Huckleberry Finnin (Tom Sawyerin toverin) seikkailut - 19

kulmakarvojaan, ja kuulutukset riippuivat hänen käsivarrellaan. Viimein
sanoi hän:
"Kuules nyt -- minä sanon sulle jotain. Meidän täytyy viipyä täällä
kolme päivää. Jos nyt lupaat, ett'et käy kielittelemään meistä ja
ett'et anna tuon neekerin kielitellä, niin minä sanon sulle missä hän
on."
No, minä lupasin, ja hän sanoi:
"Muuan tilanomistaja, jonka nimi on Silas Ph -- --" ja siihen hän
seisahtui. Näätte että hän aikoi sanoa totuuden; mutta kun hän tuolla
viisin seisahtui ja alkoi miettiä taas, arvasin hänen muuttaneen
mieltä. Ja niin tietysti olikin. Hän ei oikein luottanut minuun, vaan
tahtoi saada minut pois tieltä kolmeksi päiväksi. Ja niimpä hän hetken
päästä jatkoi: "Mies, joka hänet osti, on Abram Foster nimeltään --
Abram G. Foster -- ja hän asuu viiskymmentä virstaa täältä sisämaahan
päin, Lafayetten tien varrella."
"Hyvä", sanoin mä, "sen matkan kulen mä parissa päivässä, ja mä lähden
marssimaan jo tänäpänä iltapuoleen."
"Ei, vaan sinä lähet _nyt_, heti paikalla, ja muista sinä, ett'et
piekse kieltäs ja lörpöttele tien varrella. Muuten tuut tekemisiin
_meidän_ kanssa. Kuulekko sen?"
No, noita eväitä justiin olin oottanutkin, sillä nyt sain rauhassa
heiltä panna tuumani toimeen.
"Niin no, pötki matkaas nyt", sanoi hän; "ja sinä voit kertoa
Fosterille mitä tahdot. Kenties saat hänet uskomaan, että Jim _on_
sinun neekeris -- muutamat hupakot eivät välitä papereista -- täällä
etelässä ainakaan. Kas niin, joudu nyt, ja valehtele hälle mitä
tahansa, kun tulet perille, mutta muista sinä, ettäs pidät kitas
matkalla."
No, minä jätin hänet ja lippasin tieheni maalle päin. En katsonut
taakseni, mutta minä ikääskuin tunsin selästäni, että hän seisoi
minua vahtimassa. Mutta tiesinhän, että hän pian siihen väsyis. Kulin
ainakin puolitoista virstaa sisämaahan päin, ennenkun seisahin; sitten
poikkesin metsään ja tallustelin sen läpi Phelpsin taloa kohti. Minä
pidin kiirettä, sillä mä halusin tukkia Jimiltä suun, kunnes nuo
molemmat maankiertäjät olisit korjanneet luunsa tienoolta. En tahtonut
enää joutua mihinkään tekemisiin heidän kanssaan, en tavalla enkä
toisella.


Kymmenes luku.

Tullessani sinne oli kaikki niin hiljaista ja sunnuntain tapaista ja
helteistä ja päivänpaisteista - kaikki väki oli mennyt pelloille; ja
koko ilma oli täynnään tommosta kärpästen ja kuoriaisten unettavaa
sirinää ja surinaa, joka aina vaikuttaa meissä mokomaa yksinäisyyden
tuntoa, kuin jos kaikki ihmiset olisivat kuolleet ja makaisit
haudoissaan; ja jos silloin tuulenviima tulee puhallellen ja panee
lehdet kahisemaan, niin se synnyttää meissä alakuloisuutta, sillä se
tuntuu siltä kuin aaveet kuiskisit ja sipisisit keskenään -- aaveet,
jotka ovat kuolleet jumala ties kuinka monta vuotta sitten -- ja aina
se tuntuu siltä, kuin he kuiskisit juuri meistä eikä mistään muusta,
kunnes siinä melkein itsekkin toivoo olevansa kuolleena ja poissa koko
prokrammista.
Phelpsin maatila oli yks noita pieniä pumpulitiloja, jotka kaikki
ovat toinen toisensa näköset. Taloa ympäröi ristikkoaita, jonka yli
kiivettiin porraspuita myöten, jotka oli tehty poikkisahatuista,
eripituisista ja pystyssä seisovista hirsistä -- niiden päältä myös
naiset nousivat hevosen selkään. Laveassa pihassa oli muutamia
niitettyjä ruohopaikkoja, mutta enimmäkseen oli se paljaana ja sileänä
kuin vanha hattu, josta nukka on kulunut pois. Iso asuinkartano
valkosta väkeä varten oli rakennettu veistetyistä hirsistä, ja raot
hirsien välissä oli täytetty saviseoksella, jota jolloinkin maailmassa
oli rapattu valkoseksi. Toiselle puolen oli pyöreistä hirsistä rakettu
kyökki, jota asuinrakennukseen yhdisti avonainen, katettu käytävä.
Kyökin takana oli savupirtti eli kota, ja tämän kodan toisella puolella
oli kolme pientä neekerimökkiä yhdessä rivissä ja vähän alempana,
taka-aitaa vasten, vielä pikkunen tupa pahanen aivan erikseen sekä
kappaleen matkaa siitä muutamia ulkohuoneita; ja tuon pikku tuvan
luona oli iso kattila, jossa keitettiin soopaa. Kyökin oven luona
oli penkki ja vesiämpäri ja allas, ja siinä makas myös joukko koiria
päivänpaisteessa, ja toisia koiria vetelehti siellä täällä muualla.
Yhdessä pihannurkassa kasvoi noin kolme varjostavaa puuta ja aidan
vierustalla yhdessä paikassa vähän tikkelpeeri- ja viinimarja-pensaita.
Aidan ulkopuolella oli puutarha ja meloonipalsta; siitä alkoi
pumpulivainiot ja niiden takaa metsä.
Minä kiersin vähän matkaa, kiipesin porraspuiden yli ja astuin
kyökkiin päin. Sieltä kuulin kehruurukin surinan, joka on ikävin ääni,
mitä ihminen tässä maailmassa voi kuulla. No, minä astuin eteenpäin
kehräämättä kokoon mitään erityistä juonta, luottaen siihen, että
Kaitselmus pistäis mulle suuhun oikeat sanat tarvittaissa, sillä min'
olin huomannut, että Kaitselmus tässä kohden on hyvin kekseliäs, kun
vain antaa sen toimia omin päin.
Päästyäni puolitiehen, ryntäs yks koira ja sitten joukko muitakin
kimppuuni. Minä tietysti jäin seisomaan paikalle ja katsoin heitä
naamaan aivan tyyneesti. Mitä hirveää elämää ne pitivät! Noin puolen
minuutia olin minä ikääskuin akselina rattaassa, jonka puoloina oli
koirat -- noin viistoista kappalta ympärilläni, turvat minua vasten ja
haukkuen ja ulvoen aivan vimmatusti; ja uusia tuli yhä vain lisää, tuli
lennättäen aitain yli ja joka nurkasta, että s'oli vallan kauheaa.
Muuan neekerivaimo tuli rynnäten ulos kyökistä, leipäkauli kädessä ja
huutaen: "Hiljaa, Halli! Pois, Pilkki! pois, Poppa! hiljaa, Tellu!"
ja hän antoi ens yhdelle, sitten toiselle läimäyksen, niin että he
viilsit tiehensä kiljuen, ja sitten kaikki muutkin seurasit perästä.
Ja seuraavassa sekunnissa tuli puolet niistä takasin taas, heilutellen
häntiään ympärilläni, kuin oltais me oltu paraat ystävät maailmassa.
Koirissa ei ole mitään pahaa.
Tuon vaimon perästä tuli pikkunen neekerityttö ja kaks pientä
neekeripoikaa, ilman mitään muuta päällään kuin rohtiminen paita
kullakin; ja he tarttuivat äitinsä hameeseen ja tirkistelit minuun
hänen takaansa, nauraen kainostellen, kuten he aina tekevät. Ja sitten
tuli valkonen naisihminen juosten ulos asuintuvasta, rukinpuikko
kädessä; hän oli avopäin ja näkyi olevan noin viidenviidettä tai
viidenkymmenen vuoden vanha. Hänen jälestään tulivat hänen pienet
valkoset lapsensa, ja he piileskelit mammansa takana aivan niinkuin
neekerilapset. Hän nauroi niin ilosesti, että tuskin pysyi pystyssä --
ja sanoi:
"No, _sinähän_ s'oot, viimeinki! _Oothan_ sä sinä?"
"Oon minä", vastasin aattelematta. Hän suorastaan karkasi päälleni ja
syleili minua ja kouristi minua oikein kovasti, ja sitten tarttui hän
molempiin käsiini ja puisteli niitä moneen kertaan; ja kyyneleet tulit
hälle silmiin ja vierähtivät alas, eikä siitä tahtonut tulla mitään
loppuakaan; ja kaiken aikaa sopatti hän: "Sin' et ole niin mammas
näkönen kuin luulin, mutta herran jee, mitä mä siitä, olenhan niin
ilonen, niin ilonen, kun näen sinun nyt! Voi, voi, poikaseni, enhän
kohta tie mitä teen, en tie. -- Lapset, s'on Tom serkku! Sanokaa hyvää
päivää!"
Mutta he vain pistivät sormensa suuhun ja piileskelit hänen takanaan.
Sitten hän jatkoi:
"Liisa, joudu ja laita hälle lämmintä aamiaiseksi -- vai söitkö sä
kenties laivassa?"
Sanoin syöneeni laivassa. Ja hän talutti minua kädestä sisään,
ja lapset tulivat tepsuttaen perästä. Hän pani minut istumaan
rottinkituolille ja istui itse pallille sen eteen ja piti minua
molemmista käsistä ja sanoi:
"No, nyt mä _oikein_ saan katsoa sinua. Voi, hyvänen aika, kuinka
olenki toivonut monta, monta vuotta -- saada nähdä sinua; ja nyt s'on
tullut! Oomme oottaneet sinua jo pari päivää. Miks sin' oot viipynyt
niin kauvan? -- onko laiva ollut karilla?"
"On -- katsokaas, rouva --"
"No, elähän nyt sano 'rouva'. Ha! ha! ha! Sano 'täti', Sally täti,
tietysti, rakas laps! Missä s'oli karilla?"
En oikein tiennyt mitä vastata hälle, kun minun oli mahdoton tietää,
olisko tuo laiva tullut ala- vai yläjoelta. Mutta mull' oli hyvänlainen
vaisto, ja vaistoni sanoi mulle, että se laiva olis tullut alaaltapäin,
Orleansin tienoilta. Yhtäkaikki sekään seikka ei olis mua paljon
auttanut, sillä en tuntenut matalikkojen nimiä sinneppäin. Huomasin
että minun olis pitänyt keksiä joku matalikko, tai unohtaa sen nimi,
jonka karille m'oltiin jouduttu mukamas -- tai - mutta siinä samassa
juolahti juoni päähäni, ja minä sanoin:
"Niin, ei se oikeastaan ollut karille-ajo -- se viivytti meitä vain
hyvin vähän. Mutta muuan höyrypannu räjähti."
"Herran Jee! Viottuiko kukaan?"
"Ei. Muuan neekeri vain sai surmansa."
"No, Jumalan kiitos! Toisinaan saattaa tuommosessa käydä todellakin
onnettomasti; saattaa viottua monta ihmistä. Pari vuotta sitten tuli
Silas enosi New-Orleansista vanhassa _Lally Rook_ laivassa, ja siinä
räjähti yks pannu ja teki erään miehen raajarikoksi. Ja minä luulen
että hän kuoli perästä päin. Hän oli baptisti. Enos tuntee erään
herrasväen Baton Rougessa, joka tuntee hänen omaisensa varsin hyvin.
Niin, kyllä hän muistaakseni kuoli. Kylmänvihat syntyi, ja täytyi
tehdä leikkaus. Mutta se ei auttanut. Hän meni aivan siniseks koko
ruumiistaan ja kuoli, kristillisen ylösnousemuksen toivossa. Sanovat,
että hänt' oli kauhea katsella. Enos on käynyt joka päivä kaupungissa
-- sinua vastassa. Ja nyt on hän siellä taas; lähti tuskin tuntia
sitten. Kai hän palaa tuossa paikassa. Sinä varmaankin tulit häntä
vastaan tiellä, etkö? -- vanhanpuoleinen mies -- -"
"Ei, Sally täti, ei ketään tullut vastaan. Laiva laski maihin juur
päivän koitossa, ja minä jätin kapsäkkini laiturille ja menin vähän
katselemaan kaupunkia ensiks ja kävelin sitte vielä sivutietä vähän
matkaa maalle päin, ett'en tulis liian aikasin; senpätähden tulinkin
takatietä."
"Kellekkä sin' annoit kapsäkkis?"
"En kellekkään."
"No mutta -- he varastavat sen, laps parka!"
"Ei, ei, minä kätkin sen siellä hyvään paikkaan."
"Miten sait sinä aamiaista niin aikasin laivassa?"
Seisoinhan ikääskuin ohuella jäällä nyt, mutta vastasin kuitenkin:
"Katteini näki, että min' olin menossa, ja kutsui minua syömään
kanssaan ennenkun lähtisin. S'oli hyvin hyvä herra."
Rupesin käymään jokseenkin levottomaksi, niin että tuskin pysyin
paikallani häntä kuulemassa. Mull' oli kaiken aikaa mielessä lapset,
joiden pakinoille tahdoin huomaamatta päästä, urkkiakseni heiltä yhtä
ja toista ja sillä viisin saadakseni tietää, kuka mukamas oikeastaan
olin. Mutta min'en päässyt rouva Phelpsin kynsistä; hän vain alinomaa
jupatti ja jupatti ja piti minua sillä tavoin kuin piltuissa. Yhtäkkiä
sai hän kylmät väristykset käymään pitkin selkäpiitäni, sanoessaan:
"Mutta tässä me vain istutaan ja jutellaan tällä viisin, ja sinä et
vielä ole kertonut mulle sanaakaan sisaresta ja niistä muista kaikista.
No, kas niin, nyt min' oon vaiti vähän aikaa ja sinun vuoros on kertoa.
Kerro nyt mulle _kaikki_ -- kaikki tyyni heistä kaikista; miten he
jaksavat ja mitä he tekevät ja mitä he käskivät sun sanoa mulle, ihan
kaikki alusta loppuun."
Kas niin! Siin' oltiin nyt. Mihin mä joutuisin. Kaitselmus oli minua
auttanut tähän asti, mutta nyt istuin mä sittenkin karilla. Viimein
aattelin itsekseni, että täss' ei ollut muu neuvona kuin suorastaan
turvautua totuuteen; ja min' olin justiin avata suuni ja alkaa, kun hän
samassa kaappasi minusta kiinni ja työnsi minut sängyn taakse ja sanoi:
"Tuossa hän tulee! Pistä pääs vähän alemmas -- kas niin, nyt ei sinua
näy ollenkaan. Äl' oo tietävinäs, ett' oot täällä. Tahonpa vähän laskea
leikkiä ukon kanss'. Lapset, te ette saa hiiskua sanaakaan."
Minä huomasin olevani satimessa nyt, vieläpä omassa satimessani.
Mutta siin' ei auttanut ruveta rehkimään. Siin' ei auttanut muu kuin
pysyä kauniisti alallaan ja olla valmiina lähtemään käpälämäkeen, kun
ukkospilvi puhkeis.
Minä näin tuon vanhan herran vilaukselta vain, hänen tullessaan sisään;
sitten peitti sänky hänet näkyvistäni. Rouva Phelps juoksi hänelle
vastaan ja sanoi:
"No, onko hän tullut?"
"Ei", sanoi hänen ukkonsa.
"No, mutta hyvänen aika", sanoi rouva, "mihin Herran nimessä hän on
joutunut?"
"Niin, en voi ymmärtää", sanoi vanha herra, "ja mun täytyy sanoa, ett'
oon kovasti levoton."
"Levoton!" sanoi rouva, "min' oon jo aivan pyörällä! Mutta hänen täytyy
jo olla täällä; sin' oot varmaankin ajanut hänen ohitseen."
"Min' en _voinut_ ajaa hänen ohitseen -- tiethän sen."
"No, mutta voi, voi! Ja mitä sisareni sanoo! Hänen täytyy olla täällä!
Sin' oot ajanut hänen ohitsensa sittekin. Hän -- --"
"Ooh, hyvä Sally, älähän sureta minua viel' enemmän. Jaa-a, mihin
Herran nimessä on hän joutunut. Eihän voi toivoakkaan enää, että hän
olis tullut. Min' en oo _voinut_ ajaa hänen ohitsensa. Sally - täm' on
hirveää -- hirveää -- jotakin on tapahtunut laivalla!"
"Mutta katsos, Silas! Katso tuonne tielle! -- sieltä tulee joku."
Hän juoksi ikkunaan ja katsoi ulos. Ja rouva kumartui alas ja veti
minua takista, ja ulos tulin mä. Ja kun ukko kääntyi takasin ikkunasta,
seisoi Sally täti keskellä lattiaa nauraen koko kasvoillaan ja loistaen
kuin tulipalo, ja minä seisoin hänen vieressään, hyvin nolona ja
hämilläni ja tuskan hiki naamallani. Ukko tuijotti minuun ja sanoi:
"Kuka s'on?"
"Niin, kuka hän on? Arvaappas!"
"En ymmärrä -- en ymmärrä -- mitään. Kuka _on_ hän?"
"Ha, ha! Joo, ukkoseni -- s'on _Tom Sawyer_!"
No, sinä pyhä Paavali! Min' olin siinä paikassa kaatua selälleni. Mutta
siin' ei ollut aikaa ruveta puukkoja vaihtamaan, sanon mä. Ukko tarttui
minua käteen ja kouristi sitä ja puisteli sitä tarmonsa takaa; ja rouva
pyöriskeli siinä innoissaan kuin hupakko ja nauroi ja itki yhtä haavaa;
ja molemmat ampuivat minuun kymmenittäin kysymyksiä yhteen menoon --
Sidistä ja Marystä ja koko perhekunnasta.
Mutta jos he olit iloset, niin minäkös vasta ilonen olin; tuntui
tosiaankin siltä, kuin olisin syntynyt uudestaan, saadessani tietää
kuka min' olin. No, he pumppasit minua nyt pari tuntia yhteen mittaan;
ja kun viimein olin niin väsynyt leukapielistäni, ett'en saanut
sanaakaan suustani enään, niin olin jumaliste kertonut heille enemmän
perheestäni -- nimittäin Sawyerin tietysti -- kuin mitä koskaan oli
tapahtunut koko Sawyerin perheelle maailman luomisesta asti.
No, mull' oli nyt varsin hyvä olla yhdeltä puolen, niin sanoakseni,
mutta toiselta puolen tunsin yhtäkaikki ahdistusta. Oli, näettekös,
varsin mukava olla Tom Sawyerinä, ja minä tyydyin siihen rooliin kaikin
puolin; mutta miten olikaan, kuulin yhtäkkiä höyrylaivan yskivän ja
läähättävän jokea alaspäin -- ja silloin aattelin: mitäs jos nyt Tom
Sawyer todellakin tulee tuossa laivassa? -- ja mitäs jos hän astuu
sisään tänne, millä hetkellä hyvänsä, ja huutaa nimeni, ennenkun
ennätän yskähtää hälle, miten on asiat? Ei, se ei käy laatuun, aattelin
mä; mun täytyy olla häntä vastassa maantiellä. -- Ja niinpä sanoin
herrasväelle, että minun täytyi lähteä kaupunkiin takasin noutamaan
kapsäkkini. Ukko Phelps tahtoi kaikella muotoa lähteä kanssani, mutta
minä sanoin, ett'en suinkaan tahtonut häntä vaivata ja että minä kyllä
osaisin ajaa hevosella itsekkin.


Yhdestoista luku.

No, minä ajoin rattailla kaupunkiin päin, ja puoli tiessä sinne
tuli minua vastaan -- kukas muu kuin Tom Savyer! Minä seisahutin ja
odottelin, kunnes hänen rattaansa oli vieressäni. Silloin sanoin
"seiso!" ja hän seisahutti hevosensa. Hänen suunsa lensi auki kuin
kapsäkin kansi ja jäi siihen tilaan; sitten nielasi hän pari kolme
kertaa, kuin olis hänen kurkkunsa kuivunut, ja sanoi sitten:
"Hä? Min' en oo koskaan tehnyt sulle mitään pahaa. Ja sen sä tiet.
Minkä tähen sinä sitten nouset haudastas kummittelemaan _mulle_?"
Minä sanoin:
"Minä en kummittelee -- min' en jumaliste koskaan oo ollut kuolleena."
Kuullessaan ääneni reimastui hän vähäsen, mutt' ei vieläkään ollut
oikein tyytyväinen. Hän sanoi:
"Älä tee minusta pilaa, sanon mä. Kunnias kautta -- etkö sin' oo
kummitus?"
"Kunniani kautta", sanoin siihen, "min' en oo mikään kummitus."
"Hm! No niin! Minä -- minä -- minun kai täytyy uskoa sitten, koska
vakuutat kunniasanallas; mutta min' en ymmärrä, en totta maarian
ymmärrä. Kuules nyt, eikö sinua sitten murhattu _ollenkaan_?"
"Ei. Minua ei murhattu ollenkaan -- minä vain narrasin heitä. Nous'
ylös tänne ja kourista minua käsilläs, jos et usko."
Hän teki niin ja tyytyi nyt kerrassaan; ja hän oli niin sanomattomasti
ilonen nähdessään minut ihka elävänä, ett'ei tiennyt mitä tekis. Ja
heti hän tahtoi tietää kaikki tyyni; sehän oli oikeaa seikkailua,
meinas hän, ja kamalaa ja salaperäistä ja aivan hänen malliinsa
tietysti. Mutta minä pyysin, että hän malttais mieltään vähän aikaa, ja
käskin hänen ajomiehensä odottaa hetkisen, sill'aikaa kun me ajettais
vähän matkaa yhdessä. No, minä kerroin Tomille, missä hiton pulassa
min' olin, ja kysyin mitä me tehtäis. "Ootappa vähä", sanoi hän, "ja
anna mun tuumata rauhassa." Hän tuumiskeli hetken aikaa oikein kovasti
ja sanoi sitten:
"Nyt mä tiedän. Ota minun kapsäkkini sinun kärryilles ja sano, että
s'on sinun. Käännä sitten takasin ja aja hiljaa, niin ett'et tule
perille ennenkun tulisit, jos olisit käynyt kaupungissa. Minä meen
vähän matkaa kaupunkiin päin takasin ja palaan sitten ja tulen perille
noin puoli tuntia sinun jälestäs. Ja sinun ei aluksi tarvitse minua
ollenkaan tuntea mukamas, kuulekkos?"
Minä sanoin:
"Hyvä on; mutt' ootappas vähä. Tääll' on yks asia vielä -- yks asia,
jot' ei kukaan muu tunne kuin minä. Ja s'on se, että tääll' on eräs
neekeri, jonka minä aion varastaa orjuudesta -- ja hänen nimensä on Jim
-- vanhan fröökynä Watsonin Jim."
Hän sanoi:
"Mitä! Mutta Jimhän on -- --"
Siihen hän vaikeni ja alkoi mietiskellä. Minä sanoin:
"_Minä_ tiedän mit' aiot sanoa. Sin' aiot sanoa, että s'on halpaa ja
rumaa vehkettä; mutta mitä sitte, vaikka s'onkin? Min' oon itse halpa,
ja minä varastan hänet, ja minä pyydän sinua, että pidät leukaläpes
etkä oo tietävinäs koko asiasta. Tahotko?"
Hänen silmänsä oikein loistivat, ja hän sanoi:
"Minä _autan_ sinua varastamaan hänet."
S'oli kuin minua olis ammuttu. Minä hämmästyin niin, että menin aivan
ymmälleni. Enhän ollut eläissäni mokomaa kuullut -- ja minä tunnustan
suoraan, että sain koko joukon huonomman ajatuksen Tom Sawyeristä,
kuin mull' oli ollut ennen. Olisko se mahdollista? -- Tom Sawyerko
_neekerinvaras_?!
"Ooh, älähän toki!" sanoin mä, "sinä kujeilet taas."
"Empä niinkään, en laisinkaan."
"No", sanoin mä, "oli miten oli; mutta muista sinä, että jos kuulet
puhuttavan jotain jostain karkuneekeristä, niin sin' et tiedä hänestä
mitään, ja _minä_ en myöskään tiedä hänestä mitään."
Sitten otimme hänen kapsäkkinsä ja nostimme sen minun kärryihini, ja
hän ajoi kaupunkiin päin ja minä takasin kotiin. Mutta minäkös olisin
muistanut, että minun piti ajaa hiljaa! Olin niin ilonen ja täynnäni
tuumia, että se multa kokonaan unohtui. Seuraus olikin, että tulin
kotiin liian aikasin tien pituuden suhteen. Ukko Phelps seisoi ovessa
ja sanoi:
"Mutta tämähän on ihmeellistä. Kukas olis uskonut tuosta vanhasta tamma
luuskasta semmosta? Kumpahan olis muistettu katsoa kelloa kun lähdit.
Eikä ees hiuskarvaa ole hiessä. S'on kerrassaan ihmeellistä. Nyt en
möis sitä sadasta dollaristakaan, en totta tosiaan, ja tät' ennen
olisin antanut sen mennä viidestätoista, ja siinäkin olis mielestäni
ollut aivan kylliksi."
Siinä kaikki mitä hän sanoi. Hän olikin hurskahin, siivoin vanha sielu,
mit' ikinä olen nähnyt. Eikä kummakaan, sillä hän ei ollut ainoastaan
maanviljelijä, vaan myöskin pappi; ja hällä oli pikkanen puukirkko
plantaasin toisessa päässä, jonka hän itse oli rakentanut omalla
kustannuksellaan, eikä hän koskaan ottanut penniäkään saarnoistaan,
ja sen arvoiset ne kyllä olitkin. Siell' oli paljokin senkaltaisia
talollis-saarnaajia, siell' etelässä, jotka elivät aivan samalla viisin.
Noin puolen tunnin päästä seisahtui Tomin rattaat porraspuiden eteen,
ja Sally täti näki ne ikkunasta ja sanoi:
"Herranen aika, täällä tulee joku! Kukahan se on? Vissistikin joku
vieras. Jimmy (jok' oli yks lapsista), juokse sanomaan Liisalle, että
hän tuukkaa viel' yhdelle päivällispöytään."
Kaikki ryntäsivät ulos, sillä tänkaltasissa paikoissa ei tule vieraita
_joka_ vuosi, ja kun joku tulee, niin pidetään hänen tähtensä yhtä
paljon melua, kuin jos itse Keltakuume tulis taloon. No, Tom oli
vilauksessa porraspuiden yli ja astui talolle päin; hänen rattaansa
kääntyi takasin kaupunkiin, ja me kaikki seisottiin porstuvan ovessa.
Tomilla oli päällään paraat vaatteensa ja koko joukko ihmisiä eessään
-- ja silloinkos hän aina oli kuin omilla tulillaan! Silloin hän oikein
osaskin panna tyyliä ja kommervenkkia ja ryhtiä kaikkeen peliinsä.
Hän ei ollut niitä, jotka olisit tulleet nöyrästi ja arasti hiipien
polkua pitkin kuin karitsa; ei, hän tuli astuen komeasti ja arvokkaasti
kuin oikea tallijäärä. Tultuaan ihan eteemme, nosti hän hattuaan niin
sievästi ja nätisti ja varovasti, kuin olis sen alla ollut perhosia,
joiden päivällisunta hän ei tahtonut häiritä, ja sanoi:
"Mulla kai on kunnia puhutella herra Archibald Nicholsia?"
"Ei, poikaseni", sanoi vanha herra, "s'on ikävää, että ajomiehenne
on narrannut teitä; Nicholsin kartano on noin neljä virstaa alempana
tästä. Mutta astukaahan sisään."
Tom katsoi taakseen olkapäänsä ylitse ja sanoi: "Liian myöhään -- hän
ennätti jo mennä."
"Niin, hän ennätti mennä, ja teidän täytyy tulla sisään ja syödä
päivällistä kanssamme; kyllä multa sitten saatte hevosen Nichols'ille."
"Ooh, enhän voi tehdä teille niin paljon vaivaa. Tuon pienen matkan
voin kyllä käydä jalkasin."
"Mutta te ette _saa_ käydä jalkasin - ollaanhan me etelässä, ja tääll'
ollaan vieraanvaraisia. Astukaa sisään."
"Tehkää niin hyvin", sanoi Sally täti; "ei teistä oo meille mitään
vaivaa, ei yhtään mitään. Teidän _täytyy_ jäädä. Onhan sinne koko neljä
virstaa, ja me emme voi antaa teidän kävellä; onhan niin kuumakin ja
tie pölyttää niin hirveästi. Ja sitä paitse, min' annoin jo tuukata
teillekkin, kun näin teidän tulevan. Astukaa sisään ja olkaa kuin
kotonanne."
No, Tom hän piti viimein hyvänään heidän hartaat kutsunsa ja kiitti
heitä hyvin kohteliaasti ja astui sisään; ja tultuaan sinne sanoi
hän olevansa Hicksvillestä Ohiossa, ja hänen nimensä oli mukamas
William Thompson -- ja niin hän taas kumarsi heille hyvin siististi ja
kohteliaasti.
Sitten hän rupes jupattamaan jos jotakin Hicksvillestä ja joka sorkasta
siinä kaupungissa, kunnes minä aloin vähän hermostua ja aatella,
mitä hittoa siitä viimein tulis ja mitä hyötyä siit' oikein oli. Ja
viimein, kesken tuon päättömän pakinansa parasta vauhtia, ojensi hän
yläruumiinsa pöydän yli ja mättäsi aika muiskauksen suoraan Sally tädin
suuta vasten ja istui sitten jälleen tuolilleen ja jatkoi loruansa,
olematta milläänkään. Mutta Sally täti ryntäs ylös ja pyyhkäsi suutaan
kädellään ja sanoi: "Sinä häpeemätön penikka!"
Tom vain näytti ikääskuin loukkaantuneelta ja sanoi:
"Mutta minua ihmettää, hyvä rouva."
"Sinua ihm-- Mitä? Kenen luulette minun olevan? Minun pitäis antaa --
miks suutelet minua? Mitä meinaat, poika?"
Tom sanoi hyvin höylisti:
"Enhän minä meinaa mitään, hyvä rouva, en ainakaan mitään pahaa. Minä
-- minä -- luulin teidän tykkäävän siitä."
"Lurjus!" Hän otti rukinpuikon, ja jo näytti siltä, kuin hän aikois
sivaltaa Tomia pitkin korvia sillä.
"Miten voitte te, hyvä nuori herra, luulla semmosta?"
"Niin, en minä tie. He vain -- he vain -- sanoivat niin."
"_He_ sanoivat niin? Mitkä _he_?"
"No -- he kaikki. Kaikki sanoivat niin, hyvä rouva."
Rouvan silmät rupesivat iskemään tulta ja hänen sormensa rapistelit
ikääskuin olisit aikoneet kynsiä häntä, ja hän sanoi:
"Kaikki?! _Mitkä_ kaikki? Sano heti heidän nimensä -- taikka -- --!"
Tom nousi seisaalle ja näkyi olevan hyvin pahoillaan ja haparoi
hattuaan ja sanoi:
"Voi, kuinka tämä minua surettaa! Enhän voinut sit' aavistaa. He kaikki
niin sanoivat -- sanoivat, ett' anna hälle aika muisku, siitä hän
tykkää! Mutta min' en koskaan tee sitä enää, sen lupaan."
"Niin, totta totisesti -- s'onkin parasta!"
"Niin, min' en tee sitä koskaan enään, ennenkun rouva itse pyytää."
"Mitä?! Ennenkun itse _pyydän_?! Sinä hävytön poika nulikka! Ennenkun
minä pyydän semmosta sulta tai sinun kaltaisiltas, niin pitää sun olla
yhtä vanha kuin Methusalem. Mikä sanomaton röyhkeys!"
"No, voi, voi", sanoi Tom yhtä viattomasti kuin ennenkin, "kuinka minua
kummastuttaa tämä! En ymmärrä sit' ollenkaan. He sanoivat, että te
tykkäisitte, muiskustani, hyvä rouva, ja minä viattomuudessani luulin
myös niin. Ja nyt! Mutta -- --" Hän vaikeni ja katsoi ympärilleen,
ikääskuin odottaen jotain kannatusta joltakin seurassa, ja kääntyi
viimein ukko Phelpsin puoleen, kysyen:
"Ettekö te luule, hyvä herra, että hän tykkää minun muiskuistani?"
"Hä? Hm! Minä -- minä -- en sitä luulis."
Sitten se vietävä katseli minua samalla tavoin ja sanoi:
"Tom, etkö _sinä_ luullut, että Sally täti halailiskin minua ja sanois:
'Sid Sawyer -- -'"
"Herran jee!" sanoi rouva, karaten suorastaan hänen päälleen, "mikä
pikku kanalja sisarenpojaksi! -- narrata minua tolia lailla!" -- ja
hänen piti tietysti syleillä ja suudella häntä heti, mutta Tom työnsi
häntä luotaan ja sanoi: "Eei -- ei vielä - pyydähän ensiks."
No, hän pyysi heti; ja sitten hän syleili ja suuteli häntä moneen,
moneen kertaan ja työnsi hänet sitten ukko Phelpsin puoleen, ja ukko
otti mit' oli jälellä. Ja kun tuosta touhusta oli vähän toinnuttu,
sanoi rouva:
"Hyvänen aika, enhän oo tämmöstä nähnyt. Me ei sinua ollenkaan
ootettukaan, -- Tomia vain. Sisar kirjotti vain, että Tom muka tulee."
"Niin, s'ei ollutkaan ens alussa tarkotus, että kukaan muu lähtis kuin
Tom; mutta minä kerjäsin ja kerjäsin, kunnes ihan viimeisellä hetkellä
pääsin mukaan minäkin. Ja sitten, kun m'oltiin matkalla joella,
sovittiin Tom ja minä niin, että me vähän narrattais teitä ja että
minun piti tulla tänne vieraana."
"Niin, ja kyllä maar osasitkin narrata, sinä pikku junkkari; ja sinun
pitäis saada aimo korvapuusti siitä hyvästä. Mutt' olkoon nyt sillään,
sä hulivili - niin ilonen oon mä, kun sain teidät tänne. Voi, voi
sentään, kun sit' aattelen! Olinhan aivan hämmästyä kuoliaaksi, kun
sinä tolla lailla suutelit minua pöydän yli -- niin flaatiks menin."
No, me syötiin päivällistä tuossa leveässä avonaisessa katoksessa
kyökin ja asuinrakennuksen välillä; ja siell' oli ruokaa pöydässä
vaikka seitsemälle perheelle -- kaikki hyvää ja lämmintä, eikä mitään
tommosta homehtunutta, sitkeää hätävaraa, jok' on maannut kosteassa
kellarissa kaiken yötä ja maistuu kuin palanen vanhaa kuivettunutta
ihmissyöjää aamulla. Silas eno siunasi ruokia kylläkin pitkällä
pöytärukouksella, mutta ne ansaitsivatkin sen, ja ne eivät ennättäneet
kylmetä sill'aikaa, niinkuin usein tapahtuu, kun ateriaa sillä viisin
viivytetään.
Pitkin iltapäivää pakistiin ja lörpötettiin jos jostakin, ja minä ja
Tom oltiin varuillamme kaiken aikaa, mutta turhaan; he eivät sattuneet
sanomaan sanaakaan mistään karkuneekeristä, ja me ei hirvitty ruveta
itse kyselemään. Mutta illallispöydässä sanoi yks noista pikku pojista:
"Pappa, eikö Tom ja Sid ja minä saa mennä kaupunkiin kattomaan
tiateria?"
"Ei", sanoi ukko, "minä luulen, ett'ei siitä teaterista tule mitään;
ettekä te vois mennä sinne, vaikka tuliskin. Tuo karkuneekeri, nähkääs,
kertoi Burtonille ja mulle, että s'on kaikki tyyni hävitöntä huijausta
ja petkutusta alusta loppuun, ja Burton sanoi kertovansa asian
ihmisille siellä, niin että minä luulen, että he jo tähän aikaan ovat
potkineet nuo röyhkeät roistot ulos kaupungista."
Kas niin! semmosta s'oli! -- mutta _minä_ en voinut sit' auttaa. Tomin
ja minun piti maata samassa huoneessa ja sängyssä, ja koska m'oltiin
joltisestikin väsyksissä, sanottiin me heti illallisen jälkeen 'ku
natt' ja kömpittiin ylös huoneeseemme ja ryömittiin ulos ikkunasta ja
kavuttiin alas pitkin ukonsyöttiä ja lipattiin kaupunkiin; sillä min'