Aatteiden mies: Piirteitä August Fredrik Soldanin elämästä - 17

ja valmisti sitten seudusta matkailijakartan, johon on liitetty
muutamia historiallisia tietojakin George-järven ympärillä
tapahtuneista taisteluista sataluvulla. Kartan piirsi hän itse kiveen
ja julkaisi sen omalla kustannuksellaan, myytäväksi m.m. George-järven
laivoilla, mutta ei näy sekään affääri liioin leiville lyöneen.
Toinenkin kartta Ameriikassa kantaa Soldanin tai oikeastaan Dalsonin
nimeä. Se on Rogersin johdolla tehty suuri ja komea geolooginen ja
topograafinen kartta Pennsylvanian kivihiilimaista ja mainitaan sen
valmistamisessa apuna olleiden kolmen topografisen assistentin joukossa
myöskin A. Dalson. Sitä paitse piirsi hän tämän erinomaisen hienon,
paljotöisen ja monivärisen kartan siihen lopulliseen kuntoon, josta se
sitten kivelle siirrettynä ilmestyi painosta v. 1858. Tämä hänen suuri
työnsä, josta hän itse vaan ohimennen puhuu, sai ansaitun kiitoslauseen
sen suuren teoksen esipuheessa, jonka Rogers julkaisi karttaa
selvittäväksi tekstiksi. Tässä teoksessa, jonka nimi on "_The Geology
of Pennsylvania Governament Surrey, by Henry Darvin Rogers, State
geologista_" ja jota ilmestyi kaksi jättiläisnidosta yhteensä 2,000
sivulla, on useita piirroksia Soldanilta. Ei ole siis vähäinen se osa,
joka tällä kaukaisen, pienen Suomen pojalla oli tällä erikoisalalla
suuren lännen viljelykselle voittamisessa.
Keskipaikoilla syyskuuta palasi Soldan taas New-Yorkiin, jonne hän
joutui juuri ystävänsä tohtori Enderlinin hautajaisiin. Perheenisän
kuoltuakin jäi hän perheeseen ja asui lesken luona vuoden loppuun. Tämä
aika näkyy olleen huoletonta ja onnellista ja kulutti hän sen, yhä
kapitalistina eläen, harjoitellen lempitöitään lueskelemista,
maalausta, kokeilemista, soittoa ja filosoofista mietiskelyä.
Alkupuolella vuotta 1855 Enderlinin leski kuitenkin palasi takaisin
Eurooppaan ja kun Soldan silloin kadotti tämän kotinsa, jätti hänkin
markkinatouhuisen New-Yorkin ja asettui Pottsvilleen, joka oli kaunis
vuorikaupunki ja seutu muutenkin hänelle tuttu edellisten vuosien
maanmittaustöistä. Hän avasi siellä oman liikkeensä, joka tapahtui
hänen oman kertomuksensa mukaan seuraavalla tavalla: hän maalasi
kyltin, jossa oli hänen nimensä ja tiedonanto siitä, että hän oli
vuori- ja siviili-insinööri, naulasi kyltin ovensa päälle, ja niin oli
hän valmis. Toverina tässä toimessa, jossa hän muuten oli oma herransa,
oli hänellä ennen mainittu mr. Poole, joka oli ollut hänen apunaan
maanmittaustöissä v. 1853. Poole oli hänkin keksijä, oli rakentanut
jonkunlaiset yksiharmooniset urut. He ajattelivat samalla tavalla
elämän pääkysymyksissä, ymmärsivät toisensa hyvin ja näkyivät
viihtyneen toistensa seurassa. Heillä oli oma pieni talonsa
puutarhoineen, oli neekeripoika palvelijana ja kaiken tämän komeuden
huippuna -- oma hevonen. Pottsville oli sitten Soldanin pääkortteerina
siksi, kunnes hän lähti Ameriikasta.
Työtä näyttää ilmaantuneen runsaasti, sillä puute tietopuolisesti
sivistyneistä insinööreistä oli siihen aikaan tavattoman suuri
Ameriikassa. Hänen taitoaan käyttivät varsinkin rautatieyhtiöt uusia
linjoja tutkittaessa, toisin ajoin toimitti hän geoloogisia tutkimuksia
ja suoritti nämä tehtävänsä niin hyvin, että Smithin mielestä, erään
hänen kirjeensä mukaan, Soldanille tarjottaisiin suuria summia, jos
hänen taitojensa perille kerran oikein päästäisiin. Soldanilla
itsellään ei niistä kuitenkaan ollut suurta iloa, ne kun estivät häntä
hänen filosoofisissa mietteissään ja kun hän niitä teki pääasiassa vaan
terveydellisistä syistä, saadakseen olla ulko-ilmassa.
Kesällä v. 1855 oli Soldanilla pieni sisällinen taistelu kestettävänä,
ratkaistavana vielä kerran kysymys siitä, olisiko hänen ainiaksi
sidottava itsensä Ameriikkaan lemmen siteillä. Tytön nimi oli Clara
Chapman, erään farmarin tytär, hyvä ja kaunis. Soldan oli tutustunut
häneen jo Concordessa ollessaan v. 1851, jossa Clara kävi miss Elan
koulua ja oli Soldanin oppilas. Sittemmin työskenteli miss Chapman
eräässä puuvillatehtaassa Lovellissa, jossa Soldan miss Elan
kehoituksesta kävi häntä tapaamassa v. 1854, uudistaen tuttavuutta ja
sopien kirjeenvaihdosta. Kirjeenvaihto jatkui sitten heinäkuuhun 1855,
jolloin Soldan, yhä haaveksien kotimaahan palaamista, joka naimisten
kautta olisi käynyt mahdottomaksi, kirjoitti jäähyväiskirjeen ja kun
siitä oli seurauksena kutsumus Clara Chapmannin vanhempain luo, vähän
päästä toisen vielä selvemmän. Mitään rakkautta ei vielä ollut
kummallakaan puolella herännyt. "Tytöllä oli kuitenkin minua kohtaan
ystävällisiä tunteita ja miss Elan arvelujen mukaan -- hiukan muutakin.
-- -- Surullista ja raskasmielistä on, muutamia terveitä väliaikoja
lukuunottamatta, elämäni sen jälkeen ollut -- niinkuin sitä ennenkin",
kirjoittaa hän päiväkirjassaan tätä asiaa muistellessaan.
Tuo ainainen raskasmielisyys se häntä painamistaan painoi ja kirjeet
samoin kuin päiväkirjakin käyvät niin niukoiksi, että niistä vuosilta
1855-56 on tuskin mitään jälkeä. Se on koti-ikävä, joka häntä vaivaa ja
käy päivä päivältä yhä raskaammaksi kantaa. Halu palata kotimaahan saa
uutta virikettä, kun olot siellä ovat sikäli muuttuneet, että tämä
monivuotinen unelma ei ehkä olisi ollut aivan mahdoton toteuttaa.
Keisari Nikolai on kuollut ja uusi aika alkanut sarastaa myöskin siihen
nähden, että useat muut maanpakolaiset ovat armahdusjulistuksen nojalla
voineet palata kotimaahan. Soldan auttaa yhtä heistä, Fonseliusta,
käyttämään hyväkseen armoplakaattia, mutta jättää sen omasta kohdastaan
käyttämättä. Hän ei mielestään kelpaa sen saamiseen.
Ja ikäänkuin koettaisi hän välimatkaa isänmaahansa pitentämällä
saada kaipaustaankin sinne kuoleutumaan, painuu hän yhä syvemmälle
Ameriikan erämaihin. Se kuitenkin vaan lisää hänen koti-ikäväänsä.
Kesällä 1856 on hän Mc Keanissa pohjoisessa Pennsylvaniassa ja
kirjoittaa sieltä heinäkuun 25 p:nä kirjeen Arvidsonilie tehden
siinä selkoa oloistaan ja asemastaan:
"Nyt on kulunut seitsemän vuotta siitä, kun tulin Ameriikkaan, ja tämän
suuren tasavallan kansalainen olen ollut jo aikoja sitten; pitäisihän
siis alkaa jo koteutua. Mutta tämä 'most glorious country in the world'
[kaikkein mainioin paikka maan päällä] polttaa päivä päivältä vaan yhä
kuumemmin jalkapohjiani. Se on koti-ikävä, ja samalla henkisen ravinnon
puute, joka lamauttaa minua yhä enemmän. Välttämättömyys rehellisellä
tavalla saada kokoon tarpeellisia varoja ja niiden avulla koettaa vielä
yhtä uutta elämän vaihetta -- pusertaa voimaa minuun ja minä teen
työtä. Mitä hedelmiä se kantanee, sen saa tulevaisuus osoittaa."
Samassa kirjeessä lisää hän vielä, että hänen olisi hauska nähdä, mitä
Snellman on uudelleen alkamassaan Litteraturbladetissa kirjoittanut
kahtena viime vuotena. Tämän sanoo hän kuitenkin olevan vaan
uteliaisuutta, sillä hänen omat filosoofiset tuumansa ovat ruostuneet
ja homehtuneet. Ja lieneekö se jonkunlainen ajatuksen yhteys
Snellmannin mainitsemisen johdosta, joka tuopi hänen kynäänsä
huokauksen: "Tässä on kaikkien surujeni raskain kohta: mies, joka ei
neljänkymmenen vanhana ole mitään toimittanut, ei ole koskaan enään
mitään saava aikaan."
Jotain hyötyä hän kuitenkin koettaa hänkin kuvailla tekevänsä, jotain
aatteellista sisältöä elämälleen hankkia. Hän työskentelee täällä
metsissään raa'assa, uudessa ja harvaan asutussa maassa. Hänestä on
hauskaa olla vaikuttamassa sen kehitykseen ja hän koettaa katsoa
tointansa yleisinhimilliseltäkin kannalta. "Luonto hänen ympärillään"
-- näin kuvaa hän sitä eräässä kirjeessä Smithille v. 1856 -- "on suuri
ja kaunis, valkoisia miehiä rientää sinne paikkoihin, joilla on
intiaanien antamat nimet, intiaanien, jotka äsken vielä vaelsivat siinä
jousineen ja nuolineen. Rauta ja kivihiili, nuo sivistyksen kulmakivet,
odottavat vaan uudisasukkaita. Ja yksi niistä olen minä, joka juuri
olen aikeessa ruveta porarautoineni hakkaamaan, avaamaan suonia, joista
rikkaudet virtaavat ulos." Mutta samassa lisää hän taas, että hän
kaikessa tässä on edistynyt niin pitkälle, että hänen elämänsä on
vararikko ja että hän on niin kovettunut ja välinpitämätön, ett'ei
hänen tee mieli edes toivoakaan, että joku noista saatavina olevista
sadoista tuhansista tynnyrinaloista maata olisi hänen omansa.
Ei _niistä_! Niistä hän ei välitä, mutta on muualla, merien takana,
toisella puolella maanpallon, maa samanlainen vuorineen, erämaineen,
korpineen, jota hän ei saa mielestään ja jota haaveksii hirsituvissa
asuessaan, nuotion ääressä levätessään ja siinä välihin viuluaankin
soittaessaan, ympärillään honkain humina ja suojana vaan kaarnainen
katto. Ja kerran loihtii hän eteensä ihanan unelman: hän matkustaa
Haaparantaan, jossa toisella puolen joen, Torniossa, hänen veljensä on
lääkärinä, sisaret ja äiti, tuo 78-vuotias, mutta vielä reipas vanhus,
tulevat myöskin sinne ja he viettävät juhannusyön Aavasaksalla. Hän
tahtoo ainakin katsoa luvattuun maahan, joskaan ei voi sinne päästä.
Mutta juuri silloin kun hänen kotikaipauksensa on korkeimmillaan, saa
hän yhtäkkiä Pennsylvanian erämaahan Mc Keanin metsiin tiedon siitä,
että hänen on sallittu palata isänmaahansa. Eikä vaan sallittu, vaan
häntä vielä kutsutaankin tulemaan, isänmaa odottaa. Syksyllä 1856 saa
hän näet kirjeen veljeltään, että Suomen kenraalikuvernööri Berg
lähettää terveisiä ja kutsuu häntä rakentamaan rautateitä Suomessa.
* * * * *
Monta hämmästystä valmisti Soldan tuttavilleen ja sukulaisilleen
vaiherikkaan elämänsä aikana, monta odottamatonta tapausta kohtaa hänen
elämäkertansa kirjoittaja. Suurin niistä on se, että kotimaahansa
melkein sairaloisesti ikävöivä, lähes kymmenvuotinen maanpakolainen
silloin, kun hänelle ilmaantuu varma mahdollisuus päästä toiveittensa
perille -- aluksi kieltäytyy tätä mahdollisuutta hyväkseen käyttämästä.
Hän viettää talven 1856-57 karttatöissä Filadelfiassa ja keväällä 1857
palaa hän takaisin Pennsylvaniaan samoille seuduille kuin edellisenä
vuonna ja elää kuusi pitkää sateista kuukautta samanlaisissa toimissa
kuin edellisenäkin vuonna. Talven 1857-58 on hän vielä yhä Ameriikassa
Pottsvillessä.
Saatuaan sinne uuden kehoituksen veljeltään, vastaa hän siihen pitkässä
kirjeessä, joka on kirjoitettu helmikuussa 1858. Kun tästä kirjeestä
selviävät syyt hänen näennäisesti outoon viivyttelyynsä ja kun se on
kuin yhteen paikkaan koottu kokonaisvaikutus, minkä hän sai
Ameriikasta, otettakoon siitä tässä laajempia otteita: -- -- -- -- --
"Tärkeämpi kuin mikään muu on minulle tietysti tieto siitä, että Suomen
Kenraalikuvernööriltä on tiedusteltu, olisiko mahdollista, että
palaisin kotimaahan, ja että hänen sanainsa mukaan tämä mahdollisuus on
olemassa -- Keisarillisen hallituksen puolesta. Kun asia kerran on
tullut niin pitkälle, -- vaikkakin se on tapahtunut suureksi
hämmästykseksi minulle -- on kai paikallaan, että teen selkoa
ajatuksistani asiassa. Sinä saat siitä kertoa, mitä katsot sopivaksi ja
jotain kai pitänee sinun vastata; mutta sitä ennen täytyy sinun itsesi
tuntea kaikki tähän kuuluvat asianhaarat."
"Mitä nyt tuohon suureen tervehdykseen tulee, niin suoraan sanoen
iloinen olen ja kiitollinen, sillä lähes kymmenen vuoden kuluessa olen
koettanut kantaa seurauksia hairahduksesta eräänä synkkänä hetkenä:
kaikki vierasta; vieras maa, vieras kansa ja vieraat tavat ja
katsantotavat; puute kaikesta, joka luonnon järjestyksen mukaan on
ihmissydämmelle kallista. Turhaan! Ei ole se koskaan minulle onnistuva.
-- Syy siihen on minun kohdallani -- persoonallinen. Ja kun sama seikka
vaikuttaa, ett'en minä empimättä voi käyttää hyväkseni sitä iloista
mahdollisuutta, minkä Kenraalikuvernöörin sanat ovat antaneet minulle,
niin täytyy minun keskeyttää se vaitiolo, jota jo kauvan olen
noudattanut. Nimittäin terveyteni todellinen tila, joka -- meidän
kesken puhuen -- on huono, kurja." -- -- -- -- --
"Sinä kai muistat, että minulla sitten vatsatulehdukseni vv. 1835 tai
36 on ollut heikko terveys. Sairauteni lienee jo silloin alkanut. Tuo
vaikea kriisi, joka minulla, niinkuin tiedät, oli kestettävänä v. 1847
vähää ennen lähtöäni Pietarista, lienee kuitenkin pääsyynä siihen sillä
vasta siitä lähtien olen ollut oikea Latsarus. -- On vaikea antaa
Sinulle niin selvää kuvausta voinnistani kuin tahtoisin nyt, kun
haluaisin kertoa sinulle kaikki. Sinähän tiedät: _ubi caput
melancholicum, ibi diaboli balneum_. Useiden vuosien kuluessa odotin,
että murhenäytelmä päättyisi halvaukseen; siihen aikaan minulla näet
muutamien päivien väliajalla oli verentunkeutumista aivoihin, josta oli
seurauksena ylen kurja mielentila: velttoutta, alakuloisuutta y.m.s.
V:na 1854 ilmaantui verentunkeutumisen sijasta, joka vähitellen katosi,
eräs oire, joka vaikutti vielä pahemmin sieluuni. Eräs kohta aivoissa,
oikealla puolella, kävi kipeän helläksi ja vaivasi minua välistä
parikin viikkoa lakkaamatta; vaiva uudistui aika ajoittain ja aina
samalla paikalla. Surkeinta tässä on kuitenkin ollut se, että
hajamielisyys ja muistamattomuus ovat lisääntyneet ja että siihen
liittyvä hypokondrinen mielentila eivät anna minulle muuta rauhaa kuin
välinpitämättömyyden ja apathian. -- -- On aivan ihmeellistä, kuinka
minä aina tähän saakka olen voinut saada suoritetuksi ne monet
vastuunalaiset tehtävät, joita viime aikoina olen täyttänyt. Viime
kesänä ja syksynä (vuoden aika oli tavattoman ruma) oli mieleni usein
synkkää synkempi enkä minä silloin enää pelännyt, niin paljon halvausta
kuin -- järkeni menettämistä. Koneentapainen tottumukseni kaikenlaisiin
mittaus- ja maantutkimuksiin auttoi minua kuitenkin pulasta
viimeisessäkin toimessani, joka oli geolooginen tutkimus eräästä osasta
Pennsylvaniaa. Suuri oli kuitenkin vaikeuteni usein ja minulle selvisi,
ett'en mitenkään voi yrittää sellaista toista kertaa, etsimättä ensin
parannusta sille vaivalle, joka näin yhä kovemmin kourin kouristaa ja
uhkaa minua."
"Jo kesällä 1856 ollessani Mc Kean Countryssä aloin minä miettiä matkaa
vanhaan maailmaan takaisin, sen taitavampien lääkärien luo. Minulla ei
kuitenkaan ollut varoja toteuttaa matkasuunnitelmaani ja kun sitäpaitse
tutkimukseni olivat jatkettavat v. 1857 jäin minä vielä tänne ja
suoritin sen niinkuin jo olen sanonut ja niin hyvin kuin taisin. Mutta
toivoni terveyteni takaisin saamisesta tai oikeammin sanoen uskoni
siihen, että ainoa mahdollinen keino sen parantumiseksi olisi matka
johonkin kylpylaitokseen Saksassa ynnä sen yhteydessä oleva muutamain
kuukausien kävelyretki, -- tämä usko on vakaantunut sikäli, että
todellakin olen päättänyt koettaa tätä keinoa ja lähteä matkalle, jos
voin, se on: jos onnistun keskittää muutamia satoja dollareita
matkarahoiksi ja jos ei mitään esteitä ilmaannu hallituksien puolelta
ulkomailla. Edellinen puoli lienee toteutumassa; eihän tarvita paljoa
vaatimattoman, muutamia kuukausia kestävän matkan tekemiseksi. Mutta
tuo toinen seikka minua huolettaa. Selvää on, että sairaloisen ja
hätäilevän mielentilani tähden matkani menettäisi merkityksensä, jos
Venäjän hallitus häiritseisi minua vanhan erehdykseni vuoksi. Varsinkin
pelottaa minua se, että äidin rauha minun tulevaisuuteeni ja
turvallisuuteeni nähden vielä kerran häirittäisiin. -- Sitä tuskin
kuitenkaan voin uskoa mahdolliseksi: Eikö jo se seikka, ett'en minä
koko elämässäni koskaan ole sekaantunut mihinkään valtiollista laatua
olevaan kysymykseen -- en ainakaan muuten kuin yksinkertaisin ja
vaarattomin puhein ja että nyt kymmenen vuoden kuluessa olen mitä
huolellisemmin karttanut kaikkea sen suuntaista -- eikö jo tämä
riittäisi todistamaan, että maanpakolaisuudellani, vaikkakin se on niin
kutsuttu valtiollinen rikos, ei ole mitään valtiollista merkitystä edes
minulle itselleni. Sitä vähemmin voinee se merkitä sitä asianomaisille;
niin, vielä vähemmin siihen surkuteltavaan olentoon nähden, joksi
itseni olen edellä kuvannut. En ole mitään tehnyt enkä mihinkään
ryhtynyt, jota minun täytyisi salata edes arkatuntoisimmilta
viranomaisilta, mutta enpä ole sitten myöskään toimittanut mitään,
johon voisin vedota. Enkö siis ole kyllin vähäpätöinen saadakseni
rauhassa kuljeskella jossain kauniissa vuoriseudussa Saksanmaalla,
ollen rauhallinen ja, ainakin nyt jo, jotenkin vaatimaton Yhdysvaltain
kansalainen. -- Valitettavasti olen minä kuitenkin huono kansalainen
täälläkin siihen nähden, että minulla yhäkin on kovin vähän halua
rahaan ja rikkauteen ja 'businessiin', joka siihen johtaa --
valitettavasti sanon minä, varsinkin jälkimäisessä suhteessa. Jos
minulla olisi käytännöllisemmät taipumukset kuin on, niin olisi minun
epäilemättä parempi olla monessa suhteessa. Mutta tuskin tiedän minä
mitään maailmassa, joka todella mieltäni kiinnittäisi, paitse
luonnontiedettä semmoisenaan, (jota kuitenkin olen vaan laimeasti
harrastanut viime aikoina), ja maisemamaalausta, joka lakkaamatta, ehkä
kuitenkin vaan kaukaisuutensa vuoksi -- (sillä ei mihinkään semmoiseen
ole minulla aikaa) houkuttelee minua vastustamattomalla voimalla. Mutta
tämä halu olisi hyvin kyllä yhdistettävissä jatkamatkaan jossain
kauniissa vuoriseudussa (esim. Alpeilla ja sieltä Salzkammergutiin) --
samoinkuin kylpykauteen jossain sopivassa paikassa Reinin varrella.
Sammumaton, koska tyydyttämätön, näyttää sitäpaitse haluni olevan
kerran saada kulkea alppien yli -- niin, se näkyy saaneen vielä
järkevänkin tarkoituksen, sittenkun silmäini tottumukseen nähdä
maiseman kauneuksia on tullut toinen tottumus ymmärtää maan geoloogisen
rakenteen ilmauksia. -- Minulla on siis, lyhyesti sanoen, tarkoitus
matkustaa keväällä Eurooppaan -- niinpiankun saan viimekesäisiin
tutkimuksiini kuuluvat kotityöt suoritetuiksi."
"Nyt on tietysti se kysymys lähinnä ratkaistavana, palaanko kotimaahan?
Mieleni käy haikeaksi, niinpiankun sitä ajattelen. Ei vastaukseni
kuitenkaan ole hetken päähänpisto, vaan ainoa järkevä tulos
tuumailuista itseni kanssa: Jos minun suuri, vaikkakin vaan puolinainen
toivoni siitä, että olen saava terveyteni takaisin ja sen kanssa
tarmoni ja elämänhaluni, toteutuu, silloin tahdon kirjoittaa
armonpyyntikirjeen Hänen Majesteetilleen. -- Semmoisena kuin nyt olen
ei minusta ole hyötyä eikä iloa kenellekään, joten kernaasti voin pysyä
poissa. Ellei se siis onnistu, niin palaan tänne takaisin ja käytän
hyväkseni sitä suloista piirrettä uudessa isänmaassani, ett'ei kukaan
ihminen täällä välitä lähimmäisestään. Keinoja täällä elääkseni tulen
kyllä löytämään niin kauvan kun sitä tarvitsen; täällä ei ole sidottu
mihinkään ammattiin -- ei liikuta ketään nähdä professori
rihkamakauppiaana tai insinööri kivipainajana tai kylttimaakarina;
kunhan se vaan on 'bussinessia', niin on kunnia pelastettu. Jos elämän
kerran pitää kulua ilottomasti, niin on yksilölle todellakin
yhdentekevää, minkä nimellistä tuo 'bussiness' on. -- Mitä siis
tulevaisuuteen tulee, niin saamme kai nyt niinkuin ainakin jättää
sikseen sen, mitä se mahdollisesti on tuova tullessaan. Ei edes
pääkysymyskään ole vielä ratkaistu, vaan Kenraalikuvernöörin omien
sanain mukaan ainoastaan todenmukainen. Mutta kun ottaa huomioonsa ne
hallitustoimet, jotka jo säteilevät Aleksanteri toisen nimen ympärillä,
ei ole liika rohkeaa rakentaa toivoaan tuolle mahdollisuudelle ja
sellainen toivokin tekee jo hyvää. Kuinka toisellaiselta tulevatkaan
kaunis luonto ja sivistyneen maailman ilmiöt näyttämään invalidinkin
silmissä, jos hän sen lisäksi huomaa itselleen mahdolliseksi elää
varmaa, niin, rakastakin päämäärää varten -- joka ei ole ainoastaan
hänen oma ahdas itsensä ja sen elättäminen. -- Mutta Ameriikka on
kokonaan itsekkäisyyden maa. Kyllähän itsekkäisyyttä on kaikissa
kansoissa, mutta se ei missään sivistyneessä maassa liene niin
vakaantunut, niin sekä _periaatteessa_ että käytännössä vahvistettu
kuin täällä '_in this glorious contry_' vaikka he täällä ylpeilevätkin
'_charity'stään_'."
Mainittuaan sitten, että hän siinä tapauksessa, ett'ei pääsisi takaisin
Suomeen ja että häntä mahdollisesti sittenkin vielä alettaisiin
ahdistaa venäläisten viranomaisten puolelta, kertoo Soldan, että hän on
saanut lupaan apua Tanskan entiseltä konsulilta Filadelfiassa
Billelta, joka siihen aikaan oli konsulina Haagissa ja joka tunsi
persoonallisesti Soldanin, ja jatkaa sitten yhä samaan pessimistiseen
henkeen:
"Mutta otaksukaamme kaikkein pahinta: että tämä apu (todistus siitä,
että hän ei ole ottanut osaa minkäänlaisiin valtiollisiin vehkeihin)
olisi tarpeen, vaan huomattaisiin käytännössä riittämättömäksi -- entä
sitten? Jumalan nimessä! Ylen huonon saaliin ovat ne saaneet, jotka
ovat saaneet minun: raunion, joka on jälellä kymmenvuotisen
rangaistuksen hävityksestä (rikoksen tähden, joka tehtiin
hypokondrisessa mielentilassa). Enhän ole mitään muuta rikkonut.
-- -- -- Toivon kuitenkin parasta niin kauvan kun voin ja koetan
käyttäytyä järkevästi. En myöskään tahdo kieltää, että ihmeellisen
suloista olisi minun vielä kerran nähdä isänmaa ja äitini ja sisaret ja
ystävät; mutta se on Herran kädessä ja tulevaisuuden helmassa, niinkuin
myöskin tuo vuorimatka, joka kaikissa tapauksissa on tehtävä ennen kun
palaan -- joka on ehtona mahdollisuudelle tulla Suomeen. -- -- -- Jos
nyt sattuisi niin onnellisesti, että tapaisit Kenraalikuvernöörin
persoonallisesti tai jonkun niin korkean herran kuin esim. kuvernööri
Lavoniuksen, joka sekä voisi että tahtoisi olla välittäjänä tässä
asiassa, niin pidä sitä meidän keskemme sovittuna asiana, ett'et
tarvitse minun tähteni salata mitään minua koskevata seikkaa. Minun
historiani ei, jumala paratkoon, suinkaan ole kunniakas -- mutta se on
todellakin kuin 'valkonen laastari' ja parhaiten ansaitsisin minä
kotiin palattuani hiljaisen nurkan, en siinä hävetäkseni, vaan
saadakseni elää kenenkään huomaamatta. Tämän sanon minä sen johdosta,
mitä kirjoitat toiveistani ottaa osaa julkisiin töihin maassamme. Onhan
turhaa vielä miettiä mahdollisuuksia siinä suhteessa -- ja niissä
suhteissa, joissa elän, on parasta arvella: 'kommt Zeit, kommt Rath'.
Jotenkin varmaa on kuitenkin, että jos sotapalvelukseen uudelleen
astuminen asetettaisiin ehdoksi kotimaahan tulolleni, rohkeuteni ei
tulisi siihen riittämään, sillä valitettavasti ei minulla koskaan ollut
taipumusta sotilasuralle."
Kirje päättyy sitten pyyntöön, että veli kirjoittaisi pian vastauksensa
ja osoittaisi sen Düsseldorffiin, jossa Soldanin sisar Augusta
oli maalausta oppimassa. "Etkö voisi aivan avonaisesti anoa
Kenraalikuvernööriltä lupaa saada kohdata minua Düsseldorfissa sisar
Augustan luona?"
* * * * *
Tämä on Soldanin viimeinen kirje Ameriikasta. Saatuaan asiansa kuntoon
ja ottamansa työt lopetetuiksi, lähti hän. Mutta niin iloinen kuin hän,
kaikista epäilyksistään huolimatta, lienee ollutkin, täytyi hänen
kuitenkin vähää ennen lähtöään niellä katkera pala kiitokseksi ja
palkaksi kaikesta siitä itsensä uhraavaisuudesta, jolla hän oli
työskennellyt väliaikaisen asuinmaansa hyväksi.
Aina siitä pitäen kun hän oli tehnyt tuon suuren erehdyksensä luvatta
luopumalla hänelle uskotusta luottamustoimesta Venäjän valtion
stipendiaattina ja sen lisäksi vielä anastamalla hänelle sitä varten
uskotuita valtionvaroja, oli hän mitä huolellisemmin koettanut välttää
kaikkea, mikä ei ainoastaan hänen itsensä, mutta myöskin muiden
silmissä voisi näyttää itsekkäisyydeltä ja oman voiton pyynniltä.
Kaikki hänen toivonsa ja harrastuksensa Ameriikassa ovat sitä kohden
suunnattuina ja siitä todistuksena, ja parhaana se, että hän sieltä
lähti verrattain melkein yhtä köyhänä kuin oli sinne tullutkin. Ja
siitä huolimatta lähti hän Ameriikasta sillä tiedolla, että häntä
siellä pidettiin miehenä, joka laiminlöi velvollisuutensa ja -- otti
lahjoja.
Edellisen salasyytöksen tiesi hän tulleen osaksensa erään yhtiön
puolelta, jolle oli erämaita mitannut ja kartoittanut. Hänen
yht'äkkinen lähtönsä selitettiin näet siten, että hän tahtoi paeta pois
edesvastausta siitä, että hänen työnsä mahdollisesti havaittaisiin
virheelliseksi, tai ett'ei hän ainakaan välittänyt asettaa niin, että
yhtiö, joitain neuvoja tai selityksiä mahdollisesti tarvittaessa, olisi
tilaisuudessa niitä häneltä saamaan. Yhtiön asiamies oli viitannut
jotain siihen suuntaan ja Soldania vaivasi vielä kauvan jälkeen päin
se, ett'ei hän ollut selittänyt asianomaisille oikeata syytä lähtöönsä
eli ett'ei se ollut aiheutunut mistään muusta kuin siitä, että hän ei
voinut luopua tilaisuudesta palata kotimaahansa, mikä valtiollisista
syistä ei sitä ennen ollut mahdollista.
Toinen syytös oli vieläkin loukkaavampi ja julkeampi. Soldan oli saanut
tehdäkseen tutkimuksen ja antaakseen lausuntonsa jostain kaivostyöstä
eräässä hiilikaivoksessa lähellä Pottsvilleä. Oli ratkaistavana joku
riitakysymys kahden kilpailevan yhtiön välillä ja ratkaisu tulisi
riippumaan Soldanin lausunnosta. Hän oli siis tavallaan tuomarina
riita-asiassa ja oli tästä suuresta luottamustehtävästä hyvin
mielissään. Hänen lausuntonsa tuli epäedulliseksi sille yhtiölle, joka
oli palkannut hänet tutkimusta tekemään ja kohta oli yhtiön johtaja
valmis otaksumaan, että Soldan oli ottanut lahjoja toiselta yhtiöltä.
Syytös tehtiin niin salaperäisin sanoin, että se selvisi hänelle vasta
myöhemmin, kun ei selityksen vaatiminen enää ollut mahdollinen. Se oli
hänelle sitä katkerampi kuin ei hän koskaan sano tehneensä mitään työtä
tarkemmin ja huolellisemmin ja oli sitä tehdessään vielä pilannut
silmänsäkin suurennuslasia käyttäessään. Kaikista ikävintä Soldanista
oli kuitenkin se, että kun hänen ystävänsä Smith oli kehottanut häntä
tuon selityksen vaatimiseen, hän, Soldanin jätettyä 'väärästä
ylpeydestä', niinkuin hän sanoo, asian silleen, oli ehkä saattanut
ruveta hänkin epäilemään hänen rehellisyyttään. Tuo luulo, joka Smithin
suhteen tietysti oli vaan Soldanin omaa sairaloista mielikuvitusta,
vaivasi häntä niin, ett'ei hän Ameriikasta lähdettyään viiteentoista
vuoteen kirjoittanut sanaakaan tälle miehelle, jonka kanssa hän sitä
ennen oli ollut lakkaamattomassa kirjeenvaihdossa.
Katkerampaa muistoa olisi Soldan tuskin voinut ottaa mukaansa
Ameriikasta kuin nämä kaksi salasyytöstä. Arempaan paikkaan ei hänen
pahin vihamiehensäkään olisi voinut iskuaan tähdätä kuin nämä
kylmäveriset yankien edustajat, joille hän kaikesta päättäen oli
tehnyt monia suuria palveluksia, vaatimatta niistä läheskään sitä
palkkiota, jota olisi voinut, jos olisi tahtonut. Heidän mieleensä
ei tietysti mahtunut muu kuin että mies, joka ei yhdeltä ota, hän
tietysti tekee sen vaan sitä varten, että saisi toiselta sitä enemmän
ja että jonkun tehtävän kunnolliseen suorittamiseen ei voi olla muita
vaikuttimia kuin pelko tulevasta tarkastuksesta. Mies, joka tahtoo
toteuttaa omista eduistaan riippumatonta oikeutta ja täyttää
velvollisuutensa vaan tarpeesta täyttää sitä, oli heistä liiaksi
mahdoton olemassa olemaan. Eivätkä he näy hänen avonaisista
kasvoistaan, rehellisistä, suurista silmistään, luottamusta
herättävästä ryhdistään ja totisuutta todistavasta olennostaan, joista
jo valokuvatkin kertovat sille, joka häntä ei ole nähnyt, voineen muuta
päättää kuin että hän oli vaan tavallinen seikkailija-siirtolainen.
Loppuvaikutus Ameriikasta muodostui tämän kautta varmaankin vielä
suuremmaksi pettymykseksi kuin miksi se muuten olisi tullut. Jo
muutenkin oli se kylläkin suuri. Ei ollut hän löytänyt siellä sitä
uutta maailmaa, jota oli lähtenyt etsimään, eivät olleet hänen
toiveensa siellä juuri missään kohden toteutuneet. Henkinen ilmapiiri
oli ollut hänelle sopimaton, ei saanut hän harrastuksilleen
mitään kannatusta, ei tavannut ketään, jota olisi voinut sanoa
henkiheimolaisekseen syvemmässä merkityksessä ja hyvin harvat olivat
nekin, joita hän olisi voinut edes kunnioittaa rehellisinä ja
vilpittöminä ihmisinä. Pakotettuna suuntaamaan suurimman osan voimiaan,
joita ruumiin sairaus ja sielun sairaloisuus usein vielä heikonsivat,
välttämättömimmän aineellisen toimeentulon hankkimiseksi mitä
ankarimmalla työllä ja täytyen mikäli mahdollista terveenä
pysyäkseen valita nämä työnsä niin paljon kuin suinkin ulkoilmassa
suoritettaviksi, ei häneltä jäänyt juuri ollenkaan aikaa varsinaisiin
henkisiin harrastuksiin, jotka hän asetti yläpuolelle kaikkea muuta.
Niinpiankun hän rupesi kokoomaan mietteitään ja keskittymään
filosofiaansa, tempasivat leipähuolet hänet taas pois kirjoituspöydän
äärestä. Kokonaan ei kuitenkaan syy tähän liene ollut epäsuotuisissa
oloissa. Hänen oma saamattomuutensa ja käytännöllisen tarmon puute