Aatteiden mies: Piirteitä August Fredrik Soldanin elämästä - 03

kirjeitä eikä muitakaan muistoonpanoja, jotka ilmaseisivat hänen
saamiaan vaikutuksia. Mutta epäilemättä puhuu hänen muistosanainsa
kirjoittaja "Helsingfors Dagbladissa" Soldanin itsensä kertomia
mainitessaan, että hän yliopiston kaksisatavuotisessa riemujuhlassa
vastaanotti syviä vaikutuksia siihen aikaan leimahtaneista uusista
henkisistä ja kansallisista harrastuksista -- vaikutuksia, jotka sitten
kestivät kautta koko elämän, samoinkuin myöskin ne herätykset
filosoofiseen mietiskelyyn, jotka pääsivät tällä matkalla hänessä
kehittymään hänen tutustuessaan täällä yksin vallitsevaan Hegelin
filosoofiseen järjestelmään ja sen moniin oppilaihin.
Palattuaan Pietariin kirjoittaa Soldan isälleen kirjeen, jossa kiittää
häntä siitä, että oli rahaa lähettämällä tehnyt tämän matkan
mahdolliseksi. Hän ei tahtoisi kymmenen kertaa 150 ruplasta tätä matkaa
tekemättömäksi. "Kyllähän se maksoi aika lailla, mutta jos milloinkaan
elämässä tahtoo uhrata jotain itsensä ja omaistensa hyväksi, niin totta
tämmöisessä tilaisuudessa."
Heränneitä isänmaallisia tunteita vahvisti matka, jonka Soldan saatuaan
virkalomaa syksyllä 1840 teki Petäjävedelle, missä eräs hänen
sisaristaan oli naimisissa pastori Handolinin kanssa. Matka kulki
Lappeenrannasta Lahteen ja sieltä Padasjoen kautta Petäjävedelle sekä
takaisin Jyväskylän ja Mikkelin kautta. Nähtävästi olivat sekä luonto
että kansa tällä matkalla tehneet Soldaniin syvän vaikutuksen, koska
hän teki tarkkoja muistiinpanoja kaikesta mitä näki sekä kirjoitellen
että piirustellen. Kun matka muutenkin on silloisia oloja ja
matkustustapoja kuvaava, tehtäköön siitä tarkempaa selkoa erään hänen
kirjeensä mukaan, jonka hän siitä veljelleen kirjoitti.
Matka alkoi Lappeenrannasta lokakuun 3 p:nä ja kulki Kaipiaisten
kautta Uttiin, josta seuraavana aamuna jatkui Kymijoen yli Kouvolan
kohdalla Anjalaan. Siellä oli pappilassa kappalaisen Enckellin
virkaanastumisjuhla, "Rob. Enckell esitti minulle rouvansa, kälynsä,
hauskan Adolf Lyran, Nikolai Åbergin, setä Fabian Wreden y.m. Pieni
aamiainen ja sitten kirkkoon, jossa Lyra ja Åberg vihkivät Enckellin
virkaansa ja jossa Enckell piti liikutettuna aika kauniin suomalaisen
saarnan. Siellä näin myöskin Wredebyn Wredet sekä Emelie Wreden ja
Rabben siviilifrakissa ja kapteeni Ridderstålen. Päivällisen jälkeen
olivat herrat aika hauskoja (naisia ei ollut saapuvilla), enin kaikista
kuidenkin uusi veljeni, tuo juttuja pohjattomasti pulppuileva Lyra,
Elimäen kappalainen, sekä Åberg, -- Seuraavana aamuna, kun oli saatu
kahvit, kahviryypyt, aamiaiset ja taas kahvit, lähdimme kaikki herrat
klo l:n aikaan kapteeni Ridderstålen luo Anjalan kartanoon, jossa
kahvia ja viiniä, ja sieltä klo 4 Ummeljoelle sahanhoitajan luo, hauska
mies, mutta en muista enää hänen nimeään, jossa kahvia ja totia. Tässä
voin kuitenkin kerta kaikkiaan sanoa, että mitä toteihin tulee, niin
tein minä niiden kanssa niinkuin hyväksi ja sopivaksi katsoin. -- Mutta
totia kaikkialla vaan tarjottiin. Piirustin kiireimmittäin kosken ja
myllyn y.m. Ja klo 5 lähdettiin edelleen Rabbelugniin. -- Herrasväki
istui yläkerran vierashuoneessa. Takassa paloi tuli -- paroonitar istui
sohvassa -- ja tyttäret (Fredrique, Julie, Mathilda, Lovisa, Miia,
kaikki Wredejä, sekä Charlotte Hornborg) työnsä kanssa sohvapöydän
ympärillä. Tunsin, että suhde heidän ja minun välillä oli jäykkä ja
vieraanlainen -- Rabbe oli teeskennellyn ystävällinen ja minusta tuntui
kuin olisi minulla ollut kahta vertaa hauskempi, jos hän olisi ollut
poissa: en tiedä oikein miksi. Jäin kuitenkin sinne yöksi Lyran kanssa
ja lähdin sieltä seuraavana aamuna -- kylmempänä noita jumalallisen
kauniita tyttöjä kohtaan kuin koskaan ennen."
Seuraavana päivänä kulki matka Vilppulan, Kausalan ja Uudenkylän kautta
Villähteen ja sitten edelleen Lahteen, Vesalaan ja Parinpeltoon.
Villähdestä Lahteen oli tie hauskaa ja kaunista, suuria mäkiä ja
laaksoja, viljeltyjä ja viljelemättömiä, pieniä järviä y.m. Lahdesta
näkyi tielle Vesijärvi korkeine ja kauniine, nyt keltaisine saarineen
ja Vesalasta lähti tie pohjoiseen ja kosketti taas paikotellen ihanaa
Vesijärveä vähää ennen Manskiven majataloa. Kurhilan majatalosta sai
Soldan hevosen, jolla pääsi vaan puoli peninkulmaa Ylä-äiniön myllylle,
missä hevosta ei miesvoimallakaan saatu tuttua pysähdyspaikkaa
sivuuttamaan, vaan täytyi hankkia uusi. Sitä odotettaessa piirustettiin
kaunis myllynpaikka. Ennen Padasjoen rajalle tuloa oli kaunis paikka,
kuin mikä pieni Punkaharju. "Nystölän ja Kauratun väli oli kauneimpia
taipalia koko matkalla. Saha ja mylly ja muita pienempiä myllyjä tien
varrella -- kaikki hauskoja paikkoja. Padasjoen kappalaisen virkatalo
jylhän metsämaan rinteellä oli ihana nähdä. Kauratussa piirustin sen
muistiini muutamilla kynän vedoilla. Saksala, Fieandt'in maatila, joka
yli peltojen ja niittyjen näkyy eräältä Päijänteen niemeltä, oli
ystävällisen näköinen; kun näin sen ja kirkon ja niityt ja järven
saarineen, niin muistui mieleeni Stenbrohult. [Linnén syntymäpitäjä.]
Olin aivan erinomaisella tuulella koko päivän, -- olin itse ohjaksissa
koko ajan -- kyytimies usein seisoi kiessien takana -- matka kulki
allegretto, sormet vaan tahtoivat olla hiukan mollassa. -- Kaurattu on
ihanalla paikalla lammen rannalla. Oli jo pimeä ja alkoi sataa hiukan;
jäin sinne yöksi ja pyysin emännän keittämään maanomenia, mutta niitä
ei ollut; ei ollut potattiakaan eikä myöskään kartohvelia ja minä jo
pelkäsin jääväni illallisetta, kun emäntä kysyi enkö pitäisi
perunoista, ja sitten keitti niitä. Kauhean suuri vadillinen potaattia
ynnä suolakala, maito, yösija ja kahvi maksoi -- 50 kopeekkaa. Puhun
tästä, kun Lappeenrannan majatalossa saa maksaa annoksesta pesuvettä 75
kopeekkaa. Vähän matkaa Kauratusta eteenpäin oli komea paikka oikealla
puolen tietä: kohtisuoria korkeita kallioseiniä, jotka kuvastuivat
tyyneen veteen. -- Sitten kulettiin Kuhmoisten kautta. Kirkko on
likasella paikalla. Valkialan majatalossa valjastettiin kaksi hevosta
vaikealle taipaleelle. Jos tahdot kuvailla mieleesi tarkkaavaisuuden
perikuvaa, niin piirusta mies istumassa rattailla ja ohjaamassa
kiristetyin ohjaksin reippaita hevosia pitkässä mutkaisessa mäessä,
jonka viettäväisyys on 45 astetta. Hämmästyin hiukan Linnanmäessä,
mutta sitten laskin täyttä laukkaa ylös kahta muuta jättiläisvuorta ja
saavuin 1 tunnin ja 25 minuutin kuluttua onnellisesti Puukkoisiin, joka
on kauniilla paikalla Pärämänjärven rannalla." -- Puolen päivän aikaan
samana päivänä oli matkamies saapunut Jämsään ja yöpynyt, ajettuaan
ohitse komean Jämsänkosken, Tervalan taloon herrastuomari Elias
Tervalan luo.
Lähtemättömästi painui tämän kansan miehen kuva hänen mieleensä,
varsinkin erään pienen tapauksen johdosta. Ajettuaan taloon pyysi hän
isäntää toimittamaan tavaroitaan katon alle. "Mitäpä noista", vastasi
isäntä, "eihän nyt tule sadetta yöksi." Se, ett'ei isäntä tullut edes
ajatelleeksikaan, että pyyntö ehkä oli tehty varkaiden pelossa, oli
Soldanin mielestä aivan suuremmoista, ja kertoi hän tapauksen
osoitteeksi kansansa rehellisyydestä, joka kerta kun ulkomaalaisten
kanssa tuli puhe Suomesta.
Tervalasta lähdettiin seuraavana aamuna kello 3 mitä ihanimmassa
kuutamossa ja saavuttiin vasta rakennettua tietä myöten Virtalan taloon
Salosen järven rannalla, johon maantie päättyi. Kahden kauniin tytön
soutamana kulettiin nyt järven yli Koskelan kylän rantaan, joka taas
piirustettiin. Kun oli astuttu kannaksen poikki toisen veden rantaan,
soudettu sen yli ja taas kulettu maisin, saavuttiin Taipaleen taloon
Petäjäveden kappelissa, josta matkan määrään, pappilaan, oli enää
jälellä vaan kaksi neljännestä. "Soudin itse mukana viimeisen selän yli
lahden pohjaan, ett'eivät tuntisi rannalta, ukko Soldanin harmaa takki
kultanappeineen oli minulla ylläni ja Neiglickin vanha vilttihattu
päässä."
"Laskin maihin kellotapulin luona, jätin saattajani matkalaukkuni
kanssa venheesen ja astuin, ollakseni oikein talonpojan näköinen,
piippu kourassa pappilaan. Pihalla tuli vastaan piika kantaen palavia
hiiliä päreiden välissä ja aikoi juosta sisään, mutta minä keskeytin
hänet. Astuin saliin. Karoliina istui keittokirjaa tutkien, sukan
neule vieressään. Hän ei nostanut päätään. Minä lähdin menemään
kyökkikammariin päin. Hän luuli minua Handoliniksi, mutta katsahti
kuitenkin taakseen; nyt tarvitsi hän puoli minuuttia selvitäkseen
siitä, ett'ei nähnyt, mutta -- sitten nousi hän ylös ja juoksi
kaulaani. Sellainen oli kohtauksemme, kyyneleet eivät päässeet kurkkua
ylemmä, sillä minä aloin heti soittaa suutani tavallista enemmän.
Handolin tuli sitten riihestä -- sain ruokaa -- kello oli 1 -- illalla
sain saunaa."
"Sunnuntaina olin kirkossa ja näin ne ihmeelliset Herran enkelit, jotka
leijailevat saarnastuolin ympärillä (Medusan päätä sen alla en
nähnyt)."
Soldan viipyi Petäjävedellä kymmenen päivää ja piirusti kirkon
vesivärillä ja muutamia "ukkoja nuttuineen ja sortuutteineen ja erään
morsiamen Handolinin vihkiessä."
Paluumatka tapahtui jyväskylän kautta. Tie Petäjävedeltä Jyväskylään
oli ihmeen kaunis ja mäkinen. "Näin tällä välillä pari kertaa noita
kirkkaan sinisiä metsiä horisontissa, joita niin usein näkee tauluissa
(Claude Lorrain) ja niin harvoin todellisuudessa. Useita kertoja näin
lampia syvällä korkeiden metsämäkien välissä, jotka näyttivät kuin
paistirasvalta padan pohjassa; taivaan kauniin värin sijasta kuvastui
niihin synkkää kuusimetsää; mutta oli se maukasta silmälle sekin."
Sen aikuisesta Jyväskylästä, tuosta silloin vasta kolmen vuoden
vanhasta kaupungista kirjoittaa Soldan:
"Tiistaina lokakuun 20 p:nä klo 6 illalla saavuin sinne. Jo pimeässä
tunsi paikan kaupungiksi. Kaikista ikkunoista loistavat tulet
todistivat, että siellä oli jonkunlaista vilkkautta. Pukeuduin ja
seurasin lankoani apteekkari Ingmanniile. Siellä 'totattiin' täydessä
touhussa: isäntä, pastori Kekoni ja provisori Amilon. Soitettiin suuta
ja ilta kului. Huoneet ovat melkein kaikki uuden uutukaisia,
pienenlaisia, mutta somasti rakennettuja. Kirkko on Petäjäveden kirkon
sisar ja tapuli myös; -- paikka on kaunis, tasangolla, ja jyrkkä mäki
menee itäisimmästä kadusta suoraan Päijänteesen. Soma maatalo luoteesen
olevalla niemellä näyttää kauniilta."
Jyväskylästä lähti Soldan Mikkeliä kohti ja saapui yöksi Ruuhimäen
majataloon. "Kuuluu asiaan, että majatalo on neljänneksen päässä
maantieltä -- sinne pääsee vaan lentämällä. Ei mitään tietä! (oletko
kuullut kummempaa?) -- ja täytyy pysähtyä torppaan tien varressa.
Siellä annettiin minua varten paras huone. Ensimmäinen, minkä täällä
kohtasin, oli ilkeä höyry paristakymmenestä maitopytystä, joita oli
asetettu lattialle happanemaan. Ensimmäinen, jonka täällä tunsin, oli
niinikään ilkeä veto ikkunaruudusta, jonka kissa 2 1/2 vuotta sitten
oli särkenyt. Reikä paikattiin paperilla ja villanyytillä, jonka
Karoliina lähetti kotiin. Annoin sitten tehdä tulen -- ja kysyin:
'onkos teillä sokeria?' -- 'Onha sitä, mutt' on vähä.' Pitkän puuhan
perästä sain sen nähdäkseni; sitä oli yhdeksi lasiksi riittävä palanen.
Mutta kahvipannua ei ollut eikä kuulunut olevan sen enemmän
kestikievarissakaan, -- vesi keitettiin padassa ja minä heitin siihen
teelehtiä -- eukko kuori nuorimman pytyn puulusikalla lautaselle --
mutta nyt ei ollut lasia eikä kuppia -- posliininen ryyppypokaali
ammennettiin täyteen pienellä jalattomalla ryyppylasilla -- ja juuri
kun minä tyhjensin toista pokaalia ja lämmitin uudelleen pataa, tuli
emäntä ja toi vielä yhden sokeripalasen, jonka hän sattumalta oli
löytänyt jostain toisesta piilosta ja niin jatkoin minä teenjuontiani
iloisin mielin -- evästä oli minulla itselläni: teeleipää ja maitoa ja
lintua. Syötyäni heittäysin Herran huomaan ja nousin ylös klo 3."
"Oli vielä aivan pimeä ja minä tahdoin käyttää tarkasti aikaani -- oli
vielä 12 peninkulmaa Mikkeliin. Suurella päresoihdulla valaistiin minut
rattaille -- ja nyt olisi sinun pitänyt nähdä retkeni kivistä tietä
myöten maantielle: pitkä mies kulki edelläni kauhean suuri päresoihtu
kädessä ja talutti hevosta ja minä istuin varsin tyytyväisenä
romantillisesta retkestäni ja kuskasin. Sitten seisoi hän vielä vähän
aikaa maantiellä ja heilutti soihtua 'hoch in seiner Linken' [korkealla
vasemmassa kädessään]. Puhelimme sitten puheliaan kyytimiehen kanssa
tähtitieteestä; hän kertoi m.m. sen hauskan uutisen, että auringon ja
kuun pimennykset syntyvät siitä, että jonkunlaiset elukat, kun niille
tulee nälkä, matelevat esiin noiden taivaankappalten sisästä, alkavat
niitä nakertaa ja peittävät ne niin, ett'eivät ne voi valaista. Mutta
hän kummasteli, mistä alnakantekijät saavat tietonsa."
Harjunmaan majatalosta lähdettäessä alkoi pyryttää lunta. Hevonen oli
kurja ja kuusivuotias poika kyydissä. "Kun olin kulkenut puolet
matkasta, 5 virstaa, oli kaksi tuntia kulunut ja minä hyppäsin alas
monessa mäessä, kun alkoi viedä taapäin. Jos sellaista olisi tapahtunut
kotimatkalla Haminasta neljä vuotta sitten, olisin minä piessyt
avuttoman pojan pahanpäiväiseksi mutta nyt nauroin minä seikkailulleni
ja ihmettelin, mihin lopulta tulisin -- ympärilläni oli pilkkosen
pimeätä lunta tuiskutti -- kylmä oli niin, että sormet kangistuivat --
eikä taloa missään -- hevonen ei lopulta liikahtanut paikaltaan. Huusin
heposelle ja sadattelin pojan isää; poika itki. Kaiken tämän kuuli
vihdoinkin muuan työmies, joka palasi metsästä maantien yli. -- Sain
hevosen Liikalan kylästä, vähän matkaa siitä, ja se hevonen oli paras
koko matkalla, ja kiidätti minut Vanhalaan."
"Emäntä oli juuri tuomassa kiehuvaa vettä 'kivivadissa' -- kun muuan
everstiluutnantti Tavaststjerna (räntmestari Heinolassa) saapui
sisarensa Marian kanssa Pieksämäeltä -- ne ajoivat vaunuissa kolmella
omalla hevosella. Kun ukko, joka oli aika hauska veikko ja sangen
sivistynyt sitä paitse, kuuli että nimeni olin Soldan, tuli hän
sedäkseni teetä juotaessa ja illallista syötäessä -- ja Maria
serkukseni. Teetä juotiin ja portviiniä -- piparkakkua, keitetyitä
potatteja ja lintupaistia (minun) ja minulla oli aika hauska
Vanhalassa. Serkku Maria jätettiin vihdoin vierastupaan ja Setä ja minä
asetuimme pirttiin vastapäätä -- hän makasi reessä ja minä sängyssä --
ja niin soitimme suutamme myöhään yöhön -- Pommerin sodasta, jossa hän
oli joutunut ranskalaisten vangiksi y.m.s. Klo 3 aamulla heräsin minä
kuumuudesta kun näin ilmielävänä Runebergin 'ömsom skådadt i ljus och
ömsom höljdt uti mörker' [vuoron valossa loistaen, vuoron pimeään
peittyen] -- eukko näet seisoi lieden ääressä ja puhalsi tulta hiiliin.
Vaikka olinkin unen horroksissa, muistui tuo mieleeni, ja kun olin
noussut ylös klo 7, pantiin tämä näky muistiin paperille."
Mikkelissä kävi Soldan avaamassa ennen mainitun sukulaisensa haudan ja
kertoo tästä tapauksesta seuraavaa:
"Iltapäivällä, lokakuun 20 p:nä menin minä haudankaivajan seuraamana ja
jälessä joukko uteliaita kaupungin porvareita perhehautaan, joksi
Mikkelissä kutsutaan erästä vanhaa kivestä tehtyä sakaristoa, joka on
vielä jälellä ikivanhasta kirkosta ja johon koko joukko (15 à 20)
ruumisarkkua on sullottu yhteen. Annoin avata lattian, joka oli tehty
irtaimista laudoista. Saapuvilla oleva seppä tiesi jotakuinkin missä
ukko Soldan lepäsi, ja sattuma teki, että me ihan ensiksi avasimme
isoisäni isoisän veljen arkun. Kirjoitin muistoon, mitä oli kirjoitettu
läkillä kannen sisäpuolelle (ihmeellistä kyllä ihan isän käsialalla)
nimittäin: _Hans H. Soldan Född År 1686 d. 3 maj Död år 1758 d. 31
januari_. -- Sitten aloin lähemmin tarkastella ukkoa ja mitä tunsin,
oli todellakin ihmeellistä. Tunsin, että Hansin nenä oli kova kuin puu
ja että peruukki oli lujasti kiinni. Hän lienee ollut kovasti
velkaantunut eläissään tai on Delacroix'n kohtalo syyttä häntä
kohdannut -- mutta kivettynyt hän oli ja päällä maan hän makasi.
Käärinliina oli kuitenkin vähän, ei paljon mädäntynyt. Sotahansikkaat à
la Charles douze samoin. -- Piirustin ja sain hänet näköiseksi, tuon
aikoinaan nähtävästi reippaan pojan."
Ihailtuaan vielä matkaa jatkaessaan näköaloja Ristiinaan menevältä
tieltä ja käytyään Raahelinnan raunioilla, saapui Soldan viimein
lokakuun 25 p:nä kotiinsa Lappeenrantaan pitkältä matkaltaan.
Kaikesta päättäen oli matka häntä suuresti virkistänyt, näyttänyt
hänelle, joskin vaan syysvalaistuksessa, pienen osan Suomen ihaninta
maata, jota hän siihen saakka oli vaan vähän tuntenut, mutta jota hän
nyt taiteilijan silmillä tarkasteli ja ihaili. Valitettavasti ovat sekä
matkalla tehdyt luonnokset että sittemmin niiden mukaan täydennetyt
tarkemmat piirustukset joutuneet hukkaan. Mutta päävaikutus siitä, mitä
hän oli nähnyt, on säilynyt tämän matkakirjeen loppusanoissa:
"Sverige, säger jag tili slut,
Är det bästa Gud har skapat,
Jag ej land begapat,
Om jag vetat det förut."
[Ruotsi, sanon lopuksi,
on parasta, mitä Jumala on luonut.
En olisi muita maita ihaillut,
jos sen olisin ennen tietänyt.]
"Nämä Wallenbergin säkeet johtuivat mieleeni ja nyt vasta käsitän, mitä
hän niillä tarkoitti. Kyllä on varmaa, että se, joka ihailee vieraita
maita välittämättä omasta maastaan -- meidän maastamme -- se menee
mertä edemmä kalaan."
Vieraille maille täytyi hänen kuitenkin kohta lähteä. Loppupuolella
vuotta 1840 komennettiin Soldan näet ensimmäiseen varsinaiseen
virkaansa Dünaburgiin.


3.
Insinööriupseerina Dünaburgissa.

_Sietämättömiä oloja. Valtion varas. -- Kaipausta parempiin oloihin.
-- Tahtoisin oppia ajattelemaan. -- Lohduttava kirje isälle. --
Alakuloisuutta ja sisällisiä taisteluita. -- Ormuz ja Ahriman, --
Vänrikki August Tavaststjerna. -- Frans Liszt. -- Käynti Afzeliuksen
luona Wendenissä. -- Siirtyminen Pietariin_.
Saatuaan vihdoinkin määräyksen varsinaiseen virantoimitukseen, lähtee
nuori upseeri reippain ja kevein mielin ajamaan kolmivaljakolla
Itämeren maakuntain lakeuksia, mukanaan pitsentti, joku venäläinen
Nikolai.
Tammikuussa 1841 saapuu hän siten Dünaburgiin.
Dünaburg on linnoitettu kaupunki Vitebskin kuvernementissa Liettuassa,
vuolaan Väinäjoen pohjoisrannalla noin 10 penikulmaa vanhasta Riiasta
Kuurinmaan rajalla. Kaupunki oli siihen aikaan juutalaispesä, jonka
asukkaista vaan pienempi osa oli venäläisiä, puolalaisia ja
saksalaisia. Paitse näitä oli siellä ruotsalaisia ja suomalaisiakin
niin paljon, että heitä varten oli olemassa suomalainen pappikin.
Suomalaisten joukossa oli myöskin vankeja, joita käytettiin
linnoitustöihin. Sotajoukossakin tapasi Soldan suuren joukon
suomalaisia, melkein kaikki niitä, jotka v. 1832 olivat myyneet itsensä
sotamiehiksi ja joita kasakkien avulla kuletettiin maasta.
Tultuansa Dünaburgiin sai Soldan asuntonsa vanhassa luostarissa eräässä
entisessä munkin kammiossa, jonka hän sisusti itselleen niinkuin hänen
erääseen kirjeesensä piirtämästä kuvasta näkyy.
Alussa oli hän asemaansa hyvinkin tyytyväinen, etupäässä siitä
syystä, että sai olla työssä. Nuori luutnantti pantiin palvelemaan
kansliassa ja piirustuskonttorissa ja sai kohta tavallista
huomattavamman tehtävän: kustannusehdotuksen laatimisen vedenpäällistä
siltaa varten leveän Väinäjoen poikki. Saatuaan ehdotuksensa valmiiksi
oli hänellä toivoa päästä siltaa rakentamaankin. Se toivo ei kuitenkaan
toteutunut, yhtä vähän kuin toinenkaan suurista korjaustöistä
luostarissa. Tämä työ annettiin eräälle "vanhemmalle", mikä oli
Soldanin mielestä ilmeinen vääryys. Samalla siirrettiin hänet kesällä
1841 Vilnaan, jossa viipyi vuoden loppuun, johtaen siellä kesänaikana
maanmittaus- ja kartoitustöitä sekä tehden ehdotuksia linnain
parantamiseksi, kaikki esimiestensä mieliksi. Palattuaan Vilnasta
Dünaburgiin ryhtyi hän taas entisiin toimiinsa, jotka olivat osaksi
kansliatöitä, osaksi rakennus- ja korjaustöitä. Muun muassa sai hän
kesällä 1842 rakentaakseen lähellä kaupunkia olevaa kesäleiriä varten
siinä tarvittavat parakit, sekä suuren hospitaalin korjatakseen. Näitä
ja samanlaisia töitä kesti sitten koko Dünaburgissa oloajan.
Eivät ne kuitenkaan tekijäänsä pitkän päälle tyydyttäneet, niinkuin
hänen kirjallisia, taiteellisia ja tieteellisiä taipumuksiaan
lukuunottaen helposti voi ymmärtääkin. Näihin harrastuksiin ei hän
tavannut vastakaikua ainoassakaan henkilössä.
Mutta vielä suurempaa tyytymättömyyttä herättivät hänessä olot yleensä,
käyden lopulta niin sietämättömiksi, että hänen täytyi ne jättää.
Millaiseen maailmaan hän oli joutunut, sen voi päättää seuraavasta
arvostelusta, jonka hän antaa kirjeessä 24.6.41: "Ihmiset täällä ovat
yleensä niin mitättömiä ja kurjia, ett'en viitsi heistä pitemmältä
puhua. Menetin luostarini ja sain toisen toimen -- 'puhdas peli ja
puhtaat aseet, se on kuitenkin se aisa, joka kestää', sanoo isä. Vaan
voi välistä olla hyödyksi elää roistojenkin keskellä."
Ja jonkun aikaa myöhemmin kirjoittaa hän vastamainitun Vilnaan
siirron johdosta mystilliset sanat: "Minut siirretään yhtäkkiä Vilnaan.
-- Huomenna odotetaan kenraaliluutnantti Geroita taas tänne
tarkastusmatkaltaan Venäjällä -- ja silloin minun pitää olla poissa."
Mistä tässä oli kysymys, se selviää Soldanin myöhemmistä
muistiinpanoista näiltä ajoilta. Samassa elämäkertansa katkelmassa,
jossa hän puhuu noista ennen kerrotuista näpistelemisistään lapsuutensa
aikana ja poikavuosinaan, on seuraava kuvaus juuri näiltä Dünaburgin
ajoilta:
"Varsin omituista on nyt (40 vuotta myöhemmin) muistella silloisessa
insinöörikunnassa vallitsevaa ajatustapaa. Linnakomennossa vallitsi
täydellisesti järjestetty varkausjärjestelmä. Urakoitsijat olivat
yksinomaan _juutalaisia_, toinen suurempi roisto kuin toinen. Kaikki
olivat he samalla sekä ystävällisissä että kireissä väleissä upseerien
kanssa -- sillä viimemainittujen täytyi tavallisesti tarkoin valvoa
'oikeuksiaan', ett'eivät juutalaiset saisi heitä petetyiksi heidän
'laillisiksi' katsomiensa osuuksien saamisesta ruunun varoista.
Yleisenä ja ammoisista ajoista voimassa olevana sääntönä oli,
että urakoitsija upseerikunnan yhteiseen kassaan maksoi 10 %
urakkasummasta, joka senvuoksi aina jo alusta laskettiin 10 %:ia
suuremmaksi kuin urakan korkein oikeuden mukainen määrä. Mitä tämä voi
merkitä, siitä saa käsityksen, kun tietää, että upseeriston tulot
voivat nousta 40,000 markkaan vuodessa ja että upseerien luku oli 10 à
15."
"Mutta myöskin suoranaisia sopimuksia tehtiin juutalaisten kanssa ja
viekkaimpain upseerien onnistui tätä tietä, jos vaan osasivat pitää
puoliaan juutalaista vastaan, kiristää häneltä tätä laillista
prosenttia paljoa enemmänkin -- jonka hän tietysti piti omina hyvinään
-- eivätkä sitä toverit panneet ollenkaan pahakseen, päinvastoin vaan
ihailivat merkkinä ammattitaidosta."
"Tuntuu melkein uskomattomalta, että niinkin sivistyneessä, nimittäin
tieteellisesti sivistyneessä upseerikunnassa noin äärettömän suuri
siveellinen turmelus voi saada sijaa, Pidettiin vanhana ja kunnioitusta
ansaitsevana lakina sitä, että jolla on tilaisuus ruunua varastaa, hän
tehköön se. Mitään häpeätä se ei tuottanut eikä näissä hommissa
ujosteltu käskynalaisia neljännesmiehiä, työmiehiä ja juutalaisia
enemmän kuin toisiaankaan."
"Erään kerran olin minä mukana erään suuremman summan kantamisessa,
jonka juutalaiset olivat maksaneet. Meitä oli kolme upseeria, jokainen
omilla rattaillaan, ja oli meillä kullakin pari säkkiä hopearuplia
kärryissä. Säkit sijoitettiin päällikön luo, joka asui esikaupungissa,
sieltä sitten kohta jaettaviksi. Mutta sillä kertaa sattuikin niin
hullusti, että päällikkö, salaliitossa viekkaan nuoremman puolalaisen
upseerin kanssa ei pannutkaan jakoa toimeen! Kun häntä asiasta lopuksi
mitä ankarimmin ahdistettiin, väitti hän, että herrat jo olivat saaneet
osansa sadosta (jonka hän tiesi valheeksi)."
"Samalla tavalla sanottiin muidenkin päälliköiden menetelleen, kun niin
sopi. Mutta juutalaisia nylettiin sitä hävyttömämmin."
"Raaka-aineista, joita luonnossa vastaanotettiin makasiineista, myytiin
kaikki, mitä ei työssä tarvittu, tovereille, jotka niitä tarvitsivat.
Ja paljoa vähemmällä voitiin tulla toimeen siten, että varsinkin
korjaustöissä merkittiin tekemättömiä tehdyiksi."
"Erityisen kuvauksensa ansaitsee se, miten minä korjasin hospitaalin
katon uusilla rautalevyillä ja uudella maalauksella -- hyvä jos 15
uutta levyä pantiin useasta sadasta merkitystä. Tästä syntyi tarkastus.
Mutta katto maalattiin kiireen kautta ja ajutantti, joka toimitti
tarkastuksen katolla, luki toista sataa uutta levyä vähälle aikaa.
Sillä oli se asia selvitetty. Mutta hospitaalin päällystö oli kai
vakuutettu siitä, että ruunun taloudessa kaikki lopulta käy oikein päin
ja että enempi kovistus ei mitään auttaisi. Mutta plootut olin minä
myynyt eräälle toverille polkuhinnasta."
"Mutta vielä kuvaavampi, psykoloogiselta kannalta katsoen, oli minun
aivan ensimmäinen tehtäväni Dünaburgissa, suurenlainen työ, jossa minä
kuitenkin asioihin perehtymättömänä olin päällikköjeni johdettavana.
Oli rakennettavana suuri arsenaali, kaksikerroksinen, hyvin suuri
kivirakennus, holvimaisine läpi rakennuksen kulkevine työhuoneineen.
Seinät ja katto olivat jo valmiit minun tullessani paikkakunnalle. Sain
tehdäkseni lattian paikalleen panemisen alikerrassa. Kustannusarviossa
oli määrätty, että 4 jalkaa maata olisi kaivettava pois ja tiukkaan
poljettua täytettä savesta ja hakatusta kivestä sijaan pantava.
Jalkaväkeen kuuluvia sotamiehiä käytettiin maan kaivamiseen ja
poisviemiseen säkeissä, jotka tyhjennettiin suureen kokoon ulkona. --
Minun määräykseni kuului: että minä haudan syvyyteen nähden voisin
antaa urakoitsijalle jotain helpoitusta -- _jos hän sen ansaitseisi_."
Ja juutalainen, joka tiesi olevansa tekemisissä keltanokan kanssa,
suostui maksamaan niin ja niin paljon, jos vaan ei täydettä tehtäisi
sen ja sen syvemmäksi. Maksupäivä oli jo määrätty ja samoin työn
alkaminen, mutta juutalainen viivytteli suoritustaan viekkaudella, joka
voittaa kaiken, mitä ihmisjärki muutoin voi kuvitella. Juttu päättyi
lopuksi siten, että lattian syvyys tuli vaan 1 à 2 jalkaa ja että me,
minä ja mikäli tiedän myöskin päällikkö, saimme pyyhkiä suutamme.
Parasta kaikesta oli se, että sotamiehet saivat yhteen aikaan kantaa
maata takaisin arsenaaliin, koska juutalainen oli asettanut maksonsa
riippuvaksi haudan syvyydestä ja hautaa jo oli kaivettu syvemmälle kuin
sovittu oli.
Semmoisia olivat olot, joihin Soldan yhtäkkiä oli joutunut
melkein suoraan Helsingistä, saatuaan siellä uusia ihanteita
maisterivihkiäisissä edellisenä kesänä. Vuosi vuodelta kävikin hänen
olonsa Dünaburgissa yhä tukalammaksi ja hän joutui lopulta täyteen
haarniskaan päällikköään vastaan. Hän puhuu "helvetillisestä
Dünaburgista, jossa rehellinen ihminen keitetään elävältä kuin krapu",
ja usein mainitussa elämäkertansa katkelmassa kirjoittaa hän: "Se
sisällinen inho tällaisesta asemasta, jonka koko kurjuus oli minulle
selvillä, vaikutti ehkä vielä enemmän kuin halu kemiaan siihen, että
pääsin pois Dünaburgista muihin seikkailuihin."
Kaipaus parempiin oloihin ja kaipaus sisälliseen siveelliseen
uudistukseen esiintyykin yhä voimakkaampana kirjeissä tältä hänen
ensimmäisen maanpakonsa ajalta. Melkein jokaisessa kirjeessään hän
siitä puhuu. Helsingissä saadut herätykset olivat kääntäneet hänen
henkiset harrastuksensa uudelle uralle. Maalauksesta puhuu hän
harvemmin, mutta sitä useammin filosofiiasta, tai ehkä paremmin
filosofeerauksesta. "Snellman väikkyy mielessäni, tahtoisin oppia
ajattelemaan!" huudahtaa hän kerrankin. Ja sisarilleen, joille hän
muuten antaa neuvoja monenmoisia heidän luvuistaan ja muista
toimistaan, kirjoittaa hän (13.7.41):
"Verratessani kirjeenvaihtoamme nyt siihen, mimmoista se oli vuosi
sitten, näkyy siinä jotain, joka tekee hyvää mielelle, ainakin minun
mielelleni, että olemme kaikki ikäänkuin heränneet horroksista. Minä
puolestani olen nukkunut liika kauvan ja on minun oleva kovin vaikea
hieroa unta silmistäni. Hyvä meille, jos pysymme valveilla -- aina
vastedes! -- Mutta kyllä kysyy muutos ihmisen olennossa voimia ja
hitaasti se käy. Henki on altis, mutta liha on heikko. -- Onhan
kuitenkin iso askel astuttu, kun ei epäile huutamasta totuutta itsensä
kuullen. Auttakoon Jumala minua näin kauniissa aikomuksessa. Äiti
tietäköön, että tahdon tulla kunnon ihmiseksi -- ainakin niin
kunnolliseksi kuin minulle on mahdollista. -- Eikä tämä enää nyt ole