Aatteiden mies: Piirteitä August Fredrik Soldanin elämästä - 25

"Pelko tulla naurunalaiseksi ratkaisi tällä kertaa asian."
"Ja mitä minä lopulta pelkään? Mahdollista väärinkäsitystä?"
"Siis vielä tänään! -- -- -- mutta seis! Onko omatuntoni siis
epäpuhdas? Eihän minulla ollut mitään epäpuhdasta tarkoitusta. Eikö
taistelua siis voi ratkaista omassa rinnassani, omassa kammiossani?"
"Ei!"
"Syystä siitä, että velka vielä on maksamatta. Ja siitä, että minulle
nyt on selvinnyt kuin kirkkaaksi päiväksi: että se, mitä kirkko ja
teoloogit sanovat _heikkouden synniksi_ on puhtaalla suomenkielellä
kutsuttava _epäsiveellisyydeksi_. Jesuksen sanoilla: 'olkaat
täydelliset niinkuin taivaallinen isänne täydellinen on', ei ole muuta
järkevää merkitystä kuin se, että meidän, kun siveellisiä vaihtopuolia
ilmaantuu elämässämme -- aina täytyy antaa etusija _täydellisemmälle_
teolle s.o. voimakkaammalle, suuremmalle, täyteläisemmälle mitalle
siitä, mitä omatunto hyväksyy. Olkoon se mitta suuri tai pieni, --
meidän tulee täyttää se -- ilman tinkimättä! Mene siis -- ja mene
viipymättä."
"Valitse siveellinen voima ennen siveellistä heikkoutta. Jumala kyllä
pitää huolen muusta. Siis --"
"Tässä seison enkä taida muuta."
* * * * *
"_Samana 21 p:nä Jouluk. j.p.p_. pyysin päästä hänen puheilleen.
Iltapäivällä 4.30--5.30 tapahtui tuo vaikea tunnustus, jäykän vaitiolon
kestäessä. Ei mitään vastakaikua niinkuin olin pelännytkin, ei
jälkeäkään tuosta lämmöstä, joka oli ollut aiheena minun menettelyyni.
Mutta ei myöskään mitään suoranaisesti tympäsevää tai hylkäävää. Voisin
kadehtia tuon miehen rauhaa."
"No hyvä -- olen tehnyt kaikki mitä olen voinut. Kovin masentuneena
kulin kotiini, ostin muutamia joululahjoja, jätän huomenna rahat ja
sitten olen minä tässä ikävässä asiassa tunteva olevani selvillä."


19.
Mietteitä kansallisuuskysymyksestä.

_Patriotismi ei ole ehdoton siveellinen aate. -- Kansallisuusaate
vielä vähemmin. -- Kirjeenvaihtoa Viktor Rydbergin kanssa. --
Kansallisuusaate voi johtaa heikomman sortoon. -- Katkoff oli
hegeliläinen. -- Mietteitä kieliriidasta. -- Valta ei ole oikeutta. --
Z. Topeliusta vastaan. -- "Sijaa aatteille!" -- Hengen jalous. --
Loppu_.
Soldanin ankara oikeudentunto ja hänen siveelliset periaatteensa
määräsivät hänen kantansa myöskin sen ajan suuressa kysymyksessä,
kansallisuuskysymyksessä. On luonnollista, että hän vilkkaalla
luonteellaan ei voinut pysyä kylmänä ja välinpitämätönnä riidassa, joka
kiehui kuumimmillaan maassamme 1870-80 -luvulla. Hän ottikin siihen
osaa koko sielunsa innolla ja sen kysymyksen ratkaiseminen muuttui
hänelle hänen viimeisten vuosiensa sisällöksi.
Käytöllinen politiikka oli ja pysyi hänelle kuitenkin vieraana. Siihen
hän ei ottanut osaa, siltä kannalta ei asia häntä liikuttanut. Ell'ei
ota lukuun sitä, että hän -- senkin vastenmielisesti ja vain toisten
kehoituksesta -- allekirjoitti liberaalisen puolueen ohjelman, ei hänen
nimensä tullut näkyviin julkisuudessa päivän kysymyksiin kytkettynä.
Luultavaa kuitenkin on, että hän ollen likeisissä suhteissa Anders
Chydeniukseen jossain määrin vaikutti tämän kirjoituksiin Helsingfors
Dagbladissa.
Hän oli asettanut itselleen toisen tehtävän, paljoa suuremman ja
syvemmän: sen, oliko kansallisuusaate niinkuin sen Hegel ja
Snellman käsittivät, siveellisesti oikea, ja oliko se sopusoinnussa
ikuisten siveellisten periaatteiden kanssa.
Hänellä oli aikomus julaista filosoofinen tutkimus
kansallisuusaatteesta, koettaa kumota meillä yksin vallitseva
hegelianismi ja asettaa sijaan Herbartin siveellisiin vaatimuksiin
perustuva oppi ihmisyydestä.
Näyttääkseen, ett'ei kansallisuusaate ole se suuri absoluutinen aate,
joksi Hegel oli sen julistanut, koettaa Soldan ensiksi osoittaa, ett'ei
patriotismikaan semmoisenaan ole mikään ehdoton siveellinen aate, jonka
ennen muita muka pitäisi päästä tekojamme määräämään. Patriotismi, niin
jalo ja suuri kuin se onkin, ei ole siksi ehdoton siveellinen aate,
että on olemassa korkeampia ja suurempia aatteita, jotka ovat ikuiset
ja ehdottomasti oikeat ilman poikkeuksia ja jotka voivat kumota sen
antamia määräyksiä.
Se on kyllä hyvää ja kiitettävää ja usein sitä syystä ylistetään
kaikkein korkeimmaksikin. Mutta se ei ole rajattomasti, ei
absoluutisesti hyvää. Kant oli oikeassa sanoessaan, ett'ei ole muuta
rajattomasti hyvää kuin hyvä tahto.
Patriotismi, isänmaanrakkaus on ihana asia niin kauvan kun se perustuu
hyvään tahtoon ja onneksi tekee se sen varsin usein, jolloin se on
jaloa ja puhdasta, siveellistä ja kiitettävää. Semmoisessa muodossa on
patriotismi esiintynyt miehissä semmoisissa kuin Porthan, Lönnrot,
Runeberg, Castrén, Calonius, Fredrik Cygnæus, Uno Cygnæus, ja niin
monessa muussa isänmaanystävässä, joiden siveellinen hyvyys tässä
kohden oli ehdotonta hyvää tahtoa.
Mutta kaikki tuo ei kuitenkaan mitään auta, sillä on olemassa
patriotismia, vaikutusta yhteiseksi hyväksi, joka ei ole hyvää ja jota
ei ole johtamassa puhdas ja epäilemättömästi siveellinen tahto, vaan
tahto, joka kyllä voi _tarkoittaa_ hyvää, mutta joka _erehtyy_
keinoista juuri siveellisen epäselvyyden ja sekaannuksen vuoksi.
Sellaista _epäiltävää patriotismia_ on m.m. natsionalistinen
patriotismi joka sallii väkevämpien sortaa heikompia kansallisuuksia.
Eräässä kirjeessä Viktor Rydbergille (Helsinki, 2.3.79) kirjoittaa hän
tästä asiasta: "Minun on nyt koskettaminen erästä asiaa, joka
aika-ajoin on tuottanut minulle omantunnon vaivoja. Tarkoitan muutamia
satunnaisesti lausumiani sanoja isänmaanrakkaudesta luuloteltuna
siveellisenä aatteena. Mitä ihmettä ajattelee Björnstjerne, joka
(Norjan lippukysymyksessä) asettuu kansain yhä edistyvää veljeytymistä
vastaan. Hänen epäonnistunut esiintymisensä Kristianiassa muistutti
minua eräästä satunnaisesta kohtauksestani professori Daa vainajan
[historian professori Kristianian yliopistossa Ludvig Daa, kuoli 1877]
kanssa rautatiejunassa. Hän väitti, että Skandinaaviassa oli
samallainen sisäisen hajaantumisen 'liike' kuin Suomessakin (jota olin
valittanut) ja joka intoillessaan 'itsenäisestä edistymisestä'
ainoastaan vaikeutti ja hidastutti hyvää asiata. Me molemmat
pahottelimme tätä ilmiötä ylipäänsä, mutta olimme eri mieltä sen
välttämättömyydestä. Hän piti kiinni historiasta, siitä, mikä tapahtuu,
minä taas siitä, minkä pitäisi tapahtua ja mitä siis jokaisen
rehellisen kansanjohtajan tulee vaatia. Ei edes Hegelin hävittävä nero
(härjande snille) uskalla kieltää, että jonkunlainen 'epävastaavaisuus'
on olemassa todellisuuden ja 'itseään toteuttavan aatteen' välillä.
Mutta hän hyväksyy absoluutisen, syihin perustaumattoman olemisen.
Historia tekee itse itsensä. Filosofia on vaan myöhästynyt käsitys
'ajanhengestä.' Kun se istuu ja maalaa 'grau in's grau', on ajanhenki
jo edistynyt ja 'luonut' (s.o. loihtinut) uusia muotoja, ja todellisuus
hymähtelee filosoofin hyväntahtoisille spekulatsioneille. -- Minusta
näyttää kuitenkin siltä kuin ei nerokkaan runoilijan pitäisi edes
runollisissa haaveissaan hyljätä yksinkertaista ja päivän selvää
periaatetta, että _kaikki, joka edistää kansain välien rikkoumista_, on
pahasta. Björnson tietää aivan varmaan, että ainakaan hänen
filosofiansa ei ole väritön taulu ja että ajan henki itse asiassa on
_tulos_ kansain villinä kasvavasta älystä ja filosofien (tai paremmin:
tietäjäin ja runoilijain) _onnistuneesta_ tai myöskin epäonnistuneesta
ajatustyöstä. Minä puolestani surkuttelen suuresti sitä idealismia,
joka ei tiedä muusta vakavammasta ihmiskunnan harrastusten johdossa
kuin mitä on ihmisten historiallisesti faktillinen tahto ja ajan
tuulenpuuskat. Totta kyllä on, että tätänykyä kollektiivinen
itsekkäisyys kansallisten harrastusten, patriotismin y.m. nimessä on
intoilijain tunnussanana. Mutta yhtä paljon kuin yksilön tärkein
harrastus, itsensä jalostaminen, on sodassa kaikkea yksilöllistä
itsekkäisyyttä vastaan, niin on ja tuleekin olla _kansan korkeimpana
määränä_ itsensä jalostaminen ilman kansallista itsekkäisyyttä. Kaiken
ihmisyyden johtavana tähtenä olkoon aatteiden aate, pyhä tahto. Mutta
kiihoitus veljeytymistä _vastaan_, olkoon se kuinka isänmaallista
tahansa -- ei ole pyhä."
"Mutta minä huomaan tulleeni liian syville vesille. Se uhkaa tulvia yli
äyräittensä. Kokoan purjeeni. Vaan minun teki todellakin mieleni
sinulle kerran, joskaan ei esittää, niin ainakin koskettaa noiden
harhaoppisten sanojeni tarkoitusta: että isänmaanrakkaus ei kelpaa
siveelliseksi mittapuuksi tai johdoksi."
Tähän kirjeeseen vastaa Rydberg (Göteborg, huhtik. 1879): "Norjan
lippujuttu on tyhmä juttu -- ehkä sitä tyhmempi sen vuoksi, että sen
tarkoitus ei alkujaan ollut huono. Tunnen Björnsonin hyvin ja tiedän,
kuinka kansain veljeytyminen on hänen sydämmellään ja kuinka vierasta
hänelle nyt on itsekäs patriotismi. Ei ole kauvan siitä, kun hän
esiintyi ja lisäsi vihamiestensä ja panettelijainsa suurta lukua
sanomalla tuolle norjalaiselle rievulle katkeria totuuksia vasten
naamaa. Kysyn itseltäni turhaan, mitä _hyvää_ on luultu voitavan
odottaa koskemalla tuohon mitättömään asiaan; mitä pahaa siitä on
odotettavissa, on sitä vastoin aivan selvä."
"Kun sinä ja professori Daa tapasitte toisenne rautatievaunussa ja
keskustelitte erilaisista historiallisista näkökannoista, niin törmäsi
siinä yhteen kaksi maailmankatsantotapaa, joiden juuret ulottuvat aina
Parmenideksen ja Heraklideksen aikoihin, joka viimemainittu
'absoluutisine olemisineen' uudistihe Spinozassa, Hegelissä ja nyt
viimeksi noissa uudenaikaisissa kokeissa, joiden avulla historiaa
tahdotaan käsitellä luonnontieteellisesti ja selittää kaikki sen ilmiöt
seurauksiksi fyysillis-mekaanisesta syyperäisyydestä. Pahaksi onneksi
tämä syysarja kuitenkin riippuu aivan ilmassa ja jättää oman syntynsä
-- siis filosofian pääkysymyksen -- selittämättä. Jos tämä katsantotapa
todella pääsisi vallalle ja määräämään valtiomiesten, eduskuntain ja
kansanjoukkojen kantaa, niin vaipuisi koko eurooppalainen elämä,
siveellisen joustavuuden ja tuoreen persoonallisen tahdon puutteessa,
itämaisen kvietismin tautia uhkuvaan hetteeseen. En tiedä, oletko
lukenut erästä kirjoittamaani runoelmaa _Ahasverus och Prometheus_,
joka on ollut julkaistuna Litterärt albumissa (Tukholma 1878).
Ahasverus, historiallisen _täytymyksen_ edustaja, taistelee siinä
Prometheusta vastaan, joka edustaa sitä, _jonka_ tulee olla. Siinä
olette te nyt, sinä ja Daa. Ei kuitenkaan ole mitään vaaraa olemassa.
Kaikki tulevain vuosisatain syvimmät luonteet ja lämpimimmät sydämmet
tulevat olemaan Promethidejä, jotka tuntevat epämukaisuuden
todellisuuden ja 'itseään toteuttavan aatteen välillä' ja koettavat
sitä poistaa. On käyvä yhä selvemmäksi, että 'historia', käsitettynä
kaikista yksilöllisistä tahdoista riippumattomaksi tai kaikkia
yksilöllisiä tahtoja määrääväksi faktumiksi, on yksi noita monia suuria
mielikuvitteita, joita väärä abstraktsioni on synnyttänyt. 'Historia
tekee itse itsensä', sanotaan; mutta nyt tullaan sanomaan: 'aatteet
tekevät historian'. Kansa, jota ihanteelliset voimat eivät vielä ole
vallanneet, ei ole historiallinen kansa. Sillä ei ole mitään historiaa.
Se on lauma ja pysyy laumana, joskin se elää tuhansia vuosia. On
näyttäytyvä, että terveellinen determinismi (tahdon rajoitus) hyvin
sopii yhteen sen tiedon kanssa, että harrastuksemme itsetietoisesti
määräämiämme päämaaleja kohti tulevat yhä tehokkaammin vaikuttamaan
historialliseen syyperäisyyteen. Kansan korkeimmaksi päämaaliksi asetan
siis minäkin sinun kanssasi sen 'itsensä jalostamisen', joka
ehdottomasti kumoaa 'kansallisen itsekkäisyyden'."
Mutta vielä vähemmin kuin patriotismi kelpaa Soldanin mielestä
kansallisuusaate siveelliseksi periaatteeksi. Se on vaillinainen
siveellisenä periaatteena ja sangen epäilyttävä politillisenakin.
Kansalliset pyrinnöt ovat kyllä täysin oikeutetut siinä tapauksessa,
että ne sisällöltään ja tarkoitukseltaan ovat siveellistä ja oikeata
laatua. Mutta ilmauksina luonnollisesta itsekkäisyydestä, johon niillä
on taipumus vajota, ovat ne hyljättävät. Ei mikään ole hyvää sentähden,
että se on kansallista tai isänmaallista. Isänmaallista on vaan se,
mitä me isänmaassamme tapaamme hyvää.
Kierointa oli Soldanin mielestä kansallisissa pyrinnöissä se, että ne
näyttävät kaikkialla tähtäävän voimakkaamman valtaan ja heikomman
sortoon. Kun Hegelin mukaan historia oli korkein tuomioistuin
ratkaisemaan, mikä oli lopulta oikeaa s.o. että se, mikä tapahtui ja
pääsi voitolle, oli oikeaa, niin syntyi pian käsitys siitä, että
valtakin oli oikeutta, että voimakkaimmalla oli aina oikeus puolellaan.
Kun kansallisuusaate aina on voimakkain suuressa joukossa, niin johtui
se helposti pitämään omaa valtaansa oikeuden korkeimpana ilmauksena.
Mihin tämä oppi vie, se näkyy Soldanin mielestä siitäkin, miten esim.
Katkoff sovitti tarkoituksiinsa opin absoluutisesta eli yleisestä
hengestä. Hänen oppinsa oli, että slaavilaisen hengen piti päästä
valtaan ja sortaa ja häväistä kaikkia muita, koska ne olivat heikompia,
Se oli suoranainen seuraus Hegelin oikeusopista.
Siirtäessään nämä yleiset periaatteensa, -- joita hän paljoa tarkemmin
ja perusteellisemmin käsittelee kuin mitä tässä on voitu tehdä
-- Suomen oloihin, tulee hän siihen johtopäätökseen, että
kansallisuusaatteen yksipuolinen käsittäminen ja ainoaksi oikeaksi
kohottaminen on saattanut meidät suurimpaan onnettomuuteemme,
vallitsevaan puolueriitaamme, että fennomania semmoisena kuin hän sen
käsittää on hylättävä, koska se muka tarkoittaa sekä luvultaan
heikomman aineksen sortamista että korkeamman kulttuurimuodon
hävittämistä. "Yksikieli"-teoria on hänestä epäsiveellinen. Ja vielä
enemmän väite siitä, että ruotsinkieli olisi Suomessa vieras kieli,
jolla muka ei ole täällä samaa oikeutta olemiseensa ja kehittymiseensä
kuin suomenkielellä.
Mutta antakaamme hänen puhua omilla sanoillaan, joissa hän esittää
teoksensa ohjelman ja sitä itselleen selvittää ikäänkuin puheluissa
itsensä kanssa:
"En tahdo minä taistella suomalaisuuden asiaa vastaan sen järkevässä
merkityksessä, vaan fennomaniaa, suomikiihkoisuutta vastaan tahdon minä
taistella: en näet tarkoita fennomanialla työtä suomenkielen
kehitykseksi kirjalliselta kannalta katsottuna. Tämä työ on nimittäin
ihmisyyttä ja ihmisyyteen perustuvaa toimintaa, juuri sellaista, miksi
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustajat sitä katsoivat ja niinkuin
sen käsittivät Lönnrot, Castrén y.m. Ei kukaan heistä vihannut maan
sivistyskieltä, eivätkä he katsoneet sitä ulkomaalaiseksi, vaan
vaativat he ainoastaan molempien kielten tasa-arvoisuutta. Vasta tuo
hegeliläinen yksipuolisuus etnograafisine kansallisuuksineen muutti
tämän kannan."
"En tahdo myöskään taistella isänmaallista työtä vastaan suomenkielen
oikeuksien hyväksi, sillä ei suomenkielen käyttäminen julkisessa
elämässämme, joka kansamme historiallisen kehityksen vuoksi aina
viimeisiin aikoihin saakka on ollut varsin vaillinaista, ole sekään
vielä fennomaniaa. Niin totta kuin humaaninen elämä on kansan
todellinen päämaali, ei kansassa, josta 7/8 puhuu ainoastaan suomea,
voida muuta vaatia kuin että suomenkieli on tähänastisesta alhaisesta
asemastaan kaikilla laillisilla keinoilla autettava. Tältä kannalta
katsottuna -- tunnustakaamme se suoraan -- ovat suomenkielen oikeudet
suuri päämaali ja elinehto kansallemme tämän sanan väärentämättömässä
ja humaanisessa merkityksessä -- ei ainoastaan kansan suomalaiselle
osalle, vaan koko kansallemme. Sillä myöskin ruotsia puhuvalle osalle
on katsottava inhimilliseksi tehtäväksi kaikkien kansalaisten
sivistäminen ja kohottaminen, olkoon näiden kieli mikä hyvänsä. Sillä
me olemme vanha historiallinen yhteiskunta syvälle juurtuneine
yhteisine traditsioneineen. Oli siis verrattoman suuri urotyö se
herätys, joka lähti kansallisten harrastusten tarmokkaimmasta
edustajasta maassamme. Ei ole hän herättänyt ainoastaan suurta ja
yleistä innostusta suomenkielen harrastusten hyväksi, vaan myöskin
korkean yhteiskunnallisen asemansa kautta vaikuttanut laillisten
uudistusten aikaansaamiseksi."
"Kaikki tämä ei nyt minun mielestäni ole mitään muuta kuin inhimillistä
ja oikeaa ja sellaisenaan oikeutettua harrastusta enkä minä siis tahdo
sitä vastaan mitään muistuttaa. Se ei ole mitään fennomaniaa -- vaan
ainoastaan järkevätä kansallista toimintaa. Kielitaistelumme ei olekaan
leimahtanut tuleen näiden rajain sisällä. Totta kyllä on, että se
osaltaan oli seuraus tarpeellisistakin uudistuksista, koska ne
koskettivat useita yksityisiä etuja, niinkuin pakkoa esim. uuden kielen
oppimiseen, joista oltiin vastahakoisia luopumaan. Mutta tällä bona
fide-pohjalla ei kielitaistelu kehittynyt siihen huippuunsa, joka teki
sen onnettomuudeksi maallemme. Se kehittyi siihen vasta sitten, kun
siihen yhtyi viha ja nurjuus maan toista kieltä ja sen ystäviä
kohtaan."
Ja tätä vastaan hän tahtoo taistella. Sellainen suomikiihkoisuus ei ole
hänestä isänmaallista, vaikka usein kuulee niin väitettävän.
"Te sanotte: valta on oikeutta! Suomalainen kansa, tuo omituinen
edustaja maailman hengestä, on 7/8:tta Suomen kansasta. Sentähden on
tämä maa teidän. Sentähden on ruotsi täällä ulkomainen, vieras kieli,
jonka ennemmin tai myöhemmin täytyy väistyä enemmistön kielen tieltä.
Sen vuoksi olette te myöskin muka oikeutetut kiihoittamaan mieliä sitä
vastaan ja siis välillisesti saarnaamaan vihaa kansalaisianne vastaan,
noita 'ulkomaalaisia', jotka ovat vähemmistössä ja siis heikompia.
Teidän johtopäätöksenne, että suuri enemmistö on sama kuin kansa, on
väärä. Se on väärä siksi, että premissi on väärä. Valta ei ole
oikeutta. -- -- Te kehoitatte meitä kuuntelemaan ajan siipien suhinaa,
ja te uhkaatte murskata sen, joka uskaltaa asettua 'yleistä henkeä'
vastaan, jota te kutsutte absoluutiseksi. Minä vastaan: oikeutta ei voi
sillä tavalla ilmaista. Oikeus musertaa on tosin valtaa, mutta ei se
kuulu hyviin valtoihin. -- -- Kokeenne yllyttää rauhallista suomalaista
heimoa ruotsalaista vähemmistöä vastaan on moitittavaa -- eikä
ainoastaan sitä, vaan epäviisastakin. Tuo ulkomaalaiseksi kutsumanne
vähemmistö on sivistyksensä ja kielensä kautta välittänyt ja välittää
yhä vieläkin sivistystyötä enemmistönkin hyväksi. Yksipuolisessa
käsityksessänne kansan yhteydestä etnograafisena yhteytenä ja vallasta
oikeutena vahingoitatte te maatanne ja omaa enemmistöännekin
vieroittamalla sivistynyttä luokkaa ottamasta osaa työhön kansan
hyväksi. Ehkä siihen ivaten vastaatte, että suomenkansan enemmistö nyt
jo on ottanut asiat omiin käsiinsä ja että siis tämä puhe
kieliharrastusten yksipuolisuudesta on joutavaa. Mutta täten ei
kuitenkaan kumota mitään väitteistämme, että on olemassa suuremmoinen
eksymys, joka on seuraus muutamista houkuttelevista ja loistavista,
mutta yhtä hyvin tieteellisesti perin vääristä ja siveellisesti
ehdottomasti moitittavista opeista."
"Voidaan kyllä luulotella, että mitä suomenkansan valistukseksi on
tehty, se on tulos etnograafisesta kansallisuusharrastuksesta, jonka
alotti J.W. Snellman ja jota fennomaanit ovat jatkaneet. Mutta se ei
ole totta, täällä tehtiin työtä ennenkin, ei erityisesti kielen
hyväksi, vaan koko isänmaan, eikä nurjuus suomenkieltä kohtaan ole
muuta kuin reaktsionia liiallisuuksia kohtaan." -- -- -- -- --
"Hegelianismi ja snellmannismi ovat ristiriidassa itsensä kanssa.
Etnograafisen kansanhengen toiminnan perustus natisee sisäisen
ristiriitansa painon alla. Se julistaa näet toisaalta erinomaiseksi
uskonkappaleeksi sen, että yleisen eli absoluutisen hengen kehitys
vaatii, että sen tulee tapahtua etnograafisen yhteishengen muodossa,
ainakin silloin kun kahdesta yhteen joustaneesta heimosta toinen on
jollain tavalla mahtavampi kuin toinen. Mutta toiselta puolen on ikävä
tosiasia, että maamme kehitystyö on tapahtunut siinä järjestyksessä,
että suomalainen henki siinä on näytellyt verrattain toimetonta osaa.
Yrjö Koskinen sanoo historiassaan, että se on ollut seurauksena
ruotsalaisten harjoittamasta sorrosta. Siihen vastaamme: nuo ilkeät
ruotsalaiset, ne ovat pakoittaneet maamme viljelyksen tielle ja
kulkeneet etunenässä, joka absoluutisen idealismin selväin lakien ja
asetusten mukaan kuuluu etnograafisen hengen itsensä tehtäviin. Tämäkin
tosiasia siis osoittaa, ett'ei kehitys asian sisäisen luonnon mukaan
välttämättä ole kytketty etnograafiseen kansanyhteyteen. Se on: tämä
yhteys, jota aitosuomalaiselta taholta nyt niin ylpeästi vaaditaan, ei
ole mikään asian luontoon peruskuva järjestys, vaan hegeliläinen
epäselvästä kokemuksesta johdettu ja alhaiseen historialliseen kantaan
perustuva vaatimus: 'yksi kieli, yksi mieli!'"
"Sanalla sanoen, ei ole olemassa mitään järkevää perustusta siihen,
että kansa asettuisi sallimuksen määräyksiä vastaan, kun ne niin
selvästi ovat luettavina kansamme väärentämättömässä historiassa."
"Kun Snellman nuoruudessaan nousi ja neronsa koko voimalla kehoitti
työhön tähän asti niin laiminlyödyn aitosuomalaisen heimon kehityksen
hyväksi, niin oli sekin ihana asia ja kaikki isänmaan ystävät sen
hyväksyivät. Snellman vuodatti kieltämättä uutta voimaa suomenkansan
suoniin. Se oli suuri ja kaunis aate, jonka hän oli omaksunut
seuratessaan sitä uraa, jonka Porthan, Lönnrot ja Castrén olivat
löytäneet. Se oli kaikki hyvää ja kiitettävää, sillä se oli
historiallisesti ja samalla eetillisesti oikeutettua, eikä sitä alussa
pilattu riidalla ja vihalla. Tämä aate on sittemmin vienyt harhaan.
Valitettavasti tapahtui se silloin, kun Snellman itse opillisessa
yksipuolisuudessaan johti sen tähän väärään suuntaan. Sillä tavoin
työskentelevät historiassa rinnakkain parhain tahto ja tyhmimmät
teoriat. Sillä ei todellakaan tarvita mitään hegeliläisiä tuumailuja
käsittääkseen kansallisen kehityksen tarpeellisuutta, vaikk'ei _tässä
tapauksessa kansallisella enää voikaan käsittää etnograafisesti
yhteistä kansaa_."
"Yrjö Koskinen omaksui Snellmannin aatteen. Mutta voiko kukaan käsi
sydämmellään väittää, että jos Snellman esim. silloin kun Koskinen
ensiksi alkoi esiintyä hänen rinnallaan, olisi huomannut sen, mikä jo
ennen oli näyttäynyt mahdolliseksi, nimittäin että työ suomalaisen
kansanaineksen korottamiseksi voi tapahtua ilman vähintäkään yritystä
ruotsalaisen aineksen syrjäyttämiseksi, -- jos, lyhyesti sanoen,
Snellman olisi korottanut mahtavan äänensä ja huutanut suomenkansalle:
eteenpäin, mutta ilman kateutta ja veljesvihaa! -- eikö isänmaallinen
työ Suomen hyväksi olisi muodostunut työksi ilman kiihkoa, ilman
intohimoa ja ilman sitä surullista hajaannusta, joka nyt yhä kasvavalla
voimalla on vallannut meidän vanhan, rehellisen ja rauhallisen Suomen
kansan?"
"Onko sellainen työ enää mahdollinen, sitä en tahdo käydä ennustamaan.
Minulla on kyllä luja luottamus siihen oikeudentuntoon, joka
vuosisatain kuluessa on imenyt ravintoaan siitä jalosta oikeuden
hengestä, mikä on vanhassa Ruotsin laissa. Tätä henkeä ei yhden tai
kahden vuosikymmenen kiihoitus toki liene siihen määrin hämmentänyt,
ett'ei järkevämpiä ääniä vielä voisi päästä kuuluville. Mutta missä
ovat nämä äänet? Huutavan ääniä korvessa, hegeliläisten sofismien
sankassa korvessa!"
Ei ole tarvis tehdä useampia otteita osoittaakseen, mikä Soldanin kanta
oli kansallisuuskysymyksessä ja mikä hänelle siinä tuotti tuskaa ja
mielipahaa. Epäilemättä katseli hän kansallista liikettä liiaksi
yksipuolisesti ja tuomitsi sitä sen hairahdusten mukaan. Hänen
luonnollinen herkkätuntoisuutensa sai hänet samalla suurentamaan ja
synkentämään niiden usein kyllä kiivaiden ja vihaakin uhkuvien sanain
ja syytösten merkitystä, joita taistelun tuoksinassa sateli. Se sorto,
jota suomenmieliset muka ovat ruotsalaisia kohtaan harjoittaneet, on
ollut enemmän uhkausta kuin toimintaa. Snellmannin-Hegelin
kansallisuusteoria ansaitsi kyllä sen oikaisevan arvostelun, minkä hän
-- samoin kuin Rein myöhemmin Snellmanin elämäkerrassa -- siitä antaa.
Mutta teorian käytäntöön pano Suomessa ei ainakaan vielä ole ollut se,
miksi Soldan pelkäsi sen tulevan. Se on ollut oman pellon takaisin
perimistä eikä vieraan anastamista.
Hänen mielensä kuohunta on kuitenkin hyvin ymmärrettävä. Se on
selitettävissä sekä hänen yllä esitetyn eetillisen maailmankatsantonsa
nojalla että myöskin psykoloogisista syistä. Tulee näet muistaa, että
sisältönä hänen elämässään oli ollut ensin varman maailmankatsannon
hakeminen ja sitten isänmaan ikävöiminen. Hänen siveelliset
periaatteensa vakaantuivat vähitellen jo ennen kotimaahan palausta,
sittenkun hän suuresta haaksirikostaan pelastuttuaan oli saanut vankkaa
maata jalkainsa alle jo Ameriikassa. Mutta isänmaan kaipaus ei tullut
tyydytetyksi ennen kuin Suomeen palattua. Kuinka suuri tämä kaipaus
oli, kuinka palava hänen isänmaanrakkautensa oli, kuinka tyhjäksi,
mitättömäksi ja ontoksi hän tunsi elämänsä vierailla mailla, siitä
olemme ennen nähneet liikuttavia todistuksia. Eräässä muistoon panossa
v:lta 1867 sanoo hän vielä samasta asiasta: "Tunnen kuuluvani siihen
ryhmään, jota sanotaan suomenkansaksi. Olen siihen sieluni ja sydämmeni
pohjasta kiintynyt. -- -- Elin yhdeksän vuotta Ameriikassa, niinkuin
ennen yhdeksän vuotta Venäjällä, eikä minussa herännyt tunteen
vivahdustakaan siihen suuntaan, että olisin kuulunut Ameriikan kansaan.
-- Kun olin Venäjällä, pysyi minussa suomalainen tunne alinomaa
vireillä kirjain ja henkilöjen avulla, kirjain semmoisten kuin 'Saima'
ja 'Kallavesi', ja miesten sellaisten kuin Castrén, Lönnrot, Bergstadi,
H. Kellgrén, Pipping, joita kaikkia heidän Pietarissa käydessään
tapasin. Ameriikassa sitä vastoin tunsin alinomaista kaipausta ja tämä
kaipaus oli nyt minun kansallisuustunteeni."
Isänmaa, johon hän ikävöi, oli se yhtenäinen ja kokonainen,
yksimielisten ja kaikkien kannattamain ihanteellisten pyrintöjen Suomi,
jommoisena hän oli sen jättänyt 1840 ja jonka kuvaa varsinkin
Runebergin teokset hänessä säilyttivät. Se oli tuollainen suuri
jakamaton tila, jossa veljekset sovussa ja rauhassa elivät.
Mutta se Suomi, jonka hän vihdoin viimeinkin maanpaosta päästyään
täällä tapasi, ei ollut enää se, miksi hän sitä oli kuvitellut
Ameriikan aarniometsissä. Veljekset olivat riitaantuneet eikä
sovinnosta näyttänyt olevan toivoakaan. Se oli sitä katkerampi
pettymys, sitä suurempi suru, kun riidan aihetta hänen mielestään ei
ollut olemassa, kun sen asiallinen puoli, suomalaisen kansanaineksen
oikeutetut vaatimukset, olisi ollut rauhallistakin tietä
ratkaistavissa. Se perustui hänen mielestään vaan alhaisiin
vaikuttimiin, vallanhimoon ja epäselvään etiikkaan.
Näin ollen on ymmärrettävää, että Soldan näki vaan riidan eikä sen
tarkoitusta ja ett'ei hän yhä enemmän kamarifilosofiksi käyden nähnyt
niitä pakottavia syitä, joilla käytöllinen politiikka ajaa miehet
hyökkäyksiin ja puolustukseen. Ja jos näkikin, jos myönsikin, että
maailmassa niin aina on, niin ei hän sitä hyväksynyt.
Hän panee sitä vastaan leimuavan vastalauseensa, joka omituista
ajatella, kohdistuu -- Z. Topeliusta kohtaan. Topelius oli syyskuussa
1878 pitämässään rehtorinpuheessa kuvaillut aikaisemman kansallisen
liikkeen veljellistä luonnetta, kuinka kielestä huolimatta voitiin
jakamattomin sydämmin ryhmittyä kaikkien harrastusten yhteisen
päämaalin ympärille, kaikkien elinkysymysten yhteisen vastauksen
ympärille, noiden yleväin, jalojen, elähyttäväin Stenbäckin --
Runebergin -- Cygnæuksen sanojen: suomalainen isänmaamme ympärille,
mutta oli sitten lisännyt: "Vaan hajaannuksen aikain täytyi tulla. Ei
mitään suurta ole syntynyt kansojen helmasta ilman taistelua ja meidän
tulee uskoa, että nykyisyyden varjosta on koittava vielä kauniimpi
tulevaisuus maallemme."
Tämän johdosta kirjoittaa Soldan: "Topelius sanoo, ett'ei mitään suurta
ole syntynyt kansojen helmasta ilman taistelua. Se ei sanalla sanoen
ole totta. Todellisesti suuret ja nerokkaat ja hyvät työt syntyvät
täydellisesti ilman taistelua. Mitä Sokrates teki ja mitä Plato ja
Aristoteles ja mitä Keppler ja Newton, Kant, Linné, Liebig, Schiller,
Goethe ja Runeberg -- sanalla sanoen ei ole totta, ett'ei mitään suurta
olisi toimitettu ilman taistelua. Kaikki, mikä on nerokasta ja totta ja
kaunista ja hyvää, syntyy kokonaan ilman taistelua. Ei saa sanoa: ei
mitään suurta ilman taistelua -- siis: taistelkaamme; vaan: koska ei
mitään suurta ilman taistelua, niin on siis kaikki suuri tähän saakka
ollut epätäydellistä, jota meidän tulevaisuudessa täytyy koettaa