Huckleberry Finnin (Tom Sawyerin toverin) seikkailut - 21

Marseljeesin sataman suussa; hän kaivoi itsensä ulos sillä viisin, ja
kuinka kauvan aikaa hältä meni siihen, luulet sä?"
"Enhän tiedä."
"No, arvaappas."
"En tiedä. Kenties puolitoista kuukautta?"
"_Kolmekymmentäseitsemän vuotta_, kuulekkos -- ja hän tuli ulos
Kiinassa. _Siinä_ vangissa oli miestä. Kumpahan tämäkin västinki olis
rakettu kalliolle."
"Mutta _Jim_ ei tunne ketään Kiinassa."
"Niin no, mitä se nyt tähän koskee? Eihän sekään vanki tuntenut siellä
ketään. Sinä et koskaan pysy asiassa."
"No, no, olkoon menneeksi Vähät minä siitä, missä hän tulee ulos,
kunhan hän vain _tulee_ ulos; eikä Jimkään siitä välitä, luulen mä.
Mutta yks juttu on tässä muistettava -- ja s'on se, että Jim on liian
vanha tullakseen kaivetuksi ulos pöytäveitsellä. Hän ei pysy koossa
niin kauvan."
"Hooja, hän pysyy kyllä. Ethän luule, että tässä tarvittais
kolmekymmentäseitsemän vuotta -- kaivamiseen tommosen multamaan läpi?"
"Kauanko luulet siihen menevän, Tom?"
"Niin, nääkkös, me ei uskalleta jatkaa sitä niinkauvan kuin meidän
pitäis, sillä Silas eno saa varmaankin jo ennen pitkää vastauksen
tuolta maatilalta New-Orleansin alapuolella. Silloin saa hän tietää,
ett'ei Jim olekkaan sieltä; ja sitten kai hän laittaa kuulutuksen
Jimistä, tai jotain semmosta. Niin me siis ei hirvitä kaivaa
niinkauvan kuin meidän pitäis. Oikeastaanhan tulis meidän jatkaa työtä
vähintäinkin pari vuotta; mutta se nyt ei käy päinsä. Ja kun nyt aika
saattaa olla täpärällä, niin minun neuvoni on tämä: me kaivetaan sinne
sisään niin sukkelaa kuin voidaan, ja sittenhän voimme _kuvitella_
mielessämme, että m'ollaan kaivettu kolmekymmentäseitsemän vuotta.
Sitten voidaan me siepata hänet ulos ja pötkiä tiehemme hänen kanssaan
niin pian kuin täällä ruvetaan soittamaan hätäkelloa. Niin, se, luulen
mä, on paras tie."
"No, tuohan mielestäni käy laatuun. Kuvitteleminen ei maksa mitään eikä
tuota mitään vaivaa; ja jos siksi tulee, niin suostun minä puolestani
kuvittelemaan, että m'ollaan kaivettu sataviiskymmentä vuotta. Kunhan
kerran tulee vauhtiin, niin samahan s'on paljoko sit' antaa mennä. No,
minä kai pötkin sisään sitten ja sieppaan sieltä pari pöytäveistä?"
"Sieppaa kolme", sanoi Tom; "me tarvitsemme yhden tehdäksemme siitä
sahan."
"Kuules, Tom", sanoin mä, "jos ei s'oo sopimatonta ja jumalatonta, että
sen sanon -- niin tuolla lautojen alla savupirtin seinustalla makaa
todellakin vanha ruostunut saha."
Hän näkyi oikein pahastuvan ja menevän alakuloiseks ja sanoi:
"Eihän maksa vaivaa kokeakkaan sulle mitään opettaa, Huck parka.
Kas niin, laita itses matkaan nyt ja tuo tänne ne veitset -- kolme
kappalta."
Minä tein niin.


Neljästoista luku.

Niin pian kuin me sinä iltana arveltiin kaikkien nukkuneen, kavuttiin
me alas pitkin ukonsyöttiä ja mentiin tuohon suojukseen ja pantiin
salpa ovelle ja otettiin framille kiiltopuumme ja ryhdyttiin työhön. Me
perattiin pois kaikki roskat neljän viiden jalan pituiselta paikalta
alimman hirren vierestä. Tom sanoi, että se paikka oli aivan Jimin
sängyn takana ja että meidän piti kaivautua sisään sängyn alle, sillä
kun Jimin viltti riippui alas lattiaan asti sängyn etupuolelta, niin ei
kukaan mukamas vois aavistaa mitään reikää, nostamatta ylös vilttiä.
No, me kaivettiin ja kaivettiin pöytäveitsillämme kello kolmeen asti
yöllä, ja silloin oltiin me uupuneet kuin ajokoirat, ja käsissämme oli
rakkoja, ja tuskin sittenkään näkyi vielä mitään jälkiä työstämme.
Viimein sanoin minä:
"Kuulehan, Tom Sawyer, tämä ei ole mitään kolmenkymmenenseitsemän
vuoden työtä, vaan kyllä sitä kestää kolmekymmentäkaheksankin; usko
pois!"
Hän ei mitään sanonut, ensimmältä; hän vain huokaili, ja hetken päästä
herkesi hän kaivamasta, ja minä näin, että hän mietiskeli vahvasti.
Viimein sanoi hän:
"Ei kannata, Huck; ei tämä mene. Jos me oltais vankeina, niin s'olis
toista, sillä silloin meill' olis aikaa kuinka monta vuotta hyvänsä,
eikä mitään kiirettä; eikä meidän tarvitsis kaivaa kuin muutama minuuti
päivässä, eikä kätemme menis rakoille, ja me voitais sillä viisin
jatkaa vuosi toisensa perään ja tehdä kaikki kunnollisesti, niinkuin
se työ oikeuden mukaan on tehtävä. Mutta meidän täytyy joutua, aika on
täpärällä. Jos me vielä raadetaan yökausi tällä viisin, niin täytyy
meidän sitten levätä koko viikon parantaaksemme käsiämme -- muuten
niistä ei enää olis pitämään kiinni pöytäveitsestä."
"No, mitä me nyt tehdään, Tom?"
"Kuulehan nyt. Eihän s'ole oikein eikä hyvätapaista eikä laillista
eikä _moraalista_, enkä kuolemaksenikaan tahtois että kukaan saa siitä
tietää -- mutta täss' ei ole muu neuvona; meidän täytyy kaivaa hänet
ulos kuokilla ja _kuvitella_, että n'on veitsiä."
"Kaikkia sinä saivarteletkin, Tom Sawyer", sanoin minä; "no, kuokat ne
nyt on jotakin, ja minä puolestani en välitä vähintäkään siitä, onko
niiden käyttämisessä tuota moraalia ja laillisuutta vai ei. Jos min'
aion varastaa neekerin tai vesimeloonin tai sunnuntaikoulu-kirjan,
niin mitä hittoa se asiaan tulee, millä viisin minä ne varastan. Mitä
minä haluan on neekerini, tai mitä mä haluan on vesimelooni, tai mitä
mä haluan on sunnuntaikoulukirja -- ja jos kuokka on paras ja mukavin
ase, niin sitä minä myös käytän kaivaakseni ulos tuon neekerin tai
vesimeloonin tai sunnuntaikoulu-kirjan; enkä minä jumaliste anna
kuollutta rottaa siitä, mitä sinun paraat kirjailiasi minun aseestani
ajattelevat."
"No", sanoi hän, "tässä käy nyt laatuun kuokat, mutta kuvittelemalla.
Ilman kuvittelemista minä en menis niitä käyttämään, sillä oikea on
aina oikeaa ja väärä on väärää, tiiä se. _Sinähän_ kyllä voisit kaivaa
Jimin ulos kuokalla _ilman_ kuvittelematta sitä pöytäveitseksi, sillä
sin' et tiedä paremmin; mutta se ei käy laatuun mulle, joka tiedän
miten pitää olla. Anna mulle veitsi!"
Häll' oli oma veitsi kädessään, mutta mä ojensin hälle minun. Hän
viskas sen menemään sanoen:
"Anna mulle _veitsi_!"
Min' en tiennyt mitä hän meinas, ensimmältä; mutta tuumasin sitten
hetken aikaa. Hm, jassoo -- aattelin. Kaivelin siinä vähäsen noissa
vanhoissa työkaluissa, kunnes sain kynsiini vanhan lapahakun. Sen
annoin hälle, ja hän alkoi kaivaa sillä sanomatta sanaakaan.
Aina oli hän tommonen. Täynnään kaikenmoista turhanpäiväistä
kunniantuntoa ja kaikenkaltaisia prinsipaaleja.
No, minä puolestani otin lapion, ja siinä me sitten kuokittiin ja
lapioittiin, että multa pyrytti ympärillämme. Me jatkettiin sitä noin
puoli tuntia, kauemmin me ei jaksettu; mutta silloin olikin meillä
jo jommonenkin kolo valmiina. Tultuani huoneeseemme, katsoin ulos
ikkunasta ja näin, miten Tom taas yritteli ylös pitkin ukonsyöttiä;
mutta hän ei päässyt mihinkään helläävien käsiensä takia. Viimein sanoi
hän:
"Ei maksa vaivaa, ei käy. Mitä mä teen? Neuvoppa minua nyt."
"Kyllä", sanoin mä; "mutta se kai ei ole moraalista eikä laillista.
Käyhän ylös rappusia myöten niinkuin minä ja _kuvittele_ niitä
ukonsyötiksi."
Ja niin hän tekikin.
Seuraavana päivänä varasti Tom tinalusikan ja messinkisen
kynttiläjalan talosta, tehdäksemme niistä kyniä Jimille, ja sitä
pait kuus talikynttilää; ja minä sieppasin neekerien mökeistä kolme
tinatalrikkia. Tom sanoi, ett'ei siinä ollut kylliksi mukamas; mutta
minä sanoin, ett'ei kukaan koskaan näkis niitä talrikkeja, jotka
Jim heitti ulos, siks että ne putoisit suorastaan koiranputkiin ja
nokkosiin ikkuna-aukon taakse -- sieltähän voisimme ne sitten hakea,
ja hän vois käyttää niitä toistamiseen. No, siihen jo tyytyi Tomkin ja
sanoi sitten:
"Niin no, nyt me vain saadaan tuumata, miten kaikki kapineet saadaan
sinne Jimille."
"No, herranen aika", sanoin mä, "mitä siin' on muuta, kuin että
pistetään ne sisään reiästä, kun saadaan se valmiiks."
Hän vain katsahti minuun halveksivasti ja mumisi jotain hupakkojen
tuumista, ja sitten alkoi hän miettiä asiaa. Hetken päästä sanoi hän
sitten leiponeensa kokoon pari kolme eri tapaa ja temppua, mutt'
asialla ei ollut mitään kiirettä, sanoi hän; me kerettäis kyllä valita
paras konsti sitten. Kaikkein ensiksi pitäis meidän puhutella Jimiä,
meinas hän.
Sinä yönä luikuttiin me alas pitkin ukonsyöttiä vähä kello kymmenen
jälkeen, ja meill' oli kynttilä muassamme, ja me kuunneltiin
ikkuna-aukon alla ja kuultiin miten Jim kuorsasi. Sitten ryhdyttiin
me taas työhön, ja puolen kolmatta tunnin päästä oli meillä reikä
valmiina. Me ryömittiin siitä Jimin sängyn alle ja sisään majaan ja
sytytettiin kynttilä. Sitten herätimme hänet hiljaa, ja nähdessään
meidät lensi hän niin iloseksi, ett' oli puhjeta itkemään ja sanoi
meitä rakkaiksi lapsikseen ja jumala ties miksi; ja sitten pyysi hän
meitä hankkimaan jotain viilaa ja viilaamaan hänen ketjunsa poikki,
niin että me päästäis pujahtamaan tiehemme viipymättä. Mutta Tom
selitti hälle, että s'olis kaikkia sääntöjä vastaan, se semmonen
karkaus, ja kertoi hälle sitten kaikki tuumamme ja miten me voitais
niitä hädän tullen muutella; eikä Jimin mukamas tarvitsis ollenkaan
pelätä, kyllä hän vapaaksi pääsis, s'oli _vissiä_ se. No, Jim hän
tyytyi mihin hyvänsä; ja me istuttiin ja juteltiin vanhoista ajoista
ja jos jostakin; ja viimein kertoi Jim, että Silas eno ruukkasi tulla
sinne sisään joka päivä tai joka toinen päivä pitämään rukousta
hänen kanssaan, ja Sally täti katsomaan, että häll' oli hyvä olla ja
kyllikseen syömistä. Silloin sanoi yht'äkkiä Tom:
"_Nyt_ mä tiedän. Me lähetetään sulle kapineet heidän kauttaan."
Minä sanoin:
"Ei, ei -- sehän nyt suorastaan olis oikein tyhmeliinin tuumia."
Mutta Tom ei ollut minua kuulevinaan, vaan kävi suoraan päälle vain.
Semmonen oli hänen tapansa, kun hän kerran oli saanut jotakin päähänsä.
Ja sitten hän kertoi Jimille, miten me leipoisimme köysitikkaat
piirakkaan ja lähettäisimme hälle sen ja muita isompia kapineita Nat'in
kautta -- Nat oli sen neekerin nimi, joka häntä ruokki -- ja Jimin
piti olla varuillaan eikä ällistyä eikä antaa Natin huomata mitään;
ja pienempiä kapineita pistettäis me enon taskuihin, ja Jimin täytyi
ne sieltä varastaa; ja muita pikkukaluja sidottais me kiinni Sally
tädin vyöliinannauhaan tai pistettäis hänen vyöliinantaskuunsa, jos
niin sopi. Ja sitten Tom kertoi mitä kaikkia me lähetettäis hälle
varastettavaks ja mitä hän niillä tekis. Niinpä piti Jimin muun muassa
kirjottaa päiväkirjaa paidalle _verellänsä_; no, ja muuta senkaltaista
äksänpäksää. Tom ei voinut saada päähänsä, mitä hyötyä noista kaikista
tempuista olis, mutta sanoi että me, ku oltiin valkosia, kyllä tiettäis
mikä oli parahinta, ja lupasi tehdä aivan niinkuin Tom oli määrännyt.
Jimillä oli hätävarapiippuja ja tupakkaa, niin että meill' oli oikein
juhlahetki siellä hänen luonaan. Sitten me ryömittiin ulos reiästä
jälleen ja pötkittiin kotiin ja kömpittiin nukkumaan, ja kätemme olit
kuin niit' olis pureksittu. Tom oli ilonen kuin harakka ja sanoi,
ett'ei hällä vielä koskaan eläissään ollut ollut niin hauskaa; ja
hän vain toivoi, että me saatais jatkaa Jimin pelastamista kaiken
ikäämme ja sitten jättää hänet perinnöksi lapsillemme, että heilläkin
olis yhtä hauskaa; hän myös vahvasti uskoi, että Jim tulis tykkäämään
vanki-elämästään yhä enemmän ja enemmän, mitä mukaa hän siihen tottuis.
Hän arveli, että tuota pelastustyötä sillä viisin voitais venyttää noin
kaheksankymmentä vuotta eelleen, ja kaikki, ku sit' olit hommanneet,
tulisivat kuuluisaksi historiassa.
Aamulla mentiin me alas halkopinolle ja hakkasimme messinkisen
kynttiläjalan sopiviin palasiin, ja Tom pisti sekä ne että tinalusikan
taskuunsa. Sitten mentiin me neekerimajoille, ja samalla kun minä
juttelin Natin kanssa, leipoi Tom sukkelasti palasen kynttiläjalkaa
muutaman leipäkakun sisään, jok' oli Natin pytyn päällä; ja sitten
seurattiin me Nattia nähdäksemme, miten asia menis, ja se meni
mainiosti. Jim haukkasi palasen leipäkakusta ja oli pureksia mäsäksi
kaikki hampaansa; eikä mikään maailmassa saattanut olla tyylikkäämpää,
sanoi Tom. Jim hoiti peliään kuin mies; oli vain olevinaan kuin olis
purrut pieneen kiveen tai johonki semmoseen, jota niin usein ruukkaa
olla leivässä; mutta sitten hän ei enää koskaan purrut mihinkään,
tokasematta kahvelia sen läpi parista kolmesta paikasta.
Seistessämme siinä himmeässä valossa, tuli pari koiraa sukeltaen ylös
Jimin sängyn alta; ja mitäs ollakkaan! niiden perästä tulla puikahti
koko parvi, toinen toisensa jälkeen; ja yht'äkkiä oli koko ykstoista
koiraa siinä vilkkaasti nuuskimassa ja heiluttamassa häntiään, niin
että meillä tuskin oli sijaa hengittää. Kas niin! me olimme jättäneet
lautakatoksen oven auki. Nat neekeri ulvomaan aivan kauheasti ja
huutamaan "noidat, noidat!" ja hän kuppuroi kumoon koirain sekaan
lattialle ja voivotteli siinä hyvän aikaa kuin kuoleman kynsissä. Tom
potkas oven auki seppo selälleen ja heitti ulos lihapalasen Jimin
pytystä; ja koirat tietysti heti perästä. Ja tuossa paikassa oli Tomkin
ulkona ja takasin taas -- ja salpas oven, ja minä kyllä ymmärsin,
että hän nyt oli pannut kiinni sen toisenkin oven. Sitten rupes hän
juttelemaan tuon neekeri paran kanssa ja mielisteli häntä ja kysyi
hältä, oliko hän taaskin näkevinään jotain. Ja Nat nousi istualle ja
katseli pelko naamassaan ympärilleen, ja sanoi sitten:
"Jaa-a, herra Sid, sanokaahan että min' oon hullu, mutta jumalavita
luulenki nähäneeni koko miljoonan koiria, vai oliko ne piruja, täällä
sisässä vastikkään. Niin, niin, minä _tunsin_ niitä ruumiillani,
tunsinpa totta jumaliste; n'oli kaikki niskassani. Jospahan vain
kerranki saisin kynsiini yhyrenkään noista riivatun noi'ista, niin --
mutta paras olis, että ne pysys minusta kaukana."
Tom sanoi:
"No, minäpä sanon mitä minä aattelen. Minkähän tähen tulevat ne aina
tänne justiin tään karkuneekerin ruoka-aikana? Joo -- sentähen, ett'
ovat nälissään, ymmärräkkös. Sinun täytyy tehdä niille noitapiirakka,
s'on vissi se."
"Mutta hyvänen aika, herra Sid, miten minä osaisin teherä mittään
semmosta? Enhän oo kuullu puhuttavankaan mokomista piirakoista ennen."
"No, koska niin on, niin minä teen sen itse."
"No, voi, voi, taharotteko toellaki teherä mulle semmosen, herra Sid?
Jumala teitä siunakkoon siitä! Minä suutelen jalakojanne, jos teette
mulle noitapiirakan, herra Sid."
"No, no, minä teen sen sinun tähtes, koska sin' oot ollut meille hyvä
ja huviksemme näyttänyt meille karkuneekerin. Mutta sun täytyy olla
turkkasen varovainen. Kun me tullaan likelle, pitää sun kääntyä meihin
selin; ja mitä ikinä me pistetäänkin pyttyyn, niin sin' et saa olla
siitä tietävinäs. Ja älä katso sinä päältä, kun Jim ottaa tavarat
pytystä -- muuten saattaa tuho tulla; ja älä helkkarissa _koske_ noihin
noitakaluihin."
"Minäkö menisin _koskemaan_ mokomaan pirunpaistiin? Ee-i, en
sormenpäällänikään, en vaikka saisin satatuhatta kymmentä miljoonaa
dollaria."


Viidestoista luku.

No, se seikka oli siis selvillä. Sitten mentiin me tiehemme ja
luistettiin sen romuläjän luo takapihalle, joss' oli vanhoja kenkiä
ja repaleita ja särkyneitä pulloja ja kaikellaista muuta roskaa; ja
siinä me tongittiin hetken aikaa, kunnes löysimme vanhan pesupaljun,
joss' oli reikiä, jotka me tukittiin kiinni niin hyvin kuin voitiin,
leipoaksemme siinä piirakan, ja me otimme sen alas kellariin ja
varastimme sen täyteen jauhoja; ja sitten me mentiin aamiaiselle
ja löydettiin pari pärekattonaulaa, joita Tom sanoi sopiviksi
valtiovangille, joka tahtoi kirjottaa nimensä ja kaikki surulliset
ajatuksensa vankikoppinsa seinään; ja toisen näistä nauloista pistimme
me Sally tädin vyöliinan taskuun, kun vyöliina sattui venymään
tuolinkarmilla, ja toisen naulan taasen tukimme me Silas enon
hatunnauhan taakse, kun hattu oli piirongin päällä; sillä me kuultiin,
kun lapset sanoivat, että pappa ja mamma aamupäivällä aikoivat mennä
katsomaan tuota karkuneekeriä; ja sitten me syötiin aamiaista, ja Tom
pisti tinalusikan Silas enon takintaskuun, ja Sally täti ei vielä ollut
sisällä, niin että me saatiin odottaa vähän aikaa.
Ja kun hän tuli, oli hän kuuma ja punanen ja suuttunut ja malttoi
tuskin odottaa kunnes ruokarukous oli luettu. Kaataen kahvia kuppiin
toisella kädellään ja toisella vähän tukistaen nuorinta lastaan, sanoi
hän:
"Min' oon nyt hakenut jos jostakin, ja min' en totta maarian ymmärrä,
mihin sinun toinen paitas on joutunut."
Minun sydämmeni pomsahti alas suoraa päätä keuhkon ja maksan ja muiden
sisälmyksien väliin, ja iso palanen kovaa leipää kirposi kurkustani
sen perään ja törmäsi puoli tiessä yhteen ankaran yskän kanssa, niin
että se kimmahti takasin ja lensi kuin ammuttuna pöydän yli ja osui
suorastaan nuorimman lapsen silmään, niin että tuo kakara rupes
kiemuroimaan kuin onkimato ja ulvomaan kuin indiaani rynnätessään
sotaan; ja Tomkin puolestaan meni vähän kalpeaksi nenän tienoilta; ja
noin neljäsosa minuutin kuluessa olisin minä myynyt itseni puolesta
ostohinnasta, jos joku hyvä ihminen olis tarjonnut. Mutta sitten me
taasen toinnuttiin ja tultiin entisilleen -- s'oli vain tuo äkkinäinen
yllätys, joka niin oli painanut kaiken potramielemme lakoon. Silas eno
sanoi:
"Niin, kyllä s'on kummallista, min' en sit' ymmärrä. Minä muistan
varmaan, että minä riisuin sen _päältäni_, sillä -- --"
"Sillä sulla kaiketi ei oo muuta kuin yks _päälläs_! Niin! Kyllähän
minäkin tien, että sinä riisuit sen päältäs, ja minä tien sen paremmin
kuin sinun mainio muistis, sillä minä näin omin silmin eilen, että se
riippui pyykkinuoralla. Mutta nyt se ei oo siinä -- ja sinä saat pukea
päälles punasen villapaidan, siks kun minä saan aikaa neuloa sulle
uutta. Siitä tulee jo kolmas kahessa vuodessa; enhän totta maarian enää
ennätä muuta kuin pitää sinua paidoissa. Min' en saata ymmärtää, mihin
sä ne hukkaatkin kaikki. Luulishan toki, että mies _sinun ijälläs_ osaa
pitää paitaansa tallella."
"No, no, muijaseni, koenhan minä parastani. Mutt' eihän se nyt oo
yksinään minun syyni, sill' enhän minä niitä nää enkä pidä mitään lukua
niistä, jos ei mull' oo niitä päälläni; enkä minä uskois, ett' oon
hukannut mitään paitaa silloin kun s'on ollut _päälläni_."
"Jaha, sekös vielä puuttuis, Silas -- mutta kai sinä tekisit senkin,
jos voisit. Eikä s'oo vain paitas, jok' on poissa. Yks lusikka on myös
hävinnyt; niit' oli kymmenen, ja nyt on vain yheksän. Kai on vasikka
vetänyt pois paidan, aattelen mä, mutta se ei oo voinut viedä lusikkaa;
se nyt on vissi se."
"Onko mitään muuta poissa, Sally?"
"Onpa niinkin -- kuus _talikynttilää_. No, rotat on saattanut viedä
ne, ja kumma kyllä, ett'ei n'oo vienyt koko taloa, kun sinä aina sanot
meneväs tukkimaan niiltä reiät etkä koskaan sitä tee; ja jos ne ei olis
niin tyhmiä, niin ne nukkuisivat sinun tukassas, Silas -- _sinä_ et
tietäis siitä mitään."
"Jaa, jaa, muijaseni, s'on minun syyni, s'on minun syyni. Mutta
huomenna meen minä tukkimaan nuo reiät."
"Ooh, min' en pitäis kiirettä, tulevana vuonna sopii yhtä hyvin.
Matilda Angelina Araminta _Phelps_!"
Lapsi veti sukkelasti käpälänsä pois sokurirasiasta. Samassa tuli
neekerivaimo ovesta sisään sanoen:
"Rouva, yks lakana on hävinnyt."
"_Lakana_! No, mutta Herra hallikkoon!"
"Minä meen tukkimaan nuo rotanreiät jo _tänäpänä_", sanoi Silas eno,
näyttäen hyvin nololta.
"Puhu nyt roskaa! -- luulekko että rotat on vienyt _lakanan_. Mihin
s'on joutunut, Liisa?"
"Niin, herra jesta, ku sen tietäsin, rouva. S'oli pyykkinuoralla viel'
eilen, mutta ny s'on hukkunu; sit' ei oo siin' ennää."
"Minä luulen että maailman loppu on tullut. Enhän ikipäivinäni oo
tämmöstä nähnyt. Paita ja lakana ja lusikka ja kuus kyntt -- --"
"Rouva", huusi sisään törmäten toinen palvelustyttö, "yks messinkinen
kynttiläjalaka on poissa."
"Tahokko mennä tiehes, sinä homssu, tai min' annan sulle!"
Hän oikein sähisi, kuin kissa. Minä rupesin tuumaamaan, ett' eiköhän
täss' olis paras pujahtaa tiehensä ja mennä metsään, kunnes rajuilma
vähän lauhtuis. Hän torui ja tirskui ja pauhasi yhteen menoon hyvän
aikaa, eikä kukaan muu uskaltanut hiiskua sanaakaan; ja yht'äkkiä Silas
enon naama lensi kovin pitkäksi, ja hän veti lusikan ylös taskustaan.
Sally täti vaikeni ja jäi seisomaan suu selällään ja kädet ilmassa; ja
minä puolestani toivoin, ett' olisin ollut Jerusalemissa tai jossain
muussa paikassa. Mutta hiukan toinnuttuaan, sanoi Sally täti:
"Kas niin! _justiin_ niinkuin minä arvasin. Sull' on ollut se taskussa
koko ajan, ja totta maar luulenki, että sull' on siellä ne muukkin.
Miten se tuli sinne?"
"Niin, en totisesti minä tiedä, muijaseni", sanoi ukko hyvin sävysästi
puolustuksekseen. "Minä tutkin saarnatekstiäni Apostolein teoin
seitsemännestätoista luvusta ennen aamiaista, nääkkös, ja s'on
mahdollista, että minä pistin taskuuni lusikan, aikoessani pistää
siihen Testamenttini, ja niin se mahtaa ollakkin, sillä Testamenttia
mull' ei oo taskussani, mutta minäpä menen katsomaan, ja jos
Testamentti on siellä kuin se oli, niin s'on selvää, ett'en minä pannut
sitä taskuuni, vaan otin sen sijaan lusikan, ja -- --"
"Ooh, mutt' olehan jo vaiti, Herran nimessä! ulos täältä jokikinen
sorkka, heti paikalla, ja pysykää minusta kaukana, kunnes ennätän
tointua vähäsen."
Kun ukko otti hattunsa, putosi pärekattonaula lattialle, ja hän otti
sen siivosti ylös ja pani sen hattuhyllylle eikä sanonut yhtään sanaa.
Ulos tultuamme sanoi Tom:
"Hm, siit' ei ole mitään hyötyä, ett' enää lähetetään kapineita hänen
kauttaan. Mutta hän teki meille yhtäkaikki hyväntyön tuon lusikan
suhteen, tietämättään mitä teki; mennään nyt me ja tehdään hälle hyvä
työ hänen tietämättään -- tukitaan nuo rotanreiät."
Niitä oli iso joukko alaalla kellarissa, ja meiltä meni koko tunti
niiden tukkimiseen, mutta silloin olikin työ hyvin tehty, ja me oltiin
menossa pois. Mutta silloin kuultiin me askeleita portaissa, ja me
sammutettiin kynttilämme ja mentiin piiloon. S'oli ukko ku tuli,
kynttilä toisessa kädessä ja pieni rykelmä lautapalasia toisessa. Hän
nahjusti toiselta rotanreiältä toiselle, kunnes hän oli katsellut
niitä kaikkia; ja silloin seisahtui hän ja seisoi noin viis minuutia,
tuumiskellen vain ja tiputtaen talia maahan kynttilästä. Sitten kääntyi
hän hiljaisesti ja uneksien rappusiin päin ja mumisi itsekseen:
"Jaa, jaa -- minä en kuolemaksenikaan muista milloin min' oon sen
tehnyt, mutta tehty se vain on. Eikä kukaan voi syyttää minua rottain
takia. Mutta mitäpä tuosta nyt enää. Annetaan olla."
Ja niin hän astui ylös rappusia taas mumisten yhä itsekseen. S'oli
tavattoman siivo ja hyväluontoinen ukko. Ja niin on hän vielä tänä
päivänäkin.
Tom mietiskeli vahvasti, miten me saisimme kynsiimme lusikan taas.
Keksittyään viimein keinon, sanoi hän mulle, miten meidän pitäis
tehdä; ja sitten istuttiin me odottamaan lusikkakorin viereen, kunnes
Sally täti tulisi; ja kun hän tuli, rupes Tom niitä lukemaan ja
latelemaan niitä toiselle puolelle, ja samassa pistin minä yhden niistä
takinhihaani, ja Tom sanoi:
"Kuulkas, täti, täss' ei nytkään ole muuta kuin yheksän lusikkaa."
Täti sanoi:
"Juoskaa ulos leikkimään te ja älkää otelko siinä. Tienhän minä
paremmin, joka justiin ne luin."
"Niin, mutta min' oon lukenut ne kaks kertaa, ja niit' ei ole muuta
kuin yheksän."
Hän näytti suuttuneelta, mutta tuli kuitenkin pöydän viereen ja rupes
niitä lukemaan.
"No, mutta totta totisesti -- yheksän vain. Mitä, mitä tämä tietää?
Luenpa ne vieläkin kerran."
Minä pistin siihen salavihkaa sen, joka mull' oli takinhihassani, ja
laskettuaan uudestaan sanoi hän:
"No, kas niin! Totta maarian onkin niitä _kymmenen_ taas!" ja hän
näytti kovin ällistyneeltä. Mutta Tom sanoi:
"Sitä _min'_ en usko, hyvä täti."
"Ekkö nähnyt, että mä ne luin, poika naskali?"
"Kyllä, mutta -- --"
"No, niin luen minä ne sitten vieläkin kerran."
Minä sieppasin siitä jälleen pois yhden, ja tietysti siinä sitten
sillä kertaa taas oli vain yheksän. Täti parka oikein vapisi päästä
kantapäähän, niin hän oli suuttunut. Mutta miten hän niitä lukikin,
niin joka kerta tuli aina toisin -- milloin yheksän, milloin kymmenen.
Raivostuneena sieppasi hän viimein korin ja lennätti sen läpi koko
huoneen ja oli tehdä kissasta raajarikon; ja sitten käski hän meidän
pötkiä pellolle ja jättää hänet rauhaan, ja jos me tultais hänen
näkyviinsä ennen päivällistä, niin Jumala varjelkoon meitä! No, meill'
oli tuo onneton lusikka hallussamme, ja samassa kun hän passitti meidät
ulos, annoimme me sen luistaa hänen vyöliinantaskuunsa; ja Jim sai
sen, niinkuin tuon naulankin, aivan oikein ennen kello kahtatoista. Me
oltiin hyvin tyytyväiset tähän hommaan, ja Tom sanoi, että se ansaitsi
kaksinkerroinkin sen vaivan, mikä siihen meni -- sillä, sanoi hän,
_nyt_ ei Sally täti vois lukea lusikoitaan, vaikka seisois päällään,
koska hän ei vois luottaa omaan laskuunsa, jos lukiskin ne oikein;
hän oli mukamas nyt ainakin kolmeksi päiväksi lukenut päänsä niin
pyörälle, että hän uhkais tappaa jokaisen, joka pyytäis häntä lukemaan
lusikoitansa uudestaan.
Sitten me illalla panimme lakanan jälleen nuoralleen ja varastimme
toisen tädin huoneesta: ja taas me panimme senkin takasin ja varastimme
sen uudestaan, ja saman tempun uudistimme sitten vielä pari kertaa,
kunnes hän ei enää tietänyt kuinka monta lakanaa häll' oli ja viimein
sanoi, ett'ei hän siitä _välittänyt_ eikä enää rupeis tuhlaamaan
loppuakin sielustaan niiden tähden eikä menis niitä räknäämään, vaikka
hänen henkeään kysyttäis -- hän tahtoi ennen kuolla.
No, kaikki oli nyt hyvin; piirakka vain oli vielä tekemättä, ja se
saattoi meille turkkasen paljo vaivaa. Me laitoimme tulen metsään,
paistaaksemme sen siellä, mutta siit' ei tahtonut mitään tulla. Me
menetettiin hyvin paljo jauhoja ja pantiin monta päivää yritykseen,
ja me saatiin palohaavoja käpäliimme, ja silmämme rupesit pahasti
kirvelemään alituisesta savusta. Meidän piti, näettekös, vain saada
ontelo korppu, johon sitten köysitikkaat pistettäis; mutta me ei
tiedetty, miten hitolla se saatais pysymään koossa. Viimein keksimme
kuitenkin oikean konstin -- ja s'oli se, että köysitikkaat paistettiin
mukaan, sinne piirakan sisään. Me istuttiin muuan yökausi siellä Jimin
luona ja revittiin lakana kapeihin liuskaleihin ja punottiin ne yhteen,
niin että viimein saatiin köysi niin sievä ja tyylikäs, että siihen
pulskasti olis saattanut hirttää kenen hyvänsä. Me kuviteltiin, että
sen tekemiseen oli meiltä mennyt ummelleen yheksän kuukautta.
Ja aamupäivällä me sitten otimme sen mukaan metsään, mutta se ei
tahtonut mahtua piirakkaan. Kun s'oli tehty koko lakanasta sillä
viisin, niin siin' oli köyttä kylliksi neljäänkymmeneen piirakkaan,
jos siks' olis tullut, ja sitä paitse vielä soppaan ja soosiin ja
jälkiruokiin.
Me heitettiin siis pois kaikki, mitä me ei tarvittu, ja pidettiin
vain niin paljon kuin mahtui piirakkaan. Me ei voitu keittää mitään
piirakkaa tuossa vanhassa astiassa, joka meill' oli sitä varten,
sillä me pelättiin, että sen juotokset sulaisivat; mutta Silas
enolla oli vanha messinkinen vuoteenlämmittäjä, josta hän kovasti
ylpeili, siks' että s'oli ollut erään hänen esi-isänsä oma, pitkällä
puuvarrella, jok' oli tullut tänne Englannista Wilhelm Valloittajan
kanssa Toukokukassa[15] tai jossain muussa noista vanhoista laivoista
ja jota säilytettiin vinnillä vanhojen ruukkujen kanssa, joita he
pitivät arvossa, ei sentähden, että niill' olis ollut mitään arvoa,
vaan sentähden, että n'olit muistoja, tykkäsit he -- ja sen kaappasimme
me ja veimme metsään ja hivelimme taikinaa sen syrjiin ja panimme
köysitikkaat sisään ja peitimme sen taikinakannella ja panimme sitten
messinkikannen päälle ja hehkuvia hiiliä tämän päälle, ja kvartin
tunnin päästä oli meillä piirakka, jota jumaliste kelpas katsoa. Mutta
se, joka ryhtyi syömään sitä piirakkaa, se kyllä teki viisaammin, jos
sitä ennen tilas itselleen pari tynnyriä hammaspuikkoja, sillä siinä
ateriassa antais totta maarian köysitikkaat tarpeeksi työtä.
Nat ei katsonut sinneppäin, kun me panimme noitapiirakan Jimin pyttyyn;
ja sinne me myös pistettiin kolme tinatalrikkia ruokien alle. Ja Jim
sai kaikki tyyni aikanansa, ja jäätyään yksikseen, survasi hän reiän