Aatteiden mies: Piirteitä August Fredrik Soldanin elämästä - 26

poistaa rakkauden voimalla, joka on suurempi kuin taistelun."
On liikuttavaa, milt'ei sydäntäsärkevää nähdä, kuinka Soldan kärsi
siitä kaikesta, mitä näki ympärillään. Muistoonpanokirjat ovat täynnä
katkeria huudahduksia ja valituksia sen johdosta. Saattaa melkein
sanoa, että se katkeroitti hänen loppuelämänsä. Puheet kansallisesta
yhtenäisyydestä kieliyhteyden perustalla olivat hänelle "puukon pistoja
sydämmeen." Eniten koskivat häneen väitteet semmoiset, ett'eivät
ruotsinkielen puhujat olisi patriootteja, ett'ei heillä tässä maassa
olisi mitään oikeutta olemiseensa. Kun Hedlund v. 1872 kävi Suomessa,
oli Soldan häntä odottamassa rannalla ja huusi tulijaa vastaan:
"Tiedätkö, että nyt ovat asiat Suomessa niin, ett'ei se ole
isänmaanystävä, joka puhuu ruotsia!" Hän otti sen kuin persoonalliseksi
loukkaukseksi, sitä enemmän kun hän tunsi kuuluvansa ei maamme
ruotsalaiseen kansanainekseen, vaan sen suomalaiseen. Suomen
ruotsalainen oli hänelle vierasta rotua. "Kerjäävä uusmaalainen tekee
minuun vastenmielisen vaikutuksen. Minä annan hänelle roposeni samalla
tunteella kuin neekerille, venäläiselle tai italialaiselle." Hän oli ja
pysyi suomalaisena, karjalaisena. Suomenkansa oli hänen kansansa.
Helylä ja Saimaan seudut olivat hänen Suomen maansa. Ja kuinka vähän
puoluemies hän oli, kuinka täydellisesti hän käsitti ajan vaatimukset,
osoittavat ne mietteet, joita hän tammikuun 11 p:nä 1880 kirjoitti:
"Suomenkansa on nyt saavuttanut kauvan toivotun päämaalinsa,
kielensä yhdenvertaisuuden ruotsinkielen kanssa. Paljon tarmoa ja
paljon taitoa on tämän toivotun päämaalin saavuttaminen kysynyt
suomenkielen oikeuksien puolesta taistelleilta innostuksen miehiltä.
Kuolemattoman kunnian ovat tulevat sukupolvet antavat sekä sen aatteen
alkuunpanijoille että sen ajajille, ja koko sydämmestäni onnittelen
minä kansaamme tähän voittoon. Sillä kieli on ja pysyy kuitenkin ei
ainoastaan hengen lähimpänä ilmauksena, vaan sen tärkeimpänä aseena ja
elinehtona."
Molempien kielten tasa-arvo johti päämaaliin molempien kansanainesten
yhdenarvoisuudesta tässä maassa. Sinun pitää rakastaman ja
kunnioittaman koko isänmaatasi! Ja isänmaallista oli hänestä jokainen
harrastus, joka tarkoitti koko isänmaan onnea. Ja hyvää oli hänestä
jokainen harrastus, joka johti rauhaan ja yksimielisyyteen. Sellaiseen
harrastukseen oli jokaisessa yhteiskunnassa yllinkyllin ja rajattomasti
tilaisuutta. "Astukaa vaan esiin, niin on isänmaan tarkoitus, ja
ottakaa eteenne ja pitäkää hyvänänne. Kaikista on täällä täysin määrin
huolta pidetty, nuorista ja vanhoista, köyhistä ja rikkaista,
voimakkaista ja heikoista, kaikki ovat kutsutut kukin leiviskänsä
mukaan toimimaan isänmaan hyväksi. Mutta hyvä tapa vaatii, ett'ei
kukaan pistä mitään taskuunsa kantaakseen sitä pidoista ystävilleen
ja suosikeilleen. Kantakoon kukin roponsa isänmaan alttarille.
Hakekoon hän toimialansa missä avaran juhlasalin nurkassa tahansa,
työskennelköön hän kokonaisuuden tai jonkun sen osan palveluksessa, ei
ole hän missään tapauksessa siveellisesti oikeutettu vaatimaan
kokonaisuuden tai enemmistön luuloteltua parasta jonkun yksityisen tai
jonkun vähemmistön kustannuksella."
Mutta missä hän ennen kaikkia näkee kansansa pelastuksen, mikä on
hänestä se ainoa tulevaisuuden ohjelma, jonka mukaan voimme
menestyksellä toimia, mikä se näkymätön lippu, jonka hän kohottaa, sen
on hän lausunut seuraavissa sanoissa, jotka hän kirjoitti 21 p. huhtik.
1878 ja jotka hän ajatteli suuren teoksensa loppusanoiksi:
"Sijaa aatteille!"
"Me olemme pieni kansa. Harrastakaamme senvuoksi korskeata ja jaloa
moraalia. Ei niin kuin olisimme oikeutetut alhaisempaan ja
epäjalompaan, joskin olisimme suuret ja mahtavat, mutta se on
hyväksyttävää viisautta, joka koettaa yhdistää edullisen siihen, mikä
on itsessään hyvää ja oikeaa. Harrastakaamme siveellisiä aatteita ja me
voimme käydä kohti tulevaisuuttamme suuremmalla luottamuksella kuin jos
meillä olisi oma panssarilaivasto ja sadantuhannen miehen armeija."
"Meille on puolen vuosisadan kuluessa opetettu, että oikeus on sitä,
jolla on voimaa päästä valtaan. Sanokaamme suoraan, että sellainen oppi
on pohjaltaan jumalaton oppi. Sillä se, mikä varmemmin kuin mikään muu
pääsee valtaan, on väkivalta. Jos me yhä edelleenkin tunnustamme tämän
opin totuudeksi, niin tapahtuu meille oikein vielä sinäkin hetkenä --
jota Jumala varjelkoon tulemasta -- jolloin se kohdistetaan kansallista
itsenäisyyttämme vastaan, mikä nyt ja vastedes on valtiollinen
turvamme."
"Vedotaan historiaan ja huomautetaan, että kaikkina aikoina on niin
tapahtunut, että valta on ratkaissut kansojen olemassaolon, että
voimakkaammat ovat aina nielleet heikompansa, ja että kansain oikeuden
korkeimmat tuomarit ovat kansat itse; jos kaksi heistä joutuu riitaan,
on se valta, joka sen ratkaisee; s.o. voimakkaammalla on oikein,
heikompi häviää. Raakuus ja vallanhimo ovat aina olleet vallassa ja
ovat yhä vieläkin. Mutta on toki toinenkin valta, joka on voimakkaampi
kuin raakuus ja itsekkäisyys, mahtavampi kuin se, joka perustuu
aineelliseen valtaan. Se on hengen jalouden, se on aatteen voima."
"Voiman siveysoppi viittaa menneisyyteen, aatteen siveysoppi
tulevaisuuteen."
"Harrastakaamme tulevaisuuden siveysoppia!"
* * * * *
Päättyköön esityksemme August Fredrik Soldanin elämästä tähän
toivomukseen, jonka hän ikäänkuin jätti perinnöksi kansalleen. Sillä se
oli siihen kuin tämä elämä kaikissa vaiheissaan oli tähdännyt: hengen
jalouden ja korkean ja jalon moraalin omistamiseen.
Hajanainen oli tämä hänen elämänsä ollut, vaillinainen ja keskeneräinen
sen työ, ja usein oli se hänelle itselleenkin ollut tarkoitusta vailla.
Monia oli hän koetellut: taiteita ja tieteitä, käytäntöä, keksintöjä ja
kirjailemista. Mutta kaksi johtavaa, aina esiytyvää punaista lankaa
siinä pujottelihe sen silmäkkeiden läpi: toinen palava rakkaus
isänmaahan, joka ei hetkeksikään heikentynyt, kuinka kauvas hän siitä
poistuikaan ja kuinka vähän näytti olevankaan toivoa sinne
palaamisesta; -- ja toinen vielä palavampi rakkaus totuuteen ja sen
toteuttamiseen ensin omassa elämässä ja sitten kansan.
"Usein olen mielessäni kuvitellut alabasteri-uurnaa, joka on asetettuna
ajan virtaan, missä sen reunat yhä läpikuultavammiksi hioutuvat. Uurnan
sisässä asuu aate, ihmiskunnan iäti loistava lamppu, ja kuultaa läpi --
ensin ei ollenkaan, sitten vähitellen yhä heleämmin kuta enemmän kuori
kuluu -- kunnes sen valo kerran kirkkaana ja kauniina loistaa seinien
läpi kaikkein sameimpaankin silmään."
Noin oli aatteen iäti loistava lamppu aikain kuluessa hänessä
itsessäänkin valjennut, vuosi vuodelta yhä kirkkaammaksi käyden. Muulle
maailmalle ei se vedenalaista valoaan paljonkaan levittänyt. Harvat
hänet tunsivat, harvoille hänen lamppunsa loisti. Mutta yksi oli varma
-- niinkuin Hedlund hänestä kirjoitti, -- "August Fredrik Soldanissa
omisti Suomi isänmaata rakastavan, lämminsydämmisen, läpirehellisen,
runsailla tiedoilla varustetun pojan, joka voi olla ja jonka tulee olla
nuoremmalle sukupolvelle jalona esikuvana. Tuo totuutta hakeva
mietiskelijä ei enää ole olemassa, mutta hänen muistonsakin on
yhdysside."
Niin, olkoon se yhdysside tuon vanhan ja vankan sukupolven miehistä,
jotka nykyisen Suomen katon alle saivat, niihin nuoriin, jotka nyt sen
katon alla asuvat ja tahtovat sitä repimästä estää.
Jos tämän elämäntarinan on onnistunut tuota sidettä lujittaa ja
osoittaa, että Suomitupa mahdollisesti kerran revittynä on uudelleen
rakennettava niille ikuisesti järkähtämättömien siveellisten ja
oikeudellisten periaatteiden salvaimille, jotka ovat sen seiniä
tähänkin saakka pystyssä pitäneet, silloin ei ollut tämä elämä turhaan
elettyä, ja silloin on sen kertojankin tarkoitus saavutettu.