Aatteiden mies: Piirteitä August Fredrik Soldanin elämästä - 16

suoraluontoisessa ja vapaamielisessä nuorukaisessa, se on uskoni,
menetti Ameriikka voimakkaan totuuden sankarin. 23 vuotias, mutta
kypsynyt kuin vähintäin 33 vuotias. Voimakkain yhdyssiteeni tämän
kaupungin kanssa." Soldan jäi kuitenkin lukukauden loppuun saakka
Concordeen, ruveten pelkästä hyväntahtoisuudesta opettajaksi siellä
olevaan naiskouluun, jonka johtaja oli Elan täti ja joka ilman Soldanin
apua olisi ollut pakoitettu opettajan puutteessa lakkaamaan.
Marraskuussa v. 1851 lähti Soldan Concordesta ja saapui saman kuun 30
p:nä New-Yorkiin, jossa hän oli saanut edullisen kotiopettajan toimen
erään rikkaan liikemiehen mr. Pellin luona. Hän on hyvin tyytyväinen
asemaansa ja huudahtaa kirjeessä äidilleen: "On tuhatta kertaa
makeampaa leipä, jonka vuoksi saa vähän ahertaa, kuin se, minkä
varastaa insinöörinä Venäjän palveluksessa!" Toisissakin suhteissa oli
hän ihastunut New-Yorkissa oloonsa, ainakin alussa. Siellä olivat hänen
mielestään olot eurooppalaisemmat kuin missään muualla Ameriikassa ja
siellä löysi hän vihdoinkin sen kodin tapaisen, jota oli kaivannut. Hän
joutui näet asumaan erään saksalaisen lääkärin Enderlinin perheeseen,
jossa hän hyvin viihtyi. Enderlin oli naimisissa erään leskirouva
Müllerin kanssa, jolla oli kaksi lasta edellisestä avioliitosta. Toinen
niistä, tytär Maria, tuli sittemmin Soldanin vaimoksi.
Suurinta tyydytystä ja mielihyvää tuotti hänelle kuitenkin New-Yorkissa
oloaikanaan hänen siellä jatketut puuhansa maito-keksinnön kanssa. Hän
haki ja sai patentin keksinnölleen ja onnistui hänen myöskin löytää
apumiehiä teostaan suuremmassa määrin valmistaakseen ja kauppaan
saattaakseen. Hänen vanha toverinsa Giessenin ajoilta, Harris, ja
eräs toinen ameriikkalainen Blatchford lupasivat ruveta hänen
yhtiömiehiksensä. Suunnitellun sopimuksen mukaan tulisi heidän panna
rahat ja hänen aate, he perustaisivat tehtaan ja Soldan saisi
kolmanneksen puhtaasta voitosta, jos hän olisi läsnä valmistuspaikalla
ja ottaisi osaa työhön, mutta vaan neljänneksen, jos hän olisi muissa
toimissa. Huhtikuuhun v. 1852 mennessä kehittyikin asia niin pitkälle,
että yhtiö vuokrasi tehtaan lopullisten kokeiden tekemistä varten
suuremmassa mitassa. Kokeet olivat näet kaikki tehtävät uudestaan ja
niihin kului useita kuukausia. Huhtikuun 2 p:nä 1852 kirjoittaa hän
kotiinsa tästä asiasta: "Olen nyt ehtinyt niin pitkälle, että on hyviä
toiveita siitä, että tehdas saadaan kuntoon vuoden kuuluessa, ja ensi
vuosi tulee jo antamaan meille pienen, kauniin voiton, mikä sitten
jaetaan miehiä myöten, niinkuin jo olen maininnut. Jos kaikki käy
hyvin, niinkuin nyt näyttää, niin voin minä jo ensimmäisenä vuonna
kaapata tuhannen dollaria omalle osalleni."
Mutta samassa lisää hän seuraavat häntä ylen kuvaavat sanat:
"Mutta olkoon kuitenkin sanottu, ett'en rakenna minä onneani
semmoiselle pohjalle enkä minä koskaan tahdo tulla affäärimieheksi
tavallisessa merkityksessä. Olen jo näinä kahtena kuukautena tuntenut
ja kokenut, kuinka sielua ja sydäntä tappavaa tämä rahan perään
ahertaminen semmoisenaan on: minua inhottaa ajatella kaikkia niitä
likalätäköitä, jotka ovat rahamiesten tiellä ja kuinka helppoa on
niihin joskus kiireessä tai harmissa astua ja askeleensa pilata. Minä
katsonkin koko tätä juttua vaan ameriikkalaiseksi yritykseksi, joka
saakoon onnistua tai olla onnistumatta: minua ei kumpainenkaan tapaus
tule sen suuremmin liikuttamaan, vaikkakin minä hartaasti toivon ja
siitä toivosta iloitsen, että minä ainakin parin vuoden päästä olen
saava mahdollisuutta ja tilaisuutta antautua koko sielullani ja koko
sillä sydämmellä, minkä olen onnistunut siihen mennessä puhtaana
säilyttää, siihen harrastukseen, mikä on minulle kaikesta kallein,
nimittäin elämän kysymysten ratkaisemiseen. -- Ei missään ole iloa niin
paljon tarjolla kuin elämän totisuudessa."
Voisi jo edeltäpäin sanoa, että ken sellaisilla tarkoituksilla antautuu
affäärimieheksi Ameriikassa, hän ei pitkältäkään potki niiden rinnalla,
joiden tarkoitukset ovat enemmän sopusoinnussa maan tapojen ja
tarkoitusten kanssa. Siitä on Soldaninkin maito-affääri hyvä esimerkki,
niinkuin vielä tulemme näkemään.
* * * * *
Niinkuin jo on mainittu, ajatteli hän tehdessään sopimusta maitoasiasta
jotain poissaoloa New-Yorkista, sill'aikaa kun muut maidon
valmistamistehdasta hoitaisivat. Samaan aikaan eli huhtikuussa 1852,
kun hän puuhasi keksintönsä kanssa, oli hän saanut tarjouksen toimeen,
joka häntä kovasti houkutteli. Professori Henry D. Rogers,
Pennsylvanian valtion geoloogisten tutkimusten johtaja, tarjosi näet --
R. Smithin suosituksen johdosta ja nähtyään hänen piirustuksensa
edellisen kesän jalkamatkalta -- Soldanille assistentin paikan
palveluksessaan. Ehdot olivat hyvät, 700-800 dollaria vuodessa ja työtä
tulisi kestämään parikin vuotta. Hänen tehtävänään tulisi olemaan
profiilien tekeminen kivihiilikerroksista ja geoloogisten karttain
piirtäminen, luonnosten ottaminen geologisesti merkillisistä ryhmistä
ja paikoista, sekä myöskin tavallisten maanmittaustöiden toimittaminen
-- siis toimi, johon hän jo upseerina ollessaan oli perehtynyt. Se
häntä myöskin viehätti, että pääsisi tutkimaan käytännössäkin
geologiaa, johon hän oli Agazzisin luentojen kautta saanut uutta
harrastusta. Suurimpana vetovoimana oli ehkä kuitenkin se, että hän
pääsi maalle ja liikkumaan metsissä ja siten vahvistamaan terveyttään,
joka aina tuontuostakin juonitteli.
Kaikellaista oli hän kyllä jo ehtinyt kokeakin niinä puolena kolmatta
vuotena, jotka oli ollut Ameriikassa: olla opettajana yhdessä
poikakoulussa, yhdessä tyttökoulussa, yhdessä yliopistossa, olla
kotiopettajana ja lopuksi tehdä huomattavan keksinnön ja panna sitä
varten kokonaisen tehtaankin käymään. Väliaikoina hoiti hän vielä
lukujaankin ja mietti yhä samoja suuria kysymyksiään, josta kaikesta
muistokirjat ja kirjeet todistavat. Eivätkä olleet Euroopan politiikka
ja kotimaan kysymyksetkään kadonneet kokonaan näköpiiristä. Niihin
kiinnitti hänen huomiotaan Kossuthin tulo Ameriikkaan. Unkarilainen
patriootti oli loppupuolella vuotta 1851 saapunut New-Yorkiin
koettaakseen innostuttaa ameriikkalaisia maansa asiain hyväksi. Hän
otettiin vastaan suurilla mielenosoituksilla, joissa Soldankin oli
läsnä ja joista hän mainitsee päiväkirjassaan ja eräässä kirjeessään,
piirustaapa hänen unkarilaisen lakkinsakin, jolla hän tervehti
riemuitsevaa kansaa: "Mieliala on yleisesti hänen puolellaan", --
kirjoittaa hän -- "vaikka jesuiittain ja rahamiesten lehdet
kirjoittavatkin häntä vastaan. Hän uneksuu ohimennen sanoen myöskin
skandinavialaisesta aatteesta ja toivoo jotain Suomellekin, tai on
ainakin sitä tekevinään. -- -- 10 p:nä joulukuuta 1851 piti kaupunki
suuret päivälliset Kossuthin kunniaksi -- ja nyt piti hän tuon suuren,
ihanan maailmaa tärisyttävän puheensa, jossa hän kehoittaa Ameriikkaa
muuttamaan tyhmää politiikkaansa."
Ei Ameriikka kuitenkaan muuttanut politiikkaansa eikä sekaantunut
Euroopan asioihin, jotka siellä olivat Soldanin mielestä yhtä tyhmästi
Unkarissa kuin muuallakin. "Totta tosiaan", kirjoittaa hän, "on maailma
nyt taas kurjalla kannalla. Kaikki hyvät kärsivät ja vääryys rahoittaa.
-- -- En voi kieltää, että innostukseni ajan merkkeihin on melkoisesti
jähtynyt -- ja minä miltei iloitsen (harmissani) siitä, että 'setäni
varjo' (Louis Napoleon) tehtiin kuninkaaksi Pariisissa. Onhan sentään
hauskaa sekin, kun on nähnyt omin silmin ja läheltä maailmanhistoriaa
luotavan. Mutta muuhun täytyy paremmat ajat perustaa eikä
barrikaadeihin."
Tätä pessimismiä lisäsivät vielä hänen Suomesta saamansa tiedot.
Nikolain hallitusjärjestelmä oli siellä kehittynyt huippuunsa. "Kotka
hioo kynsiään. -- Suomea eivät saa kirjoittaa muut kuin asianomaiset
(teologiaa ja ekonomiaa -- minun pitää jouduttaa hiukan teologiaa
saadakseni sen painetuksi suomenkielellä!)" -- -- Ja kun veli Kalle on
kirjoittanut ei saaneensa lupaa matkustaa ulkomaille opinnoitaan
jatkamaan, päättää Soldan sen tapahtuneen hänen tähtensä ja lisää
ivallisesti: "Hermoheikko pelkää rottaa, vaikkakin hän on hävytön tai
näyttää karskilta; kipinää ajetaan välistä takaa paloruiskulla" --
joissa sanoissa ei ole lausuttu sattuvaa arvostelua ainoastaan Nikolai
I:n aikuisesta politiikasta.
Harvoin lienee Suomen kansan kohtalo ollut toivottomampi kuin vuoden
1850:n vaiheilla. Mutta sinne, tuohon murjottuun maahan, jossa vapaus
tuikki kuin kynttilä umpilyhdyssä, oli kuitenkin hänen ainainen halunsa
maasta, jossa vapaus loimona liekehti. Vaan yhä kauvemmas siitä vei
hänen tiensä, vei vaan yhä lännemmäksi, eikä palauksen aamukoita edes
sarastanutkaan idän ilmoilta, ei hänelle eikä hänen maalleenkaan.


13.
Pennsylvanian hiilimailla.

_Tamaquassa. -- Luonnon helmassa. -- Henry ja Benjamin Kline. --
"Toinen Paganini." -- Bostonissa. -- Jatkuvia maanmittaustöitä. --
Filadelfiassa_.
Kesäkuussa v. 1852 on Soldan -- heitettyään kaikki kemialliset
kaupunkilaispuuhansa -- jo täydessä toimessa ulkona luonnon helmassa.
Hänen tehtävänään on kartoittaa sekä topograafisesti että geoloogisesti
kivihiiliseutuja Pottsvillen ja Mauch Chunkin kaupunkien välillä
Pennsylvanian valtiossa ja ottaa selkoa siitä, missä hiiltä löytyy.
Tästä toimestaan on hän tehnyt hauskaa selkoa kotiinsa kirjoittamissaan
kirjeissä, joihin hän tapansa mukaan on piirtänyt karttoja ja kuvia.
Mistään päiväkirjasta fiiosoofisine mietteineen ei nyt ole jälkeäkään
olemassa, sen tekemiseen kun ei nyt tietysti ollut aikaa. Sen sijaan on
piirustusvihko, joka kauvan on ollut unohduksissa, taas otettu esille.
Ensimmäinen Soldanin metsäkauden kirjeistä on päivätty 20 p:nä
heinäkuuta Tamaquan pikkukaupungissa Pennsylvaniassa. Siinä selvittää
hän äidilleen ja sisarilleen maanmuodostusopin alkeita, eri
maakerrosten niinkuin kivihiili-, hieta-, kivi-, stukki- y.m. kerrosten
muodostuksia niissä seuduissa, joissa hän työskentelee. Sitten puhuu
hän kaivoksista ja miten niissä työskennellään ja antaa lopuksi
valaisevan kuvauksen siitä, kuinka kivihiiltä kuletetaan kaivoksista
lastaus- ja ulosvientipaikkoihin Pottsvillessä ja Mauch Chunkissa, Se
tapahtuu siten, että vaunut suurimman osan matkasta kulkevat omasta
painostaan ja että niitä vaan muutamissa penkereissä autetaan ylös
nostokoneilla.
Tässä keskellä vuorista metsämaata työskenteli hän nyt mitä ihanimman
luonnon helmassa. Kukkuloilta, jotka kaikki kasvoivat metsää:
kastanjaa, tammea, myöskin kuusta ja petäjää ja laakeripuuta, on joskus
mitä ihanimpia näköaloja sinisine harjuineen. Ilma on mainio, sää
enimmäkseen kaunis. Millaista hänen elämänsä tuossa ympäristössä on,
siitä antaa toinen kirje (Dauphinista, 7 p:nä marraskuuta 1852) selvän
ja mitä miellyttävimmän kuvan. Annan hänen itsensä taas pitemmältä
puhua:
"Tätä kirjoitan minä Dauphinin pikkukaupungissa, lähellä
Susquehannah-jokea, 8 engl, peninkulmaa Harrisburgista, joka on
Pennsylvanian pääkaupunki. Viime kirjeessäni piirustin jonkunlaisen
kartan seudusta, jossa oleskelin. Olen sittemmin joustanut paljoa
pitemmälle. Dauphin on Pottsvillen hiilipiirin äärimmäisessä,
läntisessä osassa, noin 70 peninkulmaa Mauch Chunkista, josta alotin
työni keväällä. 70 peninkulmaa on pitkä matka, kun sitä samoilee ja
risteilee minun tavallani. Jos olisin pannut kaikki kesäiset askeleeni
yhteen linjaan, niin ulottuisi se Lissabonista sinne Kuopioon, luulen
ma, eli kuinka paljon tekee 15-20 virstaa päivässä seitsemän kuukauden
aikana. En ole tietysti voinut muuta kuin edistyä terveydessä, voimassa
ja reippaudessa. En ollut juuri ollenkaan uupunut iltasin ja kuitenkin
on paljoa raskaampaa tunkea ja kiivetä läpi metsäin ja pensastoiden,
yli mäkien ja poikki laaksojen kuin marssia avonaisella maantiellä.
Antaakseni mammalleni nyt kuvan elämästäni, niin olivat päiväni melkein
tämänkaltaiset":
"Nukuin makeinta untani jossain jonkun pikkukaupungin hotellissa.
(Usein näin mammaa unissani, aina terveenä ja rauhallisena omana
mammanani). Suuri 'porokello' soi rappusissa kello 1/2 7 tai niissä
seuduin. Silloin alettiin kai kaikissa vuoteissa käännähdellä ja
alkuasukkaat -- niin arvelen -- hyppäsivät kohta ulos. Puolta tuntia
myöhemmin kutsui kello taas aamiaiselle. Silloin olin jo minäkin siksi
valpastunut, että olin -- ainoastaan 10 minuuttia myöhemmin kuin muut
-- aamiaispöydässä, jossa tavallisesti tarjottiin kahvia, teetä,
lämpimiä lettuja, munapiirakkaa, pihviä ja omena- ja persikkaseosta --
potaatit unohdin -- mutta viime aikoina en koskaan unohtanut panna
mukaan -- mutta niistä toisessa paikassa. Nyt seurasi sikari, tuo
valitettavasti unohtamaton -- ja niin kauvan kun sitä kesti, tehtiin
valmistuksia päivän retkeä varten. Emäntä sai panna leipää ja lihaa ja
juustoa ja kurkkuja läkkirasiaani ja maitoa toiseen pienempään -- ja ne
sijoitettiin nahkalaukkuun ynnä niiden kanssa -- mutta niistä toiste.
Kaksi nuorta poikaa, Henry ja Benjamin Kline, saksalaista sukuperää,
oli minulla uskollisina aseenkantajina, ketjun ja kontin kantajina. He
olivat aina valmiit, minäkin jotakuinkin ajoissa. Nuori Mr. Poole,
urkujen rakentaja, kuului viime kuukausina pieneen retkikuntani, tehden
kuitenkin enemmän kotityötä."
"Klo 8 ja 9:n välillä lähdimme me liikkeelle. Allekirjoittanut oli
puettu lyhyeen keltasen harmaaseen kesätakkiin, olki- tai huopahattuun,
varsisaappaihin, kupeellani rakas Leipzigin markkinoilta ostettu
mainio, nyt vanhuudesta jo ruskettunut nahkalaukku, ja kädessä
piirustuslauta keppineen. Välistä marssittiin englannin peninkulma,
välistä kaksi tai kolmekin työpaikalle. Minä määräsin suunnan. 'Norr 16
Vest!' esimerkiksi. Henry Kline asetti kompassin paikoilleen, määräsi
pisteen ja tuo vikkelä, hyväluontoinen Ben alkoi nyt vetää ketjua
Henryn komennon mukaan -- läpi risujen ja pensaiden, miten milloinkin
sattui -- sill'aikaa kun minä kulin ympäri sekä itään että länteen
lukien askeleitani ja sihtaillen pienellä kompassillani. Sillä tavoin
tultiin esim. harjun selälle. Poikain oli määrä odottaa minua siellä.
Noin puolen tunnin kuluttua kuului hoilaamista metsästä. Kuka se oli?
Minä. Vastaus kuului: 'More east!' [Enemmän itäänpäin!], sillä Henry
tiesi aikoja sitten, että minä toisella korvallani en voinut erottaa
äänen suuntaa. Nyt olin kohta heidän luonaan ja määräsin asianhaarain
mukaan uuden suunnan -- mutta aina niin, että me päivällisen aikaan
joutuisimme johonkin laaksoon, jossa olisi puronen ruokaviineineen.
Vasta syksymmällä, kun päivät alkoivat jäähtyä, tapahtui päivällisen
syönti näin: Ben, joka kantoi kirvestä ja melkein yhtämittaa hyräili
Carneval de Venise'ä tai jotain muuta minun kappalettani, hakkasi puut,
sittenkun ensin oli siivonnut paikan noista tavattoman tiheistä
laakeripensaista ja muista köynnöksistä, joita laaksot täällä ovat
täynnä. Minä Henryn kanssa keräsin sill'aikaa kaatuneita puita, ja
ennen pitkää hulmusi hauska kokko puron varrella -- aivan niinkuin
meillä -- niin, ja nyt vasta tulivat potaatit esiin, paistettaviksi ja
roviolla poltettaviksi. Entä suola? Se unohtui - ensi kerralla -- mutta
sitten oli minulla aina suolaa liivintaskussa. Eräänä semmoisena
hetkenä 25 p:nä heinäkuuta avasin minä paksun kirjepakan kotoa, jonka
olin saanut juuri lähtiessämme aamulla majapaikasta. Tulta ei meillä
sillä kertaa ollut, mutta ihana ja laaja näköala lähteen partaalta
korkealla vuoren harjulla. Lepäsimme tuolla tavoin noin puolen tuntia
siksi, kunnes minua alkoi nukuttaa loikoessani siinä keveä ilmatyyny
pääni alla; silloin herätin Henryn ja hän Benin ja nyt jatkoimme
samoilemistamme läpi risujen ja pensastoiden, hoilaten, mitaten ja
piirustaen, -- kunnes noin 6 tai 7:n aikana palasimme suorinta tietä
entiseen hotelliimme tai johonkin uuteen muutamia peninkulmia vanhasta,
jonne matkakapineemme y.m. oli jo ennen lähetetty dilisanssilla tai
höyryvaunulla. -- Illallinen oli valmis ja me myöskin valmiit sitä
nauttimaan. -- Puolen tunnin kuluttua alkoivat jalat tuntua jotenkin
väsyneiltä -- mutta tavallisesti olin minä vielä siksi virkeä, että
jaksoin avata viululaatikkoni ja -- 'give us a tone' -- antaakseni
konsertin ruokasalissa tai avonaisessa vieras- ja tarjoiluhuoneessa; ja
silloin oli minulla aina onni nähdä parvi vuori- ja muita miehiä
tunkevan sisään. Yleensä eivät he pitäneet musiikistani; vähä väliä
sain minä kuulla peittelemättömiä ja naiiveja arvosteluja siitä; mutta
siitä, että minä olin toinen Paganini taitavuuteen nähden, olivat he
kaikki yhtä mieltä. Jos satuin olemaan hyvällä tuulella soitellakseni
etupäässä heidän huvikseen, niin soitin semmoisia kappaleita kuin 'I'm
coming from Alabama' tai jonkun Värmlannin polskan, ja silloin oli
kaikki hyvin. Ja kyllä siinä on koko joukko tervettä järkeä
tuollaisessa ma'ussa; 'tone' (ääni) on heistä sävel, ja sellaista
tahtovat he kuulla, mutta juonikkaita variatsiooneja ja monimutkaisia
italialaisia kappaleita jos jonkinlaisista uvertyyreistä eivät he
ymmärrä ja ne ovat heistä ikäviä. Näkyy olevankin niin, että
yksinkertainen ja luonnollinen sisältörikkaampi musiikki on aivan
hukkunut ja kadonnut kaikellaisten variatsionisotkujen taa. --
Kuitenkin tuotti minulle sanomatonta iloa tehdä heille seuraava pila.
Kun halusin päästä joskus hyvinkin sekalaisesta kuulijakunnastani, niin
aloin soittaa -- Ernstin elegiaa. En ehtinyt vielä puoleenkaan, kun
näin heidän solahtavan kadulle toinen toisensa jälestä samalla
hiljaisella ja kursailemattomalla tavalla kuin olivat tulleetkin. Ja
kuitenkin sanoo Porter, yksi niistä harvoista tuttavistani, jotka
kernaasti tahtovat kuulla tätä ihanaa kappaletta, että minä nyt soitan
sen verrattomasti paremmin (omasta mielestäni kylläkin kurjasti) kuin
ennen muinoin Giessenissä. Mutta kello on 9, on aika mennä levolle, ja
kun minä hetken kuluttua nukun makeasti -- niin on päiväni lopussa.
-- Tällä retkellä tekemäni kartta peittää -- yli 200 engl.
neliöpeninkulmaa; paikan voi helposti löytää jokaisesta suuremmasta
Yhdysvaltain kartasta. Piirustin tähän ylimalkaisen kartan, jossa viime
kesänä 'kartoittamani' alue on merkitty harmaalla. Vähän pohjoisempana
on vielä muitakin hiilimaita, ne saavat olla siellä ensi kesään,
jolloin minä uudistunein voimin ja lisääntyneellä taidolla toivon
saavani nekin selville. Mutta eikö ole merkillistä, ett'ei sellaista
topograafista karttaa kuin minun, joka on Euroopassa niin tavallinen ja
joka tarkkaan näyttää jokaisen mutkan maan pinnassa, vielä ole koskaan
ennen tehty tässä maassa, paitse muutamista kaistaleista meren
rannalla. Niin, harvoin tapaa jonkun, joka edes ymmärtää semmoista
karttaa, vaikka se valmiina asetettaisiin hänen nenänsä alle. -- -- --
Tahdon vielä lisätä, että mamman hyvät kirjeet, jotka kirjoitettiin
joulukuussa kaksi vuotta sitten, saapuivat perille viime kesänä. Eivät
näy kirjeet hukkuvan, on kuin seuraisi niitä kallis siunaus. Mamma
kutsui kirjettä kyyhkyseksi, ne ovat ja ansaitsevat olla jonkinlaisia
pyhiä kyyhkysiä -- ainakin niin kauvan kun ne ovat viattomia. --"
-- -- "Olen tyytyväinen tähän uuteen elämänuraani. Enhän tosin voi olla
aivan innostunut tähän alinomaiseen samoilemiseen, mutta minä ajattelin
ja ajattelen vieläkin, että tarvitsin tätä puhaltaakseni uutta elämää
ja uusia voimia itseeni. Toimeentuloni on hyvä kyllä eikä mikään estä
minua parantamasta sitä vastaisuudessa. Ei täällä ole työn puutetta
sille, joka tahtoo ja voi tehdä sitä. Ja minä viisastun vuosi vuodelta
sikäli, että opin antamaan arvoa työn merkitykselle ja kunnialle.
Elämäni oli toki liiaksi haaveellista ennen. Totinen elämä ei lopulta
kuitenkaan ime voimaansa usvaisista unelmista, -- vaan tarvitsee tunkea
juurensa elävään todellisuuteen. Olen tyytyväinen, sisällisesti oikein
onnellinen sen johdosta, miten asiat ovat kehittyneet. En luule, että
olisin voinut saada sopusointuun sairaloisesti levotonta ja intoilevaa
henkeäni -- ell'en olisi tuona merkillisenä hetkenä syöksynyt
myrskyiseen mereen: ei se ainakaan olisi tapahtunut ajoissa. Tekoni
kautta onnistui minun saada aika odottamaan itseäni, Matti-Myöhäistä;
ja minä toivon -- olevani pelastettu. -- Toisaalta ei haaveilu ollut
ainoastaan unta, ei ainoastaan harhaluuloa; siinä oli paljon, vaikkakin
vääristynyttä todellisuutta, ainakin sen verran kuin tarvitaan sen
terveellisen tasapainon saavuttamiseksi, joka oli kerran tuleva. Elämä
on minulle kallis ja pyhä vielä ja on semmoisena pysyvä, ihmiselämä
nimittäin." --
Lopetettuaan kartoittamistyönsä Pottsvillen kaivosseudussa siirtyi
Soldan talveksi Bostoniin valmistaakseen ne kartat, joihin hän oli
tehnyt mittauksia kesän kuluessa. Mitä hän muuta siellä toimitti, siitä
ei ole mitään muistiinpanoja säilynyt. Että hän taas oli päässyt
rakkaaseen filosofiaansa, sitä todistavat hänen muistikirjassaan
tavattavat mietteet. Suurin osa ajasta näyttää kuitenkin kuluneen
karttatyöhön.
Seuraavana kevännä (1853) on hän taas samoilla seuduilla kuin
edellisenäkin ja samoissa toimissa, yhä Rogersin palveluksessa, jolta
hän ystävänsä Smithin toimesta nyt lienee saanut hiukan paremman palkan
kuin edellisenä vuonna. Rogers oli näet tietysti niinkuin melkein
kaikki muutkin ameriikkalaiset, joiden kanssa Soldan tuli asioihin,
koettanut käyttää hänen hyväntahtoisuuttaan edukseen sälyttämällä hänen
niskoilleen työtä enemmän kuin oli sovittukaan. Smith kehoittaa
Soldania tekemään kirjallista kontrahtia -- millä menestyksellä, ei käy
selville.
Oltuaan ensin kolme viikkoa Schylkill-joen lähellä olevan Phoenixvillen
lyijy- ja kuparikaivosseudussa, valmisti hän siitä kartan,
joka heti valmistuttuaan sai kunnian joutua suureen New-Yorkin
kristallipalatsissa olleeseen näyttelyyn. Työskenneltyään Hatzletonin
hiiliseudussa yhden kuukauden siirtyi hän Susquehannah-joen varrella
olevaan Vilkesbarreen, jossa mitä ihanimman luonnon helmassa viipyi
heinäkuusta lokakuuhun.
Kun kartoittamistyö siellä oli loppunut, vei Soldan joukkonsa, johon
paitse ennen mainituita Henry ja Benjamin Klineä kuului vielä kaksi
muuta apulaista ja yksi hevonen, aution seudun läpi Haztletonista
Cliftonin kylään, jossa hän heistä erosi. Cliftonissa piirusti hän
vielä joukon maisemaluonnoksia geoloogista kertomusta varten
mittaamistaan seuduista ja matkusti sitten lokakuun lopussa (1853)
Filadelfiaan ja sieltä New-Yorkiin.
Hän oli päättänyt jättää maanmittaustyön, osaksi siitä syystä, että oli
sen vaivaloisuuksiin kyllästynyt, osaksi sen vuoksi, että työn paljous
oli estänyt häntä omistamasta mitään aikaa geologisiin tutkimuksiin
puhtaasti tieteelliseltä kannalta, niinkuin oli toivonut. Ja vilkas ja
vaihteleva kun oli, väikkyi hänen mielessään jo taas halu henkisiin
harrastuksiin ja muihin toimiin, jotka pitäisivät sydämmen ja sielun
reippaina ja eloisina.
Sillä se oli tuo henkinen, aatteellinen puoli elämästä, jota hän aina
koki hoitaa ja vaalia. Halu siihen pakotti hänet muuttamaan suuntaa,
niinpiankun joku alotettu ura uhkasi viedä -- rahapajaan. Siihen,
aineellisiin etuihin, olisi topograafin toimikin ehdottomasti vienyt,
sillä kilpailu kenen muun kanssa tahansa silläkin alalla olisi hänelle
ollut ylen helppo. Ystävät, etupäässä Smith, eivät lakanneet
puhaltamasta tuulta purjeisiin, niinpiankun hän ne levitti, mutta
Soldanin elämänpurren peräsimessä oli toiset voimat.


14.
Viimeiset vuodet Ameriikassa.

_Tohtori Enderlinin perheessä New-Yorkissa. -- Myy maitopatenttinsa. --
Kesän vietto George-järvellä. -- "The Geology of Pennsylvania." --
Asettuu Pottsvilleen. -- Naimapuuhia. -- Aarniometsissä. -- Saa kutsun
palata Suomeen. -- Loppuvaikutus Ameriikasta_.
Marraskuussa 1853 saapui Soldan New-Yorkiin ja asettui asumaan entiseen
paikkaansa Enderlinillä, nauttien kauvan kaivatuista mukavuuksista
ystävällisen perheen helmassa. Hänen päätyönään talven kuluessa oli
karttain piirustaminen kesällä tehtyjen piirustusten mukaan ja
sivutöikseen sai hän tekemistä maitopatenttinsa kanssa.
Niinkuin on jo mainittu, oli se hänen lähtiessään maanmittaustöihin
Pennsylvaniaan jäänyt sille kannalle, että Harris & Blatchford
hoitaisivat tehdasta ja valmistaisivat tavaraa luovuttamalla
neljännen osan voitosta keksijälle. Voittoa ei kuitenkaan liene tullut
sanottavasti jaettavaksi, koska tuli puhe yhtiön liikkeen
lakkauttamisesta. Sopimuksen nojalla, joka sisälsi pykälän siitä, että
patentti siirtyisi takaisin Soldanille, ell'ei yhtiö voisi sitä
hyväkseen käyttää, alkoi hän etsiä uusia yhtiömiehiä. Syy ei näet ollut
keksinnössä, vaan sen käyttäjissä. Blatchfordin johtama tehdas ei ollut
voinut panna käytäntöön mitä vaadittiin ja niin oli tuote tullut
huonoa. Soldan huomasi kyllä vian, mutta kun hänellä oli ollut
rettelöitä ja ikävyyksiä yhtiömiestensä kanssa, ei hän suostunut sitä
ilmaisemaan, ennenkun suhde oli uudesta järjestetty. Monien
keskustelujen ja sovittelujen jälkeen ratkaistiin asia viimein siten,
että entinen yhtiö lakkasi ja Soldan möi koko keksintönsä entisille
yhtiömiehilleen. Summa, minkä hän siitä sai, oli 4,000 dollaria.
Kauppasopimus sisälsi muun ohessa sitoumuksen, ett'ei Soldan millään
tavalla toimisi maidon valmistamisen alalla, niin kauvan kun keksintö
olisi ostajain tai heidän oikeudenomistajainsa hallussa.
Se oli siis Soldanin hyöty keksinnöstä, josta myöhemmin lienee
kehittynyt miljoonaliike. Paitse sitä, että hän oli siihen uhrannut
aikaa parisen vuotta, oli hänellä ollut suoranaisia kustannuksiakin
kokeiden teosta, patentin hankkimisesta y.m. Myöhemmin näkyy hän
kauppojaan katuneen ja arvelee kerran eräässä muistiinpanossaan Suomeen
palattuaan, että hänestä minä päivänä tahansa voisi tulia rikas mies,
jos keksintö vielä olisi hänen käytettävänään.
Myydessään piti hän kuitenkin kauppaa edullisena ja oli iloinen siitä,
että saamansa rahat -- suuri summa kyllä hänen siihenastisiin
pääomiinsa nähden -- sallivat hänen maksaa vanhat velkansa ja elää
joitakuita vuosia leipähuolista vapaana. Ruotsalaiset ystävät, Langell,
Hedlund y.m. saivat nyt takaisin sen vähän, mikä heiltä oli liiennyt
Soldanin Ameriikkaan lähtiessä. Silloin hänelle myöskin pisti päähän
suorittaa velkansa Venäjän valtiolle ja aikoi hän jo lähteä viemään
sitä Venäjän lähettiläälle Washingtoniin, kun Smith sai hänet tästä
tuumasta luopumaan, arvatenkin sillä syyliä, että rahat, jos ne, mikä
ei ollut luultavaa, otettaisiinkin vastaan, eivät varmaankaan
kilahtaisi sen kirstun pohjaan, jonne olivat aijotut.
Innostuneena tästä hyvästä tuloksesta ja kun hän nyt rahakkaana miehenä
voi käyttää aikaansa mihin tahtoi, ryhtyi Soldan miettimään uusia
keksintöjä. Koko talven 1854 teki hän kokeita koneita varten, joiden
avulla voisi valmistaa muitakin säilykkeitä kuin kuivattua maitoa.
Kokeissaan hän näkyy joutuneenkin niin pitkälle, että sai patentin
jonkinlaiselle kuivauskoneelle, jonka avulla voisi säilyttää m.m.
hedelmiä. Keksintö ei kuitenkaan näy oikein onnistuneen, koska se jäi
siihen, sittenkun se varmaankin oli niellyt sievosia summia. Keksijällä
oli näet työssään kaksi apulaistakin, eräs ruotsalainen Svederus ja
toinen muuan merimies Fonselius Oulusta, joka oli karannut laivastaan
ja joutunut suureen puutteeseen, kunnes Soldan otti häntä auttaakseen.
Näistä keksinnöistään sanoo hän eräässä kirjeessään: "Tein yrityksen
ameriikkalaisella tavalla vuolla kultaa veitsellä vielä kerran, mutta
en onnistunut. Tuo ala on liika epävarma rehelliselle muukalaiselle."
Sen jälkeen ei hän enää esiinnykään tällä alalla ja päättyy sankarimme
keksijäkausi tähän. Olkoon kuitenkin vielä mainittu, että hän
muistiinpanojensa mukaan sanoo 16 p:nä helmikuuta 1857 keksineensä
konkaavin peilin määrätyn pinnan valaisemista varten ja (17 p. maalisk.
1857) työskennelleensä Niagarapumpun keksimiseksi. Myöskin sanoo hän
keksineensä keinon matkia tähtien loistetta -- mitä ne kaikki sitten
lienevät olleetkaan.
Kesän tultua pudisti hän kaupungin pölyn jaloistaan ja lähti taas
hengittämään raitista maaseudun ilmaa, ei kuitenkaan työmiehenä, vaan
huvimatkailijana. Hän suuntasi kulkunsa ihanan, Cooperin romaaneista
kuuluisan George-järven rannalle ja vietti siellä hauskoja hetkiä,
niinkuin ennen Ringerikessä. Hänen ystävänsä Porter, joka asui
Providencessa ja jota Soldan tuontuostakin tapasi, tuli häntä sinne
tervehtimään. "Me haaveilimme yhdessä, soutelimme, uimme, kalastimme,
piirustelimme ja makasimme pari yötä järven rannalla Norrovsissa."
Omiksi huvikseen mittaili Soldan järven rantoja ja maita sen ympärillä