Aatteiden mies: Piirteitä August Fredrik Soldanin elämästä - 23

tai petoja vastaan. Niin, matkakertomuksista näemme sen merkillisen
ilmiön, että esim, intiaaniheimot Ameriikassa, jotka yleensä ovat
rohkeita ja mitä suurimmalla kylmäverisyydellä käyvät kuolemaan, siitä
huolimatta pelkäävät kaikellaisia luultuja vaaroja, joiden luulevat
henkimaailmasta itseään uhkaavan. Linnun odottamaton lento, lepattava
lehti voi saada heidät kauhistumaan, ollen muka joku salainen 'enne'."
"Kuinka on tämä selitettävä? Siten, että refleksioni, vaikkakin hämärä,
voidaan saada vaikenemaan ulkoapäin tulevain voimakkaiden kiihoitusten
kautta, joita se seuraa vetäen tahdon ja tunteen uusille aloille ja
uuteen mielentilaan. Sotamiehet, jotka hyökkäävät patterin kimppuun,
saatetaan usein siksi hetkekseen mitä aistillisimmilla keinoilla,
niinkuin rumpujen pärinällä, aimo ryypyllä unohtamaan, kuinka
vastenmielistä on jättää tämä elämä iloineen. Jalommissa tapauksissa
kohtaamme taas toisia jalompia tunteita, jotka aiheuttavat saman
rohkeuden, joka silloin on jaloa rohkeutta ja herättää ihailuamme."
"Tämä on muistettava. Mutta epäilemätöntä on, että sekä kuoleman pelon
että kuoleman halveksimisen pohjana on refleksioni. Nyt kysytään, eikö
ole mahdollista päästä tämän salaperäisen pohjan perille? Se on
epäilemättä vaikeaa, mutta ei liene mahdotonta."
"Kysymys on siitä, mistä on alkuisin se tunne, jota me kutsumme
kuoleman peloksi, ja mitä on se refleksioni, joka kaikissa kansoissa ja
kaikissa maissa kuvastaa tätä kuoleman pelkoa."
"Päästäksemme sen hienoimpain juurien perille täytyy meidän astua
jotenkin syvälle ihmishengen kehitykseen. Sillä kuoleman pelkoa
tavataan jo _eläimissäkin_."
"Vaan jos tahdottaisiin, niinkuin moni on taipuvainen tekemään, lukea
kuolemanpelkoa todellisiin eli välittömiin vaistoihin, niin tehtäisiin
varmaankin suuri erehdys tutkimuksessa. Elävänä kiinni saatu eläin
ilmaisee kyllä ruumiinsa liikkeiden kautta suurta levottomuutta ja se
koettaa kaikin voimin irtautua. Mutta joka siinä näkee kuoleman pelkoa,
hän erehtyy yhtä paljon kuin se, joka pitää näitä vaistomaisia
liikkeitä kokeina poistaa sitä vastenmielisyyttä, joka seuraa vapauden
menettämistä, tai sitä mekaanista painoa johonkin ruumiin osaan, jonka
kahle synnyttää. Katso vaan, kuinka koulupoika vääntelekse, niinpiankun
voimakkaampi toveri tarttuu hänen ranteeseensa, tahtoen vastoin hänen
lähimpiä liikkumisaikeitaan pysyttää häntä paikallaan. Monet tunteet
voivat risteillä vangitun mielessä, mutta kuoleman pelkoon ei ole aikaa
eikä syytä. Ei mitään syytä ole olettaa, että eläimenkään laita on
toinen."
"Voi pitää yleisesti tunnustettuna tosiasiana, että eläimet kaikkein
alkuperäisimmällä luonnon kannalla, jommoista vielä tapaa n.k.
asumattomilla saarilla, eivät tunne mitään pelkoa niitä ihmisiä
kohtaan, jotka ensiksi tulevat saarelle. Pelko, olkoon sitten kuoleman
tai vapauden menettämisen pelko, riippuu siis eläimissäkin
refleksionista, niin, näyttää melkein siltä kuin se kulkisi
perintönäkin. Sillä ensimmäisten laukausten perästä jotka ovat
tappaneet joitakuita tovereita, käyvät eläimet asumattomalla saarella
aroiksi ja koettavat välttää uusia vihollisiaan. Ja tämä jo vivahtaa
jotenkin paljon kuoleman pelolta, ell'ei se _olekin_ sitä."
"Mutta jos me siis todellakin pidämme refleksionni kuolemanpelon
pohjana ja sen välttämättömänä ehtona, niin kysytään uudelleen, mikä on
tämän refleksionin sisältö? Sillä nyt on kysymys ajatuksen juoksusta,
joskin epäselvästä ja niiden vääräin valaistusten pimentämästä, jotka
ovat tulleet sen osaksi historiallisessa elämässä. Kuoleman pelko
yksinään ei sitä kuitenkaan tee. Myöskin voisi tapahtua, että sittenkun
myönnetään sen syntyneen tätä aistillista tietä, se kuitenkin tahdotaan
'moraalisista' syistä pysyttää."
"(En voi hyvin tänään.) Mutta yksi asia on muistettava. Summa on
kuitenkin yleensä se, että luullaan tultavan elämään vielä sittenkin,
kun on lakattu sitä tekemästä."
"Siihen tulee lisäksi toivo saada tavata rakkaita poismenneitä."
"Mutta _iankaikkisen_ elämän halu lienee sulaa (ja mitä hämärintä)
_mielikuvitusta_."
"Klo 11 yöllä (4 p. maalisk. 1869)."
"Koetan nukkua, mutta se ei tahdo onnistua. Ajatukset tunkevat päälleni
kaksinkertaisella vauhdilla. On niinkuin olisin minä tänä aamuna tehnyt
sielutieteellisen keksinnön kirjoittaessani: _me pelkäämme kuolemaa,
mutta emme todenteolla ikävöi iankaikkista elämää_. Siihen tulee vielä
lisäksi ikävä ja kipu siitä, että täytyy erota siitä, mikä on rakasta
elämässä. Tämä tunne olisi kuitenkin mieletön ja lapsellinen, ell'ei se
_edellyttäisi_ tuota mainittua käsitystä, että me todellakin vielä
elämme, vaikka olemmekin kuolleet ja haudatut, elämme aistillisessa tai
jossain haaveellisessa aistillis-hengellisessä hahmossa, kirkastuneessa
ruumiissa t.m.s. Sillä jos me olisimme ehdottomasti varmat siitä,
ett'ei niin ole asianlaita, niin me paljoa helpommin taipuisimme siihen
katsantokantaan, joka tähän saakka tunnettujen luonnonlakien
perusteella (tietysti vaan minun mielipiteeni mukaan, sillä vielä ei
ole tiede tätä loppuun tutkinut) vaatii ehdotonta luopumista kaikista
vaatimuksista, jotka vivahtavat aistillisen ja yksilöllisen elämän
jatkumiselta haudan takana. Vaan niinkuin asiat nyt ovat, liikutaan
ympyrässä. Uskotaan, sama se mistä syystä, sielun kuolemattomuutta ja
edellytetään, että se on tosiasia. Ja silloin käy todisteleminen kuin
tanssi vaan. Lyön vetoa, että kaikki eskatologiat pitkin matkaa
liikkuvat tämän ympyrän sisällä. Aivan niinkuin teolooginen tuumailu
yleensä liikkuu raamatullisessa ympyrässä. Otaksutaan ratkaistuksi
asiaksi, että raamatun auktoriteetti on järkähtymätön ja päätetään
siitä, että raamattu on järkähtymätön auktoriteetti!"
"Ymmärtääksemme sen itsepintaisuuden, millä tässä katsantotavassa
riiputaan kiinni, tulee meidän muistaa, että aistilliset käsitteet ovat
tajunnan avulla siirretyt henkisen maailman piiriin. Ajatelkaamme vaan
lähtökohdaksi omistusoikeus ei ainoastaan maalliseen hyvyyteen niinkuin
omaan maatilaan, omaan suojaan tai vaan rauhalliseen nurkkaan toisen
rauhallisessa majassa, vaan myöskin arvo ja kunnia julkisessa elämässä;
tai rakkaat sukulaiset ja ystävät; ehkä myös oma perhe -- tai lopuksi
mikä muu maallinen hyvä tahansa, jota me ihastuksella, ilolla tai vaan
rauhallisella tyytyväisyydellä sanomme omaksemme. Ja ajatelkaamme nyt
toisaalta raudankova välttämättömyyden käsi, joka tulee ja panee
yhdellä ainoalla iskulla koko aarteen takavarikkoon, iäksi päiväksi, ja
sen tehtyään antaa omistajalle tämän neuvon: saat mennä ulos maailmaan,
mihin vaan haluttaa; mutta ainoastaan sielusi saat ottaa mukaasi, muu
jää minun haltuuni ainiaksi!"
"Ah minua! Eiköhän silloin ole musteneva sen sijaan, että valkenisi
tuolla tavalla ryöstetyn silmissä -- niin, vaikkapa hän olisi
repaleinen kerjuri, kun hänellä vaan olisi kipenekään toivoa
leipäpalasesta kituvalle, kärsivälle ruumiilleen? Tavallinen
maanpako ei olisi mitään sen rinnalla. -- -- Se moraali, joka
perustetaan käsitykselle sielun yksilöllisestä jatkumisesta, on nyt
kerta kaikkiaan kurja moraali! Kaikki, no, mitä nyt onkaan
'onnellisuuden oppi' oppineiden kielellä (näyttää niinkuin muisto
heikkenisi päänkivistyksestä, vaikka ajatukset tuulena tuiskuavat!) ei
-- en saa siitä kiinni -- no niin, kaikki [eudemonismi] -- kristinusko
on vaan ala-arvoista etiikkaa. --- -- Kaikki palkitseminen, kaikki
rangaistus, kaikki jälkilaskut (Jumalan puolelta) ovat vaan kurja
piirre, joka raakoina aikoina siirrettiin isästä, päälliköstä,
kuninkaasta j.n.e. Jumalaan."
"Mutta alhainen mateleva ajatustapa ei voi tätä ymmärtää."
"On toki muitakin arvoja ja aarteita elämässä kuin nuo kuvitellut,
joita on nautittava kuvitellussa tulevaisuudessa!"
"Kaikkea tätä kirjoitan minä uhalla ja mielihyvällä -- niin, suurella
mielihyvällä, maaten alkavan kuumeen käsissä, joka tänä sairaaloisena
jäiden lähtöaikana voi panna minut kovalle koettelemukselle, -- --"
"Totta on, että ajatus jättää työni kesken koskee minuun kipeästi ja
täyttää mieleni jollain pelolla. Mutta kun lähemmin tutkin sydäntäni,
niin minä ainoastaan hyvin vähässä määrin haluaisin elää _itseni
vuoksi_ -- vaan vaimon ja lasten, jotka jäävät ilman turvaa, jota niin
hyvin tarvitsevat -- ja myöskin keskeneräisen, puolinaisen työni
vuoksi, jota en ole ehtinyt tai voinut valmistaa. Varsinkin (nyt
_istun_ vuoteella jotenkin levotonna ja päänsärkyisenä) kirvelee minua
tämä viimeinen ajatus _vielä katkerammin_ senvuoksi, että minulle nyt
vasta -- psykoloogisten tutkimusten kautta, niin vaillinaisia ja
hajanaisia kuin ne lienevätkin -- on alkanut nämä kysymykset selvitä --
varsinkin uskontokysymys -- antaen minun uskoa, että kun vaan vielä
jaksaisin elää muutamiakaan vuosia, minulla sentään olisi jotain
_valaisevaa_ ilmoitettavana pohjolallemme, joka vielä aivan viattomasti
kulkee lahoneen kirkon talutusnuorassa. Ainakin voisin minä _levittää_
valistusta, joskaan en sitä _syventää_. -- Ja tämä ajatus (ehkä sekin
lopulta vaan pelkkää turhamaisuutta, sillä heikko ja ylen köyhä on
muistini ja mielikuvitukseni lamautunut) on viehättävä ajatus. Mutta
jos on jotain, jota minä elämän viimeisenä hetkenä vielä haluaisin
pyytää jumalalta 'tuolla puolen maailman', niin on se tämä: _jaloa ja
selvää miehuutta pysyä uskollisena sille, minkä täydestä sydämmestäni
katson olevan totuutta!_ -- Ai! -- Totuutta, joka kerran vielä
(ssittenkun paavit, suuret ja pienet, ovat lakanneet kahlehtimasta ja
kiduttamasta ihmishenkeä) on tärisyttäen kulkeva läpi maailman, aluksi
sivistyneen maailman! -- Amen!"
* * * * *
Täydentääkseni tätä esitystä Soldanin uskonnollisista ja filosoofisista
mielipiteistä tahdon vielä panna tähän otteita hänen ajatuksistaan
Jumalasta ja Jumalan suhteesta maailmaan. Ennen olemme nähneet, että
hän oli straussilaisen immanenssiteorian kannalla ja koetti sen avulla
selittää suurta kysymystä. Hän luulikin selityksen löytäneensä,
luuli voivansa määritellä Jumalan kaikkea johtavaksi alku- ja
yleis-_voimaksi_, niinkuin olemme nähneet kirjoituksesta "Rohkea sana
voimasta."
Tutkittuaan sittemmin Kantia ja varsinkin lempifilosoofiansa Herbartia
muuttuivat hänen mielipiteensä melkoisesti.
_Uskontunnustukseni_-nimisissä mietteissä kirjoittaa hän:
"Näkyy tulleen muotiin sanoa olevansa ateisti. Mutta yleensä katsotaan
sitä kuitenkin kaikkien kristillisten kansain kesken mitä suurimmalla
inholla sekä yksityisessä että julkisessa elämässä. Se on nyt kuitenkin
filosofian _suuri kysymys_; oletettuna tietysti, että filosofian on
mahdollista ratkaista tämä kysymys. Tämä ratkaiseminen ei ole
äärettömän tärkeä ainoastaan kristitylle ihmiselle, mutta ihmiselle
ylipäänsä. Voipi ajatella, ett'ei asiata ollenkaan voi _tieteellisesti_
ratkaista, koska tosiasioita puuttuu. Mutta silloin on vielä
jälellä usko _täysikelpoisena_ pelastusankkurina. Sanon tahallani
täysikelpoisena, sillä todellisenkin tiedon totuus on meille olemassa
totuus ainoastaan mikäli sitä uskomme s.o. meidän vakuutuksemme on sen
ehto, olkoonpa se sitten subjektiivinen tai myöskin samalla
objektiivinen."
"Mutta jos filosofia, niinkuin nyt usein sattuu, siellä ja
täällä suorastaan kieltää Jumalan olemassaolon tavallisessa
merkityksessä, silloin näyttää koko kysymys meidän tarkoituksestamme,
velvollisuudestamme, uskostamme j.n.e. olevan kaikkea merkitystä vailla
ja seuraus siitä on _täydellinen nihilismi_. Kysytään sen vuoksi,
kuinka asiata on käsiteltävä tullaksemme siitä varmuuteen?"
"Strauss oli spinozalainen ja kuului Hegelin koulun äärimmäiseen
vasemmistoon. Hänen kantansa oli spinozalainen immanenssi, joka
muutamin sanoin voidaan määritellä näin: Jumalan henki on ihmisen
henki, sillä Jumala on kaikessa, jumala on luonnossa, niin, on itse
luonto j.n.e. Kun Hegel väitti, että Kristus oli ensimmäinen ihminen,
joka itsessään tiesi tämän suhteen, sekä että juuri tässä oli hänen
suuri merkityksensä ihmiskunnan opettajana ja pelastajana, niin saattoi
Strauss puolestaan selittää: kun ihminen rukoilee Jumalaa, rukoilee hän
oikeastaan vaan itseään; mitään muuta Jumalaa ei ole, koska
jumaluusoppi on mielikuvitusta."
"Strauss ei ole koskaan kieltänyt Jesuksen jumalallista täydellisyyttä
siinä merkityksessä, että kutsutaan jumalalliseksi sitä, mitä ihminen
tuntee korkeinta; hän myöntää myöskin, että Jeesus oli täysin
vakuutettu tehtävästään maailman vapahtajana. Ainoastaan ihmeet ja
kaikki epäluonnollisuudet s.o. luonnonlakeja vastaan sotivat asiat on
Strauss kieltänyt."
"Voidaan kieltää ihmeellisyydet Jesuksen elämässä tarvitsematta silti
kieltää uskoa persoonalliseen maailman Luojaan -- tähän ihmisen
korkeimman tietoisuuden kruunuun, jota vailla hänen elämänsä maan
päällä näyttää alenevan mitättömäksi sattumaksi!"
"Jumala, johon uskon, ei ole kukaan muu kun aatteiden isä itse, se
olento, joka tietoisuudessamme yhtyy kaikkeen, mitä me ihmiset voimme
ajatella korkeinta ja jalointa."
"Minä uskon aatteen yhteyteen, iankaikkisen, täydellisen, pyhän aatteen
yhteyteen. On olemassa aatteellinen, iankaikkisesti täydellinen
maailma. Tuo aatteellinen maailma on iankaikkisen aatteen sisältö,
josta todellinen maailma on vaan oleellinen ilmaus. Ja minä olen täysin
vakuutettu siitä, että tätä aatetta oikeastaan tarkoitamme, kun
ryhdymme tutkimaan ja selittämään Jumalan _olentoa, persoonallisuutta
ja tahtoa_."
"Sanon vieläkin, että minä uskon tähän iankaikkiseen, joka on
jumalallinen ja persoonallinen olento, joka on alkuaihe kaikkeen, mikä
on ja tapahtuu."
"Ja minä tahdon ilmaista syynkin, miksi en muuta voi kuin täydellä
todella uskoa niinkuin uskon ei ainoastaan oleellisen maailman
olemassaoloon, vaan myöskin tuohon puhtaaseen aatemaailmaan, joka on
sen ikuinen pohja ja perustus s.o. miksi minä koko ymmärrykselläni ja
koko sydämmelläni uskon jumalaan."
"Perustan sen siihen vanhaan, usein jo tuhansissa muodoissa uudistuvaan
huomioon _tarkoituksenmukaisuudesta_ luonnossa, tämä sana käsitettynä
suurimmassa laajuudessaan. Pari päivää sitten olin minä tilaisuudessa
hyvän suurennuslasin avulla katselemaan hyvää preparaattia ihmissilmän
hermokalvosta noin 700 kertaa suurennettuna. Ja sen johdosta tahdon nyt
sanoa, että tuota jotakin, joka esim. miljaardeissa silmissä uudelleen
ja aina uudelleen äärettömän älykkään alkukaavan mukaan synnyttää tuon
hermokalvon ihmisen silmässä, ei tämä silmä itse tai ylipäänsä mikään
ihmisjärki voi käsittää. Olen sanonut ja sanon vielä kerran uskovani
tähän ihmeelliseen salaperäiseen ja niinkuin minusta näyttää
_kaikkivaltiaaseen_ voimaan, jonka kuitenkin sisäisestä loogillisesta
välttämättömyydestä täytyy noudattaa ankarasti määrättyä järjestystä.
En voi sitä käsittää muuna kuin älykkäänä olentona, josta kaikki
vaikuttimet tapahtumiseen lähtevät. Se on _siveellinen_ olento, jolle
ulkonainen luonto ainoastaan on _välikappaleena ja perustuksena_. Mutta
selvää on, että meillä itse siitä tavasta, millä tuo niin kutsuttu
luominen saadaan aikaan, ei ole aavistustakaan, vielä vähemmin mitään
todellista tietoa."
"Jos katsomme näitä ihanteellisia alkukaavoja, sekä luonnossa että
henkimaailmassa, suoraan silmiin, niin täytyy meidän huomata, että
todella on olemassa sellaisia katoamattomia alkukaavoja -- joita varsin
usein myöskin nimitetään _luoviksi aatteiksi_ tai myöskin Jumalan
_luoviksi ajatuksiksi_, vaikkakin hyvin kyllä voi tapahtua, että
_ehdot_ niiden toteutumiselle voivat jatkuvan kehityskulun kautta
muuttua aina siihen määrin, että aate ei voi kaikessa puhtaudessaan
toteutua. Sillä jos me nyt, yleisen ja läpikäyvän lainmukaisuuden
vuoksi, tahtoisimme olettaa alkuaan olemassaolevan sopusoinnun, joka
tekisi kaikkinäkevän Jumalan n.s. tarpeettomaksi, niin on kuitenkin
selvää, että tämä 'sopusointu' on vaan sana ja muuten jotenkin hämärä
käsite _käsittämättömästä_ asiasta, mutta ei selitä mitään siitä
tavasta, jolla elimellinen luominen todella tapahtuu. Kutsu sitä
alkuaan olemassaolevaksi sopusoinnuksi, että ihmisen silmä kaikkina
aikoina niin luodaan, että sitä jälkeenpäin voidaan käyttää tuona
ihmeellisenä _camera obscurana_, joka silmä on; mutta kysymys on tämä:
mikä se on se, joka noin liittää yhteen lukemattomat atoomit? _Kuka_ se
on, joka niinkuin mikäkin kaikkia näkevä marsalkka suuressa näytelmässä
osoittaa jokaiselle atoomille oikean paikkansa varmuudella, niin
välttämättömyydellä, jolla ei ole vertaistaan. Sillä välttämättömän ja
lainkuuliaisen täytyy tämän vaikutuksen olla, koska se ei aina onnistu,
kun kehityksen ehdot eivät ole täytetyt."
"Seisomme siis tässä todellakin luonnon herran ja luojan kanssa
kasvokkain. Yhtäällä on syvä, käsittämätön viisaus ja kyky katsoa
tulevaisuuteen, toisaalla sokea ja järkähtämätön lainmukaisuus. Ole
hyvä ja välitä ja yhdistä ne selvään ja ristiriidattomaan käsitteeseen!
Spinozalaisuuden monismi ja Hegelin n.k. dialektinen metoodi eivät
siihen riitä."
"Tahdon siis tulla tähän lopputulokseen: että minä uskon tuon
mainitun jumala-aatteen todellisuuteen, ijäisyyteen, viisauteen,
hyväntahtoisuuteen, hyvyyteen, rakkauteen ja oikeuteen ja seurauksena
kaikesta tästä uskon hänen _persoonallisuuteensa_ ja kaikkialla
läsnäolevaisuuteen, tai ainakin hänen rajattomaan, kaikkeen
ulottuvaan vaikutusalaansa. Uskon siihen siitä syystä, että minä,
viisikymmenvuotisen hegeliläisen harhailuni jälkeen, huomasin
mahdottomaksi uskoa päinvastaista s.o. epäillä tätä Jumalan totuutta,
jonka me kaikki pohjaltaan ja pääasiassa tunnustamme, vaikka
käsityksemme traditsionein sitkeyden vuoksi kulkevatkin hajalleen."
"Mutta kun minä näin vakuutan täydellä todella uskovani Jumalaan ja
myöskin luulen näkeväni, että se on ainoastaan ja yksinomaan
hegeliläinen idealismi ja myöskin sen sukulainen materialismi, joka on
synnyttänyt tähän aikaan yhä kasvavan _ateismin_, niin on erikoinen
tarkoitukseni se, että minä _uskon_, mutta en _tiedä_ sitä.
Idealistinen vaatimus absoluutisen tiedon omistamisesta on se, jota
minä oikeastaan tahdoin vääräksi väittää. Sillä juuri tämä luuloteltu,
mutta ei todellinen tieto tekee, että itserakkaus on kasvanut yli
kaikkien rajain. Muka maailmaa _selittääkseen_ keksittiin yksi ainoa
substanssi -- ja nyt luultiin yhdestä ainoasta käsitteestä voitavan
johtaa kaikki selitykset."
"Tuota aina kaivattua henkistä siltaa äärellisen ja äärettömän välillä
ei siis ole olemassa. _Tiedon_ avulla sitä ei voida rakentaa ja
_todellinen tiede_ tekee oikein, kun se _tunnustaa_ tuon puutteen. Ei
ole ollenkaan varma vielä tälläkään hetkellä, että filosofian tehtävä
olisi _selittää_ tämä yhteys, jota ihmiset eivät voi selittää ja joka,
minun tunteeni mukaan, ei edes ole aijottu selitettäväksi. Sillä jos
minun uskoni tässä kohden muuttuisi todelliseksi tiedoksi, niin luulen
minä vielä, ett'en minä mitenkään enää voisi tulla samaan mielentilaan
kuin minä uskonnollisen tarpeen tullessa välttämättä haluaisin olla. En
voi palvella Jumalaa, josta tiedän, millainen hän on. Mutta jo itse se
luulottelu, että puheena oleva arvoituksen arvoitus on selitettävissä,
tuntuu jotenkin typerältä. Eihän toki ole todenmukaista, että kaikki
hullutukset, jotka suvaitsevat syntyä ihmisen aivoissa, olisivat oikeaa
ja perusteellista totuutta!"
"Ja jo sen vuoksi asetan minä etusijaan sen eksaktisen filosofian
tyynesti hyväksymän vaatimattomuuden, joka arvoitusten arvoitusta
ratkastaessa voi totuudenmukaisesti vastata: emme sitä tiedä; mutta me
uskomme sen siitä päättäen, mitä todella tiedämme."
Kierros, jonka Soldanin käsitys Jumalasta on tehnyt, oli alkanut siitä,
että hän luuli voivansa hänet tieteen avulla selittää, ja on nyt
päättynyt siihen, ett'ei hän Jumalasta mitään tietänyt eikä voinut
häntä tieteen apuneuvoilla käydä selittämään.
* * * * *
_Siveysoppi_.
Niinkuin edellisistä uskontokysymyksen ja onnellisuuden opin yhteydessä
esitetyistä otteista on näkynyt, pani Soldan suurta painoa
siveysopille. Se oli hänen filosofiansa ydin ja sen polttopiste. Oli
hänen luonteensa mukaista, että se puoli filosofiasta häntä enin
viehätti. Kaiken ikänsä oli hän koettanut ratkaista elämänsä
ristiriitoja sen mukaan mikä oli oikeaa, tahtoen aina jättää syrjään
sen mikä oli hyödyllistä. "Oikea oikean vuoksi", oli yksi hänen
tunnussanojaan. "Totuus on jumalankuvani ydin", oli toinen.
On ennen mainittu, että Soldan nuoruudessaan oli innokas hegeliaani ja
snellmanniaani. Häntä niinkuin muitakin aikalaisiaan viehätti ja
häikäisi idealismin ihana aaterakennus. Sen opin innostamana oli hän
joutunut suureen käänteeseen Pariisiin lähtiessään ja luki sen
hegeloimisen syyksi. Hegelismi ei kuitenkaan opillaan tarjonnut
ihmisille tukea sisällisissä taisteluissa, ei ohjannut heitä oikeaan.
Kun se lähti siitä olettamuksesta, että historia on henkinen
kehitysprosessi, jossa itsessään järjellinen absoluutinen henki
kehittää sisältöään ja siis synnyttää järjellisen maailman, niin
kaikki, mikä historiassa tapahtuu ja saavuttaa jotain merkitystä on
siis jo alustaan alkaen järjellistä. Historialliset henkilöt toimivat
välikappaleina sallimuksen kädessä ja ovat seurattavia esimerkkiä
tuleville polville. Se mikä on järjellistä ja mikä näin tapahtuu, on
siis myöskin oikeaa ja hyvää. Sankarien innostus katsotaan
uhrautumiseksi kansan hyväksi ja on kaikki toiminta yhteiseksi hyväksi
itsessään hyvää ja ansiokasta. Mutta mitään ikuisia siveellisiä
aatteita, mitään ikuista mittakaavaa ei tunnusteta. Suurten miesten
viat ovat esim. anteeksi annettavat siksi, että heillä on suuret
ansionsa; heitä ei saa tuomita saman mittakaavan mukaan kuin muita
kuolevaisia.
Hegel ei siis välittänyt siitä, miten ihmisen tulee toimia, vaan
mitä hänen tulee saada aikaan. Inhimillinen suuruus oli hänestä
tarmokkaassa toimintakyvyssä ja laajaperäisessä vaikutuksessa. Ero
hyvän ja pahan välillä tallattiin jalkain alle. Hegelin oppi joutuu
siis periaatteessa hyvin lähelle jesuiittain oppia, joka ei kysy
keinoa, vaan tarkoitusta.
Tämä oppi ei kuitenkaan pitkän päälle Soldania tyydyttänyt. Kuta
enemmän hän syventyi itseensä, kuta pohjemmalle hän tunki eetilliseen
kysymykseen, sitä matalammalta ja tyhjemmältä Hegelin filosofia hänestä
rupesi näyttämään. Ja kun hän oli tutustunut Herbartin teoksiin,
tapahtui hänessä täydellinen käänne, hänen toinen suuri heräyksensä,
joka lopullisesti vapautti hänet filosoofisesta entisyydestään ja johti
hänen ajattelemisensa aivan uusille urille.
Herbartin filosofia viehätti häntä varsinkin sen vuoksi, että se asetti
ikuiset siveelliset aatteet ihmisen kaiken toiminnan pohjaksi. Niiden
mukaan ovat kaikki yksityisten teot, niin pienten kuin suurtenkin,
mitattavat ja tuomittavat. Toiminta yleiseksi hyväksi on kyllä se
muoto, missä järjellisen ihmisen tulee esiintyä, mutta ei kukaan ole
järjellinen, vielä vähemmän siveellinen ainoastaan _sen vuoksi_, että
hän toimii yhteiskunnan palveluksessa. Se mikä tapahtuu, ei millään
muotoa ole semmoisenaan järjellistä ja oikeaa, sillä todellisuudessa
tapahtuu paljon sekä hyvää että pahaa. Ei siis kelpaa leimata historiaa
mallikelpoiseksi. Ainoastaan se, mikä historiassa täyttää ikuisesti
siveellisten aatteiden vaatimuksia, on mallikelpoista. Mutta tuo
mallikelpoisuus on ja pysyy semmoisena, kokonaan riippumatta siitä,
toteutuuko se historiassa vai ei.
Niiden samain siveellisten periaatteiden mukaan kuin historialliset
tapahtumat tuomitaan, ovat myöskin historialliset henkilöt nuo n.k.
suuret miehet arvosteltavat. Kun nerokas ja tarmokas mies käy kansansa
etuja ajamaan -- uskonpuhdistajana, sotilaana, lainlaatijana t.m.s. --
sanotaan häntä Jumalan lähettämäksi, hän on ase yleisen hengen käsissä.
Siitä on seurauksena, että suurta miestä ei muka saa arvostella
niinkuin tavallisia ihmisiä, ei nähdä hänessä heidän vikojaan ja
puutteitaan ja itsekkäisyyttään, sillä ilman sitä ei ole historiassa
mitään suurta saatu aikaan. Tarvitsee vaan ajatella Beaconsfieldiä,
Bismarckia, Aleksanteri suurta, Napoleonia y.m., nähdäkseen että
historian tuomio on tällä tavoin tehty.
Mutta jos historian oma todistus on se, että ihmiskunta todellakin näin
käsittää ja arvostelee suuria luonteita, niin eikö siihen ole
tyytyminen? Suuri mies on ja pysyy suurena, sankari sankarina, -- ja
kansa seuraa hänen johtoaan ja antaa mielellään johtaa itseään.
Kysymys olisi helposti ratkaistavissa, jos meillä historiassa olisi
tekemistä vaan luonnon kannalla tai lähellä sitä olevien kansain
kanssa, jolloin siveellinen arvostelukyky suureksi osaksi puuttuu ja
jolloin kansa hakee ja löytää menestyksensä tarmokkaassa toiminnassa
ulospäin, esim. valloitussodissa, ja urhoollisuus ja äly ovat ainoita
avuja, joita tunnustetaan tai joille jotain arvoa annetaan. Nerokas
mies on niissä oloissa urhokas ja älykäs, muita avuja ei häneltä
vaadita. Jos joku nero silloin esiintyy, niin hän pääsee ilman muuta
johtavaan asemaan, hän on Jumalan lähettämä ja usein häntä semmoisena
palvellaan.
Mutta meitä kohtaa historiassa muutkin suhteet kuin alkuperäiset ja
luonnolliset.
Siveellinen tajunta herää vähitellen ja tulee tunnustetuksi. Kansansa
kehityksen huipulla olevain miesten lukumäärä kasvaa ja silloin aletaan
ottaa lukuun ei ainoastaan etevyyden määrää, mutta myöskin sen laatua.
Opitaan erottamaan hyvää pahasta ja siveellinen arvostelu herää.
Historiallisen sankarin tekoja tarkastellaan puolelta jos toiseltakin
ja tuomio aikanaan mainiosta miehestä joko muuttuu tai tulee
erilaiseksi sen mukaan, millainen arvostelijain oma käsitys on hyvästä
tai pahasta, ja täten tullaan vähitellen siihen, että ehtona
todelliseen menestykseen historiassa, todelliseen ja arvokkaaseen
inhimilliseen kehitykseen ei suinkaan ole ainoastaan voiman ja älyn
osoittaminen ja tarkoituksen saavuttaminen, vaan sen ohella myöskin
siveellisten periaatteiden toteuttaminen. Monet kansan suosion
saavuttaneet miehet, jotka ovat vedonneet suuren joukon intohimoihin,
ovat kansan onneksi toimiessaan, mutta siveellisiä periaatteita
laiminlyödessään saattaneet kansansa perikadon partaalle. Syynä siihen,
että sellaiset miehet ovat niin suuresti päässeet kansain kohtaloihin
vaikuttamaan, on ollut juuri kansan puuttuva siveellinen tajunta.
Sellaisetkin suuret miehet voivat kyllä ehkä hyödyttää tulevia polvia.
Mutta jos paha ja väärä lopultakin kulettaa mukanaan jotain hyvääkin,
ei se silti kuitenkaan lakkaa olemasta pahaa ja väärää, eikä saa
heikontaa arvostelumme ankaruutta. Mutta kun ei kukaan meistä voi nähdä
tulevaisuuteen eikä tietää, missä määrin oikeus ja totuus, kaikesta
vääryydestä ja valheesta huolimatta, on voittava, niin ei meillä itse
asiassa ole mitään muuta jälellä kuin pitää kiinni siitä ainoasta
mittakaavasta, minkä tunnemme, nimittäin siveellisistä periaatteista.
Näitä siveellisiä periaatteita, joiden tulee olla ainoana
ojennusnuoranamme, on Herbartin mukaan viisi. Soldanille muodostavat ne
hänen "huoneentaulunsa", johon hän aina katsahtaa, kun on ratkaistava
kysymys oikeasta ja väärästä, olipa sitten julkisessa tai yksityisessä
elämässä, historiassa tai politiikassa, ja ne ovat hänen
kantansa lähtökohtana kansallisuuskysymyksessä ja kotoisissa
puolueriidoissammekin, niinkuin kohta tulemme näkemään. Annamme niistä
sentähden seuraavan selonteon erään hänen käsikirjoituksensa mukaan,
joka oli aijottu lähetettäväksi hänen ystävälleen Hedlundille. Se on
kirjoitettu v. 1877 ja on siinäkin suhteessa merkille pantava, että
Soldan siinä samalla selvittää kantansa siihen aikaan päivänkysymyksenä
olevassa asevelvollisuusasiassa.
Selonteko on vastaus erääseen Hedlundin kirjeeseen (4 p:ltä toukok.
1877), jossa ystävä sanoo olevansa taipuvainen hyväksymään yleisen
asevelvollisuuden periaatteet, jos se nimittäin tarkoittaa _isänmaan
puolustusta_. Se on hänen mielestään se ehto, joka vaaditaan tämän
velvollisuuden täyttämiselle. Sen yli meneminen on _väkivaltaa_, mutta
ei oikeutta. "Nyt kysytään: eikö filosofiassa ole jossain paikassa
näitä oikeusperusteita kehitetty? Eikö Herbart ole niistä mitään
kirjoittanut? Haluaisin kovin mielelläni saada vastauksesi tähän."
Viitattuaan Kantin mielipiteihin hänen kirjassaan (v. 1795) ikuisesta
rauhasta, jossa m.m. sanotaan, että paitse kiitosjumalanpalveluksia
päättyneen sodan jälkeen olisi myöskin määrättävä julkinen katumus- ja
parannuspäivä armon anomiseksi siitä suuresta synnistä, jota ihmiskunta