Aatteiden mies: Piirteitä August Fredrik Soldanin elämästä - 07

klo 11 -- ja kansalais-sota oli loppunut; 25 tuhannesta miehestä
säännöllistä sotaväkeä oli kaatunut l,000:n paikoille, kuolleet ja
haavoitetut siihen luettuina; kansalaisista melkein yhtä monta.
Sotaväki sai käskyn lähteä kaupungista -- iltapäivällä ei ollut
ainoatakaan ehyttä sotamiestä jälellä. Muutamat rykmentit soittivat
paraatimarsseja mennessään, mutta kansa käski heidän soittamaan jotain
koraalia tai hautausvirttä ja -- täytyi totella. Kun kaikki oli hiljaa
tai ainakin rauha julistettu, koottiin ruumiit vaunuihin, paljastettiin
haavat ja koristettiin kuolleitten päät seppeleillä, ja kulettiin --
koko kaupunki otti osaa kulkueeseen -- soihtujen valossa ja
surusävelten soidessa -- linnaan. Siellä pysähtyivät sadat vaunut
parvekkeen eteen. Hänen Majesteettinsa kutsuttiin ulos katsomaan
teurasuhrejaan. Hän tuli, hattu päässä, rappusille ja puhui isällisiä
sanoja. 'Mütze rrunter!' huudettiin nyt ja Hänen Majesteettinsa
suvaitsi armossa ottaa hatun päästään. Ansaitsee mainitsemista, että
berliiniläiset, tosin kyllä koko muun Saksan yleiseksi harmiksi, kohta,
ell'en erehdy jo samana iltana, valaisivat kaupunkinsa ja hurrasivat
kuninkaalleen j.n.e. Seikka on se, että Preussin kuninkaalla on
suurempi puolue puolellaan kuin Saksan muilla ruhtinailla. Aatelilla on
Preussissa ollut suuri merkitys ja tällä hetkellä antaa sen niin
kutsuttu 'Junkerthum' paljon ajattelemista parannuspuuhain johtajille.
Monta päivää se ei kuitenkaan enää kestä. Muitten Saksan parlamentin
päätösten joukossa saadaan ensi toukokuussa kuulla myöskin se että
'kaikki aateluus Saksassa on lakkautettu.' -- Niin, minä unohdin
mainita, että kun sotaväki lähti kaupungista, asetettiin kiireesti
kansalliskaarti: mustiin frakkeihin puetut herrat, patruunasäiliöt
vyöllä ja kiväärit olalla, muodostivat patrulleja, vahteja y.m.s.
Linnan edustalla näkyi nyt sellaisia 'proosallisia olennoita' komeiden
kaartilaisten sijasta. Kuninkaan huoneet jätettiin -- sairaaloiksi
haavoitetuille. Kuningatar (maan äiti) kävi sairaita katsomassa. On
sanalla sanoen koetettu saavuttaa suosiota kaikin tavoin: mutta
enintään on se onnistunut vaan Berliinissä. Koko muussa Saksassa ei
Preussin kuninkaasta tätä nykyä maksettaisi kahta kopeekkaa; olen
nähnyt saksalaisten inhosta sylkevän lukiessaan hänen julistuksiaan
'Gottesgnadenista' ja 'Landesmutterista' j.n.e. Täytyy ihmetellä,
kuinka surkean huonosti hän käsittää aikaansa. Hänen lankonsa Nikolaus
ei toki ole herättänyt ylenkatsetta kohtaansa. Hän on despootti _comme
il faut_. Hän tunnustaa julki: _l'état c'est moi_. Mutta Fredrik
Wilhelm, jonka taipumukset olivat samat, puhui aina kansan parhaasta,
vapaudesta ja edistyksestä -- ja esiintyi lopuksi 'suosiollisuudella',
joka oikeastaan oli hyvin naurettavaa."
Tähän päättyy Soldanin kuvaus Berliinin vallankumouksesta. Vaikka se
onkin tehty tietojen nojalla, jotka hän sai silloisista sanomalehdistä,
osoittaa kuitenkin se tapa, millä hän kirjoittaa, kuinka kiihkeästi hän
seurasi tuota hänen ympärillään esitettävää maailmannäytelmää ja kuinka
täydellisesti hän hyväksyi sen tendenssin.
Jo ennen kun vallankumous Berliinissä tapahtui eli vaan muutamia päiviä
sen jälkeen kun Louis Philippe oli Pariisista karkoitettu, näkyy
Soldanilla olleen selvillä, miten hän itse tulisi tähän liikkeeseen
suhteutumaan. Myöhään illalla maaliskuun 2 p:nä kirjoittaa hän
Giessenistä kotiinsa kirjeen, jolla hän tahtoo valmistaa omaisiaan
siihen, mitä on tuleva. Kirje on hajanainen ja osottaa hermostusta ja
levottomuutta, ilmaisten, että jotain erinomaista oli tekeillä.
"Rakkahin veljeni! -- Asia on nyt se, että minun tällä kertaa täytyy
kirjoittaa tavallista vielä nopeammin ja lyhyemmin, koska en voi
odottaa sopivampaa aikaa. Tämä on vaan ennakkolääke mahdollisesti
syntyvää levottomuutta vastaan -- levottomuuksien johdosta täällä päin.
Tarkoitan etupäässä mammaa, joka voisi ruveta huolehtimaan tietojen
johdosta ulkomailla. Sinun tulee siis viipymättä lähettää nämä rivit
Kuopioon. Epäilemättä on jo sillä hetkellä kun näitä rivejä kirjoitan
tuo maailmaa tärisyttävä uutinen ehtinyt Pietariin ja ehkä myöski
Suomeen, nimittäin että Ranska on muuttunut tasavallaksi yhtäkkisen ja
tavattoman meluisan vallankumouksen kautta, joka puhkesi Pariisissa
helmikuun 23 ja 24 p:nä ja kuningas Louis Philippe vielä kruunusta
luopumisensakin jälkeen katsoi olevansa pakoitettu pakenemaan
raivostuneen kansan vihaa ja lähtemään Englantiin. -- Ranskassa on
hyvin levotonta ja tartunnaisen merkkejä alkaa näkyä myöskin Saksassa.
Ja tämä viimemainittu asia ei ole sekään hauskaa. Niin, minun täytyy
valmistautua siihen, että opintojeni ja matkani valmistettu suunta
voipi muuttua. Ja se nyt on se pahin, josta oikeastaan tässä tämän
kirjeen kautta tahdoin mainita ja ilmoittaa. Tarkoitan nimittäin, että
jos kohtalo tahtoisi loihtia esiin nuo levottomat henget vielä
suuremmassa määrin (ja se on, joskaan ei luultavaa, jota en voi
päättää, niin ainakin hyvin mahdollista) -- niin ei minua omasta
puolestani uhkaa mikään muu onnettomuus kuin se, ett'en voi lopettaa
matkaani esivallan minulle määräämän matkasuunnitelman mukaan, ja että
minulta siten riistettäisiin moni hyvä tilaisuus edistymiseen
tieteessäni. Niin näyttää minusta nyt tuskin mahdolliselta voida
harjoittaa opinnoita tai edes käydäkään Pariisissa. Ja kuka tietää,
kuinka paljon kohtalo ja esivaltani vielä tulevat matkasuunnitelmaani
muuttelemaan. -- -- -- Tätä nykyä ovat asiat kuitenkin niin, että minä
aivan rauhallisesti työskentelen edelleen Liebigin luona, ja että minä,
jos se näyttäytyy tarpeelliseksi, olen valmis lähtemään täältä Saksiin
taas, jossa tätä nykyä lähin päällikköni kenraali Meden oleskelee
(Dresdenissä)."
Seuraavana päivänä jatkaa hän samaa kirjettä:
"Jos nyt tapahtuisi, että minun täytyy jättää Giessen ja niin poispäin
-- sillä ei ole mahdollista ajatella mitään erityistä -- niin sanon
vielä kerran: olkaa te kaikki niin rauhalliset kuin viilipytyt. Jos
saan jotain uutta sanottavaa asiassa, -- niin kirjoitan viipymättä.
Mutta jos ei kirjettä saapuisi aivan pian, _niin ei se todista eikä
merkitse mitään pahaa_, sillä onhan hyvin mahdollista, ett'ei mitään
merkillistä tapahdu ja että posti voi viipyä y.m. -- Kaikissa
tapauksissa tahdon koettaa kirjoittaa ahkerammin, joskin lyhyesti.
-- -- Nyt ei minulla ole aikaa kirjoittaa; joukko puolitekoisia
analyysejä odottaa j.n.e. Liebig on lukenut contageista ja miasmeista,
lihan rakenteesta, käymisestä (nimittäin sokerin y.m.) y.m. Tavattoman
intresantteja asioita. Tohtori Soldan [ks. 1. luvun alku] ja Sürzenit,
(joiden luona vietin viime sunnuntai-illan) ovat tänään naamiaisissa,
jotka ovat kaikkien kemistien toimeenpanemat. Minä tunnen naamioista
tuskin muuta kuin yhden -- erään dominon. Siellä sanotaan tulevan hyvin
kaunista ja kirjavaa ja hauskaa."
"Nyt on vaan sanottava, että kirjeeni niin kauvan, kunnes toisin
määrään, ovat osoitettavat Giesseniin kuten ennenkin. Ell'en olisi
täällä enää, kun ne tulevat, niin olen minä järjestänyt sen asian. Ne
kaksi kaunista kevätpäivää, joista viimein mainitsin -- olivat
satunnaisia. Aina siitä pitäen on ollut rumaa ilmaa yhteen menoon. --
Sadetta ja pilvistä, joskus myrskyä, mutta -- _lämmintä_ myrskyä. Eilen
oli lumiräntää. -- Kas niin, toivon hyvää vointia ja enemmän rohkeutta.
Terveisiä, veljesi August."
Kirjeen tarkoitus oli rauhoittaa kotona olevia ja näkyy se
onnistuneenkin. [Se tuli kahden viikon kuluttua perille Lappeenrantaan
ja tohtori C. Soldan lähetti sen äidille ja sisarille Kuopioon. Hänen
eräälle tyhjälle lehdelle kirjoittamastaan kirjeestä näkyy, että hän ei
vielä mitään aavistanut. Varoittaa hän kuitenkin jättämästä kirjettä
vieraisiin käsiin. Että tieto vallankumouksesta jo oli ehtinyt
Lappeenrantaankin, se näkyy kirjeestä: "Sanomalehdet antavat nyt
ihmisille paljon puheen ainetta ja ne, joilla on sukulaisia sotaväessä,
kiinnittävät kaikkeen tuohon suurempaa huomiota kuin muut. Ranskalaiset
eivät ole noudattaneet saksalaisten suloista 'Seid fromm und faul'
j.n.e. Nyt politikoivat kaikki ihmiset ja ratkaisevat Ranskan
kohtaloa!"] Mutta omasta rinnasta oli rauha kaukana. Eräässä
päiväkirjamuistiinpanossa maaliskuun 18 p:ltä on lause, joka osoittaa,
mitä taistelua hän taisteli. "Hulluuden rajalla oleva epätoivo, joka
valtaa minut vaan ajatellessanikaan, että minun vielä pitää palata
orjuuteen, pakottaa minut ottamaan tämän askeleen, tarttumaan tähän..."
Mutta kaikista selvimmin näkyy Soldanin silloinen mieliala kirjeestä,
joka tosin on kirjoitettu vasta kesäkuun 7 p:nä Pariisissa, mutta joka
selvittää juuri niitä sisällisiä ja ulkonaisia syitä, jotka aiheuttivat
lähdön Giessenistä.
"Kohtalo on ihmeellisesti johtanut kulkuani", kirjoittaa hän, "niin,
voinenpa väittää, että minä oikein kouraan käyvästi tunnen, kuinka
outo, korkeampi voima on johtanut eloni purtta. Kuka profeetta
olisikaan esim. noin kymmenen vuotta sitten, kun minä oikeastaan olin
vaan surkuteltava kadetti korkeassa kauluksessa ja raskaassa
nahkakiveerissä, mutta hengessäni komea ratsastava artilleristi Venäjän
Keisarin palveluksessa -- kuka olisikaan voinut ennustaa, että minä
1848 istuisin vapaaherrana sivistyneen maailman pääkaupungissa täynnä
sydämmenpohjaista suuttumusta niitä oloja ja henkilöitä kohtaan, jotka
siihen aikaan mielestäni edustivat suurinta inhimillistä loistoa ja
kunniaa."
"Olen senjälkeen, mikäli heikot voimani ovat sallineet, oppinut
tuntemaan aivan erikoisen maailman, uuden ja rikkaan tieteen. Olen
nähnyt ihmisten elämää Venäjällä, tosin varjokuvia, mutta kuitenkin
välttämättömiä ihmiskunnan suuressa taulussa; olen saanut nähdä hyvän
palan Eurooppaa, muutamia sen sivistyneimpiä ja merkillisimpiä seutuja,
suuren joukon sen taidetta ja osan sen luonnon kauneuksia; olen
nauttinut vapaudesta, jota me tuossa suuressa vankilassa ainoastaan
kuulon kautta tiesimme olevan olemassa rajain takana, sekä sitten
oppinut huomaamaan, että tämäkin vapaus oli orjuutta. -- -- Viimeinen
näkemäni on se myrsky, joka on myllertänyt valtioita ja valtakuntia
pohjaansa myöten."
"Sen myrskyn olen omin silmineni nähnyt raivoavan. Kolme tusinaa
valta-istuinta kuulin ryskyen kukistuvan ei kaukana minusta ja kuulin
-- omin korvineni -- miljoonien onnellisten ihmisten riemuhuudot.
Saatan lyhyesti sanoa, että kohtaloni oli joutua pyörteeseen -- ja että
myrsky kantoi minut mukanaan. Puhun äidilleni ja siskoilleni; tiedän,
että te seuraatte minua, juuri minua, sielläkin missä myriaadit
sellaiset vähäpätöiset kuin minä tuiskuavat tuulessa. Ja sentähden
lupaan minä teille, että jos seuraatte minua uskollisesti, niin saatte
nähdä, kuinka minä vielä olen löytävä rauhallisen paikan ja olosuhteet,
joihin en koskaan tahtoisi vaihtaa tuota loistavaa kurjuutta
Pietarissa."
"Mutta te kysytte minulta ehkä ihmetellen: Kuinka ihmeessä voi iloita
aina innostukseen saakka -- vallankumouksesta!? Milloin on kuultu muuta
kuin että vallankumous on suurin kauhistus maailmassa? Johan tuo
sanakin kuuluu kamalalta. Ennen emme ehkä tienneet muusta kuin tuon
sanan kauheudesta. Mutta nyt olemme nähneet, mitä se sisältää;
vallankumous on rajatonta häiriötä. Rauhalliset kansalaiset niinkuin
roistotkin tarttuvat pyssyihin ja viikatteihin ja kiviin, ja tapellaan
kaduilla ja toreilla sotamiehiä ja upseereja vastaan. Siihen tulevat
murhapoltot ja ryöstöt, kauppa ja elinkeinot seisattuvat ja puute ja
epäjärjestys kaikessa on sen lähin seuraus. Ei, antakaa keisarille,
mikä keisarin on! Sehän seisoo raamatussa ja -- muualla. Mutta keisarin
on kaikki, mitä hän tahtoo, sillä hänen valtansa on rajaton. Hän, maan
isä, tahtoo sitäpaitse vaan meidän parastamme. Se on nyt totisinta
totta. Mutta meidän parhaamme on nyt esimerkiksi vapautemme -- ja
sentähden on meidän annettava hänelle sekin. Kansallisuutemme,
itsenäisyytemme, meidän on annettava ne hänen isälliseen huoleensa, ja
hänen sotamiehensä suojelevat meitä ja ylläpitävät järjestystä."
"Voin tässä huoletta jättää sikseen tutkimuksen siitä, ovatko
vallankumoukset oikeutettuja eli ei, sitä enemmän kuin minä muutamilla
huhtikuussa kirjoitetuilla lehtisillä olen eräällä esimerkillä
(Berliinistä) osoittanut, mitä tuo keisarillinen ja isällinen
huolenpito maan menestyksestä oikeastaan sisältää. Tässä tahtoisin vaan
lausua sen tosiasian, että sydämmeni pohjasta iloitsin suuresta
vallankumouksesta -- ja että minä sillä tein suuren rikoksen --
vallankumousten suurinta ja mahtavinta vihamiestä vastaan. -- En
kuitenkaan tehnyt mitään pahaa, ainoastaan iloitsin. Jos minä ennen
lähtöäni Venäjältä kärsin siitä, että näin vaan kurjaa itsekkäisyyttä
siellä elävässä polvessa, joka on kasvatettu mitä raaimmassa
mielivaltaisuudessa, niin tämä kärsimys vaan suureni sen sijaan että
olisi kadonnut, kun saavuin sivistyneeseen maahan ja näin niin monta
esimerkkiä ihmisten halusta muihinkin kuin vaan persoonallisiin
harrastuksiin."
"Tuli sitten uusi vuosi 1848 ja toi tullessaan kapinan Palermossa ja
Sisilian luopumisen Neapelista, jossa sielläkin oli tehty vallankumous.
Perustuslaki laadittiin samaan aikaan Neapelissa ja Tanskassa.
Ranskassa oli jännitys suuri, eikä Saksassakaan juuri sen pienempi,
vaikk'ei kummassakaan maassa ajatus vielä uskaltanut kohota niin
korkealle kuin täydelliseen olemassa olevien valtiomuotojen
kumoamiseen."
"Mutta ilmassa oli ukkosta, joka kiihoitti jokaista ihmisystävää -- ja
politiikka oli yleisenä puheenaineena! Tarvitsenko huomauttaa, että yhä
selvempi tietoisuus siitä, mitä rauhaamme kuuluu, oli minun voittoni
tästä politikoimisesta! --"
"Liebigin laboratoriossa 'hallittiin valtakuntia' juuri parhaillaan,
puhuttiin reformipidoista Pariisissa, kun (se oli helmikuun 25 p:nä)
huuto kuului, että kansa Pariisissa oli hyökännyt Tuilerioihin ja
polttanut Palais Royalin. Tämä viimemainittu oli valhe, joka jo oli
ehtinyt kasvaa uutisen ytimeksi. Totta oli siinä se, että suuri
katumeteli oli syntynyt Pariisissa. Riemuittiin koko kaupungissa,
Giessenissä nimittäin, ja kello 6 illalla hyökkäsi kaikki kansa
postikonttoriin, niinkuin se olisi ollut Giessenin Tuileriain linna --
vapauttamaan postinkantajia kantamasta lehtiä, niinkuin tähän saakka
oli tapahtunut. Oikein, se oli totta, postin lähtiessä Pariisista
Strassburgiin, sillä rautatie Belgiaan ja Kölniin oli jo
epäjärjestyksessä, oli koko pääkaupunki kauheimman metelin vallassa.
Tuilerioita oli ahdistettu, samoin edustajakammaria, kuningas oli
paennut, sulkuja ja taistelua kaduilla j.n.e."
"Niin oli nyt siis se usein ennustettu Ranskan uusi vallankumous
tekeillä. Nyt oli tuli irti. Kansa alkoi ahmia sanomalehtiä, mutta jano
ei siitä sammunut, se vaan kävi yhä kovemmaksi! Sanomalehtiklubin
huoneusto Giessenissä oli täpösen täynnä kansaa joka ilta ja yliopiston
dosentit ynnä muut lukivat ääneen päälletunkevalle joukolle. Joka hetki
tuli uutisia uusista, syvälle vaikuttavista tapahtumista. -- -- Ei
kestänyt kauvan, ennenkun koko Saksakin oli täydessä tulessa.
Vallankumous Badissa, sama Würtembergissä, Bayerissa, Nassaussa y.m.
Mielisuosiollisia myönnytyksiä Hessen-Darmstadtissa, hyvin
vastenmielisiä Hannoverissa. Kaikkien ylioppilaiden surukulkue
Göttingenissä, jossa poliisi oli käyttäytynyt 'kuninkaallisesti', oli
liikuttavimpia niistä tapahtumisia, joita tapahtui tässä osassa
Pohjois-Saksaa. Hessen-Kasselissa, jossa tuo yleisesti vihattu
vaaliruhtinas kuletteli joukkojaan Kasselin ja Hanaun välillä --
Giessenin kautta -- toimitti Hanaun kaupunki vallankumouksen. Mutta
myöskin Kasselissa tapahtui katukahakoita. Maaliskuun 13 p:nä olivat
ensimmäiset järistykset ehtineet Berliiniin. Myöskin Leipzigissä,
Weimarissa y.m. puhkesi myrsky, ja odotettiin jo henki kurkussa
ratkaisevia tietoja Berliinistä ja Wienistä. Ei se kestänytkään kauvan.
Jo 14 p:nä oli das gemütliche Wien, josta oli vähin toivoa, täynnä
katusulkuja ja kanuunain pauketta. Metternich kukistettiin vihdoin, 50
vuotisen pirullisen hallinnon jälkeen ja ajettiin pois Euroopan
politiikan peräsimestä. Se oli hän, joka opetti, että valtion on
kukistettava valloitetut tai muuten hävitettävä kansojen
kansallisuudet. Hän ehti vielä alottaa sodan Italiaa vastaan, jossa
Lombardia ja Venedig nousivat luomaan Itävallan iestä. Hän elää vielä,
tuo vanha kummitus, nähdäkseen tekojensa tuloksen: Itävallan
hajaantumisen."
"Vielä kuuluu asiaan, että maaliskuun 14 p:n paikoilla alkoi kuulua
uutisia idästä: Venäjä alkoi kaikin voimin koota joukkojaan rajalle.
Varsovassa ja Puolassa otettiin kaikki aseet kansalta, sepät eivät
saaneet takoa viikatteitakaan. Paskevitsch julisti, ett'ei kukaan
saanut iltasella kulkea kadulla ilman lyhtyä -- kaksi henkilöä ei
saanut kulkea yhdessä -- ja jos joku kadulla takaa-ajettu otettiin
huoneeseen, olisi sen asukkaita kohdeltava samalla tavalla kuin
kapinallista pakolaista. 'Suuremman kapinan sattuessa olisi tuossa
tuokiossa koko Varsova poltettava.' Se ei ollut mitään huhupuhetta, ja
kuka tietää, minä päivänä Varsova, tuo noiden äärettömän onnettomien
puolalaisten vanha pääkaupunki, todellakin on muuttuva soraläjäksi?
Silloin ollaan ainakin varmat siitä, että voidaan 'ylläpitää
järjestystä ja rauhaa.' Ampumamestauksista Varsovassa kuultiin usein.
Sanomalehdet ja kirjeet eivät enää päässeet Venäjän rajan yli, ei
ainakaan ennen kun ne oli puhdistettu ruton tartunnaisesta. Varsovan
lehdet kertoivat 'maaliskuun 10 p:nä', että kuningas Louis Philippe oli
luovuttanut hallituksensa -- en muista enää kenelle -- 'koska lääkärit
olivat neuvoneet häntä lähtemään pitemmälle matkalle.' j.n.e. j.n.e."
"Semmoinen oli aika siihen aikaan. Tosin saa siitä vaan heikon kuvan
luettelemalla ainoastaan kuivia tosiasioita, mutta nämä tosiasiat
puhuvat kuitenkin jotain nekin, jos ne ajattelee kaikki täysin elävinä.
Ymmärtääkseen kuitenkin oikein, mitä tuommoinen aika tietää, täytyy
omin silmin nähdä nuo tuhannet nuoret ihmiset riemuissaan siitä, että
heidän aikansa on tullut. Ylioppilaat, professorit, porvarit, työmiehet
-- muodostavat kansalaiskaarteja ja liittyvät veljinä yhden lipun alle,
yhdistyneen isänmaan uuden lipun alle. -- Proklamatsiooneja,
petitsiooneja, konsessiooneja, illuminatsiooneja ja prosessiooneja. --
Nuo soihtukulut ja serenaadit niiden kansanystäväin kunniaksi, jotka
ovat toimineet rehellisesti ja uhraavaisesti, nuo kissannaukujaiset
niille, jotka työskentelevät omaksi hyödykseen tai 'kansan pyhää
tahtoa' vastaan. Turhaan koettaisin kuvata tätä elämää, joka muodostaa
vallankumouksen 'valopuolen'. Olen nähnyt monen isänmaan ystävän
vapisevan ilosta, kun Ruhtinaan julistus luettiin, jossa hän myönsi
sen, mitä kansa edellisenä päivänä oli pakottanut hänet lupaamaan:
kaikki senssuuri poistettu, rajaton omantunnon- ja sananvapaus,
valaoikeuksia, sotaväen vannottaminen uskollisuuteen ei ainoastaan
ruhtinaalle, vaan myöskin kansalle y.m. y.m."
"Kun minä lauvantaina 5 p:nä maaliskuuta kävin Wertherin haudalla
Wetzlarissa, oli Hessen-Darmstadtin suurherttua luopunut hallituksesta
tai oikeastaan näön vuoksi nimittänyt poikansa kanssahallitsijakseen,
ja tieto tästä oli jo illalla ehtinyt Giesseniin. Niinkuin sanoin, en
minä ollut kotona, vaan saavuin vasta myöhään yöllä, mutta kaksi
ikkunaani olivat juhlallisesti valaistut, niinkuin kaikki muutkin
ikkunat kaupungissa -- ja minä iloitsin siitä. Seuraavana päivänä, kun
uuden ruhtinaan julistus, sisältäen sen mitä ylempänä on mainittu,
saapui Giesseniin, oli ilo sanomattoman suuri! Lääkärini tohtori
Winther, joka asui samoissa rappusissa kuin minä, kutsui luokseen
suuren joukon yliopiston miehiä, professoreita ja ylioppilaita ja sen
lisäksi -- venäläisen upseerin. Kaupunki oli taas juhlallisesti
valaistu -- Liebigin laboratoriossa oli valmistettu bengaalisia tulia,
jotka poltettiin klinikan tornista. Minä valaisin nyt itse ikkunani.
Ilo, sanomattoman sydämmellinen ilo täytti rintani -- joskaan ei ilo
yksin; myöskin surulla oli siellä sijansa, eikä sitä jättänyt. -- --
Mutta minä vastaanotin Wintherin kutsumuksen ja vietin unohtumattoman
illan -- ystävällisen emännän kupeella."
"Sanon vielä kerran: semmoinen oli aika. Se ei voinut olla tekemättä
vaikutusta minuunkin. Niin, se tunki sydämmeni pohjaan. Toivo ja
luottamus heräsivät yhtäällä: Jumalan rangaistus näkyi astuvan maan
päälle kukistamaan kaikkea vääryyttä. Mutta toisaalta ärtyi minussa tuo
jo suuri tyytymättömyys siitä, mitä minulla kotiin tultuani oli
odotettavana. Ja näin olen nyt -- tosin vaan ohimennen ja muutamin
sanoin esittänyt ulkonaiset syyt epätoivoiseen päätökseeni!"
Kaikkiin näihin syihin, jotka Soldan tässä on näin kaunopuheliaasti ja
vaikuttavasti esittänyt, tuli vielä muitakin hänen luonteestaan ja
asemastaan riippuvia persoonallisia vaikuttimia tähän suurimpaan
käänteeseen, tähän täydelliseen kumoukseen hänen elämässään, joka hänen
Pariisin matkansa on.
Niinkuin jo ennen on mainittu oli Soldanin terveys tuon tuostakin ollut
huono ja kesällä 1847 kehittynyt Saksassa huonoimmilleen. Giessenissä
se kyllä oli ajaksi parantunut, mutta taas uudistunut sielläkin, tuoden
mukanaan hermostusta ja raskasmielisyyttä. Tätä mielen sairautta lisäsi
tietysti se yhä kieroneva ulkonainen asema, johon hän, vallankumouksiin
ja kansojen vapaustaisteluun innostunut, keisari Nikolain matkarahaa
nauttiva venäläinen upseeri oli joutunut. Suhde lähimpään päällikköön,
kenraali Lomnofskyyn, joka oli Soldanille hänen matkarahansa hankkinut
ja jota hän oli pakotettu pitämään hyväntekijänään, vaikka hänen
täytyikin miestä halveksia, oli kireä. "Jouduin masentuneeseen
mielentilaan muistaessani asemaani tähän mieheen, joka ohimennen sanoen
erotettiin luokka-inspehtorin toimesta samassa laitoksessa, jonka
johtaja hän nyt on, siitä syystä, että hän saamainsa lahjain mukaan
määräsi oppilaiden paikat luokalla. En viitsi kertoa hänen
vaikuttimistaan edistäessään minun matkaani ja mitä keinoja hän koetti
saadakseen osansa minulle myönnetyistä matkarahoista. Summa on vaan se,
että yllä kerrottujen asianhaarojen vallitessa jo pelkkä ajatuskin
siitä, että tulisin tekemisiin tuon miehen kanssa, kävi minulle
kerrassaan -- ilettäväksi."
Kaikista ratkaisevin ja läheisin syy lähtöön lienee kuitenkin ollut
tieto siitä, että hänet muutamain päiväin kuluttua kutsuttaisiin
Pietariin orjuuteen, tuohon suureen vankilaan.
"Aika oli siis tullut ja minä laitoin laukkuni kuntoon, jos en tässä
kerro niistä kolmesta päivästä, jolloin punnitsin syitä sekä myötä että
vastaan, niin teen sen siksi, että tahdon säästää teitä kuvasta, joka
voisi saada teidät katkeria kyyneliä vuodattamaan. Kyllä minä tiesin
mitä uhrasin -- -- Mutta totuuden pyhä asia -- -- on kalliimpi kuin
kaikki uhrit. Eräs toivo, se koski isäinmaatani, heräsi ja painoi
raskaasti vaa'assa. Se oli innostuksen synnyttämä toivo ja sen täytyi
kalveta. Mutta varmuus omasta perikadostani, jos edelleen kantaisin
iestäni, on yhä kasvanut eikä paina vähemmin kuin hyvä toivo. Mutta
vaikk'en toivoisikaan pelastavani sieluani, niin en katuisi, mitä olen
päättänyt, sillä se päätös perustui vakuutukseeni. -- Olen tullut
selvään ja varmaan vakuutukseen siitä, että ainoastaan ne, jotka eivät
tunne venäläistä kurjuutta sen oikeassa loistossa, voivat väittää tämän
tekoni epäoikeutetuksi. Venäjälle en voinut enkä tahtonut palata,
vaikka minulle olisi tarjottu kaiken maailman kulta. Se oli
peruuttamaton päätökseni. Sillä mitä eronpyynnin mahdollisuuteen
(sairauden vuoksi) tulee, niin on tunnettu asia, että sotaan
varustettaessa ei upseeri saa eroaan minkään syyn nojalla. Jos hän on
sairas, maatkoon sairashuoneessa. Mutta jos vielä muistamme, että minä
nautittuani valtion matkarahaa olisin pyytänyt eroani päästäkseni
Suomeen, niin en olisi sitä saanut. Ja jos olisin saanutkin, olisi
minun pitänyt kulkea -- nuora jalassa. Mutta enhän minä tarvitse enkä
etsi nuoraa, vaan -- vapautta -- vapautta semmoista, jommoisena olen
sitä oppinut tuntemaan ja rakastamaan. -- Mitä tämä vapaus on, siitä on
teillä tuskin aavistustakaan -- elkää siis tuomitko minua liika
nopeasti!"
"Mainitsin jotain eräästä toivosta, joka heräsi -- ja että se koski
Suomea; niin onkin. Minun täytyy jättää selittämättä, mihin se
perustui. Ehkä puhun siitä aikanaan. Nyt tahdon vaan lisätä: rakkaampi
kuin koskaan ennen on minulle nyt Suomi: ja rakkaana on se pysyvä niin
kauvan kun elän."
Niinkuin näkyy poltti hän laivansa hyvin tietäen mitä teki. Että
taistelu oli kova ja päätöksen tekeminen vaikea, se näkyy siitä, mitkä
kaikki voimat, sekä ulkonaiset että sisälliset, saivat rynnätä esiin
häntä entisyydestään pelastamaan ja siihen palausta estämään. Toisaalla
kultaiset kahleet, loistava aineellinen tulevaisuus, niinkuin jo kerran
ennen, vaikka silloin vähemmässä määrin, Dünaburgista lähtiessä;
toisaalla vapaus ja maanpako kaikkine epämääräisine lupauksineen.
Tieteellinen ura katkaistu, rakas kemia heitettävä tietymättömään
tulevaisuuteen. Puute, taistelut, maanpako, isien maahan palaamisesta
ei tietoakaan, ei toivoakaan nähdä enää elossa vanhaa äitiä. Vaikeampaa
velvollisuuksien ristiriitaa tuskin voi ajatella. Mutta hänen
päätöksensä oli tehty, hän ei voinut muuten menetellä, edellytykset
tähän olivat hänen luonteessaan, hänen koko entisyydessään. Hänen
täytyi riuhtaista itsensä irti, katkaista kahle, joka oli taottu kiinni
hänen jalkaansa. Hän teki tempauksensa ja oli vapaa!
Ei kuitenkaan kokonaan. Kahle kyllä katkesi, mutta siitä jäi yksi
rengas nilkkaan jälelle, jäi siihen kalvamaan vuosikausiksi eikä sen
arpi näytä koskaan menneen täydellisesti umpeen.
Päästäkseen lähtemään oli Soldan, jolla ei tietysti ollut muita tuloja
kuin stipendinsä, odottanut neljänneksen saapumista Pietarista. Vasta
sen saatuaan lähti hän ja vei siis mukanaan palkan, jota ei enää ollut
oikeutettu kantamaan, koska oli palveluksestaan karannut. Siitä jäi
hänen tunnolleen taakka, jota hän ei koskaan saanut siitä kokonaan
luoduksi. Se painoi häntä läpi koko hänen elämänsä, vaikkakin se
samalla tuli hyvin tärkeäksi välikappaleeksi kohtalon kädessä hänen
sisälliselle eetilliselle uudistukselleen. Se oli kenties tämä pikku
välikohtaus kaikista traagillisin tapaus hänen elämässään. Tämän teon
merkitys selvisi hänelle kuitenkin vasta myöhemmin hänen sisällisen
silmänsä eteen. Silloin kun erehdys tuli tehdyksi sai hän moitteen
nousevan pään painetuksi alas. Sillä samassa kirjeessä, jossa hän on
esittänyt lähtönsä syyt, koettaa hän päästä asiasta seuraavalla
selityksellä:
"Yksi kohta on vielä mainittava. Minä matkustan valtion kustannuksella.
Tämä seikka, niin painavalta kuin se minusta tuntuikin alussa, vaivaa
minua nyt kaikista vähimmin. Tiedän liiankin hyvin, mistä ne miljoonat
tulevat, joita keisari on jakanut -- 60 miljoonaa sinne (esim.
Palermoon), tuhat tänne (esim. Giesseniin). En voi väittää, että olisi
ollut mitenkään lainmukaista, että käytin viimeisen vekselini matkaani
varten -- ainoan, jota käytin väärin. Mutta minä voin helposti
lohduttaa itseäni sen johdosta, kiitollisuus ei kuulu politiikkaan.
Mutta kansa, joka otsansa hiessä hankkii sen kullan, jota hallitsija
käyttää sen sortamiseksi -- kansa on minulle rakas -- ja sen
palveluksessa tahdon minä elää -- ja -- kuolla."


7.
Matkalla vallankumoukseen.

_Frankfurt am Mainissa Metternichiä etsimässä. -- Rothschild ei osta
vekseliä. -- Arvostelua Suomen oloista. -- Neustadtissa tohtori Freyn
luona. -- "Seidler, Bürger aus Neustadt." -- Liberté, egalité,
fraternité. -- Eräs henkiheimolainen. -- Strassburgissa Gutenbergin
patsaan ääressä. -- Tulo Pariisiin_.
Maanantai-iltana maaliskuun 21 p:nä klo 10 illalla 1848 astuu
vallankumoojamme postivaunuihin Giessenissä lähteäkseen tuosta kaikkien
vallankumousten ahjosta pärskyvän tulen valossa maailman tapahtumia
katselemaan. Vielä vähän aikaa puhelee hän laboratoriotoveriensa John
Porterin ja Fr. Boppin kanssa -- ainoat, jotka olivat saaneet osan
hänen suuresta salaisuudestaan. Sitten paiskataan vaunujen ovi kiinni
ja niin lähdetään ajamaan, ensin etelään päin läpi pitkän kapean
kaupungin ja sitten yön selässä ja pimeässä Frankfurt am Mainiin päin.
Hän on hyvällä tuulella ja mieli rohkeana -- tietäähän sen, kun on
matkalla Pariisiin. Seuraavana aamuna klo 5 pysähtyvät vaunut Frankfurt
am Mainin komealle postikartanolle ja uniset matkamiehet hajaantuvat
kukin taholleen. Soldan kannattaa kapsäkkinsä lähinnä olevaan