Aatteiden mies: Piirteitä August Fredrik Soldanin elämästä - 22

ikuisen oikeuden ja muuttumattoman totuuden lähde pulppusi...
Niinkuin Soldanin kirjeet Ruotsista ja muistiinpanot Atlantilta ja
Ameriikasta osoittavat, oli uskontokysymys niitä kysymyksiä, jotka
eniten hänen mieltään kiinnittivät. Se oli ensimmäisiä, joista hän
ryhtyi kirjoittamaan Suomeen palattuaankin ja jonka ympärillä hänen
mietteensä alinomaa kiertelivät.
Lienee sentähden paikallaan alkaa tämä esitys hänen mietteistään
uskontokysymyksessä. Tässä niinkuin muissakin esityksissä tulen niin
paljon kuin mahdollista seuraamaan Soldanin alkuperäistä esitys- ja
kirjoitustapaa ja referaateissakin säilyttämään hänen omia sanojaan.
* * * * *
_Uskonnon synty_.
Uskonto oli hänen ymmärtääkseen syntynyt vainajain palvelemisesta. Oli
kuollut esimerkiksi joku mahtava mies, joku johtaja, patriarkka vielä
luonnon kannalla elävässä heimossa. Kun henkeä yleensä ajateltiin
aistilliseksi, vaikkakin näkymättömäksi olennoksi -- joka jo unessa oli
ikäänkuin matkoilla -- niin heräsi helposti kysymys, minne tuo henki
oli joutunut, kun se kuoltua oli kokonaan kadonnut?
Mielikuvituksen ja järjen tekemien vertailujen avulla johduttiin
silloin päättelemään, ett'ei tuo mahtava, apua ja neuvoja aina antava
henkilö voinut olla kovinkaan kaukana. Hän on siinä missä hänen luunsa
lepäävät, jossain läheisyydessä. Hän voisi siis ehkä yhä edelleen
auttaa tai rangaista ja kun häntä palveltiin eläessä ja hänen tahtoaan
täytettiin ja tarpeitaan tyydytettiin, täytyi hänen yhä edelleen saada
osansa saaliista. Hän eli siinä, mihin hänet haudattiin tai missä
kuoli. Paikkaa ei tosin aina varmuudella tiedetty, mutta silloin
alettiin palvella jotain paikkaa tai esinettä, kiveä tai puuta, missä
hänen otaksuttiin olevan.
Mutta kun niin oli, niin oli selvää, että henget myöskin voitiin
ajatella ja ajateltiinkin kätkeytyneiksi niihin esineihin, joilla on
henki s.o. eläimiin. Siitä syntyi käsitys sielujen vaelluksesta, joka
niin runsaasti esiintyy alkukansain saduissa. Kaikissa vanhoissa
jumalaistaruissa vilisee muunnoksia s.o. sielu muutetaan ja muuttaa
itse itsensä olennosta toiseen.
Tämä kaikki ei vielä ole uskonnon ilmiö, vaan on kuitenkin sen
valmistusta, sen ensimmäistä sarastusta. Se on vaan _taikauskoa ja
tarua_.
Taikausko on syyperäisen yhteyden näkemistä siinä, missä sitä todella
ei ole olemassa: vainajat, esineissä asuvat henget ovat nyt syynä
kaikkeen, mikä tapahtuu.
Mutta vähitellen vaalenee kansan muistossa, sen tarustossa, kuolleiden
yksilöiden muisto. Mutta niistä syntyneet henget metsissä ja maissa,
vuorissa, puroissa ja järvissä elävät kansan uskossa. Toiset niistä
tulevat suuriksi ja mahtaviksi, toiset jäävät vähäpätöisiksi; toiset
ovat hyviä ja ystävällisiä ihmisille, toiset pahoja ja vihamielisiä.
Merkitsevimmät niistä saavat nimensäkin ja jäävät muistossa elämään.
Kun ne ovat jo alkujaan persoonallisia olennoita, niin sepittää
mielikuvitus niistä taruja. Ja kun ei ole olemassa mitään todellisuuden
pohjaa, koska nuo henget ovat vaan mielikuvituksen tuotteita -- niin
kehrää taru rihmansa analogiian ja symboolien rullille. Ja niin ovat
meillä valmiina tarut kuolleista ja kuitenkin yhä elävistä sankareista
ja hengistä. Ja ne ovat ne tarut, joita kutsutaan _jumalaistarustoksi_.
Se muodostaa kansain jaloimman ytimen, sillä siinä aatteet ja
aavistukset puhtaasti henkisestä ja jumalallisesta orastavat.
Mutta vielä ei meillä ole muuta kuin taikauskoa ja tarua -- vielä ei
meillä ole _uskontoa_.
Tulee sitten uusi vaikutin, uusi momentti lisää kehityksen kulkuun,
nimittäin _tunne_, tuo vaihteleva, ihmeellinen ja vaikeasti selitettävä
sieluntila, joka niinkuin tausta ja väritys sisältörikkaassa taulussa
seuraa melkein jokaista ajatuksen ja tahdon ilmausta. Ja tämä
mielentila ilmaisee usein niinkuin sumuisessa kokonaiskuvassa
kokonaisen ajatusjakson, jopa kokonaisen sarjan aatteita.
Ja tunteen tarttuessa tarujen kehitykseen alkaa _uskonnon ensimmäinen
sarastus_.
Syyperäinen ajatteleminen, refleksioni, vaikkakin se on, niinkuin on
nähty, kovin taikauskoista, ei kuitenkaan lakkaa koskettelemasta elämän
kaikkia suhteita. Luonnon kannalla olevan ihmisen ajatukset kiertelevät
alussa yksinomaan häntä itseään ja hänen omia aineellisia
harrastuksiaan, ja vaikka tunne tässä niinkuin ainakin on valmis
seuraamaan ajatusta, on kuitenkin kaikki mitä se kuvastaa ja mitä se
vaikuttaa, ainoastaan aistillista laatua.
Mutta vähitellen muuttuvat menot. Yksitoikkoinen elämä johtaa
määrättyihin _tapoihin_, ja kun on saavuttu sille asteelle, jossa
tietoisuus henkivainajain elämästä s.o. hengen itsenäisyydestä on selvä
ja vakaantunut ja kun näitä henkiä aletaan palvella, olkoonpa että tämä
palveleminen on kuinka yksinkertaista tahansa (niinkuin esim. että
nuija lasketaan ruumiin viereen, että vainaja saisi puolustautua petoja
vastaan), silloin on se tunne, joka seuraa tätä tekoa, tuo osanoton,
pelon, kiintymisen ja kiitollisuuden tunne, uskonnollinen tunne, ja
muodostaa yhdessä taikauskoisen käsityksen kanssa _uskonnon ensimmäisen
idun_.
Jo näillä elämänsä asteilla huomasi ihminen olevansa kiedottuna
moninaisiin suhteihin luonnon kanssa, joka, kun oli kysymys hänen
ainoasta harrastuksestaan, henkensä elättämisestä, milloin tuli
ystävällisesti häntä vastaan, milloin taas vihamielisesti pakoitti
hänet vaivoihin, kärsimyksiin ja myöskin ennenaikaiseen häviöön.
Niinpiankun metsät ja vedet kerran olivat näin kansoitetut, seurasi
siitä itsestään, että näitä sen asukkaita hyvää ja pahaa vaikuttavina
henkinä oli hyvitettävä. Ja kaikki, mikä tiettiin olevan eläville
mieluista, otaksuttiin olevan sitä myöskin vainajille.
Ja siitä alkaa luonnon henkien palveleminen. Heille kannetaan uhreja,
mairittelua (kiitosta ja ylistystä), lupauksia ja rukouksia. Tunne,
joka ajaa osoittamaan vainajille kiintymystä, alamaisuutta, on
uskonnollista tunnetta. Ja tätä uskonnollista tunnetta seuraava
palvelus on -- _uskonnon alku_.
Tästä alusta, näistä monista jumaliksi muuttuneista vainajista kehittyi
sitten vähitellen yksi kansallisjumala, jollainen on esim. juutalaisten
_yksi_ ainoa jumala, joka sittemmin hajosi useampiin ja jonka henki
otti asuntonsa ihmisessä.
* * * * *
_Uskonto ja siveellisyys_.
Uskontokysymyksestä siirtyy Soldan mietelmissään toiseen häntä
yhtä paljon huvittaneeseen kysymykseen, nimittäin _kysymykseen
siveellisyydestä_.
Sellaisena kuin hän käsitti uskonnon synnyn ja kehityksen, ei ihmisen
siveellisyydellä ja uskonnolla ollut alussa toistensa kanssa mitään
tekemistä. Jos tapain kehittyminen saisi kulkea omaa kulkuaan, johtaisi
se siveellisyyteen, kaikkein korkeimpaan ihanteelliseen humaniteettiin,
kaikkein korkeimpaan eetilliseen päämäärään, johon sivistynyt ihminen
voi kohota _ilman uskonto-ilmiön apua_, ilman semmoisenkin, jommoisena
se kautta vuosisatojen elää historiallisissa muodoissaan (kirkossa),
jos _vaan olisi mahdollista_ tapojen purjehtia ympäri kaikkialla esiin
pistävien uskonnollisten tunteiden.
Uskonto ja siveellisyys eivät alkujaan kuulu välttämättä yhteen, --
vaikkakin keinotekoinen kristillinen mielipide sitä tavallisesti
väittää. Mutta kun ihmissielu on yksinkertainen olento, ei se voi
samalla kertaa käsittää rajattoman mahtavaa ja vaikuttavaa henkeä ja
ajatella, että tällä voimalla ei olisi mitään vaikutusvaltaa ihmisen
siveellisiin suhteihin. Kun hänellä on hyviä ja pahoja jumalia ja
niillä on oikkunsa ja vaatimuksensa, täytyy hänenkin jo niiden vuoksi,
muodostella siveellistä elämäänsä. Sillä tavalla sekaantuu siveellisyys
uskontoon, mutta ei muodosta sen varsinaista sisältöä.
Sillä ei voi kieltää, että uskonnollisesta uskosta huolimatta ihmisten
kesken on olemassa hyvin paljon _epäsiveellisyyttä_. Sen, joka ei tahdo
ummistaa silmiään, tulee huomata, että on tekoja, jotka ovat
_suoranaisia seurauksia uskonnosta_, jopa joskus sen antamia
määräyksiäkin, ja jotka kuitenkin, ainakin kristillisen käsityskannan
mukaan, ovat puhtainta _epäsiveellisyyttä_, niinkuin esim. pakanain
ihmisuhrit, muhamettilaisten uskontonsa levittäminen miekan avulla ja
kristinuskon uskonvainot uskonnollisista syistä. Tähän väitetään, että
vainot olivat seurauksia _väärinkäsitetystä_ uskonnosta. Mutta minä
vastaan, että tämä väite itse on väärinkäsitystä ja käsitteiden
sekaannusta. Sillä minä en puhu uskonnosta teoriana, en siitä
_siveysopista_, joka aikain kuluessa on rakennettu alkuperäisten,
jalojen siveyskäskyjen pohjalle, vaan _uskonnosta kokonaisuudessaan_,
uskonnosta ihmishengen hyvin moninkertaisena ja monimutkaisena
ilmauksena. Ja silloin ei saa puhua yksinomaan opista, vaan myöskin
tunteesta ja tahdosta. Kysymys on siitä, mitä _uskonto_ merkitsee
ihmisen siveellisessä elämässä ja silloin puhumme me uskonnosta
yleensä, sekä pakanallisesta että kristillisestä. Vaan silloin ei saa
ajatella kristinuskoa kutistuneeksi joihinkuihin ihanteellisiin
opinkappaleihin, joita lausui sen perustaja ja jotka hän vahvisti
tahrattomalla elämällään ja sankarillisella kuolemallaan. Näitä
henkisen valon ihanteita vastaan ei meillä ole mitään muistuttamista.
Mutta nämä opit ja tämä yksityinen elämä eivät ole kristinusko. Ei voi
valitettavasti edes sanoa, että ne olisivat kristinuskon teoreettisen
opin _tarkoituksenakaan_. Sillä osaksi on kristinusko kehittymisensä
aikana, niin, jopa aivan alussaan, omaksunut kohtia, jotka olivat sille
vieraita: ei koskaan ole esim. Jeesus Natsarealainen sanonut tai
opettanut, että Isä, Jumala, Poika ja Pyhä Henki olisivat samalla
kertaa kolme eri persoonaa, ja osaksi taas on jo varhain ja sitten yhä
edelleen alkuperäistä oppia ainakin osaksi väärin käsitetty tai väärin
selitetty. Se selviää jo satain erilaisten oppien olemassa olosta,
jotka osittain hyvinkin suuressa määrin ovat _ristiriidassa_. --
Jossain täytyy siis olla erehdyksiä, sillä kaikki tahtovat ne olla
_kristinoppia_.
Siveellisillä aatteilla on siis omat juurensa aivan toisella taholla
historiassa, nimittäin yhteiskuntaelämän luomissa _tavoissa_.
Vastustajamme kyllä tulevat väittämään vääräksi, että tapain kehitys on
vaan uskonnon paralelli eikä yksi sen haaroja, mutta se on seurauksena
lyhytnäköisyydestä ja puuttuvasta historiallisten tosi-asiain
tutkimuksesta ja punnitsemisesta. Tämä tutkimus päinvastoin eittämättä
osoittaa, että uskonto alkuasteillaan on aivan erityinen asia, joka ei
mitenkään tee ihmistä siveellisemmäksi ja että sivistyksen johonkin
määrin kypsyessä ero uskonnon sisällön ja siveellisyyden välillä käy
yhä suuremmaksi.
Ainoastaan väliasteilla on kaikissa järjestelmäksi muodostuneissa
uskonnoissa, olkootpa ne sitten pakanallisia tai kristillisiä, tämä
yhteys olemassa, joka siis kyllä on _faktillinen_ ja historiallinen,
mutta ei, siveyden oman olennon mukaan, _välttämätön_.
Niin voi uskontokin, käsitettynä yleisessä merkityksessään, olla
alemmille sivistysmuodoille todellinen tarve, mutta edistyneemmillä
asteilla usein luonnoton ja pakollinen rasitus. Siveellisen kehityksen
korkeammilla asteilla jää siveellinen tunne pysymään, vaikkakin usko
jumaliin ja koko uskonnollinen käsitys vaalenee tai pukeutuu uusiin
muotoihin. _Korkeamman siveellisyyden_ toteutuminen historiassa odottaa
juuri tätä vapautumista uskonnollisuudesta sanan _tavallisessa_
merkityksessä, siinä nimittäin, että ihmisen muka pitää harrastaa
hyveitä jumalanpelosta ja _palkinnon_ toivossa, iankaikkisen elämän
toivossa tämän maallisen elämän jälkeen.
Juuri tämä kehno eudemonismiin s.o. onnellisuuden oppiin perustuva
moraali, joka vaivaa myöskin tähänastista jalointa historiallista
uskontoa, kristinuskoa, todistaa, että siveellisyys, joskin se vaatii
uskonnon suojelusta, _ei kuitenkaan ole sen työtä_.
* * * * *
_Onnellisuuden oppi_.
Kun oikein ajattelen, niin on se kauhea asia tuo eudemonismi! Se on
juuri se, joka lopulta katkaisee kärjen ihmisen siveelliseltä
arvostelukyvyltä.
Elämän äärimmäinen tarkoitus on epäilemättä siveellinen täydellisyys.
Mutta mitä on siis tämä siveellinen täydellisyys, missä se ilmasekse?
Ensiksikin vaaditaan siihen täydellinen tunnollisuus eli omantunnon
mukaisuus ajatuksissa, sanoissa ja töissä s.o. tahdon vapautuminen
kaikista itsekkäistä laskuista. Kunnon miehen tulee, jos omatunto sitä
käskee, ilman epäilystä tyhjentää katkeruuden malja ja mennä tuleen
laskematta, mitä siitä on seuraava. Mutta omantunnon vaikuttimiin
sisältyvät kaikki siveellisten aatteiden korkeimmat käskyt, jos ne vaan
ilman keskinäistä ristiriitaa voivat toteutua. Paitse tahdon
vapautumista syrjävaikuttimista kuuluu niihin siveellisen tahdon
mahdollisimmasti perinpohjaisin ja laajaperäisin täytäntöönpano, sen
täydellisyys, siihen kuuluu vielä hyväntahtoisuus, kohtuus ja oikeus,
jotka kaikki ovat toteutettavat itsensä vuoksi ilman mitään itsekkäitä
sivutarkoituksia ja joita paitse siveellisyyden ihannetta ei voi
ajatella. Ei siis sanalla sanoen saa etsiä vaikuttimiaan miltään muulta
taholta kuin tahdon omasta sisällöstä.
Mutta nyt on onnellisuus se, mitä ihmiset vaistomaisesti hakevat
elämässään. Ja tämä onnellisuuden hakeminen tapahtuu sellaisella
taukoamattomalla innolla, että se on ainoana vaikuttimena ihmiskunnan
koko pyrkimiseen.
Onnellisuuden halveksimista elämän siveellisissä taisteluissa on
kuitenkin jotenkin usein tavattu historiassa. Tyhjentäessään
lainkuuliaisuudesta myrkkypikarin näytti Sokrates siitä iäti
muistettavan esimerkin. Myöskin meidän kunnianarvoinen tohtori Martti
Luther teki psykoloogisesti katsottuna samoin, kun hän matkalla
Wormsiin ilmoitti tahtovansa mennä sinne, vaikka siellä olisikin niin
monta pirua kuin tiilikiveä katoilla. Luther nimittäin uskoi piruihin
ja hänen sanainsa tarkoitus oli se, että kun on oikeutta tehtävä, niin
ei saa ajatella onneaan. Se siis ei ole onneaan kuin sellaiset miehet
hakevat niinä hetkinä, jolloin he tällä tavalla toimivat. Heitä johtaa
_eetillinen tunne_, puhdas ja oikea itsessään, mutta joka sen lisäksi
on kehittynyt yhä useammin ja useammin harjoitettujen jalojen tekojen
kautta. Nämä miehet, he tyhjentävät katkeruuden maljan, he antavat
polttaa ja ristiinnaulita itsensä, he toimivat vähääkään välittämättä
siitä, mitä on jälestä tuleva. Ajatelkaamme vaan lähemmin kuinka
surkeana esiintyisikään suuri Luther edessämme, jos meidän pitäisi
ajatella hänen seisoessaan siinä keisarin ja valtakunnan mahtavien
edessä, sanoneen itselleen: "totta on, että jos en nyt taivu, niin nuo
munkit ja Paavilaiset polttavat minut elävältä; mutta olkoon menneeksi!
Rääkkäys ei voi kestää kaukaa. Mutta kun se kerran on ohitse, niin
tiedän minä, että silloin alkaa ijankaikkinen onnellisuus ja onhan se
kuitenkin jotain, jonka vuoksi kannattaa antaa hiukan kärventää
itseään. Siis: minä sanon kuin sanonkin keisarille: mielipidettäni ei
ole voitu järkähdyttää, peruuttaa en voi, tässä seison enkä voi muuta."
Kysyn nyt: olisiko Luther, jos hän silloin olisi epäillyt palkintoa
kuoleman jälkeen, osoittanut vähemmän rohkeutta ja lujuutta kuin mitä
hän osoitti?
Lutherin loppusanoja: "Jumala minua auttakoon, amen!" ei mielestäni voi
muuten käsittää kuin niin, että hän yleensä aina ja kaikissa
tilaisuuksissa oli valmis uskomaan itsensä Jumalan haltuun. Hän lienee
jotenkin selvästi käsittänyt, että vaaraton ei hänen asemansa ollut ja
varmaankin väikkyi hänen mielessään hämärä ajatus ruumiillisista
kivuista, joka jokaisessa kristityssä aivan vaistomaisestikin pusertaa
huokauksen Jumalan tykö. Mutta nuo sanat tekevät syvän vaikutuksen
vieläkin syvemmäksi. Sillä ne todistavat tietämättään siitä, että se
ääni hänen sisässään, joka oikeastaan ajaa häntä eteenpäin, on juuri
Jumalan ääni, on niin sanoaksemme välittömästi. Se on jumalallinen
tunne puhtaudessaan -- on sen ihanne!
Ja tätä ihannetta ei mikään teoria, olkoon se väärä tai oikea, voi
saada häviämään. Sen olemassaolo on absoluutinen s.o. kaikkialla
läsnäoleva, ja mahtava aina täydelliseen kukistamattomuuteen saakka,
eli niinkuin sitä sanotaan kaikkivaltiuteen saakka.
Asia ei muutu, jos jätämme nuo suuret ihmiset syrjään ja tarkastelemme
sitä jokapäiväisyyden valossa. Niin, minä uskon, että ilmiöt
jokapäiväisessä elämässä vielä paremmin selittävät meille asiain
oikeata yhteyttä.
Mikä merkitys onkaan uskolla iankaikkiseen elämään jokapäiväisissä
toimissamme? Jos tarkastelemme pikku tapahtumia ympärillämme, niin emme
koskaan näe ainoankaan ihmisen pysähtyvän miettimään elämän totisia
kysymyksiä. Kun kerran on jotain toimitettava, niin ajattelemme toden
totta kaikkea muuta kuin moraalisia vaikuttimia. Me toimimme
tottumuksesta, ehkä myöskin usein periaatteiden mukaan. Mutta silloin
huomaamme, että kaikki nämä pikku askeleemme ovat jo niin yhtyneet
toimintatapoihimme, ett'ei niitä tarvitse herättää eloon
tietoisuudessamme vaikutuksen aikaansaamista varten; mutta
tottumuksesta tehty teko ei ole harkinnan mukaan tehty teko. Jos joku
määrätty teko suoritetaan niinkuin sanotaan ajattelemattomasti, niin
etsitään siinä ainoastaan sitä mielihyvän tunnetta, joka sisältyy
totuttujen tekojen mukavaan suorittamiseen. Mutta jos taas näyttäisi
paljoa mukavammalta olla täyttämättä siveellistä velvollisuutta,
silloin tulee toinen vaikutin lisäksi ja ohjaa jatkuvan toiminnan
oikeaan. Mutta ei tässäkään tapauksessa pelko onnellisuuden
menettämisestä määrää toimintaa, vaan tekee sen tunne meidän
sisässämme, joka hetikohta ilmaisee, että tuo on hyvää ja tämä pahaa.
Tämä tunne on siveellinen tuomio, se on omantunnon tuomio. Vasta sitten
kun ryhdymme filosofeeraamaan tai ehkä oikeammin teologiseeraamaan
(teologia ei ole muuta kuin huonoa filosofiaa), matelevat ne esiin
kaikki nuo tyhmät vaikuttimet palkinnoista ja rangaistuksista, joita
meidän velvollisuus sitten on uskoa.
Tuossa uskossa ei kyllä itsessään ole mitään pahaa. Mutta paha syntyy
siitä, että tämä usko periaatteeltaan on väärä eikä anna mitään johtoa
kysymyksessä hyvästä ja pahasta. Mutta periaatteena ja sen lisäksi
vakaumukseksi muuttuneena periaatteena karkoittaa se pois toisen
periaatteen, joka on oikea ja joka voi olla tarpeellisena osviittana.
Se, niinkuin jo on sanottu, katkasee kärjen itsestään orastavalta
siveelliseltä tunteelta. Se on suuremmoista itsensä pettämistä. Kaikki
yleensä ja jokainen erikseen, jotka luulevat, että se on korkein
onnellisuus semmoisenaan, joka ajaa ihmisiä siveellisesti hyviin
tekoihin, pettävät itsensä auttamattomasti. Onnellisuuteen pyrkiminen
ei ole muuta kuin aistillisten halujen, miellyttävien tunteiden,
sanalla sanoen itsekkäisyyden tyydyttämistä. Mutta vaikuttimet ovat
samat myöskin huonoihin tekoihin. Täytyykö siis vastustaa
siveellisyyttä siveellisyydellä? Ja kuinka käy silloin ristiriitain
ilmaantuessa? Jos minä esim. pienen petoksen avulla voin saada
voiton noissa suurissa arpajaisissa? Teenkö sen? Se on kysymys
onnellisuudesta, joka lopulta ratkaisee!
Mutta jos ei saa olla onnellisuus, joka ratkaisee kysymyksen
siveellisesti hyvän ja pahan välillä, mikä se sitten on? Mistä me
sitten tiedämme mikä on hyvää ja pahaa? Voidaksemme tahtoa hyvää ja
inhota pahaa, täytyy meidän tavalla tai toisella päästä tietoon erosta
niiden välillä. Missä on sillä alkunsa?
Siinä on se suuri arvoitus, jonka ratkaiseminen on etiikan suurin
tehtävä. Ratkaisun on antanut Herbart Kantin valmistamalla tiellä eikä
saavutettua tulosta voida maailmassa enää koskaan hävittää -- mitä
ponnistuksia onnellisuuden opin puolustajat sitä varten tehnevätkin.
Se on siveellisen ratkaisukykymme _alkuperä_, joka on tässä
salaperäisintä. Se on synnyttänyt kaikellaisia rohkeita kuvitteluja
jostain mystillisestä korkeammasta voimasta, jonka pitäisi olla
_synnynnäinen_ ihmisessä ja asua hänen sydämmessään. Puhutaan kyllä
paljon Jumalan äänestä ihmisessä, mutta se on vaan kuvaannollinen
puheenparsi, joka ei mitään selitä. Ja kuitenkin on varmaa, että
ihminen oppii erottamaan hyvän ja pahan ja tekemään sen sitä
suuremmalla varmuudella ja hienoudella kuta korkeammalle hänen
siveellinen kasvatuksensa ulottuu. Suotuisissa ulkonaisissa ja
sisällisissä oloissa voipi tämä arvostelukyky osoittaa mitä suurinta ja
nerokkainta edistystä yksilön tavallisesta ympäristöstä. Sitä
osoittavat jotkut yksityiset tapahtumat ihmiskunnan viljelyksen
historiassa.
Mutta juuri näissä ihmiselämän loistokohdissa voimme todellakin löytää
avaimen arvoitukseemme.
Luokaamme silmäys yhteen noista ihmeellisistä ilmiöistä taiteen
maailmassa, jotka ainakin uudempina aikoina eivät näy olevan ollenkaan
harvinaisia. Ihmisen sielussa on ala, jonka rajat ovat aivan lähellä
hyvän maailmaa. Se on _kauneuden_ maa. Tehkäämme sinne pieni retki ja
katselkaamme, emmekö sieltä löytäisi jotain viittausta siihen, miten
siellä asiat tapahtuvat. Sillä kauneuskin suopi ihmiselle puhdasta iloa
ja suopi sen täydellisesti epäämättömällä ja epäitsekkäällä tavalla,
kun ei meidän puoleltamme siihen tarvita mitään muuta ehtoa kuin
innostusta.
Katselkaamme vaan esim. tuota ihmeellistä näkyä, minkä nuori Mozart
tarjosi maailmalle, kun hän toisella vuodella ollessaan meni vanhemman
sisarensa pianon ääreen ja sisaren soittaessa haki käsiinsä sointuvat
intervallit. Hän harjoitti silloin kauneutta. Hän valitsi oikein ja
osasi, niinkuin kerrotaan, ihmeteltävällä varmuudella erottaa
musiikissa sen, mikä oli kaunista ja rumaa.
Epäilemättä tunsi hän itse mielihyvää tästä kauniista, niinkuin hänen
kuulijansakin. Ja vaikuttimena hänen valintaansa oli varmaankin juuri
tämä mielihyvä. Mutta kysymys ei nyt ensi sijassa ole tästä
vaikuttimesta, vaan tämän lapsen omistamasta mahdollisuudesta niin
valita s.o. erottaa kaunis rumasta. Sillä vasta mainittu vaikutin ja
valinta edellyttää jo kykyä erottaa kaunista rumasta, edellyttää tietoa
tästä erosta. Ja kysymys on nyt siitä, _mistä_ sai lapsi tämän tiedon?
Sanottakoon sitä vain kernaasti neroksi tai Jumalan lahjaksi tai
jumalalliseksi kipinäksi; mutta myönnettävä kuitenkin on, että tämä
Jumalan lahja oli juuri tuossa koko hänen rakenteestaan seuraavassa
kyvyssä tuntea ehdottomasti miellyttäviä tunteita, niinpiankun
intervallit olivat soinnukkaita ja päinvastoin. Tämä ehdoton ja
tahdoton tuomio kauniin ja ruman välillä on juuri arvoituksemme ei
ainoastaan silloin, kun on kysymys kauneudesta musiikissa, vaan myöskin
silloin, kun on kysymys siitä, mikä on kaunista s.o. mikä on hyvää
ihmisen teoissa.
No niin! Jälkimmäisessä tapauksessa on kyky ratkaista se, mitä sanomme
eetilliseksi arvosteluksi. Tämä arvostelu on kyllä ilmaus siveellisen
mielihyvän tunteesta hyvän ja pahan välillä ja valinta on epäilemättä
seuraus siitä, että tämä valinta miellyttää.
Mutta nyt ei oikeastaan ole kysymys valinnan vaikuttimesta, vaan
mahdollisuudesta erehtymättä tajuta ja tuntea, mikä on hyvää ja erottaa
se pahasta, tai mikä on sama asia: mahdollisuudesta tuntea ehdotonta
mielihyvää hyvästä ja yhtä ehdotonta mielipahaa pahasta. Tämä
mahdollisuus on jo alkujaan olemassa ihmisessä, kuuluu hänen omituiseen
rakenteeseensa eikä sillä ole ollenkaan mitään tekemistä hänen
tekojensa vaikuttimien kanssa, koska hän itse asiassa ei aina valitse
sitä, mikä on hyvää, vaan varsin usein sen, mikä on pahaa.
Tämä vapaus hänellä on, hän voi valita pahan, mutta ei voi, paitse
raakuuden tilassa, pitää pahana sitä, mikä todellisuudessa s.o. koko
siveellisesti sivistyneelle maailmalle on ehdottomasti hyvää.
Tässä näkyy minusta täysin selvästi, että siveellinen tajunta itse
asiassa on jotain toista kuin teon vaikutin. Tuosta tajunnasta syntyy
alkuperäinen ja ehdoton siveyden tunne melkein samalla tavalla kuin
tunne musikaalisia sointuja kohtaan voipi kehittyä milt'ei jokaisessa
ihmisessä -- vaikkakin vaan muutamat olivat valittuja neroja.
Se on siis tämän alkuperäisen tajunnan pohjalla kuin kysymys
onnellisuuden opista on ratkaistava.
Ero hyvän ja pahan välillä on aivan riippumaton siitä, mitä yksilö
siitä kykenee käsittämään, mutta suotuisissa oloissa oppii hän helposti
tajuamaan tämän eron.
Sitten esiintyy toinen kysymys: mikä se on, joka saa hänet tahtomaan
hyvää ja inhoomaan pahaa?
Olemme jo nähneet, ett'ei hän aina tee niin. Ja me voimme lisätä:
tehtyään huonon valinnan, tuntee ihminen omantunnon vaivoja
osoitukseksi siitä, että hänessä kuitenkin jo on olemassa tajunta
hyvästä ja pahasta, mutta oikean valinnan ehto ei kuitenkaan ole siitä
välttämätönnä seurauksena.
Ja tässä se nyt alkaa tuo pitkällinen riita onnellisuuden opista.
Ei ole epäilemistäkään, että monet ihmiset monissa tilaisuuksissa
tekevät valintansa itsekkäistä vaikuttimista, jotka vaihtelevat mitä
moninaisimmalla tavalla, korkeimmista kaikkein hienoimpiin. Palkatun
salamurhaajan palkkio on sellainen vaikutin, hän saa onnellisuutensa
rahasta. Sellainen on iankaikkinen elämä puhtaimmassa siveydessä ja
onnellisuudessa, sellainen iloinen kaikesta aistillisuudesta
riippumaton tunne-elämä, sellainen taivaan valtakunta.
Ja kukapa tahtoisi kieltääkään, että kaikki nämä tuhannen tuhannet
viettelykset ja uhkaukset vaikuttavat paljon hyvääkin -- paremman
puutteessa. Mutta kieltämätöntä on toiselta puolen, että oman edun
lukuunottaminen ei ole vähääkään tarpeellinen siveellisesti
kehittyneelle ihmiselle, joka todella on oppinut erottamaan hyvää
pahasta. Hyvä vaikuttaa häneen samalla lumousvoimalla kuin kauniskin;
hän valitsee hyvän vaan _senvuoksi_, että se on hyvää ja hän valitsee
sen, seisoessaan siveellisyyden korkeimmalla asteella, ollenkaan
ottamatta lukuun yksityisiä etujaan, niin, varsin usein aivan
ilmeisesti oman onnensa vahingoksi. Se on tämä ihmisen luontoon
istutettu määräys täyttää hyvän aatetta -- ehdottomasti ja kaikissa
olosuhteissa -- jota me nimitämme Jumalan tahdoksi.
Eikä siinä voi ollakaan mitään pahaa, että me kutsumme hyviä
vaikutuksiamme jumalan tahdoksi, kunhan vaan kerran käsitämme asian
oikein. Sillä jos minä teen jotain ainoastaan alistuakseni jonkun
toisen tahdon alle, silloin ei tahtoni enää ole omani, vaan toisen;
vastuunalaisuuteni heikontuu ja tekoni arvo riippuu vaan saamani käskyn
hyvyyden arvosta; ansio siitä on oikeastaan sen, joka minua käski ja
joka määräsi tekoni.
Mutta toinen asia on, jos hyvä on ehdottomasti mieluista, niin että
jokainen, joka onnistuu läpitunkemaan sen sisällön ja laadun, siitä
ehdottomasti viehättyy, niinkuin kauniista musiikista. Silloin on
selvää, että se korkein olento, jota emme voi ajatella muullaisena kuin
itsenään täydellisenä hyvyytenä, ei myöskään voi pyytää eikä toivoa
(eikä myöskään vaatia) ihmiseltä muuta kuin hyvää.
Silloin tulee lopputulokseksi tämä: Jumala on käskenyt ihmisiä tekemään
hyvää _sen vuoksi, että se on hyvää_, ja ihmisten tulee _valita se sen
vuoksi, että se on hyvää_. Silloin voivat he olla varmat siitä, että
täyttävät tarkoituksensa elämässä ja että he myöskin samalla täyttävät
Jumalan käskyjä.
Sen vuoksi on lopuksi onnellisuuden oppi paljoa alempi siveellinen aste
kuin eetillinen.
* * * * *
_Sielun kuolemattomuus_.
Soldanin kanta uskonnon syntyyn ja onnellisuuden oppiin johtaa hänet
kysymykseen sielun kuolemattomuudesta, ja käsitteleekin hän näitä
toistensa yhteydessä muistiinpanoissaan. Ne sivut, joilla hän tätä
kysymystä käsittelee, kirjoitti hän taudin käsissä ja kuolemaa
ajatellen. Mietteiden hajanaisuuden korvaa niiden välittömyys:
"Loukkaannutaan tuosta yhä enemmän heräävästä epäilyksestä, mahtaako
sielu henkisenä yksilönä jatkaa elämäänsä vielä sittenkin, kun ruumis
on mennyt kaiken maailman tietä, loukkaannutaan siitä epäilyksestä,
että usko sielun ikuiseen olemassa oloon perustuu enemmän kuoleman
pelkoon kuin haluun elää ikuisesti."
"Tämä kuoleman pelko on sangen yleinen sekä villikansoissa että
sivistyneissä, mutta näkyy jotenkin yleisesti perustuvan eräihin
refleksioneihin, jotka eivät tosin pääse selvyyteen itsetietoisuudessa,
mutta sentähden kuitenkin tekevät tunteen voimakkaammaksi -- niin, ehkä
sitä voimakkaammaksi kuta hämärämpi refleksioni on."
"Näyttäytyy nimittäin, että tämä muuten niin tavallinen kuoleman pelko
katoaa tai kokonaan voitetaan eräissä tapauksissa, esim. kun sotaväen
osasto hyökkää eteenpäin, tai kun jalot ihmiset oman henkensä uhalla
pelastavat toisten henkeä, tai kuu julmat villit taistelevat vihollisia