Huckleberry Finnin (Tom Sawyerin toverin) seikkailut - 07

raakin perimmäiseen perään. Ja -- mitään venettä ei näkynyt. Jim sanoi
vallan uupuneensa -- peljästys oli hältä vienyt viimeisetkin voimat.
Mutta minä sanoin että meidän yhtäkaikki tuli jatkaa, sillä jos jäätäis
tähän riivattuun raakkiin, niin olis meillä ikääskuin matkapassi
tästä matoisesta maailmasta. No, me kämpittiin taas perän ympäri ja
tultiin viimein kaleitin ristikolle, josta meidän täytyi pitää kiinni
käsin ja oikein ryömiä eteenpäin, sillä koko vasen reilinki oli veden
alla. Siitä kappaleen matkaa keulaan päin, salongin yläoven kohdalla,
löysimme vihdoinkin tuon siunatun veneen, Jumalan kiitos! Töin tuskin
voin sen siinä pimeässä nähdä. Mutta se tietäkää, ett' iloni oli oikein
priima sorttia. Mun piti juur laskeutua alas siihen, kun samassa
salongin ovi aukesi. Yks noista miehistä pisti päänsä ulos, pari jalkaa
nenästäni, niin että sittenkin luulin olevani mennyttä miestä; mutta
hän veti pian kallonsa sisään jälleen ja sanoi:
"Peitähän toki tuo lemmon lyhtys, Bill!"
Sitten viskas hän jonkun möhkäleen veneeseen ja astui sitten alas
siihen itse ja istui. S'oli Packard. Heti perästäpäin tuli Bill ulos ja
astui hänkin veneeseen. Samassa sanoo Packard hiljaisella äänellä:
"No, kaikki on klaarina -- laske ulos!"
Töin tuskin pystyin pitämään kiinni ristikosta, niin olin mennyttä.
Mutta justiin silloin sanoo Bill:
"Äläs hätäile -- otitko sinä pussin hältä pois?"
"No, enhän. Etkö sinä ottanut?"
"En. No, voi p--le! Nythän hällä on osansa kuitenkin."
"Sinä senkin hupakko! Mitä pirua me jätettäis hälle niin paljo rahaa?
Tuu pois!"
He nousivat raakille jälleen ja menivät salongin ovesta sisään, ja
ovi painui kiinni heidän perästään, sillä s'oli raakin pystypuolella.
Silmänräpäyksessä olin minä veneessä, ja Jim tuli vyöryen perästäni,
tuossa paikassa sain veitseni käteen ja leikkasin köyden poikki, ja
vene lähti menemään.
Me ei edes koskettu airoihin, ei sanaa, ei kuiskaustakaan lähtenyt
suustamme, me tuskinpa hengitettiinkään. Virta oli niin väkevä, että me
parissa sekunnissa luisuttiin toista sataa kyynärää poispäin raakista,
ja pimeys peitti sen näkyvistämme, ja me oltiin pelastetut ja tiesimme
sen.
Päästyämme noin kolme- tai neljäsataa kyynärää alaspäin raakista,
nähtiin me miten heidän lyhtynsä kimmalti sieltä hetkeksi kuin pieni
tähti, ja silloin me tiedettiin, että nuo rosvot kaipasivat venettänsä
ja rupesivat ymmärtämään, kuinka hauska se tila oli, johon he vastikään
olivat tahtoneet jättää Jim Turnerin yksinään.
Sitten tarttui Jim airoihin, ja me katsottiin kaikkialle, näkyiskö
lauttaamme. Nyt vasta rupesi minun käymään ikäänkuin vähän surku noita
miehiä -- eihän mull' ennen olis ollut aikaakaan siihen. Aloinhan
aatella, kuinka kamalaa tuo yhtäkaikki olis -- tulla jätetyksi tuolla
viisin, vaikkapa nyt sattuiskin olemaan murhaaja. Saattaishan, Jumala
paratkoon, tapahtua että _minusta_ jonakin kauniina päivänä tulis
murhaaja, ja miltähän silloin _mulle_ tuntuis tuommonen kova onni? Ja
niinpä sanoin viimein Jimille:
"Kuules, Jim, missä nyt ensiks nähdään mitään valoa loistavan rannalta,
niin lasketaan siinä maihin, johonkin paikkaan, johon sinun sopii jäädä
piiloon veneen kanssa; ja minä menen ylös ja herätän ihmiset ja keitän
heille jonkun jutun, että menevät pelastamaan nuo rosvot surkeasta
pulasta, niin että he ainakin voivat tulla rehellisesti hirtetyiksi
aikanansa."
Mutta sitä tuumaa ei ollut niin helppo panna toimeen; sillä pian
perästäpäin syntyi aika rajuilma, pahempi kuin ennen. Sade vuoti
virtana maahan ja tuuli tuuli aivan hurjasti. Eikä mitään valoa
näkynyt. Kaikki nukkuvat, aattelin mä. Me lennätettiin vinhaa vauhtia
jokea alaspäin ja tähystettiin, eikö näkyis valoa, eikö näkyis
lauttaamme. No, kului pitkä aika. Sitten helpotti sade vähäsen, mutta
pilvet pysyivät, ja salama tuli leimahtaen, ja me nähtiin edessämme
uivan jotakin mustaa ja tyyrättiin heti sinneppäin.
S'oli, kun olikin, kunnon lauttamme, ja arvaahan sen, kuinka iloisina
me astuttiin sen päälle jälleen. Samassa näimme myöskin valopilkun
loistavan alempana rannalta, ja minä sanoin heti että tahdoin sinne.
Vene oli puolillaan ryöstösaalista, jonka tuo rosvojoukko oli
varastanut raakista. Me viskattiin ne kaikki tyyni lautalle yhteen
läjään; ja sitten sanoin minä Jimille, että hän antais lautan uida
eteenpäin ja että hän sitten hetken päästä sytyttäis lyhdyn ja antais
sen palaa kunnes palajaisin matkaltani. Sitten tartuin airoihin ja
soutelin tuota valoa kohden. Tullessani lähemmälle, näkyi vielä kolme
neljä valoa lisää -- ylhäältä mäenrinteeltä. Siinä oli pieni kylä.
Minä kulin vähän matkaa tuota rannimpaa valoa kohden ja pidätin sitten
airoja ja annoin veneen luistaa omaa vauhtiaan. Tultuani sen viereen,
näin että se olikin rannassa venyvän höyrylossin lyhty. Kiipesin sinne
ylös ja rupesin hakemaan yövahtia ja löysinkin hänet viimein. Hän istui
muutaman köysikimpun päällä nukkuen, pää polvien välissä. Sysäsin häntä
pari kertaa hartioihin ja sitten rupesin surkeasti poraamaan.
Hän havahti ylös ja tuijotti vähän hämmästyneenä teensä; mutta
nähdessään vain minut, haukotteli hän ja ojenteli raajojaan, ja sitten
hän sanoi:
"Halloo, poika naskali, mitä sinä ulvot? Mikä hätänä."
Minä sanoin:
"Niin, kun isä -- ja äiti -- ja sisareni ja --"
Porasin taas oikein tarmoni takaa. Silloin hän sanoi:
"No, no, älähän nyt noin katkee siinä kahtia, kaikillahan on meillä
surumma ja vaivamma täss' elämässä, kyllä se vielä paranee. No, mikä
heiän nyt on sitten?"
"He -- he -- he ovat? -- ootteko te vahtina tässä laivassa?"
"Oonpa niinkin", sanoi hän ikääskuin vähän mahtavasti. "Mie oon
kapteini ja omistaja ja tyyrmanni ja luotsi ja yövahti yhellä kertaa;
ja toisinahan oon mie rahtinakin ja toisinahan matkaväkenä. Enhän mie
oo niin rikas kuin Jim Hornback vanhus enkä tietysti niin soakelin hyvä
kaikille moailman kakaroille, että sirottasin ropojani pitkin moantietä
kuin hän; mutta kuitenni oon hälle monta kertaa sanonunna ett'en mie
tahtos olla hänen housuissansa, sillä merimiehen elämä s'on miun
elämääni se, ja mie en, soakeli soikohon, tahtos virua moalla kahta
virstaa kaupunnista, joss'ei milloinkana mitään tapahu, en vaikka hyö
antasit mulle kuormallisen kultaa ja vähä peälle. Mie oattelen --"
Minä keskeytin hänet ja sanoin:
"N'on niin hirveän kovassa hädässä ja -- --"
"_Ketk_'on?"
"No, Herra hallitkoon, isä ja äiti ja sisar ja neiti Hooker; ja jos te
ottasitta lossiveneenne ja lähtisittä sinne -- --"
"Mihin? Missä hiiessä hyö ovat sitten?"
"No, herranen aika, raakilla."
"Millä raakilla?"
"No, eihän niit'ole muuta kuin yks."
"Ethän sie meinaa tuota masinaa _Walter Scott_'ia."
"Justiin sitä."
"No, mutta pyhä Poavali, mitä lempoa hyö siellä tekevät?"
"Niin, eihän ne sinne tahallaan tulleet."
"Niin, kyllähän sen uskon. Mutta jos hyö eivät korjoo sieltä luunsa
tuossa paikassa, niin pieveli heiät perii. Mutta miten hiiessä hyö
joutuivat mokomahan pinnistyksehen?"
"Niin, -- s'oli niin, että -- neiti Hooker oli visiitillä tuolla
kaupungissa -- --"
"Booths Landingissa, niin, -- no, anna tulla!"
"Niin, hän oli visiitillä, tuolla Booths Landingissa, ja justiin
illan suussa piti hänen lähteä menemään hevoslossille mustan piikansa
kanssa, sillä hänen piti olla yötä sen fröökynän luona -- niin, en
muista hänen nimeään; ja sitten menee heiltä perämela poikki, ja heidän
lossinsa pyörähtää ympäri ja lentää perä edellä virran mukana pari
virstaa poispäin ja puskee viimein tuohon raakkiin ja kaatuu, niin että
lossimies ja hevoset ja tuo musta piika hukkuvat kaikki tyyni, mutta
neiti Hooker iski kyntensä raakkiin ja kömpi ylös. No, ja noin tunti
pimeän tulemasta tullaan me veneellämme samaa tietä, ja niin oli pimeä,
että me ei nähty raakkia ennenkun oltiin sen vieressä; ja silloin _me_
törmättiin siihen ja veneemme kaatui, mutta me toki, Jumalan kiitos,
pelastuttiin kaikki tyyni, pait Bill Whipple -- voi, voi sitä siivoa
sielua -- kumpahan olisin ees minä mennyt hänen sijastaan."
"No, mutta voi päiviäni! Onko mokomaa kuultuna nähtynä? No, mitä työ
sitte teitten?"
"No, me hallooattiin huudettiin apua kurkun täydeltä, mutta joki on
niin leveä siltä kohalta, ett' arvatenkaan ei kukaan meitä kuullut.
Ja silloin sanoi isä, että jonkun täytyi mennä maihin ja hankkia apua
mistä hinnasta hyvänsä. Min'olin ainoa, jok' osasin uida, ja minä
lähdin matkaan, ja neiti Hooker hän sanoi, että jos en sais apua
muualta ennen, niin menisin mukamas hänen enonsa luo, joka kyllä sitten
pitäis asiasta huolen. Minä pääsin maihin kappaleen matkaa tästä
alempana ja oon sitten juossut kuin hullu ja kokenut saada ihmisiä
sinne apuun, mutta he sanovat vain: 'Mitä, tämmösenä yönä ja tällä
virralla, sehän olis hulluutta; juokse sinä höyrylossille!' No, jos te
nyt tahtositta -- --"
"No, kenties mie tahonki, ja piru vie luulenki että sen teen; mutta
kuka perhana mulle sen _maksaa_? Luulekko kenties että sun isäs -- --"
"No, kyllähän siitä aina sovitaan. Neiti Hooker sanoi erittäin että
hänen enonsa Hornback -- --"
"No, pyhä Poavali! _Hänkö_ on hänen enonsa? Kuules, poika naskali,
juokse minkä kintuistas lähtöö tuonne, missä näet valkean palavan, s'on
kapakka; ja sano heille siellä että näyttävät sulle tien Jim Hornbackin
talolle. Älä kuhunustele, kuulekkos! Käytä jalkojas! Sano hälle, että
mie laitan tänne hänen sisarentyttärensä ihka elävänä ennenkun hän
kerkiää kaupunkihin. Kas niin, lähe nyt matkaan kuin oisit jo. Mie
juoksen vain tuonne kulman taa ja herätän masinistin."
Minä harppasin sinneppäin, josta tuo valo näkyi, mutta niin pian kuin
hän oli kiertänyt kulman, palasin minä takasin ja juoksin veneelle
ja ammensin siitä veden ja sousin tyvenvedessä pitkin rantaa noin
kuussataa kyynärää ylöspäin ja menin sitte piiloon parin halkoproomun
taakse, nähdäkseni miten kävis; en saanut mitään rauhaa ennenkun olin
nähnyt höyrylossin lähtevän. Ja totta puhuakseni, niin minä ikääskuin
vähän ylpeilin itsekseni, kun olin nähnyt niin paljon vaivaa noiden
kanaljain tähden, jotka jäivät raakille; sitä totta maar ei moni muu
olis tehnyt. Minä vain toivoin että leskirouva olis saanut sen tietää.
Hän olis varmaankin puolestaan ylpeillyt minusta, kun olin auttanut
noita rosvoja. Miten näet lieneekin, niin tykkäävät vanhat leskirouvat
ja muut jumaliset ihmiset aina kaikkien enimmän juuri rosvoista ja
kaiken maailman pahantekijöistä ja roistoista. S'on vissi se.
No, minun siinä venyessäni, mitäs näenkään! Joo, tuo siunattu raakki
tulee vyöryen pitkin virtaa, mustana ja kolkkona kuin kuolema. S'on
totta, että siinä ikääskuin vähän värisytti selkäpiitäni, mutta
yhtäkaikki laskin ulos ja sousin sinneppäin. Se makasi niin syvällä
vedessä, ja minä huomasin heti, että siellä tuskin enää voi virua
ainoakaan elävä sielu. Sousin sen ympäri ja huusin "halloo!" pariin
kertaan, mutta mitään vastausta ei kuulunut; kaikki oli hiljaa kuin
haudassa. Minä tunsin vähän sydämmen-vaivaa noiden rosvojen kohtalosta,
mutt'en paljon; sillä mä aattelin että jos he sen kestäis, niin
kyllähän minä puolestani.
Samassa laski höyrylossi ulos rannasta; ja minä työnsin keskelle jokea
ja pääsin hyvän matkaa poispäin virrassa; ja kun arvelin olevani
lossiväen näkyvistä, pidätin hetken airojani ja katsoin taakseni ja
näin, miten höyrylossi kulki raakin ympäri nuuskien neiti Hookerin
jäännöksiä, joita katteini luuli tuon eno Hornbackin niin kovasti
odottelevan; mutta hetken päästä he antoivat palttua koko puuhalleen
ja höyrysit hyvää vauhtia takasin rantaan päin. Minä puolestani sousin
jokea alaspäin että huilasi.
Kesti hyvin kauvan ennenkun sain Jimin lyhdyn näkyviin; ja kun sen viho
viimeinkin näin, tuntui se olevan tuhannen virstan päässä. Saapuessani
sitten kerrankin perille lautallemme, rupes aamu koittamaan lännestä;
ja me mentiin maihin muutamaan saareen, kätkimme lautan ja upotimme
veneen. Sitten mentiin me makuulle ruohoon ja nukuttiin sikeästi kuin
kuolleet.


Neljästoista luku.

Nukuttuamme viimein kylliksi, ruvettiin me huviksemme räknäilemään
noita tavaroita, jotka tuo surkea rosvojoukko oli varastanut raakilta.
Siinä oli jos jotakin: saappaita ja vilttejä ja vaatteita ja koko
joukko muuta kauskua, ja koko läjä kirjoja ja yks kiikari ja totta
maarian -- kolme lootaa sikaareja. Ei kumpikaan meistä ollut ikipäivinä
ollut niin rikas koko eläissämme. Sikarit meitä miellytti kaikkein
enimmän. Me maattiin koko sen iltapäivän metsässä loikoillen ja
polteltiin ja juteltiin, ja minä luin noista kirjoistakin pariin
erään; harvoin voi ihminen niin paksusti. Minä kerroin Jimille kaikki
mit'oli tapahtunut raakilla ja höyrylossilla, ja minä sanoin että tuo
kaikki oli _seikkailuita_; mutta Jim sanoi kernaimmin tahtovansa päästä
kaikista seikkailuista vastedes. Hän sanoi että, kun minä kämpin tuohon
käytävään raakilla ja hän konttasi takasin tullakseen lautalle ja tämä
oli poissa, hän oli kuolla siihen paikkaan, sillä hän aatteli olevansa
mennyttä kalua, miten ikinä käviskin; jos hän ei pelastuis, niin
hukkuis hän, ja jos hän pelastuis, niin veis pelastaja hänet takasin
fröökynä Watsonille, joka möis hänet Etelään, kun möiskin. Ja siinä hän
oli oikeassa; hän oli enimmäkseen aina oikeassa; häll'oli turkkasen
hyvä pää, neekerin pääksi.
Luinmahan myöskin Jimille noista kirjoista kaikellaista kauskua
kuninkaista ja herttuoista ja kreiveistä ja senkaltaisista ihmisistä ja
kuinka he kävit ylönpalttisen komeissa vaatteissa ja millä penteleen
komervenkillä he kulkivat muun väen seassa, ja miten he kutsuivat
toisiaan Teidän maisteetiksenne ja Teidän ylhäisyydeksenne ja Teidän
armoksenne ja Teidän korkeudeksenne ja Jumala ties miksi, sen sijaan
kuin vain olisit sanoneet "hyvä herra" tai "Te", niinkuin tavalliset
ihmiset. Ja Jim hän kuunteli korvat pystyssä ja silmät selällään.
Viimein hän sanoi:
"No, herranen aika, enhän olis luullu niit' olevan niin perhanan
paljon. Tuskinpa oon kuullu puhuttavan mistään kuninkaastakaan, pait
tuosta vanahasta kuningas Sallermann'ista ja noista kakspäisistä
ja jalattomista kuninkaista korttipakassa. Paljonkohan tommosella
kuninkaalla on palakkaa?"
"Palkkaa?" sanoin minä; "ooh, heill'on tuhat dollaria kuukaudessa,
jos tahtovat. Heill'on aivan niin paljo kuin heidän lystää, nääkkös.
Kaikkihan oikeimmiten on heidän omaansa."
"No, voi sun turkin pippuri! Mitä heillä sitte on tekemistä?"
"Tekemistä? Sanohan vielä! He eivät tee tämän taivaallista. Istuvat
päiväkaudet kädet ristissä ja voivat paksusti."
"No, voi sun saakeli!"
"Niin, niin s'on. Pait tietysti kun tulee sota. Silloin lähtevät he
sotaan, mutt'eivät ammu itse; komentavat vain kiven takaa. Mutta
kotosalla laiskottelevat he vain tai käyvät toisinaan metsästämässä
huvikseen -- tai -- sssh! -- kuulitko jotain?"
Me karattiin pystyyn ja katsottiin kaikkialle, mutta s'oli vain
höyrylaiva joka tuli hohottaen niemen takaa; ja me istuttiin jälleen.
"Niin, niin", jatkoin minä nyt, "ja toisinaan, kun noilla kuninkailla
on ikävä, niin rettelöivät ja juonittelevat he huvikseen parlamenttinsa
kanssa, jossa valtiomiehet istua kököttävät, ja jos joku niistä rupee
murisemaan, niin tuossa paikassa kuningas sivaltaa hältä pään poikki.
Mutt' enimmäkseen laahustavat kuninkaat päivät pitkin haaremissaan."
"Missä?"
"Haaremissa."
"Mikä se haaremi on?"
"No, hyvänen aika, etkö sinä tiedä sitäkään? S'on se paikka, jossa
kuninkaan rouvat asuu. Salomolla esimerkiks oli semmonen haaremi. Häll'
oli varaa pitää noin miljoonan paikkeille muijia, hällä."
"Ahaa, johan muistan. Niin, niin, tommonen haarami s'on, niin
sanoakseni, jommonenki kasvatuslaitos. Mitä elämää siellä mahtaa olla
noien kaikkein lapskakarain kanss'. Kuinka ne rääkyy ja poraa ja
telemii ja tappelee alinomaa. Ja kaikki toi akkaväki sitte! Miten ne
mahtaa riiellä ja kinata, ja repiä toisians tukasta! Olishan siinä
tekemistä, ja saishan siinä nauraakkin aivan haletakseen. Ja sitte
kehtaavat vielä sanoa, että tuo Sallermanni mukamas oli viisas mies.
Min'en anna kahta penniä hänen viisaurestaan. Mikä viisas mies tahtos
päiväkauret ellää tommosessa peevelin pelissä? Viisas mies laittas
ennemmin ittelleen vaskisepänverstaan; voishan hän sillon ainaki _panna
kiinni_ verstaansa, kun tahtos vähän nukahtaa."
"Niin, mutta Salomo _oli_ kuitenkin viisain mies mitä koskaan on
löytynyt; sillä rouva Douglas sanoi sen itse, ja hän ei koskaan
valehtele."
"Min' annan palttua leskiprouvalle. Sallermanni ei ollu mikään viisas
mies, eipä piru vie ollukkaan. Mitä kaikkia hullutuksia pistikään hänen
päähäns'. Johan sitä itkis kaikki Pietarin siatkin. Tiiäkkös, kun hän
kerran halkas pienen lapsiparankin kahtia --"
"Kyllä tiedän, leskirouva puhui mulle siitä myös."
"No, onko se laitaa se? Onko semmonen mies viisas? Hölömö hän on.
Kattos nyt. Toi kuusenkanto tuossa on toinen noist' akoista; sin' oot
toinen; min' oon Sallermanni, ja tää dollarinseteli on toi lapskakara,
josta te riitelettä. No, mitä teen nyt minä? Kiertelenkö mä hiljaa
pitkin kylää ja tiiustelen salaa joka talossa saarakseni seleville
kenenkä toi kakara -- ei, vaan tää seteli, on oma, ja annan sen sitte
oikealle akalle -- ei, vaan sulle tai tuolle kuusenkannolle? Niinhän
tekis viisas ihminen. Mutta mitäs vielä! Minä repäsen sen kahtia ja
annan toisen puolen sulle ja toisen puolen sille toiselle akalle.
Just präsiis sillä vlisin menetteli Sallermanni lapsrukan kanss. No,
nyt kysyn vain: onko siinä laitaa? Mitä hyötyä on kellään puolesta
setelistä? Huolivatko he siitä puoteissa? Johan nyt. Ja mitä hyötyä on
puolesta lapskakarasta? Min'en antas viittä penniä tuhannesta mokomasta
puoliskosta."
"No, mutta Jim, sinähän oot aivan eksynyt asian oikeasta ponsipaikasta,
kuulekkos, oot eksynyt monta penikulmaa."
"Hä? Minäkö? Mene hiiteen ponsipaikkones. Niinku min'en tietäs mik'on
selevää järkee. Ja Sallermannin tyhymässä teurastuksessa ei ole mittaan
selevää järkee. Eihän siinä riirassa ollu kysymystäkään puolesta
lapsesta, vaan koko lapsesta siinä oteltiin. Ja sen mä sanon, että se,
joka ruppee ratkasemaan riitaa koko lapsesta puolella lapskakaralla, se
mies menköön tunkiolle. Älähän haastakkaan mulle Sallermannista. Minä
tunnen miehen jo selästäkin."
"Mutta sanonnan sulle, ett'et tiedä asian ponsipaikkaa."
"Mee tunkiolle ponsipaikkones! Minä tiiän minkä tiiän. Ponsipaikka?
Tahotko sinä tietää, missä oikeastaan se syvin ponsipaikka tässä
asiassa on? Hä? Joo, se ei ole missään muualla kuin siinä elämässä,
jota Sallermanni eli. Katos nyt. Mies, jolla vain on yks tai kaks
lapskakaraa, hän ei mee niitä tuhulaamaan tolla viisin; häll'ei ole
siihen halua eikä varaa. _Hän_ tietää tallentaa kakaransa. Mutta
semmonen mies, joll'on viis miljonaa lasta kiljumassa kotona, hän ei
paljoa niistä välitä. S'on hälle joteskin yhyrentekevää, jos _yks_
niistä hakataan kahtia; samaa kuin jos halkaset hältä kissanpojan.
Niitä on hällä sittenkin yltäkyllin. Pari kakaraa sinne tai tänne, se
ei tuntunut Sallermannille enemmän kuin kirppu. Ja siinä koko juttu.
Usko pois!"
Mikä kanalja neekeriksi! Saatuaan jotain päähänsä, oli hän kuin pölkky.
En ikinä ole nähnyt neekeriä, jok'olis ollut niin raivossaan Salomolle.
Ihan turhaa ruveta häntä lepyttämään. Minä rupesin sentähden puhumaan
muista kuninkaista ja jätin Salomon rauhaan. Kerroin hälle Lutovikki
kuudestoistasta, jolta hakattiin pää poikki Franskanmaassa monta vuotta
sitten, ja hänen pienestä pojastaan Delfiinistä,[3] jok'olis tullut
kuninkaaksi, mutta he panivat hänet kiinni ja pistivät vankeuteen,
johon muutamat sanovat hänen kuolleen.
"Poika parka!"
"Mutta toiset sanovat, että hän pääsi karkuun ja tuli Amerikaan."
"No, sehän oli hyvä. Mutta vähän ikävä mahtaa hälle kuitenkin tulla
täällä. Eihän tääll'ole mittään kuninkaita, vai mitä, Huck?"
"Ee-i."
"Silloinhan hän ei voi saara mittään paikkaa, poika parka. Mihin hän
joutuu?"
"Hm, jumala ties. Muutamat noista karanneista kuninkaista rupeevat
poliiseiksi, toiset opettavat ihmisiä puhumaan Franskanmaan kielellä."
"Hä? Mitä sä meinaat? Eiväkkö sitte Franskan ihmiset puhu samallaisella
kielellä kuin me?"
"Ei, Jim; hui hai. Heidän kielensä kääntyy ja vääntyy aivan toisin
kurin kuin meidän. Sin'et ymmärtäis sanaakaan heidän puheestaan."
"No, mutta Herra hallikkaan, mitä kurjuutta! Mistä se tulloo?"
"Niin, _minä_ en tie; mutta niin se vain on. Olen onkinut vähän heidän
sotkustaan eräästä kirjasta. Aatteleppas että joku tulee luokses ja
sanoo: _Parla-vussi-fransaisu_[4] -- mitä sä meinaisit?"
"Mitäkö mä meinaisin. Min'en jumaliste meinais mittään. Minä löisin
häntä korvalle ja käskisin hänen tietää huutia -- jos hän ei olis
valakonen, nääkkös. Mutta tulukaanpas vain neekeri moukka haukkumaan
mua tolla viisin!"
"Ääh, eihän s'ole mikään haukkumasana. Sehän vain on samaa kuin jos hän
kysyis sulta, osaakko sinä puhua Franskanmaan kielellä."
"No, mutta miks hiiessä hän ei sitä _kysy_ sitte?"
"No, voi, voi, sitäpä hän juur kysyy. S'on Franskanmaan ihmisten _tapa_
sitä kysyä."
"Hm, jassoo. Mutta s'on hiriviän hassu tapa sitä kysyä, ja min'en ennää
taho kuulla siitä sanaakaan. Siin'ei ole mittään järkiä."
"Kuules nyt, Jim; puhuuko kissa niinkuin me?"
"Ei tietysti."
"No, entäs lehmä?"
"Ei, ei lehemäkään. Johan nyt!"
"No, puhuuko kissa niinkuin lehmä tai lehmä niinkuin kissa?"
"Ei, sitä ne ei tee."
"No, onko se sinusta kummallista, että toinen niistä puhuu eri tavalla
kuin toinen?"
"Eei, eihän siin' oo mittään niin kummallista."
"No, ja onko siinä mitään kummallista, että ne kumpikin puhuu eri
tavalla kuin me?"
"Ei; se kyllä on aivan luonnollista."
"No, miks' se sitten olis kummallista, että _Franskalainen_ puhuu eri
tavalla kuin me? Vastaappas siihen sinä."
"Onko kissa ihiminen, Huck?"
"Eei!"
"No, sittenhän ei voi pyytää että kissa puhus niinku ihiminen. No, onko
kenties lehemä sitte ihiminen -- vai onko se kenties kissa?"
"No, ei suinkaan, ei kumpaakaan."
"No, sittehän ei liion voi pyytää että se puhus niinku ne. Mutta kuules
nyt, onko Franskalainen ihiminen?"
"On kaiketikkin."
"No hyvä. Mutta sanoppas nyt, miks helev--ssä hän ei myöski voi
_puhua_ niinku ihiminen? Vastaa sinä _siihen_."
Minä näin ett'ei maksanut vaivaa kiistellä hänen kanssaan sen
pitemmältä. Neekerin kanssa ei totta maarian pääse mihinkään. Sikspä
vaikenin minä.


Viidestoista luku.

Me ruvettiin nyt meinaamaan, että me ainakin kolmessa yössä
kerettäisiin Cairoon, tuohon kaupunkiin Illinoisin perukassa, jossa
Ohio joki laskee Missisippiin ja johon me oikeastaan ponnistettiin.
Siellä aiottiin me myydä lauttamme ja nousta höyrylaivaan ja matkustaa
Ohioa ylöspäin vapaisiin Valtioihin, joissa ei neekeriorjuutta ollut ja
me voitais elää herroiksi.
No, toisena yönä tuli paksu sumu, ja me aiottiin mennä maihin johonkin
saareen, sillä senkaltaisessa sumussa on melkein mahdoton kulkea. Minä
siis melosin kanootia edeltäpäin, kiinnittääkseni lautan kokkanuoran
lähimmän saaren rantaan; mutta tuohon tultuani ei siinä ollut muuta
kuin pieniä, heikkoja vaivaispensaita, joihin voisin sitoa nuoran.
No, kiinnitinhän sen sentään paksuimpaan pensaanrunkoon, mutta sillä
paikalla oli kova virta, ja lautta tuli ajaen semmoista vauhtia, että
se repi irti koko pensaan juurineen päivineen ja ajoi tiehensä aika
kyytiä. Sumu oli paksua kuin puuro, ja mun rintaani ahdisti niin,
että puoleen minuutiin en päässyt paikaltani - ja sitten ei lauttaa
enää ollut näkyvissä; siinä tuskin näki kymmentä kyynärää eteensä.
Minä hyppäsin kanootiin ja sänttäsin sen perään ja tartuin melaan
ja panin sen lehden pyyhkäisemään. Mutta ainoastaan kanootin perä
liikkui, vääntyen vasempaan ja oikeaan. Siinä tulisessa kiireessä olin
kokonaan unohtanut, ett' alus oli keulasta kiinni rannassa. Juoksin
ylös ja koetin sen päästää, mutta minua puistutti niin ja käteni vapisi
niin, että siinä meni hyvän aikaa ennenkun sain nuoran irti. Hiki
otsassa lähdin kiireimmän kautta matkaan, saavuttaakseni lautan. Ja
kaikki meni joltisestikin niinkauvan kuin rantaa piisasi, mutta koko
saari oli tuskin kuuttakymmentä kyynärää pitkä, ja samassa hetkessä,
kuin pyörähin alimman niemen ohi, sukelsin suorastaan tuohon paksuun
valkoseen sumuun enkä silloin enää tietänyt, enemmän kuin eksynyt
pässi, miss'olin tai mihin joutuisin.
Eihän ollut siinä viisasta ruveta melomaan; olisin voinut puskea
kiveen tai luotoon tai mihin hyvänsä. Istuin sentähden rauhassa ja
annoin kanootin vieriä virran mukana, vaikka s'on turkkasen vaikea
pitää käsiään rauhassa mokomassa tilassa. Minä hoilasin pariin kertaan
ja kuuntelin. Hyvin kaukaa kuuluikin joku ääni vastaavan, vaikka
heikosti, ja paikalla palasi rohkeus rintaani, joka jo oli ikääskuin
vähän riutunut. Rupesin taas melomaan sinneppäin, ja sitten kuuntelin
uudestaan hyvin tarkasti. Se kuului nytkin, ja minä huomasin joutuneeni
vähän suunnasta syrjään, liian paljon oikealle. Hetken päästä, kun se
taas kuului, olin liiaksi vasemmalla siitä -- ja päälle päätteeks minä
en sitä myöskään ollut lähestynyt, kun näet alinomaa kulin väärään,
milloin toisaalle, milloin toisaalle, ja se sitä vastoin ajoi suoraan
eteenpäin.
Minä toivoin, että tuo hupakko ymmärtäis ruveta rummuttamaan
tinakastrullia tai jotain semmoista ja sitä soittoa sitten jatkais
yhteen mittaan, mutta hän ei sitä tehnyt, ja s'oli tietysti nuo tyhjät
paikat huutojen välissä, jotka minua niin onnettomasti eksytti. No,
minä ottelin siinä eelleen, ja mitäs ollakkaan! jo kuulin tuon äänen
_takaapäin_. Nyt vasta olin aika sotkussa. Joko s'oli jonkun toisen
ääntä taikka olin minä pyörähtänyt aivan ympäri kuin hullu lammas.
Heitin alas melan. Taaskin kuului sama huuto, ja s'oli takanani, mutta
toisella paikalla. Ja sitten se vaihteli alinomaa paikkaa, kunnes se
viimein oli edessäni taas. Min'en edes varmaan tiennyt, oliko se Jim
joka siellä huusi vai joku muu lauttamies, sillä ääni ei tuommoisessa
sumussa kuulu luonnolliselta. Mutta sitten mä hoksasin, että sen muutto
paikasta paikkaan tuli siitä, että kiemuroiva virta heilutti kanootini
ympäri moneen kertaan, minun sitä huomaamatta.
Huutoa jatkui, ja hetkisen perästä kulin minä korkean rannan ohi
isojen puiden varjossa, jotka näyttivät harmailta aaveilta, ja virta
kääntyi vasemmalle, oikein kohisten uponneiden puunkantojen ja muun
romun välissä. Parin sekunnin päästä ei taaskaan näkynyt muuta kuin tuo
valkonen sumu yksin, ja minä istuin liikkumatta ja kuuntelin vain miten
sydämmeni pamppaili rinnassani; minä luulen, että se toimitti sata
tykytystä minun vetäessäni yhden kerran henkeä.
Minä ymmärsin nyt varsin hyvin, miten asian laita oli. Tuo korkea ranta
oli saari, ja Jim oli arvatenkin virran mukana joutunut sen toiselle
puolelle. Se ei ollut mikään pikkunen luoto, jonka ympäri olis kulkenut
kymmenessä minuutissa. Siinä oli näet korkeita ja paksuja honkia, siis
ison saaren puita; mahtaa ollut seitsemän kahdeksan virstaa pitkä ja
parin virstan levyinen.
Istuin hiljaa ja kuuntelin vain, noin kvartin tuntia. Virran vauhti oli
hyvinkin viis kuus virstaa tuntiinsa, ja sitä vauhtia minä kulin; mutta
sitä ei ollenkaan tunne. Ei, vaan siinä tuntuu aivan siltä kuin makais
ihan liikkumatta veden päällä; ja jos sattuu kulkemaan ohi jonkun
kiinteän puunkannon tai muun semmosen kappaleen, niin ei siinä aattele
että itse kulkee sukkelaa eespäin, vaan että kanto kiitää sivu hirveää
vauhtia. S'on joteskin kolkkoa ja ikävää, kun tuommoisessa sumussa
täytyy olla yksin liikkeellä keskellä yötä; jos ette sitä usko, niin
käykäähän kerraksi koettamaan -- saattepa nähdä.
No, noin puoli tuntia kului sillä viisin, ja tuon tuostakin minä huusin
"halloo." Viimein kuuluikin jonkinmoinen vastaus, ja minä koin seurata
sitä, mutta s'oli turhaa. Huomasin joutuneeni pienten luotojen keskeen,
joista näin vilahuksen, kun salmi niitten välissä oli ahtaimmillaan, ja
toisinaan, kun en niitä nähnyt, kuulin kuitenkin laineiden loiskeesta
rantaa vasten, missä ne olit. Semmoisissa seikoissa oli mahdoton
erottaa, mistä joku ääni tuli; välin kuului sieltä, välin täältä. S'oli