Aatteiden mies: Piirteitä August Fredrik Soldanin elämästä - 19

kaupungille, ei ammattitietojen puutteesta tällä alalla kyetty tässä
komiteassa kyllin perusteellisesti punnitsemaan, ja päätti poistaa
tuon puutteen. Hän ryhtyi perin pohjin tekemään selkoa kaasun
valmistamisesta ja tuloksena oli teos "Om lysgas och dess användning"
[Valokaasusta ja sen käyttämisestä]. Se oli aiottu suurelle yleisölle
eikä vaan ammattimiehille ja sisälsi laajan esityksen valokaasun
kemiallisesta kokoonpanosta, sen valmistamisesta ja mittauksesta,
kaasuvalaistuksen historiasta y.m. y.m. Soldanin mielestä olisi
kaasulaitoksen lunastamisesta tuleva erinomainen affääri kaupungille,
niinkuin sitten kävikin. Yhdessä luvussa otti tekijä tutkiakseen kaasun
käyttämistä lämpöaineena ja oli tilaisuudessa esittämään tulokset
eräästä omasta keksinnöstään sillä alalla. Hän oli taas, niinkuin
Ameriikassa, joutunut keksintöjen ladulle ja onnistunut rakentamaan
apparaatin, jonka avulla mahdollisimman suuri määrä kaasun lämpövoimaa
voitiin hyväksi käyttää. Johtavana aatteena oli hänellä siinä siirtää
tuo hieno tieteellinen kone, jota kutsutaan kalorimetriksi, muutetussa
ja käytöllisessä muodossa fysikaalisesta kabinetista keittiöön, jonka
hellaan johdettiin kaasua tavallista kaasuputkea myöten. Ruuan
valmistus tapahtui höyryn avulla sitä varten rakennetussa
kattilalaitoksessa. Keksintö edistyi niin pitkälle, että Soldan
kesäkuun alussa 1859 voi kutsua yleisön katsomaan, miten keittäminen
sen avulla tapahtui. Hän oli laskenut, että hänen kaasukeittiönsä
tulisi halvemmaksi kuin halkotulen käyttäminen niissä seuduissa, missä
puut ovat kalliita ja että sen käytäntöön tuleminen voisi helpoittaa
kaasun hankkimista kaupunkeihin, joiden asukasluku ei jaksaisi
kustantaa kaasulaitosta yksinomaan valoaineen valmistamista varten.
Tämä Soldanin keksintö, joka periaatteeltaan lienee ollut sama kuin
sittemmin käytäntöön tulleet kaasukeittiöt, ei kuitenkaan ehtinyt
valmistua lopulliseen täydellisyyteensä, ennenkun hän sen jätti
matkustaakseen Suomeen. Hän kyllä antoi ohjeita keksintönsä
käytännöllistä täydentämistä varten eräälle mekanikko Hansenille, joka
oli ollut hänelle avullisena koneita valmistamassa, mutta ei tässä
näytä olleen miestä työtä yksin jatkamaan.
Kaikki nämä olivatkin vaan välitöitä, joita Soldan aikansa kuluksi
teeksenteli ja jotka hän heitti luotaan ilman kaipausta, kun lähdön
aika oli tullut. Kesäkuun 29 p:nä jätti hän Gööteporin, saatuaan sitä
ennen tietää, että hänen armopyyntönsä oli hyväksytty, ja matkusti
Tukholmaan.
* * * * *
Jo Düsseldorfiin tultuaan oli Soldan saanut eräältä tuttavattaan
Suomesta kirjeen, jossa tämä lähetti hänelle kaavan armohakemuskirjaan.
Kirjeen kirjoittaja, Viipurin silloinen pormestari Robert Örn kertoo
siinä olleensa tilaisuudessa kenraalikuvernöörin kreivi Bergin kanssa
puhumaan Soldanista ja hänen halustaan palata kotimaahan. Soldanin
äidin puolesta sanoo hän pyytäneensä kreivi Bergiä hakemusta perille
saattamaan.
Kenraalikuvernööri suostuikin siihen ja ilmoitti haluavansa
vastaanottaa armohakemuksen kuta pikemmin sitä parempi. Pantuaan sitten
sanat Soldanin suuhun, kehoittaa Örn Soldania niitä empimättä
käyttämään. Vaikkakin ne "au point de vue de yanki" tuntuisivatkin
hänestä sopimattomilta, ei hänen kuitenkaan pitäisi pilata hyvää asiata
sanoja säikkymällä.
Ei armonanoja säikkynytkään sanoja, vaan noudatti pääasiassa Örnin
konseptia täydentämällä sitä vielä samaan suuntaan omasta puolestaan.
Anomus on monessa suhteessa merkillinen asiakirja Soldanin elämässä.
Kosketeltuaan siinä ensin kasvatustaan kadettikoulussa ja Pietarin
sota-akatemiassa sekä mainittuaan ulkomaan matkastaan ja sen
tarkotuksesta, kirjoittaa hän:
"Tapahtui silloin, mitä Esivallalleni vaan vähässä määrin voi olla
tunnettua, että minua ulkomailla seurasi, paitse vilpitöntä intoa
tieteelliseen edistymiseen, myöskin sairaaloinen, masentunut mieli.
Aina seuraavaan kevääseen saakka työskentelin minä matkani päämaalia
kohti rehellisellä harrastuksella. Sen saavuttaminen tuntui kuitenkin
välistä riittämättömältä, ja siitä seiskasta tapahtui minussa
onnettomuus, joka on syynä tähän kaikkein alamaisimpaan armonpyyntöön.
Euroopassa siihen aikaan vallitsevan yleisen kiihoituksen johdosta ja
kevytmielisen elämän minua ympäröidessä joutui muutenkin jo alakuloinen
mieleni täydelleen häiriöön. Rikoksen kautta luulin minä voivani saada
takaisin kadonneen sielunrauhani ja päätin minä kieltäytyä alamaisesti
ja velvollisuuden mukaisesti tottelemasta pian odotettavaa ja sitten
kohta saapunuttakin kaikkein korkeinta käskyä palata Pietariin."
"Kymmenvuotinen koditon ja sisällötön elämä oli erehdykseni ankara
seuraus ja on se vähitellen muuttunut sietämättömäksi rikokseni
rangaistukseksi."
"Kun minä siis hyvällä omallatunnolla voin sanoa, ett'eivät
kapinalliset ajatukset eivätkä epäpuhtaat tarkoitukset, vaan yksinomaan
sairasmielisyyden aikaansaattama mielenhäiriö vei minut rikokseeni; ja
kun sen jälkeinen toimintanikin -- kun olen Pohjois-Ameriikan
yhdysvalloissa ollut milloin kemistinä, milloin insinöörinä rautatien
rakennuksissa ja geoloogisissa tutkimustoimissa -- tämän väitteen
todenmukaisuutta osoittaa, niin uskallan minä heittäytyä Teidän
Keisarillisen Majesteettinne mahtavan valtaistuimen eteen ja syvimmässä
alamaisuudessa anoa, että Teidän Keisarillinen Majesteettinne tahtoisi
antaa minulle armon rikoksestani ja kaikkein armollisimmasti luvan
palata ilman rangaistusta isänmaahan uudistaakseni Teidän
Keisarilliselle Majesteetillenne valan uskollisuudestani ja
velvollisuuksistani ja osoittaakseni uskollisena alamaisena Suomessa
työn ja palveluksen kautta voimieni mukaan kiitollisuutta ja
tunnustusta tästä suuresta armosta. Pyssyn edelleen j.n.e."
Kun muistelee niitä innostuneita, hehkuvia sanoja joilla Soldan
kirjeessään Pariisista puhui vallankumouksen aatteista ja vertaa niitä
siihen selitykseen, minkä hän armonanomuksessaan antaa lähtönsä syistä,
ei voi tätä eroavaisuutta olla jollain mielenhaikeudella ajattelematta.
Silloin hän ei mitään katunut, joskin myönsi, että oli voinut erehtyä,
nyt on hänen tekonsa rikos ja aiheena siihen vaan mielenhäiriö ja
toisten kiihoitus. Nöyristyneenä heittäytyy hän valtaistuimen juureen
armoa anoen. Tottahan on, ett'ei hän ollut mihinkään valtiolliseen
kiihoitustyöhön osaa ottanut, mutta kyllä hyväksynyt sen aatteet
silloin ja hyväksynyt ne jälkeenpäinkin. Hänen armonpyyntinsä oli siis
tavallaan entisyyden kieltämistä, uskottomuutta aatteille, jotka häntä
olivat elähyttäneet ja joista hän sydämmensä sopukassa ei vieläkään
ollut luopunut, joskin hänen varsinaiset elämänihanteensa nyt olivat
toiset. Oliko se nyt siis raukkamaisuutta, että hän näin kielsi osan
parhaasta itsestään, oliko se vaan hätävalheita, pelastuksen toivossa?
Se ei ollut kumpaakaan, vaan vilpitöntä katumusta ja todellista halua
päästä sovittamaan sitä, mitä oli rikkonut. Kun hän puhuu rikoksestaan
ja sanoo tahtovansa sovittaa sitä työllä ja palveluksella, niin
ajattelee hän varmaankin ennen muuta sitä velkaa, mikä hänellä oli
maksettavana, niitä rahoja, jotka luvatta ja oikeudetta oli ottanut
mukaansa Giessenistä. Sen lisäksi oli hänelle selvinnyt, että hän
saadessaan matkarahan oli saanut luottamustoimen ja jättänyt sen
täyttämättä, ei sanalla sanoen pitänyt mitä oli vapaaehtoisesti
luvannut. Se oli siis oikeastaan suuri siveellinen sovitustyö, julkinen
anteeksipyyntö, jonka hän näin teki ja joka teko, niin vastenmieliseltä
kuin se kauvan oli mahtanut hänestä näyttää, nyt lienee tuottanut
hänelle vilpitöntä sisällistä tyydytystä ja päästänyt hänet vihdoinkin
omantunnon rauhaan, selvittäen hänen elämänsä vaikeimman ristiriidan.
Tässä valossa katsottuna esiintyy armonpyynti miellyttävämpänä kuin
miltä se ensi lukemalla näyttää. Sen hyväksyttäväisyyttä
lisää vielä sekin, ett'ei hän sen kautta alentunut vapaasta
amerikkalaisesta kansalaisesta itsevaltiaan alamaiseksi, ei pukenut
vihattua univormua uudelleen päälleen, vaan astui isänmaansa
palvelukseen ja vannoi uskollisuuden valan Aleksanteri II:lle.
Heinäkuun 7 p:nä 1859 ilmoittautui Soldan, saatuaan C.H. Molanderilta
tiedon armonsaannistaan, Venäjän lähettiläälle Tukholmassa. Kun hän
kohta sen jälkeen omalla passilla varustettuna, johon oli kirjoitettu
hänen vanha sukunimensä Soldan, jota hän ei ollut kuullut eikä
kirjoitettuna nähnyt kymmeneen vuoteen, astui höyrylaiva Fürst
Menschikoffin kannelle, oli hän jälleen Suomen kansalainen, oli hänellä
isänmaa, jota ei hänellä ollut sitä ennen oikeastaan koskaan ollutkaan.
* * * * *
Kymmenen vuotta oli kulunut siitä kun Soldan pyrki ulapalle Tukholman
ahtaasta saaristosta Ameriikkaan paetakseen. Sandhamnista, jossa laiva
makasi sopivaa tuulta odottaen, kirjoitti hän silloin Hedlundille:
"Sanokaa, eikö ole aika omituista kulkea näin milt'ei Suomen nenän
editse ja ett'ei sinne luultavasti enää koskaan saa palata! Jääkää
hyvästi, te ystäväni, ja muistelkaa joskus tuota ikävää, mutta hyvää
tarkoittavaa hupsua, joka repi rikki elämänsä kartan ja heitti palaset
tuulen viedä!" Musiikin soidessa vei komea höyrylaiva nyt häntä samoja
väyliä myöten suoraan Suomen syliin ja elämän kartan kappaleet olivat
myöskin vähitellen keräytymässä kokonaisuudeksi.
Tuo suuri muutos, siirtyminen vanhasta uuteen, tapahtui kallioiden ja
karien välitse pujoteltaessa niin vähitellen, ett'ei hän oikeastaan
voinut sanoa, milloin Suomen ranta alkoi ja milloin hän ensi kerran
näki kauvan kaivatun synnyinmaan.
Millaiseksi tämä suuri, hänen elämäänsä mullistava siirtyminen
isänmaahan muodostui ja millaiset olivat hänen siitä saamansa ensi
vaikutukset, saakoon hän taas kertoa omilla koruttomilla sanoillaan.
Syksyllä samana vuonna kirjoittaa hän Hedlundille:
"Matkastani Tukholmasta Turkuun ei ole muuta kerrottavaa kuin että
'Fürst Menschikoff', jossa oli soittokunta mukana, kuletti meidät
karien ja saarien lomitse niin vähitellen Suomen rannalle, ett'en
oikeastaan huomannut hetkeä, jolloin näin niin kauvan kaivatun
synnyinmaani. Niin, Observatoriomäeltä Turussa (jossa nyt ensi kertaa
kävin ja jossa viivyimme päivän) -- näin minä suuren näköalan maatani;
mutta -- suokaa se minulle anteeksi -- en aivan ilman ahdistusta
rinnassani. Aina Gööteporista lähdettyäni painuksissa ollut mieleni ei
tahtonut ottaa oikein kohentuakseen. -- -- --"
"Heinäkuun 11 p:nä saavuttiin Helsinkiin. Oli lupa-aika. Melkein koko
kaupunki oli maalla. Myöskin Kenraalikuvernööri oli matkoilla. Sain
viipyä muutamia päiviä laivavuorojenkin vuoksi -- ja vihdoin, hyvin
lyhyen audienssin jälkeen, matkustin minä heinäkuun 17 p:nä Viipuriin.
Koti kaupungissa, (joka oli minulle uusi), oli outo ja tyly, äiti ja
sisaret olivat muuttaneet maalle, erääsen saareen Uuraan saaristossa.
Sinne seurasinkin varhain seuraavana aamuna Pietariin menevässä
laivassa ja siellä oli minulla onni tunnin kestäneen matkan jälkeen
todellakin nähdä vanha, hyvä äitini terveenä ja hyvissä voimissa --
ensi kerran sitten toukokuun 1847! Seitsemänkymmenenviiden vuoden
vanhana ja valkoisena kuin kyyhkynen riensi mummu ulos pihanurmikolle
minua vastaan, joka laivasillalta juoksin minkä kerkesin ylös pientä
jyrkkää törmää, ehtiäkseni ennen häntä."
"Vasta useiden minuuttien kuluttua puhkesivat pidätetyt ilokyyneleet
esiin."
"Kun niihin vähitellen liittyi surumielisiä muistoja monista ja
pitkistä kaipauksen ja kaikellaisen aution ikävän vuosista -- hiivin
minä ulos tuuheiden kuusien taa, jotka ympäröivät tuota hauskaa
kesä-asuntoa, ja itkin -- itkin vanha mies kuin pieni lapsi taas
pitkästä ajasta."
Uuraan kauniissa salmessa, Suonion saaressa, vietti Soldan äitinsä ja
siskojensa kanssa nyt muutamia onnellisia viikkoja, ja kaikki
kärsimykset olivat unohdetut, kaikki huolet haihtuneet. Se
oli kuin suvinen sunnuntai, lepopäivä pitkän työkauden päätyttyä,
unhotus vanhan ja valmistus uuteen elämään. Suomenlahden kirkas laine
loiski rantoja vastaan, majan takana humisi kotoinen kuusikko ja
väsynyt, matkalta palannut poika souskenteli merellä elokuun leutoina
iltoina, käyskeli metsässä, lepäili nurmikolla, äidin pitäessä hellää
huolta hänestä, jota oli jo iäti kadonneeksi katsonut.
Mutta vielä oli rakkain paikka näkemättä, kaikkein hauskimpain
muistojen tallettaja Lappeenranta, missä maailman kiertäneen
miehen lapsuuden ystävät ja nuoruuden tuttavat poika-ajoilta ja
kadettivuosilta vielä entisellään elelivät. Saman vuoden joulun pyhinä
tekee hän sinne retken ja antaa siitä Hedlundille seuraavan vilkkaan
kuvauksen:
"Kolmantena joulupäivänä hankin minä hyvän kuomireen ja ajaa
karehdin kulkusten kilistessä sisareni Augustan kanssa Viipurista
Lappeenrantaan, vanhaan kotiini (1822-48). -- Oli teenjuonnin aika
viiden peninkulman matkan jälkeen; me menimme erään tädin luo; tunsin
jokaisen huonekalun, jokaisen taulun seinällä; jotenkin hyvin
ihmisetkin -- se ero vaan, että lapset olivat tulleet täysikasvuisiksi.
Join teeni, mutta ei ollut minulla kauvan rauhaa vastata kysymyksiin,
vaan vedin minä saappaat jalkaani ja läksin pimeässä paarustamaan
paksussa lumessa; tein kierroksen, näin tulia tutuissa ikkunoissa,
mutta en ainoatakaan ihmistä pikkukaupungin kaduilla. Tulin tuosta
vanhan talomme eteen kadun kulmassa. Siellä oli valoisaa ja vilkasta,
näytti minusta. -- Kaivo porttimme edustalla oli muuttunut temppeliksi
(pumpun kanssa tietysti). Puutarhamme -- sen oli joku reformatsioni
höylännyt pois; ranta oli onnellistutettu kaijilla ja koivukäytävällä.
Pistäysin pihaan, paljon oli siellä toisin kuin ennen. -- -- Vasta
seuraavana päivänä, sittenkun minä kirkkomaalla olin paarustanut
kinoksien läpi isäni haudalle (vanhan kuusen painuneiden oksien alle),
lakaissut pois lumen kivestä ja lukenut kirjoituksen, jonka tunsin
ennestään, menin sen rikkaan värjärin luo, joka asui niissä huoneissa,
joissa olin heittänyt ensimmäiset kuperkeikkani. Ainoastaan kyökin
lukolla ja parilla kakluunilla oli ollut aikaa odottaa takaisin
tuloani, ja ne tervehtivät minua nyt niin ystävällisesti ja
tuttavallisesti. -- Vinttikammarini, jossa v. 1826 olin hoitanut kesyä
kettua, täytti nyt tuomarin arkisto; tärkeitä papereita luulen, ainakin
raskaita ja vanhoja, sillä 1700-lukukin oli edustettuna. Minua
miellytti hyvin, että värjäri, entisen naapurimme sorvarin poika,
tarjosi minulle vapaan asunnon milloin vaan tulisin Lappeenrantaan."
"Illalla oli suuret tanssiaiset raastuvan salissa. Minä, kaikkien
kumma, tietysti sinne. Enkä vaan minä, sillä on historiallinen
tosiasia, että neljä henkeä (ehkä vielä enemmänkin! mistäs tuon
tietäisin) menivät tansseihin ainoastaan tuota kummaa katsomaan. --
Sitä ennen olin tavannut monta vanhaa ystävää: tätejä ja vanhoja
koulu- ja tanssitovereita. Se oli todellakin oikein sydämmellisen
suloista ja ihmeellisesti jouduin minä takaisin poika-aikani ja
nuoruuteni muistoihin. Tanssiaisissa tunsin minä puolet seurasta,
vaikka minulle oli ennustettu, että tapaisin vaan ani harvoja tuttavia.
Tämä seikka sekä se teeskentelemätön sydämmellisyys, jolla kaikki
(paitse kaupungin pormestari, joka ei tietysti voinut olla yhtä
varomaton) tervehtivät minua, teki sen, että minä näissä tansseissa
tunsin olevani yhtä kotoinen ja asiaankuuluva kuin ennen muinoin
kadettina. Pitkään aikaan ei kuitenkaan pistänyt päähäni mennä mukaan;
mutta juuri kun tuossa laskin leikkiä muutamain kanssa, jotka ennen
olivat olleet suosikkejani valssissa, mutta jotka nyt olivat heittäneet
tanssimisen, koska heidän nuoret tyttärensä jo olivat siinä mukana,
niin alkoivat he taipua tuumiin -- tämän harvinaisen tilaisuuden vuoksi
ja -- ja niinkuin sanottu, minä valssasin, vanha mies, niinkuin iloinen
poika."
Hän on hyvällä tuulella, pitkästä ajasta, eikä liene jalkaansa tanssiin
astunut, sittenkun vänrikki Tavaststjernan kanssa vietti Dünaburgissa
ensimmäisiä upseeriaikojaan ja der lange Schwede'nä tanssitteli
kenraalien tyttäriä. Synkkä on hänen mielensä ollut, otsa totinen,
kulmat rypyssä, joko sitten Pariisin bulevardeja käveli tai asteli
Ameriikan aarniometsissä ja harvoin hänen huulensa hymyyn meni,
vaikkakin sisällistä intoa hehkuvat kasvot joskus kirkastuivat. Siinä
hän nyt tämä maailman matkamies -- kaulassa oudonlainen kravatti ja
vaatteissa vähän vierasta kuosia -- siinä hän nyt pitkine jalkoineen
harppailee, vähän kumartuneena naistaan kohden, oikea kätensä vanteena
hänen vyötäisissään, ja vasen kyynärpää olkapäästä ulkona, paksut
huulet hymyssä ja suuret kasvot ilosta loistaen, niinkuin ei olisi
koskaan huolia hautonut eikä hukkaan elettyä elämäänsä surrut. "Sitä
Augustia!" huudahtavat vanhat valssitoverit ja herrat tulevat
totilasiensa äärestä ja pysähtyvät ovelle tuota kummaa katsomaan, mutta
koulupojat ja kadetit kuiskaavat seinämällä seisten toisilleen, että se
nyt on se Soldan, jonka ihmeellisistä vaiheista vanhemmat ovat
kertoneet, mitkä ihaellen, mitkä päätänsä pudistaen. Mutta heidän
myötätuntoisuutensa on aina ollut hänen puolellaan, ja se on vaan
Nikolain aikuinen pormestari, joka ei ymmärrä, kuinka mies, jonka
oikeastaan olisi oltava Siperiassa, tässä kaikkia muita korkeimpana
keikkuu.


16.
Isänmaata palvelemassa.

_Herännyt Suomi. -- Kiireisen työn aika. -- Opettajana Saelanin
reaalikoulussa, -- Jäsenenä "komiteassa Suomen hyväksi". -- Helsingin
uusi kaasulaitos. -- Matka Lappiin. -- Mietteitä kansan valistamisesta.
-- Kuvitettua lukemista kansalle. -- "Tervanpoltosta Suomessa". --
Käynti Lontoon maailmannäyttelyssä 1862. -- Miksi on maamme niin köyhä?
-- Jäsenenä kansa-koulukomiteassa v. 1862. -- Vastalause ja arvostelua
harhaan joutuneesta sivistyssuunnasta maassamme. -- Rahapajan
perustaminen. -- Suomen pankin setelit_.
Se oli kiireisen työn aika, joka 1860-luvulla vallitsi Suomessa.
Kuumeen tapainen toimintahalu valtasi kaikki, jotka työhön kykenivät.
Paljon oli aikaa turhaan kulunut, paljon oli laiminlyöty, mitä pitkästä
takatalvestakin huolimatta olisi voitu saada aikaan. Puolen vuosisataa
oli Suomi nukkunut ja vihdoin herättyään nähnyt, että kesä jo oli
puolessa ja että edistyksen aurinko paistoi jo elokuun taivaalta,
Milloin tahansa saattaisivat tulla syksyn hallat. Maata alettiin
muokata, kylvöjä tehdä, kaikki miehet, jotka vaan johonkin kykenivät,
manattiin vainiolle. Tehtävät jaettiin, kaikki jäsenet jännittyivät.
Kun vaan voimat riittäisivät, kun ei vaan selkä kesken katkeaisi! Suomi
oli ennen ollut vaan isänmaa, nyt oli se ensin valtiopäiväin toivossa
ja sitten niiden toteutuessa muuttunut valtioksi. Että se semmoisena
voisi paikkaansa puolustaa, oli sitä siihen kaikilta puolin
kehitettävä, edistystyötä kaikilla aloilla kiirehdittävä, niin kauvan
kun vielä oli aika. Että se niinkin hyvin onnistui tämä nykyisen Suomen
orren alle saanti, siitä saadaan kiittää lämmintä loppukesää ja pitkää
syksyä, mutta ennen kaikkia isänmaallisten miesten työtä, joka eri
aloilla ja eri puolueissa oli yhtä tarmokasta, yhtä uhraavaa.
Persoonallista itsensäkieltämistä siinä ennen muuta vaadittiin. Eivät
joutaneet sen työn harvat tekijät ajattelemaan, mille alalle he
olisivat parhaiten sopineet, mikä työ olisi heitä enin miellyttänyt,
vaan missä heitä enin tarvittiin.
Soldanin elämä oli ollut pienoiskuva hänen kansansa elämästä. Hänkin
oli olojen pakosta saanut huokailla Nikolain hallinnon painon alla,
saanut vierailla mailla kuin erossa omasta itsestään harhailla ilman
mitään tyydyttävää tarkoitusta elämälleen; henki riutui ja kitui
odottaessa sitä kesää, joka ei koskaan näyttänyt tulevan. Kun kesä
sitten tuli, kun työmiehiä vainiolle tarvittiin, sai hänkin tyytyä
siihen aseeseen, mikä ensiksi käteen sattui. Hän tarttui siihen ja
käytti sitä napisematta. Käytti sitä ilolla ja riemulla, saaden vihdoin
tyydyttää elämänsä suurta halua vaikuttaa isänmaan palveluksessa ja
samalla maksaa velkaansa, sovittaa sitä rikostaan, jonka luuli
tehneensä. Ne vuodet, jotka hän terveyttä nauttien sai näin
työskennellä, olivat hänen elämänsä kesäistä, kirkasta poutaa.
Syyskuussa 1859 tapaamme hänet Helsingissä, jossa hän kohta saa paikan
kemianopettajana Saelanin teknillisessä reaalikoulussa. Pedagogiaa,
rikkihappoista kalia ja suolahappoa, sekä kokonainen laboratorio
kahdentoista vasta-alkajan kanssa, joiden pitäisi ryhtyä filtreeraamaan
ja kristalliseeraamaan -- se nyt ei tosin ollut sitä, mitä hän oli
hakenut, mutta oli hän kuitenkin tyytyväinen saadessaan jalansijaa ja
ansiota.
Seuraavan vuoden alussa istuu Soldan jo eräässä komiteassa, jolle
Hedlund antaa nimen komitea Suomen hyväksi. Sen oli kutsunut kokoon
Teollisuusjohtokunta keskustelemaan kysymyksiä maan teollisuuden
elvyttämiseksi. Paitse Soldania kuului siihen yksitoista muuta jäsentä.
Hän ottaa vilkkaasti osaa komitean töihin tehden sille useita
ehdotuksia. Hän ehdottaa palkintojen määräämistä helppotajuisista ja
tarpeen mukaan kuvilla varustettavista tieteellisistä kirjasista,
joissa olisi käsiteltävä varsinkin teollisuutta koskevia kysymyksiä; --
graafillisen laitoksen perustamista Helsinkiin hyvien kuvien
valmistamista varten kansankirjasiin kuin myöskin erityiskarttain
tekemistä varten maastamme; -- perinpohjaisia tutkimuksia
tervanpolttotavoista sekä meillä että ulkomailla; -- sekä erinäisiä
toimenpiteitä käsiteollisuusnäyttelyjen aikaansaamiseksi. Komitea
hyväksyi nämä ehdotukset, mutta hylkäsi ehdotuksen teollisuusseuran
perustamisesta.
Nähtävästi oli Soldan hetikohta teknillisillä tiedoillaan vetänyt
huomiota puoleensa, koska häntä ajateltiin Helsinkiin silloin
perustettavan kaasulaitoksen johtajaksi. Se toimi olisikin hänen
mielestään sopinut hänelle hyvin, varsinkin kun hän jo Gööteporissa
oli asiaan perehtynyt ja kun hän siihen olisi voinut yhdistää
heränneen harrastuksensa maamme metsätuotteiden jalostamisesta
m.m. ajanmukaisemman tervanpolton kautta. Mutta hänen omat ankarat
periaatteensa ja lahjomaton oikeudentuntonsa veivät häneltä tämän
toimen. Oli näet Helsingissäkin riita siitä, olisiko kaupunki itse
ryhtyvä laitosta perustamaan vai annettaisiinko se sitä varten
perustuneelle yhtiölle, Soldan oli tietysti sitä mieltä, että
kaasulaitos olisi Helsingissä samoinkuin se olisi ollut Gööteporissakin
otettava kaupungin huostaan, ja antoi hän sentähden valita itsensä
asiata pohtimaan asetettuun komiteaan yhdeksi kaupungin edustajaksi,
vaikka yhtiö jo oli pyytänyt häntä laitoksen johtajaksi. Seuraus siitä
oli tietysti se, että kun raastuvankokous päätti antaa kaasun
hankkimisen yhtiölle, Soldan menetti hänelle luvatun paikan ja hyvät
tulot, saaden tyytyä sittemmin saamaansa valontarkastajan vähäiseen
palkkaan. Tieto siitä, että niin tulisi käymään, ei kuitenkaan ollut
voinut saada häntä vaikenemaan asiassa, josta hän oli luonut itselleen
vakaumuksen. Tulevaisuus on sittemmin osoittanut, että Soldan oli
oikeassa. Helsingin kaasulaitoksen yhtiölle joutuminen on ollut huono
affääri kaupungille.
Ne ehdotukset, joita Soldan oli tehnyt vastamainitussa komiteassa
tervanpolttamisen parantamiseksi, olivat vetäneet puoleensa silloisen
finanssäpäällikön parooni Langensköldin huomion ja seurauksena siitä
oli, että Soldania pyydettiin seuraamaan mukana virkamatkalle, jonka
Langensköld kesällä 1860 teki maassa. Matkan tarkoituksena oli tutkia
kruununmetsiä ja niiden suuremman tuottavaisuuden mahdollisuutta
valtiontaloudessa sekä yleensä ottaa selkoa kansan oloista varsinkin
Pohjan perillä. Mukana seurasi myöskin saksalainen metsäneuvos
von Berg ja vasta perustetun metsähallituksen ylitirehtööri Rabbe
Wrede, Matka kulki ensin Jyväskylään ja sieltä Saarijärven, Viitasaaren
ja Pihtiputaan kautta Reisjärvelle -- Ouluun -- Tornioon --
Muonionniskaan -- Kemijärvelle -- Kajaaniin -- ja Karjalan kautta
Viipuriin. Kaikkialla pidettiin kokouksia ja kuulusteltiin kansan
mielipidettä metsän käyttämisestä y.m. Varsinkin Pohjanmaalla ja
Lapissa tehtiin pitkiä vaelluksia erämaihin, tutkittiin metsäin laatua,
mitattiin puita, otettiin selkoa soiden viljelysmahdollisuuksista ynnä
monenmoisista muista elinkeinoja koskevista asioista. Soldanin
tehtävänä oli erityisesti tervanpolttoa koskevien tietojen hankkiminen.
Matka oli hänelle mitä hauskin ja opettavin. Hän kutsuu sitä
Eriksgatakseen, kuninkaan matkakseen, ja nyt vasta oppi hän isänmaansa
oikein tuntemaan ja sen itselleen omaksumaan. Kynä muistiinpanoja
varten ja piirustin kuvia varten olivat yhtä mittaa työssä, niinkuin
lukuisat luonnokset sauvotuista koskista, kahlatuista soista,
läpikuletuista saloista, nähdyistä kirkoista, taloista ja maisemista
osoittavat. Se oli taas taiteilija, joka oli päässyt esille, ja
osoittaa minusta tarkkuus ja huolellisuus, jolla hän viivansa vetää ja
se taiteellinen aisti, millä hän aineensa valitsee, kuinka suuri hänen
luontainen, ainoastaan omassa koulussa harjaantunut taipumuksensa
todella oli tälläkin alalla. Ja kun vertaa hänen luonnoksiaan esim.
Ameriikasta niihin, joita hän nyt teki, niin näyttää minusta kuin
kuultaisi niistä se tyydytys, jota hän mahtoi tuntea saadessaan taas
omaa maataan kuvata.
Kansan parissa ollessaan ja sen puutteita nähdessään ja tarpeita
tutkiessaan heräsi hänessä kohta tuumia sen sivistämiseksi. Suurimpia
puutteita oli hänen nähdäkseen lukutaidon tai oikeammin lukuhalun
puute. Se riippuu hänen nähdäkseen suureksi osaksi sopivan lukemisen
puutteesta. Jos keskustelee rahvaanmiehen kanssa asioista, jotka
jollain tavalla häntä koskevat, niin on hänen huomionsa heti vireillä.
Tiedonhalua ei häneltä puutu. Sen tyydyttämiseksi olisi turvauduttava
sopivan sanomalehdistön luomiseen. Mutta sillä kannalla kuin
senaikuinen sanomalehdistö oli, ei se tätä tehtäväänsä kyennyt
täyttämään.
"Sanomalehtemme" -- kirjoittaa Soldan päiväkirjaansa Sodankylän
pappilan yliskammarissa heinäkuun 29 p:nä 1860 -- "ovat jälittelyjä
ulkomaalaisista eivätkä sovellu kansan tarpeihin ja käsityskantaan.
Kun kansalla ei ole mitään maantieteellisiä tietoja, ei mitään
historiallisia edellytyksiä valtiollisten tapahtumain käsittämiseen, ei
mitään käsitystä valtiolaitoksen elimistöstä, on valtiollinen
uutisosasto sille arvoton. Kun sillä ei ole mitään selvää käsitystä
luonnonvoimista ja luonnonlaeista, ovat selitykset fyysillisistä
ilmiöistä, esim. maasta, ilmasta, vedestä, eläimistä, kasveista,
hyödyttömät mikäli ne sisältävät sovituksia jokapäiväiseen elämään.
Opettavain kirjoitusten sisältö on lehdissämme vähemmin käytännöllinen
kuin suotavaa olisi. Syynä siihen, mikseivät lehdet täytä
tarkoitustaan, onkin se, ett'ei osata lukea sisältä ja ett'ei sisältö
sovellu lukijakunnan käsityskantaan."
Kansakoululta, joka silloin vielä oli kapalossaan, ei Soldan odota apua
tämän epäkohdan poistamiseksi, ennenkun vasta miespolvien kuluttua.
"Vaan eikö voisi -- niiden satojen uusien ehdotuksien joukossa, joita
tätä nykyä koetetaan, käytetään ja hylätään -- ottaa esille asiaa,
josta ainakin minä toivon enemmän todellista hyötyä kuin mitä monet
muut ehkä uskonevat mahdolliseksi. Tarkoitan kuvitettua lukemista
kansalle -- sellaista kuvitettua lukemista, jota ei vielä tietääkseni
missään muussakaan maassa ole olemassa."
Ja hän tekasee kokonaisen ohjelman kuvateoksensa sisällöstä.
Sen tulisi ilmestyä vihkottain suuressa 8:ossa ja sisältää etupäässä
alkeisopettavaista, aina sovitettuna käytölliseen elämään. Kussakin
vihkossa pitäisi olla joku pitempi kuvitettu kirjoitus esim.
seuraavista aineista: ulkomaan teollisuuden laadusta; maanviljelyksestä
eri osissa, niinkuin suonviljelyksestä, lannoituksesta, siemenlajeista,
metsänhoidosta, karjanhoidosta, kynnöstä, kylvöstä, metsäpaloista,
myllyistä; käsiteollisuudesta; yksinkertaisista luonnonlaeista kuvineen
ja sovituksineen käytölliseen elämään (painolaki, vipu, vaaka, puntari,
pendeli), vedestä, lumesta, ilmasta ja sen suhteesta tuleen,
hengitykseen, liikkeeseen. Siitä laajenisi ohjelma kuvauksiin eri
sivistysasteista, kaupasta, merenkulusta, rautateistä; tiilinpoltosta;
kalkinpoltosta; -- sisältääpä vielä viittauksen PeIlervo-aatteestakin
s.o. maanviljelijäin yhdystoiminnasta.
Peläten, ett'ei kehittymätön lukija osaisi katsella kuvia s.o. selittää
niitä, tulisi häntä siihen opettaa siten, että kuvat kehittyisivät
helposti tajuttavista vaikeampiin. Luonnonhistoriallisissa
kertomuksissa voisi esim. alkaa kotieläimillä, hevosella tai lehmällä,
ja niistä vähitellen siirtyä oudompiin ulkomaalaisiin.