Huckleberry Finnin (Tom Sawyerin toverin) seikkailut - 10

"Mitä pahaa hän on sulle tehnyt?"
"Hänkö? Ei hän oo tehnyt mulle mitään pahaa."
"No, mutta miks sinä tahdoit hänet tappaa sitten?"
"Hä? Eihän mikskään -- sen sukuvihan tähden vain."
"Mitä laija se semmonen viha on?"
"Hä? Missä _sinä_ olet kasvanut? Etkö tiedä mitä on sukuviha?"
"En oikein ymmärrä. Kerroppa siitä jotain."
"No", sanoi Buck, "s'on tällä lailla. Joku mies joutuu jupakkaan toisen
kanssa ja tappaa hänet; sitten sen toisen miehen veli tappaa _hänet_;
sitten tulee toisten veljesten vuoro molemmin puolin, niin kauvan kuin
niitä piisaa; sitten alkavat _serkut_ -- ja niin sitä kestää kunnes
kaikki on tapettu, ja silloin on sukuviha loppunut tietysti. Mutta
siihen menee aikaa, ymmärräkkös."
"No, onko _tätä_ sukuvihaa jo kestänyt kauvankin, Buck?"
"No, älähän nyt! Se alkoi noin kolmekymmentä vuotta sitten, luulen
mä. Oli ensinnä jotain jupakkaa, ja sitten kuuluu tulleen tuommoinen
'prosessi' käräjissä, jonka joku heistä menetti, ja hän suuttui ja
ampui tietysti sen, jok' oli voittanut, niinkuin tietysti jokainen
toinenkin olis tehnyt."
"Mikähän jupakka s'oli, Buck? Riitelivät kenties maatilasta?"
"Kenties. Minä mar en tie."
"No, kuka sitten ampui ensiksi? -- Joku Grangerfordko vai joku
Shepherdson?"
"Miten _minä_ sitä tietäisin? Siitähän on niin kovin kauvan."
"Tietääköhän sit' enää kukaan?"
"Kyllä kai pappa sen tietää, luulen mä, ja muutamat muut noista
vanhemmista; mutta mistä silloin ensiksi kinattiin, sitä eivät he
tiedä."
"Montakohan on tapettu, Buck?"
"Ooh, kyllähän niit' on koko joukko. Mutt' eihän ne aina osuneet
sentään. Papalla on pari kuulaa ruumiissaan; mutta hän ei niistä
paljoa välitä, sillä hän ei muutenkaan ole mikään saivartelija. Bobia
on kerran puukotettu vähä rikki, ja Tom on saanut pari kolme haavaa
nahkaansa."
"Onko kukaan tullut tapetuksi tänä vuonna, Buck?"
"On, me olemme tappaneet yhden ja he yhden. Siit'on nyt vähän neljättä
kuukautta, kun serkkuni Bud -- hän oli vain neljätoista vuotias -- oli
ratsastamassa metsässä toisella puolen jokea, ja hällä ei ollut mitään
asetta muassaan, mikä tietysti oli hältä hirveän tyhmää. No, eräällä
yksinäisellä paikalla sitten kuulee hän hevosen tulevan perästään
ja näkee pian vanhan Baldy Shepherdsonin laukkaavan jälessään pyssy
kädessä ja valkoset hiukset liehuen tuulessa. Budin olisi nyt pitänyt
astua maahan ja mennä piiloon metsään, mutta hän oli liian uhkarohkea
ja rupes ajamaan kilpaa. Ja he kiisivät eteenpäin viis kuus virstaa,
mutta vanha mies voitti kaiken aikaa. Viimein näki Bud, ett'ei maksanut
vaivaa jatkaa, ja silloin hän seisahtui, käänsi hevosen, saadakseen
ainakin kuulain reiät rintaansa, ymmärrätkös. No, ukko ratsasti esiin
ja ampui hänet. Mutta hällä ei ollut pitkää iloa onnestaan, sillä jo
muutaman päivän päästä maksoi meidän väki hälle velkansa ja passitti
hänet hautuumaalle."
"Minusta tuo ukko räyskä oli suuri pelkuri, Buck."
"Minusta hän _ei_ ollut mikään pelkuri. Tuhat vieköön!
Shepherdsonneista ei ole kukaan pelkuri. Eikä Grangerfordeista liioin.
Mitä sanotkaan! Tuo sama ukko piti kerran puoliaan koko puoli tuntia
kolmea meikäläistä vastaan, ja hän jäi viimein voittajaksi, kuulekkos.
He olivat kaikki ratsahin, mutta hän astui hevosen selästä ja meni
pienen halkopinon taa, jossa hän piti hevostaan edessään suojaksi
kuulia vastaan; mutta Grangerfordit istuivat hevostensa selässä ja
laukkasivat ympäri ukon ampuen pamahuttaen, ja hän ampui pamahutti
heitä minkä ennätti. Hän tuli hevosellaan kotiin, saatuaan, niinkuin
hevonenkin, monta vuotoreikää, ja raajarikkona; mutta Grangerfordit
_tuotiin_ kotiin -- toinen oli kuolleena, toinen kuoli seuraavana
päivänä. Hohoo, ukkoseni -- jos tahdot nähdä pelkureita, niin pysy
kaukana Shepherdsonneista; siellä ei kasvateta sitä sorttia."
Seuraavana sunnuntaina me kaikki mentiin ratsahin kirkkoon, johon oli
noin neljä virstaa. Miehillä, jopa Buckillakin, oli pyssyt muassa, ja
he ottivat ne sisään kirkkoon ja pitivät niitä kaiken aikaa polviensa
välissä. Shepherdsonnit tekivät samoin. Saarna oli kovin ikävää --
pitkäpiimäistä "veljellistä rakkautta" ja muuta roskaa alusta loppuun;
mutta kaikki muut sanoivat, että s'oli hyvin kaunis saarna, ja kotiin
mennessä puhuivat he siitä pitkin matkaa. Heill' oli jos jotakin
sanomista uskosta ja hyvistä töistä ja armovaalista ja kaikellaisista
"välikappaleista" ja jumala ties mistä, niin että mulla ei vielä
koskaan ole ollut niin surkean kuivaa sunnuntaita.
Päivällisten jälkeen nukahtivat he kaikki tyyni hetken aikaa, muutamat
nojatuoleissaan, toiset huoneissaan, ja s'oli joteskin ikävää. Buck
koiransa kanssa makas pitkällään päivänpaisteessa nurmella ja nukkui
friskisti; ja niinpä minäkin menin ylös huoneeseemme levähtääkseni
vähäsen. Mutta se sulonen fröökynä Sofia seisoi huoneensa ovessa, joka
oli meidän ovemme vieressä, ja hän otti minut sisään kanssaan ja painoi
oven kiinni hyvin hiljaa, ja sitten hän kysyi, pidinkö minä hänestä
mukamas. Kyllä, oikein kovasti, vastasin minä; ja sitten hän kysyi,
tahtoisinko tehdä jotakin hänelle mieliksi enkä sitten siitä hiiskua
mitään kellekkään. Minä tietysti olin heti valmis. Sitten hän sanoi
unohtaneensa Uuden Testamenttinsa kirkkoon, samaan penkkiin, jossa he
olit istuneet, kahden muun kirjan väliin; ja tahdoinko minä nyt, kysyi
hän, olla niin kiltti ja pujahtaa ulos kenenkään huomaamatta ja mennä
sinne ja tuoda hänen kirjansa kertomatta siitä kellekkään? Sanoin heti
lähteväni. Ja tuossa paikassa luiskahin ulos ja lippasin tietä pitkin
kirkolle. S'oli auki, ja siell'ei ollut ainoatakaan ihmistä, muuta kuin
pari sikaa, sillä siat rakastavat kovasti poljettuja savilattioita
kesän aikaan, niillä kun on niin viileä oljennella. Minun huomatakseni
niin käyvät ihmiset kirkossa enimmäkseen vain kun heidän on pakko;
mutta sikojen laita on toisin.
No, minä aattelin itsekseni, että tähän mahtaa olla koira haudattu
-- eihän mikään tyttö ole tommosessa touhussa yksistään yhen Uuden
Testamentin takia. Minä ravistelin vähäsen kirjaa, ja mitäs ollakkaan!
siitä putosi paperipalanen, johon oli kirjotettu "_Puoli kolme_"
lyijykynällä. Sitten tarkastelin koko kirjan, mutta mitään enempää ei
siitä lähtenyt. Tuosta paperipalasesta en tullut hullua viisaammaksi,
jonka tähden pistin sen takasin kirjaan, ja kun tulin kotia, seisoi
Sofia fröökynä yhä ovessaan minua odottamassa. Hän veti minut sisään
kamariinsa ja lukitsi oven; ja sitten hän nuuski läpi kirjan kunnes
löysi paperipalan, ja luettuaan mitä siinä seisoi, näytti hän turkkasen
iloseita; ja ennenkun ennätin aatellakkaan, kiepasi hän käsivartensa
vyötäisilleni ja oikein pusersi minua ja sanoi, että minä mukamas olin
kaikkein paras poika maailmassa ja ett'en varmaankaan mitään hiiskuisi
kellekkään. Hän oli kovin punanen kasvoiltaan ja hänen silmänsä
liekehtivät, ja hän oli hirveän kaunis. Olinhan vähän ällistyksissäni,
mutta saatuani hetkisen hengähtää, kysyin hältä mikä paperi se oli,
ja silloin hän kysyi, olinko mukamas lukenut mitä siinä seisoi, ja
minä sanoin "en", ja silloin taas hän kysyi, osasinko mukamas lukea
kirjotusta, ja minä sanoin taas "en, muuta kuin vähän isoja kirjaimia",
ja silloin hän sanoi, että se mukamas vain oli kirjamerkki ja että minä
nyt voin mennä ulos leikkimään.
Astelin alas joelle päin, mietiskellen tuota asiaa, ja silloin huomasin
hetken päästä, että passaaja-neekerini seurasi jälestäni. Päästyämme
talon näkyvistä, katsoi hän vähän taakseen ja ympärilleen ja tuli
sitten juosten tyköni ja sanoi:
"Herra Joggi, jos hän tulloo alas tonne rämehelle, niin saa hän nähärä
koko parven vesikäärmehiä."
Tuohan oli kummallista, tuumasin; hän puhui noista käärmeistä jo eilen.
Pitäishän hänen tietää, ett'ei kukaan siksi tykkää vesikäärmeistä, että
lähtis niitä asian alkain pyydystämään. Mitä hän oikeastaan meinaa? --
Minä sanoin:
"No, olkoon menneeksi Käyhän eeltä!"
Seurasin häntä hyvän matkaa; sitten hän ryntäsi rämeelle, ja me
kahlattiin siinä eteenpäin toista virstaa ja vajottiin sääriä myöten
liejuun. Viimein tultiin me ikäänkuin pieneen saareen, joss' oli kuivaa
ja kasvoi puita ja pensaita ja köynnöksiä tiheässä. Silloin sanoi hän:
"Kas niin, herra Joggi, nyt hän vain astelee suoraan eteenpäin, vain
muutaman askeleen, niin hän näkkee missä ne on. Min'oon ne jo nähäny,
min'en ennää huoli niitä nähärä."
Samassa hän pyörähti syrjään ja katosi puiden väliin, ett'en häntä enää
nähnyt. No, minä kulin sinneppäin ja tulin pian pienelle avonaiselle
paikalle, jok'ei ollut tavallista makuuhuonetta isompi ja jota kaikilta
puolin ympäröi köynnöskasvit, ja siellä makasi muuan mies nukkuen -- ja
totta maarian! s'oli vanha Jimini!
Minä herätin hänet ja aattelin, että nytkös hän vasta hämmästyis
nähdessään minut, mutta sitä hän ei tehnyt. Hän melkein puhkes itkemään
ilosta, mutta ällistyksissään hän ei ollut. Hän sanoi uineensa minun
jälkeeni sinä yönä, kun me jouduttiin erillemme, ja hän oli kuullut
minun huutavan monta kertaa, mutta hän ei uskaltanut vastata mukamas,
koska hän pelkäsi, että joku heittiö vois tulla onkimaan hänet ylös ja
ottamaan hänet jälleen orjuuteen. Hän sanoi:
"Minä sain siinä törmäyksessä pienen kolauksen, niin ett'en voinu
oikein uira ja jäin sinusta koko joukon jäläkeen. Sitten pääsin
kuitenki rantaan, mutt'en saavuttanu sua ennää, ja minä näin kun sinä
lähenit taloa, vaan en uskaltanu huutaa enkä mennä likelle, kun siell'
oli koiria. Kun sitte näin sinun pääsevän sissään, niin menin mettään
oottamaan päivää. Vanhain aamulla kävi siitä ohi muutamat neekereistä
matkalla pellolle, ja he näyttivät mulle tään paikan, josta ei koirat
voi löytää minua vetelän suon takia, ja neekerit tuovat mulle ruokaa
joka yö ja kertovat miten sun on olla siellä."
"Mutta miks'et sinä antanut Jackin noutaa minua tänne ennen, Jim?"
"Mitä hyötyä siit' olis ollu? Enhän tahtonu häiritä sinua, ennenkun
kaikk' olis valamiina. Mutta nyt on kaikki reilassa. Min' oon ostanu
pannuja ja kattiloita ja ruokavaroja ja korjannu lautan yön aikana, kun
--"
"_Lautan_?"
"Niin, vanahan lauttamme."
"No, mutta hyvänen aika, eikö se mennyt tuhansiin palasiin siinä
törmäyksessä?"
"Eikö mitä. Se hankautui vain pahanlaisesti ja palanen siit'on poissa;
mutta se kelepaa kyllä nyt, vaikka osa meirän tavaroita meni pilalle
tietysti. Jos me ei olis sukellettu niin syvälle ja uitu niin kauvas
ve'en alla ja jos yö ei olis ollu niin perhanan pimmee ja jos me
ei olis pelästytty niin pahanpäiväsesti, niin oltais me päästy sen
kimppuun pian. Mutta s'on yhyrentekevää, sillä s'on yhtä komea taas
kuin olis vallan uusi, ja minä oon ostanu koko joukon kaluja niiren
sijaan, ku meni hukkaan."
"Mutta miten sait sä sen kynsiis jälleen, Jim? Lähitkö ajamaan sitä
takaa?"
"Miten olisin sit' ajanu takkaa, kun mun täytyi loikoa täällä metässä?
Ei, vaan muutamat noista neekereistä löysit sen, kun s'oli ajanu
karille, nääkkös; ja he kulettivat sen tonne lahteen ja kätkivät sen
pajupensaisiin, ja he pitivät semmosta elämää siitä, kelle heistä tuo
lautta mukamas tulis, että minä viimein sain tietää koko jutun, ja
sillon minä tein lopun jupakasta ja sanoin, että äläkööt menkö sitä
haistamaankaan, sillä lautta oli sinun ja minun eikä kenenkään muun,
sanoin mä; ja minä kysyin heiltä, miten h -- ssä he olit rohojenneet
iskeä käpälänsä nuoren valakosen herran omaan ja mennä sitä kätkemään.
Sitten annoin heille kymmenen centtiä mieheen, ja siitä nousi semmonen
ilo, ett' oikein, ja he vain toivoivat, että tulis lisää lauttoja
tekemään heirät rikkaiks kerta vielä. H'on ollu mahottoman siivoja
mulle, nuo neekerit, ja teheny mit' ikinä vain oon tahtonu. Tuo Jack on
oikein kunnon poika ja viisas sitä paitte kuin peijakas."
"Peijakkaan viisas, s'on totta se. Hän ei mulle ollenkaan sanonut, että
sin' olit täällä; sanoi vain että tulisin hänen kanssaan, niin saisin
mukamas nähdä vesikäärmeitä. Jos jotain tapahtuu, _hän_ kyllä pelastaa
nahkansa. Hän saa sanoa, ett'ei koskaan ole nähnyt meitä yhdessä, ja
sehän on totta."
Minun totta maar ei maita puhua pitkältä seuraavan päivän tapauksista.
Kerron ne sentähden niin lyhyesti kuin voin. Minä heräsin päivän
vaietessa ja olin juur kääntyä toiselle kyljelleni nukkuakseni jälleen,
kun huomasin kuinka tavattoman hiljaista oli koko talossa -- ei näkynyt
kukaan olevan liikkeellä. S'oli aivan vastoin tavallista tapaa. Sitten
huomasin että Buck jo oli noussut ylös ja mennyt. No, minäkin siis
nousin, kovasti ihmeissäni, puin päälleni ja menin rappusia alas --
ei ketään näkynyt; kaikki oli hiiren hiljaa. Ja ulkona sitten laita
samoin. "Mitä tämä tietää?" tuumasin. Alaalla halkopinon luona tuli
viimein Jack poika mulle vastaan. Hältä kysyin:
"Mikä nyt on?"
"Eikö hän sitä tiiä, Joggi herra?"
"En", sanoin mä, "en tiedä mitään."
"No, Jumala nähköön! Pröökynä Sofiahan on karannu tiehens! pistäny
pillit pussiin. Hän pötki pois keskellä yötä -- ei kukaan oikein tiiä
mihin aikaan -- pötki pois naimaan, ja kenen kanss? joo, nuoren Harvey
Shepherdsonnin. Niin he sanovat ainaki. Herrasväki sai tietää sen puoli
tuntia sitten -- kenties vähä enemmän -- ja voi, voi, mik' elämä siitä
synty! Mikä kauhee melu pyssyillä ja hevosilla! Rouvasväki ratsasti
pois hakemaan kokoon sukulaiset, ja vanaha Saul herra ja nuoret herrat
ottivat pyssynsä ja ratsastivat jokivartta ylöspäin kaapatakseen kiinni
nuoren herran ja ampuakseen hänet, ennenkun hän ennättäs joen yli Sofia
pröökynän kanss. Voi, voi, mikä surkeus tästä mahtaa syntyä!"
"Ja Buck lähti menemään herättämättä minua."
"Niin kaiketikkin. Ne ei tahtonu että Joggi herra tulis sekotetuks
juttuun. Mutta Buck herra latasi pyssynsä ku mies ja sano ampuvans
ainaki yhyren Shepherdsonnin, vaikka henki menis. Ja sen mä luulenki
hän tekee; niit' on niin paljo."
Minä juoksemaan jokivartta ylöspäin minkä varpaista lähti. Hetken
päästä rupes kuulumaan pyssynpamauksia kaukaa. Saatuani näkyviini
hirsimökin ja halkopinot höyrylaivalaiturilla, luikertelin puiden ja
pensaiden väliin sopivaan paikkaan, josta näki hyvin. Siellä kiipesin
muutamaan pumpulipuuhun, jok'oli taampana, ja istuin piiloon oksain
väliin ja jäin odottamaan mitä tulis. Siinä oli muuan halkopino, neljä
jalkaa korkea, aivan lähellä puuta, ja minä tuumasin ensinnä mennä
piiloon sen taakse; mutta hyvä oli ett'en sitä tehnyt.
Hirsimökin edustalla oli avonainen paikka, ja siinä laukkasi
hevosillaan neljä viis miestä eestakasin kiroten ja kiljuen; he
koettivat näet saada ampua pari poikaa, jotka olit menneet suojaan
halkopinon taakse höyrylaivalaiturilla -- mutta he eivät saaneet
heitä ammuttaviin. Niin pian kun joku tuli näkyviin joen puolella
halkopinoa, sai hän kuulan nahkaansa. Mutta nuo molemmat pojat istuivat
kyykkysillään, selkä selkää vasten, niin että voivat pitää vahtia
kahtaalle.
Hetken päästä nuo miehet lakkasit kiljumasta ja huutamasta ja
ratsastivat yhtäkkiä hirsimökkiä kohti. Samassa kohotti yks pojista
päänsä halkopinon takaa, tähtäsi ja ampui; ja yks miehistä putosi
satulastaan. Toiset kaikki hyppäsit hevosen selästä, tarttuivat
haavoitettuun mieheen ja kantoivat hänet mökkiin. Samassa nuo kaksi
poikaa lähtivät juoksemaan puulle päin, jossa minä olin piilossa. He
olit päässeet puolimatkaan, kun miehet huomasit heidät, juoksivat
hevosilleen ja porhalsivat heidän perästään. Pojat olivat kuitenkin
niin paljon edellä, ett' ennättivät suojaan sen halkopinon taakse,
joka oli minun puuni lähellä ja josta he taas voivat pitää puoliaan
vihollista vastaan. Toinen näistä pojista oli Buck, toinen oli solakka
nuori herra, vain yhdeksäntoista vuoden ikäinen.
Miehet ratsastivat eestakasin hetken aikaa ja laukkasit sitten tiehensä
hirsimökille. Heidän tultuaan näkyvistä, huusin minä Buckille ja sanoin
olevani "täällä." Hän ei ensimmältä tietänyt mitä aatella, kun ääneni
kuului puusta; oli kovasti hämmästyksissään. Sitten pyysi hän minun
olla tähystäjänä ja antaa hälle heti tieto, jos vihollinen jälleen
tulis näkyviin; hän sanoi, että niillä oli piru mielessä ja että ne
kyllä pian palaisivat takasin. Hän itki ja noitui ja lupasi, että hän
ja hänen serkkunsa Joe (s'oli se toinen poika) kyllä vielä tekisivät
tiliä tästä päivästä. Hän sanoi, että hänen isänsä ja molemmat veljensä
oli ammuttu ja kaksi tai kolme vihollisista. Shepherdsonnit olivat
olleet heitä väijymässä metsässä ja ampuneet sieltä. Hänen isänsä ja
veljensä olisi pitänyt odottaa sukulaisiaan -- Shepherdsonnit olivat
liian vahvat miesluvultaan. Minä kysyin hältä, miten oli käynyt nuoren
Harveyn ja fröökynä Sofian. He olit päässeet joen yli ja olivat nyt
turvassa, sanoi Buck. Se minua totta puhuakseni ilahutti; mutta Buckia
harmitti vain vieläkin kovasti, ett'ei hänen ollut onnistunut ampua
Harveyta kuoliaaksi silloin metsässä. En koskaan ollut kuullut mokomaa
paatumusta.
Yhtäkkiä paukahti, bang! bang! bang! kolme neljä laukausta. Miehet
olivat hiipineet esiin takaapäin metsästä ilman hevositta. Pojat
ryntäsivät joelle -- haavoittuneina molemmat -- ja sänttäsivät veteen
ja alkoivat uida myötävirtaan. Mutta miehet juoksivat pitkin rantaa
heidän jälestään huutaen: "ampukaa heidät! ampukaa!" ja he ampuivat
poika parkoja minkä ennättivät. En saata kertoa mitä kaikkea tapahtui;
s'oli niin hirveää, että minun vieläkin tekee pahaa sitä aatellessani.
Melkeinpä siinä toivoin, ett'en koskaan olis päässyt rantaan tuona
yönä, kun me Jimin kanssa jouduttiin haaksirikkoon. Hyi! että toki
tuommoisia ihmispetoja löytyy maan päällä! He vaivaavat minua unissani
vielä nytkin.
Minä istuin siellä puussa pimeään asti; enhän uskaltanut astua alas.
Tuon tuostakin kuulin pyssynpamauksia metsästä ja pari kertaa näin
pieniä miesparvia ratsastavan hirsimökin ohi; ja siitä päätin ett'ei
kaikki vieläkään ollut lopussa. Olin kauheasti pahoillani ja päätin
ett'en enää koskaan menis likikään tuota taloa, sillä olihan tavallaan
kaikki tyyni minun syyni, aattelin mä. Ymmärsin näet nyt, että tuo
paperipala tiesi, että fröökynä Sofian tuli yhtyä Harveyn kanssa
jossain kello puoli kolme ja lähteä karkuun; ja minä aattelin, että
minun olis pitänyt kertoa tytön isälle tuosta paperista ja hänen
metkuistaan; silloin kenties ukko olis teljennyt hänet sisään ja tämän
päivän teurastus jäänyt tekemättä.
Viimein astuin alas puusta ja hiivin joen rantaa alaspäin vähän matkaa,
kunnes löysin noiden molempain poikain ruumiit pienestä poukamasta,
johon virta oli ne ajanut. Haalasin ne vaivoin ylös rannalle ja peitin
heidän kasvonsa ja juoksin sitten tieheni minkä kintuista lähti. Totta
puhuakseni itkin minä, peittäessäni Buckin kasvot; hän oli aina ollut
niin hyvä minua kohtaan.
Nyt rupesi jo kovasti pimenemään. En mennyt talolle, vaan juoksin
metsän läpi ja rämeeseen. Jim ei ollut saarellaan. Minä siis riensin
minkä kerkesin alas lahdelle, tunkeutuen pajupensaikon läpi ja
ikävöiden lautallemme ja pois tästä kauheasta maanäärestä niin pian
kuin suinkin. Mutta lauttaa ei näkynyt! Voi, kuinka peljästyin!
Hetkisen seisoin siinä aivan hengähtämättä. Sitten huusin kerran
jotenkin lujaa. Tuskin kymmenen askeleen päästä vastasi ääni:
"Herran jee! Sinäkö s'oot, laps? Älä pirä semmotta elämää."
S'oli Jimin ääni -- en koskaan ollut kuullut niin suloista ennen.
Juoksin rantaa pitkin ja hyppäsin sitten lautalle, ja Jim hän kaappasi
minut syliinsä ja oli melkein tukehuttaa minut; niin kovasti hän
ihastui nähdessään minut.
"Kiesus sua siunakkoon, hyvä laps'", sanoi hän; "minä jo panin pääni
panttiin, että kyllä n'oli sun ampunu, nuo rakkarit. Jack oli justiin
täällä ja sano luulevans sua kuolleeks, kosk'et tullu kottiin mukamas;
ja minä olin justiin sysänny ulos lautan lähteäkseni matkaan niin pian
ku Jack tulis takasin ja vissisti kertois ett'olit kuollu. Voi, hyvä
Jumala, ku min' oon ilonen nyt, kun s'oot ihka elävänä tässä taas. Hei!"
Minä sanoin:
"Hyvä on. He eivät löydä minua ja aattelevat varmaankin ett' oon saanut
surmani ja valunut alas pitkin jokea; onhan muutama seikka, joka saa
heidät sitä uskomaan. Joudutaan nyt vain, Jim, ja pyritään selvälle
vedelle minkä keritään."
Minusta ei tuntunut oikein turvalliselta, ennenkun lautta oli neljä
virstaa alempana ja keskellä Missisippiä. Silloin ripustettiin me
ylös lyhtymme ja tunsimme olevamme vapaina ja turvassa vielä kerran
maailmassa. Min'en ollut syönyt mitään eilisestä asti; ja Jim otti
framille keitettyä maissia ja kirnupiimää ja läskiä ja kaalia -- ei
mikään maailmassa ole niin hyvää, kunhan vain kaikki on hyvin keitettyä
-- ja minun syödessäni illallistani, juteltiin me ja pidettiin hauskaa.
Minä iloitsin päästyäni kaikista sukuvihoista, ja Jim iloitsi päästyään
rämeestä. Ja me tuumattiin siinä keskenämme, ett'ei mitään parempaa
kotia maailmassa ole kuin uiva lautta. Kaikkialla muualla tuntuu niin
ahtaalta ja tukehuttavalta, mutta lautalla ei. Siell' on niin vapaata
ja hauskaa ja kodikasta.


Yhdeksästoista luku.

Kaks tai kolme päivää kului, melkeimpä tahtosin sanoa _ui_ pois; niin
hiljaa ja sävysästi hiipivät ne tiehensä. Kerronhan tässä millä viisin
me elettiin. Joki oli näillä paikoin hirveän leveä, toisinaan lähes
kolme virstaa; me kulettiin öisin ja mentiin maihin ja piileiltiin
päivin; heti yön kuluttua pistettiin, lautta kiinni -- enimmäkseen
johonkin pieneen saareen suvannossa; ja me taitettiin pajuja ja
muita oksia ja peitimme niillä lautan piiloon. Sitten pantiin me
ulos pitkätsiimat ja muita kalastusvärkkiä. Ja sitten mentiin me
uimaan virkistääksemme vanhaa kruppiamme, ja perästäpäin me istuttiin
hiekkapohjalle polvensyvyiseen veteen ja katseltiin päivännousua. Ei
napsahustakaan kuulunut -- kaikki oli hiiren hiljaa -- tuntui siltä
kuin koko maailma olis nukkunut; sammakot vain toisinaan motkottivat
mölöä musiikkiaan. Ensimmältä, kun katsoi joen poikki, näkyi
jonkimmoinen harmahtava reuna -- s'oli tietysti metsä toisella puolen
-- mitään muuta ei voinut erottaa; sitten vaalea pilkku taivaalla,
joka pilkku hetken päästä alkoi levetä ja kirkastua; sitten alkoi
jokikin ikääskuin pehmetä, tuolta kaukaa, eikä enää ollut niin synkän
musta, vaan harmaa; saattoi nähdä pieniä mustia pilkkuja, jotka tulivat
ajaen jokea alaspäin -- n'oli halkoproomuja ja muita senkaltaisia --
ja pitkiä pimeitä viivoja -- n'oli tukkilauttoja; toisinaan kuului
perämela tai airo narisevan tai kajahti korvaan hiljaisia ääniä kaukaa,
kaukaa; ja yhtäkkiä saattoi nähdä veden päällä kailun, jonka tarkemmin
katsottuaan tunsi pitkäksi ryhmäksi pieniä karia nopeassa virrassa,
joka murtautui sitä vastaan ja antoi sille omituisen muodon; ja sitten
näki sumun ikääskuin karehtien nousevan veden yli ja itätaivaan ja joen
punastuvan; ja rannoilta rupesi näkymään hirsimökkiä ja halkopinoja;
sitten alkoi aamutuuli tuulahtaa niin raittiisti ja vilposesti ja
viuhtoen rannoilta metsän ja heinän ja kukkasten tuoksua -- vaikka
tuli siinä toisinaan toistakin tuoksua, kun olivat jättäneet kuolleita
kaloja ja muuta mätää pitkin rantoja; ja mitäs ollakkaan, niin oli
täysi päivä ja kaikki tyyni helotti ja hymähti auringon paisteessa, ja
pikkulinnut pistivät lauluksi kuin hupsut!
Nyt kun oli päivä, niin pikku tulta ja savua ei niin helposti
huomattais, ja senpä tähden otettiin me vähän kaloja pitkästä siimasta
ja koukuista ja ruvettiin keittämään lämmintä ruokaa aamiaiseksi.
Sitten maattiin loikottiin me ruohossa ja töllisteltiin ykstoikkoista
jokea; ja saattoipa siinä tapahtua semmoistakin, että tapaturmassa
silmät painui meiltä umpeen -- kunnes joku höyrylaiva tuli jyskien
jokea ylöspäin pitkin toista rantaa ja herätti meidät. Sitten
saattoi kulua kokonainen tunti meidän kuulematta tai näkemättä tämän
taivaallista pait tuota sulaa yksinäisyyttä. Sitten tuli sieltä kenties
joku tukkilautta laahustaen virrassa, ja sen päällä kenties oli joku
mies, joka hakkasi puita, sillä sitä ne melkein alinomaa tekee noilla
lautoilla; voitte nähdä kirveen välkähtävän ylös päivän valossa ja
sitten laskevan alas -- kuulemattanne napsahustakaan; sitten taas
voitte nähdä sen nousevan, ja kun s'oli noin miehen pään päällä,
kuulitte pienen kolahuksen -- _kuhunk!_ -- siinä meni niin paljon
aikaa, näättekös, ennenkun ääni ennätti joen poikki. Sillä viisin
kului meiltä päivä; me laiskoteltiin ruohossa ja voitiin paksusti
ja kuunneltiin hiljaisuutta. Kerran oli taas joella paksu sumu, ja
kaikilla lautoilla ja muilla pienemmillä aluksilla rummutettiin
läkkiastioita ja vaskikastrulleja, jott' ei höyrylaivat törmäis päälle.
Muuan proomu tai lautta ajoi niin likeltä meitä, että me selvästi
kuultiin heidän puhuvan ja nauravan ja kiroilevan niiden päällä; mutta
me ei voitu nähdä heistä hitustakaan, ja se tuntui kamalalta; oli kuin
jotain olis ryöminyt pitkin selkäpiitä, sillä s'oli kuin näkymättömät
kummitukset olisit elämöineet ilmassa, ja Jim sanoikin luulevansa, että
ne olit kummituksia. Mutta minä sanoin:
"Ei, ei toki, Jim. Kummitukset eivät sanoisi: 'se lemmon sumu!'"
Heti pimeän tultua laskettiin me ulos. Päästyämme keskelle
virranjuovaa, jätimme me lautan omilleen ja annoimme sen mennä mihin
virta vei. Sitten sytytettiin me piippumme ja annettiin sääremme
roikkua vedessä ja juteltiin kaikista maailman asioista - ja me oltiin
melkein aivan alastomina yöt päivät; sen verta vain verhoissa, ett'ei
hyttyset päässeet tekemään meistä tykkänään loppua. Ne uudet vaatteet,
jotka olin saanut Buckin vanhemmilta, olivat liian hyvät ollakseen
mukavat ja kodikkaat ja hauskat, ja sitä paitse en totta puhuakseni
juur koskaan ole suuresti välittänyt vaatteista.
Toisinaan sattui, että me pitkät ajat saatiin pitää koko joki aivan
itseämme varten; ei ketään näkynyt siellä eikä täällä. Välistä näkyi
ikääskuin joku säkene rannoilta tai jostain saaresta -- s'oli tulenvalo
jostain mökinikkunasta; välistä taas näkyi säkene tai pari joelta --
s'oli valo jostain proomusta tai lautalta; toisinaan sai kuulla viulun
vinkuvan taikkapa laulua jostain tuommoisesta aluksesta. Ei mikään
ole niin ihanaa kuin asua lautalla. Yllämme oli meillä taivas, täpö
täynnään tähtiä, ja me ruukattiin maata selällämme katsellen niitä ja
tuumiskellen, olikohan ne tehtyjä vai olivatko kasvaneet itsestään. Jim
luuli että n'oli tekokalua, mutta minä puolestani sanoin että n'olit
itäneet itsestään. Minun mielestäni näet olis mennyt liian paljon aikaa
niin suuren joukon _tekemiseen_. Silloin sanoi Jim että kenties kuu oli
ne _muninut_. No, se tuntui minustakin uskottavalta, niin ett'en enää
väittänyt vastaan; olinhan nähnyt, että esimerkiksi ahkera sammakko
voi munia yhtä monta munaa. Toisinaan huomattiin me myös tähtiä, jotka
putosivat alas piirtäen pitkän viirun ilmaan. Jim arveli että ne oli
mätämunia, jotka viskattiin alas pesästä.
Pari kertaa yössä voitiin me nähdä jonkun höyrylaivan hurisevan ohi
pimeässä, ja toisinaan saattoi semmoinen otus oksentaa kidastaan
kauhean joukon säkeniä, jotka satoivat alas jokeen hirveän koreana
tulituiskuna. Sitten saattoi se kiertää jonkun niemekkeen ja sen tulet
yht'äkkiä sammua ja hohotus vaieta ja joki joutua hiljaiseksi jälleen
kuin hauta; ja yht'äkkiä saattoi vielä laivan hyökylaineet tulla
tervehtimään meitä, kauvan siitä kuin se itse oli kadonnut, ja panna
lauttamme huojumaan pahanpäiväisesti; ja sen perästä voi taas kulua
pitkät hetket hiiren hiljaa, jos kenties lukee pois sammakkojen ikävän
kuorsaamisen.
Puol'yön jälkeen alkoi ihmiset rannoilla mennä maata, ja silloin oli
rannat pari kolme tuntia pikimustina -- eikä mitään säkeniä enää
näkynyt tupien ikkunoista. Nämä säkenet olivat kellonamme; ensimmäinen,
kuin jälleen syttyi, näytti että aamu oli tulossa, ja silloin haimme
me heti hyvän paikan, johon voitiin kätkeä lautta ja asettua loikomaan
päiväksi.
Muuanna aamuna juuri päivän sarastaessa löysin veneen, ja minä otin sen
ja meloin salmen poikki mannermaalle -- oli noin pari sataa kyynärää --
ja sitten kappaleen matkaa pientä puroa ylöspäin kypressimetsän halki.
Tuumasin katsoa, eikö siell' olis vähä marjoja. Justiin kun kulin ohi
erään juottopaikan, jossa muutama karjapolku päättyi puroon, tuli pari
miestä juosten täyttä jalkaa polkua pitkin. Minä pelästyin aika lailla,
sillä joka kerta kun joku näkyi ajavan takaa jotakin, luulin aina, että
n'oli nuuskimassa _minua_ -- ell'eivät nuuskineet Jimiä. Minä melomaan