Huckleberry Finnin (Tom Sawyerin toverin) seikkailut - 05

muutamia, mutta Jim pani kovasti vastaan, sanoen että se merkitsi
kuolemaa mukamas. Hän sanoi, että hänen isänsä kerran makasi hyvin
kipeänä, ja yks heistä silloin pyydysti linnun, ja nyt sanoi hänen
mummunsa että hänen isänsä kuolis, ja hän kuolikin.
Jim sanoi myöskin ett'ei koskaan pidä räknätä niitä aineita, joita
keitetään päivälliseksi; se mukamas tietää kovaa onnea. Eikä myöskään
pidä puistaa leipämuruja pöytäliinasta auringon laskettua, sanoi
hän; se tietää sekin kovaa onnea. Hän sanoi, että jos jollakin on
mehiläispesä ja hän kuolee, niin pitää räknätä mehiläiset ennen
auringonnousua ens' aamuna; muuten mukamas mehiläiset kaikki
sairastuvat ja jättävät työnsä ja kuolevat. Jim sanoi, että mehiläiset
ei pistä hupattoja; mutta sitä minä en uskonut, sillä minä olin
koetellut niitä kerran pari, ja ne ei pistänyt minua.
Olinhan kuullut yhtä ja toista tänkaltaisista asioista ennen, mutt'en
suinkaan kaikkia. Jim, hän tunsi kaikellaiset merkit ja enteet. Hän
sanoi ylimalkain tietävänsä kaikki. Minä sanoin, että näytti siltä,
kuin hän tuntis ainoastaan pahat merkit, ja kysyin, eikö hän tietäisi
mitään hyviäkin. Silloin sanoi hän:
"Niitä ei ole paljon, ja mitä hyötyä niistä oliskaan? Jos jottai hyvvää
tapahtuu, niin ennättäähän aina _sen_ saara tietää." Ja sitten hän
sanoi: "Jos sulla on paljon karvoja käsivarsissa ja rinnassa, niin se
merkittee, että sinusta tulloo rikas mies. No, _se_ nyt sentään voi
olla hyvä tietää, sillä jos oot köyhä ennastaan ja köyhyys mielestäs
kestää liian kauvan, niin saattaahan tapahtua, että meet tappamaan
ittes suutuksissas. Mutta jos tuosta merkistä näet, että kerran
mailmassa tuut rikkaaks, niin voit malttaa mieltäs ja orottaa; voit
kenties saara lainakskin rahhoo, kun rintakarvat on niinku takauksessa."
"Onko sulla paljon karvoja käsivarsissa ja rinnassa, Jim?"
"Senhän näet."
"No, ootko sinä sitten rikas, sinä?"
"Enhän oo, mutta min'oon kerran ollu rikas ja kukaties tuun rikkaaks
vieläkin. Olihan mulla, nääkkös, kerran koko neljätoista dollaria,
mutta kova onni tahtoi että rupesin pikuleeraamaan, ja siilon meni
kaikki tyyni h -- vettiin taas."
"Millä sinä pekuleerasit, Jim?"
"Karjakaupalla, tiiäkkös. Sijotin kymmenen dollaria lehemään. Mutta
sitä en tee toiste. Eräänä päivänä tuo lehemä peto petti minut ja
kuoli."
"Ja sinä menetit kymppis."
"En kokonaan. Menetin vain noin yhyreksän dollaria, sillä minä möin
nahan ja talin yhyrestä dollarista ja kymmenestä centistä."
"No, silloinhan sulia vielä oli viis dollaria ja kymmenen centtiä
jälellä. Pekuleerasitko vielä niilläkin?"
"Pikuleerasin. Muistathan tuota vanahan patruuna Bradishin puujalka
neekeriä? Hän perusti tommosen pankin ja sanoi, että jokainen, joka
panis siihen yhyren dollarin, sais vuoren loputtua nelijä dollaria.
No, kaikki pitäjän neekerit pani rahoja puujalan pankkiin, mutta
eihän niill'ollu kelläkään siihen paljon panemista. Minä olin ainoa
varakkaampi; ja minä tietysti vaarin että mun piti saara enemmän
kuin nelijä dollaria voittoo. Jos en saa mitä taharon, sanoin mä,
niin perustan minä pankin itte, piru vie teenkin niin. No, patruunan
puujalka rupes pelekäämään 'kilpailua', kuten hän sano, sill'eihän
kannattas kaks pankkia, meinas hän; ja sitte hän sano, että jos minä
tahtosin panna nuo viis dollariani hänen pankkiins, niin minä vuoren
lopussa saisin vissisti kolomekymmentäviis dollaria.
"No, se nyt rupeis vetelemään, tykkäsin mä, ja niinpä paninkin rahani
pankkiin; tuumasin sitte, kun saisin ne kolomekymmentäviis dollaria,
ruveta tekemään ahväärejä heti ja koota paljon, paljon. Tapasin erään
neekerin, nimeltä Bob, jok'oli kaapannut lankkulautan, jost'ei hänen
isäntänsä mittään tienny. Minä nyt ostin Bobilta tään lautan ja sanoin,
että hän sais ne kolomekymmentäviis dollaria kun vuosi olis loppunu.
Mutta -- onko maar mokomaa kuultu? Yöllä kävi joku roisto varastamassa
koko lankkulautan, ja seuraavana päivänä tulee tuo p--leen puujalka
neekeri sanoen että pankki oli 'lakkauttanut maksunsa' mukamas. Ja
aivan oikein; me emmä saanu penniäkään."
"No, mitä teit sinä kymmenellä centilläs, Jim?"
"Joo, minä tuumasin sillä pittää lystiä pikkusen, mutta sitte näin mä
semmosta unta, että mun piti antaa ne yhyrelle neekerille, jonka nimi
oli Balum -- niin, ne haukkuu häntä kylän kesken Pöllö-Balumiksi, sillä
ompahan ikääsku vähän yksinkertanen, mies parka. Mutta häll'on hyvä
lykky, sitä sannoo kaikki; ja minä näin, että mull'oli hiton huono
lykky. No, minä näin siinä unessa, että jos Balum sais ne kymmenen
centtiä, niin minä voittasin niillä paljon. No, Balum otti rahat, ja
sitte kuuli hän sunnuntaina kirkossa, kun pappi sano, että joka antaa
köyhille, hän lainaa Herralle ja saapi satakertasesti takasin. Ja
paikalla pistää Pöllö-Balum minun kymmenen centtiäni haaviin ja istuu
sitte orottamaan mitä siitä lähtis."
"No, mitä siitä lähti, Jim?"
"Mitäkö siitä lähti? Ei niin mittään, ei yhtään penniä. Rahani oli
mennyttä kalua, eikä Pöllö-Balumkaan saanu eres mit'oli pannu. Johan
nyt! Ja minä en, piru vie, ennää lainaa pois rahojani sillä viisin.
Tuo pappi ei kelepaa takaukseen; hän on petkuttaja. Olisin eres saanu
takasin kymmenen centtini, ilman inträssii. Mutta sinne meni jumaliste
koko pääomakin."
"No, no, Jim. Eihän siitä nyt mitään. Tiedäthän että kuitenkin kerran
maailmassa tulet rikkaaks, jos saat elää kaikkine karvoines."
"No niin. Ja oikeimmittee oonkin minä upporikas nyt jo. Onhan, nääkkös,
mulla nyt omana tää ruumiini ja sieluni, ja niiren hinta on kahareksan
sattaa dollaria. Kumpahan mulla vain olis ne selevässä rahassa! En
parempaa pyytäskään."


Yhdeksäs luku.

Olin saanut päähäni, että meidän piti mennä katsomaan muuatta paikkaa
keskellä saarta, jonka olin löytänyt retkeillessäni siellä ympäri. No,
me mentiinkin nyt, eikä siinä kauvan viipynyt ennenkun olimme perillä,
sillä olihan koko saari ainoastaan kolme virstaa pitkä ja puoli virstaa
leveä.
Siin'oli pitkällainen vuoriselänne, noin neljäkymmentä jalkaa korkea,
luulen mä. Meill'oli täysi työ päästä sinne ylös, sillä noustava rinne
oli hyvin jyrkkä ja pensaikko niin turkkasen tiheää. Me tallusteltiin
ja kavuttiin siellä kaikkialla, ja miten olikaan, tuli yhtäkkiä eteemme
isollainen luola lähellä korkeinta kohtaa ja sillä kyljellä, joka antaa
Illinoisin puolelle. Luola oli niin suuri kuin pari tavallista huonetta
yhdessä jonossa ja niin korkea, että Jim voi seisoa aivan pystyssä
siellä sisässä. Siell'oli viileä olla. Ja Jim tahtoi, että me heti
laahattais kaikki kapineemme sinne sisään, mutta siitä en minä oikein
tykännyt, sillä tuo kapuaminen ees takasin, jyrkkää rinnettä ylös ja
alas, kävis kaikkea muuta kuin hauskaksi.
Mutta Jim piti puoltaan myöskin ja sanoi, että jos meill'olis kanooti
kätkettynä hyvään paikkaan ja kaikki kapineemme luolassa, niin voitais
me pötkiä sinne piiloon, jos joku sattuis tulemaan saarelle, ja heidän
olis mahdoton meitä löytää, jos ei heillä kenties sattuis olemaan
verikoiria. Ja sitä pait hän sanoi, että olithan mukamas pienet linnut
sanoneet että pian rupeis satamaan, ja tahdoinko minä nyt, kysyi hän,
että kaikki kauskumme kastuisivat.
No, enhän sitä tahtonut, ja me mentiin takasin ja soudettiin kanooti
luolan kohdalle ja kannettiin laahattiin kaikki kauskumme luolaan.
Sitten nuuskimme sopivan paikan rannasta läheltä luolaa ja kätkimme
siihen kanootin, pajupensaiden peittoon. Ja sitten me haettiin
kalakoukut ja saatiin vähän kaloja. Panimme sitten ulos koukut taas ja
rupesimme laittamaan päivällistä.
Luolan suu oli niin iso, että siit'olis mahtunut läpi suuri
rankkitynnyri, ja oven sisäpuolella vähän syrjään päin oli isohko
laattakivi, joka oli aivan omiaan tulensijaksi. Siihen teimmekin tulen
ja rupesimme keittämään päivällisruokaa.
Me levitettiin sitten vilttimme pöytäliinaksi ja matoksi samalla
kertaa ja söimme ruokamme hyvällä maulla. Sitten ladottiin me kaikki
muut kauskut ja kapineet luolan perukkaan. Vähän ajan päästä rupesi
yhtäkkiä pimenemään ja sitten jyrisemään ja salamoimaan; linnut olit
olleet aivan oikeassa. Samassa alkoi myöskin sataa kuin kaatamalla, ja
tuuli vinkui ja ulvoi kuin tuomiopäivänä. S'oli vasta rajuilmaa, oikein
priima sorttia. Toisinaan oli niin pimeätä, että koko maailma luolaa
ulkopuolella näytti sini-mustalta; ja sade tulvasi alas niin paksuna,
että puut vähän matkan päästä tuntuivat harmailta kuin lukinverkot; ja
tuon tuostakin tuli vihuri vinkuen, joka painoi puut alaspäin, niin
että lehtien vaalea takapuoli tuli näkyviin; ja pian perästäpäin puski
läpi avaruuden oikea ilmanhalkasija, joka saattoi puut huiskuttamaan
oksiaan kuin hullut; ja sitten, justiin kun oli pimeintä ja mustinta,
-- _sh!_ -- tuli leimaus loistaen kuin olis aurinko haljennut, ja me
nähtiin sen häikäsevässä valossa, miten puunlatvat monen sadan kyynärän
päässä kumartuivat maahan päin; ja sitten tuli yhtäkkiä pilkkosen pimeä
taas ja ukkonen jyrähti niin, ett'olis luullut koko maailman räjähtävän
ilmaan, ja sitten -- bom, bombeli, bombeli, bombeli -- ylimmästä
taivaasta alaspäin maapallon alapuolelle asti, aivan kuin rullataan
tyhjiä tynnyreitä alas pitkiä, kaikuvia rappusia myöten.
"Tääll'on meidän hyvä olla, Jim; eikös niin?" sanoin minä. "En vaihtais
tätä paikkaa mihinkään. Annappa tänne vähän kalaa vielä ja palanen
ohraleipää."
"Niin, niin, sinä et olis täällä nyt, jos ei vanahaa Jimiä olis ollu.
Sinä olisit tuolla alahalla mettässä iliman päivällistä ja läpimärkänä,
jos olis käyny sinun nokkas mukkaan. Poikalinnut ne tietää ne millon
ruppee satamaan. Vai mitä?"
Vesi nousi ja nousi vain vielä kymmenen ja pari päivää, kunnes se
viimein tulvaili yli joen äyräitten, ja niin hyvin saaressa kuin
Illinoisin puolella oli kolme neljä jalkaa vettä kaikilla alavilla
paikoilla. Missourin puolella oli ranta niin korkea, ett'ei tulva
päässyt paisumaan sen yli.
Siihen aikaan soudeltiin me huviksemme kanootillamme ristin rastin
saarella. Metsässä siellä oli niin vilposta ja varjosaa, vaikka
aurinko olis kuinka paahtanut ulkopuolella. Me kierreltiin sinne tänne
puiden välissä, ja paikka paikoin oli viiniköynnöksiä niin tiheässä,
että meidän täytyi palata takasin ja mennä toista tietä. Joka vanhan
alaspainuneen puun päällä istua kökötti kaniineja tai kiemurteli
käärmeitä tai muita semmoisia itikoita; ja kun saari oli ollut tulvan
alla pari päivää, kävi ne niin kesyiksi, nälissään kun olivat, ett'
olis voinut pyydystää niitä käsin, jos halutti. Koko vuoriselkä, jossa
luolamme piileskeli, oli niitä aivan täynnään. Niist' olis tuota pikaa
saanut kelpo kokoelman ulkomaan eläimiä, näytettäväks markkinoilla.
Mutta me ei niistä piitattu.
Sen sijaan saimme me muuanna yönä kelpo kokoelman muhkeita
kuusilankkuja. S'oli kakstoista jalkaa leveä ja noin viis-, kuustoista
jalkaa pitkä lautta, jonka ylin kohta oli kuus seitsemän tuumaa veden
yli. N'oli paksuja ja sileitä lankkuja. Myös nähtiin me toisinaan
sahapuita menevän ohi päivän valossakin, mutta me annettiin niiden
mennä; me ei oikein tahdottu näyttää itseämme päivän valossa.
Eräänä toisena yönä, kun me oltiin saaren yläniemen päässä, juur
ennen aamunkoittoa, tuli länsipuolella ajelehtien kokonainen,
kaksikerroksinen hirsitalo. S'oli aivan eheä, vaikka joteskin
kallellaan. Me soudettiin sinne ja ryömittiin sisään muutamasta
avoimesta ikkunasta. Mutt' oli niin pimeä vielä, ett'emme juur mitään
nähneet. Siispä panimme kiinni kanootin, ja me istuttiin siihen
odottamaan.
No, me tultiin saaren alaniemen kohdalle, ja silloin rupes päivä
valkenemaan. Me katsottiin sisään ikkunasta ja voimme nähdä yhden
sängyn ja pöydän ja kaks vanhaa tuolia ja koko joukon kauskua sikin
sokin lattialla; ja seinässä riippui vähän vaatteita. Perimmäisessä
nurkassa makasi muuan möhkäle, joka näytti miehen ruumiilta. Jim huusi
"Halloo! Kuka siell'on?"
Mutta se ei liikahtanutkaan. Silloin hallooasin minä; mutta turhaan.
Jim sanoi nyt:
"Tuo mies ei nuku -- hän on kuollu. Oo sinä tässä -- minä meen
kattomaan."
Hän meni sinne ja kumartui alas ja katseli miestä tarkasti hetken
aikaa. Sitten sanoi hän:
"Niin, niin -- s'on kuollu mies, ja ihka alasti on hän myös. Hänt'on
ammuttu selekään. Lie ollu kuolluna pari kolome päivää. Tuu sissään
sinä, Huck, mutt' älä katto häntä naamaan -- hän näyttää niin
sikamaiselta."
No, eihän mun haluttanutkaan häntä katsoa. Jim heitti hänen päälleen
muutamia vanhoja ryysyjä, mutta hänen ei olis tarvinnut sitä
tehdä; minä en katsonut sinneppäinkään. Siell'oli huiskin haiskin
pitkin lattiaa koko joukko vanhoja likaisia pelikorttia ja vanhoja
viinapulloja ja pari naamaria mustasta verasta. Ja seinät oli täynnä
mitä kömpelöimpiä, hiilellä piirreltyjä kuvia ja sanoja. Mutta seinässä
riippui myös kaksi vanhaa likaista karttuuni-leninkiä ja naispäähine
ja vähän naisten alusvaatteita ja vähän miesten vaatteitakin. Me
kannettiin kaikki tyyni kanootiin; saattaishan niistä vielä olla jotain
hyötyä. Lattialla makasi vanha kirjava olkihattu; sen otin minä myös.
Ja yhdessä pullossa oli vähän maitoa ja sen suussa tutti, semmonen
josta ruukataan imettää kapalolapsia. Olisimme ottaneet pullon, mutta
s'oli rikki ja halkesi kahtia, kun siihen koskimme. Myöskin oli
siellä yhdessä nurkassa vanha arkku ja vanha ränstynyt karvakapsäkki.
N'oli auki, mutta niiss'ei ollut muuta kuin arvotonta romua. Päättäen
sekasotkusta, jossa kaikki siellä venyi, niin olivat ihmiset pitäneet
kovaa kiirettä sieltä lähteissään, katsomatta sen tarkemmin mitä
ottivat mukaansa, mitä ei.
Me löysimme vielä vanhan tinalyhdyn ja varrettoman lihaveitsen ja uuden
kaksteräisen puukon ja vähän talikynttilöitä ja kynttilänjalan tinasta
ja tinapikarin ja vanhan sänkypeiton ja pussin, joss'oli lankaa,
silmäneuloja ja vaksia ja nuppineuloja. Ja sitte vielä kirveen ja vähän
nauloja ja pitkän-siiman koukkuineen ja kääryn pukinnahkoja ja koiran
kaulavyön ja hevosenkengän ja muutamia tyhjiä lääkepulloja; ja juur
kun me oltiin menossa, löysin minä varsin hyvän kamman ja Jim vanhan
viulunjousen ja puujalan. Siinä ei ollut remeliä, mutta muuten s'oli
hyvä jalka, vaikka liian pitkä mulle ja liian lyhyt Jimille, ja me ei
löydetty sen paria, vaikka haimme joka paikasta.
Niinkuin näette, oli meidän saaliimme siis sinä siunattuna aamuna
ylimalkain hyvin runsas. Kun me oltiin poislähössä, venyttiin me jo
puoli virstaa saaren alapuolella, ja silloin oli jo melkein valoisa
päivä, niin että minä annoin Jimin panna maata kanootin pohjalle ja
viskasin hänen päällensä sänkypeiton; sillä jos hän olis istunut naama
paljaana veneessä, olis kuka hyvänsä tuntenut hänet neekeriksi ja
meidän hauska elämämme kenties ollut lopussa. Minä meloin Illinoisin
puolelle, ja sitä tehdessäni ajoi meitä virta kappaleen matkaa
alaspäin. Mutta sitten pääsin suvantoon rannassa ja hiivin siinä
varovaisesti eteenpäin. En nähnyt yhtään ihmistä, ja me tultiin ihka
eheänä kotiin.


Kymmenes luku.

Syötyämme aamiaista, rupesin minä pakisemaan tuosta kuolleesta miehestä
ja mietiskelemään miten hän oli tullut murhatuksi ja jätetyksi tuolla
viisin tuuliajolle; mutta Jimiä ei maittanut mikään pakina asiasta. Hän
sanoi että se tuottaa pahaa lykkyä, kun puhutaan kuolleista; ja sitä
paitsi voi pistää heidän päähänsä tulla kummittelemaan, sanoi hän; ja
erittäinkin on ruumiilla, jok'ei ole tullut haudatuksi, suuri taipumus
kummittelemaan -- paljon enemmän kuin sillä, jok'on saanut kunniallisen
hautauksen ja voi paksusti. Niin meinasi Jim, ja se oli minunkin
mielestäni hyvin uskottavaa. Senpätähden en hiiskunutkaan enää mitään;
mutta min'en voinut olla asiaa ajattelematta, ja minä tuumasin sinne ja
tänne, kuka tuon raukan oli ampunut ja mitä varten s'oli tehty.
No, mutta sitten me syynättiin saaliimme ja nuuskittiin kaikki taskut
vaatteista. Ja mitäs ollakkaan! Viimein löytyi, kun löytyikin, koko
kahdeksan dollaria hopeassa vanhan palttoon vuorista, johon ne oli
ommeltu. Jim sanoi että talonväki tuossa talossa varmaankin oli
varastanut tuon nutun, sillä jos he olisivat tienneet että siin'oli
rahaa, eivät olis sitä jättäneet sillä viisin. Minä arvelin, että
palttoo kenties oli ollut tuon murhatun oma, mutta Jim ei ollut
kuulevinaan sillä korvalla. Silloin sanoin minä:
"Sinä puhut alinomaa onnettomuudesta ja pahoista merkeistä; mutta
aatteleppas mitä sinä sanoit toispäivänä, kun minä tulin kotiin tuo
käärmeennahka kädessäni, jonk'olin löytänyt vuorenharjulta. Sinähän
sopotit, ett'oli mitä onnettominta maailmassa koskea käärmeennahkaan
käsillään. No, mitenkäs kävi sen kovan onnen? Täss'on meillä nyt kaikki
nämä tavarat ja kahdeksan dollaria kaupan päälle. Minä puolestani
soisin, että meill'olis senkaltainen paha lykky jok'ikinen päivä."
"Älä huua 'hoi' ennenkus oot ojan yli, poikaseni. Lopussa kiitos
seisoo, poikaseni. Se tulloo vielä. Muista mitä mä sanon -- se tulloo
vielä."
Ja se tulikin. S'oli tiistaipäivä, kun me puhuttiin asiasta. No,
perjantaina sitten iltapäivällä maattiin me ruohossa vuoren harjalla,
ja meiltä loppui tupakka. Minä menin luolaan noutamaan uutta ja näin
siellä ihmeekseni kalkkakäärmeen. Minä löin sen kuoliaaksi kepillä ja
panin sen sitten pahusillani Jimin makuuviltin päälle, luonnolliseen
tällinkiin, niin että se näytti elävältä; siitä syntyis vähän kuria
Jimin maata mennessä. No, illan tullen olin unohtanut koko käärmejutun,
ja kun Jim paiskautui viltilleen samassa kun minä vedin valkeaa, oli
kalkkakäärmeen kumppali paikalla ja puri häntä.
Hän syöksähti tietysti hurjasti huutaen ylös, ja heti kun olin
saanut kynttilän syttymään, oli tuo liettävä itikka käppyrässä taas
ja valmiina uuteen hyökkäykseen. Tuossa paikassa iskin minä sitä
kepilläni, että se kuoli, ja Jim tempasi isä ukkoni viinaleilin
ja kaasi kurkkuunsa viinaa kuin vettä; sillä viina kuolettaa
käärmeenmyrkyn, kuten tiedätten. Hän oli avojaloin, ja käärme oli
purrut häntä kantapäähän. S'oli kaikki minun syyni, kun mä hölmö
en muistanut että mihin ikinä paneekin tapetun kalkkakäärmeen, sen
kumppali aina tulee ja menee käppyrään sen viereen. Jim sanoi mulle,
että mun piti hakata itikalta pää poikki ja heittää se menemään ja
sitten nylkeä ruumis ja paistaa siitä palanen. Sen tein, ja hän söi
sen suuhunsa sanoen, että se auttais hänen paranemistaan. Myöskin piti
minun repiä kalkka irti ja sitoa se hänen nilkkansa ympäri; s'oli sekin
hyvä konsti, sanoi hän. Sitten luiskahin mä ulos ja lennätin käärmeet
kauvas pensaikkoon; enkä totta puhuakseni juuri toivonut, että Jim sais
tietää mikä osa mulla oli ollut tässä leikissä.
Jim, hän imi ja imi vain viinaleiliä minkä jaksoi, ja tuon tuostakin
tuli hän ikääskuin vähän hulluksi ja hyppeli ympäri ja ulvoi, mutta
taas vähän toinnuttuaan kävi hän jälleen isäni leilin kimppuun. Hänen
jalkansa ja säärensä ajettui pahanpäiväisen paksuksi, mutta sitten hän
yhtäkkiä oli sikapäissään ja nukkui ja näkyi pian voivan aika paksusti.
Mutta mitä minuun tulee, niin ottelisin minä ennen jättiläiskäärmeenkin
kanssa kuin vaarin viinaleilin.
Jim makasi neljä yötä ja päivää. Mutta sitten ajettuma aleni, ja hän
toipui jälleen. Minä aattelin itsekseni, ett'en ikinä enää kävis
käpälineni mihinkään käärmeennahkaan, kun nyt omin silmin olin
nähnyt mitä siitä voi lähteä. Jim mahtaili ja sanoi toivovansa että
minä häntä tästä lähin uskoisin. Ja hän sanoi myös, että kajoominen
käärmeennahkaan olis niin surkean onnetonta, että me kenties ei
laisinkaan olis päästy asiasta tällä. Hän sanoi, että hän tuhat kertaa
ennemmin katsois uutta kuuta vasemman olkapäänsä yli kuin koskis
hyppysilläänkään käärmeennahkaan. Ja minä olin jumaliste melkein samaa
mieltä kuin hän, vaikka tietäähän sen joka lapsikin, ett'ei mitään
onnettomampaa ja typerämpää ole kuin katsoa uutta kuuta vasemman
olkapäänsä yli. Vanha Hank Bunker teki sitä kerran, aivan uhallaan,
ja kerskaili vielä tekoaan. Mutta mitens kävi? Tuskin kahta vuotta
oli siitä uhkatyöstä kulunut, kun hän eräänä päivänä oli päissään ja
kiipes kirkontorniin ja putos sieltä alas, että romahti, ja meni maahan
kopsahtaessaan aivan mäsäksi ja niin litteäksi, ett'ei häntä sitten
pantukkaan tavalliseen ruumisarkkuun, vaan kahden vanhan riihenoven
väliin, ja sillä viisin hän haudattiin. Minä en sitä nähnyt, mutta isä
ukko sen mulle kertoi. Ja kaikki tuo kurjuus tuli yksistään siitä,
että miesparka tyhmyydessään oli katsellut uutta kuuta tuolla viisin,
vasemman olkapäänsä yli. Sehän on selvää.
No, päivä meni toisensa perään, ja jokivesi vetäytyi jälleen vanhain
partaittensa väliin. Silloin panimme me eräänä päivänä syötiksi
tuommoiseen suureen kalakoukkuun nyljetyn kaniinin ja laskimme ulos
pyydyksen. Ja voi mitä me saatiin! Siihen tuli kissakala niin suuri
kuin roteva mies; s'oli kuus jalkaa kaks tuumaa pitkä ja painoi
kolmatta sataa naulaa. Sen mahassa oli jos jotakin, muun muassa
messinkinappi ja iso pyöreä pallo ja kaikellaista romua. Tuon pallon
avasimme me kirveellä, ja siinä oli sisässä sukkula. Jim sanoi että
kalalla oli ollut se mahassaan jo kauvan aikaa ja että se sukkulan
puolalangasta oli kutonut pallon koko sukkulan ympäri. Minä luulen
että s'oli suurin kala mitä koskaan on saatu Missisippistä, ja Jim
sanoi myös, ett'ei hän ikinä ollut mokomaa nähnyt. Siit'olis saanut
aika hinnan kaupungissa. Niitä kaupitaan siellä karjatorilla. Liha on
valkoista kuin lumi ja mäti aivan mainiota. Mutta meidän ei nyt sopinut
ruveta kalakauppiaiksi.
Tänkaltaisista saaliista huolimatta rupesi aika minusta tuntumaan
vähän ykstoikkoiselta ja ikävältä ja minä kaipasin vaihtelua. Sanoin
Jimille että minun halutti pujahtaa pikimmältäni kylässä; olis hauska
nähdä miten siellä elettiin. Jimkin mieltyi siihen tuumaan, mutta
hän sanoi ett'oli paras odottaa kunnes tulis pimeä ja että minun
piti pitää silmäni auki. Sitten funteerasi hän hetken aikaa ja sanoi
viimein: eikö kävis laatuun että minä pukisin päälleni vähän noita
vanhoja naisvaatteita ja olisin olevinani tyttönä? -- No, sepä taas
minun mielestäni vallan mainio vehke. Ja niin me vähän lyhennettiin
yhtä leninkiä, ja minä käärin ylös housuni polviin asti ja sukelsin
leninkiin. Jim kytki sen kiinni seljästä hakasilla, niinkuin naiset
ruukkaavat, ja se istui aika makeasti. Sitten panin päähäni tuon
naispäähineen -- s'oli tommonen "rookka" -- ja sidoin sen kiinni leuvan
alta, ja silloin näytti naamani siltä kuin s'olis ollut muurattu
kiinni korsteinin sisään. Jim sanoi, ett'ei ykskään elävä sielu olis
voinut minua tuntea, ei edes keskellä päivää. Minä harjoittelin sitten
pitkin päivää laahustamalla ympäri noissa tamineissa, ja lopulta
kävikin se varsin hyvin, vaikka Jim sanoi askeleitani liian pitkiksi
ja kömpelöiksi ja ett'ei se käynyt laatuun, että nostin hametta niin
korkealle päästäkseni kädelläni housuntaskuihin. No, minä koin korjata
puutteeni, ja lopulta meni kaikki joltisestikin.
Heti pimeän tultua lähdin matkalle kanootillani, pitäen Illinoisin
puolta. Vähän alemmalta lossipaikkaa suuntasin kylään päin, ja virta
vei minut rantaan vähän alapuolella sitä. Sidoin kiinni kanootin ja
kävin kappaleen matkaa rantaa pitkin. Näkyi valoa muutamasta pienestä
tuvasta, joss'ei kukaan ihminen ollut asunut moneen vuoteen, ja
minä ihmettelin, kuka sen nyt lie ottanut kortteerikseen. Hiivin,
kun hiivinkin, sinne ja kurkistelin sisään ikkunasta. Siellä istui
vaimoihminen -- ijältään noin neljänkymmenen paikkeilla. Hän istui
tikkaus kädessä maalaamattoman pöydän ääressä, ja pöydällä paloi
kynttilä. Minä en häntä ollenkaan tuntenut; hän oli vieras näillä
mailla, sillä kyläläisistä tunsin minä jok'ainoan sorkan. Mutta s'oli
mulle onneksi, että hän oli nykysin tänne muuttanut, sillä olinpa,
totta puhuakseni, jo ruvennut vähin katumaan uhkarohkeata retkeäni;
voisivathan ihmiset tuntea minut vaikka äänestä, ja silloin olin
keittänyt itselleni hyvän sopan. Mutta jos tämä vieras vaimoihminen
vain oli ollut kylässä kaks päivää, niin vois hän kertoa mulle kaikki
mitä tahdoin tietää. No, koputin ovelle ja päätin muistaa että minä
mukamas olin tyttö.


Yhdestoista luku.

"Astukaa sisään!" sanoi rouvasihminen, ja minä menin sisään. Hän sanoi:
"Istukaa!"
Minä istuin. Hän katseli minua tarkasti pienillä kirkkailla silmillään
ja sanoi sitten:
"Mikä on sinun nimes?"
"Sarah Williams."
"Mistä sinä olet? Kenties täältäpäin?"
"E-ei. Min'olen Hookervillestä, kymmenen virstaa täältä, jokea
alaspäin. Tulin käyden koko matkan ja olen hyvin väsyksissä."
"Ja luultavasti nälissäs myös. No, annanhan jotain syödäkses."
"Kiitos vain, hyvä rouva, mutt' älkää nähkö vaivaa. Mulle tuli niin
nälkä matkalla, että mun täytyi poiketa muutamaan taloon, pari virstaa
tästä, vähän haukkaamaan. Sikspä tulen näin myöhään. Äitini sairastaa,
ja meill'ei ole rahaa eikä mitään, ja sikspä lähdin tänne tuumaamaan
enoni kanssa; hänen nimensä on Abner Moore. Hän asuu jossain kauppalan
yläpäässä, sanoi äiti. Min'en ole koskaan käynyt täällä ennen. Tunteeko
rouva häntä?"
"En; enkä tunnekkaan vielä kaikkia kaupunkilaisia. Siit' ei ole täyttä
kahta viikkoakaan, kun me muutettiin tänne. Kaupungin yläpäähän on
kelpo matka. Paras että jäät tänne yöksi, hyvä laps. Heitä rookka
päästäs."
"Kiitos vain", sanoin mä, -- "jos saan levähtää vähän aikaa, niin
lähden jatkamaan. En minä pelkää pimeässä."
Hän ei sanonut tahtovansa antaa mun mennä yksinäni, vaan tulis hänen
miehensä pian kotiin, ja hän sais lähteä minua saattamaan mukamas.
Sitten rupesi hän puhumaan miehestään, ja sukulaisistaan alajoella ja
sukulaisistaan yläjoella, ja siitä, kuinka paljon parempi heillä oli
olla ennen mukamas ja kuinka he kenties olivat erehtyneet muuttaessaan
tänne; ja sitä vauhtia meni hänen puheensa, kunnes _minä_ rupesin
pelkäämään erehtyneeni poiketessani hänen luokseen saadakseni tietää
mitä kylässä tapahtui. Mutta yhtäkkiä puuttui hän puhumaan isä ukostani
ja murhasta, ja silloin annoin mä hänen räpättää päälle minkä jaksoi.
Hän kertoi miten Tom Sawyer ja minä löysimme ne kuus tuhatta dollaria
luolasta (vaikka hän naisten tapaan teki niistä kymmenen tuhatta),
ja hän kertoi isästä ja mikä häijy roisto ukko rahjus oli ollut ja
mikä häijy roisto minä olin ollut, ja lopuksi hän sitten tuli tuohon
murhaan. Silloin sanoin minä:
"Kukahan sen oikeastaan teki? Kuultiinhan me puhuttavan siitä jos
jotakin siellä Hookervillessä, mutta me ei saatu koskaan tietää kuka
s'oli joka tappoi Huck Finnin."
"Niin, hyvä laps, kyllähän, luulen ma, niitä on paljo täälläkin, jotka
tahtoisivat sen tietää. Jotkut meinaavat, että Finn ukko tappoi hänet
itse."
"No, johan nyt!"
"Niin, niin. Ens'alussa luulivat sitä lähes kaikki. Ukko rahjus
ei luultavasti koskaan tiennyt kuinka likeltä piti, ett'ei häntä
_lynshattu_.[2] Mutta jo samana iltana alkoivat he uskoa, että murhaaja
oli muuan karannut neekeri, jonka nimi oli Jim."
"Mitä? _Hänkö_?" --
Minä pidätin. Onneksi hän ei huomannut mitä oli multa päästä, vaan
jatkoi samaan vauhtiin:
"Niin, ja tuo neekeri karkas samana yönä kuin Huck Finn murhattiin. Ja
nyt on määrätty palkinto sille, jok' ottaa hänet kiinni -- kolme sataa
dollaria. Ja palkinto on pantu ukko Finnistäkin -- kaks sataa dollaria.
Hän tuli, nääkkös, kylään aamulla murhan jälkeen ja puhui siitä ja oli
mukana lossiveneessä kun poika paran ruumista haettiin, mutta pötki
sitten tiehensä. Ennenkun yö oli tullut, he tahtoivat lynshata hänet,
mutta hän oli silloin mennyt, nääkkös. No, seuraavana päivänä pakistiin
että neekeri oli karannut; hänt'ei oltu nähty kello kymmenen perästä
sinä yönä kun murha tehtiin; ja niinpä ruvettiin siitä syyttämään
häntä. Ja paraikaa kun sitä taas hoettiin, tuli Finn ukko retustaen
takasin ja meni laamanni Thatcherin tykö pyytämään rahaa nuuskiakseen
tuon neekerin jälkiä yltympäri Illinoisin. No, laamanni antoi hälle
jonkun verran rahaa, mutta jo samana iltana joi ukko retkale itsensä
juovuksiin ja nähtiin vielä puoliyön aikana rentustavan pitkin katuja
parin maankuleksijan seurassa; n'oli näyttänyt hyvin roistomaisilta.
Ja siitä hetkestä saakka ei ole kukaan häntä nähnyt. Ihmiset rupesivat
nyt taaskin uskomaan että s'oli hän, jok'oli tappanut poikansa ja
kaikellaisilla silmänkääntäjän koristeilla uskotellut poliisia että
mukamas ryövärit olit sen tehneet; ja sillä lailla sais hän Huckin