Huckleberry Finnin (Tom Sawyerin toverin) seikkailut - 12

vapaa kaikille, taivaan portti on avoinna ja seisoo seppo selällään --
oi, astukaa sisään ja ottakaa vastaan rauha sieluillenne!" (_aa-aa-men!
kunniaa! Kunniaa! halleluijaa!_)
Ja niin poispäin. Viimein ei enää voinut ollenkaan kuulla mitä pappi
sanoi, kun he huusit ja parkuivat niin hirveästi. Toinen toisensa
perästä joukosta nousi ylös ja tunkeutui kynsin hampain murheellisten
penkille, kyynelten tulviessa pitkin poskiaan; ja kun kaikki
murheelliset olit tulleet etummaisille penkeille ja sulloutuneet siinä
yhteen läjään, niin he kaikki laulamaan ja ulvomaan ja viskautumaan
alas nurmelle kuin hullut.
No, mitäs ollakkaan! Kuningas porhalsi sinne myöskin ja rupes heti
huutamaan tuikeammin kuin kukaan muu; ja yhtäkkiä karkasi hän ylös
lavalle, ja pappi pyysi hänen lausua pari sanaa seurakunnalle, ja hän
oli heti valmis. Hän sanoi olevansa merirosvo -- oli ollut merirosvo jo
kolmekymmentä vuotta Intian valtamerellä mukamas, ja hänen joukkonsa
oli melkosesti vähentynyt viime keväänä eräässä tappelussa, ja siksi
oli hän tullut kotiin värvätäkseen lisää väkeä, sanoi hän; mutta hän
kiitti nyt Jumalaa mukamas, koska hältä viime yönä oli varastettu
kaikki rahat, niin että hänen vastikään oli täytynyt mennä maihin
höyrylaivasta, jossa hän oli matkustanut mukamas, ja tulla tänne ilman
penniäkään taskussaan; ja s'oli siunatuin hetki koko hänen elämässään,
sanoi hän, koska hänestä tässä kokouksessa oli tullut ihka uusi
ihminen mukamas ja hän nyt oli onnellinen ens kertaa eläissään; ja
niin köyhä kuin olikin, niin oli hän päättänyt heti paikalla lähteä
matkaan takasin Intian Valtamerelle, jossa hän aikoi käyttää loput
elämästään kääntääkseen ne muut merirosvot parannuksen tielle; ja
tähän toimeen hän kykenis paremmin kuin kukaan muu mukamas, koska hän
tietysti hyvin tunsi kaikki merirosvot sillä merellä; ja vaikka hältä
menis kauvan aikaa päästäkseen sinne, ilman rahatta kun oli tykkänään,
niin hän kuitenki kerran tulis perille, ja joka kerta kuin hän sitten
kääntäisi jonkun rosvon, sanois hän: "Älä kiitä minua, älä lue sitä
minulle ansioksi, vaan kiitä rakkaita veljiä ja sisaria Pokevillen
raamatunselityksessä, noita ihmiskunnan ystäviä ja hyväntekijöitä, ja
kiitä erittäinkin sitä rakasta sielunpaimenta siellä, tuota parasta
ystävää, mitä koskaan millään merirosvolla on ollut!"
Ja siinä hän sitten puhkes itkemään ulvomaan, ja koko seurakunta
teki samoin. Samassa huusi sieltä joku: "kerätään hälle matkarahaa,
kerätään, hyvät veljet ja sisaret!" No, puoli tusinaa heistä ryntäs
heti ylös sitä tekemään, mutta sitten taas joku huusi: "Antaa hänen
itse kiertää hatulla!" Sitä samaa sanoi pappikin ja kaikki muut.
No, kuningas hän kiertämään joukossa, vanha hattunsa kourassa; ja
hän pyyhki silmännurkkiaan ja siunasi näitä ihmisiä ja ylisti heitä
ja kiitti heitä siitä kun olivat hyviä noille köyhille merirosvoille
siellä kaukana merellä; ja aina tavantakaa nousi paikaltaan joku kaunis
tyttö, kyyneleet valuen pitkin poskiaan, ja astui hänen luokseen ja
pyysi saada suudella häntä muistoksi, ja kernaasti hän suostui, ja
muutamia heistä suuteli hän viis kuus kertaa yhteen mittaan -- ja häntä
pyydettiin jäämään heidän luokseen viikkokaudeksi, ja jokainen kutsui
häntä asumaan heidän kodeissansa sanoen, että pitäisit sitä suurena
kunniana; mutta hän sanoi, että kun tämä oli viimeinen kokouspäivä,
niin hänestä ei enää olis mitään hyötyä täällä; ja sitä paitse hän ei
saanut mitään rauhaa mukamas, ennenkun oli lähtenyt matkaan Intian
merelle kääntämään merirosvoja.
Kun me tultiin takasin lautalle ja hän laski rahat, saatiin me nähdä,
että kolehti oli tuottanut koko kaheksankymmentäseitsemän dollaria ja
seitsemänkymmentäviis centtiä. Sen ohessa oli herra majesteetti tuonut
mukanaan kolmenkannun-lekkerin viinaa, jonka hän löysi eräiden kärryjen
alta kotimatkallamme metsän läpi. Hän sanoikin, että se päivä oli paras
mitä hällä vielä tähän asti oli ollut lähetysammatin alalla; ja s'oli
selvää, meinasi hän, että pakanat eivät vedä vertoja merirosvoille, kun
tahdotaan lähetysystäviä hellittämään kukkaronnauhojaan.
Herttua puolestaan tykkäsi tehneensä hyvän affäärin, mutta nähdessään
mikä saalis kuninkaalla oli muassaan, näkyi hän vähän nolostuvan. Hän
oli siellä kirjapainossa, kaikkein ollessa poissa, latonut ja painanut
talonpojille, joita siell' oli käynyt, pari kuulutusta varastetuista
hevosista ja ottanut heiltä vastaan maksun, neljä dollaria. Sen ohessa
oli hän ottanut vastaan ilmotuksia kymmenen dollarin, arvosta, jotka
oli painettavat sanomalehteen ja joiden hinnan hän alensi neljään
dollariin, jos he maksaisivat heti etukäteen -- ja he maksoivat. Lehden
tilaushinta oli kaks dollaria vuodelta, mutta hän otti vastaan kolme
tilausta ja laski hinnan puoleen dollariin kultakin sillä ehdolla,
että he maksaisit heti etukäteen; he tahtoivat maksaa perunoilla ja
nauriilla, kuten tavallista, mutta hän sanoi, että hän vastikään oli
vastaanottanut liikkeen ja laskenut hinnat niin alhaalle kuin suinkin
mahdollista ja sentähden tahtoi ja tarvitsi selvää rahaa kassaansa.
Viimein hän latoi pienen runo-pätkän, jonka hän itse oli keksinyt aivan
omasta päästään -- koko kolme värssyä -- hyvin suloista ja surullista
kaikki tyyni -- ne alkoivat näin: "jaa, murjo, kylmä maailma, tään
rinnan riutuneen" -- ja hän jätti runon aivan valmiiksi ladottuna
sanomalehteä varten eikä ottanut mitään vaivastaan. No, kaikkiaan oli
hän niittänyt yheksän ja puoli dollaria, ja hän meinasi, että ne myös
olit rehellisesti ansaittua rahaa.
Sitten näytti hän meille toisen pikku kapineen, jonka hän myös oli
painanut -- ottamatta siitä mitään maksua, se kun nyt oli meitä varten.
S'oli tuommonen tavallinen kuulutus, jossa ensiksi oli karanneen
neekerin kuva, joka kantoi nyyttyä kepin päässä olallaan, ja alla
seisoi: "200 dollarin palkinto"; ja sitten tuli luettavana kertomus
Jimistä, ihan säntilleen sopiva häneen tukasta varpaaseen; ja siinä
sanottiin myös, että hän oli karannut St. Jaques'in maatilalta, joka
mukamas oli viiskymmentä virstaa eteläänpäin New Orleansista, viime
talvena ja luultavasti lähtenyt pohjoseen päin; ja se, joka ottais
hänet kiinni ja toimittais hänet takasin, sais sen palkinnon ja kaikki
kulungit sitä paitse.
"Ja nyt", sanoi herttua, "voidaan me tästä lähin matkustaa päivätkin,
jos meidän lystää. Kun näemme jonkun tulevan, sidomme vain Jimin kädet
ja jalat köydenpätkällä ja pistämme hänet mökkiin, ja sitten näytämme
tämän kuulutuksen ja sanomme, että me otimme hänet kiinni yläjoella;
ja kun me oltiin liian köyhiä matkustaaksemme höyrylaivassa, niin
saimme me tämän lautan velaksi ystäviltä ja ollaan me nyt matkalla
sinne etelään saadaksemme palkinnon. Tosin näyttäis se komeammalta, jos
Jim olis oikein käsiraudoissa ja kolisevissa kahleissa, mutta se taas
ei oikein sopis siihen juttuun, että me ollaan niin köyhiä. Ei siis
nyt mitään ylöllisyyttä, hyvät herrat, vaan tytykäämme köydenpätkään.
Sopusointu ennen kaikkea, kuten me sanotaan näyttämöllä." Me tykättiin
kaikki, että herttua oli turkkasen terävä mies, ja nyt ei enää voinut
olla mitään hätää, vaikka me kulettais päivälläkin. Ja me toivottiin
päästä niin kauvas sinä yönä, ett'ei meille tulis mitään selkkausta sen
sotkun tähden, jonka herttua oli saattanut aikaan siellä kirjapainossa
ja joka varmaankin synnyttäis koko joukon melua tuossa pienessä
kujakauppalassa -- sitten voitais me matkustaa herroiksi, miten
mielemme teki.
Me maattiin paikallamme ja oltiin hiljaa kello kymmeneen asti; mutta
silloin lähdettiin me lauttoinemme matkaan ja pyrittiin poispäin niin
hyvää vauhtia kuin päästiin; ja lyhtyä emme sytyttäneet ennenkun oltiin
kylliks kaukana kaupungin näkyvistä.
Kun Jim kello neljän aikaan aamulla herätti minut vahtiin, sanoi hän:
"Kuules, Huck, luulekko sä että me saaraan enemmän kuninkaita vieraiksi
tällä matkalla?"
"En, sitä min' en usko."
"No, s'olis hyvä se", sanoi hän. "Käyhän vielä laatuun yks tai pari,
mutta siin'on jo aivan kylliks. Tämä tässä on nyt sikapäissään, ja
herttua ei oo paljo paremmassa tilassa hänkään."
Jim kertoi myös koittaneensa saada kuningasta puhumaan vähän Franskan
kieltä, jotta hän olis saanut kuulla millaiselta se soi; mutta hänen
majesteettinsa sanoi olleensa niin kauvan tässä maassa ja kokeneensa
niin kovia, ett' oli kokonaan unohtanut lapsuutensa kielen.


Yhdeskolmatta luku.

Aurinko oli jo noussut sinä aamuna, mutta me jatkettiin kuitenkin
matkaa, huolimatta käydä maihin niinkuin ennen. Kuningas ja herttua
ryömivät ulos suojasta, ja hyvin he näyttivät ränstyneiltä; mutta
hypättyään jokeen ja uituaan pikkusen, reipastuivat he jotakuinkin.
Aamiaisen jälkeen istui kuningas lautannurkkaan ja veti saappaat
jalastaan ja kääri ylös housunsäärensä ja antoi hauskuudekseen jalkansa
roikkua joessa; sitten sytytti hän piippunsa ja rupes pänttäämään
päähänsä Romeotansa ja Juliaansa. Kun hän oli oppinut tuon roolin
joltisestikin ulkoa, rupes hän ja herttua harjottelemaan sitä yhdessä.
Herttua sai opettaa hälle moneen kertaan, miten jokainen sana oli
lausuttava, miten piti huoata ja pusertaa kättä sydämmelle, ja muita
mokomia temppuja; ja hetken päästä sanoi hän, että kuninkaalta jo rupes
sujumaan teateritoimi aika hyvin; "mutta", sanoi herttua, "ei toki
saa tuolla tavoin ulvoa: _Romeo_! -- aivan kuin lautapää härkä; Sun
täytyy lausua se lempeästi ja arasti ja suloisesti, näin -- Ro-o-o-meo!
silloin se vetelee; Juliahan on kaunis ja hentonen nuori tyttö, hänen
ei sovi mylviä kuin sonni."
No, sitten ottivat he framille pari pitkää miekkaa, jotka herttua oli
veistänyt tammenriu'uista; ja he rupesit harjottamaan miekkailemista
-- ja herttua sanoi olevansa Richard kolmas; ja s'oli oikein muhkeaa,
kun he löylyttivät toinen toistaan ja hyppivät ympäri lautalla kuin
tappelevat koirat. Mutta viimein kompastui kuningas ja putos jokeen,
ja silloin he päättivät levähtää vähän aikaa ja istuivat pakinoimaan
kaikellaisista seikkailuista ja sotkuista, joita heillä ennen aikaan
oli ollut tällä joella.
Puolipäivän jälkeen herttua sanoi:
"Kuules, Capet, meillä pitää olla oikein ensimmäisen luokan näytäntö,
niin että, nähdäkseni, täytyy saada vähän lisää ohjelmaan. Kun meitä
huudetaan esille, pitää ainakin olla jotain ekstraa, jolla me vastataan
kättentaputuksiin."
"Mitä se ekstra on?" kysyi kuningas.
"Jotain kaupan päälle. Minä luulen että minä puolestani tanssin
Ylänkömaan saapaspolskaa tai jotain semmoista; ja sinä -- sinä --
niinpä kyllä -- sinä voit lausua Hamletin monoloogin."
"Hamletin mitä laijia?"
"Hamletin monoloogin, tien mä; paras palanen koko Shakespearessä. Ooh,
s'on ihanaa, kerrassaan suurenmoista! He taputtavat aina käsiään kuin
riivatut. Mulla ei ole sitä kirjassa -- mull'on, jumala paratkoon,
ainoastaan yks nidos -- mutta minä kenties voin paikata sen kokoon
muistista. Älkääppäs hätäilkö; kunhan pasteerailen tässä hetken aikaa,
kenties sukeltaa se ylös muistini pimeästä kellarista."
Hän rupes marssimaan eestakasin lautalla, vahvasti miettien ja
tuon tuostakin rypistellen otsaansa kovasti; välistä veti hän myös
kulmakarvansa korkealle ylös; sitten paiskasi hän kämmenellään päähänsä
ja ikääskuin horjahti takaperin ja puhkui raskaasti; sitten huokasi
hän surkeasti ja sitten näytti jo siltä, kuin hän olis aikonut puheta
poraamaan. Sit' oli oikein liikuttava katsella. Yht'äkkiä sai hän
sitten tolkkua asiasta. Ja hän sanoi, että meidän nyt piti tarkasti
kuunnella. Hän asettui erinomattain juhlalliseen tällinkiin, huitoen
käsillään ilmassa; toinen jalka oli lykättynä ikääskuin pöngäksi
eteenpäin ja pää painui kallelleen taakseppäin, niin että silmät
tuijottivat taivaaseen; ja sitten hän puhuessaan alkoi huutaa ja kiljua
ja purra hammasta ja pullistaa poskiansa, niin että s'oli oikein
hirvittävää; enkä minä koskaan ole nähnyt niin muhkeaa teateripeliä.
Tällainen oli se puhe, jonka hän piti -- minä opin sen varsin pian
ulkoa samassa kuin hän pänttäsi sitä päähän kuninkaalle:
Ollako vai ei, kas sepä vasta kysymys,
Vai käydä miekkaan tuskain tulvaa vastaan,
Kun metsä Birnamin jo ryntää Duncinanin linnaan?
Ken silloin kärsis ajan ilkkua ja vitsaa?
Oi, myrkky hänest' ennen aikaa lopun tehnyt on!
Sä saita! kaikki joit, et pientä tilkkaa mulle suonut!
Täss' on mun puukkoni! Se janoo verta kunnottoman pispan
Ja ell'ei se sitä saa, niin kuolee se janohon!
No, sano tervetulleeks outo vieras Horatio.
Taivaassa ja maas' on paljon,
Jot' ei voi uneksia tietoviisaat.
O, terve, terve, toivorikas onnetar!
Min' olen isäs henki, tuomittu ajaks öisin kulkemaan
Ja päivät paastomahan valkeassa.
Ylevä Caesar kuoli, maaksi muuttui,
Ja reiän tukkeeks tuulta vastaan juuttui;
Hän, joka säikähdytti maailmaa,
Nyt talven myrskyjä saa vastustaa.
Vait, syrjään! Tuossa tulee kuningas!
Tuokaa tänne hevonen, tuokaahan hevonen!
Koko valtakuntani mä annan hevosesta!
Tää seura tässä tietää, ja kai tekin
Olette kuulleet, että raskas synkkyys
Käsittää mieltäni.
Mut sit' ei Hamlet tee, sen kieltää Hamlet.
Ken siis sen tekee? Hulluus. Sillä
Niin kurjaa kohtalot' ei kuultu konsa
Kuin Julian ja hänen Romeonsa.
Horatio, mä kuolen, tuo tuima myrkky
Salpaa hengen multa.
Lähettiläit' en enää kuulla ehdi,
Mut Fortimbras, sen ennustan, saa kruunun.
Pikarit laske pöydälle. Jos Hamlet
Ens iskulla tai toisell' oikein osaa,
Tai kolmannella kerrall' iskuun vastaa,
Niin kaikki tornin tykit laukaiskaa;
Kuningas juopi muistoks Hamletin.
Kuin katse häll' on viekkaan publikaanin!
Mä vihaan hänt', ett' on hän kristitty,
Enemmän toki siit', ett' ilmaiseks hän
Sulasta tyhmyydestä lainoja antaa,
Vähentäin sillä korkomäärän meiltä.
Kuuletteko, Shylock? Mit' on tässä?
Kuva ihanan Portian! Oi, liikkuuko sen silmät?
Signor Antonio, usein, monta kertaa
Olette haukkunut mua Rialtossa
Rahoistani ja koroistani.
Sanoitte pakanaks mua, verikoiraks
Ja sukumekolleni syljitten,
Vaan sen vuoks että omaani mä käytän.
En moista sekavimmaa ole nähnyt,
Niin hurjaa, outoa ja hajanaista,
Kuin kadulla tuon koiran Juutalaisen.
Jalompaa ylimyst' ei päällä maan.
Se mies hänt yksin kiintää maailmaan!
Hiljaa! Eikö tule tuoss' Ofeelia?
Mene -- äl' aukase ne raskaat marmorkidat,
Vaan mene luostariin! -- Mene!
No, ukko kuningas tykkäs että s'oli turkkasen kaunis puhe, eikä
aikaakaan, niin hän osas sen ulkoa alusta loppuun. Näytti siltä, kuin
hän oikein olis ollut luotuna sitä varten; ja kun hän oikein oli
päässyt vauhtiin ja ikääskuin pillastunut, rehki ja rehenteli hän sitä
saarnatessaan ja keikaili ja pöyhisteli ja potki taakseppäin kuin
korskuva hevonen. S'oli oikein komeaa.
Niin pian kuin matkallamme sopi, kävi herttua painattamassa koko joukon
kuulutuksia eli "afissejä"; ja sitten oli parina kolmena päivänä
uivalla lautallamme oikein markkinaelämää, kun he miekkailivat yhteen
mittaan ja äkseerasit noita teateritemppujaan. Eräänä aamuna, kun me jo
oltiin hyvän matkaa Arkansasin Valtion sisäpuolella, tuli näkyviimme
pikkunen kujakauppala[10] syvän lahden perukassa. Me laskettiin
lauttoinemme maihin kappaleen matkaa sen yläpuolella, muutaman pienen
joen suuhun, jok' oli niin sypressipuiden peitossa, että se melkein
oli tunnelin kaltainen; sitten astuttiin me kaikki, pait ei Jimiä,
kanootiin ja melottiin kaupunkiin urkkiaksemme, maksaisko vaivaa ruveta
antamaan näytäntöä siellä.
Me onnistuttiin sillä kertaa vallan hyvin; siell' oli näet muuan
sirkkus-seura, jonka piti esiintyä samana iltapäivänä, ja maalaiskansaa
alkoi jo tulla kylään, muutamat ratsahin, toiset kaikellaisilla
vanhoilla ränstyneillä ajopelillä. Sirkkus-ihmiset aikoivat lähteä
tiehensä illalla, niin että meille sopi hyvin näyttää taitoamme
perästäpäin, kun ihmiset viel' oli koolla. Herttua meni ja hyyräsi
raastuvan salin, ja me alettiin liisteröidä afissejämme talojen
nurkkiin. Tämmöisiä ne olit:
SUURI SHAKESPEARE-NÄYTÄNTÖ!!!
_Ihmeellinen viehätysvoima!_
_Ainoastaan tämä ainoa kerta!_
Maailman mainiot näyttelijät
_David Garrick_, nuorempi, Drury Lane Teaterista Lontoossa,
ja
_Edmund Kean_, vanhempi, Kuninkaallisesta Haymarket Teaterista,
Whitechapelista, Pudding Lanesta, Piccadillystä, Lontoosta,
sekä Euroopan kaikista hoviteatereista,
antavat tän' iltana
Shakespearen kunniaksi ja muistoksi
_Juhlanäytännön_,
jossa esitetään
1. Maailman-mainio palkongi-kohtaus hirvittävästä murhenäytelmästä
ROMEO JA JULIA!!!
Henkilöt: Romeo -- Herra Garrick.
Julia -- Herra Kean.
Ynnä seuran kaikki jäsenet!
Huom.! Uudet puvut, uudet koristukset, uudet näyttämölaitokset!
2. Jännittävä, suurenmoinen, pöyristyttävä
Miekkailukohtaus
Kauheasta näytelmästä
RICHARD III!!!
Henkilöt: Richard III. . . Herra Garrick.
Richmond . . . . Herra Kean.
3. (Useiden pyynnöstä.)
HAMLETIN KUOLEMATON MONOLOOGI!!
Esittää mainehikas Herra Kean,
Joka tässä roolissa on myrskyisellä menestyksellä esiintynyt
300 iltaa peräksyttäin _Pariisissa_!!!
_Huom!_ Sen johdosta, että herrat Garrick ja Kean
ovat sitoutuneet piakkoin esiintymään Euroopan etevimmissä
Hoviteatereissa, annetaan
_Ainoastaan tämä ainoa näytäntö_!
Sisäänpääsymaksu 25 centtiä. Lapset ja palvelusväki 10 centtiä.
Sitten me mentiin pasteerailemaan pitkin kaupunkia. S'oli tuskin muuta
kuin harakanpesä. Sekä kauppapuodit että muut talot olit melkein
kauttaaltaan vanhoja ränstyneitä puuhökkeleitä, jotk'eivät koskaan
liene maalia nähneet; ne ei olleet ees maassa kiinni, vaan seisoivat,
aivan kuin tuulentuvat ilmassa, kolmen neljän jalan korkuisten
paalujen päällä, jott'ei vesi pääsis sisään tulvan aikana. Talojen
ympärillä oli tavallisesti pienet puutarhat, mutta he eivät näkyneet
viljelevän niissä muuta kuin rikkaruohoa ja päivänkukkia ja tunkioita
ja vanhoja kenkäräjiä ja rikottuja pulloja ja vaaterepaleita ja muuta
romua ja roskaa. Aidat eli taketit niiden ympäri oli kokoon-pantu
kaikenkaltaisista erillaisista riu'uista ja laudanpalasista, joit' oli
naulattu kiinni milloin mitäkin, ja ne kallistuivat sekä sinne että
tänne; ja niiss' oli portit, jotka melkein kaikkialla riippuivat kiinni
ainoastaan yhdestä saranasta - ja se päälle päätteeksi tavallisesti oli
nahasta. Muutamat taketit oli olleet valkomaalissa kerran maailmassa,
-- herttua arveli Kristofferi Kolompuksen aikaan. Enimmäkseen näkyivät
siat asustelevan näissä puutarhoissa, ja paikka paikoin olivat ihmiset
ajamassa niitä ulos.
Kaikki kauppapuodit oli yhdellä kadulla. Niiden edustalla oli valkoset
telttikatot, ja niihin tankoihin, jotka kannattivat näitä kattoja,
ruukkasi maalaisväki sitoa hevosensa. Telttikattojen alla oli tyhjiä
pakkalaatikoita, ja näiden päällä istui päivät pitkin kaikellaisia
jätkiä roikkuen, jotka eivät tehneet tämän taivaallista; pureksivat
tupakkamälliä vain ja haukottelit ja syleksivät ja oikoilivat laiskoja
raajojaan -- mokomaakin mustalaisjoukkoa! Heillä oli useimmilla päässä
keltaset olkihatut, suuria kun sateenvarjot, mutta mitään takkia
heillä ei ollut eikä liiviäkään. He puhuttelit kaikki toinen toistaan
ristimänimellä -- Bill ja Buck ja Hank ja Joe ja Andy -- ja puhuivat
vitkalleen ja vähän nenästä ja käyttivät runsaasti kiroussanoja. Sitä
pait seisoi siellä yks retkale melkein kutakin telttatankoa kohden,
syhyttäen selkäänsä sitä vastaan, ja hän piti melkein aina käsiään
housuntaskuissa, pait milloin hän veti ne ulos leikatakseen itselleen
tai lainatakseen toiselta tupakkamällin. Jos rupes kuulemaan heidän
puhettansa, niin oli tämä melkein aina yhtä ja samaa, näin:
"Annappa mulle mälli, Hank."
"Mahotonta -- mullei oo ennää muuta ku yks. Pyyähän Billiltä."
Kenties antoi Bill hälle mällin; kenties hänkin valehteli sanoen,
ett'ei hällä mitään ollut. Muutamilla noista jätkistä ei koskaan
ole penniäkään, eikä edes tupakkamälliä, joka olis heidän omaansa.
He lainaavat kaikki tarpeensa -- sanovat toverille: "Kuules, Jack,
lainaappas mulle mälli, min' annoin vastikään viimeiseni Ben
Thompsonille" -- minkä hän tietysti valehtelee; mutta Jack kyllä
tietää, kenen kanssa hän on tekemisissä, ja vastaa:
"Vai niin, vai _sinäkö_ annoit hälle mällin? Sisares kissan isoäiti sen
antoi, kuuleks. Maksa mulle takasin kaikki ne mällit, ku jo oot saanu
multa lainaks, Lafe Buckner, niin kenties lainaan sulle uuestaan kaks
tynnöriä, saatpa ne päälle päätteeks ilman inträssittä."
"No, mutta mitä saakelia! _oonhan_ mä sulle maksanu takasin."
"Niin, oothan sä -- koko kuus mälliä. Sinä lainasit puotitupakkaa ja
maksoit takasin neekerinkalloilla."
Puotitupakka on tavallista purutupakkaa mustana, rasvaisena rullana,
mutta nämä junkkarit pureksivat enimmäkseen vain kierrettyjä
luonnollisia lehtiä. Kun he lainaavat mällin, niin he tavallisesti
eivät leikkaa sitä irti veitsellä, vaan iskevät siihen hampaansa ja
vetävät sitten käsillään rullasta, kunnes mälli lohkee -- ja silloin
sattuu usein, että tupakan omistaja katselee hyvin surumielisesti
jäännöstä, jonka hän saa takasin, ja sanoo ivallisesti:
"Kuules nyt, anna mulle _mälli_ ja piä sinä _rulla_."
Kaikki kadut ja kujat olit paljasta mutaa, ei mitään muuta kuin mutaa
-- ja tämä muta oli paksua ja mustaa kuin terva, ja _kaikkialla_ oli
sitä parin kolmen tuuman syvältä, mutta paikka paikoin lähes yhden
jalan. Röhkiviä sikoja lönkytti joka taholla. Kesken kaikkia tuli
rapanahkainen emäsika porsasparvineen nahjustaen pitkin katua ja
kallistui kyljelleen keskelle tietä, niin että ihmisten täytyi kiertää
sen ympäri, ja siinä se makasi ojennellen raajojaan ja ummistaen
silmänsä ja liipotellen korviansa, kaikkein porsasten sitä itarasti
imiessä ja sen itsensä näyttäessä tyytyväiseltä kuin olis sille
maksettu siitä päiväpalkkaa. Ja silloin huusi joku jätkä: "Vuss tuonne,
Musti, vuss! vuss!" ja pois karkasi imisä kirkuen hirveästi, koira tai
pari riippuen kummastakin korvasta ja kolme neljä tusinaa kintereissä.
Silloinkos tuli eloa jätkiin! He kohousivat varpailleen ja katsoivat
tuota jahtia jännistynein naamoin ja nauroivat sitä ja oikein nauttivat
melusta. Sitten he jälleen vaipuivat tavalliseen tylsyyteensä, kunnes
siellä syntyi joku koirainkähäkkä tai muuta senkaltaista. Ei mikään
saanut heitä niin hereille ja niin ihastuksiin kuin koiraintappelu --
pait kenties se, kun kaadettiin petroolia kulkukoiran karvoihin ja
sytytettiin se palamaan tai kun sidottiin läkkikastrulli semmoisen
raukan hännänpäähän ja annettiin sen juosta kunnes kaatui kuoliaana
maahan.
Joen puoleisessa kaupungin laidassa pistivät muutamat talot
takapuolineen jyrkän rannan yli ulos joelle, ja ne olit kovasti
koukistuneet ja mutkistuneet ja joka hetki romahtamaisillaan alas.
Niistä oli ihmiset muuttanut pois. Toisista taasen oli virta syönyt
jonkun nurkan alustan, joka sitten riippui ilmassa veden yllä; ja
niissä asui vielä ihmisiä, mutta s'oli vaarallista, sillä millä
hetkellä hyvänsä voi koko talon pituinen kaistale maata luhistua
kerrassaan irti. Toisinaan saattoi lohjeta neljäsosa virstan levyinen
rantavyöhyke ja vähitellen mureta jokeen yhden kesän kuluessa.
Semmoiset kaupungit kuin tämä saavat alinomaa peräytyä taakseppäin,
koska virta lakkaamatta jyrsii niiden alustaa.
Mitä pitemmälle päivää päästiin, sitä tiheämpään tuli kärryjä ja
hevosia kaduille, ja yhä niitä vain oli tulossa lisää. Maalaisilla
oli eväät muassa, ja he söivät niitä istuen ajopeleissään. Runsaasti
juotiin myös viinaa, ja minä näin kolme tappelua. Yhtäkkiä huusi joku:
"Kas tuossa tulloo Boggs ukko! -- tulloo kaupunkiin saa'akseen pikku
kuukaushumalansa -- kattokaas, pojat!"
Kaikki jätkät näkyi kovasti ihastuvan - luulin että h'olit tottuneet
pitämään pilkkapeliä Boggs paran kanssa. Muuan heistä sanoi:
"Kenenkähän suolet hän aikoo panna höyrymään tällä kertaa? Jos hän
olis passittanu hautaan kaikki ne, joita hän on uhannu viime parina
kymmenenä vuonna, niin olis hän tällä haavaa kuulusa mies."
Toinen hyvä sanoi: "Kumpahan ukko rahjus uhkais minua; silloin ei
tarvittis mun pelätä kuolemaa ainakaan tuhanteen vuoteen."
Samassa tuli Boggs ratsastaen täyttä nelistä hevosellaan ja ulvoen ja
kiljuen kuin indiaani. Nyt hän karjui:
"Tie auki! Boggs on sotaretkellä, ja ruumisarkkujen hinta tulloo
nousemaan."
Hän oli päissään ja horjui sinne tänne satulassaan. Kävi jo kuudetta
kymmentä, ja hänen naamansa punotti kovasti. Kaikki huusivat häntä ja
nauroivat ja haukkuivat häntä, ja hän haukkui heitä takasin ja sanoi:
"Oottakkahan vain, kyllähän teiänkin vuoronne tulloo, te sikopaimenet,
mutta mull'ei oo aikaa nyt, mull'on kiire -- min'oon tullu kurjaan
harakanpesäänne pannakseni vanhan översti Sherburnin suolet höyrymään;
'ens paistit, sitten lusikkaruoka', s'on minun sananlaskuni, se."
Nähtyään sattumalta siinä minutkin, ajoi hän täyttä laukkaa vastaani ja
huusi:
"Mistä sin'oot, poika nulikka? Ookko valmis kuolemaan?"
Sitten hän ratsasti poispäin. Minä ikääskuin vähän pelästyin, mutta
muuan mies sanoi:
"Älä oo milläskään. Hän ei tarkota mitään; on aina tolla viisin
olevinaan, kun on pöhnässä. S'on siivoin vanha hupakko koko
Arkansasissa, -- ei tee kirpun pahaa kellekkään, ei selvänä eikä
päissään."
Boggs ratsasti kaupungin isoimman puotitalon eteen ja painoi siinä alas
päätään, nähdäkseen telttakaton alle, ja karjasi sitten:
"Tuuppas ulos luolastas, Sherburn! Tuu ulos ja katto naamaan miestä,
jota oot puijannut petkuttanut. Tuus ulos nyt, niin saa'ahan huviksemme
nähä kun suoles höyryy!"
Siihen malliin hän jatkoi hetken aikaa, viskaten Sherburnille silmiin
kaikki haukkumanimet, mitkä sylky toi suuhun, ja koko katu oli täynnä
ihmisiä -- kuulemassa ja nauramassa ja meluamassa. Yht'äkkiä astui
talosta ulos vanhanpuoleinen pulska mies -- hän oli noin viidenkuudetta
ijältään ja paremmasti puettu kuin kukaan muu tässä kaupungissa -- ja
väkijoukko väistyi syrjälle molemmin puolin, jättääkseen hälle tien
auki. Hän katseli Boggsia hieman ja sanoi sitten hyvin tyyneesti ja
hitaasti:
"Kuules nyt, mies. Min' olen kyllästynyt tähän; mutta minä kestän sitä
kello yhteen asti. Kello yhteen asti, sanon mä, mutt'en kauvemmin;
muista se. Jos sinä sitten vielä kertaakaan aukaset suus, minua
herjatakses, niin syytä itseäs. Sinä voit paeta niin kauvas kuin
tahdot, minä sinut sittenkin löydän. Tiedä se!"
Samassa kääntyi hän kantapäällään ja meni sisään jälleen. Väkijoukko
oli käynyt hyvin vakavaksi; ei kukaan liikkunut paikaltaan eikä kukaan
nauranut enään. Boggs ratsasti poispäin haukkuen Sherburnia suun
täydeltä kadun päähän asti, ja pian hän palasi takasin ja asettui
taaskin talon eteen ja jatkoi herjauksiaan. Joukko miehiä tunkeutui
hänen ympärilleen, ja he kokivat saada häntä herkenemään, mutta
turhaan, hän ei tahtonut; he sanoivat hälle, että kello oli neljännestä
vailla yks ja että hänen nyt ainakin täytyi mennä kotiin -- heti
paikalla. Mutta hän ei ollut heitä kuulevinaan. Hän vain noitui ja
sadatteli tarmonsa takaa ja viskasi hattunsa kuraan ja ratsasti sen
yli, ja sitten hän jälleen läimähytti hevostaan ja ajoi katua alaspäin,
harmaat hiukset liehuen tuulessa. Toinen toisensa perästä koki
houkutella häntä alas hevosen selästä, voidakseen salpata hänet sisään
kunnes hän selvenis humalastaan; mutta kaikki turhaan -- hänen piti
kaikin mokomin laukata katua ylös taas haukkuakseen Sherburnia. Silloin
huusi joku:
"Menkää hakemaan hänen tytärtään! Joutukaa, tuokaa tyttö tänne;
toisinaan tottelee kurja mies häntä. Hän on ainoa, joka voi saa'a hänet
järkiinsä."
Siin' oli joku, joka juoksi hakemaan tyttöä. Minä menin kappaleen
matkaa katua alas ja jäin sinne seisomaan. Noin viiden tai kymmenen
minuutin kuluttua tuli Boggs taasen -- mutta nyt hän ei enään ollut
ratsahin. Hän tuli hoiperrellen kadun poikki minua kohti; ja hän oli
avopäin, ja kaksi hänen ystäväänsä piti häntä kainaloista ja joudutti
hänen kulkuaan. Nyt hän oli hiljaa ja näytti levottomalta eikä enää