Aatteiden mies: Piirteitä August Fredrik Soldanin elämästä - 24

yhä vielä harjoittaa, kun ei alistu laillisiin suhteisiin toisiin
kansoihin nähden, kirjoittaa Soldan hiukan pistävästi, ett'ei hänen
viisautensa sota-asioissa ulotu tätä rauhan aatetta kauvemmas. Hän on
niin sydämmellisesti yhtä mieltä Kantin ja varsinkin Herbartin kanssa
rauhan ja oikeuden merkityksestä, että hänet valtaa jonkinlainen inho
kaikkia keskusteluja kohtaan siitä, miten sotatyö on parhaalla tavalla
toimitettava. "Sinä siis ymmärrät ett'en minä suinkaan kykene tätä
asiata mitenkään valaisemaan. Mutta jos sinä, tuttavallisen keskustelun
muodossa tahdot kuulla, kuinka nämä yksityiset mielipiteeni, joihin
filosoofinen vakuutukseni tietysti on painanut leimansa, ovat
muodostuneet, niin antaisin minä sinulle melkein tämäntapaisen
selityksen":
"Oikea, missä ja milloin se esiintyneekin, on pohjaltaan siveellinen
aate. Väärät teoriat ovat moraalin alalta poistaneet oikean, väittäen
sen kuuluvan eri alalle. Niin teki yksin Kantkin. Muut sitäkin enemmän
harhautuneet ovat Kantin kanssa sivuuttaneet siveelliset aatteet ja
asettaneet oikeusopin siveysopin sijaan, selittäen, että 'oikeata on
se, mikä onnistuu', s.o. mikä onnistuu päästä voitolle historiassa;
jota vastoin ero hyvän ja pahan välillä on toisarvoinen asia, joka
korkeintaan koskee yksiköitä, eikä sitä vastoin 'yleistä henkeä' --
esim. kansaa. Niin on absoluutisen aatteen oppi julistanut. Kant seisoi
tienhaarassa ja hänestä erosi kaksi tietä kahteen päinvastaiseen
suuntaan. Toinen oli (Hegelin) idealismi, joka meni ulos kaikkeen
maailmaan ja opetti kaikkia kansoja ja perehtyi pohjolaankin. Toinen
oli Herbartin realismi, joka vielä tänäkin päivänä on tuntematon
vierailla mailla ja rauhallisesti odottaa tulevaisuuttaan omassa
maassaan. Mutta tämä Herbart, joka ollen Kantin vertainen
itsenäisyydessä, mutta nöyrästi kutsuen itseään varsinkin etiikassa
Kantin oppilaaksi, koska hän Kantin kanssa hylkäsi onnellisuuden opin,
löysi mitä Kant ei ollut nähnyt: _siveellisten aatteiden olemassaolon
ja merkityksen_."
"Jo Kant lausui nuo kuolemattomat, vaikkakin vielä kovin vähän huomioon
otetut sanat: 'Ei ole maailmassa mitään, niin, ei edes sen ulkopuolella
mitään, jota ilman rajoitusta voisi ajatella hyväksi paitse hyvä
tahto', ja hän näki selvästi, että ero hyvän ja pahan välillä on
absoluutinen eikä relatiivinen. Kaikkinainen tahdon ilmaus on nimittäin
aina _joko_ hyvä _taikka_ paha; tai on se siveellisesti yhdentekevä,
jolloin sillä etiikan kanssa ei ole mitään tekemistä. Mutta Kantin ei
onnistunut näyttää, missä tämä ero on olemassa. Hänen maailmankuulu
'kategoorinen imperatiivinsa', joka järjen nimessä käskee: 'sinun
pitää!' ja hänen vastauksensa kysymykseen: '_mitä_ minun pitää', joka
kuului: 'ole vapaa', 'ole mallikelpoinen' j.n.e., olivat kyllä oikeita,
mutta jättivät asian selvittämättömäksi, niinkuin se muutamia
viittauksia lukuunottamatta oli ollut vuosituhansia."
"Miltä nyt näyttää tuo hyvä tahto täydellisenä vastakohtana pahalle? --
se on nyt elinkysymyksemme. Mitä minun pitää, että tahtoni olisi vapaa
ja että se varmuudella voitaisiin julistaa mallikelpoiseksi?"
"Vastaus tähän on Herbartin kuolematon keksintö. Sen vastauksen antavat
meille siveelliset periaatteet, jotka johtuvat siitä ihmisen sielussa
olevasta ominaisuudesta, että hän tahtonsa ilmausten johdosta voi
tuntea joko mielipahaa tai mielihyvää, saada niistä osakseen joko
kiitosta taikka moitetta. Tällä tavoin lausuttu tuomio on ehdoton eli
toisin sanoen ihmisen omasta tahdosta riippumaton."
Nämä tahdon ilmaukset voidaan nyt Herbartin mukaan n.s. laskea viidellä
sormella. Ne ovat seuraavat:
1) Tahdon sopusointu meidän oman ymmärryksemme kanssa. Tätä aatetta,
jota myöskin on kutsuttu omantunnonmukaisuudeksi, rehellisyydeksi y.m.,
nimittää Herbart _sisällisen vapauden aatteeksi_, osoittaakseen sillä
hyvän tahdon riippumattomuutta _kaikesta_ muusta kuin omasta
vakaumuksestamme siitä, mitä meidän pitää, s.o. riippumattomuutta sekä
ulkonaisista että sisällisistä vaikutuksista päinvastaiseen suuntaan,
niinkuin palkinnon toivosta, rangaistuksesta, himoista j.n.e. Tämä aate
on absoluutisesti hyvän tahdon ensimmäinen ja välttämätön ehto, mutta
_ei ainoa_. Se ei näet anna mitään osviittaa siihen _mitä_ meidän
pitää. Siihen tietoon tullaksemme täytyy omantuntomme siveellisesti
kehittyä ja se tapahtuu omaksumalla muut siveelliset aatteet. Niitä on,
lähinnä sisäisen vapauden aatetta:
2) Tahdon voima eli tarmon aate, jota Herbart kutsuu _täydellisyyden
aatteeksi_ ja jonka mukaan voimakkaampi, täyteläisempi,
perinpohjaisempi tai yleensä ulkonaisesti täydellisempi tahdon ilmaus
aina herättää suurempaa tyydytystä kuin heikompi ja vaillinaisempi.
Tämän aatteen ihanne, sen korkein kehitysaste on kaikkivaltius. Mutta
ei tämäkään aate vielä anna tietoa siitä, mitä meidän pitää tehdä,
ainoastaan, miten meidän pitää, eli toisin sanoen, että meidän pitää
toteuttaa se, mikä hyvää on, niin täydellisesti, voimakkaasti ja
perinpohjaisesti kuin se meille on suinkin mahdollista.
3) _Hyväntahtoisuuden_ aate eli määrätyn tahdon antauminen toimimaan
toisen henkilön onneksi. Se on puhdas, silloinkun se on vapautunut
kaikista syrjävaikuttimista, jotka tarkoittavat omaa etua, olkoon
sitten läheistä tai kaukaista. Myötätuntoisuus ei vielä semmoisenaan
ole hyväntahtoisuutta, vaikkakin se sitä usein kyllä tukee. Puhdas
hyväntahtoisuus on ja tulee sen olla todellista tahtoa. Myötätuntoisuus
ei ole mikään vapaa tahdon ilmaus, ainoastaan tahdoton mielenliikutus.
Sillä ei siis itsessään ole mitään siveellistä arvoa. Ei myöskään voi
myötätuntoisuus ilman muuta täyttää hyväntahtoisuuden korkeinta käskyä:
rakastakaa teidän vihamiehiänne. Rakkaus on meidän kielemme käytännön
mukaan ei ainoastaan monikäsitteinen ja siis valitettavasti eksyttävä,
vaan myöskin suorastaan sopimaton nimitys hyväntahtoisuudelle, joka
yksinään on se, mitä kristinusko tarkoittaa. Minä voin vihata ihmistä,
jonka ominaisuudet ovat minulle vastenmieliset. Ihmisen voimissa ei ole
välttää vihaa esim. varkaita ja pettureita kohtaan, sillä tahdon
ilmausten ominaisuudet siirtyvät sielutieteellisten lakien mukaan
välttämättä niihin, joista ne ovat lähteneet, olkoon sitten asiaan tai
henkilöön. Mutta tämä viha ei estä minua millään tavalla osoittamasta
samoja henkilöjä kohtaan mitä puhtainta hyväntahtoisuutta. Epäilemättä
on pyhän mestarimme oppi ymmärrettävä ainoastaan tällä tavalla. Me
tarkoitamme, niinkuin hänkin, _hyväntahtoisuutta_, mutta puhumme
rakkaudesta, suureksi vahingoksi asialle.
4) _Kostannan eli palkitsemisen_ aate sisältää sen, että hyvä ja paha
vaativat kostantaa niin paljon kuin mahdollista samassa mitassa.
Siellä, missä ei niin tapahdu, syntyy siveellistä mielipahaa. Tämä aate
edellyttää osaksi korkeampaa astetta siveellisessä kehityksessä kuin
hyväntahtoisuus, joka alkaa jo aarniometsissä ja äidinrakkaudessa.
Mutta suorittamaton kiitollisuuden velka, samoinkuin rankaisematon
pahateko painavat jalostunutta mieltä ehdottomalla voimalla.
Hyväntahtoisuus ja käytännölliset syyt käskevät kuitenkin panemaan
_rangaistusoikeuden_, joka perustuu yksinomaan tähän aatteeseen,
yhteiskunnan käsiin. Ainoastaan siveellinen rappeutuminen voi kieltää
tunnustamasta kiitollisuuden velvollisuutta.
5:s ja viimeinen siveellinen periaate on _oikeuden aate_. Se perustuu
siihen mielipahan tunteeseen, joka siveellisen kehityksen
alkuasteillakin herää, niinpiankun _kaksi tahtoa_ samaan aikaan
suuntautuu samaan esineeseen, joka voi vaan tyydyttää niistä
toisen. Sillä sellaisessa tapauksessa syntyy taistelua ja se on
semmoisenaan vastenmielistä. Luonnollinen itsekkäisyys saattaa aina
yhteentörmäyksiin. Ei mitään rauhaa, ei mitään mahdollisuutta siihen
olisi ihmisten kesken, jos asia saisi siihen jäädä. Sentähden täytyy
_sopia säännöllisestä menettelystä_ määrätyissä uudistuvissa
tapauksissa -- välttääkseen muutoin uhkaavia taisteluita. Sääntöjä
sanotaan laeiksi ja sopimus niiden käyttämisestä on lakiin perustuvaa
oikeutta. Sen noudattaminen _on velvollisuutta_ samoista syistä kuin
_hyväntahtoisuuden tai kostannan_ noudattaminen. Mutta yhteiskunnan
käytännölliset edut vaativat alistumisen _pakkoakin_, silloinkun
siveellinen tahto pettää. Siten syntyy yhteiskunta-oikeus, sekä
siviili- että rikosoikeus, näennäisesti riippumatta siveyden
vaatimuksista, mutta todellisuudessa sen vaatimuksen pohjalla, että
taistelua on väistettävä. Se oikeus riippuu sopimuksesta s.o.
keskustelusta siveellisten periaatteiden pohjalla, tai ainakin niiden
_hyväksymisestä_, silloinkun itsevaltias on sitä säätämässä. Niin voi
siis myöskin tapahtua, että väkivalta pannaan oikeuden _sijaan_, mutta
väkivalta ei ole oikeutta vaikkakin se julistautuu laiksi -- se on vaan
väkivaltaa tai pakkoa.
"Jokainen näistä aatteista kehittyy korkeimmilleen siellä, missä tahdon
vapaus ja elävä tahdon voima esiintyvät täydellisimpinä. Se on ihanne.
Ihminen ei sitä voi toteuttaa, mutta yksityiset tahdonilmaukset voivat
sen saavuttaa ja kokonaiset luonteet voivat kohota korkealle tätä
täydellisyyttä kohti. Jos ajattelemme sen täysin toteutuneena, on
meillä siveellisenä ihanteena _pyhyyden käsite_ ja se pakottaa meidät
uskomaan olentoa, joka itse pyhästi vaatii meiltä pyrkimistä
siveelliseen täydellisyyteen."
Näin pitkälle kirjeessä Hedlundille. Eräässä toisessa paikassa kokoo
hän Herbartin etiikan sisällön seuraavaan vuorisaarnaan:
"Siveyslain summa on tämä: rakasta lähimmäistäsi omantunnon mukaisesti
enemmän kuin itseäsi ja Jumalaa ylitse kaiken. -- Elä kanssaihmistesi
ja lähinnä kansasi hyväksi, joille olet suurimmassa kiitollisuuden
velassa ja joita syntyperäsi ja kasvatuksesi kautta parhaiten
ymmärrät ja tunnet. -- Uhraa itsesi isänmaan onneksi, sillä ilman
itsensä-uhraavaisuutta on rakkaudesta puhuminen helisevä kulkunen. --
Rakkaus on puhdasta, epäitsekästä hyväntahtoisuutta kaikkia ihmisiä
kohtaan. Se vaatii sinulta rehellisyyttä ja totuutta velvollisuuksina
itseäsikin kohtaan ja kohtuutta lähimmäistämme kohtaan. Sinun ei pidä
siis ainoastaan itsesi tähden tehdä oikein, vaan myös voimaisi mukaan
vaikuttaa oikeuden ylläpitämiseksi siinä yhteiskunnassa, jossa elät,
niin, jopa koko ihmiskunnassa. Mutta kun ihmiset siveyslaista
huolimatta usein rikkovat oikeuden käskyjä vastaan, täytyy
yhteiskunnassa ylläpitää lakia, jonka mukaan ihmiset hätätilassa pakon
avulla estetään tekemästä toisille vääryyttä. Pidä sen vuoksi
yhteiskuntalakia pyhänä ja työskentele sen parantamiseksi."
"Ja kaikki tämä tulee sinun tehdä mahdollisimmalla voimalla ja
selvyydellä s.o. mahdollisimmalla täydellisyydellä."
Esitettyään näin maailmankatsantonsa ytimen ja sen vuosikymmenien
kuluessa vakaantuneen sisällön käy Soldan sovittamaan sitä siihen
kysymykseen, jonka hänen ystävänsä oli hänelle tehnyt: saako
yhteiskunta pakottaa jäsenensä pukemaan päälleen veristä paitaa? Hänen
vastauksensa on näin kuuluva:
"Minä uskon kyllä, että jokainen rakastaa omaa kansaansa enemmän kuin
muita; mutta minä en usko, että hänen, Jumalan kunniaksi, _tulee_ niin
tehdä. Patriotismi on luonnollinen vaikutin, mutta toisarvoinen, eikä
sillä ole mitään äänivaltaa siveellisten aatteiden kesken.
Hyväntahtoisuus kohdistuu kanssaihmisiimme ja ne ovat lähinnä --
nimittäin maantieteelliseltä, ja historialliselta, vaan ei
siveelliseltä kannalta -- maanmiehemme. Mutta niinkuin opetti suuri
mestarimme, niin opettaa meitä myös tieteellinen arvostelu: meidän
tulee rakastaa myöskin vihamiehiämme."
"Lienet sentähden ehdottomasti oikeassa, kun vaadit, ett'ei
asevelvollisia saa pakottaa sen kauvemmas kuin isänmaan puolustukseen.
Mutta minusta näyttää sen lisäksi, että _koko asevelvollisuutta_ ei
oikeuden mukaan voi asettaa ensimmäiseen eikä edes toiseenkaan sijaan.
Vapaaehtoisten tulisi -- ainakin minun mieleni mukaan -- lähteä ennen
muita, vaikka olisi kysymys isänmaan puolustamisestakin. Sitten
palkkasoturien, sillä on paljon ihmisiä, jotka mielellään tekevät
näinkin raakaa työtä, kunhan heille maksetaan. Mutta yhdenkään
pakottaminen, joka inhoo asiaa uskonnolliselta tai siveelliseltä
kannalta, näyttää minusta kaikin puolin raakamaiselta."
* * * * *
Se siveysoppi, jonka pääpisteet edellä on esitetty ja jota Soldan
käsikirjoituksissaan monilla selityksillä ja kehityksillä valaisee, ei
jäänyt hänelle pelkäksi teoriaksi, pelkäksi opiksi. Niinkuin jo usein
ennen olemme huomauttaneet tahtoi hän saattaa elämänsä täyteen
sopusointuun aatteittensa kanssa. Hän vaati niiden noudattamista ensin
itseltään ja sitten myöskin muilta. Sekä yksityisessä että julkisessa
elämässä tuli niiden olla ainoana ojennusnuorana. Kaikki, jotka
tunsivat Soldanin hänen vanhoilla päivillään, vakuuttavat kuin yhdestä
suusta, että suorempaa, rehellisempää ja velvollisuutensa tunnossa ja
sen täyttämisessä ankarampaa miestä ei ole ajateltavissa. Kun tuli
kysymys jostain tehtävästä, jonka hän katsoi velvollisuudekseen,
silloin täytyi kaikkien omien etujen, kaikkien lempituumain ja
mielitekojen väistyä. Hänen menettelynsä kaasulaitosta perustettaessa
on siitä yksi esimerkki. Toinen on hänen toimintansa Suomen pankin
setelien kanssa, joka monena vuotena vei häneltä sen vähänkin ajan,
mikä häneltä olisi ilman sitä liiennyt filosoofisiin töihin ja
lukuihin. Missä määrin tämä yksi ainoa suuri kysymys hallitsi häntä,
osoittaa monien muiden joukossa seuraavakin ote eräästä kirjeestä
(15 p. marrask. 1876): "Vaatimukseni, että totuuden rakkauden on oltava
ensimmäinen kaikista avuista, on vuosien kuluessa käynyt yhä
itsepäisemmäksi ja ankarammaksi. Vetäydyn siinä määrin kuin se on
suinkin mahdollista pois jokaisesta, joka ei osoita halua sitä
täyttämään."
Mutta kaikessa eetillisessä loistossaan esiintyy Soldan tehdessään
muistiinpanoja erään sisäisen taistelun johdosta, joka selviää
seuraavassa. Otettakoon se tähän, kun se paremmin kuin mitkään
tieteelliset esitykset valaisee sitä kantaa, jolla hän seisoi,
samalla kun se näyttää, millainen elävä voima hänen filosofiansa
hänessä oli.
_Syyskuun 18 p:nä 1872 klo 5.30 aamulla_.
"Kultainen aamuhetki! Epäilemättä kaikua nyt niinkuin melkein aina
niistä henkisistä ilmapiireistä, joissa olen viime aikoina asustellut."
"Se on viittaus Jumalaltani, tuolta melkein ainoalta todelliselta
ystävältäni s.o. ystävältä, joka puhuu peittelemätöntä totuutta."
"Onhan mahdollista, ett'en näe oikein, vaikka luulen näkeväni."
"Mutta yksi asia on varma kuin kallio, se nimittäin, ett'en minä tieten
tahtoen ole valehteleva itselleni -- tai niille, jotka mahdollisesti
kerran tulevat lukemaan nämä muistiinpanoni!"
"On kulunut jo vähän toista vuotta siitä kun -- sen jälkeen kun olin
alkanut parantua kovasta taudistani -- omituinen epäselvyys ja häiriö
alkoi vallata sielunelämäni."
"Vähitellen ja epämääräisesti, melkein niinkuin usva ilmassa muodostuu
pilveksi, alkoi minusta tuntua niinkuin tekoihini olisi hiipinyt jotain
sotkua, joka ei millään tavalla minulle kuulunut s.o. joka olisi ollut
minulle omituista tottumuksen vuoksi tai mistään muusta ymmärrettävästä
syystä. Tarkoitan, että minä nyt ja aina siitä pitäen kuin pääsin
täyteen kypsyyteen, joka tapahtui jotenkin myöhään, voin hyvällä
omallatunnolla torjua syytöksen siitä, että tässä olisi jäännös omasta
luonteestani. Tuo kypsyys alkaa minun kohdallani vasta 25-30 ikävuoteni
vaiheilla -- s.o. epämääräisesti v. 1842 -- jolloin minä, senaikuisen
insinööritavan mukaan, Dünaburgissa kannoin prosentteja juutalaisilta
ja urakkamiehiltä ja kavalsin kruunulle kuuluvia rakennustarpeita y.m.
-- ja v. 1848, jolloin minä kruunun kustannuksella ollessani ulkomailla
tein kaikkein suurimman siveellisen kuperkeikkani koko elämässäni --
paetessani virantoimituksestani ja _bona fide_ vastaanottamastani
luottamustoimesta. Ett'ei tuo kypsyys silloin 1848 ja vielä sittenkin
ollut kovin kehuttavaa, näkyy siitä, ettei omatuntoni ole minua
koskaan vaivannut ja vasta myöhemmin, nyt vanhoilla päivilläni olen
minä alkanut huomata siinä asiassa jotain todella huonoa."
"Kun nyt vaan muistini ja sielunvoimani riittäisivät minua auttamaan!
Tahdostani ja tarkoituksestani olen selvillä."
"Olin pormestari S.-vainajalta useita kertoja, muistaakseni kolme
kertaa, aina kun palkanmaksoaika kaasuntarkastustoimestani lähestyi,
saanut yksityisenä lainana etukäteen 25-50 ruplaa. Palkka, 250 ruplaa,
maksettiin näet kerta vuodessa ja suoritus tahtoi aina käydä hitaasti,
ainakin minun mielestäni, kun aina olin rahapulassa. Kirjallista
kuittia ei koskaan vaadittu ja minä maksoin velkani tavallisesti samana
päivänä kuin vihdoin sain nostaa palkkani."
"Mutta _yksi_ sellainen suoritus 200 markan velasta _lykkäytyi_ jostain
minusta riippumattomasta syystä ei ainoastaan muutamia päiviä, vaan
myöskin viikkoja, jopa kuukausiakin. Pormestari lienee ollut sairaana
tai matkoilla."
"Yksi seikka tässä tapahtumassa on kuitenkin selvästi painunut
mieleeni, se nimittäin, että kun minä sittemmin -- luullakseni hra S:n
palattua kotiin -- olisin ollut tilaisuudessa jättämään hänelle rahat,
minulla -- _ei ollut niitä_. Satuin olemaan rahapulassa! -- Se oli
kiusallinen tila, johon jouduin -- siksi muistan sen niin hyvin."
"Emme tavanneet toisiamme pitkiin aikoihin. Hän oli sairas, matkusti
vielä kerran pois, muistaakseni. Näin hänet sitten ylipäätään vaan pari
kertaa kadulla, jossa hän käveli halvattuna."
"Olin liiaksi kömpelö, liiaksi hämilläni käyttääkseni tilaisuutta --
enkä ollut tullut mihinkään sisälliseen selvyyteen asiassa, kun eräänä
päivänä luin lehdistä, että pormestari S. oli kuollut."
"-- -- -- Tämän asian arin kohta oli nyt siinä, että minä siis
vähitellen olin onnistunut _nukkua_ velvollisuuteni täyttämisestä. Sen
sijaan, että edes heti kuolinilmoituksen luettuani olisin ottanut
päättävän askeleen ja ilmoittautunut velalliseksi, veltostuin minä ja
odottelin jotain tointa kuolinpesän puolelta. Tässä ei tietysti ole
kysymys mistään laittomuudesta. Yleinen lakihan käskee jokaisen
valvomaan oikeuksiaan ja tekee yleensä eron vaan oikean ja väärän
välillä. Mutta tässä on kysymys hyvästä ja pahasta. Tässä on kysymys
siitä, mistä ihmiset lausuvat arvostelunsa _vetoomatta yleiseen lakiin_
s.o. ainoastaan ihmisyyden mittakaavan mukaan. Ja tämän mittakaavan
mukaan olin minä menetellyt _häpeällisesti_."
"Jumala, joka katsoo ihmisten sydämmiin, tietää kuitenkin, että
vaikuttimeni tällä kertaa eivät olleet huonot, ainoastaan heikot ja
epäselvät. Hän tietää, että se oli rahapula, eikä mikään halu vetäytyä
maksamasta, joka ensin aiheutti viivytyksen, mutta että se sittemmin ei
ollut edes rahan puute, vaan rohkeuden puute eli toisin sanoen aseman
tukaluus, joka ylläpiti heikkouttani ja sai minut odottamaan ikävän
asian ratkaisua -- kädet ristissä!"
"Huono muistinikin vaikutti, että vaan silloin tällöin ja ohimennen ja
epäselvästi muistin koko asian, kunnes viime kesänä tautivuoteella
jouduin sitä tarkemmin miettimään. Sittemmin on minua usein vaivannut
ajatus, että olen menetellyt alhaisesti, mutta mitään keinoa siitä
puhdistuakseni en sokeudessani löytänyt. Vaan tänään luulen sen
kuitenkin löytäneeni. Tänään on Jumala vihdoinkin siunannut mieleni
valonkipinällä. Herätessäni salamoi seuraava ajatus mielessäni:"
"'Kas niin! -- _Filosofian_ avulla et onnistunut tunkea asian ytimeen:
mutta tunteesi ei ole pettänyt sinua.'"
"Käy tosin kipeästi itsekkääseen mieleen, kun täytyy ryhtyä
itsesyytökseen! Ja kuitenkin oli se juuri se kultamurunen, jonka tänään
löysin."
"En ollut nimittäin tähän päivään saakka tuntenut mitään oikeata
omantunnon moitetta. Jumala kyllä näkee, ajattelin tähän saakka, että
menettelyni ei ollut mikään tulos epäpuhtaista vaikuttimista. Nyt sitä
vastoin aloin todenteolla epäillä juuri tuota puhtautta. Huomasin,
ett'en tiennyt, oliko S. vainaja edes merkinnyt kirjaan puheena olevan
menoerän, niin, ett'en edes pitänyt sitä todenmukaisena ja että siis
olettamiseni velan uloshakemisesta hänen kuoltuaan lepäsi mitä
höllimmällä pohjalla."
"Kunnon miehenä olisi velvollisuuteni ollut olla odottamatta
velkomista, sillä olinhan minä saanut rahat ainoastaan etukäteen
palkastani."
"Tänään selvisi minulle nyt kaikki tuo. Heti herätessäni tuntui minusta
niinkuin olisi pitkällinen ja pimeä pilvi nukkuessani häipynyt. Ja minä
päätin heti pitää kiinni tuosta valopilkusta."
"Siitä on seurauksena kysymys: Kuinka on minun meneteltävä saadakseni
asian korjatuksi? -- Sillä korjattava se on -- viipymättä -- vaikka
minun pitäisikin istua vapaaehtoiseen mustaanpenkkiin."
"_Syyskuun 20 p:nä klo 5 aamulla_. -- Ajattelin vainajan veljeä
valtioneuvosta."
"Asia olisi kai järjestettävä hänen kauttansa. Mutta me emme ole
tuttuja! Mutta miksi en sitten tunne häntä enkä muitakaan? Miksi ovat
kaikki minulle vieraat? Syy ei voi olla kaikissa, sen täytyy olla
_yhdessä_ -- ja silloin tietysti siinä, joka elää kuin metsässä kolottu
puu, liiaksi sisäänpäin."
"Mutta täytyykö minun sitten välttämättä istua mustaa penkkiä kenenkään
edessä? jos S:n perhe olisi varaton, niin voisin ehkä nimettömässä
kirjeessä lähettää nuo viisikymmentä ruplaa ja sopia loput Jumalan
kanssa; vai kuinka? -- Hm! Ehkäpä vielä odottaa heiltä hiljaisen
kiitoksen siunausta kaupan päälliseksi?"
"Kurjia kuvitteluja! Onhan selvää kuin päivä, että kaikissa tapauksissa
persoonallinen välitys on välttämätön. Tämä huomio, joskin hiukan
katkera, on tämän aamun kullanmurunen herätessäni."
"Syvällä jokaisen ihmisen sisäisen elämän pohjassa on olemassa --
ell'ei hän elä täydellisessä luonnontilassa, -- ainakin hämärä tunne
tai aavistus korkeammasta maailmanjärjestyksestä, joka hallitsee
onneamme, kohtaloitamme. Jos me jossain määrinkään osaamme ymmärtää ja
tuntea sen suuremmoista yhteyttä, emme voi olla tuntematta
itseämme siinä pieniksi ja heikoiksi raukoiksi, mutta itse tämä
maailmanjärjestys on katoamattoman voiman ilmiö -- kaikkivaltias
olento. Uskomme kautta tuohon olentoon saa elämämme arvonsa ja
merkityksensä, niinkuin ihminen heikkoudessaan löytää tässä uskossa
turvansa ja johtonsa korkeimpaan päämääräänsä."
"No niin, minä puhun sinusta ja sinun kanssasi, Jumalani!"
"Sinä käsittämättömän suuri, jonka olentoa minä joskus, filosoofien
eksyttämänä, olen luullut voivani nähdä kirkkain ja selvin piirtein!"
"Mutta miksi haen minä nyt ihmisen välitystä Jumalan ja minun välisessä
asiassa? Siksi, että minä kalpaan korvarippiä ja synninpäästöä, sillä
minä olen tehnyt häpeällisen teon. Että se on tapahtunut velttoudesta,
heikkoudesta, ei ole mikään puolustus. Siveysoppi käskee juuri olemaan
voimakas, kun on kysymys oikein tekemisestä. Mutta nyt on niin, että
tuo teko on tehty ja vaatii oikaisua. Se taas voi tapahtua ainoastaan
uuden teon kautta, joka on oikea ja muuten omansa kumoamaan edellisen
vaikutuksen. Ja siihen tarvitaan, asian luonnon mukaan, ainakin
_kaksi ihmistä_."
"Jumala katselee tätä tekoa kolmantena, ja tämä ajatus antaa minulle
voimaa voittamaan sen häpeän tunteen, joka niin kauvan on sitonut
kieleni ja masentanut mieleni." -- -- -- -- --
"Tällä tavoin luo yksi esimerkki omasta elämästäni kirkasta valoa
yhteen siveysopin pääkysymyksistä." -- -- -- -- --
"P.S. illalla: Puolen päivän aikaan tapasin valtioneuvos S:n eräässä
puodissa. Olin jo pyytämässä lupaa saada puhutella häntä. Mutta sydän
alkoi tykyttää rinnassani ja minusta olivat aika ja paikka
sopimattomia. Tunsin kuitenkin, että minä kohta olisin valmis."
"_Syyskuun 21 p:nä klo 5.30_. -- On niinkuin jo paljas päätös tehdä sen
mukaan kuin katsoo oikeaksi soinnuttaisi sieluni sisäiseen rauhaan ja
onneen."
"Jumalaa kutsun minä tässä asiassa ainoastaan todistajaksi, mutta
kuitenkin päätodistajaksi."
"En pyydä Häneltä mitään armoa, sillä se maailmanjärjestys, jonka synty
Jumala on minun silmissäni, tuo ihmeellisen täydellinen maailma, on
_täynnä_ sitä armoa, jota tarvitsen. Jumalan olento on minulle
arvoitus. Mutta kun minä välistä aivan vaistomaisesti koetan tehdä
itselleni selkoa hänen suuruudestaan, niin en voi löytää mitään sijaa
sille käsitteelle, että Jumala voisi _vihastua_ tai muuten esiintyä
niinkuin ihmiset epätäydellisyydessään tekevät. Ei Häntä siis myöskään
ole tarvis lepyttää tai Häneltä armoa rukoilla. Jos voisin käsittää
Jumalan _ihmisenlaisena_, en voisi ajatella häntä muuna kuin _iäti
lempeänä ja iäti puolueettomana_. Sillä Jumala on minulle kaiken
totuuden, kauneuden ja hyvyyden perikuva. Mutta nyt katson minä Jumalaa
totuuden Jumalana, totuuden alkuperänä."
"Siis _todistajaksi_, ei tuomariksi. Hänen tuomionsa on näet aina
tietty ja varma, kun omantunnon ääni puhuu. Ja me saamme aina itse
lukea sen tuomion, sillä se on selvän selvästi kirjoitettu meidän
sydämmeemme."
"Ei ollut velvollisuuteni sisältö minulle epäselvä, ainoastaan tapa
sovittaa, mitä olin huonoudessani rikkonut. Se se on, joka on maksanut
minulle kovan sisällisen taistelun, joka ei tätä kirjoittaessani ole
vielä päättynyt. Mutta jos minun onnistuu tätä tietä päästä sovitukseen
ja rauhaan, niin on se epäilemättä totuuden Jumalan työtä."
"_Syyskuun 23 p:nä klo 6_. -- Mieltäni yhä kirvelee ajatellessani, että
hetki lähenee. Uusia epäilyksiä herää vielä. Kuinka _luonnoton_ onkaan
askel, jota nyt olen ottamassa? Onko _säädyllistä_ mennä melkein
tuntemattoman henkilön luo ja esittää hänelle omantunnon vaivojaan,
joiden kuuntelemista tuskin voisi pyytää läheiseltä ystävältä? Onko se
hyväntapaista? Eikö se ole haaveilua, eikö se ole naurettavaa?"
"On se, se on naurettavaa, ainakin jokapäiväisen mittakaavan mukaan.
Jokapäiväisen elämän ei ole tapana sovittaa uskontoa täydellä todella.
Me kyllä ihailemme ja pidämme kaiken korskean hengenjalouden huippuna
Kristuksen oppia: rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi. Mutta
yhteiskuntamme jokapäiväisissä oloissa on se vaan korulause. Koetahan
vaan kerrankin tehdä siitä täyttä totta, johon tietysti kuuluu, että
lähimmäisesi olkoon kuka tahansa, ei vaan hyvä ystävä ja tuttava; kyllä
vaan joutuisit pilkattavaksi haaveilijana ja hulluttelijana."
"_Syyskuun 24 p:nä klo 6_. -- Eilen illalla kokous Seurahuoneella.
_Sanat takertuivat taas kurkkuuni_. Mitä merkitsee se? Ajattelenko
ulkona kaupungissa toisin kuin kotonani? Siltä todellakin näyttää.
Ainakin oli se eilen, niinkuin minusta tuntui, seuraus siitä
vaikutuksesta, minkä nuo 12 tyyntä, rauhallista ja ymmärtäväistä miestä
tekivät minuun. Ei kukaan heistä tekisi tai edes tarvitseisi tehdä
niinkuin minun oli aikomus tehdä. Ja niin sitä mentiin -- kukin
kotiansa."
"Vai oliko se siksi, että uusia epäilyksiä oli tulossa? Eikö se ole
ilveilyä, itseni pettämistä, että minä kutsun Jumalan todistajaksi?
Kuinka hän voi todistaa? Eihän Jumala voi ihmiskielin puhua. Hän on
äänetön ja mykkä. Hän jättää ihmisen itsensä ratkaistavaksi sen, mikä
on oikein -- tai väärin. Tuomioistuimemme valantehneine todistajineen
voivat tästä kertoa."
"Valantehneine! Kas, siinä on ehkä avain koko arvoitukseen! Miksi
vaaditaan todistajalta valaa? Siksi, että hänen puheensa olisi
yhtäpitävä hänen _omantuntonsa_, hänen salaisimpien ajatustensa kanssa.
Vaan ett'ei tälläkään tiellä _täydellistä varmuutta_ saavuteta, on
tunnettu asia. Nyt on selvää, ett'ei minunkaan haluni korvarippiin
asiassa, jossa ei ole saatavana muita todistajia kuin Jumala ja minä
itse, ole pohjaltaan muuta kuin _vapaaehtoinen puhdistusvala_. On siis
vaan merkittävä, että sanottu on yhtäpitävä syytetyn omantunnon kanssa,
joka samalla on todistajan omatunto tässä asiassa."
"Ja kun Jumala ei itse voi puhua eikä tuomari tunne todistajan
omantunnon laatua, niin ei ole jälellä muuta kuin _antaa tuomarin omin
silmin katsahtaa todistajan ajatuksen juoksuun ja tekojen vaikuttimiin
s.o. hänen omaantuntoonsa_."
"_Joulukuun 21 p:nä klo 4_. -- Taas on viikkoja kulunut, viikkoja
omituisessa, laimeassa ja kuitenkin sietämättömässä sisällisessä
taistelussa."
"Näin eilen valtioneuvos S:n etehisessä konsertista tullessa. Ratkaisun
viipymiseen oli monet syyt. Suurin niistä se, että yhä pelkäsin
tulevani naurunalaiseksi, esiintyä narrina 55 vuoden ijällä."
"Velan maksaminen ilman selitystä asian laadusta ei olisi vienyt
päämaaliin."
"Kuinka kernaasti olisinkaan ostanut omantuntoni rauhan kahden- tai
kolmenkertaisella rahasummalla, jos se vaan olisi rahalla saatavissa."