Huckleberry Finnin (Tom Sawyerin toverin) seikkailut - 09

välittäneet lauttamiehistä. Ja niin he porhalsivat jokea ylös, enkä
heitä enää paksussa ilmassa nähnyt, vaikka vielä hetken aika kuulin
heidän kolinaansa.
Huusin Jimiä moneen monituiseen kertaan, mutta vastausta ei kuulunut.
Sitten sain kiinni muutamasta lankusta, joka tuli ajaen ohitseni minun
siinä "vettä polkiessani." Lykäten sitä edelläni, potkin ponnahutin
rantaan päin. Mutta juuri siltä kohdalta sattui virranuoma menemään
joen poikki, toisesta rannasta toiseen, ja minä olin joutunut
risteykseen, joka kovasti esti etenemistäni, niin että multa meni hyvän
aikaa ennenkun viimein pääsin rantaan. Siinä kapusin sitten jyrkkää
rinnettä ylös. Oli niin pimeä, ett'en nähnyt juuri mitään, mutta
kopeloinhan kuitenkin rosoista maata eespäin noin puoli virstaa, kunnes
äkkiarvaamatta puskin pääni erään vanhan kakskertaisen herrastalon
seinään. Aioin pujahtaa siitä tieheni, mutta samassa ryntäsi sieltä
ulos koko parvi koiria haukkuen ja ulvoen kuin hullut, ja silloin on
aina paras pysyä paikallaan vähintäkään liikkumatta -- ja niin mä
teinkin.


Seitsemästoista luku.

Noin puoli minuutia meni. Silloin huusi joku ihminen ikkunasta,
pistämättä ulos päätään:
"Hiljaa, rakit! Kuka siell'on?"
Minä sanoin:
"Minä vain."
"Kuka minä?"
"George Jackson."
"Mitä sinä tahdot?"
"Ei mitään, hyvä herra. Minun piti vain mennä tästä ohi, mutta nuo
koirat rupes minua hätyyttämään."
"Mitä sinä täällä nuuskit keskellä yötä? Hä?"
"En minä mitään nuuski, hyvä herra. Putosin laivasta."
"Hooh, vai niin. Tuokaahan tänne kynttilä, joku siellä! Mikä olikaan
nimes, mies?"
"George Jackson, hyvä herra. Minä olenkin vain poika."
"Kuules nyt; jos puhut totta, ei sun tarvitse mitään pelätä -- ei
kukaan tee sulle mitään pahaa. Mutt' älä liikahda paikaltas; seiso
siinä. Herättäkää Tom ja Bob, joku siellä, ja tuokaa tänne pyssyt!
George Jackson, onko kukaan mukanas siellä?"
"Ei, ei kukaan."
Kuulin heidän liikkuvan siellä sisässä ja näin kynttilän valoa. Mies
ikkunassa huusi:
"Ota pois kynttilä, Betsy, sinä vanha hupakko -- etkö nyt sen vertaa
ymmärrä? Pane se porstuan lattialle oven taakse. Bob ja Tom, jos ootte
valmiit, niin asettukaa paikoillenne."
"Valmiit ollaan."
"Kuules nyt, George Jackson, tunnetko sä Shepherdsonit?"
"En, hyvä herra -- en ole kuullut heistä puhuttavankaan."
"No jaa, se voi olla niin totta kuin valettakin. Olkaa valmiit nyt
kaikki. Astu esiin, George Jackson. Ja muista ett'et hätäile -- tule
hiljoilleen. Jos siell'on kukaan muassas, niin pysyköön kaukana -- jos
hän näyttää naamansa, niin saa hän siihen kunnon kuulan. No, tule tänne
nyt, mutta verkalleen. Saat itse painaa oven auki, vähän vain, juur
että mahdut läpi, kuulekkos?"
Minä en pitänyt kiirettä enk' olis sitä voinutkaan. Astuin yhden
askeleen kertaansa, ja niin oli hiljaa, että kuulin sydämmeni takovan.
Koiratkin oli ihan ääneti, mutta hännystivät ihan kantapäissäni.
Tullessani porstuan rappusille, kuulin heidän aukasevan reilit ja
laskevan oviketjut. Tartuin lukkoon ja työnsin oven raolleen ja sitten
taas vähän enemmän auki, kunnes sieltä joku sanoi: "Kas niin, se piisaa
- pistä pääs sisään." Minä pistin pääni sisään, mutta luulin että he
veisivät sen samassa.
Kynttilä seisoi lattialla, ja siinä he olivat kaikki tyyni ja
tuijottivat minuun ja minä heihin noin neljäsosan minuutia. Heit'
oli kolme vahvaa miestä, kaikilla pyssynsuu suoraan vasten naamaani.
Tuntui vähän ilkeältä. Vanhin noista herroista oli harmaapäinen ja
noin kuuskymmentä ijältään, toiset noin kolmekymmentä, mutta kaikki
kookkaita, pulskia miehiä. Sitä paitse oli siinä mitä herttaisin vanha
ja harmaapäinen rouva ja hänen takanaan kaks nuorempaa naista, joita en
oikein voinut nähdä. Se vanha herra sanoi:
"Jaha -- näkyy niin olevan. Tule sisään."
Heti kun olin tullut sisään, veti vanha herra oven reiliin ja pani
ketjut ja salvat eteen ja käski sitten näiden nuorten miesten mennä
sisään pyssyineen. He menivät kaikki isoon, koreaan huoneeseen, joss'
oli uusi matto lattialla. Siinä kokoutuivat kaikki tyyni yhteen
nurkkaan, johon ei voinut nähdä ikkunoista. Ja he ottivat kynttilän ja
loistivat päälleni ja syynäsivät minua hyvin tarkasti joka puolelta.
Sitten sanoivat he kaikki: "Ei, eihän _hän_ ole mikään Shepherdson --
näkeehän sen." Sitten sanoi tuo vanha herra, ett'en panis pahakseni,
jos he tarkastivat, olisko mulla aseita; he eivät mukamas meinanneet
mitään pahaa, tarkottivat vain turvallisuuttaan. Hän tunnusteli sitten
taskujani, mutta ainoastaan ulkopuolelta, ja sanoi sitten: "hyvä on."
Hän pyysi mun olla huoletta ja kuin kotonani vain ja että kertoisin
heille itsestäni; mutta silloin sanoi vanha ystävällinen rouva:
"No, mutta Saul, ukkoseni, poika parkahan on aivan läpi-märkänä, ja
etkö arvaa, että hällä mahtaa olla nälkä?"
"Sin'oot oikeassa, Rachel -- unohdin aivan."
Sitten sanoi vanha rouva eräälle neekerinaiselle, joka siinä myös
seisoi:
"Betsy, joudu ja laita hälle vähän syömistä, niin pian kuin suinkin,
poika paralle; ja toinen teistä, tytöt, menköön herättämään Buck'in --
ooh, kas tuossapa hän on. Buck, ota tämä vieras poika mukaas ja auta
häntä riisumaan nuo märät vaatteet ja anna kuivia hälle sijaan omistas."
Buck näkyi olevan minun ijälläni -- noin kolmen- tai neljäntoista
paikkeilla, vaikka hän oli vähän isompi minua. Hällä ei ollut muuta
yllään kuin yöpaita, ja hänen tukkansa oli hyvin takkuinen. Hän tuli
sisään haukottaen ja hieroen silmiään toisella nyrkillään ja toisella
haalaten perästään pyssyä. Hän sanoi:
"Onko Shepherdsonneja liikkeellä?"
"Ei", vastasit he, "s'oli vain väärää hälytystä."
"Hoo", sanoi hän, "kumpahan ei olis ollut; olis ainakin yks saanut
köniinsä pyssystäni."
Kaikki he nauroivat, ja Bob sanoi:
"Hyvä toki, Buck! Hehän olis ennättäneet nylkeä päänahat meiltä
kaikilta sinun nahjustaissas tänne."
"Niin, kun ei kukaan tullut minua herättämään. Voi, kuinka t'ootta
ilkeitä! Mulla ei koskaan sais olla mitään hauskaa."
"No, älähän nyt, poikaseni", sanoi vanha herra, "kyllä sinun vuoros
vielä tulee. No, kas niin, joudu nyt ja tee niinkuin mamma sanoi."
Tultuamme rappusia ylös hänen huoneeseensa, antoi hän mulle paidan ja
mekon ja housut omistaan, ja minä puin ne päälleni. Sitä tehdessäni
kysyi hän mikä nimeni oli, mutta ennenkun ehdin vastatakkaan, rupesi
hän kertomaan mulle jäniksenpojasta, jonka hän toispäivänä oli ottanut
kiinni metsässä, ja sitten hän kysyi multa, mihin Mooses tuli, kun
kynttilä hältä sammui. Niin, sitähän minä en tietänyt; en ollut kuullut
siitä mitään.
"Niin, mutta arvaahan", sanoi hän.
"Miten minä voisin sit' arvata, kun en koskaan ole siitä mitään
kuullut."
"No, mutta etkö sinä osaa arvata? Eihän s'oo mikään konsti. Koitahan
nyt."
"_Mikä_ kynttilä?" kysyin minä.
"No, mikä hyvänsä", sanoi hän.
"No, mutt' enhän minä voi tietää, mihin hän tuli", sanoin, "mihin hän
tuli sitten?"
"No, hänhän tuli _pimeään_ tietysti! Ymmärräthän sen?"
"No, mutta jos sen nyt tiesit, miks sitä siis multa kysyit?"
"No, herranen aika, sehän on arvoitus, etkö sitä ymmärrä? Kuules,
kauanko sin' aiot olla täällä? Voisit jäädä tänne kerrassaan.
Meill'olis helkkarin hauskaa kahden -- ei ole koulua nyt. Mull'on koira
-- se kantaa lastuja rantaan, kun heitän niitä veteen hälle. Kuules,
etkö sä tykkää, että s'on hirveän ikävää, kun pitää kammata päänsä
sunnuntaina? ja kaikkia tuota turhuutta? Mitä kiusaa niist' onkaan,
mutta mamma ei anna mulle rauhaa. Äsh, nuo tuhannen housut! Täytyy kai
pukea ne päälleen, vaikka ennen olisin ilman; on niin lämmin. No, ookko
valmis nyt? Hyvä on -- mennään sitte, ukkoseni."
Leipää ja voita ja kirnupiimää ja palvattua lihaa olivat he panneet
pöydälle mun eteeni siell' alhaalla. En ikinä ole syönyt mitään niin
hyvää. Buck ja hänen mammansa ja kaikki polttelivat he papyrossia, pait
ei toki nuo kaks nuorta naista, eikä neekerivaimo, jok'oli mennyt pois.
Kaikki he polttelivat ja juttelivat, ja minä söin ja juttelin. Nuoret
fröökynät olit käärineet sänkytäkit ympärilleen, ja heidän hiuksensa
riippui hajallaan selässä. Kaikki he kyselivät ristin rastin asioitani,
ja minä kerroin heille, miten mukamas isä ja minä ja koko perheemme
eli eräällä maatilalla kaukana Arkansasin perukassa; ja sisareni Mary
Ann juoksi tiehensä ja meni naimisiin eikä häntä sitten enää koskaan
kuulunut, ja Bill lähti ajamaan heitä takaa ja hänkin katosi teille
tietämättömille, ja Tom ja Mort kuolivat, ja isä ja minä vain jäätiin
eloon, ja hänestä ei enää ollut mihinkään noiden kaikkein surujen
tähden, ja kun hän viimein kuoli, otin minä sen vähän mitä sinne jäi,
sillä maatila ei ollut meidän omaa, ja lähin sitten kansimatkustajana
jokea ylöspäin, kunnes putosin laivasta ja nyt olin joutunu tänne.
-- Niin heille kerroin, ja eihän siin' ollut paljo perää, mutta mitä
se heitä haittas? Ja he sanoivat mulle, että saisin olla siellä kuin
omassa kodissani niinkauan kuin minua halutti. Silloin rupesi jo aamu
sarastamaan, ja me mentiin kaikki makaamaan. Minä makasin Buckin luona,
ja kun aamulla heräsin, olin peräti unohtanut mikä oli nimeni. Loikoin
siinä tuntikauden tuumaten kovasti, ja kun Buck viimein heräsi, sanoin:
"Kuules, Buck, osaatko sinä tavata?"
"Totta kai", sanoi hän.
"Panen vetoa, ett'et osaa tavata minun nimeäni."
"Panen vetoa, että osaan harmikseskin", sanoi hän.
"No, anna tulla sitten."
"G-o-r-g-e J-a-x-o-n -- no, siinä s'oli. Mitäs meinaat?"
"Kas peijakasta vain! Luulin panneeni sinut pussiin. S'on turkkasen
ilkeä nimi tavata, jos ei ole saanut harjottaa."
Minä panin sen muistiin, itsekseni, siltä varalta, että joku junkkari
pyytäis _minua_ sitä tavaamaan toiste, ja minä tahdoin että se silloin
luistais multa sujuvasti, ikääskuin olisin siihen tottunut.
N'oli hyvin hyvää ja hauskaa väkeä, ja koko talo oli hyvä ja hauska.
En ollut vielä koskaan nähnyt mitään niin _tyylikästä_, kuten
sanotaan. Siell'ei ollut mitään rautalinkkua porstuan-ovessa, eikä
mitään puukalikkaa nahkanuorineen, vaan väännettävä messinkinappi,
niinkuin kaupungintaloissa ruukataan. Siell'ei ollut mitään sänkyä
vierashuoneessa, ei sängyn jälkiäkään; kaupungissakin on totta maarian
joukottain vierashuoneita, joiss' on sängyt. Siell' oli iso, muhkea
tiilitakka, ja tiiliä pidettiin puhtaina ja punasina kuuraamalla
ja hankaamalla niitä toisella tiilellä; toisinaan pesivät he niitä
punamullalla, aivan niinkuin tekevät kaupungissa. Siell' oli myöskin
iso seinäkello, jonka viisaritaulun alapuoleen oli maalattu kaunis
kaupunki, ja taulun keskelle aurinko, jonka ympäri siis viisarit
liikkuivat; ja heilurin heleää tik-takkia oli myös oikein soma
kuulla, mutta varsinkin tietysti itse tunninlyöntiä. Toisinaan, kun
joku kiertelevä kelloseppä oli puhdistanut sisävärkit ja laittanut
ne kuntoon, saattoi kello lyödä pulskasti sataviiskymmentä
tai -kuuskymmentä lyöntiä väsymättä. He eivät olis myyneet sitä
mistään hinnasta.
No, siell' oli myöskin, molemmin puolin kelloa, kaks ulkomaan
papukaijaa liitusta tai jostain semotteesta, ja n'oli hyvin koreeksi
maalattuja. Toisen papukaijan vieressä seisoi posliinista tehty kissa
ja toisen vieressä posliininen koira. Kun niitä pusersi vähäsen, niin
vinkuivat ne, mutt'eivät avanneet suutaan eivätkä näkyneet välittävän
mistään. Ne vinkuivat altapäin. Ja noiden eläinten takana oli pari isoa
viuhkaa kalkkonan sulista. Pöydällä keskellä huonetta oli hirveän korea
posliinikori, johon oli ladottu omenia ja päärynöitä ja persikkoja
ja viinirypäleitä, jotka olivat paljon keltasempia ja punasempia ja
nätimpiä kuin oikeat hedelmät, mutta ne ei olleet oikeita, sillä niistä
paikoista, joista väri oli lähtenyt, näkyi selvästi valkonen liitu, tai
mitä lie ollut, josta n'oli tehty.
Pöydällä oli kaunis vaksituukki, ja siihen oli maalattu punasia
ja sinisiä kotkia ja ympäri kävi ihana reunus. Se oli saatu
Philadelphiasta asti, sanoivat he. Sen päällä oli nurkissa kirjoja
hyvissä kansissa. Yks niistä oli iso Raamattu täynnä kuvia. Yks oli
"Kristityn vaellus", ja siinä kerrottiin eräästä miehestä, joka lippasi
tiehensä kotoaan, mutta minkä tähden hän niin teki, siitä ei seisonut
mitään kirjassa. Minä luin siitä toisinaan pitkiä kappaleita. Jutut oli
varsin hauskoja, mutta kauheita lukea. Toinen oli "Ystävyyden alttari",
täynnä runoja ja sieviä asioita; mutta runoja minä en lukenut. Toinen
oli Henry Clayn Esitelmät ja toinen vielä Tohtori Gunnin Kotilääkäri,
jossa sanottiin miten kulloinkin piti menetellä, kun joku sattui
sairastumaan tai kuolemaan. Siell' oli niinikään Virsikirja ja pari
muuta kirjaa. Ja siell' oli vielä kauniita rottinkituolia, ja ne oli
myös aivan eheitä -- eikä istuttuja kuopalle keskeltä ja rikkinäisiä
kuin tavallisesti.
Heill'oli myös joukko tauluja seinissä -- enimmäkseen Washingtoneja
ja Lafayettejä[6] ja sotatappeluja ja ylänkömaan Maryjä; yksi oli
"Itsenäisyyden Julistuksen Allekirjoittaminen." Sitä paitse oli
siellä muutamia "mustaliitu-piirroksia", kuten he sanoivat, ja ne
oli piirtänyt yksi tyttäristä, joka jo oli kuollut, aivan omalla
kädellään ainoastaan viidentoista vuoden ikäisenä. Ne oli näöltään
aivan toisenkaltaisia kuin kaikki muut taulut, mitä milloinkaan olin
nähnyt, ja paljon mustempia. Yksi kuvasi muutamaa naista hyvin ahtaassa
mustassa leningissä, jonka liivi oli hyvin lyhyt ja hihat kyynärpäistä
kuin kaalinpäät, ja julman suuressa hatussa mustine harsoineen ja
valkoisissa sukissa ja terävänokkaisissa kengissä, joiss'oli mustat
nauhat; ja hän nojasi vasemmalla käsivarrellaan lehtipuun alla seisovaa
hautapatsasta vasten ja näkyi olevan hirveän pahoillaan, ja toisessa
kädessä, joka riippui alaspäin hänen kupeellansa, piti hän valkosta
nenäliinaa ja pientä naislaukkua; ja taulun alla seisoi: "Oi, Enkö
Sinua Milloinkaan Mä Enää Nähdä Saa?" Toisessa taulussa oli nuori
nainen, jonka kaikki hiukset oli kammattu ylös hänen päälaelleen ja
pönkitetty kammalla kuin tuolinkarmilla, ja hänen toisessa kädessään
oli kuollut lintu, töppöset ilmassa, ja taulun alla seisoi: "Oi, En
Koskaan Suloista Viserrystäs Mä Enään Kuulla Saa." Muutamassa toisessa
oli nuori rouvasihminen, joka istui ikkunassa katsellen kuuta, ja
suuret kyynelkarpalot juoksivat pitkin hänen poskiaan, ja hällä oli
toisessa kädessä avonainen kirjekotelo, jonka kaikissa nurkissa oli
mustaa sinettilakkaa; ja taulun alla seisoi: "Ja Sinä Olet Mennyt,
Niin, Olet Mennyt Ainiaaks!" N'oli kaikki hirveän kauniita tauluja
tietysti, mutta minua ei kuitenkaan oikein haluttanut niitä nähdä,
sillä kun vain olin vähänkään alakuloinen, niin ne aina saivat aikaan
ikäänkuin kylmiä väristyksiä pitkin selkäpiitäni. Kaikki olivat kovasti
pahoillaan, että hän oli kuollut, sillä hän oli jo tuumaillut kokoon
koko joukon muitakin tauluja mukamas, ja jokainenhan näki niistä, jotka
hän oli saanut valmiiksi, minkä suuren aarteen he olit menettäneet.
Minä puolestani tuumasin, että kun hän luonnostaan oli noin
surumielinen, hän kaikkein paraiten viihtyis juuri hautausmaalla, jossa
hän nyt oli. Juur kun hän sairastui, oli hänellä tekeillä kaikkein
muhkein taulunsa, sanoivat he, ja yöt päivät hän rukoili paratakseen
sen verran, että sais sen valmiiksi, mutta hän ei onnistunut. Se taulu
kuvasi nuorta naista pitkässä valkosessa leningissä, joka seisoi erään
sillan käsipuulla valmiina hyppäämään jokeen; hänen hiuksensa olit
hajallaan selän takana, ja hän tuijotti ylös kuuhun, ja isot kyyneleet
pyörivät hänen poskillaan, ja hällä oli yksi pari käsivarsia ristissä
rinnalla ja toinen pari riippumassa alaspäin, ja kolmas pari käsivarsia
ojentui suoraan vasten kuuta -- tuumana tietysti oli nähdä mikä pari
käsivarsia siinä näyttäis muhkeimmalta; toiset sitten tahrattais
pois. Mutta, kuten sanoin, tyttö parka kuoli ennenkun oli saanut
asian selville, ja nyt olivat he ripustaneet tuon taulun semmosenaan
hänen sänkynsä pääpuolen ylle hänen huoneessaan, ja jokaisena hänen
syntymäpäivänään koristelivat he sitä kukkaseppeleillä. Muulloin oli se
peitettynä pienellä kartiinilla. Tuo nuori nainen taulussa oli korea
kasvoiltaan ja näytti hyvin hyväluontoiselta, mutta siin'oli liian
paljon käsivarsia, niin että hän kaukaa katsoen, mielestäni, näytti
enemmän hämähäkiltä kuin ihmiseltä.
Sama tauluntekijä tyttö piti myös eläissään niin kutsuttua "albumia",
johon hän ruukkasi liisteröidä kuolemanilmotuksia ja muita
onnettomuuden-tapauksia ja kertomuksia hirveistä ruttotaudeista, joita
hän oli leikannut saksilla "Kristillisestä Vartijasta"; ja niistä
kirjotti hän sitten runoja, jotka hän keksi aivan omasta päästään.
Ne oli oikein hyviä ja liikuttavia runoja. Tällä viisin esimerkiksi
kirjotti hän eräästä pojasta, jonka nimi oli Stephen Dawling Batt ja
joka putosi kaivoon ja hukkui:
Surulaulu Stephen Dawling Battin muistoksi.
Hän saiko kuolla tautihin,
Nuor' Stephen Dawling Batt,
Mukavasti sängyss', kuin
Muut lapset kuolevat?
Ja vuosivatko kyyneleet
Ees hänen vuoteellaan,
Kun hänen nuori sielunsa
Täält' muutti manalaan?
Hui, hai, ei kuollut sängyssään
Nuor' Stephen Dawling Batt.
Toisaalla hänen kuolemaa
Vanhemmat parkuivat.
Ei tulirokkoo tuntenutkaan
Se ruusukukkanen.
Ei vienyt häntä poveen maan
Luuvalo hirmuinen.
Ei engeltämme temmannut
Pois sydämenhalvaus,
Ei meritauti kamala,
Ei vatsatulehdus.
Nyt kuulkaa kyynelposkella,
Kuink' hänen käynyt on!
Oi! tästä surun laaksosta
Hän putos kaivohon!
Ne kyllä koittivat sitten
Hänt' saada henkihin,
Mutt' luokse autuitten
Hän pääsi pilvihin.
Jos Emmeliina Grangerford pystyi tekemään tuommoisia runoja, kun hän
vain oli neljäntoista vuoden vanha, niin kuka tietää, kuinka pitkälle
hän olis tullut vanhempana? Buck sanoi, että hän voi veivata runoutta
päästään yhdessä mylläkässä vaikka kyynärittäin. Hänen ei koskaan
tarvinnut pysähtyä tuumatakseen. Hän mättäsi paperille rivin, ja jos
hän ei keksinyt siihen mitään riimiä, niin paikalla pyyhkäsi hän sen
pois ja paiskasi siihen toisen sijaan ja antoi sitten mennä yhtä
kyytiä. Hän ei ollut mikään saivartelija, hän voi kirjottaa mist'ikinä
hyvänsä, kunhan se vain oli jotain surullista. Heti kun joku mies
kuoli, tai nainen kuoli, taikkapa kun joku laps kuoli, oli hän tuossa
paikassa valmis munimaan "muistorunonsa", ennenkun kuolleen ruumis
ennätti kylmetä. Hän kutsui niitä muistorunoiksi. Naapurit sanoivat,
ett' ensinnä tuli tohtori, sitten Emmeliina, sitten hautausurakoitsija
-- hautausurakoitsija ei ennättänyt ennen Emmeliinaa muuta kuin yhden
ainoan kerran, kun tyttö parka joutui pussiin etsiessään riimiä
vainajan nimelle, joka oli Whistler. Siitä löylystä hän sitten
ei koskaan toipunut; hän ei valitellut, vaan ikääskuin hiutui ja
kuihtui pois, ja viimein hän kuoli. Tyttö parka, monta kertaa voitin
vastahakoisen luontoni ja nahjustin hänen pieneen suojaansa ja otin
framille hänen "albuminsa" lukeakseni jonkun pätkän hänen runoistaan,
kun hänen taulunsa oli suututtaneet minua ja minä ikäänkuin olin hälle
nyrpeissäni. Minä tykkäsin kovasti koko perhekunnasta, vainajineen
päivineen, enkä aikonut antaa minkään solkkujen tulla välillemme.
Tuo Emmeliina raukka teki ahkerasti työtä eläissään kirjottamalla
runoja kaikista kuolleista ihmisistä, ja s'oli minun mielestäni
vääryyttä, ett'ei kukaan ruvennut runoilemaan mitään hänestä, nyt kun
_hän_ oli kuollut; ja niinpä minä koin pusertaa päästäni pari värssyä
hänen muistoksensa, mutta se ei luonnistunut. He pitivät Emmeliinan
huonetta puhtaana ja siistinä ja kaikki kalut siellä sisässä samassa
kunnossa kuin hänen eläissään, eikä kukaan siellä koskaan nukkunut.
Vanha, rouva piti sitä siivossa itse, vaikka heill'oli koko joukko
neekereitä, ja hän istui siellä toisinaan pitkät hetket neuloen ja
lukien Raamattua.
Vierashuoneesta vielä puhuakseni, niin oli siellä myöskin erinomattain
kauniit rullakartiinit ikkunoissa; ne oli valkoset, ja niihin oli
maalattu linnat, joiden seinät oli täynnä köynnöskasvia, sekä lehmiä,
jotka menivät joelle juomaan. Siinä huoneessa oli sitten myöskin vanha
forttipiaano, jonka sisässä luullakseni oli pari kuparikastrullia, eikä
mikään maailmassa ollut niin muhkeaa ja kaunista kuulla kuin se, kun
nuoret fröökynät lauloivat "Jo katkes jänne viimeinen" tai soittivat
sillä "Vaaterloon tappelua." Seinät kaikissa huoneissa oli maalatut
liimavärillä, ja matot oli heillä myös lattialla melkein joka suojassa,
ja ulkopuolelta oli koko talo valkoseksi rapattu.
S'oli semmonen vinkkelirakennus, ja avara kulma molempain siipien
välillä oli osaltaan katettu ja varustettu lattialla -- verandaksi,
ja toisinaan laittoivat he päivällispöydän sinne, kun siell' oli
niin vilposta ja mukavaa. Ja paksusti me voitiin. Ruoka oli, suoraan
sanottu, liian hyvää tämän maailman ihmisille; ja niin paljon kun sit'
oli sitten!


Kahdeksastoista luku.

Översti Grangerford oli, tietäkääs, hieno ja siisteä herra, fiini
herra kerrassaan. Hän oli fiini päästä kantapäähän; ja sitä samaa
oli koko perhekunta. Hän oli myöskin isosta sukua, kuten sanotaan,
ja semmonen hyvä rotu painaa yhtä paljon miehessä kuin hevosessa,
ruukkasi rouva Douglas sanoa, ja kaikkihan tiesivät, että leskirouva
kuului muhkeimpiin sukuihin siellä meidän seuduillamme; isäkin sitä
aina sanoi, vaikka hän itse, Jumala paratkoon, ei ollut parempaa
värkkiä kuin metsäkissa. Översti oli hyvin pitkä ja hyvin hoikka,
ja kasvoiltaan oli hän mustaverinen ja kalvakka ilman vähintäkään
punaa; hän ajoi partansa jokikinen aamu -- koko nuo ohuet kasvot
aivan sileäksi; ja hällä oli myös ohuet huulet ja ohuet sieramet
ja iso köyrynenä ja paksut kulmakarvat ja pikimustat silmät, jotka
painuivat niin syvälle hänen päähänsä, että näytti siltä, kuin hän
olis tirkistänyt ulos luolasta, niin sanoakseni. Hänen otsansa oli
korkea, ja hiukset oli mustat ja suorat ja riippuivat alas olkapäihin
asti. Hänen kätensä oli pitkät ja solakat, ja joka päivä puki hän
päällensä puhtaan paidan ja valkosen puvun kaulasta kantapäähän asti,
niin valkosen, että oikein teki kipeää silmiin sitä katsellessa;
ja sunnuntaisin piti hän sinistä hännystakkia, joss'oli kiiltävät
messinkinapit. Myös käytti hän mahonkikeppiä, jonka käsipäässä oli
hopeinen nuppu. Hänessä ei ollut merkkiäkään hutiluksesta, eikä hän
koskaan korottanut ääntänsä puhuessaan. Hän oli niin hyväluontoinen
ja ystävällinen kuin ihminen ylimalkain saattaa olla -- sen jokainen
heti tunsi, ja siksipä voikin häneen luottaa. Toisinaan hänen suunsa
meni vähän muiluun, ja sitä vast' oli mieluista katsella; mutta kun
hän ojensihe suoraksi kuin lipputanko ja hänen kulmakarvainsa alta
ikäänkuin rupes salamoimaan, silloin olis teitä haluttanut kaikkein
ensiksi kiivetä puuhun ja vasta perästä päin ruveta tiedustamaan,
mist'oli kysymys. Hänen ei tarvinnut muistuttaa ketään sopivista
tavoista -- kaikilla oli sopivat tavat hänen seurassaan. Ja kaikki
pitivät myös kovasti siitä seurasta; hän oli kuin auringon paiste --
eli, toisin sanoen, hän ikäänkuin kuletti muassaan kaunista ilmaa.
Jos niin sanoakseni meni pilviin, niin pimeni kaikki vain puoleksi
minuutiksi, ja siin'oli kylliksi; sitten ei mikään enää käynyt hullusti
ainakaan viikkokauteen.
Kun hän ja vanha rouva tulivat alas aamusin, nousivat kaikki muut
paikoiltaan ja tervehtivät heitä eivätkä sitten painaneet puuta
ennenkun vanhukset olivat istuneet. Tom ja Bob kävivät kaapille,
joss'oli muutamia kauniita pulloja, ja sekottivat vähän karvasta
lasiin, jonka sitten ojensivat överstille; ja översti piti sitä
kädessään, kunnes Tom ja Bob olit saaneet omat lasinsa valmiiksi; ja
sitten he kumarsivat ja sanoivat: "Teidän terveydeksenne, isä ja äiti!"
ja he nyykähyttivät pikkusen päätään vain ja sanoivat "kiitos", ja
sitten ne kaikki kolme ryyppäsit; ja sitten vielä Tom ja Bob kaasivat
lusikallisen vettä sokeripalan päälle ja pari pisaraa omenaviinaa
omien pikariensa pohjaan ja ojensivat ne mulle ja Buckille, ja me
kumarrettiin myös ja juotiin vanhusten kunniaksi.
Bob oli vanhin pojista ja sitten Tom. Pitkiä, kauniita miehiä tukevine
hartioineen ja ruskeine ihoineen ja mustine hiuksineen ja mustine
silmineen. He kävivät myöskin Valkosissa liinavaatteissa kaulasta
kantapäähän, aivan niinkuin vanha herra, ja päässä heill' oli suuret
panamahatut.
Sitten tuli fröökynä Charlotte, jok' oli viidenkolmatta ja pitkä ja
pulska ja ryhdikäs, mutta hyväluontoinen ja lempeämielinen, jos ei
hän sattunut suuttumaan; mutta silloin ojensihe hän myöskin suoraksi
ja kankeaksi, aivan kuin isä ukkonsa, ja oikein murhasi toisen raukan
silmillään. Hän oli turkkasen kaunis.
Niin oli hänen sisarensa, fröökynä Sofia, myös, mutta toisella viisin.
Hän oli, näättekös, hyvin pehmeä mieleltään ja niin sulavan suloinen
kuin pikku kyyhkynen, ja hän on noin kakskymmentä vuotta.
Jokaisella oli oma neekerinsä passaamassa -- Buckillakin. Minun
neekerilläni oli totta maarian hyvä olla, sillä minä tietysti en juur
ollut tottunut pitämään passaajaa, mutta Buckin neekeri oli juoksulla
melkein alinomaa.
Siinä olikin sitten koko perhekunta. Ennen oli heitä ollut enemmän,
nimittäin kolme poikaa vielä lisää, mutta ne olit saaneet surmansa; ja
Emmeliina oli kuollut.
Vanhalla herralla oli koko joukko maatiloja ja toista sataa neekeriä.
Aika ajoin tuli sinne jokunen lauma vieraita, ratsastaen hevosen
selässä kymmenen tai viidentoista virstan päästä, lähiseuduilta, ja
he viipyivät kerrassaan viis kuus päivää. Silloin oli huviretkiä
aamusta iltaan, joelle ja metsiin, ja pitoruokia syötiin ja leikittiin
ja tanssittiin, usein öisinkin. Enin osa niistä vieraista oli
Grangerfordien sukulaisia, ja kaikki he olivat isosta ja komeaa väkeä,
ja kaikilla herroilla oli aina pyssyt muassaan.
Siell' oli toinenkin suuri suku sillä tienoolla -- viis kuus
perhekuntaa -- enimmäkseen Shepherdson nimisiä. He oli yhtä isoja ja
komeita ja rikkaita ja mahtavia kuin Grangerfordin suku. Shepherdsonnit
ja Grangerfordit käyttivät samaa höyrylaivalaituria, jok' oli noin
kolme virstaa meidän talostamme jokea ylöspäin; ja kun minä toisinaan
kävin siellä muutamain meikäläisten kanssa, näin minä usein muutamia
Shepherdsonnilaisia komeiden hevostensa selässä.
Eräänä päivänä oltiin Buck ja minä metsästämässä salolla, kun yhtäkkiä
kuului kavioin kopsetta. Me oltiin juur menossa maantien poikki.
Silloin sanoi Buck:
"Joudu! Mee piiloon pensastoon!"
Me tehtiin niin molemmat ja tirkistettiin sitten lehtien välistä. Kohta
siltään siinä tulikin pulska nuori mies ajaen täyttä laukkaa pitkin
maantietä ja istuen reippaasti hevosen selässä kuin turski sotilas.
Häll' oli pyssy poikkipuolin satulannastassa. Olin nähnyt hänet
ennen. S'oli nuori Harvey Shepherdson. Samassa paukahti Buckin pyssy
ihan korvani juurelta, ja Harveyn hattu pyörähti päästä. Hän tempasi
pyssynsä ja ratsasti suoraa päätä sitä paikkaa kohti, jossa me oltiin
piilossa. Mutta me ei jääty häntä vartomaan, vaan pötkimme syvemmälle
metsään minkä kintuista lähti. Metsä ei ollut erittäin tiheää, ja minä
vilkasin olkapääni yli väistääkseni kuulia ja näin kaks kertaa Harveyn
tähtäävän Buckia pyssyllään; sitten palasi hän takasin samaa tietä kuin
oli tullut -- hattuansa noutamaan arvatenkin, mutt' en nähnyt häntä sen
koommin. Me juostiin yhtä mittaa kotiin asti. Vanhan överstin silmät
välkähtivät -- tyytymyksestä, päättääkseni -- mutta sitten näytti hän
vakavammalta ja sanoi hiljaa:
"Minä en pidä tuosta tavasta, kun noin ammutaan pensaiden takaa. Olisit
astunut suoraan maantielle, poikaseni."
"Niin eivät tee Shepherdsonnitkaan. He ampuvat aina piilosta."
Fröökynä Charlotte piti päätään pystyssä kuin kuningatar, Buckin
kertoessa kertomustaan, ja hänen kulmakarvansa värähti ja silmänsä
säkenöi. Ne kaks nuorta herraa näyttivät nyreiltä, mutt' eivät sanoneet
mitään. Fröökynä Sofia kalpeni, mutta sai punansa jälleen kuullessaan,
ett'ei nuorelle miehelle tullut mitään vahinkoa.
Tultuani kahden kesken Buckin kanssa viljakuhilaiden väliin puiden
takana, kysyin minä:
"Tahdoitko sinä todellakin ampua hänet kuoliaaksi, Buck?"
"Tietysti, kuinkas muuten?"