Aatteiden mies: Piirteitä August Fredrik Soldanin elämästä - 12

tästä kirjeestä: minä suorastaan en voi sitä tehdä. -- Tahdon kuitenkin
koettaa pientä viekkautta. Ehkä tekee laivan isäntä, nähdessään kuoren
päällä kapteenin käsialan, pienen taloudellisen erehdyksen! ja niin
jääpi petos viimeiseksi työkseni Euroopassa -- hyvä merkki!"
Näin hilpeällä mielellä erosi siis Soldan vanhasta Euroopasta ja lähti
hyvällä luottamuksella pyrkimään valtamerien yli uuteen maailmaan.


11.
Atlantinmerellä.

_Päiväkirja merellä. -- Hänen rukouksensa. -- "Strauss ja Ullman" --
Straussin oppi nerosta. -- Mietteitä Jumalan olennosta. -- Jumalan
immanensi. -- Ulos Atlantille. -- Jumalan persoonallisuudesta. --
Delfiinejä. -- Luonnosta Atlantilla. -- Pahoja unia. -- Luonnontutkija.
-- Luonnonihailija. -- Ihana yö ja aamu. -- Valaskaloja. -- Suunnitelma
suureen teokseen. -- Turskan ongintaa New-Foundlandin matalikolla. --
Sandy hook. -- Tulo Ameriikkaan_.
Hän on päässyt rauhaan, sekä sielun että ruumiin puolesta. Ei ole enää
pelkoa takaa-ajajista, eivät ahdista enää pienet jokapäiväiset
kysymykset, miten tulla toimeen, miten olla. Ei hermostuta
epätietoisuus tulevaisuudesta eikä elinkeinoista, sillä ennen
Ameriikkaan tuloa on niitä turha ajatella.
Maailma on nyt siinä, missä se on, laivassa, käsin koskettavissa, ja
elämä, se on elämää laivalla. Edestä ei näy muuta kuin merta, takaa ei
muuta kuin merta ja molemmilla kupeilla on maailmanlaitaan yhtä pitkä
matka. Ja sentähden hän nyt nauttii sanomattomasti ja on onnellinen ja
tyytyväinen. Kirjeissä ja päiväkirjoissa olemme ennen tuon tuostakin
tavanneet alakuloista mieltä, Atlantilla pidetystä päiväkirjasta emme
tapaa siitä ainoatakaan ilmausta.
Ameriikasta kirjoittamassaan kirjeessä Hedlundille antaa hän seuraavan
kokonaiskuvan matkastaan:
"Merellä olin minä erinomaisen hyvässä kunnossa, vaikka matka kestikin
80 vuorokautta. Monesta ihanasta päivästä minä nautin ulkona aalloilla.
Mutta kun useiden päivien itsepäisen vastatuulen jälkeen 'purjetuuli'
valjastettiin laivan eteen ja kuletti sitä niinkuin nelivaljakolla, tai
kun yö oli pimeä ja taivas valaistu hohtokivillä tai kun pieni myrsky
pilvisenä yönä hämmenteli oikean komean fosforisopan 'Veljesten' kokan
edessä, silloin oli ihanaa merellä. Siellä oli usein ihanaa; minä opin
rakastamaan merta, eikä minua mikään painanut. Ajattele vaan: uusi
aurinko joka aamu, yksi toistaan ihanampi, jonka, ynnä rinnan täyden
raitista aamuilmaa, saapi palkaksi muutamain tuntien unesta, josta ei
tule puutetta laivalla; ja ilta-aurinko tulee aina kaupanpäällisiksi.
-- Usein näytti minusta kuin voisi merellä päästä vielä paremmaksi
tutuksi luonnon kanssa kuin maalla, jossa luonto on ikäänkuin
sotkuksissa. Se on niin rehellistä ja puhdasta peliä, kun aamuaurinko
luo ensimmäisen kultauksensa tasasesta meren laidasta; aivan
toisenlaista kuin silloin, kun se matelee ylös aitoja ja kattoja myöten
maalla. Sinä näet merellä ihan kuin kouraan tuntuvasti, että tässä on
matematiikkaa mukana, sinä näet silmilläsi, että maa on pyöreä; vasta
merellä huomaat sinä oikein selvästi, että taivaankappalten radat eivät
ole vedetyt vapaalla kädellä, vaan kompassin ja sirkkelin avulla. --
Kun ei valtameren yli purjehtiessa ole mitään parempaa ajateltavaa kuin
-- taivas ja maa, niin käy mielikuvitus niin korkealentoiseksi, että
ihminen leikkii palloa maapallon kanssa ja kiinnittää tuhannet tähtöset
märän sormensa päähän, niinkuin olisivat ne hiekkajyväsiä. On jotain
oikein jumalallista tuollaisessa leikissä."
Sellainen on kuva yleispiirteissä, yksityiskohdissa on se vielä
viehättävämpi, tarjoten maisemia mereltä ja kuvia purjehtijan
aate-elämästä. Seuraamme näitä molempia esittämällä niitä päiväkirjan
mukaan, jota hän pitää rinnakkain näistä molemmista: merestä ja
mietteistään merellä.
Päiväkirja alkaa keskiviikkona heinäkuun 25 p:nä. Laiva on pääsemässä
Englanninkanavaan Galloperin majakan ja Flamandin matalikon välillä.
Lähtien Helsingöristä 11 p:nä on se siis ollut Pohjanmerellä liki kaksi
viikkoa. Ja yhä vaan kestää kiukkuinen vastatuuli. He ovat jo viidettä
vuorokautta koettaneet päästä kanavaan, mutta aina vaan kantaa tuuli ja
laiva luovailee yhä Galloperin matalikon tienoilla.
Varhain aamulla mainittuna päivänä tulee höyrylaiva näkyviin ja "kulkee
suoraan tuulta vastaan ja meidän ohitsemme. Se kohoo pystyyn ja painuu
alas kuin ylpeä hevonen, kuitenkin juhlallisemmin ja suuremmoisemmin.
Tuo rohkea rinta nouse esiin vedestä ja kohoo niin korkealle,
että emäpuu tulee näkyviin; ja sen liikkeen aikana näkyy kuin
suonenvedontapaisia tempauksia vähäisillä väliajoilla. Kun sellainen
seisaus ilmaantuu, luulee ja ikäänkuin toivoo katsoja, että liikunta
alaspäin aaltoa myöten alkaisi, mutta niin ei tapahdu; sen sijaan
tunkee uusi vesivuori ja taas uusi rintaa vastaan ja kohottaa
jättiläisen kokkapuolen niin korkealle, että luulee perän välttämättä
pitävän sukeltaa veden alle." --
Höyrylaivat olivat silloin vielä uudet, olivat olleet tuskin kymmentä
vuotta käytännössä ja olivat siis omiansa huomiota herättämään,
varsinkin niissä, jotka eivät purjeilla päässeet paljon paikalta
liikkumaan. Sinäkin päivänä oli edistytty taapäin. Iltapäivällä kiihtyy
myrsky. Aalto toisensa perästä huuhtelee kantta. Purjeita pienennetään
niin paljon kuin mahdollista. "Kasvot käyvät totisiksi, kun koko laivan
runko natisee, mutta pelkoa se totisuus ei ole. Se on vaan arvokkain
tapa olla läsnä niin totisessa ja suuremmoisessa elementtien
näytelmässä. -- -- Kun joimme teetä, puhalsi ankara vihuri ja yht'äkkiä
kuului ukkonenkin. Rautalasti romisee laivan ruumassa ja kun laiva
jonkun kerran kallistuu oikein kovasti, kuuluu rautatankojen kolinaa,
joka päättyy pahaan rämähdykseen. Lasti on kuitenkin hyvin telkitty,
vakuutetaan minulle."
Seuraavana päivänä, heinäkuun 26 p:nä, muistiinpanot alkavat näin:
"_Sillä muuta perustusta ei taida yksikään panna, vaan sen, kuin pantu
on, joka on Jeesus Kristus_. Kor. 3:II.
"_Ettekö te tiedä itseänne Jumalan tempuksi ja että Jumala asuu
teissä._ 1 Kor. 1:14."
Ja sitten seuraa näin kuuluva kappale, jonka päällä ovat sanat: "Minun
rukoukseni esim. Guldsmedshyttanissa."
"Olen kärsinyt, olen kovia kokenut, vaikeita päiviä olen elänyt. Ja
minä olen jättänyt sieluni Kaikkivaltiaan huostaan ja muserrettuna
anonut hänen apuansa. Kylmät väreet olivat kerran sellaisena hetkenä --
eräänä hetkenä kohta uudestasyntyneen vakaumukseni jälkeen -- saamani
kauhea vastaus kysymykseeni: 'Onko sinulla Jumala? Etkö ole
teeskentelijä? Sinä olet todistellut pois häntä sielustasi! Auta nyt
itseäsi tai menehdy!' Minä en ole sepittänyt tätä, tapaus on mainittu
päiväkirjassani. Syvästi liikutettuna heittäysin minä polvilleni ja
painoin vetiset silmäni päänaluseeni: 'Isä, käsitettävä tai
käsittämätön, mikä olletkin! Sinä näet, että minä kaikella sillä
voimalla, minkä minun sielulleni annoit, etsin Sinua ja pyrin päästä
tahtoasi täyttämään: Ohjaa minua oikealle tielle, jos olen eksynyt.
Että annat minulle anteeksi, jos olen hairahtunut, sen tiedän!"
Tämä mielenpurkaus tulee hiukan odottamatta, mutta itse on hän
kuitenkin selvillä sen syistä. Moneen vuoteen ei hän sano osanneensa
rukoilla. Syynä siihen ovat olleet hänen filosoofiset lukunsa, "jotka
meidän aikanamme niin kernaasti ja helposti johtavat epäilykseen, mutta
eivät silti yhtä helposti vapauta. Koettelemuksen hetkinä, sen tietää
jokainen, joka ei ole tyhmä tai kevytmielinen ja jolla on ollut kovia
taisteluita elämässä, vedetään epäilijää niinkuin uskovaistakin
vastustamattomalla voimalla, joskaan ei aina rukoilemaan tavallisessa
merkityksessä, niin ainakin ajattelemaan kaiken onnen ja surun alkua.
Tunnemme oman voimattomuutemme ja meitä kehoitetaan ja pakoitetaan
_ikävöimään_ ja samalla _toivomaan_ voimaa, joka voi antaa tukea
kaikissa kohtaloissa."
Vielä paremmin selittää hänen mielialansa kääntymistä näihin asioihin
seuraavat sanat, jotka hän samana päivänä on kirjoittanut
päiväkirjaansa: "Olen lukenut 'Strauss och Ullmannin'", -- ja toiset,
jotka tavataan niinikään samana päivänä veljelle kirjoitetussa
kirjeessä: "Jos tahdot tietää, millainen maailman-katsantotapani tätä
nykyä on, niin hanki itsellesi kirja: 'Strauss och Ullmann'."
Hänellä oli matkalukemisenaan tuo siihen aikaan niin suurta huomiota
herättänyt teos, kuuluisan tohtori D.F. Straussin, Jeesuksen elämän
kirjoittajan ruotsiksi ilmestynyt kirjanen "Det förgängliga och
beståndande i Christendomen." [Katoova ja pysyvä kristinopissa.] Tässä
kirjasessaan esittää tuo suuri filosoofi selvästi ja pelkäämättä
oppinsa äärimmäisenä tuloksena, että Kristus hänen käsityksensä mukaan
ei ole jumalanpoika, vaan ihminen korkeimmassa ilmestymismuodossaan
s.o. nero. Kun Straussin oppi ainakin siksi kerraksi teki Soldaniin
mitä valtavamman vaikutuksen ja oli nähtävästi käännekohtana hänen
fiiosoofisessa kehityksessään, tehtäköön kirjan sisällöstä lyhyesti
selkoa.
Mainittuaan esipuheessaan, että hänen teostansa Jeesuksen elämä on
käsitetty negativisesti eli ett'ei siinä muka olisi mitään asetettu sen
Jeesuksen sijaan, joka siinä kielletään, nimittäin yliluonnollinen,
ihmeitä tekevä Jumalan poika, käy Strauss tässä toisessa teoksessaan
luomaan hänestä sitä kuvaa, jonka hän hänestä on saanut.
Kirjanen alkaa polemiikilla Paavalia vastaan, joka (Kor. 15:32) sanoo
tulevassa elämässä odotettavan palkinnon toivossa taistelevansa
Kristuksen puolesta. Tätä katsantotapaa Strauss pitää paljoa alempana
kuin sitä, joka kaikista toivotuista palkinnoista huolimatta vaikuttaa
totuuden puolesta, totuuden itsensä voiton vuoksi. Hän itse ainakaan ei
semmoista toivoa tarvitse, yhtä vähän kuin häntä pelottaa toisessa
elämässä uhkaava rangaistuskaan. Ei hän siltä kuitenkaan kiellä
kuolemattomuutta. Hän vaan perustaa sen kokonaan muuhun kuin kostoon.
Paha ja hyvä kantaa palkkansa jo tässä elämässä ja tuntuvat niiden
seuraukset tulevassa elämässä siellä yhä jatkuvan kehityksen muodossa.
Niinikään vastustaa Strauss apostoolista käsitystä siitä, että ell'ei
Kristus olisi noussut ylös kuolleista, olisi heidän saarnansa
mitätön ja usko häneen turha. Hänelle ei ole ylösnousemisen ihme
minkäänarvoinen, vaan perustaa hän uskonsa Kristukseen yksinomaan hänen
elämäänsä ja vaikutukseensa maan päällä.
Ei hän myöskään katso kristinopin elinjuureksi sitä, että Kristus olisi
kuolemansa kautta vapauttanut meidät jumalan vihasta ja synnin
rangaistuksesta. Kieltämättä on Uuden Testamentin väärinselitystä
väittää sen opiksi oppia vihastuneesta, kostonhimoisesta jumalasta,
joka vasta Pojan veren kautta voitiin saada muuttamaan mieltänsä
lempeämmäksi syntistä ihmiskuntaa kohtaan. Ei ole totta, että Jumala
vaatii uhria, sillä jo Jeesus itse ja apostolit esittävät Jumalan armoa
ja vanhurskautta ei seurauksena Jeesuksen kuolemasta, vaan
edelläkäyvänä syynä siihen. Jos syntein anteeksiantaminen on
mahdollinen muuttumattoman ja kaikkivaltiaan Jumalan puolesta, niin
on sen täytynyt Hänen puoleltaan olla olemassa samanlaisena
ijankaikkisesti, mistään satunnaisesta tapahtumasta riippumatta.
Sitäpaitse ei ole Jumalan oikeudentunnon mukaista, että yksi saa kärsiä
kaikkien edestä. Jumalan hyvyys muka kyllä tahtoisi vapauttaa kaikki
rangaistuksesta, mutta hänen vanhurskautensa ei myönnä rangaistuksen
täydellistä anteeksiantamista. Vaan ei ole hyvyyttä se hyvyys, niinpian
kun viaton tietäen tahtoen jätetään rangaistavaksi, silloinkun
syylliset saavat kulkea vapaina.
Vaan Kristuksen kärsimystä ja kuolemaa ei olekaan tältä kannalta
katsottava. Sen tarkoitus oli toinen. Se tuli välttämättömäksi hänen
tahtonsa puhtauden ja voiman kautta, joka kielsi hänet väistymästä
taistelussa hänen käsittämänsä totuuden ja hänen elämänsä tehtävän
puolesta.
Koetettuaan sitten osoittaa, että Jeesuksen n.k. ihmeteot eivät enää
voi semmoisina esiintyä meille, joskin ne semmoisina esiintyivät hänen
aikalaisilleen, tahtoo Strauss vielä osoittaa, että hänen tehtävänsä
siveellis-uskonnollinen arvo ja merkitys ei niiden kautta lisäänny,
vaan päinvastoin kärsii, koska niiden täytyy olla joko väärin
tulkituita, erehdyttävästi esitetyitä tai seurauksia joko tekijäinsä
tai ympäristön, esim. parannettujen sairaiden, sairaloisesta tilasta.
Kristuksen synnynnäinen jumaluus, hänen sikiämisensä pyhästä hengestä
ja syntymisensä neitseestä Mariasta on lopuksi sekin Straussin mielestä
hylättävä, koska Jeesus, vaikkakin hän olisi syntynyt ilman maallista
isää, ja siis siltä puolen synnitönnä, kuitenkin olisi saanut synnin
äidinperinnöksi. Ei siis Jeesuksen syntyminen ilman isää anna meidän
uskollemme mitään uutta tukea, mitä sillä ei jo ennestään ole.
Mutta kaikista vaikeinta on meidän käsittää -- sanoo Strauss --
Jeesus Nikealaisen uskontunnustuksen mukaan, syntyneenä isästä
ijankaikkisesta; ja Johanneksen mukaan sanana, joka oli ijankaikkisesti
Jumalan tykönä, jonka kautta Jumala on maailman luonut, joka sitten
muuttui lihaksi ja asui meidän tykönämme palatakseen viimein siihen
ihanuuteen, joka sillä aina on ollut Jumalan tykönä. Kuinka vieraaksi
ja kaukaiseksi muuttuu meille Kristuksen kuva tämän kautta! Emme voi
enää ajatella hänessä mitään tosi-inhimillistä, eivät hänen
tietoisuutensa ole meidän, eivät hänen hyveensä inhimillisiä hyveitä,
koska koko hänen henkinen ja siveellinen elämänsä lepää perustuksilla,
jotka meiltä muilta kokonaan puuttuvat.
Ja vielä vaikeampi on Straussin ajatella Luoja ihmiseksi muuttuneena,
yhtenä ainoana henkilönä. Sen hän kyllä voi käsittää ja pitää sen
välttämättömänä käsitteenä, että absoluuttinen ilmasekse kaiken
äärellisen tuloksena, mutta kuinka se voisi koko täydellisyydellään
uppoutua yhteen ainoaan äärelliseen olentoon, se tuntuu hänestä yhtä
mahdottomalta kuin tahtoisi joku väittää, että harmonian sisältö voi
ilmaantua yhdessä ainoassa säveleessä. Joko on siis Jumalan ihmisenä
ilmestyminen tapahtunut koko ihmiskunnassa tai ei se ollenkaan
tapahtunut.
Strauss on taipuvainen ensimainittuun. Pantheismi opetti näkemään
Jumalan ilmautumista luonnossa, mutta silloin se myös ilmestyy hengen
maailmassa: taiteessa, valtiossa ja historiassa. Hengen maailman
korkeimpia edustajia ovat nerot, ne, jotka elähyttäen ja uutta luoden
ovat vaikuttaneet ihmiskuntaan. Neroja jo kaikkialla ihaillaan ja
niille patsaita pystytetään. Ja kaiken tämän johdosta lausuu Strauss
rohkean väitteensä: Ainoa ihailu (dyrkan) -- valitettakoon sitä tai
iloittakoon siitä, kieltää sitä ei voi -- joka meidän aikamme
sivistyneillä vielä on jälellä uskonnollisen rappeutumisen jälkeen, on
neron ihailu (Cultus des Genius). Ja neron tekee hän Kristuksesta sen
perusteella, että tapaa hänessä kaikki neron tunnusmerkit:
sielunvoimien sopusoinnun, suuren aatteen, jonka hyväksi taisteli ja
uhrautui, suuremmoisen voiman, jolla hän vaikutti ensin ympäristöönsä
ja sitten jälkimaailmaan ja sitä seuraavat vaikutukset rakkauteen ja
vihaan. Samalla kun Kristus siis on nero, verrattava esim.
Sokratekseen, seisoo hän kuitenkin muita neroja äärettömästi ylempänä
työnsä kautta, sillä ei mikään ennen häntä elänyt nero ole siihen
määrin kuin hän kohottanut kansakuntain katseita korkeuteen ja
opettanut heitä syvemmin ja oikeammin tuntemaan, käsittämään ja
kunnioittamaan niitä voimia, rakkautta ja hyvyyttä, jotka kaikkea
olevaista hallitsevat. Ja sentähden ansaitsee kristinuskon
perustajanero ihailumme ennen kaikkia muita neroja. Häntä etevämpää ei
ole ollut, eikä tulekaan olemaan.
Samassa kirjassa on vastaus Heidelbergin professorilta Ullmannilta,
joka puolustaa protestanttisen kirkon tavallista käsitystä
Kristuksesta.
Tämä kirjanen, jossa taistellaan ihmiskunnan suurimmasta ja kaikkina
aikoina jännittävästä kysymyksestä, on nyt Soldanilla luettavana.
Taivaan ja maan välillä väikkyessään on hän sen johdosta tullut
pakoitetuksi vastaamaan kysymyksiin, joista ei kukaan ajatteleva
ihminen koskaan ole päässyt ohi.
Ja hän ryhtyy sitä tekemään hänelle omituisella innolla. Se on melkein
se ainoa asia, jota hän merta kyntäessään ajattelee ja miettii. Hän
kävelee kannella milloin myrskyssä, milloin tyynessä, milloin auringon
noustessa ja laskiessa, milloin tähtien tuikkaessa ja kuun valaistessa.
Hän miettii ja punnitsee ja silmä tuijottaa kauvas taivaan rannalle,
jota vasten hänen pitkä vartalonsa liikkumatonna kuvastuu. Ja sitten
laskeutuu hän alas kajuuttaan kirjoittamaan ja kirjoittaa, kunnes se
jostain syystä keskeytyy, jatkuakseen taas jonain toisena päivänä.
Vastamainitussa kirjeessä veljelleen lausuu hän nyt lukemansa kirjan
johdosta mietteensä m.m. Straussin nero-opista:
"Ihaileminen ei ole palvelemista, ei uskontoa. En voi jättää koko
sieluani neron haltuun. Nero ei ole Jumala. Neron persoona ei anna
minulle mitään autuutta." Mutta joskaan hän ei voi hyväksyä Straussin
oppia, ei Ullmanninkaan oppi saavuta hänen hyväksymistään tuskan ja
koettelemuksen hetkinä. "Mutta uskontoa tarvitsevat kaikki, sekä nerot
että nerottomat. Kenen puoleen minä sitten käännyn, ell'en Jumalan?"
"Herra Ullman, -- kirjoittaa hän edelleen, -- seuraako nyt kaikesta,
mitä Strauss ja kumpp. ovat sanoneet, ett'ei Jumalaa ole, ett'ei hän
ole se ääretön, suuremmoinen, ihana, ylen kaikkea ihana? Nero ei
todellakaan ole Jumala. Mutta se, mikä on nerokasta ja ihailtavaa, on
jumalallista ja on juuri osa itse Jumalasta. Me emme palvele luontoa,
emme Jumalaa Luojana, vaan kun me haemme lohdutusta, haemme me
persoonaa, järjellistä, itsetietoista henkeä. -- -- Eikö Jumala voi
olla yhtä suuri ja ihailtava, vaikkakin hän luo itselleen maailman,
joka on hänen elämänsä? Käykö hän pienemmäksi olemalla immanentti?
Päinvastoin! Jos hänellä kerran on maailma oman itsensä ulkopuolella,
vaikka se olisikin vaan henkinen, vaikka vaan yksi ainoa ihmishenki,
niin on se ulkopuolella häntä vaillinaisuus, hänen rajoituksensa. Hän
tulee siitä kohta pienemmäksi. Lakkaako hän olemasta persoona siksi,
ett'ei kaikki toiminta hänessä ole tietämistä; siksi, että hän myöskin
luopi. Onhan hän kuitenkin kaikkitietäväinen; ja persoonahan on sama
kuin tieto itsestään, itsetietoisuus. Jos nyt tietämiseen ajatuksen ja
Jumalan omien lakien mukaan kuuluu välikappaleita ja jos hän sellaisia
käyttää, voiko se alentaa häntä? Voipi ainakin semmoisen silmissä, joka
tyytyy sellaiseen kuviteltuun Jumalaan, jonka itsetietoisesti pitäisi
tehdä jokainen oljenkorsi."
Kirjettä, jossa hän näitä mielipiteitä terottaa veljelleen ja joka oli
aikomus lähettää maihin luotsien mukaan Englannin kanavasta, ei
lähetetty ennen kuin Ameriikasta (16.2.1850). Siellä on lähettäjä
siihen lisännyt, että se kuvaa hänen aatesuuntaansa siihen aikaan. "Se
voi näyttää hävittämishalulta ja kieltämiskiihkolta. Se on kuitenkin
aivan päinvastoin; mutta järjen puolesta on meidän taisteltava ja
myöskin kitkettävä rikkaruohoa niin paljon kuin voimme. Jumalan avulla
olet sinä kerran kuuleva, että mitä minä olen miettinyt, ei ollut,
niinkuin ehkä sinä itse ja ainakin moni muu on luullut, vaan pelkkää
huijausta. Melkein päivä päivältä selviää minulle yleissilmäys tähän
merkilliseen maailman-ilmiöön (ilmiöön maailmasta) yhä enemmän.
_Filosofia_ on aivan jumalallisen ihana tiede, kun se yhdistetään
luonnontieteihin."
Samassa kirjeessä heinäk. 26 p:ltä kertoo hän vielä olleensa
"erinomaisen hyvissä nesteissä" merellä. Usein muistaa hän kotiaan ja
muistelee sitä pitkät jaksot jotenkin rauhallisesti. "Mutta kun äidin
kuva esiintyy vilkkaammin -- silloin -- niin silloin lopetan minä
vierailuni nopeasti sillä toivomuksella: Antakoon Jumala äitiparallemme
siunauksensa. -- -- En tiedä ollenkaan, miltä nyt Euroopassa näyttää.
On aivan kuin olisin Suomessa. -- -- Minua kutsutaan laivassa vuoron
Mister Johnssoniksi, vuoron Soldaniksi. Laivaväki on hauskaa ja
erinomaista. Ovathan norjalaiset maailman taitavimpia merimiehiä.
Näiden luonne on sekoitus miehekästä reippautta ja uskonnollista
hurskautta. Matruusien ruumassa pidetään rukous aamuin ja illoin ja
sillä välin lauletaan hauskoja lauluja."
Heinäkuun 27 p:nä pääsee laiva vihdoinkin Englanninkanavaan, saatuaan
yöllä suotuisampaa tuulta. Luotseja tulee laivaan ja ostetaan heiltä
ruokavaroja, mutta eivät he tiedä mitään maailmanmenosta. Kun luoviessa
joudutaan milloin millekin puolelle kanavaa, niin ollaan vuoron
Calais'n kohdalla, vuoron Doverin ja Soldan piirustaa ne molemmat
kiikaristaan.
Mutta enempi kuin yksitoikkoinen matka ja sen pienet tapahtumat
huvittavat häntä yhä hänen mietteensä. Paitse mietteitä muistikirjaan
tulee jälkikirjoitus äsken kerrottuun kirjeeseen veljelle. On yhä
kysymys kirjasta Strauss och Ullman, joka näkyy kokonaan vallanneen
hänen mielensä. Veljen on hankittava se kirja, joka tuskin lienee
kielletty Suomessa, koska se -- korkeasti oppiaineiden mielestä kumoo
tuon pakanan Straussin oppeja, joka tässä kumminkin on ilman sarvia ja
hampaita.
-- -- -- "Immanensin voi todistaa -- tehdä silmäänpistäväksi. Se on
äärettömän tärkeä asia, ja asia, jonka hyväksi voi _elää ja
kuoliakin_."
Ja hän käy sitä todistamaan, tarttuu rohkeasti kynäänsä ja muistikirjan
lehdet täyttyvät sivu sivulta hienolla kirjoituksella.
"Vanha käsitys Jumalasta, tuosta vanhan miehen muodossa esitetystä
persoonasta, on hänestä mahdottomuus. Onko Hänen tuumailtava jokaista
oljenkortta ja tarvitseeko Hänen miettiä, niinkuin ihminen tehdäkseen
esim. jotain konetta? Onko hän todellakin sellainen nerojen nero, että
hän vaan älynsä ja terävyytensä avulla saa tehdyksi sen, mitä tekee?
Mutta jos inhimillistä persoonallisuutta tavallisessa merkityksessä
tällä tavalla tahdotaan sovittaa häneen, niin täytyneehän kuitenkin
myöntää, että hänen ajatuksensa, joskin väsymättä, täytyy toimia pala
palalta, atoomi atoomilta, että tulisi tehdyksi, mikä tehtävä on.
Olettakaamme siis, että se myönnetään. Mutta kuinka on silloin
luomakunta ajateltava? Jos itsetietoinen ajatus seuraa pikaisen atoomin
liikettä, niin ovat nämä atoomit siis itsetietoisia. Kivi, joka tekee
liikkeen, esim. pudotessaan maata kohden, on siis itsetietoinen
putoamisestaan tai täytyy ainakin itsetietoisen ajatuksen tästä
määrätystä liikkeestä olla kivessä tai kiven mukana ja sitäpaitse olla
syynä sen putoamiseen. Sen voimme ainakin otaksua. Se, jolla ei
mielipidettämme vastaan ole muuta sanomista kuin että ajatus voisi olla
järkevä ilman itsetiedottomuutta, hän kuvitelkoon kernaasti luovaa
ajatusta itsetietoisena, s.o. samanlaatuisena kuin vapaata
ihmisajatusta. Ei ole näet mitään keinoa tarkastaa, eikö sentapaista
tietoisuutta ole kivelläkin. On kuitenkin myönnettävä, että sellainen
ajatus ei ole vapaa siinä tarkoituksessa, että se voisi vaikuttaa
mielensä mukaan eri haaroille. Kivi ei voi muuta kuin pudota."
"Silloin voisi kyllä ehkä kuvailla itselleen itsetietoisen Luojan ilman
mitään välikappaletta. Mutta mihinkä silloin ihmistä tarvitaan? Mitä
varten on hänen tutkittava luontoa ja maailmaa? Ja mikäli eroaa sillä
tavalla myötävaikuttava Luoja _meidän_ tunnustamastamme? Siinä ei ole
vielä mitään vapaata itsetietoisuutta, ei mitään yhtenäisyyttä, joka
järjestää kaikki vapaasti rakkaudesta ja viisaudesta j.n.e."
"Ja tahdotaanko hänet siitä huolimatta asettaa ulkopuolelle maailman?
Hän sanoo: tulkoon! ja niin tapahtuu; sanoo esimerkiksi: tulkoon
ihminen! ja ihminen syntyy s.o. hän on siinä tuokiossa valmis. Mutta
onko mahdollista ajatella, että ihminen voi syntyä muuten kuin
muodostumalla askel askeleelta atoomeista, jotka ovat saatettavat
yhteen ja järjestettävät -- vaikkakin tuo yhtäkkinen syntyminen
voitaisiin ajatella tapahtuvaksi tavattoman lyhyessä ajassa s.o.
luonnon lakeja sivuuttamalla. Vaan silloinkin tarvittaisiin
järjestäjää, järjestävää ajatusta. Eikö sen vuoksi olisi järkevintä
koettaa käsittää tuota sanaa 'tulkoon!' kaikkien niiden ajatussarjain
sisällöksi, jotka järjestävät aineen?"
Näitä hän miettii. Mutta yht'äkkiä on kynä pantava pois ja noustava
kannelle, sillä ollaan lähellä maata ja illan pimeässä näkyy siellä
Brightonin tulilla valaistu kaupunki. Yö on ihana, kuu paistaa
kirkkaasti ja muuan höyrylaiva lähenee, suuri ja komea, jonka mastosta
paistaa punanen lyhty, ja paksu ja korkea savutorvi kuumottaa valkeana
pitkän matkan päähän, Seuraava aamu elokuun 26 p:nä on tyyni ja
tavattoman ihana ja purjehtijat ovat Wight saaren kohdalla. St.
Catherinan niemestä näkyy suuri kylä ja torni ja puutarhoja.
Mutta tuuli pysyy yhä vastaisena ja matka edistyy hitaasti. Se
harmittaisi ja suututtaisi, vaan ei auta merimiehen kyllästyä. Hänen
tapansa on panna lauluksi, ja lauluksi panee Soldankin, sepittää
seuraavat säkeet:
När man seglar ifrån ost, då vinden är från väst,
Då vet jag intet bättre än sjunga som är bäst.
Tussi rullan -- rullan.
Man seglar en vecka och vinden är emot,
Men det är sjömans vishet, han seglar utan knot.
Tussi rullan -- -- --
Man seglar i tre veckor och seglar i motvind,
Man sjunger dock och seglar och vinden ger man hin.
Tussi rullan -- -- --
I fyra veckor kryssas, men kommes inte fram,
Då kryssar man och sjunger, att knota vore skam.
Tussi rullan -- -- --
Och än är vinden mot, fast den sjette veckan går,
Men vi sjunga då vi segla, ty skulden är ej vår.
Tussi rullan -- -- --
Och upp vi spänna vingarne alla på en gång
Och i med- som motvind vi segla under sång.
Tussi rullan -- -- --
Ja juuri kun hän on saanut laulunsa valmiiksi ja esittänyt sen, niin
kääntyy tuuli ja puhaltaa suoraan perän takaa ja lupaa tulla
pysyväiseksi. Kaikki purjeet vedetään ylös eikä kestä kauvan, ennenkun
laiva pääsee ulos Englannin kanavasta ja voi panna suuntansa New
Foundlandin matalikkoa kohti. Klo 10 seuraavana aamuna näkyy Cap
Lizard, Englannin eteläisin niemi, viimeisen kerran, Eurooppa painuu
pois näköpiiristä, aallot alkavat kasvamistaan kasvaa ja vaahto sähisee
kokassa ja kupeilla. Ollaan Atlantilla.
Taas kynä käteen, taas mietteet kohoamaan kohti maailman korkeimpia
kysymyksiä, jatkoksi edellisille. Se on yhä kysymys Jumalan
immanensista, jota hän koettaa ratkaista.
"Jo ensi silmäyksellä, minkä luomme luonnon järjestykseen, aavistamme
immanensin. Näemme, kuinka kaikki on järjellisessä yhteydessä kaiken
muun kanssa, niin että siis yhteinen ja yksi ainoa järki luopi,
järjestää ja yhdistää kaikki. Yksi ajatus, sisällöltään äärettömän
vaihteleva, elää maailmassa ja luopi sitä. Se on tehnyt sitä niin aina,
sekä silloin kun ei maailmassa vielä ollut itsetietoisia olennoita ja
sittemmin, kun ne sinne ilmaantuivat. Luova ajatus on siis immanentti
n.k. hengettömässä luonnossa, samoinkuin myöskin henkeä omistavassa.
Kun me lopuksi näemme ajatuksen eläinsarjassa matelevan esiin aina
järjelliseen ja vapaaseen ajatukseen saakka ihmisessä, niin näyttää
kouraantuntuvalta, että se on itse Luoja, joka tässä viimeisessä
luonnontuotteessa, ihmisessä, on se olento, joka muodostaa hänen
sielunsa ja hänen henkensä."
"Jos kuvailemme ajatusta vibratsionina hengen substansissa, niin auttaa
se meitä ihmeellisellä tavalla käsittämään filosoofillisia esityksiä
(ainakin minun käsitykseni mukaan). Yksi määrätty ajatus on yksi
määrätty vibratsioni, toinen ajatus toinen. Se voi kuitenkin olla
hyvinkin monenkertainen -- melkein niinkuin kokonainen kuva, joka
väräjää esim. hermokalvosta taapäin. Mutta yksi vibratsioni voi nyt
kohdata yksiä aivoja, satoja aivoja, voi sattua maahan, ilmaan, koko
kaikkisuuteen, nyt ja silloin ja aina jatkuvasti ja katkonaisesti
j.n.e. Vibratsioni ei ole sitä mitä se on sen kautta, että se ulottuu
niin ja niin suureen alaan avaruudessa, aivoissa, koko ruumiissa, eikä
senkään kautta, että se kestää niin ja niin kauvan: sekunnin tai tunnin
tai ijäisyyden, vaan se on sitä mitä on olemalla tuo määrätty
vibratsioni, niinkuin ääni on määrätty sointu tai sointujen harmonia
ainoastaan määrätyn nopeuden tähden ilman värähdyksissä. Täten on nyt
ymmärrettävä ajatuksen riippumattomuus ajasta ja paikasta, tai sen
ijäisyys ja kaikkialla läsnäolevaisuus. Yksi määrätty ajatus, jonka
esim. Jumala ajattelee koko universumissa, mahtuu vallan hyvin ihmisen
aivoihin, niin, jopa hyönteisenkin, kuinka pienen tahansa, kunhan se
vaan on suurempi kuin muutamain aaltojen pituus väräjävässä
henkisubstansissa. Melkein niinkuin ääni pienessä pelilaatikossa tuskin