä sisään, mutta
  laskeutui taasen, kun hän puhalsi sitä ulos -- ja sitten lepäsi hän
  aivan liikkumatta; hän oli kuollut. Sitten ottivat he pois siitä tytön
  ja lähtivät viemään häntä kotiin, mutta surkeasti hän itki ja oiotti.
  Hän oli ijältään noin kuudentoista ja turkkasen sievä ja soma katsella,
  mutta kovin kalpea ja pelästynyt.
  No, hetken päästä koko kujakauppala oli paikalla, ja he ahdistivat ja
  tyrkkivät ja rutistivat siinä toisiaan aivan vimmatusti päästäkseen
  ikkunaan kurkistelemaan, mutta ne, jotka jo olit siinä, eivät tahtoneet
  väistyä, ja niinpä nuo takaa-tuuppijat alinomaa huusi: "No, ettekö
  te jo oo kattoneet kylliksi, senkin tolvanat siellä? Mikä oikeus
  _teill_'on seisoa siinä töllistämässä pitkin päivää ja estää muita
  kattamasta. Ikkuna on niin hyvin meiän kuin teiänkin. Korjakkaa siitä
  jo luunne, te retkaleet!"
  Näytti jo siltä kuin olis tappelu ollut tulossa, ja koska minä en
  tahtonut joutua tekemisiin heidän kanssaan, niin pujahin siitä tieheni.
  Kadut oli täynnä väkeä, ja kaikki olivat he kovasti innoissaan.
  Jokainen, jok' onnekseen oli nähnyt kun Boggs ammuttiin, ylpeili
  siitä ja kertoi kielevästi millä viisin se tapahtui, ja kertojan
  ympärillä tunkeili aina sakea joukko, kurotellen kaulojaan ja korvat
  pystyssä kuunnellen. Muuan pitkä roikale mieheksi, jolla myös oli
  pitkät hiukset ja iso valkea, pörröinen vilttihattu niskassa ja keppi
  kädessä, merkitsi sen paikan maassa, missä Boggs oli seisonut, ja
  samaten sen, missä Sherburn oli seisonut, ja ihmiset juoksivat hänen
  perästään paikasta toiseen kuin lampaat ja katsoivat kovasti innoissaan
  mitä hän teki, nyykyttäen tämän tästäkin päätään näyttääkseen, että
  mukamas ymmärsivät hänen selityksensä, ja kumartuen vähän, kädet
  reisillä, katsoakseen miten hän mittaili maata kepillään; ja sitten hän
  asettui, suorana ja jäykkänä, ihan samalle paikalle, jossa Sherburn oli
  seisonut, ja rypisteli kulmakarvojaan ankarasti ja veti hatun otsaansa
  ja huusi "Boggs!" julmalla äänellä; ja sitten hän ojensi keppinsä
  ikääskuin sillä ampuakseen ja sanoi "Pang!" -- horjahti pari askelta
  takaperin, huusi taas "Pang!" ja keikahti kumoon kuin kanki. Kaikki,
  jotka omin silmin olit nähneet murhan, sanoivat, että hän näytti sitä
  mainiosti; juur sillä viisin oli se mukamas tapahtunut. Ja paikalla
  veti kymmenkunta miestä pullot taskuistaan ja tarjos hälle kunnon
  ryypyt.
  No, yht'äkkiä sanoi siinä joku, että Sherburn oikeimmittain olis
  paikalla "lynssattava." Ja tuskin oli se sanottu, kun he kaikki siihen
  yksin suin suostuivat; ja koko joukkokunta ryntäsi matkaan huutaen kuin
  hullut ja siepaten mukaansa jokaisen pyykkinuoran, joka sattui heidän
  tielleen, hirttääkseen mukamas pitkittä mutkitta murhaajan.
  
  
  Kahdeskolmatta luku.
  
  Koko joukkue ponnisti katua ylös kohden Sherburnin taloa, huutaen ja
  ulvoen ja kiljuen kuin pedot ja Intiaanit, ja siin' oli syrjäisen paras
  mennä pois tieltä, joll'ei tahtonut joutua heidän jalkoihinsa ja tulla
  poljetuksi mäsäksi. Sit' oli kamala katsoa. Lapset juoksivat edeltä,
  kirkuen pahanpäiväisesti ja pyrkien pakoon; ja jokaisesta ikkunasta
  pitkin matkaa kurkisti ulos naisten päitä, ja joka puussa istui
  neekeripoikaa, ja joka puutarhan aidan takaa tuijotti nuoria miehiä
  ja tyttöjä; mutta niin pian kuin rähisevä rynnäkkö-joukkue lähestyi
  heitä, hajosivat he kuin pelästynyt varpusparvi ja piiloutuivat mikä
  minnekkin. Useimmat vaimot ja tytöt itkeä porasivat, pelästyksissään
  kovin.
  Ryntäävä joukko kasaantui Sherburnin puutarhan aidan eteen ja sulloutui
  siinä tiheästi yhteen; ja he huusivat ja melusivat niin hirveästi, että
  minä tuskin voin kuulla omaa ajatustanikaan. Pihamaa aidan takana oli
  vallan pieni, tuskin kahtakymmentä jalkaa leveä. Jotkut huusivat nyt:
  "Murtakaa aita alas! Murtakaa aita alas!" Silloin kuului rytinää ja
  ratinaa ja ritinää; aita kaatui kumoon, ja meluava joukko alkoi vyöryä
  pihaan kuin pauhaava aalto.
  Samassa astui Sherburn ulos pienen kuistinsa katolle, kakspiippuinen
  pyssy kädessä, ja jäi siihen seisomaan tyynenä ja jäykkänä, sanomatta
  sanaakaan. Melu taukosi, ja tuo ihmisaalto vetäytyi vähän taakseppäin.
  Sherburn oli aivan ääneti, seisoi siinä vain kankeana ja katsoi heitä.
  Hiljaisuus tuntui oikein kolkolta. Sherburn ikääskuin vain pyyhkäsi
  tuota joukkoa tyynesti silmällään; ja kun hänen katseensa hetkeksi
  iski kiinni johonkin, koki tämä tähystellä häntä terävästi takasin,
  mutt' eipä sitä kauvan kestänytkään -- loihan pian silmänsä alas ja
  näytti nolostuneelta. Kun tuota peliä oli kestänyt hetkisen, purskahti
  Sherburn nauramaan, mutta se ei ollut sitä herttaista naurun sorttia,
  vaan semmoista, joka tuntuu meille ikääskuin syötäis me hiekkaista
  leipää.
  Sitten puhui hän, vitkalleen ja ivallisesti:
  "Vai niin, _tekö_ siis aijoitte minut lynssata? Minua totta maar
  naurattaa. Kun aattelee että te uskaltaisitte käydä _miehen_ kimppuun!
  Ha, ha, ha! Sentähden, että te olette kylliksi röyhkeät rääkkäämään
  turvattomia nais-parkoja, jotka mieron-tiellään joutuvat tänne,
  sentähden luulitte te rohkenevanne ahdistaa _miestä_. Vai miten? Mutt'
  eihän _miehellä_ ole mitään pelkäämistä teiltä, vaikka teit' olis
  kymmenen tuhatta -- ei ainakaan päivällä ja jos te ette pääse hänen
  päälleen takaapäin. Eikös niin?
  "Josko mä teidät tunnen? Minä tunnen teidät päästä kantapäähän.
  Min' oon syntynyt ja kasvanut täällä Etelässä ja elänyt kauvan
  Pohjois-valtioissa, niin että minä tiedän millaista kansa ylimalkain
  on. Useimmat on pelkureita ja raukkoja. Pohjassa antavat he kenen
  hyvänsä tallata itseään maahan ja menevät sitte kotiin rukoilemaan
  itsilleen nöyrää mieltä kestääkseen sortoa. Ja täällä Etelässä on
  tapahtunut, että yks ainoa mies, aivan yksinään, on keskellä päivää
  pidättänyt koko vaunullisen tuommoisia raukkoja kuin te ja ryöstänyt
  heidät paljaiksi. Teidän sanomalehtenne toitottavat alinomaa korviinne,
  että te mukamas olette urhoollista kansaa, niin että te todellakin
  luulette olevanne urhokkaampia kuin muut ihmiset -- ja yhtäkaikki
  ootte te juur yhtä urhokkaat kaikki tyyni. Minkähän tähden teidän
  valaoikeutenne eivät koskaan hirtätä murhaajia? Sentähden, että herrat
  valatuomarit pelkäävät saavansa kuulan selkäänsä murhaajan ystäviltä --
  pimeässä, niinkuin he vissisti saiskin.
  "Siispä he myös aina vapauttavat; ja sitten joku _mies_, sata
  maskeerattua pelkuria muassaan, menee yön aikana ja lynssaa
  pahantekijän. Te, hyvät ystävät, ootte tehneet tyhmästi siinä, ett'ette
  ottaneet jotain _miestä_ teitä johtamaan ja että tulette keskellä
  päivää ja ilman maskitta naamoillanne. Yks miehen _puolikas_ teill'
  on -- tuo Buck Harkness tuossa --, ja jos ei hän olis pannut teihin
  vauhtia, niin ei olis tuumastanne tullut muuta kuin tuulenpieksemistä.
  "Teitä ei haluttanut tulla tänne, s'on vissi se. Raukat semmoiset kuin
  te eivät rakasta meteliä ja vaaroja. Mutta kun vain tuommonen miehen
  _puolikas_, kuin Buck Harkness tuossa, rupee huutamaan: 'lynssataan
  hänet! lynssataan hänet!' silloin häpeette te peräytymistä --
  pelkäätte että nähtäis mitä te olette -- _pelkureita_ -- ja sentähden
  elämöitsette te ja huudatte ja tartutte turvaksenne kiinni johtajanne
  takinliepeeseen ja tulette rynnäten tänne ja kerskailette urotöistä,
  joita aiotte tehdä. Minä halveksin semmoista moskaväkeä kuin te -- ja
  armeijat on myös enimmäkseen moskaväkeä; sotamiehet eivät taistele
  rohkeudella, joka olis _heissä_ syntynyttä, vaan rohkeudella, jonka
  synnyttää heidän paljoutensa tai heidän upseerinsa. Mutta kaikkein
  enimmin voin minä halveksia moskaväkeä, joita ei ole johtamassa _mies_.
  Nyt kuulkaa, hyvät ystäväni, mitä _teidän_ tulee tehdä; -- pistäkää
  siivosti häntä koipien väliin ja menkää kotiin. Jos te täyttä totta
  tahdotte minut lynssata, niin tulkaa Herran tähden pimeässä, niinkuin
  täällä Etelässä on tapana; ja muistakaa myös panna maskit naamoillenne,
  ja ennen kaikkea: ottakaa _mies_ johtajaksi. _Nyt korjatkaa luunne_ --
  ja ottakaa tuo miehen-puolikas mukaanne." Viimeiset sanat sanoessaan
  oikasi hän pyssynsä ja veti hanan pänninkiin.
  Koko joukkue peräytyi sukkelasti ja hajosi sitten joka haaralle kuin
  pelästynyt kanaparvi, ja Buck Harkness pötki myöskin tiehensä toisten
  perästä, näyttäen jokseenkin nolatulta. Minä tietysti olisin voinut
  jäädä siihen, jos minua olis haluttanut, mutta minua ei haluttanut.
  Minä menin sen sijaan sirkkus-teltalle ja kiertelin hetken aikaa
  peräseinän puolella, kunnes vahtimies oli mennyt ohi, ja sitten
  sukelsin sukkelasti sisään telttaseinän alta. Mulla kyllä oli
  kahdenkymmenen dollarin kultakolikkoni ja vähän muutakin rahaa
  taskussa, mutta minun mielestäni oli parasta säästää ne, sillä eihän
  koskaan tiedä milloin sattuu tarvitsemaan rahaa, kun on poissa kotoaan
  ja vieraiden ihmisten keskuudessa. Onhan aina hyvä olla huolellinen.
  Minä kyllä kernaastikin pistouaan itselleni rahaa sirkkus-teaaterin
  katsomiseen, jos ei muu neuvo auta; mutta turhaa tuhlaustahan olis
  ollut panna ropojaan menemään tarpeettomasti.
  S'oli oikein muhkea sirkkus, oikein priima sorttia, sanon mä.
  S'on totta se, ett' oikein häikäisi silmiä, kun he kaikki tulit
  ratsastaen sisään, parittain, herra ja hieno rouva vieretysten,
  herrat alushousuissa vain ja alusröijyissä, ilman kengittä ja ilman
  jalustimitta, ja kädet reisillä, niin turkkasen tyylikkäästi ja
  notkeasti, ett' oikein -- heit' oli ainakin kakskymmentä -- ja jokainen
  rouva oli sanomattoman korea koko kasvoiltaan ja täydellisesti kaunis,
  kuin paraimmat patentti-rouvat mitä koskaan olen nähnyt, ja vaatteet
  oli heillä päällä, jotka maksavat monta miljoonaa dollaria, ja niissä
  oli suunnattoman kalliita jalokiviä ja helmiä ja päärlyjä sadottain.
  Sitä kelpas katsoa, jumaliste, ja minä en vielä koko elinaikanani ole
  mitään niin sakramenskatun fiiniä nähnyt. Ja sitten he toinen toisensa
  perästä nousivat seisomaan hevosenselkään ja laukkasit sävysästi ja
  somasti ja ikääskuin lainehtien ympäri ympyrän moneen kertaan; ja
  herrat näyttivät niin hurmaavan komeilta ja pulskilta ja suorilta,
  kun heidän päänsä tolla viisin helkkua hölkkyi ylös alas telttakaton
  alla; ja rouvien ruusunpunaiset leningit liipottelit niin pehmeästi ja
  luontevasti heidän lanteillaan, että heitä ilman liiottelematta voi
  verrata kaikkein kauniimpiin parasolleihin.
  Sitten rupesit he kaikki tanssimaan, potkasten ensiksi toisella,
  sitten toisella jalalla ilmaan, samalla kun hevoset laukkasit yhä
  parempaa vauhtia ja kallistuivat kallistumistaan; ja kehämestari käveli
  ympäri keskellä kehää lätkähyttäen pitkällä piiskallaan ja huutaen
  "hei! hei!" ja klowni eli hulluttelija juoksi hänen jälestään tehden
  kaikellaista koirankuria. Yhtäkkiä päästivät he ohjakset käsistään, ja
  kaikki rouvat nojasivat rystöset lanteilleen, ja kaikki herrat panit
  käsivarret ristiin rinnoilleen, ja silloinkos hevosiin tuli vauhtia! Ja
  sitten yhtäkkiä -- koko komea pataljoona hyppäsi alas kehään, ja kukin
  kohdastaan teki niin sievän ja siistin kumarruksen, ett'en ikäpäivänä
  ole senkaltaista nähnyt; ja sitten he juoksit tiehensä, ja ihmiset
  taputtelit käsiään ja peuhasivat kuin pakanat.
  No, siellä tehtiin sitten vielä mitä ihmeellisimpiä äksänpäksiä; ja
  kaiken aikaa tuo klowni nauratti ihmisiä niin, ett' olivat pakahtua
  siihen paikkaan. Kehämestari tuskin sai sanaa suustaan, ennenkun tuolla
  hulluttelijalla oli valmiina mitä vikkelin vastaus; miten hän _voi_
  keksiä nuo kaikki kokkapuheet ja sattuvat sanasutkaukset, ja niin
  yhtäkkiä, sitä en minä kuolemaksenikaan saata ymmärtää. Minä en olis
  keksinyt niitä, vaikk' olisin tuumannut pitkin päätäni koko vuoden. No,
  yhtäkkiä alkoi muuan juopunut mies elämöidä ja pyrki päästä kehään;
  hän mukamas myöskin tahtoi ratsastaa ja sanoi osaavansa sen konstin
  yhtä hyvin kuin kukaan muu. He käskivät hänen tietää huutia, mutta hän
  ei kuullut sillä korvalla, vaan rähisi vain kuin riivattu, ja koko
  näytäntö taukosi tuokioksi. Silloin rupesit ihmiset häntä haukkumaan ja
  tekemään hänestä pilkkaa, ja siitä hän raivostui ja alkoi riehua kuin
  hullu, niin että muutkin suuttuivat ja toinen mies toisensa perästä
  ryntäs ylös penkeiltä ja karkas kehään päin antaakseen hälle selkään,
  huutaen: "Annetaan sille köniin! Heitetään ulos se roisto!" ja parilta
  kolmelta naiselta pääsi hätähuutoja. Viimein piti kehämestari pienen
  puheen ja sanoi toivovansa, ett'ei katsojat panis pahakseen tätä
  häiriötä, ja jos mies lupais olla siivolla, niin sais hän ratsastaa,
  jos luuli pysyvänsä hevosenselässä. Kaikki nauroivat, ja "hyvä"-huutoja
  kuului, ja pöhnäinen mies kapusi todellakin hevosenselkään. Hevonen
  rupesi heti rykäsemään ja nousemaan takajaloilleen ja pillastumaan,
  ja kaks sirkkusmiestä tarttui sen ohjaksiin kokien sitä pidättää,
  vetämällä minkä jaksoivat; humalainen hurjapää riippui käsillään sen
  niskassa, ja hänen koipensa huitoivat ilmassa, ja koko kansajoukko
  kohosi seisomaan paikoiltaan nauraen niin että vesi tuli heille
  silmiin. Ja viimein, huolimatta noiden miesten ponnistuksista, repäsi
  hevonen itsensä irti ja kiiti pitkin pyöreää rataa kuin tuuli, ja yhä
  vain tuo hullu riippui sen kaulasta kiinni, viruen välin toisella,
  välin toisella jalallaan maassa, ja ihmiset elämöivät ja nauroivat
  kuin toiset hullut. Minun mielestäni se ei enää ollut mitään naurun
  asiaa, vaan päin vastoin tuo jo oli oikein kamalaa nähdä. Mutta
  yhtäkkiä onnistui hän kämpimään ylös taas ja istui pystyssä ja sai
  ohjakset käsiinsä, vaikka hän vielä horjui sinne tänne; ja nyt hän
  kaikkein hämmästykseksi, ketterästi kuin apina, hypähti seisomaan
  hevosenselässä, suorana kuin kanki, vaikka hevonen juoksi täyttä
  laukkaa. Siinä seisoi hän jäykkänä ja varmana, kuin ei olis ollut
  päissään ijässään -- ja sitten hän alkoi riisua vaatteet päältään,
  viskellen niitä ympärilleen niin sakeasti, ett' oikein ilma ikääskuin
  musteni, ja yhteensä heitti hän sillä viisin päältään seitsemäntoista
  nuttua. Sitten seisoi hän siinä solakkana, pulskana ja komeana kuin
  perintöprinssi ja puettuna mitä paraimpaan ja loistavimpaan pukuun,
  ja hän antoi hevoselle läimäyksen siistillä piiskallaan, niin että
  se surisi ympäri kuin villikissa -- ja viimein hän äkkiarvaamatta
  hyppäsi alas ja teki pulskan kumarruksen katsojille ja pyörähti pois
  pukuhuoneeseen, ja kaikki ihmiset oikein ulvoivat ihastuksesta ja
  ihmetyksestä.
  Nyt huomasi kehämestarikin, miten tuo vekkuli mieheksi oli vetänyt
  häntä nenästä, ja hän häpesi surkeasti; en ole koskaan nähnyt niin
  nolattua ihmistä. S'oli muuan hänen omia miehiään! Hän oli keksinyt
  tuon kepposen aivan omasta päästään, hiiskumatta sanaakaan muille.
  Minä häpesin kyllä pässinpäätäni, kun olin antanut narrata itseäni
  niin, mutta kehämestarin housuissa en olis tahtonut olla tuhannesta
  dollaristakaan. Niin no, s'oli kerrassaan hyvä sirkkus. _Voihan_
  niitä tosin löytyä parempiakin maailmassa, mutta minä ainakaan en ole
  muhkeampaa nähnyt. S'oli kaikissa tapauksissa kylliks hyvä _minulle_,
  ja min' aion mennä sitä katsomaan miss' ikinä sen tapaan.
  No, illemmalla oli _meillä_ näytäntömme; mutta sinne ei tullut muuta
  kuin noin tusinan täysi ihmisiä, niin että me töin tuskin kyettiin
  maksamaan kulut. Ja päälle päätteeksi nauroivat he ilkeästi kaiken
  aikaa, ja se suututti kovasti herttuaa; ja kaikki lähtivät he tiehensä
  ennen näytännön loppua, pait eräs poika ei, jok' oli nukahtanut.
  Herttua sanoi, että nuo Arkansasin moukat olit liian tyhmiä mukamas
  ymmärtääkseen Shakespearea; turhaa oli heittää semmoisia helmiä
  semmoisille sioille, sanoi hän. Niille sopis vain kaikkein krouvimmat
  kometiiat, meinasi hän, tavalliset markkinahuvit. Mutta hän arveli
  kyllä keksivänsä jotain, joka vetelis; ja seuraavana aamuna hankki
  hän itselleen muutamia isoja paperiarkkia ja vähän mustaa väriä ja
  maalasi muutamia kuulutuksia, jotka hän sitten liisteröi sinne tänne
  talonnurkkiin. Näin seisoi näissä kuulutuksissa:
   _ILLANVIETTOA RAASTUVANSALISSA_!
   Ainoastaan 3 iltamaa!
   _Maailman mainiot näyttelijät_
   DAVID GARRICK NUOREMPI!
   ja
   EDMUND KEAN VANHEMPI!
   _Lontoon ja Euroopan mannermaan Teatereista_,
   antavat
   Pöyristyttävän Murhenäytelmän:
   KUNINKAAN KAMELEONTTI
   eli
   KUNINKAALLINEN KUMMITUS!!!
   Pääsymaksu 50 centtiä.
  Sitten oli paperin alareunassa kaikkein isoimmilla kirjaimilla näin:
   Huom.! Naisilta ja Lapsilta on pääsy kielletty. Huom.!
  "Kas niin", sanoi herttua, "jos tämä ei vetele, niin minä en tunne
  Arkansaan kunnon kansaa."
  
  
  
  TOINEN OSA.
  
  
  Ensimmäinen luku.
  
  No, kuningas ja herttua puuhasit koko päivän raastuvansalissa panemalla
  kuntoon teateria kaupunkilaisille. He rakensivat "näyttämön" ja
  hankkivat esiripun ja pystyttivät kynttilöitä sen eteen. Ja mitäs
  ollakkaan! Illalla oli koko sali aivan kukkuroillaan miehiä. Kun
  sinne ei mahtunut sorkkaakaan enään, luopui herttua pitämästä vahtia
  ovella, jossa hän oli perinyt pääsymaksut ihmisiltä, ja meni takatietä
  näyttämölle ja jäi sitten seisomaan esiripun eteen. Siinä piti hän
  pienen puheen yleisölle, kiitellen kovasti sitä murhenäytelmää, jota
  nyt saatais nähdä ja joka mukamas oli niin pöyristyttävä, että hiukset
  nousis heiltä pystyyn; ja hän puhui myös Edmund Kean vanhemmasta,
  jonka mukamas piti näyttää pääosaa tässä näytelmässä; ja kun viimein
  oli saanut heidän uteliaisuutensa oikein pinnistyksiin, veti hän ylös
  esiripun. Samalla hetkellä tuli kuningas harpaten sisään nelin kontin
  ja ihka alasti, ja hänen nahkaansa oli kaikkialle maalattu ruutuja ja
  rantuja ja renkaita kaikellaisilla väreillä, niin että hän oli kaunis
  ja korea justiin kuin vesikaari. Ja -- mutt' yks kaikki miten hän
  muuten koristettu; s'oli suorastaan mieletöntä kaikki tyyni, mutta
  hirveän hullunkurista. Ihmiset nauroi aivan pakahtuakseen; ja kun
  kuningas viimein oli lopettanut äksänpäksänsä ja harpannut kuin jänis
  kulissien taakse, rupesit he taputtamaan käsiään ja elämöimään ja
  hurraamaan, kunnes hän tuli sisään jälleen ja teki kaikki temppunsa
  toistamiseen; ja kun s'oli tehty, huusivat he hänet vieläkin sisään
  hulluttelemaan. No, totta puhuen olikin se niin koiranvietävää, että
  sill' olis lehmäkin nauranut nähdessään miten tuo vanha höpäkkö
  hassutteli.
  Sitten herttua laski alas esiripun ja kumarsi yleisölle ja sanoi, että
  tätä suurenmoista murhenäytelmää näytettäis ainoastaan kahtena iltana
  enään, koska mukamas jo oli sovittu sen näyttämisestä Lontoossa, jossa
  paikat jo oli myyty sitä varten Drury Lane teaterissa, sanoi hän; ja
  sitten kumarsi hän uudestaan ja sanoi, että jos nyt suuri murhenäytelmä
  oli heitä miellyttänyt, hän olis erinomattain kiitollinen mukamas, jos
  he tahtoisivat kehotella ystäviään tulemaan sitä katsomaan toisina
  iltoina.
  Nyt huusi noin parikymmentä miestä:
  "Mitä? Mitä tämä tietää? Siinäkö s'oli kaikki?"
  Herttua sanoi: "niin." Mutta silloinkos siellä elämää nousi. He
  huusivat että heit' oli "petetty" ja ryntäsit ylös paikoiltaan
  kiivetäkseen näyttämölle ja löylyttääkseen murhenäyttelijät
  pahanpäiväisiksi. Mutta samassa nousi muuan pulska ja vahva mies
  seisomaan penkille ja huusi:
  "Seiskaa! Kuulkaas, hyvät herrat!" He seisahtuivat kuullakseen
  mitä häll' oli sanomista. "Onhan meitä petkutettu -- surkeasti
  petkutettu. Mutta -- emmehän toki hiidessä tahdo joutua koko kaupungin
  naurettavaksi; ja sitä peevelin peliä kestäis niin kauvan kuin elämme.
  Ei. Mennään me täältä siivosti kotiin ja kehutaan ja kiitetään
  näytelmää oikein kovasti; silloin tulevat muutkin vedetyiksi nenästä,
  ja me ollaan naurusta kuitit. Mitä sanotte siihen? ('Hahaha! s'on
  oikein! Tehdään niin!' huudettiin joka taholta). No, hyvä -- sitten ei
  sanaakaan petkutuksesta. Mennään kaikki tiehemme ja kehotetaan kaikkia
  muitakin käymään katsomassa tätä kunnon näytelmää."
  Seuraavana päivänä ei muusta puhuttu koko kaupungissa kuin siitä
  oivallisesta murhenäytelmästä. Ja illalla oli sali taas täpö täynnään
  ihmisiä, ja kaikki kävi ihan samaten kuin edellisenä päivänä. Kun minä
  ja kuningas ja herttua tultiin kotiin lautalle sinä iltana, söimme
  me kelpo illallisen; ja puolyön aikana antoivat he Jimin ja minun
  irroittaa lautan ja uittaa sen virtaväylää myöten noin kolme virstaa
  kaupungin alapuolelle, jossa me kätkimme sen pieneen poukamaan.
  Kolmantena iltana oli meillä taas "täysi huone", kuten sanotaan -- ja
  ne ei olleet enskertalaisia, vaan samaa väkeä, jot' oli ollut siellä
  kahtena edellisenä iltana. Minä seisoin herttuan kanssa ovella, ja
  minä huomasin, että heidän taskunsa pullistuivat tai että heill' oli
  jotain kätkettynä takin alle -- vaan ei mitään hajuvesipulloja, ei
  likimainkaan. Minä vainusin mädänneitä munia kapottain ja pahenneita
  kaalinpäitä ja muuta senkaltaista; ja jos minun hajuni ei ole niin
  pilaantunut, ett'en minä tuntis onko kuollutta kissaa samassa talossa
  kuin minä, ja minä panen vetoa että mull'on siksi terve nenä --
  niin oli niitä kuuskymmentä neljä semmoista, jotka marssivat sisään
  sinä iltana. Minäkin tunkesin sinne hetkeksi, mutta haju oli liian
  sekalainen; en voinut sitä kestää. No, kun sinne ei mahtunut enemmän
  väkeä enään, antoi herttua lantin pienelle pojalle, joka sattui siinä
  seisomaan, ja pyysi hänen vahtia ovea vähän aikaa; ja sitten hän
  puikahti ulos takatietä, ja minä hänen perästään; mutta kierrettyämme
  talonkulman ja päästyämme pimeään, sanoi hän:
  "Käy lujasti nyt, kunnes ollaan talojen ohi, ja anna sitten mennä
  lautalle päin kuin piru olis kintuissas."
  Minä tein niin ja hän teki niin. Me päästiin lautalle yhtaikaa, eikä
  siinä mennyt kahta sekuntia, ennenkun s'oli irti ja me luisuttiin
  pitkin virranuomaa. Eikä kukaan sanonut yhtään sanaa. Minä aattelin
  itsekseni, että kuningas paralla ei mahtanut olla niin aivan hauska
  siellä yksinään yleisönsä kanssa nyt. Mutta mitäs ollakkaan! Hetken
  päästä hän omassa persoonassa tulla kömpähti ulos lauttamökistä ja
  sanoi:
  "No, kuinkas luonnistui tällä kertaa, herttua?"
  Hän ei ollut ollenkaan ollut kaupungissa sinä päivänä.
  Me ei sytytetty mitään valoa ennenkun oltiin noin viistoista virstaa
  tuon kujakauppalan alapuolella. Mutta silloin sytytimme lyhdyn ja
  söimme illallista, ja kuningas ja herttua nauroivat aivan revetäkseen,
  kun heidän koiruutensa oli onnistunut niin mainiosti. Herttua sanoi:
  "Mitä aasintammoja! Mitä pässinpäitä! Minä tiesin varsin hyvin, että
  ensimmäisen illan väki pitäis suunsa ja antais noiden toistenkin
  poroporvarein tulla petkutetuiksi; ja minä tiesin myös, että he
  aikoivat väijyä meitä kolmantena iltana, jolloin mukamas olis _heidän_
  vuoronsa. No, nyt on heidän vuoronsa, ja minä justiin tahtoisin
  tietää, millaisilta heidän naamansa näyttää tällä haavaa. He voivat
  pitää pikkuset pidot, jos heidän haluttaa -- olihan siellä ruokavaroja
  kylliksi."
  Neljäsataa kuuskymmentäviis dollaria huijasit nuo veijarit itselleen
  sillä kurin niinä kolmena iltana. S'oli todellakin kuin olis veistänyt
  kultaa veitsellä.
  Kun he olivat menneet maata ja nukkuneet ja jo kuorsata korisivat
  paraikaa, sanoi Jim:
  "Kuules, Huck, eikös sua vähän kummastuta noiren kuninkairen konstit?"
  "Ei", sanoin minä, "ei vähintäkään."
  "Hä? Mitä perhanaa?"
  "Niin, katsos, Jim, se kuuluu heidän sukukuntaansa. H'ovat kaikki samaa
  luuta ja lihaa."
  "Mutta, Huck, nää kuninkaat, jotka me ollaan saatu niskoillemme, on
  oikeita kanaljoja; jumal'avita, kanaljoja ja roistoja ne on."
  "Niin, niin, senhän olen sanonut, Jim; kaikki kuninkaat ovat
  enimmältään kanaljoja, minun ymmärtääkseni."
  "Herra hallikkoon!"
  "Niin. Jos kerrankaan lukisit heistä, saisit sen nähdä. Otetaan
  nyt esimerkiksi tuo Hinrikki Kaheksas; jonka Englannissa tuntee
  joka lapsikin. Tämä meidän kuninkaamme täällä lautalla on oikea
  sunnuntaikoulun tarkastaja hänen rinnallaan. Ja otetaan sitte
  Kaarlo Toinen ja Ludvikki Neljästoista ja hänen kaimansa Ludvikki
  Viidestoista, ja Jaakoppi Toinen ja Edvard Toinen ja Richard Kolmas
  ja koko joukko muita; puhumattakaan kaikista noista Saksilaisista
  patriarkoista, jotka pitivät semmosta hirveää elämää entisaikoina.
  Olisit nähnyt tuota vanhaa Hinrikki Kaheksatta hänen voimaijässään;
  sekös vasta värkki se! Hän ruukkasi mennä naimisiin uuden vaimon
  kanssa jokikinen päivä ja sivalsi siltä pään poikki seuraavana
  aamuna. Ja hän teki sen yhtä tyynesti kuin olis tilannut itselleen
  pehmeitä munia aamiaiseksi. 'Tuokaa tänne Neil Gwynn', sanoo hän.
  He tuovat nais paran. Seuraavana aamuna kuuluu käsky; 'Pää poikki
  hältä!' Ja he katkasevat hänen kaulansa kuin nauriinvarren. 'Jane
  Shore tänne!' komentaa hän, ja tämä raukka tulee. Seuraavana aamuna
  käsketään: 'Sivaltakaa hältä pää poikki!' -- ja he sivaltavat sen
  poikki. 'Soittakaa tänne se ruusuposkinen Rosamunda!' Ja Rosamunda
  tottelee soitinkelloa heti. Mutta huomisaamuna kuuluu tuomio: 'Lyökää
  hältä pää poikki!' Ja se vyöryy pitkin permantoa. Ja jokaisen noista
  raukoista piti väkisinkin kertoa hälle satu, kukin yönään; ja nuo sadut
  kirjotutti hän muistiin ja tallensi, kunnes niitä oli karttunut tuhat
  yks kappalta, ja silloin antoi hän präntätä ne kaikki tyyni kirjaan,
  joka sai nimekseen 'Tuomiopäivän kirja' -- jok' oli hyvä ja sattuva
  nimi semmoiselle kirjalle. Sinä et tunne kuninkaita, Jim, mutta minä
  ne tunnen; ja tuo vanha veijari, jok' on syöpynyt meidän nahkaamme,
  on sittenkin sitä parasta sorttia, mit' olen huomannut historiassa.
  Niin no, mutta tuo Hinrikki Kaheksas esimerkiksi, hän sai päähänsä,
  että hänen mukamas piti sotaan ja sotkuihin Amerikan kanssa. Ja
  mitä hän teki? Puhuiko suunsa puhtaaksi kuin rehellinen mies? Mitä
  vielä! Yks kaks viskaa hän kaikki teelehtisäkit laivoista Bostonin
  satamassa mereen ja präntättää tommosen 'itsenäisyydenjulistuksen' ja
  käskee heidän tulla, jos tohtivat. Semmonen oli _hänen_ tapansa --
  kerrassaan hävytön mies. Hän tuli rettelöihin isänsä kanssa, jok' oli
  Wellingtonin herttua. No, mitä luulet hänen tehneen? kenties antaneen
  ukko rahjukselle pienen pieksiäissaunan? Johan nyt! S'olis ollut liian
  vähän. Ei, vaan kuulekkos, hän hukuttaa jumaliste vanhan äijän isoon
  mesi-ammeeseen, kuin kissan. Alinomaa hän myös petti ja viekasteli.
  Jos hän esimerkiksi otti tehdäkseen jotakin, ja hälle maksettiin
  siitä ennakolta eikä sitten pidetty silmällä, että hän sen todellakin