Aatteiden mies: Piirteitä August Fredrik Soldanin elämästä - 11

tiennyt, mitä minun pitäisi uskoa -- enkä siis välittänyt erittäin
paljon koko asiasta; uskontoni oli silloin huono, niinkuin se on
kaikilla muillakin, joita se ei kannusta tehokkaaseen itsensä
uhraamiseen. Jos usko muutoin mitään merkitsee, niin tulee sen ainakin
olla täydellisesti eheän ja kestävän uskon s.o. vakuutuksen. Ainoastaan
semmoisena ollen voipi se temmata ihmiset noista alhaisista ja
yksinomaisista kukkaropuuhista. Eikä se ainoastaan voi sitä, vaan se
myöskin tekee sen. Jos se ei sitä tee, niin se horjuu itse -- ja
uskonto on huono."
"Mutta nyt kuuluu tämmöisen uskon lujuuteen myöskin jonkun verran
tietämättömyyttä (en puhu tässä niistä, jotka tutkimusten kautta ovat
tulleet vakuutukseen, sillä se on silloin tietoa), jonkunlaista
sydämmen yksinkertaisuutta, joka meidän päivinämme ja meidän
yhteiskunnassamme on auttamattomasti hävinnyt. Ei niin varsinaisessa
kansassa, mutta mitä auttaa se, kun se papeissa on mennyttä kalua; ja
oppi, jota ei elämässä noudateta, kantaa huonoja hedelmiä. Varmaa on
myöskin, että siveellisyys maassa yleensä on huono, varsinkin jos me,
radikaaleja ollen, otamme Kristuksen yhtä selvän kuin syvällisen opin
määräksi ja mitaksi. Mitä tekevät herrat muuta kuin pelaavat korttia ja
mitä tekee talonpoika muuta kuin kyntää ja ahertaa leivän vuoksi,
samalla kun hän moraalinsa avulla töin tuskin pääsee purjehtimaan
yhteiskunnallisten lakien karisten niemien ohitse. Entä vankilain
asukkaat, jotka muuten kaikki kuuluvat tuohon yksinkertaisempaan
kansanluokkaan? Ehk'eivät olot nyt ole huonommat (minä luulen, että ne
ovat paremmat) kuin puhdistetun opin alkuaikoina; mutta varma on, että
ero sen välillä, miten on ja miten pitäisi ja suureksi osaksi voisikin
olla, jos uskonnolla olisi elämää, tätä nykyä osoittaa kauhean aukon
olevan olemassa. Niin ainakin minusta näyttää, kuinka asiata
käännellenkin: suuren joukon uskonnollinen itsetietoisuus -- ja
seurauksena siitä myöskin valtiollinen itsetietoisuus on kahlehdittu ja
puolikuollut."
"Jos kysytään, miksi törkeitä rikoksia tavataan ainoastaan yhteisessä
kansassa (en tarkoita virkamiesluokan turmelusta, joka usein on
kylläkin suuri, mutta harvinaisempi; vaan varkautta, murhaa ja
murhapolttoja), niin näkyy selvästi, millä tavalla valistus yleensä
vaikuttaa, nimittäin tapoja jalostavasti. Mutta ilmeistä on, että tuo
usko, jota saarnataan yksin autuaaksi tekeväksi, on verrattomasti
paljoa heikompi herroissa kuin talonpojissa. Se ei ole luterilaisuus,
joka on korottanut edellisten siveyden mainitussa suhteessa, se on
syrjästäpäin saatu tieto, joka enemmän tai vähemmän on muodostunut
dogmeista riippumattomaksi uskonnoksi. En uskalla vedota siihen
niinkuin tosiasiaan, mutta luulen kuitenkin, että yleensä juuri ne
herrasmiehet, jotka enin ovat vapautuneet itsekkäisyydestään ja
omistaneet omain asiainsa ohella myöskin kanssaihmistensä asian, että
juuri nämä ovat niitä, joissa dogmaatinen usko eniten on kadonnut.
Mutta se, mikä heissä on heidän opinnoistaan muuttunut todelliseksi ja
eläväksi uskonnoksi, se on osoittautunut olevansa todellista ja elävää
uskontoa, se on varmaankin ollut sopusoinnussa Kristuksen moraalin
kanssa. Näkyy, ett'eivät ne ole dogmit eikä siis kirkko, jotka
elähyttävät siveelliseen toimintaan, vaan moraali, joka meillä on
Kristuksen oma oppi eikä apostolien lisäykset ja Lutheruksen
itsepintainen puustavillisuus -- joka ehkä oli hyvä aikanaan. Mutta
dogmit eivät ainoastaan ole hyödyttömiä, ne ovat myöskin vahingollisia,
sillä ne saavat uskon horjumaan, samalla kun ne sulkevat pois tiedon,
joka voisi tukea sitä ja pitää sitä pystyssä. Sentähden en minä usko,
että ihmisen autuus voi riippua siitä, mitä hän uskoo, vaan hänen
pyrinnöstään seurata Kristuksen esimerkkiä, jos hän kerran huomaa sen
järkeväksi. Ja semmoiseksi huomaavat sen kaikki, jotka kerran oppivat
sen tuntemaan."
"Sillä seikka on juuri se, että kristinusko on sopusoinnussa järjen
kanssa, ja mitä moraaliin tulee, on tiede hyväksynyt saman opin --
kenties muutamilla tarpeellisilla lisäyksillä. Ero pappien niin usein
tuomitseman tieteisopin ja kirkon opin välillä on se, että jälkimmäistä
täytyy uskoa, edellistä voidaan taas tietää ja sitä helpommin myöskin
uskoa. Mutta kun usko on heikko, niin on sen aika ohitse, yksin ei sitä
voi enää koskaan panna paikoilleen, tiedon on silloin astuttava sijaan,
jos ei mieli uskonnon pysyä -- huonona."
"Minä luulen sen ajan olevan aivan lähellä, jolloin totinen ja elävä
tutustuminen jumalaan ja hänen tahtoonsa ei enää tule olemaan muutamien
tiedon ylimysten monopoolina, vaan että ne jätetään myöskin kansan
käsiin, jonka arvo ja oikeudet v. 1848 vihdoinkin niin syvältä
uurrettiin ihmiskunnan tietoisuuteen, ett'ei sitä enää koskaan saada
umpeen menemään. Tiede on vaikeata, mutta sen tulokset ovat
yksinkertaiset ja selvät; ainoastaan politillinen absolutismi ja kirkon
hierarkia ovat viime vuosina saaneet Saksassa aikaan sen, että noin
neljän vuoden kuluessa ei vähemmän kuin 150 tuhatta ihmistä on pannut
toimeen vallankumouksen kirkoissaan. Meillä ei välitetä tästä
vallankumouksesta uskontomme emämaassa. Mutta mikäli minä uskallan
uskoa, on tämä välinpitämättömyys yhtä vaarallinen kuin toinenkin, ja
niinkuin jo sanoin -- sen alku ja juuri, -- samoinkuin tuo saksalainen
valtiollinen tulistuminen viime helmi- ja maaliskuussa nähtävästi oli
seurauksena ennen tapahtuneesta uskonnollisesta vapautumisesta."
"Mikä nyt on totuus? Sitä nyt ei tosin ratkaista kirjeessä, mutta se ei
oikeastaan ollut aikomuksenikaan. Tahdoin vaan henkilölle, joka minut
ymmärtää, puhua pari sanaa asiasta, josta sydämmeni on täysi. Jos ei
mikään siitä, josta ylempänä olen puhunut, olisi totta, niin on
ainakin se totta, ett'ei täällä Ruotsissa ole omantunnon- eikä
uskonnonvapautta. Vai olenko väärässä? Minulle sanotaan, että se, joka
jättää Lutheruksen opin, ajetaan maanpakoon sen tai sen _kaaren_
mukaan."
"Sinä huomaat, että se aate, joka minua elähyttää, ei ole arvoton. Kun
et vaan kirjeeni heikosta yhtenäisyydestä saisi syytä huudahtamaan:
'Nalle hyvä, elä tuossa yrittelekään!' Mutta ei minunkaan uskontoni ole
mikään lastentaru, vaan hedelmä ennakkoluulottomista opinnoista. Olen
nyt järkähtämättömästi vakuutettu siitä, että se Jumala, josta on
puhuttu aina sitten kun löydettiin ainoa Jumala, -- ei ole mitään muuta
kun se henki, joka elää luonnossa ja luonnon kanssa ja siis myöskin
ihmisessä; ja ett'ei siis myöskään ihmissielu ole ainetta, vaan henkeä,
joka elää ihmisluonnossa ja sen kanssa."
Yllä oleva kirje Hedlundille on kirjoitettu joulukuun 12 p:nä 1848.
Kaksi kuukautta turhaan vastausta odotettuaan ei Soldan enää voinut
vastustaa haluaan uudelleen kääntyä sen ainoan henkilön puoleen, jonka
hän tunsi Ruotsissa semmoiseksi, joka voisi häntä ymmärtää. Ei tämäkään
henkilö näytä liioin joutaneen filosoofiseen ajatustenvaihtoon, mutta
välipä sillä -- pääasia oli, että kirjoittaja sai koota mietteitään ja
harjoitella itseään niiden esittämisessä. Helmikuun 2 p:ltä 1849 on
kirje, jossa hän kertoo entisistä ystävistään Pietarissa sekä
ulkonaisista asioistaan.
Saatuaan sen johdosta vihdoinkin vastauksen Hedlundilta, lähettää hän
hänelle kohta taas uuden kirjeen, jossa ensin lausuu ilonsa siitä, että
Hedlund on näistä syvistä ja vaikeista kysymyksistä pääasiassa samaa
mieltä kuin hänkin. Sitten seuraa taas mietteitä:
"Sinä kehoitat minua mainitsemaan jotain tieteellisistä tuumistani.
Niin, näetkös; mutta sopikaamme ensiksi siitä, että Suomen kohtalo
eräissä kohdissa vielä on sidottu Ruotsin kohtaloon ja että me siis
niin sanoaksemme olemme veljiä toivossa ja hengessä. Minusta on
huonosti kansan kansallisen kehityksen laita, niin kauvan kun kirkossa
ei ole elämää eikä liikettä. Kristinusko ja lutherilainen kirkko ovat
-- kaksi eri asiaa -- eikä yksi -- ja tämä on käsitettävä ja
myönnettävä. Mutta en nyt tahdo tästä puhua."
"On katsottava ihmiskunnalle tärkeäksi asiaksi, että tiede on voinut
vahvistaa koko joukon asioita, joita ilmestys, tunne, usko ovat ennen
esittäneet. -- Kokemukseni on myöskin vakuuttanut minua siitä, että
alkuperäinen suuressa yleisössä elävä usko usein on horjuva ja
_toimeton_. Ei mikään ole niin tavallista kuin sunnuntaijumalisuus,
johon on sekotettu arkisuruttomuutta. Se ilmenee _kansainkin elämässä_.
Kun minä nyt huomaan, että filosofia tarjoo minulle vakaumuksen, joka
pysyy voimassa koko viikon, samalla kun se vapauttaa minut monesta
asiasta, jotka ainoastaan rasittavat omiatuntoja -- niin en voi muuta
kuin uskoa, että kirkon täytyy lähteä liikkeelle jotain vastaan --
niin, jotain, joka toistaiseksi on yksinään liikkeessä, sill'aikaa kun
kirkko lepää kaikessa rauhassa -- rauhassa, joka on äärettömäksi
vahingoksi kansoille. Sanalla sanoen, näen suuren ja hedelmällisen
työalan, mutta joka on vielä aivan vähän viljeltyä."
"Tässä on nyt vako, jota minä valoisina hetkinäni luulen kykeneväni
kyntämään. -- -- Luulen pienten opintojeni nojalla geologiassa,
fysikassa ja kemiassa y.m. voivani sekä oppineille että oppimattomille
yleistajuisella tavalla todistaa jumalan immanensin luonnossa, jossa
hän esiintyy luovana aatteena ja ihmisessä, jossa hän esiintyy
persoonallisena henkenä! Puoli Eurooppaa pyrkii ja haparoi tätä nykyä
sillä tiellä, joka viepi tämän asian käsittämiseen -- siellä ja täällä
itsetietoisesti, mutta usein kuitenkin ainoastaan aavistellen.
Seuraukset siitä ovat monet ja runsaat. Tämä väite on itsessään kenties
tärkeimpiä todistettavia. Moni on iskevä kirveensä kiveen ja ehkä olen
minä niistä ensimmäinen. Mutta kieltämätöntä on, että tämä asia on
ihanimpia, joiden eteen voi elää."
Ja hän ryhtyy sillä innolla, joka aina seuraa uuden aatteen ja uuden
elämäntehtävän keksimistä, esittämään sitä muillekin. Hän kirjoittaa
jonkunlaisen filosoofisen tutkimuskokeen Ett vågadt ord om kraft
(Rohkea sana voimasta) joka täyttää kaksitoista tiheään kirjoitettua
sivua. Ryhtyessään siihen tuntee hän sen onnistumisesta samoinkuin
muittenkin mietteittensä kelpaavaisuudesta, s.o. siitä, onko niissä
mitään juurta ja perää, riippuvan, voiko hänen mielensä kohentua.
Heikko ääni hänelle sentään kuiskaa: ei ole kaikki hulluutta, joka
minua elähdyttää. Ja kun hän on saanut kokeensa valmiiksi, heittää hän
laukun selkäänsä ja astuu jalkaisin Guldsmedshyttanista kolmen
peninkulman päässä olevaan Linden kaupunkiin, jossa asuu eräs viisas
mies, vanha rehtori Pehr Vilhelm Bergstrand. Tämän luo menee hän ja
esittää itsensä ja teoksensa. Viikon perästä tekee hän saman matkan
uudelleen ja saa ilokseen kuulla, että Bergstrand katsoo hänen
harrastuksiansa totisiksi ja perinpohjaisiksi ja kiittää hänen
esitystapaansa erittäin intresantiksi ja selväksi, samalla kun kehuu
hänen luonnontieteellisiä tietojaan. Kirjoituksen on hän kuitenkin
varustanut murhaavilla reunamuistutuksilla ja he joutuvat väittelyyn
transcendensistä ja immanensista. Lopputuloksena keskustelusta on se
tavallinen, että nuori filosoofi pysyy omissa mielipiteissään ja saa
niihin vielä vahvistustakin.
Tämä Soldanin "progradu"-koe on muutamilla lyhennyksillä näin kuuluva:
_Rohkea sana voimasta_.
"Ihmishenki on aina pyrkinyt ratkaisemaan maailman ilmiöitä. Mutta
tähän saakka on se tehnyt sitä n.s. tietämättään. Ihmiskunta on siinä
kohden elänyt järkevästi, melkein niinkuin lapsi elää järkevästi.
Vanhemmat sanovat lapselle: 'sinun täytyy tehdä niin ja niin, sillä
Jumala käskee, katso, me teemme itsekin samalla tavalla.' Ja lapsi
uskoo ja on järkevä; usko s.o. järki tunteen muodossa johtaa häntä.
Mutta lapsi on järkevä _ainoastaan_ mikäli hänen ajatuksensa seuraa
Jumalan tahtoa."
"Kun nyt siis maailman järkevä alku oli tuntematon, tuli
luonnonilmiöitä selitettäessä aina eteen jotain selittämätöntä. Täytyi
myöntää, että vaikka tunnettiinkin useita perussyitä, ei kuitenkaan
tunnettu näiden perussyiden syytä. Ja silloin keksittiin _voimat_
(gravitatsioni, attraktsioni, repulsioni, kohesioni j.n.e.) selittämään
maailman syntyä ja sen eri geoloogisia aikakausia."
"Mutta niinpiankun tultiin siihen, että maailmaan ilmestyi eläviä
olentoja, kasveja ja eläimiä, silloin väitettiin, että ne ovat Jumalan
luomat, että hän astui alas valmiin maan päälle ja viipyi siellä
viikkokauden, jolloin elämä sai alkunsa. Muuta ei tarvittukaan jatkuvan
elämän selvittämiseksi: Kasvien ja eläinten kylvetyt siemenet kantoivat
hedelmiä kukin lajinsa mukaan ja noudattivat määrättyä lakia uuden
voiman vaikutuksesta s.o. _elin_voiman."
"Mutta sopiihan kysyä: onko mitään järkevää syytä otaksua, että
kaikkien näiden voimain ohessa on olemassa Jumala, joka on niiden
_ulkopuolella_? Miksi ei voi koko kaikkisuutta järjestää kaikista
voimista muodostuneella _yleis_voimalla, niinkuin sen erikoisuudet
(geoloogiset aikakaudet, kasvin elämä) on järjestetty jollain
erikoisvoimalla. Miksi ihmisen luomiseen tarvitaan erityistä Jumalan
toimenpidettä? Totta kyllä on, että elinvoimassa vaikuttaa koko joukko
erityisiä, ikäänkuin alivoimia, mutta mitä merkitsee se yleisvoimalle?
Huomaamme sen päinvastoin olevan ikäänkuin yhteiskudoksen koko
kaikkisuudessa aineeseen vaikuttavista voimista. Kun kivi putoo maahan,
kun _kaksi_ atoomia yhtyy muodostaakseen uuden, kun nämä uudet atoomit
liukenevat vedessä imeytyäkseen ilman painosta ja huokoisvedosta
kasviin j.n.e., ei voima siinä ainoastaan vaikuta aineeseen yleisenä
attraktsionina ja repulsionina, vaan se myöskin välittömästi johtaa
jokaisen atoomin sinne, mihin sen on mentävä. Kasvin elinvoima ei ole
muuta kuin summa niistä eri voimista, jotka yhteensä aikaansaavat
kasvin s.o. luovat sen. Mutta eikö myöskin tuo suuri yleisvoima ole
tuollainen koko luonnon _elinvoima_, joka erityisten luonnon voimain
kautta ei ainoastaan vaikuta aineeseen, vaan myöskin järjestää sen
niin, että kaikkisuus luopihe yhtenäisine sisältöineen? Toden totta, ei
ole Jumalaa, on vaan yleisvoima, joka on kudos äärettömän moninaisesti
yhteisvaikuttavista yksinkertaisemmista voimista. Kirjoittaja koettaa
valaista väitettään m.m. kemiallisen heimolais- eli taipumusvoiman
avulla, joka ilmaantuu m.m. siinä, että kaksi atoomia vetyä aina yhtyy
yhteen atoomiin happea. Tämä yhteys muodostaa uuden yhteyden, nimittäin
atoomin vettä. Kysyn, eikö tämä heimolaisvoima, tämä tuntematon ilmiö
ole todellinen elinvoima niille uusille yhteyksille, joita sanotaan
vesiatoomeiksi. Tai jos elinvoimaa s.o. sitä voimaa, joka järjestää ja
yhdistää erilaiset atoomit määrätynlajiseksi yksilöksi, kutsumme sen
sieluksi, eikö tämä sielu ole täysin sama asia kuin tuo muuten
tuntematon heimolaisvoima?"
"Samalla tavalla voisi tarkastaa myöskin monimutkaisempien atoomien
syntyä: jokainen atoomi alunaa on esim. aina saman lain mukaan
muodostunut yhteys 66 yksinkertaisesta atoomista, joiden joukossa on
aina viiteen erilaiseen aineeseen (kun esim. puun kudoksissa on vaan
kolmea lajia: hiiltä, vetyä ja happea). Se ei ole mikään sattuma, joka
yhdistää nämä 66 atoomia, sillä jokainen tällainen yhteys on rakennettu
aivan samalla tavalla kuin muutkin -- niinkuin mansikka on toisensa
näköinen, tai vielä enemmänkin. Se kemiallinen voima, joka synnyttää
aluna-atoomit, on aivan yhtä pätevästi sen 'elinvoima' kuin mansikan
elinvoima on se monimutkainen voima, joka muodostaa atoomit
mansikaksi."
"Jos tarkastetaan alunakristallia, joka kasvaessaan suuremmasta
määrästä alunaliuosta on erittäin kaunis ja säännöllinen oktaedri, niin
täytyy se tunnustaa yhtä selittämättömäksi tulokseksi kuin mansikka tai
joku muu luonnontuote. Väitetään ehkä, että sen säännöllisyys on
seuraus siitä, että eri aluna-atoomeilla on määrätty muoto ja että ne
yhteenliitettyinä muodostavat säännöllisen tuloksen. Niin ehkä onkin.
Mutta ei saa unohtaa, että tälläinen selitys -- tietysti niin pitkälle
kuin se ulottuu -- myöskin voidaan antaa kasvin elinvoimasta: se
eroitetaan niin hyvin kuin voidaan useiksi eri voimiksi. -- Mutta kun
tässä ei päästä mihinkään yksinkertaisten tunnettujen voimain avulla,
niin keksitään uusi: kasvin _elinvoima_."
"Mutta tässä sopii kysyä: mitä järkevätä syytä on pitää sellaista
monimutkaisempaa voimaa kuin esim. mansikan elinvoimaa riippuvana
jostain luonteeltaan toisellaisesta kuin on esim. se yksinkertaisempi
sähkövoima, joka yhdistää alunan yksinkertaiset atoomit yhdeksi
ryhmäksi? Jos sähkö on erityisellä tavalla kokoonpantu aine, joka
välittää kemiallista yhteyttä korkeampaan tarkoitukseen aijottujen
atoomien välillä, mistä tulee sitten tämä sähkö? Eikö sen alulla ole
mitään tekemistä niiden korkeampien tuotteiden alun kanssa, joiden
yhteyttä se välittää?"
"En voi muuta ymmärtää kuin että syynä siihen, miksi luulemme paremmin
tuntevamme aineellisten atoomien vetovoiman alkua kuin kasvin
syntymisen alkua, on se, että meidän mielestämme attraktsioni on jotain
yksinkertaista ja ilmenee kaikessa aineessa, jota vastoin viimemainittu
ilmenee vaan pienessä osassa siitä. Kasvin syntyä emme voi selittää --
se on siis varmaankin Jumalan luoma, mutta atoomien yhteys on
yksinkertainen asia, se perustuu atoomien -- attraktsioniin. Niin
tavallisesti selitetään. Mutta mistä syystä attraheerautuvat atoomit?
Niin, sitä ei kukaan tiedä. Jumala on ehkä sen niin luonut, antanut
niille semmoisen _voiman_. (Varotaan sanomasta, että Jumala ehkä yhäkin
_luopi_ niin.)"
"En voi tässä olla syyttämättä kemistejä yleensä jonkinlaisesta
epätieteellisyydestä. Heidän kuulee usein, ylistäessään luonnon
syvimpiin salaisuuksiin tunkevaa tiedettään, huudahtavan, että Jumalan
tunteminen on ainoastaan sen kautta mahdollinen. Olkoon vaan, että tämä
tie on siihen tarpeellinen, mutta kun he väittävät, että he ovat
oppineet tuntemaan Jumalan paremmin kuin muut, niin he erehtyvät. He
kun tutkivat Jumalan ihmeellisiä ja lainmukaisia tekoja niiden
yksityiskohdissa, niin heidän uskonsa siitä voimistuu, mutta tieto
Jumalan todellisesta laadusta on heidän kauttaan vaan aivan vähän
laajentunut."
"Ne ovat voimat, jotka minun käsitykseni mukaan ovat tämän tiedon
tiellä. Puhuakseni vielä kemistien kieltä _on koko luonto tulos
voimista_. Ainoastaan niitä tarvitaan kaikkien aineellisten ilmiöiden
synnyttämiseksi alkuaineesta. Nämä voimat ovat enemmän tai vähemmän
laajaperäiset. Yksinkertaiset ovat yhdistetyimpien palveluksessa ja
syntyvät niistä ja niitä taas järjestävät toiset j.n.e. Meillä on
sanalla sanoen kouraantuntuva selitys maailmanluomisesta."
"Vahinko vaan, että kaikessa tässä on unhotettu yksi asia, joka
muistuttaa eukosta, joka mitä kauneimmin kehui vastasyntynyttä lasta:
sillä oli niin kauniit siniset silmät, niin suloinen suu, niin
kaunismuotoinen pää; sillä ei sanalla sanoen ollut muuta vikaa kuin se
että -- siltä puuttui henkeä."
"Samoin on nykyisen luonnontieteellisen maailmanluomisen laita: _henki_
on poissa. Noiden monien voimien joukosta on unohdettu yksi, joka
sittenkin on kaikista tärkein."
"Mitä se on kuin intialaiset tarkoittavat Brahmalla? Muhamettilaiset
Allahilla? Kristityt Jumalalla? Ei kukaan kieltäne, että niillä on
tarkoitettu maailman alkua, voiman _luojaa ja ylläpitäjää_."
"Me voimme siis ilman epäilystä sanoa, että tuo yllämainittu
yleis_voima_ on juuri jumala, joko häntä sitten mainitaan yhdellä tai
toisella nimellä. Jumala ei siis ole muuta kuin vastamainittujen
kaikkien voimain yhteys; hän on luonnon elinvoima, joka luonnossa
ilmaisekse äärettömässä määrässä äärellisiä voimia, jotka
lukemattomilla tavoilla ovat keskinäisessä vuorovaikutuksessa."
* * * * *
Usein olivat Soldanin mieliharrastukset keskeytyneet ulkonaisten
vaikutusten vuoksi. Milloin olivat siihen olleet syynä olot, niinkuin
silloin kun hänen oli pakko luopua maalauksestaan, milloin taas hän
itse yhdessä olojen kanssa, niinkuin Giessenissä, jossa hänet
temmattiin pois kemian kokeilupöydän äärestä. Tällä kertaa täytyi
filosoofisen ja teoloogisen kirjailijan panna paperinsa kokoon ja
jättää se harrastus lepäämään epämääräisiin aikoihin. Sillä eihän
kaukaisessa maaseudussa ruokapalkoillaan eläminen ollut juuri omansa
kehoittamaan kirjailemiseen. Eikä tuottavampaakaan toimialaa ollut
tiedossa. Ei siis muuta neuvoa kuin mitä pikimmin toteuttaa tuuma
Ameriikkaan lähdöstä. Siellä häämöitti vapaus, siellä tulisi aina
olemaan työtä tekevälle, siellä voisi jokainen itse valita
harrastustensa piirin, siellä löytää alansa tai luoda sen.
Ja kun oli käsissä toiveiden toukokuu, kun nurmet vihersi ja kosken
kohina kuului yksinäisen avonaisesta ikkunasta ja Mälari loi
jääpeitteensä, niin astui Soldan höyrypurteen ja riensi Tukholmaan
etsiäkseen siellä laivaa, joka veisi hänet vesien taa.
Sekavat tunteet rinnassa katseli hän Mälarin jälelle jääviä rantoja.
Suomessa luuli hän kulkevansa, Suomesta lähtevänsä. Sillä Mälari on
Saimaan näköinen niinkuin mansikka on toisen mansikan näköinen.
Maisteri S.A. Hedlund istui eräänä päivänä loppupuolella toukokuuta
asunnossaan Sperlingin mäellä Tukholmassa, kun ovi avautui ja sisään
astui roteva suippopartainen mies, päässä siniset lasisilmät. Hedlund
oli juuri saanut maksaa takauksen erään karanneen ystävänsä edestä ja
oli siis huononlaisella tuulella vieraita vastaanottaakseen.
-- Etkö tunne minua? kysyi tulija.
-- En.
Mies otti pois lasisilmänsä ja huudahti:
-- Mainiota! Sitten eivät venäläiset nuuskijatkaan tunne minua.
Se oli Soldan, Mutta yhtäkkiä huudahti hän, katsahdettuaan ulos
kadulle: -- Mitä näen minä? Westermarck? Huuda hänet sisään.
Hedlund juoksi avopäin kadulle ja huusi sisään vieraan, joka oli
Soldanin vanha kadettitoveri, kapteeni Westermarck -- sama, joka oli
ollut saattamassa häntä laivaan Pietarista lähdettäessä -- ja oli nyt
Tukholmassa toimittamassa jotain kanuunain tilauksia Venäjän valtiolle.
Se oli iloinen kohtaus.
-- Katsos, sanoi Soldan, osoittaen univormuun puettua upseeria
Hedlundille. -- Tuollainen komea herra olisin minäkin voinut olla ja
kantaa tuommoisia koristuksia ja ritarimerkkejä, jos olisin siivosti
käyttäytynyt.
-- Kadutko?
-- Kadunko! Ei, veliseni, en suinkaan kadu!
Soldan jäi asumaan Hedlundin luo muutamiksi päiviksi, mutta eräänä
aamuna sanoi hän: Nyt täytyy minun lähteä. Kävelin tois-iltana
Karlsbergin käytävässä Westermarckin kanssa, kun Suchtelen (Venäjän
silloinen lähettiläs) ajoi ohi. Tietysti tervehti Westermarck. Eilen
tiedusteli konsuli Mollerius Westermarckilta, kenen seurassa hän oli
kulkenut. Westermarck ei voinut tehdä siitä selkoa. Nyt täytyy minun
poistua täältä, sekä hänen tähtensä että itseni tähden.
Tämän kohtauksen on Hedlund kertonut muistosanoissaan Soldanista. Se
tapahtui alkupuolella kesäkuuta ja kun ei Hedlundillakaan ollut sillä
haavaa mitään tekemistä Tukholmassa, vei hän pakolaisen varmaan piiloon
isänsä maatilalle Eldgarnin saareen Mälarin vesien turviin. Täällä
viipyi Soldan kolme viikkoa ystävällisessä perheessä, eli kuin Saimaan
saaressa ja oli onnellinen. Vihdoin viimeinkin sai hän mielinmäärin
sivistynyttä seuraa, sai puhella ja vaihtaa mielipiteitä ystävän
kanssa, joka häntä ymmärsi ja tahtoi häntä kuunnella. "Me nautimme
yhdessä luonnosta", kirjoittaa Hedlund, "istuimme sammaleisessa vuoren
halkeamassa, ja katselimme, kuinka aurinko laskeutui Vendtholmin taa.
Filosofia ja uskonto olivat aina uudistuvat puheenaineemme. Soldan oli
hegeliläinen, minä olin silloin vielä kirkollinen, jolla kannalla vielä
pysyin pari vuotta, kunnes lukemalla raamattua ja panemalla muistiin
paralellikohtia tulin vakuutetuksi raamatun auktoriteetin
kestämättömyydestä. Mielipiteiden eroavaisuus ei kuitenkaan häirinnyt
sydämmellistä väliämme."
Eräänä päivänä oli Soldan Eldgarnin perheen kanssa vieraissa lähellä
olevassa Farentunan pappilassa. Soldanilla oli viulunsa mukanaan.
Nuoriso lähtee marssimaan viheriän pihamaan ympäri, Soldan asettuu
etunenään ja alkaa soittaa -- marseljeesia. Marseljeesia rauhallisessa,
lainkuuliaisessa, kuninkailleen uskollisessa Ruotsin maalaispappilassa!
Kovin kauhistuivat siitä ukkoset: vanha rovasti ja hänen lankonsa
intendentti Axel Nyström. Mikä lienee vallankumoilija koko tuo pitkä
huikari, jonka ei tiedä edes oikeata nimeä. Mutta vanha ukko Hedlund
pelkää vielä pahempaa: että hänen poikansa Sven on joutunut venäläisen
vakoilijan pauloihin.
Sillä välin kun Soldan piili Eldgarnissa, oli Arvidsson Tukholmassa
toiminut hänen hyväkseen kuulustelemalla hänelle sopivaa tilaisuutta
päästä Ameriikkaan. Hänen onnistuikin saada tietoonsa norjalainen
laiva, joka lastasi rautaa New-Yorkiin, ja kapteeni lupasi ottaa
Soldanin mukaansa. Saatuaan siitä tiedon lähti Soldan kesäk. 21 p:nä
Eldgarnista Tukholmaan.
Maasta pääsö kohtasi kuitenkin vaikeuksia passin vuoksi. Soldan itse ja
hänen ystävänsä saivat juosta sinne tänne, kunnes Arvidssonin
vihdoinkin onnistui Tukholman silloisen poliisimestari Bergmannin
kautta järjestää asiat niin, että passiin tarvittavat allekirjoitukset
saatiin. Hän ei sanonut sietävänsä nähdä, että suomalainen
luovutettaisiin Venäjälle, ja niin oli asia reilassa.
Hedlund saattoi Soldanin venheellä peninkulman matkan sinne, missä
laiva oli ankkurissa laivasillan ääressä. Soldan nousi laivaan ja
Hedlund seisoi maissa ja ystävykset heittivät toisilleen
lakkinsa viimeisiksi hyvästiksi. Se oli juhannusaatto. Ja niin oli
Soldan alkanut pitkän retkensä suureen länteen.
Kesti kuitenkin useita päiviä, ennenkun Bröderne -- se oli laivan nimi
-- pääsi ulos Tukholman saaristosta. Tuuli oli vastainen, puhalsi
idästä, juhannuspäivänä ei oltu tultu pitemmälle kuin Sjötulleniin,
jossa laskettiin ankkuri ja mentiin maihin juhannusta viettämään
Ladugårdsgärdetissä, missä oli soittoa, tanssia, juhlariukuja,
taalalaistyttöjä, sotamiehiä ja punssia. Soldankin oli siellä. Vasta 29
p:nä pääsi laiva ulos Sandhamnista, kun tuuli vihdoinkin oli kääntynyt
länteen.
Laivan maatessa Sandhamnissa kirjoittaa Soldan sieltä kirjeen
Hedlundille. Hän on pahalla tuulella viivykin tähden ja sitten eivät
kaikki vaarat vielä ole ohitse. Laivan on määrä pysähtyä Helsingörissä.
"Juutinrauma painaa rintaani kuin laivan ankkuri, vaikka minä luulen
olevani jotakuinkin selvillä itseni kanssa siinä tapauksessa, että
vihollinen saisi minut käsiinsä. Siitä olen varma, että ne kyllä
kustantaisivat kuriirin ja antaisivat hänelle kunniamerkin palkinnoksi
tyhmästä päästäni." -- -- "Mutta sanohan itse, eikö ole aika omituista
kulkea näin milt'ei Suomen nenän editse -- ja ett'ei sinne luultavasti
koskaan saa palata? Jääkää hyvästi, te ystäväni, ja muistelkaa joskus
tuota ikävää, mutta hyvää tarkoittavaa hupsua, joka repi rikki oman
elämänsä kartan ja heitti palaset tuulen viedä."
Helsingöriin saapui laiva vasta heinäkuun 11 p:nä, oltuaan siis
matkalla Tukholmasta kolmatta viikkoa ja koko ajan vastatuulessa, joka
kerran ruvettuaan sille sijalle pysyi yhtäläisenä aina Ameriikkaan
saakka. Helsingörissä ei tapahtunut mitään onnettomuutta eikä
kiinniottajia näkynyt eikä kuulunut. Varmuuden vuoksi oli perämies
kuitenkin rautaharkkojen väliin kaivanut kuopan, jonne Soldan saisi
ryömiä piiloon vaaran uhatessa. Odottaessaan kapteenia maihin tulevaksi
kirjoittaa hän kirjeitä sekä Hedlundille että veljelleen Suomeen.
Jälkimmäisen pyytää hän jättämään Arvidssonnin toimitettavaksi
edelleen. Se on kirjoitettu niin hienolle paperille, että sen voi
kääntää kuinka pieneksi tahansa ja pistää liivintaskuun. "Nyt juuri
tuli kapteeni ja ilmoitti 'all right'. On siis kaikki päivänselvää. Me
nostamme ankkurin varhain aamulla. On siis myöskin päivänselvää, ett'en
puhu siitä asiasta sen enempää. Niin, sen verran saat vielä tietää,
että minä huomenna tarjoon punssia matruuseille; on näet minun
syntymiseni päivä, 32 vuotta, toivoakseni samalla myöskin
uudestasyntymiseni. Annoin tuoda maista aarakkia ja sokeria. -- Saavun
kyllä köyhänä kuin lutikka Ameriikkaan, mutta minä ajattelen, ainakin
nyt, että juuri se on kaikista hauskinta. -- -- P.S. -- Oletko kuullut
sen liikuttavan tarinan Kukosta ja Hanhesta? He lähtivät purjehtimaan
ja silloin pyysi hanhi kukkoa kiipeämään maston nenään ja tähystämään
maata, ja kukko kiipesi maston nenään ja huusi: -- 'Siinä on Helsin --
göör!' -- -- johon hanhi vastasi: -- 'Onko niin -- onko niin -- onko
niin!' Terveisiä! -- Minulla on kunnia piirtää j.n.e. Mutta kunniasta
muistuu mieleeni, että sinä saat olla hyvä ja suorittaa postimaksun