Aatteiden mies: Piirteitä August Fredrik Soldanin elämästä - 02

valvonnan alaisena, johtui hänelle siksi mieleen, että hän oli hyvä
tuttu Soldanin perheessä ja että hän juuri samaan aikaan näkyy
toivoneen pääsevänsä Ruotsiin siirtymään. Kirjoittaessaan
päiväkirjaansa: "hänen kohtalonsa on ehkä oleva minullekin tärkeä",
ajatteli Soldan varmaankin sitä, että hän tuon kunnioitetun miehen
seurassa, jota Lappeenrannassa kutsuttiin "viisaaksi ukoksi" ("kloka
gubben"), voisi paremmin kuin yksin tulla toimeen vieraalla maalla ja
että tämä seikka painaisi vaa'assa isän mieltä taivuttaessa. Ehkäpä
näitä toiveita kultaili vielä sekin, että Afzeliuksella oli tytär
Mathilda, johon nuori kadetti kaikesta päättäen oli ihastunut ja joka
hänkin hiukan harjoitteli maalausta. Afzelius ei kuitenkaan päässyt
Ruotsiin, vaan siirrettiin Venäjälle, Itämeren maakuntiin, jonne
Soldankin muutamia vuosia myöhemmin komennettiin.
Sillä Ruotsiin siirtymisestä ei tietysti tullut mitään. Liikuttava on
lyhyydessään se kohtaus, jossa tämä tuulentupa hajosi. Hän kirjoittaa
toukok. 24 p:nä: "Klo 4.15 seisoin 4:ssä luokassa ja vuolin kynääni,
kun Molander tuli ja huusi: äitisi on kaupungissa, katso, tuolla seisoo
hän toisen kasarmin rappusilla! Minä ulos ja siellä seisoi hän. Pyysin
lupaa päästä kaupungille, puin päälleni, kun A. tuli ilmoittamaan,
ett'en pääsisikään. Se koski niin, että itkin harmista, häpeä sanoa.
Silloin tuli äiti maneesin eteen ja sitten oli meillä valleilla ja
sinellihuoneessa kyynelinen keskustelu kadettikoulusta ja minusta: hän
tuli lohduttamaan minua ja kehoittamaan minua luopumaan toivostani
päästä pois täältä. Hakemus maalariakatemiaan olisi sulaa hulluutta; se
koski äitiin hirmuisesti, ja vaikea oli hänen lohduttaa, ollen itsekin
lohduton."
Siihen päättyi vangitun linnun ensimmäinen yritys päästä lentoon sillä
kertaa. Jos se olisi onnistunut, olisi meillä ehkä Ekmannin ja
Wrightien rinnalla Soldan tien raivaajana Suomen taiteelle. Että
innostusta ei ainakaan puuttunut, siitä on todistuksena se, että Soldan
olisi ollut valmis vaihtamaan varman uran aivan epävarmaan; eivätkä
olleet taipumuksetkaan vähäiset, siitä puhuvat kyllä monet myöhemmät
piirustukset ja maalaukset. Että hänellä myöskin jo oli omat pienet
itsenäiset mielipiteensä maalauksesta, näkyy kyllä seuraavasta
arvostelupalasta näiltä kadettiajoilta, jolloin hän ei vielä ollut
voinut tutustua mihinkään parempiin esikuviin: "Minun ei pitäisi
milloinkaan moittia toisten piirustuksia. Kun minä tänään, vaikkakin
hyvin varovasti, tahdoin huomauttaa Forstén 2:lle erästä virhettä
(silmää hänen veljensä kyirassieri-upseerissa), niin vaikeni hän ja
hymyili. -- -- En rakasta hänen turhantarkkuuttaan, hänen kankeuttaan
ja sitä pientä epäluonnollisuutta, joka on siitä seurauksena, hänen
heikkoa mielikuvitustaan ja hänen ahdasta muodostelemiskykyään; mutta
minä en saa sanoa sitä kenellekään muulle kuin itselleni. Forsténin
blanketit (maalatut nimikortit) ovat siistejä ja huolellisesti tehtyjä,
mutta kopioituja."
Mutta kun ei hänestä tullut taiteilijaa, niin ei tullut, ja sillähän
asia onkin oikeastaan ratkaistu. Soldanin elämään se kuitenkin luopi
tämä välikohtaus, jolloin hän ensi kerran repäsi auki univormutakkinsa
ja oli aikeessa sen jo nurkkaan heittää, valaisevan selityksen. Nyt hän
ei sitä saanut tehdä, mutta kerran oli hän sen tekevä. Nyt ei auttanut
muu kuin panna nuttu entistä tiukempaan nappiin ja seistä smirnaassa,
selkä kahta suorempana.
Sillä kadettikoulussa oli siihen aikaan kova komento. V. 1835 oli sinne
kenraali Thessleffin sijaan tullut johtajaksi kenraalitaapin översti E.
v. Dittmar, joka oli kovakourainen ja jotenkin raaka herra, aivan
perehtymätön suomalaisiin oloihin ja tapoihin. Niinpä kertoo Nervander,
että hän rangaistuksena käytti m.m. vesikoppia ja että hän, kun Cygnæus
huomautti häntä siitä, että rangaistusta Suomessa katsottiin
häpeälliseksi, suuttuneena selitti, että maan mielipide hänestä ja
hänen toimistaan ei häntä vähintäkään liikuta. Hän kuitenkin näkyy
saaneen mukautua maan tapoihin. Kuinka syvästi uuden johtajan
rajantakalaisuus vaikutti kadetteihin ja kuinka kiitolliset he olivat
Cygnæukselle, sitä osoittaa sekin, että Soldan neljäkymmentä vuotta
myöhemmin Cygnæukselle pitämässään puheessa muistuttaa samasta asiasta.
Millaista komentoa uusi päällikkö jo heti tultuaan piti, näkyy eräästä
Soldanin kirjeestä (28.1.1835): "Översti Dittmar on tullut. Hän tuli 19
p:nä maanantaina. Seuraavana päivänä, markkinapäivänä, saapui hän
luoksemme osastoihin. Varjele, mikä melu sekä ulkona että sisässä!
Kaikkien tuli pukeutua univormuihin, niin käskettiin, kaikki kirstut
järjestykseen, pöytälaatikot myös. Nyt tulee päivystäjäaliupseeri ja
sanoo: kirstuissa ei saa olla mitään muuta kuin kruunun vaatteet.
Puhdistetaan vaatteita, kiillotetaan saappaita, juostaan sinne ja
tänne. Tuleeko hän kohta? Missä on hän nyt? Viimein tulee käsky,
että kaikki seisokoot sänkyjensä ääressä, nyt tulee hän! -- Ei
hiiskahdustakaan koko koulussa. Yksi sotamies seisoo jokaisen oven
edessä sitä avatakseen. Ensin menee hän ensimmäiseen osastoon ja sieltä
kuuluu selvästi 'jumala varjelkoon, herra Översti!' -- meidän luoksemme
kolmanteen. Toisesta osastosta tuli hän meidän luo. Strandman, joka on
aliupseerimme, antoi raportin, ja kun se oli tehty, niin meni hän
lähemmä Strandmania ja käski hänen avata univormunsa nähdäkseen, oliko
paita puhdas. Strandmannin luota kulki hän riviä myöten edelleen,
kunnes taas pysähtyi -- minun eteeni. 'Mikä on nimenne?' kysyi hän, ja
kun minä vastasin, kysyi hän 'kuinka?' niinkuin ei olisi oikein kuullut
tuota hänelle outoa nimeä. -- 'Avaa univormu!' -- Minä avasin sen ja
liivit myös, Nyt tarkasti hän taaskin paitaani ja teki sen
muistutuksen, ett'ei saa käyttää liiviä, kun on puettu univormuun, ja
nyt se oli siis ainiaksi kielletty, mutta kun meillä on kotitakkimme,
niin saamme käyttää myöskin liivejä. Niinpä muistutti hän vielä
kaulahuiveistakin, omista näet, että ne nyt ovat kokonaan kielletyt ja
me saamme ruunulta sellaisia verkalappuja, ja kaikellaisista muista
pikkuseikoista, ja kulki edelleen. Sitten tuli hän katsomaan syöntiä,
maistoi ruokaa ja on sittemmin melkein joka ateria ollut siellä; hän
tulee melkein aina odottamatta. Hän näkyy tahtovan muuttaa kaikki.
Uusia määräyksiä annetaan yhtämittaa, järjestystä liioitellaan. Ei hän
muuten näy olevan kiivas eikä pikainen, vaikka on ankara, mutta hänen
rouvansa, joka ei vielä ole tullut, kuuluu sitävastoin olevan oikein
perhanan polska ('en Bengel till Polska'); tyttäret kauniita."
Rauvenneista toiveistaan huolimatta ja kerran nahkansa myytyään
antautui Soldan kaikella tarmollaan takomaan tulevaisuudestaan sitä
kalua, mikä siitä kadettikoulussa oli mahdollinen saada. Hyväpäinen ja
ahkera kun oli, menestyi hän hyvin ja oli koulun etevimpiä oppilaita.
Hänen tarkoituksensa oli suorittaa päästötutkinto niin korkeilla
arvosanoilla, ett'ei hänen olisi tarvis jäädä tavalliseksi jalkaväen
upseeriksi, ei edes tykistöönkään, vaan että hän pääsisi suoraan
tieteellisempään insinöörikuntaan. Se hänelle onnistuikin. Ett'ei tämä
ura suinkaan ollut helppo ja että siihen vaadittiin tavallista
suurempia lahjoja, siitä on todistuksena se, että Soldan oli
luokkalaisistaan ainoa, joka voitti vaikeudet. "Ell'ei saa määrättyä
äänimäärää (8:aa 12:sta), ei pääse insinöörikuntaan ja silloin olisin
minä hukassa" (20.9.1837). "Täytyy siis koettaa -- toivon kuitenkin,
että niin käy." Kuinka suurella vaivalla tuo korkea päämaali, joka
lopulta näyttää häntä sen itsensäkin vuoksi innostuttaneen, vaikka hän
myöhemmin sitä innostustaan halveksi, oli saavutettavissa, se näkyy
siitä, että viime vuotena lukuja kesti kesät ja talvet ja että hän
"useammin kuin yhden kerran sai nousta ylös klo 2 (sanoo kaksi)
aamulla. Mutta senpätähden on minulla ollutkin menestystä. Tutkintoni
ovat menneet hyvin ja minä pääsen kolmantena ulos, siitä olen varma."
Viimeisessä kadettikoulusta lähettämässään kirjeessä (9.12.37)
kirjoittaa hän veljelleen: "Mikä suloinen ajatus! Niin, minä sanon
vielä kerran: tutkintoni ovat menneet hyvin ja minä olen yksi niitä,
jotka, vaikk'ei heillä suinkaan ole neroa (geni) kuitenkin otsansa
hiessä ovat siihen ('på genie' s.o. insinöörikuntaan) päässeet."
Vaikka nuo sanat ovat leikillä sanotut, kuvaavat ne kuitenkin
sanojaansa sattuvasti. Sillä juuri tuolla uutteruudellaan ja tuon
palavan sielunsa voimalla hän pääsi hengenkin maailmassa kohoamaan
sille asteelle, jolla hän siinä seisoi.
Vaan ei nuori lentoon valmistauva kotka kuitenkaan vielä kovinkaan
korkealle pyrkinyt. Elämänsä ihanteet sijoitteli hän käytännössä
seuraaviin puitteisiin: "Ajattelen mielihyvällä aikaa, jolloin pääsen
omaan asuntoon -- kuinka sisustan huoneeni parhaan mukaan -- siistit
huonekalut, sohva, komea kirjoituspöytä, kaunis kirjahylly, joka on
kasvava kukkaron kanssa -- viuluni -- samovaari -- piirustuspöytä
kunnollisille tarpeineen -- ja kahden sylen pituinen piippu tulevat
kaikki ilahuttamaan mieltäni."
Näitä tulevan sotilaan rauhallisia toiveita kirkasti hänen mielessään
vielä toivo siitä, että hän upseeriksi päästyään voisi ruveta auttamaan
isäänsä, jonka asiat olivat joutuneet yhä enemmän rappiolle.
Ei hän kuitenkaan vielä hetikään päässyt käsiksi lempitöihinsä:
maalaukseen, musiikkiin ja mielilukuihin; eikä isänkään auttamisesta
tullut mitään. Sillä Pietarissa jatkuivat vaan kadettikoulussa alotetut
työt.


2.
Insinööriopistossa Pietarissa.

_Tulo Pietariin 1838. -- Aatelisrykmentissä. -- Esittely suurruhtinas
Mikaelille. -- Insinööriopistossa. -- Harrastusta maalaukseen ja
kemiaan. -- Paraatissa Marskentällä ja Talvipalatsissa. -- V:n 1840
muistojuhla ja promotsiooni Helsingissä. -- Matka Petäjävedelle_.
"No, nyt olen Pietarissa!" huudahtaa Soldan ensimmäisessä kirjeessään
Venäjän pääkaupungista. Suoritettuaan loistolla tutkintonsa Haminassa
puolenkymmenen muun toverin kanssa astui hän alkupuolella vuotta 1838
Rajajoen yli ja komennettiin aluksi aatelisrykmenttiin lisäoppia
saamaan.
Ensimmäinen uutinen, josta hänen ensimmäisessä kirjeessään Pietarista
(13.2.1838) kerrotaan, koskee taas -- maalausta. "Hotakan majatalossa
tapasimme tuon Viipurissa hyvin tunnetun maalarin C. Mazerin, joka
sitten seurasi meitä tänne." Vasta kun tämä tärkeä asia on mainittu,
käy hän kertomaan tulostaan Pietariin.
Perjantaina helmikuun 9 p:nä klo 9 aamulla saapuivat suomalaiset
aatelisrykmenttiin, puettuaan ensin uudet vaatteet ylleen, Liettuan
kaartin äärettömän isossa kasarmissa muutamain vanhain toverien luona.
Oli juuri suurruhtinas Mikaelin syntymäpäivä ja kaikki oli siis
liikkeessä. Parin tunnin odotuksen jälkeen vietiin heidät 1:seen
Krenatöörikomppaniaan 5:ssä kerroksessa äärettömän monia leveitä,
komeita ja mukavia kivirappuja, jossa sitten saivat paikkansa: sänkyjä,
pöytiä y.m. Klo 12 komennettiin syömään päivällistä, Soldan koko
"roskan" etunenässä, sillä hän oli täällä kaikista pisin "ja
suomalaiset kulkevat aina oikealla siivellä." He tulivat äärettömän
suureen saliin, "hyvinkin 8 kertaa niin suureen kuin Dammertin sali
Lappeenrannassa", jossa oli yhdeksättä kymmentä katettua pöytää ja joka
pöydässä yhdeksän miestä. Kun koko tämä poikarykmentti oli paikoillaan,
lauloi se rukouksen; sitten syötiin komean ruokamusikin soittaessa.
Syödessä saapui aatelisrykmenttiin kenraali Puschtschin, karski ja
ankara herra. Hän kutsui: "suomalaiset tänne!" ja puhutteli heitä vähän
aikaa, kysyen heidän nimiään ja minne olivat hakeneet. Upseereja käveli
siellä niin että vilisi. Syötyä laulettiin taas rukous ja sitten
keisarihymni hyvin komeasti; sitten soitettiin kaunis marssi
poistullessa. "Iltapäivä kului kauhean ikävästi." -- --
Sunnuntaina klo 10 sullottiin suomalaiset rykmentin dilisanssiin ja
ajettiin suurruhtinas Mikaelin luo, jossa heidät oli määrä esitellä.
"Töllistelin ihmeissäni noita ihania esineitä, niinkuin ennen muinoin
kerjäläinen Aaron, katsellen jättiläisten tekoja, sillä ihmisten
rakentamia ne eivät olleet." Mikaelin palatsissa vietiin heidät ensiksi
hänen korkeutensa tallin läpi, jossa oli kolmattakymmentä komeata
ratsua, maneesiin, jossa heitä puhdistettiin; sitten itse palatsiin,
jossa ehkä jo sata vaunua seisoi pihalla. Eräässä etuhuoneessa
odotettiin kauvan, ja puhdistauttiin taas, ja yhä kokoontui sinne
kenraaleja, överstejä, suuria ja pieniä herroja, kaikissa mahdollisissa
univormuissa. Klo 1 pääsivät suomalaiset vihdoin eteen, kahden komean
huoneen läpi, täynnä kenraaleja. "Hänen Korkeutensa oli tyytymätön
meidän vaatteihimme, puhui muutamia sanoja ja: mars tiehenne!"
Aatelisrykmentissä, joka upseereiksi tuleville oli jonkunlainen hyväin
tapain harjoituskomppania, oli heillä kaksi kertaa päivässä
rintamaharjoituksia, ja heidän täytyi käydä tanssiluokilla ja
voimistelussa "aivan niinkuin muidenkin aatelismiesten". Mutta kohta
tämän ilmoituksen tehtyään lisää kirjeen kirjoittaja kuitenkin tuon
tutun säestyksensä: "Pian panen minä piirustuskaluni kuntoon; viulua
koettelin minä jo tänään -- en ainakaan tarvitse täällä unohtaa, mitä
olen oppinut." ja oli hänellä pian se ilo, että eräät upseerit,
nähtyään hänen piirustuksiaan, kiittelivät niitä.
Odotettuaan aatelisrykmentissä pari kuukautta määräystään saivat
suomalaiset kadetit sen vasta maaliskuussa. Kun Soldan ja hänen
toverinsa Ruin olivat pyytäneet päästäkseen insinööriopistoon,
siirrettiin heidät sinne. Sitä ennen oli kuitenkin suoritettava
päasötutkinto. Ruinista lienee tämä tutkinto ollut liika vaikea, koska
hän jätti koko homman ja hyppäsi toiseen satulaan -- peruutti
hakemuksensa ja tyytyi menemään tykkiväkeen. Soldan jäi nyt yksin
vaikean uran alkuun ja päätti kaikesta huolimatta kulkea sen päähän
asti suorittamalla tuon tutkinnon ensimmäiselle upseeriluokalle. Mutta
ennenkun hänet komennettiin tutkintoa suorittamaan, ehti jo ilmestyä
joku prikaasi, joka määräsi että insinööreiksi pyrkijäin oli
suoritettava korkein upseeritutkinto. Vaatimukset olivat niin suuret,
että tämän tutkinnon suorittamiseen olisi mennyt kaksi vuotta.
Masentuneena tästä sekä siitä omituisesta sattumasta, että hän, varaton
mies, oli tuon uuden asetuksen ensimmäinen uhri, päätti hän luopua
kaikista toiveistaan päästä insinöörikuntaan ja pyysi hänkin siirtoa
tykistöön. Pian alkoi hän kuitenkin tätä päätöstään katua. Jos hän
siirtyisi tykistöön, menisi hän samaa tietä kuin tuhannet muut
upseerit. Palkat tällä uralla olivat niin pienet ja yleneminen niin
hidasta, ett'ei hänellä olisi ollut toivoa päästä pitkään aikaan
vanhempiaan auttamaan, joka oli ollut hänen "kaunein unelmansa".
Taistelu kesti useita päiviä ja ratkesi viimein siten, että hän
sittenkin päätti ottaa taakan hartioilleen ja peruuttaa hakemuksensa
siirrosta tykistöön. Hän oli niin iloinen tästä voitostaan, että
hän, saatuaan ministerivaltiosihteeriltä kreivi Rehbinderiltä
välttämättömimpään vaatetukseensa 200 ruplaa, heti riensi maalikauppias
Fresen luo ja osti piirustus- ja maalaustarpeita -- 45 ruplan arvosta.
Kesti kuitenkin kauvan, ennenkun Soldan pääsi pois
tyhjäntoimittamisesta aatelisrykmentissä ja sai ryhtyä käsiksi
lukuihinsa. "Ei kukaan huoli meistä suomalaisista", valittaa hän, "ei
ole meillä omaa upseeria ja kallis aikani menee hukkaan." Koko kevään
ja puolen kesää, josta osa vietettiin ikävässä leirissä ilman mitään
tointa lähellä Pietaria, sai hän vielä odottaa, kunnes vasta elokuussa
voi suorittaa päästötutkinnon insinööriopistoon. Samalla vänrikiksi
nimitettynä pääsi hän nyt myöskin palkkaa nauttimaan. Palkka,
jota seurasi velvollisuus omien lukujen ohella antaa opetusta
insinöörikoulun alemmilla luokilla, oli niin suuri, että sillä voi
jotakuinkin tulla toimeen. Vilpitön näkyy Soldanin ilo olleenkin, kun
sai 29 p:nä elokuuta 1838 pukeutua upseerin univormuun. Tehtyään
yhdessä parin sadan muun vänrikin kanssa virkavalansa ja tultuaan sen
jälkeen taas esitetyksi suurruhtinas Mikaelille, muutti hän syyskuun 6
p:nä mukavaan asuntoon, saaden ensi kerran elämässään pistää jalkansa
oman pöydän alle ja järjestää kammarinsa sen suunnitelman mukaan, minkä
hän oli tehnyt itselleen jo kadettikoulussa. Samana syksynä hankki hän
hiukan lomaa käydäkseen kotonaan Lappeenrannassa näyttäytymässä siellä
uusissa tamineissaan.
Suomesta palattuaan ryhtyi Soldan palavalla innollaan lukuihinsa, jotka
näyttävät tuottaneen hänelle suurta tyydytystä. Varsinkin on hän
ihastunut fysiikkaan ja laittelee itselleen elektrofooneja ja
sähköpattereita ja kokeilee kaikellaisten sähkökoneiden kanssa.
Samaan aikaan aloittelee hän myöskin kokeitaan vastaisessa
pääaineessaan kemiassa, joka on hänestä tavattoman hauskaa tiedettä.
Insinööriopistossa opiskeleminen tyydyttää häntä varsinkin sen vuoksi,
että hän huomaa saavansa oppia siellä ainakin jotain kelvollista. Mutta
sitä paitse on sen läpikäyminen tuottava ulkonaisiakin etuja, se kun
m.m. antaa akateemiset oikeudet niille, jotka siirtyvät sivilialalle.
Loistolla suorittaakin hän kaikki tutkintonsa sekä pienet että suuret.
Jo ensimmäisen vuoden kuluessa kohoo hän luokallaan 25:nnestä
oppilaasta 6:ksi ja syyskuussa 1839 saa hän aliluutnantin arvon,
"hypäten muutamain satain vänrikkien yli sillä tempulla." Toukokuussa
1840 on koko kurssi päätetty ja Soldan siis insinööriluutnantti,
valmiina astumaan keisarin palvelukseen.
Jo sitä ennenkin oli hän tavallaan ollut virkatoimessa. Kesäksi
komennettiin näet insinööriopiston oppilaat maalle leiriin, jossa
heidän oli määrä suorittaa m.m. maanmittaustöitä. Kesällä 1839 oli
Soldan yhden osaston kanssa Toksovassa sen johtajana, johtajan toimi
näkyy olleen etupäässä siinä, että hän itse sai tehdä kaikki työt,
joista olikin suuresti huvitettu, sill'aikaa kun muut laiskottelivat ja
katsoivat työtä rangaistukseksi. Suoritetut mittaukset ja niiden mukaan
piirustetut kartat saavuttivatkin esimiesten hyväksymisen.
Erittäinkin näkyy luonto Toksovassa ihastuttaneen Soldania. "Seutu on
ihmeellisen kaunis!" kirjoittaa hän veljelleen. "Yksin Suomenkin
ihanimmissa paikoissa lienee semmoinen harvinaista. Ei ole tosin mitään
varsinaisia vuoria, vaan ainoastaan suuria, jyrkkiä, vihreitä
kukkuloita, joiden välissä on järviä laaksojen pohjassa." Kun hän nyt
on siinä asemassa, että voi hankkia itselleen kaikki tarpeelliset
maalauskalut, antautuu hän innolla tätä lempihaluaan tyydyttämään.
Uutta intoa oli hänelle antanut maalaukseen sekin, että oli Pietarissa
saanut tutustua maalari Godenhjelmiin. "Kohta tuli meistä hyvät
ystävät", kirjoittaa hän veljelleen. "Olin kerran hänen luonaan, hän
maalasi pitkän aikaa minun nähteni ja näytteli minulle taulujaan ja
lupasi auttaa minua, kun aioin ruveta koettelemaan öijymaalausta -- oli
niin ihmeen hyväntahtoinen -- niin, sinä tunnet hänet. Ja hän näkyy
sitäpaitse olevan oikein kunnon suomalainen." Kaikki joutohetkensä
näyttää Soldan tämän jälkeen käyttäneen maalaukseen öljyväreillä, jota
ei ennen ollut harjoittanut eikä edes nähnytkään harjoitettavan.
Godenhjelmin kanssa tutustuminen oli hänelle niin muodoin merkkitapaus.
Erittäin mielissään on hän, kun maalaus rupee onnistumaan. Kaikista
näistä tuumistaan tekee hän tarkkaa selkoa veljelleen, joka oli hänkin
aikonut taiteilijaksi ja jonkun aikaa harjoittanutkin piirustusta juuri
Godenhjelmin johdolla. Erään kerran kertoo hän taidenäyttelystä
Pietarin taideakatemiassa. Hän on tavannut "suuren joukon varsin
mainioita teoksia, joista kertomalla voisi täyttää monet arkit." Erään
toisen kerran v. 1839 ovat hänen huomiotaan herättäneet Daguerren
valokuvat, joka keksintö silloin vasta oli vuoden vanha. "Ei niissä ole
mitään elävää, mutta sen sijaan erinomainen siisteys hienommissa
osissa, jota ei kädellä tehden voi koskaan saavuttaa. Mutta eivät ne
kokonaisuudessaan ole kauniita" -- sattuva arvostelu, joka osoittaa,
ett'ei hän ole antanut valokuvauksen lumota taideaistiaan ja viedä sitä
harhaan.
Kemia se kuitenkin on se, joka hänen mieltään eniten kiinnittää. Vielä
useammin kuin kokeistaan taulutelineen ääressä kertoo hän kokeistaan
laboratorion pöydällä. Samoin kuin maalauksestaan kertoo hän
kemiastaankin veljelleen, kysyen häneltä neuvoja ja lausuen omia
mielipiteitään siitä sekä tiedustelee tuon tuostakin teoksia kemiassa.
Ennenkun hän saa luvan käyttää opiston laboratoriota, harjoittelee hän
ainettaan yhdessä erään apteekkiproviisorin kanssa ja innostuu siihen
niin, että alkaa kyllästyä kaikkiin muihin "ruunun lukuihin",
matematiikkaan, mekaniikkaan, linnoitustieteesen ja rakennusoppiin
y.m.s., jotka estävät häntä mielensä mukaan kemiaa harrastamasta. Hän
ei sano sen enää olevan "mikään hetkellinen lempiaate, vaan semmoinen,
jonka kanssa hän aikoo totisesti toimia, niinpiankun vaan saa siihen
tilaisuutta." Millä valppaudella hän seuraa edistystä tällä alalla,
sitä osoittaa hänen (6.2.38) veljelleen kertoma uutinen, että
Gay-Lussac'n Pariisissa olisi onnistunut sähkön avulla erittää eräitä
metalleja, kultaa, hopea, lyijyä ja kuparia erityisiin alkuaineihin.
"Jos tämä on totta, niin tapahtuu suuri vallankumous kemian alalla."
Vähitellen on hän hankkinut itselleen oman pienen laboratorion ja
saanut aikaan "varsin kauniin kokoelman suoloja ja kristalleja (50
lajia) sekä useita kivennäisiä." Harrastuksensa kemiaan saattavat hänet
tuttavuuteen kemianprofessorin sota-akatemiassa Solovieffin kanssa,
josta sittemmin tulee hänen suosijansa ja hyväntekijänsä. Muista
tuttavuuksista tältä ajalta mainittakoon akateemikko A.J. Sjögren,
jonka hän tapasi Toksovan pappilassa.
Aivan vähän näyttää Soldan muuten seurustelleen pietarilaisten kanssa
tai ottaneen osaa suuren kaupungin elämään, josta varattomuuskin häntä
pidätti. Vuotuisissa paraateissa ja keisarillisissa juhlissa täytyi
hänen kuitenkin olla läsnä. Ensimmäisestä näkemästään suuresta
paraatista antaa hän seuraavan kuvauksen: "Viime maanantaina toukokuun
5 p:nä (1838) oli tuo jokavuotinen, kautta maailman kuulu toukokuun
paraati Marskentällä. Minäkin olin siellä mutta ainoastaan katsojana,
ja oli minulla niinkuin muillakin kadeteilla keisarin läheisyydessä
paljoa parempi paikka kuin lukemattomiin nousevalla väkijoukolla, joka
aitauksen ulkopuolella sai kalliisti maksaa jonkun ikkunan tai rahin.
Arviolta lienee sotajoukko, joka kulki keisarin ja keisarinnan ohi,
noussut enempään kuin 60,000 mieheen, joista ehkä noin 20,000
ratsuväkeä ja tykistöä. Klo 10-1/2 5 kesti kulku. Kaikki joukot
kulkivat ensin hitaasti ja toisistaan eroitetuissa riveissä; sitten
toisen kerran paljoa nopeammin, jolloin jalkaväki noin 40:ssä
pataljoonakolonnissa kulki ohi ja ratsuväki, tykistö ja pionieerit
vaunuineen ja kärryineen milloin laukaten, milloin jousten riensivät
ohitse, aina vaan keisarin oman komennon mukaan. Hänellä on aivan
erinomaisen selvä ja kaunis ja voimakas ääni, jommoista en ole kuullut
kenelläkään muulla. Kunkin rykmentin oma musiikki soitti. Se oli
sanalla sanoen niin komeata ja loistoisaa, ett'en tuota kuvata voi."
Toisen kerran joutuu hän Talvipalatsissa (29.4.40) keisarinsa
läheisyyteen, tuon keisari Nikolain, joka sittemmin niin voimakkaasti
vaikutti hänen kohtaloonsa ja joka unessakin häntä painajaisena seurasi
aina Ameriikkaan saakka. "Olin Pääsiäisyönä hovissa -- sinne kokoontuu
tässä tilaisuudessa kaupungin kaikki upseerit -- noin 1000:n paikoilla
-- kaikki mitä komeimmissa ja moninaisimmissa juhlapuvuissa. Siellä
näin myöskin ruhtinas Menschikoffin, sotaministeri Tchernischeffin y.m.
y.m. sekä myöskin kreivi Rehbinderin, joka oli kuin kultaan ommeltu.
Heidät järjestettiin noin klo 12 aikaan yöllä rykmenttien iän mukaan
ja me muodostimme mitä kirjavimman ja mahtavimman käytävän 'läpi
Aleksanterin salin' joka on hurmaavan komea valkoinen marmorisali.
Sitten tulivat heidän majesteettinsa ystävällisesti tervehtien
oikealle ja vasemmalle ja menivät linnan kirkkoon suurruhtinasten,
suurruhtinatarten ynnä muiden seuraamina. Kun kulkue oli käynyt ohi,
meni kaikki sekaisin salissa. Kaikki huoneet tässä osassa linnaa olivat
avoinna ja paitsi muuta aistikasta komeutta oli siellä vielä tällä
kertaa kaikki Eremitaasin taulut. Käyskentelin Furuhjelmin
[arvattavasti översti Juliana Otto Furuhjelm, joka v. 1839 oli tullut
vänrikiksi Semenoffin kaartiin] ja muiden suomalaisten kanssa
huoneissa, kunnes keisarilliset taas parin tunnin kuluttua tulivat
takaisin kirkosta samalla tavalla."
Ett'ei tämä komeus ja yleensä sotilaallinen elämä ja henki jättänyt
kovinkaan syviä jälkiä Soldanin luonteesen ja katsantotapoihin, siitä
voinee olla varma. Jotain tyydytystä, ehkä ylpeyttäkin näyttää hän
kuitenkin tunteneen siitä, että kantoi olkalappuja, jotka soivat niin
monellaisia etuja ja oikeuksia siihen aikaan vielä enemmän kuin
muulloin. Kirjoittaessaan veljelleen, joka kesällä 1840 oli
kotiopettajana parooni Ramsayn luona Björkbodassa ja joka näyttää
epäilleen ylpeän herrasväen ystävällistä vastaanottoa siinä
tapauksessa, että Soldan tulisi häntä tervehtimään, vetoo hän
olkapoletteihinsa, jotka kyllä tulevat hänelle suojelusta hankkimaan.
Tähän vastaa veli ivallisesti: "Sanoit jotain olkapoleteistasi -- niin,
ne ovat pääsölippuja, suosituskortteja ja täydellisiä anekirjoja tähän
aikaan, ja naisten silmissä ovat ne enemmän kuin gloria ja enkelin
siivet -- -- oi, nyt nähdään jaloja tähtiä säteilevän kaikellaisista
tsinovnikoista -- kaikista, jotka ovat päässeet ihmisten rankiin --
minä tarkoitan tähtiä ja säteitä jaloista metalleista, kullasta tai
hopeasta -- sillä usein on se ainoa jalous, mitä on koko ihmisessä --
siitä koko tämä univormukiihko ja tittelitauti. Tiedätkö, J...sta
[postimestari, jota Soldanit epäilivät kirjeiden avaamisesta] L...ssa
on tehty nimineuvos! -- Minun mielestäni olisi kaikista parhain ja
sopivin arvonosoitus sellainen taulu, joka klinikassa pystytetään
jokaisen sairaan vuoteen päähän --" osoittamaan, mitä tautia heistä
mikin potee.
Arvostelu oli epäilemättä aikaansa kuvaava, muutaman valistuneen miehen
vastalause silloisia oloja vastaan.
Vielä enemmän sen aikuista käsityskantaa kuvaavia ovat ne tehtävät,
joita Soldan sai isältään suorittaakseen Pietarissa. Tämän raha-asiat
olivat kyllä huonolla kannalla, mutta oudolta tuntuu, ainakin nykyisiin
katsantotapoihin nähden, kun hän poikansa avulla koetti saada
keisarilta korottomia lainoja ei ainoastaan ministerivaltiosihteerin,
vaan myöskin ruhtinas Menschikoffin, jopa hänen kansliatirehtöörinsä
Fischerinkin välityksellä. Soldankin kutsuu sen aikuisissa kirjeissään
Pietaria "pääkaupungiksi", niinkuin muidenkin itäsuomalaisten tapana
siihen aikaan näyttää olleen.
Mutta pian oli hänelle selviävä, mikä oli hänen oikea pääkaupunkinsa ja
missä hänen olentonsa oikeat juuret olivat etsittävät. Suoritettuaan
lopullisen päästötutkintonsa insinöörikoulusta ja tultuaan samalla
korotetuksi insinööriluutnantin arvoon, pääsee hän kesällä samana
vuonna (1840) käymään Helsingissä ja olemaan läsnä noissa suurissa
promotsiooneissa, joita vietettiin yliopiston perustamisen
kaksisatais-juhlan johdosta. Vuoden 1840:n juhlat olivat ehkä kaikkia
Suomessa sitä ennen vietetyitä tällaisia juhlia merkillisemmät sekä
suuruudeltaan että seurauksiltaan. Paitse sitä, että tilaisuus oli
harvinainen muistojuhla: kaksisataa vuotta kulunut yliopisto-äidin
syntymisestä, oli se samalla myöskin kansan uudistuksen aamukoin
tervehtimistä. Uusi aika oli kyllä enemmän aavistusta ja kaipausta kuin
varmuutta. Ei ollut Snellman vielä huutanut kansaa hereille, mutta
kohta oli hän sen tekevä. Kalevala ja Kanteletar olivat ilmestyneet,
Runeberg oli jo kuuluisa runoilija, Hirvenhiihtäjät ja Hanna olivat,
muita mainitsematta, jo olemassa. Helsingissä oli koolla kaikki Suomen
parhaat miehet, siellä oli eteviä vieraitakin sekä lännestä että idästä
(m.m. Franzén), ja luonnollista on, että mielipiteitä vaihdettiin ja
aatteita saatiin ja annettiin. Itse juhlatkin, varsinkin promotsiooni
Nikolainkirkossa, olivat mitä komeimmat päivällisineen, tanssineen,
huviretkineen. Koko sivistyneen Suomen sydän sykki entistä
voimakkaammin. Tietysti täytyi kaiken tämän vaikuttaa valtavasti nuoren
miehen mieleen, joka oli juuri päässyt omaksi miehekseen, joka tuli
tänne melkein kuin suoraan koulunpenkiltä. Epäilemätöntä on, että
isänmaa nyt vasta avautui hänen eteensä, että se suureni maakunnasta
maaksi, laajeni Helylästä ja Lappeen kihlakunnasta suureksi Suomeksi.
Kun hän tapasi Helsingissä sukulaisensa, ainakin yhden sisaristaan ja
veljensä, joka vihittiin maisteriksi, ei näiltä päiviltä ole mitään