Huckleberry Finnin (Tom Sawyerin toverin) seikkailut - 20

  en uskonut, että kukaan muu olis niin hyvä ja antais kuninkaalle ja
  herttualle viittausta, miten heidän oli asiansa; ja jos minä en sitä
  tekis, niin joutuisit he varmaankin ikäviin solkkauksiin.
  Matkalla kertoi mulle Tom kaikki tyyni minun murhastani mukamas ja
  miten isä ukko oli kadonnut heti perästä päin, tulematta enää takasin,
  ja mikä hälinä siitä syntyi, kun Jim oli karannut tiehensä. Ja minä
  kerroin Tomille kaikki meidän Kuninkaallisista Kameleontti-roistoista
  ja niin paljon lauttamatkasta kuin ennätin. Tullessamme kaupunkiin ja
  astuessamme sen pääkadulle -- kello oli silloin puoli yheksän -- tuli
  iso joukko ihmisiä rynnäten sitä pitkin, ja he huusivat ja ulvoivat
  aivan kauheasti ja rummuttivat kastrulleja ja toitottivat torvilla. Me
  luistettiin syrjään päästääksemme heidät ohi, ja kun he samosivat ohi,
  näin minä, että heill' oli kuningas ja herttua istumassa kahen reisin
  puukangella - niin, minä tiesin, että n'olit kuningas ja herttua,
  vaikka n'olit aivan kauttaaltaan tervassa ja höyhenissä ja tuskin
  enää ihmisen näkösiäkään -- vaan enemmän jättiläis-höyhentöyhtöjen
  kaltaisia. No, tuota kurjuutta nähdessäni teki mun oikein pahaa, ja
  minun kävi niin sääli noita surkeita roisto raukkoja, että minusta
  tuntui siltä, kuin en ikinä eläissäni vois olla pahoillani heidän
  konnantöistään meitä vastaan. S'oli vallan kauheaa nähdä. Ihmiset
  _saattavat_ olla hirveän ilkeitä ja julmia toisilleen.
  Me oltiin tultu liian myöhään -- eikä meistä siis ollut mitään hyötyä.
  Me kysyttiin parilta mieheltä, miten noiden lintujen oli käynyt niin
  hullusti, ja he sanoivat, että kaikki ihmiset oli menneet heidän
  teateriinsa ja näyttäneet hyvin viattomilta; olit sitten kaikessa
  rauhassa ja hiljaisuudessa odottaneet, kunnes tuo vanha kuningas raukka
  oli paraassa vauhdissaan hassuilla konsteillaan näyttämöllä, ja silloin
  oli joku antanut sovitun merkin ja koko katsojajoukko karannut heidän
  kimppuunsa.
  Me pötkittiin takasin kotiin, ja min'en ollut niin korskea kuin
  lähtiessämme kaupunkiin, vaan tunsin itseni ikääskuin halvaksi ja
  moitittavaksi -- vaikk' enhän _minä_ ollut mitään pahaa tehnyt noille
  raukoille. Mutta semmosta s'on aina. S'on melkein ykskaikki tekeekö
  oikein vai väärin, ja ihmisen omatunto puhuu tolkuttomia. Jos mull'
  olis koira, jok' ei tietäis enemmän kuin ihmisen omatunto, niin
  tappaisin minä sen. Omatunto ottaa meiss' enemmän tilaa kuin ihmisen
  kaikki muut sisälmykset yhteensä, ja kuitenkaan ei ole siitä mitään
  hyötyä. Tom Sawyer sanoo samaa.
  
  
  Kahdestoista luku.
  
  Me herettiin juttelemasta ja ruvettiin ajattelemaan. Yhtäkkiä sanoi Tom:
  "Kuules, Huck, kuinka tyhmiä m'ollaan, kun ei m'oo aateltu sit' ennen!
  Panen vetoa, että tiedän missä Jim on."
  "Ethän! Missä sitten?"
  "Siinä pikku majassa takapihalla. Etkö nähnyt, kun me syötiin
  päivällistä, että muuan neekeri vei sinne ruokaa?"
  "Näin kyllä."
  "Kelle luulet sinä että tuota ruokaa vietiin?"
  "Koiralle."
  "Niin minäkin ensiks. Mutta katsos, ei siellä koiraa ole."
  "Kuinka niin?"
  "Sen tähden, että tuossa ruuassa myös oli viipale vesimeloonia."
  "Ahaa! -- niinpä tosiaankin. Nyt muistan, mutta min'en silloin
  hoksannut, että koirat eivät syö meloonia. Hm, siitähän näkee, miten
  ihminen näkee eikä kuitenkaan näe -- yhtaikaa."
  "Niin no, neekeri avasi munalukon mennessään sisään ja pani sen kiinni
  tullessaan ulos. Justiin kun me noustiin pöydästä, antoi hän enolle
  avaimen - ja s'oli se avain, s'on vissi se. No, vesimelooni osottaa
  miestä, munalukko vankia; ja s'on melkein mahotonta, että Iöytyis kaks
  vankia yhtaikaa tämmösessä pienessä talossa, jossa sitä paitte kaikki
  ihmiset ovat niin hyviä ja siivoja. Ei, vaan tuo vanki on Jim eikä
  kukaan muu. Oivallista -- ja min' oon ylpeä siitä, että me tultiin sen
  asian perille salapoliisi-tavalla; min' en antais penniäkään muusta
  tavasta, nääkkös. No, ponnista nyt päätäs ja koe keksiä juoni Jimin
  varastamiseen, niin minä puolestani tuumaan juonen, minäkin; ja sitten
  valitaan tietysti molemmista paras."
  Sillä pojalla oli päätä, sillä! Jos mull' olis hänen päänsä, niin min'
  en vaihtais sitä pois, vaikka pääsisin prinssiksi tai tyyrmanniksi
  höyrylaivaan tai klouniksi sirkkukseen tai miksi hyvänsä. Minä aloin
  aatella jotain juonta, mutta oikeastaan vain tehdäkseni jotakin;
  tiesinhän kyllä mistä se oikea tuuma tulis. Yhtäkkiä sanoi Tom:
  "No, joko sull' on mitään valmiina?"
  "Jo", sanoin mä.
  "No, annahan kuulla sitten."
  "Minun tuumani on tämä", sanoin mä. "Helpostihan saadaan me tietää,
  onko se Jim, jok' on siellä. Sitten otamme ylös kanootini joen pohjasta
  huomeniltana ja tuomme lauttani saaresta ja kätkemme sen johonkin tänne
  lähelle. Sitten ens pimeänä yönä varastamme me avaimen ukko nahjuksen
  housuntaskusta, kun hän nukkuu sikeintä untaan, ja sitten luistetaan me
  jokea alaspäin lautalla, ja Jim on muassamme, ja me piileillään päivin
  ja kuletaan öisin, niinkuin Jim ja minä ruukattiin ennenkin. Eiköhän se
  menis, se?"
  "_Menis_? Kyllä se menis, menis kuin tuulessa. Mutta s'on niin surkean
  yksinkertaista, että minä häpeisin silmät päästäni ruveta mokomaan
  moukka- vehkeeseen. Mitä hiton huvia ja mitä hyötyä siis meillä olis
  keinosta, jossa ei kysytä enemmän _juonta_, enemmän vastuksia ja
  enemmän kekseliäisyyttä. Ei, hui, hai, Huck, se ei käy laatuun. Eihän
  totta maarian tuohon vaadita mitään taitoa ensinkään, eikä se nostais
  mitään huomiota."
  Min' en sanonut mitään, sillä enhän juur ollut muuta oottanutkaan; ja
  minä tiesin aivan hyvin, että kun hänen tuumansa valmistuis, sitä ei
  kukaan ihminen vois soimata liian yksinkertaiseksi.
  Eikä se sitä ollutkaan. Hän kertoi koko vehkeensä mulle, ja minä näin
  heti, että s'oli viiskymmentä kertaa tyylikkäämpi kuin minun ja että
  Jim sen kautta tulis yhtä vapaaksi mieheksi kuin minun vehkeelläni,
  jopa vielä, että me kenties kaikki menetettäis henkemme siinä hommassa.
  "No niin", sanoin minä, "s'on muhkeaa; käydään juoneen heti." Min'en
  huoli tässä etukäteen kertoa, minkälainen hänen tuumansa oli, sillä
  minä tiesin varsin hyvin, että hän muuttais sitä monin kerroin, aina
  tarpeen mukaan, ja koristelis sitä uusilla kujeilla, sitä mukaa kuin
  päästäis eteenpäin. Ja niin hän tekikin.
  No, yks asia oli vissi, ja s'oli se, että Tom Sawyer tarkotti täyttä
  totta ja tarmonsa takaa tahtoi auttaa minua varastamaan Jim parkaa
  orjuudesta -- vaikka minun oli hyvin vaikea ymmärtää hänen yhtymistään
  senkaltaiseen yritykseen. Olihan siinä poika, jok' oli arvollinen ja
  hyvin kasvatettu ja varustettu karahtierilla, joka tämän homman kautta
  vois mennä hiiteen; ja hällä oli omaiset kotona, joilla myös oli kallis
  karahtieri; ja hän oli viisas eikä mikään lahopää, ja oppinut eikä
  tyhmä ja tietämätön, eikä ilkeä, vaan hyvä; ja tässä hän nyt seisoi
  ilman enemmän ylpeyttä tai oikeudentuntoa tai ihmisarvoa, kuin ett'
  olis valmis alentumaan tähän tämmöiseen tekoon ja saattamaan häpeää
  itselleen ja häpeää koko perheelleen. Minä en _voinut_ sitä ymmärtää,
  en vaikka olisin päälläni seisonut. Sehän oli vallan hirveää, ja minä
  tiesin, että minun oli oikein velvollisuuteni huomauttaa hänelle asian
  laatua ja sillä viisin pysyä hänen todellisena ystävänänsä ja antaa
  hänen luopua koko vehkeestä ja pelastaa itsensä. Ja minä rupesin
  varoittamaan häntä, mutta hän keskeytti minut kiivaasti ja sanoi:
  "Luulekko sinä, ett'en minä tiedä mitä mä teen? Enkö min' aina tiedä
  mitä teen? Hä?"
  "No, tiedät, tiedät."
  "No, enkö mä _sanonut_, että min' auttaisin sinua varastamaan neekeriä!"
  "Sanoit, sanoit."
  "No -- siis!"
  Muuta hän ei hiiskunut enää, enkä minä siin' asiassa enää mitään
  hiiskunut. Siit' ei olis ollut mitään hyötyä, sillä kun hän kerran oli
  sanonut tekevänsä jotain, niin hän aina sen myöskin teki. Mutta min'
  en kuolemaksenikaan voinut käsittää, miten hän tahtoi ryhtyä tuohon
  juttuun; ja kun en _voinut_ sitä käsittää, niin en enää vaivannut
  päätäni sen takia. Jos hän oli päättänyt käydä juoneen, niin enhän
  _minä_ voinut sit' auttaa.
  Kun me tultiin kotiin, oli kaikki hiljaa ja pimeää, ja me mentiin sen
  alapihassa olevan pienen majan luo urkkimaan. Koirat tunsivat meidät
  ja pitivät suunsa. Majan pohjoisessa seinässä oli pieni neliskulmainen
  ikkuna-aukko, jonka eteen oli naulattu paksu lauta. Minä sanoin:
  "No, kas niin. Tämä reikä on kylliks iso; Jim voi aivan helposti ryömiä
  siitä ulos, kunhan vain väännämme pois laudan."
  Tom sanoi:
  "Niin, kyllähän s'on yksinkertaista ja helppoa kuin kaks kertaa kaks
  on neljä; mutta, Huck, poikaseni, se ei sovi meille, ei lainkaan.
  Täytyyhän meidän toki keksiä jotain mutkallisempaa."
  "Mutta miten se sitten olis", sanoin mä, "jos me sahattaisiin hänet
  ulos, niinkuin minä tein ennenkun minut murhattiin, muistathan?"
  "Niin", sanoi hän, "eihän s'oo niin tyhmää sekään; s'on salaperäistä
  ja vaivaloista ja vetelee varsin hyvin. Mutta me kai vielä keksitään
  jotain, joka vie ainakin puolta enemmän aikaa kuin tuo. Eihän meill' oo
  mitään kiirettä; katsellaanhan ensiks, miten asiat on."
  Tuon majan ja aidan välillä, takapihalla, oli pieni suojus, joka oli
  rakennettu lankuista ja yhtä pitkä kuin maja; mutta ainoastaan noin
  kuus jalkaa leveä. Sen ovi oli eteläänpäin ja lukittu munalukolla,
  mutta helppo oli vääntää pois yks rautakynsi ja avata ovi. Siellä
  sisässä ei ollut muuta kuin muutamia ruosteisia lapioita ja kuokkia ja
  rikkinäinen aura. Saatuamme nähdä mitä me tahdottiin, mentiin me ulos
  jälleen ja panimme rautakynnen paikoilleen, niin että ovi oli yhtä
  hyvin lukittuna kuin ennenkin. Tom oli mielissään. Hän sanoi:
  "No, nyt on kaikki hyvin. Mä tiedän mitä me tehdään. Me _kaivamme_
  hänet ulos. Siihen menee koko viikko."
  Minä menin sisään takaoven kautta, jok' ei ollut lukittuna muulla
  kuin ulkoa avattavalla linkulla; mutta se tietysti ei ollut kylliksi
  _romantillista_ Tom Sawyerille, vaan hänen piti kaikin mokomin kavuta
  ylös pitkin ukonsyöttiä. Päästyään puolitiehen, romahti hän kuitenkin
  alas -- yritti uudestaan ja putosi taas, ja kolmannella kerralla kävi
  samoin ja hän oli halkaista kallonsa. Sitten lepäsi hän hetken aikaa ja
  rupesi uudestaan kapuamaan -- ja nyt se onnistui.
  Varhain aamulla oltiin me jalkeilla taas, ja me mentiin alas
  neekerimökeille leikkimään koirain kanssa ja tutustumaan tuohon
  neekeriin, joka syötti Jimiä -- jos se näet _oli_ Jim, jota hän syötti.
  Neekerit olit vastikään syöneet aamiaisensa ja olivat nyt menossa
  vainioille, ja Jimin neekeri latoi paraikaa leipää ja ruokaa ja vähän
  kutakin tinapyttyyn. Samassa lähetettiin hälle avain sisältä.
  Tämän neekerin naama näytti hyvin siivolta ja hyväluontoiselta,
  ja hänen villansa päässä oli yltympärinsä sidottu langanpalasilla
  pieniin tupsuihin. Niillä hän, nähkääs, tahtoi torjua päältään pahojen
  noitain vehkeet. Hän sanoi, että noidat tähän aikaan ahdistivat häntä
  aivan vimmatusti öisin ja pakottivat häntä näkemään jos joitakin
  outoja olemuksia ja kuulemaan jos joitakin outoja sanoja ja ääniä;
  hän ei vielä koskaan eläissään ollut kärsinyt mokomaa vainoa heidän
  puoleltaan. Ja hän tuli semmoseen vauhtiin noita kertoessaan, ett' oli
  kokonaan unohtaa toimensa. Sikspä kysyi viimein Tom:
  "Kelle nuo ruoat on? Koirillekko?"
  Neekeri alkoi irvehtiä, niin että koko hänen naamansa meni ryppysiin,
  -- aivan niinkuin vesilätäkkö, johon viskaa kiven.
  "Niin, niin, herra Sid", sanoi hän, "koiralle, ja oikeen kummalliselle
  koiralle vielä. Taharotteko ehkä käyrä sitä kattomaan?"
  "Kyllä, kyllä tullaan."
  Minä kuiskasin Tomille:
  "Mutta nytkö, nytkö, kun jo on selvä päivä? _Niinhän_ ei ollut tuuma."
  "Ei, ei ollut -- mutta s'on tuumana _nyt_."
  No, me mentiin hänen kanssaan, mutta minä olin vähän levoton. Kun
  m'oltiin tultu sisään, ei me juur nähty mitään; siell' oli niin pimeä.
  Mutta Jim oli todellakin siellä, ja hän näki meidät. Hän huudahti heti,
  niin että kaikui:
  "Ei, mutta -- Huck! Herranen aika! Ja totta maarian -- nuori herra
  Tom!"
  Minä sen arvasin. En tiennyt mitä sanoa tai mitä tehdä, kun tuo neekeri
  huusi:
  "No, mutta hyvänen aika! Tunteeko hän nuoret herrat?"
  Me nähtiin varsin hyvin nyt. Tom ei ollut milläänkään, katseli häntä
  vain tyynesti silmiin ja näytti hämmästyneeltä ja sanoi:
  "Tunteeko? -- _kuka_ sitten?"
  "Kuka? Tää karkuneekeri tietysti."
  "Miten hän meitä tuntis? Mikä pistääkään päähäs?"
  "Mikäkö pistää päähäni? Hänhän huuahti heti niinku hän tuntis nuoret
  herrat."
  Tom sanoi vallan tyynenä:
  "Mitä? Tämäpä on hullua. _Kuka_ huudahti? _Milloin_ huudahti joku?
  _Mitä_ huudahti joku? -- Kuules, Tom, kuulitko _sinä_ kenenkään
  huudahtavan?"
  Siin' ei ollut muu neuvona kuin olla olevinaan niinkuin hänkin. Siispä
  sanoin:
  "En; en _minä_ kuullut kenenkään huudahtavan mitään."
  Sitten se vietävä kääntyi Jimin puoleen ja katseli häntä, ikääskuin ei
  koskaan ennen olis häntä nähnyt, ja sanoi:
  "Sanoitko sinä mitään?"
  "En halkaistua sannaa", sanoi Jim.
  "Ja s'on varma se?"
  "En yhtään halkaistua sannaa."
  "Ootko koskaan ennen nähnyt meitä?"
  "En koskaa -- minun tietääkseni ainakaan."
  Silloin kääntyi Tom tuon neekerin puoleen, joka näkyi olevan aivan
  ymmällään, ja sanoi hyvin ankarasti:
  "Mitenkä oikein onkaan laitas, mies? Mitä sä meinaat lörpötykselläs,
  että joku olis huudahtanut? Hä?"
  "Voi, voi, minua. N'on ne riivatun noiat, ku aharistavat minua taas.
  Voi minua! Kumpahan olisin rauhassa haurassani. Alinomaa ne pelottavat
  minua vaan; tappavat kai viimein. Äläkää, hyvät nuoret herrat, puhuko
  tästä mittään herra Silasille; hän toruu minua ja sanoo vain, ett'ei
  mittään noitia ookkaan. Mutta mitähän hän sanois, jos olis täällä nyt!
  Saispahan nähärä."
  Törn antoi hälle hopealantin ja lupasi, ett'ei me kertois asiasta
  mitään kellekkään. Sitten hän vielä neuvoi häntä ostamaan enemmän
  lankaa sitoakseen villojaan tupsuille; mutta katsahti sitten hyvin
  halveksivasti Jimiin ja sanoi:
  "Eiköhän Silas eno hirtätä tuota neekeriä? Jos minä saisin käsiini
  neekerin, jok'on niin kiittämätön, ett' on karannut tiehensä, niin minä
  en antais häntä takasin, vaan hirttäisin hänet." Mutta samassa kun tuo
  talon-neekeri meni ovelle katsomaan lanttiansa ja puremaan siihen,
  nähdäkseen oliko se oikeaa rahaa, kuiskasi Tom Jimille:
  "Älä vain ole meitä tuntevinas. Ja jos kuulet täällä kaivettavan maassa
  öisin, niin me ne ollaan; me tuumataan sinut pelastaa."
  Jim ennätti vain hätimmiten puristaa käsiämme kiitokseksi.
  Talon-neekeri palasi ovelta, ja me sanottiin hälle, että me kernaasti
  tultais hänen kanssaan toistekin, jos hän tahtois; ja hän kyllä tahtoi,
  sanoi hän, varsinkin jos olis pimeä, koska mukamas noidat silloin olit
  hälle ilkeimmillään ja hän mielellään tahtoi seuraa.
  
  
  Kolmastoista luku.
  
  Oli vielä lähes tunti aamiaiseen, niin että me mentiin tiehemme ja
  lähettiin metsään; sillä Tom sanoi että meillä piti olla jotain
  valoa kaivamistyössämme ja että tavallinen lyhty olis vaarallinen ja
  vois saattaa meille ikävyyksiä; hän tahtoi näet välttämättä vähän
  tuommosta mädännyttä puuta, jota sanotaan kiiltopuuksi ja joka satelee
  himmeää valoa pimeässä. No, me toimme kumpanenkin rykelmän tuommosta
  kiiltopuuta ja kätkimme ne nokkosiin pihassa. Sitten istuttiin me
  levähtämään vähäsen, ja Tom sanoi:
  "Ääh, tämähän kaikki on niin helppoa ja yksinkertaista, että siihen
  tuskin viitsii ruvetakkaan. Meikeinhän se hävettää. Ei ole mitään
  vahtia edes, jolle antais unijuoman -- _pitäishän_ tietysti löytyä
  vahti; mutt' ei oo koiraakaan, jota vois ruveta sillä viisin
  nukuttamaan. Ja tuo kurja roikale Jim sitten! Hänhän vain on toisesta
  jalastaan kytkettynä kiinni sängynjalkaan: eihän siin' oo muuta vaivaa,
  kuin että vähän kohottaa sänkyä, niin ketju lähtee irti itsestään. Ja
  Silas eno -- hän luottaa jokikiseen ihmiseen kuin pieni lapsi; lähettää
  avaimen tuolle pässinpäälle neekeriks eikä lähetä ketään pitämään
  häntä silmällä. Ääh, enhän ikinä ole nähnyt mitään tyhmempää kuin tämä
  juttu, Huck. Tässähän jumaliste täytyy keksiä _kaikki_ vaikeudet itse.
  No, me ei voida sit' auttaa, ja meidän kai täytyy tulla toimeen sillä,
  mitä meill' on. Ja tavallaanhan se kyllä onkin kunniakkaampaa voittaa
  vaikeuksia ja vaaroja, kun itse on ne keksinyt ja pannut tiellensä,
  kuin jos muut olisit ne laittaneet, niinkuin heidän olis tullut. Katsos
  nyt tätä lyhty-juttua esimerkiks. Kun oikein ajattelee asiaa, puhdasta
  asiaa, niin täytyyhän meidän yksinkertaisesti _kuvitella_ mieleemme,
  että muka lyhdyn käyttäminen on vaarallista; sillä minä puolestani
  luulen, että me voitaisiin kulkea soihtusaatossa, kenenkään sitä täällä
  huomaamatta. Ja koska satun muistamaan, meidän täytyy hakea jotain,
  josta voimme tehdä itsellemme sahan, niin pian kuin suinkin."
  "Mitä me sahalla tehdään?"
  "Mitäkö me sillä tehdään? Täytyyhän meidän sahata poikki Jimin
  sängynjalka, saadaksemme siitä irti hänen ketjunsa. Ymmärräkkös?"
  "Mutta sanoithan vastikään, että meidän tarvitsis vain vähän kohottaa
  sänkyä, niin olis ketju irti."
  "Aina sin' oot samallainen, Huck Finn. Sin' oot totisesti pahempi
  kuin koko pikkulasten koulu keksimään yksinkertaisia konsteja. Hä?
  Ekkö sin' oo lukenut mitään kirjoja eläissäs? -- parooni Trenckistä,
  tai Casanovasta, tai Benveneeto Ciliinistä, tai Henrikki Neljännestä,
  tai mistään tommosesta uroosta? Ootko koskaan kuullut puhuttavan
  vangista, jok' olis karannut vankeudesta tuolla viisin, aivan kuin
  vanha mamsseli? E-eei, se ei käy laatuun. Oikea tapa, jota kaikki
  paraimmat kirjailijat suosittelisit, on tässä, että sahataan poikki
  sängynjalka ja jätetään se siihen kuntoon viimeiseksi hetkeksi,
  ja niellään sahajauhot, niin ett'ei vanginvartia niitä löydä, ja
  tokastaan vähän talia ja muuta roskaa sahatulle paikalle, niin ett'ei
  tarkkanäköisinkään linnanvouti voi epäillä mitään, vaan luulee, että
  sängynjalka on ihka eheä. Mutta sinä yönä sitten, kun vanki on valmis
  karkaamaan, antaa hän sängylle potkun, ja sen jalka katkee, ja hän
  vetää irti ketjun, ja kaikki on klaarina. Sitten hän vain kiinnittää
  köysitikkaat linnanmuuriin, kapuaa alas, taittaa jalkansa vallihaudassa
  -- sillä köysitikkaat on aina liian lyhyet yheksänkymmentä jalkaa,
  tiedäkkös - ja siellä on vangin uskolliset vasallit hevosineen, ja
  he korjaavat vangin vallihaudasta ja viskaavat hänet hevosenselkään,
  ja hän antaa mennä huimaavaa vauhtia Longudockiin tai Navarraan tai
  mistä hän sattuu olemaan kotosin. Se kelpaa se, Huck. S'on ikävää,
  ett'ei tuohon majaan kuulu mitään vallihautaa. Jos ennätetään silloin
  karkuyönä, niin eiköhän me kaivettais semmosta?"
  Minä sanoin:
  "Mitä me tehdään vallihaudalla, jos me hinataan hänet ulos mökin alta?"
  Mutta hän ei kuullut minua; oli unohtanut minut ja kaiken muunkin.
  Hän piteli leukaansa kädessään ja mietti syviä mietteitä. Sitten hän
  huokasi ja puisteli päätään ja huokasi taas ja sanoi:
  "Ei -- ei maksa vaivaa -- ei oo kylliks tarpeellista."
  "Mikä sitten?"
  "Hä? Sahata poikki Jimin jalkaa", sanoi hän.
  "Herra hallikkoon!" sanoin minä, "eihän nyt toki tarvita mokomaa
  hulluutta. Mitä hiton hyötyä siitä olis?"
  "Äsh, sin'et ymmärrä. Muutamat kaikkein kuuluisimmat vangit ovat
  tehneet sillä viisin. He eivät millään kurin saaneet kahletta irti
  kädestään, ja silloin he suoraa päätä hakkasit käden poikki ja pötkivät
  tiehensä. Mutta se vehke kai saa jäädä sikseen nyt; se ei oo kylliks
  välttämätöntä. Jim sitä pait vain on neekeri eikä ymmärtäis asiaa eikä
  tietäis, että niin ruukataan Euroopassa; niin että jääköön siis koko
  juttu. Mutta köysitikkaat pitää hällä olla; me revitään rikki lakanamme
  ja tehdään hälle köysitikkaat yhessä vilauksessa. Ja sitten leivotaan
  me ne piirakkaan ja lähetetään hälle; sillä viisin se tavallisesti käy.
  Ja huonompiakin piirakkoja saattaa ihminen saada."
  "Mutta kuules nyt, Tom", sanoin minä; "mitä oikeastaan Jim tekee
  köysitikkailla?"
  "Mitäkö hän tekee? Kaikkia sinä sitte jaarittelet. Tietysti hällä
  _pitää_ ne olla. Kaikki paremmat vangit käyttävät köysitikkaita, tiedä
  se."
  "Mutta mitä hittoa hän niillä _tekee_?"
  "_Tekee_? Hän voi kätkeä ne sänkyynsä, vai mitä? Niin tekevät ne
  kaikki, ja _hänen_ täytyy myöskin tehdä niin; siitä ei päästä
  mihinkään. Sinä et näy ollenkaan ymmärtävän, että tommosta täytyy tehdä
  oikealla tavalla; siinä ei saa hutiloida. Sinä vain aina keksit jotain
  uutta. Jos hän niitä nyt ei itse käyttäiskään, niin onhan ne hänen
  sängyssään ikääskuin opastamassa ihmisiä hänen jäljilleen; tarvitaanhan
  semmonen opas tietysti. Mutta sinä et sois heille sitäkään, etkä tiedä,
  että kaikki karanneet vangit jättävät jälkeensä jotain, joka johtaa
  ihmisiä heidän jäljilleen. Mitähän tästä tuliskaan, jos sinä saisit
  määrätä? -- sinä, jok' et osaa karkauskonstin aapiskirjaakaan?"
  "No, no, olkoon menneeks sitten", sanoin minä, "jos nyt niin pitää
  olla. Saakoon hän köysitikkaansa, Jumalan nimeen! Enhän minä tässä
  tahdo ronklata enkä potkia sääntöjä ja asetuksia vastaan. Mutta
  yhen asian sanon mä sulle, Tom Sawyer -- jos me revitään rikki
  lakanamme köysitikkaiksi Jimille, niin joudutaan me tekemisiin Sally
  tädin kanssa; s'on vissi se. Mutta miten olis, jos me tehtäis nuo
  köysitikkaat tuosta sitkeästä tuohesta, jota täällä saadaan niin
  runsaasti? Se ei maksais mitään eikä tekis vahinkoa kellekkään ja olis
  juur omiansa leipoa piirakkaan, ikääskuin pettuleiväksi. Ja mitä Jimiin
  tulee, niin häll' ei ole mitään kokemusta eikä hän välittäis -- --"
  "Mutta Huck, Huck -- jos min' olisin niin tietämätön kuin sinä, niin
  pitäisin mä leukaläpeni. Onko koskaan kuultu, että mikään valtiovanki
  olis karannut tuohitikkaita myöten? Johan s'olis vallan naurettavaa."
  "No, no, Tom -- olkoon kutes tahdot. Mutta lainataan sitten ainakin
  lakana tuolta pyykkinuoralta, eikä meidän sängystämme."
  Se kävi laatuun, se, meinas hän. Ja samassa lensi hänen päähänsä
  toinenkin tuuma. Hän sanoi:
  "Lainataan siitä paita myös."
  "Mitä me paidalla tehdään, Tom?"
  "Joo -- Jimin sopii käyttää sitä päiväkirjaksi."
  "Mitä? Päiväkirjaksi? Mitä hassutusta nyt taas? Ja eihän Jim osaa ees
  kirjottaa."
  "Niin no, mitä se tekee? Hän kai osaa piirtää joitakin merkkiä paitaan,
  tiiän mä, jos me teemme hälle kynän vanhasta tinalusikasta tai
  palasesta vanhaa rautasta tynnyrivyötä."
  "Hyvänen aika, Tom; voimmehan nykästä kynän yhestä hanhesta, niin s'on
  hällä valmiina heti."
  "Luulekko sinä, että _vangeilla_ on saatavissa hanhia, joista voivat
  nykästä kyniä, sinä tolvana? Ee-i! Vangit tekevät aina kynänsä
  kaikkein kovimmasta, sitkeimmästä, ilkeimmästä vanhasta messinkisestä
  kynttiläjalasta tai muusta semmosesta, minkä voivat saada kynsiinsä; ja
  sitten menee heiltä viikko toisensa perästä, menee kuukausia ja vuosia
  viilaamiseen, sillä heillä, tietysti ei ole mitään viilaa, vaan saavat
  vain kuhnuttaa sitä seinää vasten. He eivät käyttäis hanhikynää, vaikka
  heill' oliskin. Semmosta helppoa konstia ei ruukata koskaan."
  "No, mistä hän saa mustetta sitten?"
  "Muutamat tekevät sitä rautaruosteesta ja kyyneleistä; mutta n'on
  tavallisesti naisia ja muita huonompia vankia; paremmat vangit
  kirjottavat aina omalla verellään. Niinhän voi Jimkin tehdä; ja jos hän
  tahtoo lähettää tavallisen pienen, salaperäisen ilmotuksen ystävilleen,
  että he tietäisit, missä linnassa hän istuu vangittuna, niin voi hän
  kirjottaa kahvelilla tinatalrikin takapuolelle ja viskata sen ulos
  ikkunasta. Niin teki aina se maailmanmainio vanki, joll' oli rautamaski
  kasvoillaan, ja s'on turkkasen hyvä ja tyylikäs tapa."
  "Mutta Jimillä ei ole mitään tinatalrikkeja. He syöttävät häntä
  puupytystä."
  "Vähät siitä; me hankitaan hälle pari talrikkia."
  "Mutta jos joku toinen sattuis lukemaan mitä tinatalrikin takapuolella
  seisoo?"
  "Se ei koske meihin, Huck Finn. Pääasia on, että hän kirjottaa niihin
  ja viskaa ne ulos ikkunasta. Ja sitä paitse, tuskin kukaan voi
  milloinkaan lukea mitä vangit kirjottavat."
  "No, mutta mitä hyötyä siitä sitten on, että tuhlataan talrikit?"
  "Ääh, eihän n'ole _vangin_ talrikkeja."
  "Mutta _jonkun_ omia ne toki on."
  "No, mitä sitten? Mitä vanki siitä piittaa, kenen n'on -- --"
  Siihen hän keskeytti, sillä me kuultiin heidän puhaltavan
  aamiaistorveen. Me mentiin siis sisään.
  No, aamupäivällä sitten lainasin minä lakanan ja valkosen paidan
  pyykkinuoralta; ja minä löysin myös vanhan säkin ja pistin ne siihen;
  ja sitten mentiin me noutamaan kiiltopuut ja pistettiin nekin säkkiin.
  Minä kutsuin sitä lainaamiseksi, sillä niin kutsui isä ukko aina sitä
  semmosta; mutta Tom sanoi, ett'ei s'ollut lainaamista mukamas, vaan
  varastamista. Hän sanoi, että me "edustettiin" vankia, ja vangit
  mukamas aina tarvitessaan kaappaavat mitä hyvänsä, kysymättä kenen
  omaa tavara oikeastaan on; eikä kukaan heitä siitä moitikkaan. Se
  ei ole mitään rikosta -- sanoi hän sitten -- kun vanki varastaa
  semmosta, mitä hän tarvitsee karatakseen; s'on hänen selvä oikeutensa;
  ja niinkauvan kuin me _edustetaan_ vankia, niin meillä on -- niin
  selitti Tom -- täysi oikeus tästä linnoituksesta varastaa mitä ikinä me
  tarvitaan vangin pelastamiseen. Hän sanoi, että jos me ei edustettais
  vankia, niin asia olis aivan toinen mukamas; ainoastaan kaikkein
  huonoin ihminen varastaa olematta vanki tai edustamatta vankia --
  mikä on samaa, sanoi Tom. Niin katsottiin me luvalliseksi varastaa
  mitä ikinä me tarvittais yrityksessämme. Ja kuitenkin Tom eräänä
  päivänä perästäpäin piti hirveää elämää, kun minä neekerien palstasta
  varastin pahanpäiväisen vesimeloonin ja söin sen suuhuni; ja hän ajoi
  minut viemään neekereille hopealantin -- sanomatta mistä hyvästä se
  annettiin. Tom sanoi vain tarkottaneensa, että me saatais varastaa mitä
  me tarvittais. No, sanoin minä, minä tarvitsin vesimeloonin. Mutta hän
  sanoi, että minä en sitä tarvinnut karatakseni vankeudesta; ja siinäkös
  sitten mukamas oli se suuri erotus. Ja hän sanoi vielä, että jos min'
  olisin sen varastanut, kätkeäkseni siihen puukon, ja pujahuttanut sen
  salaa Jimille, että hän sillä puukolla saisi tappaa vanginvartian, niin
  se mult' olis ollut aivan oikein tehty. No, siihen minä sain tyytyä,
  vaikk' en suinkaan huomannut niin erittäin edulliseksi tuommosta vangin
  edustamista, jos minun piti ruveta saivartelemaan kaikkia tuonkaltaisia
  pikku erotuksia joka kerta, kun mun sopi kaapata vesimelooni.
  No, Tom hän kantoi säkin tuohon suojukseen, jok' oli ulkohuoneiden
  takana, ja minä seisoin vähän matkaa siitä vahtimassa. Sitten hän tuli
  ulos, ja me istuttiin halkopinon päälle juttelemaan. Hän sanoi:
  "Niin, kaikki on nyt niinkuin olla pitää, pait että meill' ei vielä oo
  työkaluja; mutta sekin asia on pian autettu."
  "Työkaluja?" sanoin mä.
  "Niin justiin."
  "Työkaluja mitä varten?"
  "No, tietysti kaivamista varten. Eihän me aiota _jyrsiä_ häntä ulos?"
  "Eikö sitten nuo vanhat ruosteiset lapiot ja kuokat tuolla suojuksessa
  kelpais työkaluiksi kaivaaksemme ulos neekeriä?" kysyin minä.
  Hän kääntyi puoleeni ja näytti niin säälivältä, että se melkein
  itketti, ja sanoi:
  "Huck Finn, kuules nyt; ookko sinä koskaan kuullut, että millään
  vangilla olis ollut käyttää lapioita ja kuokkia ja muita nykyajan
  mukavia koneita kaivaakseen itseään ulos vankeudesta? Ja kuinka hän
  sitä paitse semmoisia apuneuvoja käyttämällä koskaan tulis sankariksi?
  Lapioita ja kuokkia! Oho! Yhtä hyvinhän he suorastaan voisit antaa
  hälle avaimen. Lapioita ja kuokkia! Ei ees kuninkaalle pistooattais
  semmosta."
  "No, millä me sitten kaivetaan, jos ei lapiot ja kuokat kelpaa?"
  "Pöytäveitsillä."
  "Pöytäveitsillä? -- mullat tuon mökin alta?"
  "Niin justiin."
  "Mutta sehän on suorastaan hassua, Tom."
  "Hassua vaiko ei, vähät siitä -- s'on se _oikea_ tapa, se
  _säännöllinen_ tapa, nääkkös. Eikä mitään muuta tapaa olekkaan, josta
  minä olisin koskaan kuullut, ja minä olen lukenut kaikki kirjat, jotka
  näissä asioissa jotakin tietävät. He kaivavat aina, nuo vangit, itsensä
  ulos pöytäveitsellä -- eikä vain mullan läpi, vaan tavallisesti kovan
  kallion läpi, tiiäkkös. Ja siihen työhön menee yhtä mittaa viikko
  toisensa jälkeen, menee kuukausia ja vuosikausia. Niinpä nyt esimerkiks
  tuo mainio vanki kaikkein syvimmässä vankiluolassa Diffin linnassa