Huckleberry Finnin (Tom Sawyerin toverin) seikkailut - 06

rahat tarvitsematta käydä niistä käräjiä. Ei kuulu olevan mitään
todistusta häntä vastaan, ja jos hän vain pysyy poissa vuoden ajan,
kunnes asia on unohtunut, niin menee hältä kaikki kuin voideltu. Hän on
viekas kuin peto."
"Niin, niin, sehän kaikki on varsin luultavaa. Mikäpä sitä estäis? No,
neekeriä siis kaikki ovat lakanneet epäilemästä?"
"Ei, hui hai, ei kaikki. Moni häntä epäilee vieläkin. Mutta hänen he
kyllä pian saavat kynsiinsä, ja viimein kai hänestä kuitenkin lypsetään
totuus."
"Hoo, hoo, vai hakevat he häntä vielä?"
"Sepä vasta kysymys! Oothan lapsekas. Kolme sataa dollaria ei tule
satamalla taivaasta. Monet uskovat, että hän ei ole kaukana. Ja sitä
uskon vähin minäkin -- vaikka pidän suuni kiinni. Puhuin tässä tuonaan
vanhan pariskunnan kanssa, jotk' asuvat naapurituvassa vähän matkaa
tästä, ja heiltä pääsi ikääskuin vahingossa, että tuskin koskaan kukaan
ihminen käy tuossa saaressa, jok'on tässä vastapäätä, -- Jacksonin
saareks sanovat. Eikö kukaan siell' asu? kysyin mä. Ei, ei kukaan,
sanoivat he. Min'olin vaiti, mutt' aattelin yhtä ja toista. Voin
panna vaikka pääni pantiksi, ett'olin nähnyt sieltä savua, saaren
yläpäästä, pari päivää ennen; ja paikalla pisti päähäni, että tuo
neekeri on siellä eikä missään muualla. Eihän ainakaan haittais,
jos kävis siellä nuuskimassa. En ole nähnyt sieltä mitään savua sen
koommin, ja saattaahan olla, että hän on lähtenyt sieltä tiehensä, jos
se todellakin oli hän. Mutta ukkoni aikoo mennä sinne katsomaan --
hän ja yks toinen mies. Hän on ollut poissa pari päivää, mutta tänään
iltapuoleen tuli hän kotiin, ja minä sanoin sen hälle heti."
"Mulle oli tullut semmoinen hätä kynsiin, että tuskin pysyin
pöksyissäni. Täytyi saada jotain sormiini ja otin hädissäni neulan,
joka makasi pöydällä, ja aijoin pujottaa siihen lankaa. Mutta käteni
vapisivat, ja siit'ei tullut mitään. Kun tuo ihminen oli laannut
räpättämästä, katsahin ylös ja huomasin että hän tirkisteli minuun
hyvin uteliaasti, ja hänen huulensa oli mennyt vekkulimaiseen hymyyn.
Minä panin pois neulan ja langan ja sanoin:
"Jaa, jaa, kolme sataa dollaria on suuri summa rahaa. Kumpahan ne olis
äidillä. Aikooko rouvan mies mennä sinne jo tän'yönä?"
"Istu suolaan! Hän meni vain pikimmältään kylään sen toisen miehen
kanssa hankkimaan venettä ja lainatakseen pyssyn, jos saisivat. Heti
puoliyön perästä lähtevät he matkaan."
"Mutta näkisiväthän he paremmin, jos lähtisivät vasta päivän vaietessa."
"Niin, kyllä kaiketi. Mutta neekeri näkis paremmin hänkin. Ja puoliyön
jälkeen hän kaiketikkin nukkuu, ja jos hän on sytyttänyt nuotion
metsään, niin he näkevät sen paremmin pimeässä ja hiipivät hänen
päälleen kuin ketut."
"Jaha, sitä minä en ajatellut."
Hän katseli minua yhä niin turkkasen tarkasti; ja mulle tuli ikääskuin
vähän ilkeä olla. Yhtäkkiä sanoi hän:
"Mikä sun nimes taas olikaan, hyvä laps?"
"M -- M -- Mary Williams."
Miten olikaan, tuntui siltä, kuin en ensi kerralla olis sanonutkaan
nimeäni Maryksi, ja nyt en hirvinnyt katsoa ylös; tuntui nyt siltä,
kuin olisin sanonut Sarah. Aloin hätääntyä aika lailla, ja se
luultavasti minusta näkyikin. Toivoin siinä vain, että tuo tuuperin
rouva sanois jotakin; mitä kauvemmin hän oli vaiti, sitä ilkeämpi oli
minun olla. Mutta nyt hän sanoi:
"Hyvä laps, olin kuulevinani että sanoit Sarah, kun ens tulit tupaan."
"Ooh, niinpä taisin sanoa. Aivan oikein. Min'olen ristitty Sarah
Maryksi, -- Sarah Mary Williams. Toiset sanovat minua Sarahksi, toiset
Maryksi."
"Hoo, vainiin?"
"Niin."
Johan tyynnyin vähäsen, mutta kuitenkin teki mieleni kauas pois.
No, mutta sitten rupesi hän räpättämään taas kovista ajoista mukamas
ja heidän niukasta toimeentulostaan ja rotista, joita heillä oli talon
täydeltä, sanoi hän; ja minä aloin käydä vähän turskimmaksi. Hän oli
oikeassa, mitä tuli noihin rottiin. Tuon tuostakin näin mä, miten joku
heistä pisti ulos nenänsä reiästä nurkassa tai tanssasi lattian yli.
Hän sanoi, että hällä tavallisesti aina yksin ollessaan oli käsillä
jotain, jolla lennättää heitä niskaan; muuten hän mukamas ei koskaan
saisi rauhaa. Hän näytti mulle pientä lyijypalloa sanoen, että hän
sillä mukamas osui heitä aika hyvästi; mutta hän oli pari päivää sitten
niukahuttanut käsivartensa eikä luullut kykenevänsä tähtäämään nyt.
Mutta hän oli varuillaan ja -- yht'äkkiä lensi hänen pallonsa muutamaan
rottaan päin, vaan ei sattunut likimainkaan; ja samassa huusi hän "ai!
ai!" ja piteli kipeää käsivarttaan. Sitten pyysi hän minun koittaa.
No, tulihan taas rotta viilettäen, ja minä lennätin pallon, lennätin
oikein tarmoni takaa, mutta rotta, se peijakas, ennätti liukua reiästä
alas; jos s'olis seisonut paikallaan, takaan minä, että siit'olis
tullut sairaloinen rotta. Rouva räyskä pyysi mun koettaa toistamiseen
ja toi pallon takasin. Sitten toi hän lankavyhdin ja pyysi minun sitä
pitää. No, minä pidin käsiäni yläällä niinkuin ruukataan, ja hän keri
lankaansa ja rupesi taas räpättämään heidän toimeentulostaan. Yht'äkkiä
sanoi hän:
"Pidä silmällä rottia. Paras ett'otat pallon syliisi."
Samassa pani hän pallon syliini, ja minä pusersin sen polvieni väliin,
että se pysyis; ja hän alkoi lorunsa uudelleen. Mutta sit' ei kestänyt
kauvan. Yht'äkkiä otti hän vyhdin ranteiltani ja katsoi minua suoraan
silmiin ja sanoi hyvin ystävällisesti:
"Kuules nyt, hyvä laps, mikä oikein on sinun nimes?"
"Mi -- mi -- mitä? Mi -- tä rouva meinaa?"
"No, hyvänen aika, mikä oikein on sinun nimes. Oletko sä Bill, tahi
Tom, tahi Bob? tai mitä? Puhu nyt suus puhtaaks."
Luulen että vapisin kuin haavan lehti, enkä totta maar tiennyt mihin
pääni pistäisin. Viimein sain änkötetyksi:
"Mutta kuinka rouva noin pitää pilanaan köyhää tyttö parkaa? Jos olen
täällä vaivaksi, niin minä heti -- --"
"No, no, älä ole milläskään, hyvä laps. Istu alas. Minä en tahdo sulle
mitään pahaa enkä aio sinusta kannella kellekkään. Mutta sano mulle
nyt suoraan miten on laitas. Luota minuun. Minä koen sinua auttaa,
jos voin, ja sen tekee kyllä ukkonikin, kun tulee. Näkeehän sen, että
sin'olet karannut oppipoika -- sen pituinen se. No, vähät siitä. Eihän
siinä mitään pahaa. Ovat kai olleet sulle ilkeitä, laps parka, ja
sinä annoit heille palttua ja menit tiehes. Herrasta varjelkoon, että
kävisin kantelemaan. Kas niin, sano mulle kaikki tyyni nyt, alusta
loppuun, niinkuin hyvä poika ainakin."
No niin, minä sanoin näkeväni turhaksi, että koetin häntä pettää
enään, ja tahdoin puhua suuni puti puhtaaksi, kunhan hän vain pysyis
lupauksessaan eikä rupeis jupattamaan. Sitten kerroin minä, että isäni
ja äitini oli kuolleet ja että minä olin joutunut palvelukseen eräälle
talonpojalle, jonka talo oli sisämaassa noin neljäkymmentä virstaa
joelta, ja tuo talonpoika mukamas oli niin häijy minulle, ett'en enää
sitä kestänyt, vaan kun hän oli lähtenyt matkalle muutamaksi päiväksi,
sieppasin minä vähän vanhoja vaatteita hänen tyttärensä luhdista
mukamas ja lippasin tieheni; ja kolme yötä oli multa mennyt, sanoin
mä, noihin neljäänkymmeneen virstaan; ja minä kuljin öisin mukamas ja
piileskelin ja nukuin päivällä, ja se pussillinen leipää ja vähän muuta
muonaa, joka mull'oli muassani mukamas, piisasi koko matkan. -- Sitten
sanoin toivovani, että enoni, tuo Abner Moore, auttais minua, ja senpä
tähden olin lähtenyt tänne Gosheniin mukamas.
"Gosheniin, sanot sä, laps parka? Eihän tämä ole Goshen. Tämä on
Pietari, tämä. Goshen on viistoista virstaa tuonnempana, joen vartta
ylöspäin. Mistä oot saanut päähäsi, että tämä on Goshen?"
"Minua tuli vastaan muuan mies tän'aamuna, juur kun olin poiketa
metsään nukkuakseni, ja hän sanoi, että kun tulin tien risteykseen,
piti mun mennä oikealle, niin olis vain viis virstaa Gosheniin. Niin
hän sanoi."
"Se mies lie ollut humalassa. Hän puhui juur päin vastoin kuin asia on."
"Niin, hän näyttikin vähän pöhnäiseltä, s'on totta se. Mutta ykskaikki.
Paras että lähden matkaan, niin ennätän sittenkin huomen-aamuksi
Gosheniin."
"Ootappa vähäsen. Minä panen sulle vähän ruokaa mukaan, poika parka.
Sinä kyllä tarvitset."
Hän toimitti mulle vähän ruokavaroja pikku nyyttyyn ja sanoi:
"Kuuleppas -- jos makaava lehmä nousee seisomaan, mikä puoli siitä
nousee ensiksi? No, vastaa pian, nyt heti -- ilman tuumimatta. Mikä
puoli nousee ensiksi?"
"Peräpuoli tietysti."
"No, entäs hevonen?"
"Hevonen nousee etupuolella."
"Millä puolella puuta kasvaa enimmän sammalta?"
"Pohjoispuolella."
"No, jos viistoista lehmää syö ruohoa mäenrinteessä, kuinka monella on
pää käännettynä samaan suuntaan?"
"Kaikilla, hyvä rouva."
"Jaha, sinä _olet_ todellakin asunut maalla, näämmä. Luulin että sinä
kenties taaskin tahdoit narrata minua. No, mikä nyt on oikea nimes?"
"George Peters."
"No jaa, koe nyt muistaa nimes, George, äläkä sano ennen lähtöäs että
s'on Alexander -- tai George-Alexander, jos joudut pussiin. Ja älä
rupee tekemisiin naisten kanssa tuossa vanhassa kattuunitrasussa.
Miehiä voit sinä kenties pettää, mutta helppo on meidän nähdä ett'et
ole tyttö. Ja kun pujotat lankaa neulansilmään, niin älä koita
sysätä silmää langan ympäri pitäessäs lankaa rauhassa, vaan pujota
päin vastoin langanpää silmästä läpi ja pidä neula rauhassa, -- niin
tekevät naiset, vaikka miehet aina tekevät noin hullusti kuin sinä
äsken. Ja kun jollakin viskaat rottaa tai jotain muuta, niin kohota
itses varpaille ja nosta kätes pään yli niin nurinpäin kuin suinkin
ja ammu väärään rotastas noin viis kuus jalkaa. Sun pitää vääntää
koko käsivartta olkapäästä asti ikäänkuin kääntyis se ruuvilla --
niin tekee tytöt; pojat pitää olkavartensa liikkumatta ja vääntävät
vain kyynärvartta kyynärpäästä asti. Ja muista että kun tyttö koittaa
pitää jotain sylissään, niin hän levittää polvet erilleen; hän ei
purista niitä yhteen niinkuin sinä teit lyijypallon kanss'. Minä,
nääkkös, näin, että sinä olit poika, samassa kun rupesit pujottamaan
lankaa neulansilmään, ja minä keksin nuo toiset konstit nähdäkseni
vain, olinko arvannut oikein. No, kas niin, lähde nyt patikoimaan enos
tykö, hyvä laps, hyvä Sarah Mary Williams George Alexander Peters, ja
jos sinä joudut johonkin, ronkeliin, niin lähetä sana rouva Judith
Loftukselle -- s'olen minä se -- niin koitan auttaa sinua pulasta.
Kule jokirannan tietä kaiken aikaa, ja toiste kun lähdet kuleksimaan,
ota sukat ja kengät jalkaas. Se tie on hyvin kivistä, ja luulempa että
jalkas on joteskin hellät tullessas Gosheniin. No, Jumalan haltuun,
poika parka!"
Kävin noin viis kuuskymmentä kyynärää rantatietä ylöspäin ja palasin
sitten takasin kanootilleni, joka oli hyvän matkaa alapuolella
Loftusten tupaa. Laskin vesille ja otin päästäni rookan, joka esti
minua näkemästä ympärilleni. Tultuani keskelle jokea, rupes torninkello
lyömään. Pidätin ja kuuntelin; ääni tuli heikkona veden yli, mutta
selvästi - ykstoista! Päästyäni saareen, ei ollut mulla aikaa
puhaltamaan, vaikk'olin kovasti hengästynyt soudosta, vaan ponnistin
suoraan läpi metsän vanhaan leiripaikkaamme ja tein siihen kelpo
kokkovalkean.
Sitten juoksin takasin kanootille, hyppäsin siihen yhdellä
harppauksella ja sousin että ryskyi ruumiissani. Tulin oikealle
paikalle ja ryntäsin metsikön läpi ja vuorta ylös ja sisään luolaan.
Siellä makasi Jim pitkällään maassa kuorsaten että kaikui. Minä
ravistin häntä hartioista hyvin lujaa ja huusin:
"Nous' ylös, Jim! Joudu! Meill'on hätä kynsissä. N'ovat perässämme."
Jim ei sanonut sanaakaan; mutta hän ryhtyi pakopuuhiin semmoisella
vauhdilla, että selvästi näki, kuinka pelästynyt hän oli. No, puolen
tunnin päästä olimme kantaneet kaikki, mitä meillä tässä maailmassa
oli, tukevalle lankkulautallemme, ja s'oli valmiina laskemaan ulos
pajupoukamasta, johon olimme sen piilottaneet. Viimeiseksi sammutimme
tulet ja kynttilät luolasta.
Otin sitten kanootin rannasta ja sousin vähän matkaa joelle ja katselin
ympärilleni kaikille tahoille; mutt' oliko siellä mitään venettä
liikkeellä, sitä en ainakaan voinut nähdä, sillä tähdet ja varjot
himmentävät näköalan veden päällä. Palasin rantaan ja sidoin kanootin
lauttaan. Sitten sysäsimme sen vesille ja annoimme virran ajaa. Me
kuljettiin saaren alapään ohi, ja koko aikana me ei hiiskuttu yhtään
sanaa.


Kahdestoista luku.

Kello kai oli tuoss' yhden paikoilla, kun me viimein oltiin päästy
saaren ohi, ja lautta tuntui meistä liukuvan eteenpäin hirveän
hitaasti. Jos joku vene tulis ajaen meitä takaa, niin tuumattiin me
heti hypätä kanootiin ja kiepsahtaa Illinoisin rannalle; mutta s'oli
oikein onnen potkaus, ett'ei ketään tullut, sillä siinä kiireessä me
ei oltu muistettu panna edes pyssyäkään kanootiin, saatikka sitten
mitään syömistä tai muuta. Ja olihan se kaikkea muuta kuin viisasta,
kun lastattiin kaikki tyyni lautalle, mutta lempokos sitä mokomassa
hätämelskassa kaikkia muistaa.
Jos nuo molemmat miehet todellakin tulis saarelle sin' yönä, aattelin
mä, niin näkisit he varmaankin pian valkean, jonk' olin sytyttänyt, ja
rupeisivat sen ääressä odottamaan Jimiä pannakseen hänet kiinni. Se
ei ainakaan ole minun syyni, jos ei heidän nenänsä sin' yönä kasvanut
jotenkin pitkäksi; minä olin tehnyt parastani, ja vissiä vain on, että
me ei ikinä nähty heistä merkkiäkään.
Heti aamun koittaessa laskimme lauttamme isossa joen polvessa
pienen metsäisen saaren rantaan Illinoisin puolella ja tukimme sen
pajupensaiden alle. Hakattiinpa me vielä kirveellä irti puunoksiakin
ja panimme niitä koko joukon lautalle, niin että jokainen ohikulkija
koht' olis luullut siinä maanvieremän tapahtuneen, kuten noissa
hiekkarannoissa usein käykin, joita virtavesi leikkailee. Meill'oli
korkeita kunnaita Missourin rannalla ja paksua metsää Illinoisin
puolella, ja kun virta vielä kävi pitkin Missourin rantaa juur tuolta
paikalta, niin ei meidän hevillä tarvinnut pelätä, että kenkään tulis
sinne. Me maattiin siellä koko päivän metsässä ja katsottiin kuinka
tukkilautat ja höyrylaivat viiltelit ohi virrassa Missourin puolella,
ja miten ylöspäin menevät höyrylaivat ponnistivat eteenpäin keskeltä
jokea. Minä kerroin Jimille kaikki mitä olin lörpötellyt tuon rouvan
kanssa, ja Jim sanoi että s'oli näppärä rouva ja että, jos tämä itse
olis yrittänyt meitä kiinni-ottamaan, h ä n ei olis ruvennut vahtimaan
nuotiotulen vieressä, vaan hakenut koiran. No, sanoin minä, eikö sitten
rouva voinut neuvoa miestään hakemaan koiraa? Jim sanoi panevansa
vetoa, että rouva ajatteli asiaa samassa kun miehet olivat valmiit
lähtemään saarelle, ja silloin, sanoi Jim, lähtivät he kylään hakemaan
koiraa ja aika meni heiltä hukkaan; muuten mukamas me ei nyt olis oltu
missä olimme, vaan samassa vanhassa kylässä jälleen. Minä puolestani
sanoin, etten välittänyt syystä, minkätähden he eivät saaneet meitä
kiinni, niinkauvan kun eivät saaneet.
Kun rupes hämärtämään, pistettiin me päämme ulos metsästä ja katsottiin
ympärillemme kaikille tahoille. Ei ketään näkynyt. Silloin kiskoi
Jim irti muutamia lankkuja ylimmästä lautasta, ja niistä rakensimme
itsellemme suojuksen, jossa olis hyvä olla sateessa ja rajuilmassa ja
jossa voimme säilyttää tavaramme kuivina. Sitten teimme tähän suojaan
eri lattiankin, toista jalkaa korkeammalle kuin itse lautan pinta,
niin että hyökylaineet höyrylaivoista eivät ulottuneet vilteillemme
ja muille tavaroille. Keskelle hauskaa mökkiä panimme sitten vielä
kerroksen savea ja naulasimme tämän ympäri lautoja, että se pysyis
paikallaan, ja se olis meille tulisijana sadeilmalla ja kylmässä.
Niinikään veistimme itsellemme varamelan, jos toinen sattuis
katkeamaan. Sitten pystytimme lyhyen haarakepin, johon voimme panna
palavan lyhdyn, ett'ei alaspäin menevät höyrylaivat törmäisi päällemme
pimeässä.
No, seuraavana yönä matkustimme noin seitsemän tai kahdeksan tuntia
virrassa, jonka voima oli noin neljä viis virstaa tunnissa. Matkalla
me kalasteltiin ja juteltiin ja uitiinkin pari kertaa, kun uni oli
meidät voittaa. S'oli ikääskuin vähän juhlallista, kun me noin maattiin
selällämme lautalla ja annettiin sen luikua eteenpäin pitkin suurta,
hiljaista jokea, tähtien loistaessa ylitsemme taivaalla. Emme koskaan
tulleet puhuneeksi kovaa taikkapa nauraneeksi, muuta kuin hiljaa
hymyten. Enimmäkseen oli meillä kauniit ilmat, eikä meille sinä yönä
tapahtunut juur mitään, josta maksais vaivaa puhua, eikä sitten lähinnä
seuraavinakaan.
Tuon tuostakin kulettiin me kaupunkien tai kylien ohi, jotka loistivat
pimeiltä mäenrinteiltä välkkyvinä valopenkereinä, ilman että mitään
taloja näkyikään. Viidentenä yönä me sivuutimme St. Louis'in kaupungin;
s'oli ikääskuin koko maailma olis syttynyt ilmituleen. Pietarissa
he ruukkasit sanoa, että St. Louis'issa mukamas oli kolme- tai
neljäkymmentä tuhatta ihmistä, mutta minä en sitä koskaan uskonut,
ennenkun nyt kello kahden aikaan tänä hiljaisena yönä näin koko tuon
ihmeellisen valomeren. Ei yhtään ääntä kuulunut kuitenkaan; kaikki
nukkuivat sikeässä unessaan.
Noin kello kymmenen aikaan illalla ruukkasin mä toisinaan käydä maihin
ja noissa pienissä kylissä kymmenellä tai viidellätoista centillä ostaa
jauhoja tai läskiä tai muuta syötävää; ja toisinaan sieppasin mä jonkun
kananpojan, joka näkyi nukkuvan huonosti, ja väänsin siltä niskat nurin
ja otin mukaani. Isä ukko ruukkasi aina sanoa, ett'ei koskaan pidä
halveksia kananpoikaa, jos vain käy ottaa sitä mukaansa, sillä jos ei
itse sitä tarvitsiskaan, niin saattaishan aina tavata jonkun, jolle
se kelpais, ja hyvää tekoa ei koskaan unohdeta mukamas. Minä tosin en
milloinkaan nähnyt, ett'ei ukko olis pitänyt kananpoikaansa itse, mutta
niin hän yhtäkaikki aina ruukkasi sanoa.
Aamusin ennen päivänkoittoa ruukkasin mä myöskin hiipiä peltoihin ja
lainata vesimeloonin tai ytykurkun tai taskullisen jyvätähkiä tai
muuta mokomaa pikkukalua. Isä vaari sanoi aina, ett'ei ole väärin
lainata mitä tarvitsee, kunhan vain aikoo maksaa takasin jos sopii;
mutta leskirouva puolestaan väitti, että tuo vain oli pehmeämpää nimeä
varkaudelle ja ett'ei mukamas mikään rehellinen ihminen menettelis
sillä viisin. Jim sanoi, että he tavallaan olit oikeassa molemmat,
sekä isä että leskirouva, puoleks kumpikin; ja paras keino meille
olis määrätä pari tai kolme tavaraa, joita emme koskaan lainaisi
-- sitten ei olis väärin lainata mitä muuta hyvänsä, meinasi hän.
No, me harkittiin tuota asiaa läpi koko yön, lauttamme uidessa yhä
eteenpäin, ja meidän oli aika vaikea määrätä, mistä me luovuttaisiin,
vesimelooneistako vai kurkuista vai mistä. Vasta aamupuoleen tultiin
me lujaan päätökseen. Me, näättekös, päätettiin vakavasti, ett'emme
koskaan kajoaisi villiomeniin eikä taateliluumuihin, ei vaikka mikä
olis. Meill'oli ollut paljon kiusoittavaa päänvaivaa, mutta nyt,
kun päätös oli tehty, tuntui oikein hyvältä. Minä varsinkin kiitin
keskustelumme hyvää ja käytännöllistä tulosta, sillä, kuten kaikki
tietää, niin villiomenat eivät maistu juur miltään, ja taateliluumut
taas ei olis kypsiä vielä pariin kolmeen kuukauteen.
Silloin tällöin ammuimme me vesilinnun, jok'oli herännyt liian aikasin
aamulla tai ei mennyt maata kylliks aikasin illalla. Ylimalkain voitiin
me erinomattain paksusti.
Viidentenä yönä siitä, kun m'oltiin kulettu St. Louisin ohi, tuli
päällemme oikein kunnon rajuilma. Myrsky raivosi, ukkonen jyrisi
ja salamat liekehtivät kuin tuomiopäivänä, ja sade vuoti tulvana
maahan. Ne ryömittiin mökkiimme, ja lautta sai hoitaa itseään.
Salaman liekehtiessä näimme edessämme tuon suuren, leveän joen ja
sen rantamailla korkeita vuoria, yhtä selvästi kuin keskellä päivää.
Äkkiarvaamatta huusin; "Halloo, Jim, katsos tuonne!" Siell'oli
höyrylaiva, jok'oli ajanut karille keskellä jokea. Me luikuttiin
suorastaan sitä vastaan, ja joka leimaus näytti sen meille aivan
selvästi. Se makasi kallellaan, ja toinen puoli yläkantta oli veden
yllä. Savupiiput oli myös näkyvissä ja yks tuoli ison kellon luona, ja
tuolin selkänojalla oli riippumassa vanha vilttihattu.
No, olihan keskellä yötä, oli myrskyistä ja kolkkoa, ja aivan niinkuin
kaikki muutkin pojat sen kaltaisessa tilassa tunsin minä mielessäni
ikääskuin jotain kutkuttavaa, nähdessäni tuon raakin makaavan siinä
niin nolona ja yksinäisenä keskellä jokea. Oli, näettekös, tullut
päälleni kova halu mennä sinne katsomaan minkälaista siellä olis. Ja
niinpä sanoin:
"Mennään sinne, Jim."
Mutta Jim pani ensimmältä kovasti vastaan. Hän sanoi:
"Mitä hyötyä siit'on? Onhan meillä hyvä olla täällä. Mitä lempoo
on meillä tekemistä vanahassa raakissa? Piä mitä sull'on ja älä
mee sotkemaan muien asioihin, sanoo raamattu. Sitä pait on heillä
varmaankin siellä vahti."
"Vahti? Mitä luulekkaan?" sanoin mä; "eihän siell'ole muuta vahtaamista
kuin kansi ja perähytti; ja luulekko sinä että kukaan viisas ihminen
panee henkensä vaaraan vanhan laivankannen ja kurjan perähytin tähden
tämmösessä ilmassa; onhan koko värkki valmiina hajoomaan ja uppoomaan
jokikinen hetki." No, siihen ei ollut Jimillä mitään sanomista, niin
että hän jo piti suunsa, kun pitikin. "Ja sitä paitse", sanoin vielä,
"voidaan me kenties löytää jotakin, joka meille kelpaa, katteinin
hytistä tai muualta. Sikaareja kenties, oikeita kymmenen pennin
sikaareja, paraita auringon alla. Höyrylaivojen katteinit on aina
rikkaita, saavat kuuskymmentä dollaria kuukaudessa; eivät välitä
vähintäkään siitä, mitä joku tavara maksaa, kun vain sitä haluavat.
Kas niin, pistä kynttilä taskuus; minä en saa mitään rauhaa ennenkun
m'ollaan nuuskittu kaikki nurkat tuossa raakissa. Luuletko että Tom
Sawyer koskaan jättäis semmottia tarkastamatta? Ei, vaikka sais
omenakakun, s'on vissi se. Hän kutsuis sitä seikkailuksi -- niin hän
tekis; ja hän nousis maihin raakille, vaikka henki menis. Ja hän
tekis kaikki tyyni niin turkkasen pulskasti, mokomalla muhkeudella ja
upeudella, että luulis itse Kristofferi Kolomboksen olevan liikkeellä
löytämässä Kaana'an maata. Kumpahan Tom Sawyer olis tässä nyt!"
Jim mutisi tietysti vielä vähän, mutta myöntyi kuitenkin, ja kun
leimaus taasen valaisi raakin, työnsimme me lauttamme sinne ja panimme
sen kiinni perään ja kapusimme kannelle. Siellä me sitten kopeloitiin
sinne tänne pimeässä, kunnes tultiin katteinin hytin ovelle, joka oli
auki; ja Herra jesta! Siinä nähtiin me valoa peräsalongista, ja me
kuultiin ääniä.
Jim kuiskasi mulle, että hänen rupes tekemään kovasti pahaa mukamas,
ja hän tahtoi että me mentäis tiehemme. Minä tykkäsin kuin hän, ja
meidän piti juur palata turvalliselle lautallemme takasin, kun kuulin
valittavan äänen sanovan:
"Voi, voi, pojat, antakaa mun olla. Minä vannon pyhästi etten koskaan
hiisku siitä sanaakaan."
Toinen, karkeampi ääni sanoi nyt:
"Sinä valehtelet, Jim Turner. Sin'oot aina ennenkin pitänyt samaa pirun
peliä. Sinä vaa'it aina enemmän kuin omaa osaas voitosta, ja aina
oot niin saanutkin, sinä hunsvotti, sen tähen että aina vannot mennä
kielittelemään jos et saa mitä tahot. Mutta tällä kertaa etpä, piru
vie, meitä enää petä. Sinä oot, jumal'avita, suurin roisto koko tässä
maassa."
Jim oli jo menossa lautalle. Mutta minua oikein syhytti uteliaisuuteni,
ja minä aattelin itsekseni, että Tom Sawyer ei suinkaan olis lipannut
tiehensä justiin silloin, ja niinpä en minäkään sitä nyt tahtonut; minä
tahdoin saada selville mitä tulis tästä jutusta. Minäpä siis rupesin
ryömimään nelin kontin sen pienen pimeän käytävän läpi, joka vei
peräsalonkiin. Tulin sinne lähelle, ja mitä näinkään! Muuan mies makasi
pitkällään lattialla, kädet ja jalat sidottuna, ja kaksi muuta miestä
seisoi hänen ylitsensä, toisella salalyhty kädessä, toisella pistooli.
Tämä toinen piti pistoolin piipun suuta ojennettuna makaavan raukan
päätä vasten ja sanoi:
"Jo jumaliste kohta pamahtaa, sinä kirottu konna!"
Makaava mies siinä ikääskuin vetäytyi nahkaansa ja kiljui ja kerjäsi:
"Voi, voi, älä ammu, hyvä Bill, älä ammu. Minä en puhu asiasta, en
halkaistua sanaa, en jumal'auta."
Lyhdyn pitäjä puolestaan vain nauroi ja sanoi:
"Haha! Vai niin! No, siitä totta jumaliste et pääsekkään puhumaan, sen
takaan minä. Häpeehän toki -- kerjätä noin. Niin, kyllähän nyt oot
pehmeä suustas, sinä roisto. Ja äsken olisit tappanut meiät, ellei
m'olis saatu sinua allemme ja köysiin. Ja minkä tähen? Sen tähen että
mekin tahottiin _oikeutta_. Mutta s'oli viiminen kerta kuin uhkasit
meitä noin, Jim Turner. Paa sisään pistoolis, Bill!"
"Enkä panekkaan, Jake Packard. Hänen pitää saada köniinsä ensin. Hän
ampui vanhan Hatfieldin samalla tavoin. S'on nyt maksettava. Hän on sen
rehellisesti ansainnut."
"Mutta _minä_ en taho, ja mull'on siihen syyni."
"Jumala siunakkoon sinua siitä sanasta, Jake Packard! En unhota sitä,
vaikk' eläisin sata vuotta", voivotteli lattialla makaaja.
Packard ei ollut häntä kuulevinaan, vaan ripusti lyhtynsä naulaan
ja viittasi toiselle seuraamaan häntä pimeään käytävään, jossa minä
olin. Minä siirryin selkä edellä taakseppäin minkä ennätin ja pujahdin
muutamaan hyttiin, jossa panin maata eräälle makuusijalle. Samassa
astui Packard sinne sisään myös puhuen taakseen:
"Tänne -- tuu tänne."
Ja Bill herra astui hänen perästään sinne. Minä kutistuin seinää vasten
niin pieneksi kuin voin, toivoen olevani toisella puolen maailmaa.
Siell'oli pilkkosen pimeä, mutta minä tunsin viinan hajusta, että he
seisoivat ihan vieressäni. Olin iloissani siitä, ett'en ruukannut juoda
viinaa; mutta jos olisinkin sitä tehnyt, niin he tuskin sittenkään olis
voineet haistaa miss'olin, sillä minä en melkein ollenkaan hengittänyt;
niin olin peloissani. Ja muutenkin oli heidän puheensa sitä laatua,
että melkein kuka hyvänsä sitä kuullessaan olis pidättänyt henkeään
kauhistuksesta. Bill tahtoi kiven kovaan ampua Turnerin. Hän sanoi:
"Hän ilmasee meiät, kun ilmaseekin. Jos _nyt_ antasimma hälle koko
voiton, meiänkin osamme, niin se ei enää tukkis hänen suutaan, tämän
kaiken perästä. Meiän täytyy tehä loppu hänen kielittelystään."
"Niin täytyy", sanoi toinenkin.
"No, mitä pirua sinä sitten mutkittelet! Mennään, siis, ja ajetaan
kuula hänen kalloonsa."
"Älä hätäile. Miks' ammuttais ja meluttais? Kuules nyt! Me nuuskitaan
kaikki hytit vieläkin, ett'ei mitään jäis meiltä tänne mätänemään,
ja sitte mennään rauhassa veneellä maihin ja kätketään tavarat.
Sitten ootamma rauhassa. Parin tunnin päästä on tämä ränstynyt raakki
varmaankin murskana ja joen pohjassa. Hä? Ja hän on hukkunut eikä voi
siitä soimata ketään muuta kuin itteään. Miks' me hänet tapettais? Minä
en taho ihmisen kuolemaa omalletunnolleni. S'olis halpaa, olis huonoa
moraalia. Hä? Enkö ole oikeassa?"
"Oot kai, mutta jos laiva nyt ei uppoiskaan? Hä?"
"No, voiaanhan yhtä kaikki oottaa pari tuntia? Hä?"
"No, olkoon menneeksi Tule sitte."
He menivät, ja minä lippasin tieheni toisaalle päin minkä kerkesin. Oli
pikipimeä; mutta minä kuiskasin niin kovaa kuin uskalsin "Jim!" ja hän
vastasi aivan olkapäältäni ikääskuin röhkien. Minä sanoin hiljaa:
"Sukkelasti, Jim, täss'ei ole aikaa ähkyä ja puhkua tuolla viisin.
Tääll'on oikeita rosvomurhaajia laivassa, ja joll'emme saa kynsiimme
heidän venettään päästä sit' irti, niin että nuo roistot eivät pääse
täältä pois, niin yks raukka jää tänne kuolemaan. Mutta jos pannaan
heidän paattinsa menemään, niin saavat he palkkansa joka sorkka, --
kun vallesmanni tulee; hänen me lähetämme tänne. Sukkelasti nyt!
Joudu, Jim! Minä juoksen oikeaa puolta, juokse sinä vasenta. Ala tästä
lautalta ja -- --"
"Ooh! Herra hallikkoon! _Lautta_? Tääll'ei oo mittään lauttaa ennää.
S'on lähteny irti ja menny Jumalan nimmeen! -- ja tässä seistään nyt!
Voi, Herra jestantes!"


Kolmastoista luku.

Kas niin! Tunnustan että pidätin henkeäni hetkisen ja että tunsin
ikääskuin jotakin kylmää pitkin selkäpiitäni. Jäädä salpatuksi
laivaraakille mokoman miehistön kanssa! Mutta siin'ei ollut aikaa
pitkään päivittelemiseen. Meidän täytyi nyt kaikin mokomin saada
kynsiimme tuo vene -- ja pitää se itseämme varten. Vaikkahan molemmat
vapisimme kuin haavan lehdet, lähdettiin me varovasti ryömimään pitkin
oikeanpuolista reilinkiä, ja se meni niin hitaasti siinä pimeässä,
että melkein kokonainen viikko tuntui menneen, kun viimein tulimme