Seitsemän veljestä - 08

nakuttelemaan hirren päätä kuin punaharjainen tikka. Meneppäs.
Lähti Simeoni tekemään Juhanin käskyä, mutta astui pian takaisin, tukka
pystyssä ja silmät selällään päässä. Mököttäen haasteli hän jotain
eräästä kummallisesta, palavasta silmästä siellä ulkona vankkurien
ääressä. Tästäpä muutkin pöllähtivät, siunasivat sieluansa ja
ruumistansa, ja astuivat miehissä ulos koijustansa; ja muistutti heidän
tukkansa tuulenpesää koivussa. Liikkumattomina, mykkinä patsaina he
seisoivat, tuijotellen suuntaan, jonne Simeonin sormi osoitti. He
katsoivat rävähtämättä ja näkivätkin varmaan ratasten takana kummallisen
kiillon, joka välimmiten katosi, mutta pian taas näytti hohtavan
valonsa. Tämän olisivat he kenties pitäneet hevosensa Valkon ainoana
silmänä, mutta eihän sieltä haamoittanut mitään valkeata, vaan päin
vastoin jotakin mustaa, eikä kuulunut kellon kilausta. Näin arvellen
seisoivat veljekset järkähtämättä; mutta viimein toki lausui Tuomas
jotenkin tuikealla äänellä:
TUOMAS. Mitä puuttuu?
JUHANI. Älä Herran tähden rupea praakailemaan hänen kanssansa niin
turskisti.--Se on hän! Mitäs nyt teemme, veljet? Se on hän! Mitä
sanoisimme hänelle?
AAPO. Enhän totisesti tiedä.
TIMO. Nytpä virrenvärssy hyvää tekis.
JUHANI. Eikö kenkään meistä osaa ulkoa yhtään ainoata rukousta.
Lukekaat, armaat veljet, hellittäkäät Herran nimessä mitä vaan
muistatte, mitä vaan päähän pistää, ilman yhtään sovittelemista
raamatunkappaletta ainetta myöten. Lukekaat vaikka hätäkasteesta, veljet
armaat.
TIMO. Olenpa tainnut yhden ja toisen jakson virsikirjasta, mutta nyt on
niinkuin hirveä puskuri pääni ovella.
SIMEONI. Henki ei salli sinun puhua enemmin kuin minunkaan.
TIMO. Eipä hän salli.
JUHANI. Tämä on hirmuista!
AAPO. Hirmuista!
TIMO. Totisesti hirmuista.
JUHANI. Mitä tehdä?
TUOMAS. Luja käytös häntä kohtaan on luullakseni paras. Kysykäämme kuka
hän on ja mitä hän tahtoo.
JUHANI. Annas kun minä kysyn. Kukas olet? Kukas olet? Kukas olet ja mitä
tahdot meistä?--Ei sanaakaan vastimeksi.
LAURI. Otamme tuliskekäleet.
JUHANI. Otamme tuliskekäleet ja peittoomme sinun paistiksi, ellet sano
nimeäs, sukuas ja asiaas.
LAURI. Ei, mutta tarkoitinpa iskeä kekäleisin kohta.
JUHANI. Kun uskaltais.
TUOMAS. Yksi kuolema Herralle velkaa.
JUHANI. Niin, yksi kuolema Herralle velkaa! Kekäleet kouraamme, pojat!
Seisoivat he pian rivissä, tuliset kekäleet aseina käsissä. Etunenässä
seisoi Juhani, silmät ympyrjäisinä kuin huhkaimen, ja katsellen silmää
vankkurien takana, joka erinomaisella hohteella katseli häntä vastaan.
Niin seisoivat veljekset säkenöitsevissä aseissa öisellä aholla; ja
hyypiö huuteli vuoren kuusilta, kolkko korpi heidän allansa hohisi
raskaasti, ja pimeät pilvet peittivät taivaan kannen.
JUHANI. Kun minä sanon: nyt, pojat! niin silloin lentäkööt kekäleet
kouristamme perkeleen niskaan.
SIMEONI. Mutta koettakaamme vielä vähän manausta.
JUHANI. Oikein harkittu! Vähän manausta ensin. Mutta mitä sanoisin
hänelle? Kuiskaa minulle, Simeoni; sillä itse olen tällä hetkellä
merkillisen typerä. Mutta kuiskaa sinä minulle sanat, ja heitänpä ne
hänelle vasten naamaa että korpi kaikuu.
SIMEONI. Huomaa sitten kuinka sanelen.--Tässä seisomme.
JUHANI. Tässä seisomme!
SIMEONI. Kuin uskon sankarit, tuliset miekat kourissa.
JUHANI. Kuin uskon sankarit, tuliset miekat kourissa!
SIMEONI. Mene tiehes.
JUHANI. Mene helvettiis!
SIMEONI. Me olemme kastettuja kristittyjä, Jumalan sotamiehiä.
JUHANI. Me olemme kastettuja kristittyjä, Jumalan sotamiehiä, Kristuksen
soltaatteja.
SIMEONI. Vaikka emme lukeakkaan osaa.
JUHANI. Vaikka emme lukeakkaan osaa.
SIMEONI. Mutta uskomme kuitenkin.
JUHANI. Mutta uskomme kuitenkin ja luotamme lujasti siihen.
SIMEONI. Mene nyt.
JUHANI. Mene nyt!
SIMEONI. Kohta kukko kiekuu.
JUHANI. Kohta kukko kiekuu!
SIMEONI. Ja Herran valkeutta huutaa.
JUHANI. Ja Herran Zebaothin valkeutta huutaa!
SIMEONI. Mutta hän ei ole huomaavinansa.
JUHANI. Mutta hän ei huom... Niin, hän ei huoli vaikka kirkkuisin
hänelle enkelin kielellä. Herra siunatkoon meitä, veljet! sillä ei nyt
muuta tällä erällä kuin--nyt pojat!
Silloin he kaikki viskasivat kekäleensä kohden kummitusta, joka vasaman
vauhdilla läksi juoksemaan pois neljän jalan jytinällä, ja kauan
vilahtivat hohtavat hiilet hänen seljässänsä halki öisen pimeyden. Niin
hän pakeni tulisesta kahakasta, ja ehdittyään ahon reunalle alas,
rohkeni hän lopulta seisahtua, puhaltaen kerran, kaksi kaikuvasti. Ja
veljesten aave, kamoittava körri oli kuitenkin heidän ykssilmäinen
hevosensa, joka hetkeksi oli kadottanut valkean värinsä suon mustissa
mutarapakoissa, joihin kaiketi oli vaipunut ja kauan niissä kiiriskellyt
ennenkuin pääsi kuivalle jälleen. Siinäpä piehtaroimisessa oli hän myös
temmaisnut kellon kaulastaan, joka seikka tällä hetkellä paljon saattoi
veljesten luulon harhateille. Tämä oli silmä, joka vankkurien takaa yön
hämärässä loisti, niinkuin monen elikon silmä loistaa pimeydessä.--Mutta
vasta hetken mentyä, ja silloinkin varoten, rohkenivat veljekset
lähestyä Valkoansa, ja huomasivat erhetyksen vihdoin. Tästä he äkeillä
kasvoilla palasivat koijuunsa takaisin; ja viimein aamun valjetessa
lepäsivät he jokainen sikeässä unessa.


KUUDES LUKU

Oli vihdoin valmis veljesten pirtti. Viisi syltää oli sen pituus ja
kolme sen leveys; itään päin antoi sen toinen, länteen toinen pää.
Tultuas sisään ovesta, joka oli huoneen itäisessä päässä, seisoi
oikealla suuri kiuvas-uuni, vasemmalla hinkalo, rakettu Valkoa varten
talveksi. Kynnyksestä eteenpäin, lähes keskelle huonetta, oli allasi
havutettu maa, mutta peripuolella oli uhkea permanto leveistä palkeista
rakettu ja ylös tämän kohdalle väljä parvi. Sillä sekä asuintupana että
saunana käyttelivät veljekset uutta pirttiänsä. Asuntohuoneesta noin
kaksikymmentä askelta seisoi heidän aittansa, liitetty yhteen pienistä,
ympyrjäisistä kuusista.
Oli siis veljeksillä oivallinen suoja sadetta, myrskyä ja talvipakkasta
vastaan, oli myös varahuone heidän ruoka-aineitansa varten. Ja nytpä
taisivat he täyttä tointa käydä käsin metsästämiseen ja kaikellaiseen
pyydystykseen. Ja lähestyi silloin surma metsoille, teereille ja pyille,
jäniksille, oraville ja jynkkämielisille mäyrille, niinmyös Ilvesjärven
sorsille ja kaloille. Silloin kiivaan Killin ja Kiiskin haukkinasta ja
pyssyjen jyskeestä kajahtelivat mäet ja äärettömät kuusiset salot.
Kaatoi myös veljesten luoti tuolloin, tällöin pyöreäkarvaisen kontion;
mutta ei kuitenkaan ollut vielä mesikämmenen pyyntiin oikea aika.
Tuli halla-öinen syksy, ja kuolivat tai pakenivat syviin kätköihinsä
heinäsirkat, sisiliskot ja sammakot, ja olipa aika pyydystellä kettuja
kiiltävillä sangoilla; tämän konstin olivat veljekset oppineet
isältänsä. Saipa nyt moni vikkeläjalkainen Mikko maksaa hienolla
nahallansa muutaman makean palan.--Jänisten tiedetään metsässä
polkeilevan teitä pehmeään lumeen, ja näillepä teille virittelivät
veljekset sadoittaisin messinkipauloja monen valkeaturkkisen surmaksi.
Vielä olivat he rakentaneet itsellensä oivallisen, kalteva-aitaisen
sudentarhan pensastoiseen ojankoon ahon itäiselle reunalle. Ja paitsi
tätä olivat he, suden pyyntiä varten myös, kaivaneet kuopan, valtaisen
syvän, kappaleen pirtistä kuivaan santaiseen tantereesen päin. Paisti
vietteli jykevään aitaukseen monen nälkäisen suden; ja silloin, koska
veljekset huomasivat saaliinsa ahdingossa, nousi tarhassa pauhua ja
ryskettä pimeänä syksy-yönä. Silloin yksi veljeksistä seisoi aidan
nojalla, pyssy kädessä, kiehtoen luodilla kaataaksensa karheakarvaista
petoa; toinen hänen rinnallansa, pitäen tulta, tervaskalikallista,
loimottavaa soittoa. Mikä taasen heistä autteli Killiä ja Kiiskiä
ajelemaan pensastosta ulos synkeänaamaisia, irvisteleviä petoja,
väikkyen tervasloimoinensa tuonne, tänne. Kova oli meteli miesten
huudoista, koirien reuhusta ja pyssyjen paukkinasta ja väsymättä
remahteli korpi ja Impivaaran komeroinen seinä. Niin temmellettiin, lumi
tahraantui, punertui yhä enemmin ja enemmin, sotkettiin tuhanteen
suuntaan, kunnes viimein kaikki häntyrit makasivat veressänsä. Ja siitä
saattoi taasen saaliin nylkeminen veljeksille työtä ja tointa, mutta
olipa heille kuitenkin tämä toimi vallan hauskaa.--Myös kuoppaan, ahon
läntisellä partaalla, kiiruhti yksi ja toinen metsän viistosilmä.
Tapahtui kerran, että varhain eräänä aamuna, muiden vielä maatessa, Timo
läksi katsomaan viritettyä kuoppaa, jonka puoleksi vajonnut peite jo
matkan päästä antoi miehelle hyvän toivon. Ja ehdittyänsä kuopan
reunalle, näkikin hänen iloinen silmänsä syvyydessä hallavan esineen,
näki aika suden, joka, kuono painettuna vasten maata, makasi
liikkumatta, kyräten silmillään ylös kohden miestä.--Mitä päätti nyt
Timo? Yksin nykistää sudelta hengen ja muiden suureksi huviksi astua
pirttiin, karvainen taakka olalla. Kävi hän juoneen, kantoi esiin
tikapuut pirtin seinykseltä, asetti ne varoten kuoppaan, ja itse,
raskas halkonuija kädessä, astui hän alas pitkin pykäliä, aikoen
rouhaista myrskäksi pedon pään. Kauan huhtoili hän nuijallansa, hampaat
irvissä, mutta ainapa vaan tyhjää ilmaa. Suden pää pujahteli aivan
vikkelästi, pujahteli oikealle, vasemmalle, koska mies läimäytteli
hankalalla aseellansa. Viimein pudotti hän nuijansa sudelle, eikä
keksinyt silloin muuta neuvoa kuin astua ylös ja rientää pirttiin
ilmoittamaan mitä oli tapahtunut.
Siitä, hetken päästä läksivät veljekset, varustettuna seipäillä,
köysillä ja kuristimilla, saavuttamaan saalistansa. Mutta tyhjä oli
kuoppa heidän ehdittyänsä esiin. Pitkin tikapuita, jotka Timo oli
jättänyt jälkeensä kuoppaan, oli heidän sutensa koreasti astunut ylös ja
vilkaisnut tiehensä, kiittäen onneansa. Sen huomasivat veljekset
paikalla, ja, kiroten ja kiristellen hampaita, nyt etsi heidän
julmistunut silmänsä Timoa; mutta hän ei ollutkaan enään saapuvilla. Hän
juoksi jo paeten tuolla metsän reunalla, jossa pian peittyi männistön
suojaan. Hän ymmärsi, ettei ollut hyvä jäädä asiasta enemmän
keskustelemaan. Mutta muut kiljuivat hänen peräänsä, nyrkit pystyssä,
luvaten peitota hänen hillukaksi aina päästä kantapäihin asti, jos hän
vielä uskaltaisi pirtin ovea raoittaa. Niin he uhkailivat, jättivät
kuopan äkeinä ja vihaisina, ja astuivat pirttiinsä takaisin. Mutta
pakolaisena käyskeli metsässä Timo, ja pian rupesivat veljekset katumaan
käytöstänsä häntä kohtaan, huomaten vahingon tapahtuneen hänen
ymmärtämättömyytensä kautta, vaan ei häijystä koiranjuonesta. Sentähden
astui Juhani jo ennen iltaa Impivaaran harjulle ylös, huuteli sieltä
vahvalla äänellänsä kohden kaikkia ilmoja, ja kutsui Timoa, vakuuttain
ja vannoin hänen ei tarvitsevan pelätä palatakseen paikalla takaisin.
Niin hän huuteli, ja hetken mentyä palasi Timo, kyräten pahasti ja
mulkoillen silmiänsä. Lausumatta sanaakaan riisui hän päältänsä,
kallistui vuoteellensa alas, ja pian kuorsasi hän syvässä unessa.
Tullut oli myös karhunpyynnin otollisin aika. Silloin ottivat veljekset
keihäänsä, painoivat kivääreihinsä tuikeat luodit ja läksivät
herättämään salon ruhtinasta, joka jo pimeässä konnossaan uneksui
syvällä lumisten kuusien alla. Ja kaatoi heidän luikkunsa monen
turpaisen kontion, koska hän vihaisena rynkäsi rauhankammiostaan ulos.
Silloin nousi usein tuima taistelo, lumi suoksahteli kauas ympärille ja
punertui vuotavasta verestä, kun haavoja annettiin kahden-puolen. Niinpä
taisteltiin kunnes viimein karheanaamainen otso makasi rauhallisna.
Mutta veljekset, ehdittyään iloisesti kotiansa taakkanensa, voitelivat
haavojansa lääkkeellä, joka oli rakennettu viinasta, suolasta, kruudista
ja tulikivijauhoista. Sillä he voitelivat haavojansa ja pyhkäisivät
keltaruskeata tervaa päälle.
Niin haalivat he elantoansa korvesta ja mäkien viidoista, täyttäin
varahuoneensa monellaisella otuksella: linnuilla, jäniksillä, mäyrillä
ja karhun-lihalla. Olivat he myös pitäneet huolta vanhan uskollisen
Valkonsa talvisesta muonasta. Nähtiin suon rannalla tuolla valtainen,
sirpillä niitetty ja sileäksi harjattu heinäsuova, kylliksi riittävä
talven kestäessä. Ei ollut myös unohdettu heidän pirttinsä talvilämpymän
varoja. Seisoi huikea halkopino lähellä aittaa ja vielä tervaskantoja
korkea kasa, kuin aika röykkiö Hiiden hirven sarvia, pirtin seinyksellä,
ulettuen maasta ylös katon räystääsen asti.--Niin varustettuna taisivat
he vakaasti katsoa talvea vasten hyyrteistä partaa.
On joulu-ilta. Ilma on suoja, harmaat pilvet peittää taivaan ja vasta
tullut lumi peittää vuoret ja laaksot. Kuuluu metsästä hiljainen kohina,
teeri illastaa urpuisessa koivussa, tilhiparvi punoittavassa pihlajassa,
ja harakka, männistön kärkäs neito, kantelee varpuja vastaisen pesänsä
perusteeksi. Niin mökissä kuin komeassa kartanossa on iloa ja rauhaa,
niinmyös veljesten pirtissä Impivaaran aholla. Ulkopuolella sen ovea
näet olkikuorman, jonka Valko on vetänyt Viertolan kartanosta joulun
kunnioiksi pirtin laattialle. Ei tainneet veljekset täälläkään unohtaa
joulu-olkien kahinata, joka oli ihanin muistonsa lapsuuden ajoista.
Mutta pirtistä kuuluu löylyn kohina kiukaan kuumilta kiviltä ja
pehmeitten vihtojen hutkina. Ottavat nyt veljekset ankaran joulukylvyn.
Ja koska viimein polttavan helteinen löylytys oli päätetty, astuivat he
alas, pukivat päällensä ja istuivat levähtämään palkeille, jotka rahien
verosta olivat asetetut pitkin seiniä. Siinä he istuivat, puhallellen ja
vuodattaen hikeä. Loimottava päre valkaisi huonetta; Valko hinkalossaan
rouskutteli kauroja, koska oli muistettu hänenkin jouluansa; torkkuen ja
haukoitellen istui orrellansa kukko; Killi ja Kiiski, leu'at
käpälillään, makasivat lähellä uunia, ja Juhanin polvilla kehräili
entinen Jukolan vanha, vesiharmaa kissa.
Rupesivat viimein Timo ja Simeoni rakentelemaan ehtoollista; mutta muut
nostelivat lyhteitä sisään. Aukaisivat he siteet, levittelivät oljet
permannolle noin korttelin paksulta, mutta paksummalta parvelle vielä,
jossa he tavallisesti viettivät iltansa ja yönsä.--Valmis vihdoin oli
ehtoollinen: seitsemän reikäleipää, kaksi tammipöytyrillistä höyryävää
karhun-lihaa ja kiulullinen olutta seisoi pöydällä. Itse olivat he
keittäneet oluensa, muistain tarkasti äitinsä menetystä tämän juoman
panossa. Mutta olivatpa sen laittaneet väkevämmäksi tavallista
talonpojan olutta. Mustanpunaisena kuohui se kiulussa; ja jos
kannullisen sitä nielaisit, tunsitpa hieman huimausta aivossas.--Mutta
pöydässä istuivat he jo kaikki, nauttien lihaa ja leipää ja kiulusta
vaahtoavaa olutta.
AAPO. Onpa tässä runsaastikin pinottu etehemme einettä.
JUHANI. Syödään ja juodaan, pojat, sillä nyt on meillä joulu, joulu
kaikilla, niin elikoilla kuin ihmisilläkin. Valeleppas, Timo-veikkoseni,
oluella Valko-raiskan kaurakasaa tuolla soimessa.--Kas niin! olkoon
menneeksi tuoppi kumminkin. Tänä iltana ei yhtään kitsautta, vaan kaikki
saakoot, niin hepo, koira ja kissa kuin Jukolan iloiset veljekset. Kukko
maatkoon rauhassa ja periköön osansa huomenna. Tuossa teille, Killi ja
Kiiski, huikea kimpale karhun koivesta, ja tuossa sinulle, kissa-rukka.
Mutta ensin kättä, sinä killisilmä!--Kas niin! Ja sitten molemmilla
käsillä! Katselkaapas kissamme konsteja ja sanokaat, että minäkin olen
hieman opetusmestaria. Kättä paiskelee hän jo molemmilla kääpillä
yht'aikaa, ja silloinpa hän asettaa itsensä istumaan kuin vakava ukko ja
pistää, veitikka, kumpaisetkin etu-tallukkansa kouraani. Noin!
AAPO. Voi tuota pilaa!
TUOMAS. Mitä miehen vielä vanhoilla päivillänsäkin pitää oppiman.
JUHANI. On mar' se oppi vetänyt aikaakin. Mutta enpä hellittänyt poikaa
ennen kuin hän molemmilla käpälillä kiitti opettajaansa. Nyt hän sen
tekee kuin mies, ja maisteri on maksettu.--Sepä vasta kissa! Kas tuossa!
pistäppäs poskees kappale karhua. Ja Kiiski ja Killi sitten. Niin, niin!
»Visko miestä, mutta älä hänen koiraansa». Oikein! Mutta tähän tahdon
lisätä: visko Jukolan Jussia, mutta älä hänen kissaansa.
EERO. Noudatappas tänne sitä olut-kiulua, Juhani.
JUHANI. Saaman pitää. Juo, veikkonen, Jumalan luoma, juo, sillä nyt on
joulu, ja varoja ei puutu aitasta. Mikä on meidän täällä ollaksemme?
Mitä huolisimme vaikka pöllähtäisi tulessa tuhaksi ja tomuksi koko tämä
maailma paitsi Impivaara ja sen ympäristö. Täällä elämme kuin huhdassa
vaan, omalla kannallamme ilman kuurtamista ja kaartamista kiukkuisista
ihmisistä. Täällä on meidän hyvä olla. Metsä on niittumme, peltomme,
myllymme ja pesämme ijankaikkinen.
TIMO. Ja liha-aittamme.
JUHANI. Juuri niin! Täällä on hyvä olla! Kiitoksia, Lauri, keinostas,
jonka meille keksit, päästäksemme maailman markkinoilta. Täällä on
vapaus ja rauha. Kysynpä vielä: mitä huolisimme, vaikka polttaisi
kultainen tuli tämän maailman kaiken, kun vaan säästyy pohjapuoli
Jukolan talosta ja sen seitsemän poikaa?
TIMO. Lähtis kulovalkea kerran karsimaan yli koko maailman, niin tuhaksi
ja poroksi menis myös Jukolan pohjapuoli ja vielä sen seitsemän
poikaakin kaupan päälle.
JUHANI. Sen hyvin tiedän. Mutta katsos kun mies taitaa aatella mitä hän
tahtoo, aatella itsensä koko maailman herraksi tai tönkeileväksi
sontiaiseksi. Kas hän taitaa aatella kuolleiksi Jumalan, perkeleet,
enkelit ja koko ihmissuvun ja elikot maassa, meressä ja ilmassa, aatella
maan, helvetin ja taivaan katoovan kuin tappuratukko tulessa, ja
pimeyden astuvan sijaan, jossa kenokaula sinä ilmoisna ikänä ei Herran
valkeutta huuda. Niin sinkoilee täällä miehen aatos: ja ken taitaa
viskellä verkkoja sen teille?
TIMO. Kuka käsittää tämän maailman rakennusta? Ei ihmislapsi, joka on
typerä ja tyhmä kuin määkivä jäärä. Mutta parasta ottaa päivä tultuansa,
sallia sen mennä mentyänsä, käyköön sitten puuhun tai mäntyyn. Täällä
ollaan vaan.
JUHANI. Mikä on meidän täällä ollaksemme? Mitä puuttuu?
TIMO. »Ei Jumalan armoa eikä linnunkaan piimää». Aitta on ruokaa täys ja
pirttimme lämmin. Täälläkin kiiriskelemme oljilla.
JUHANI. Täällä kiiriskelemme kuin mullikat kahisevilla oljilla. Kylpeä
taidamme koska miellyttää, koska vaan päähämme pistää, ja syödä koska
maistaa.--Mutta olemmehan jo ravitut miehet. Ei siis muuta kuin
siunaamme säkkiämme ja korjaamme pöydän.
SIMEONI. Odottakaas siks kun olen lukenut lyhykäisen ruokaluvun ja
laulanut värssyn päälle.
JUHANI. Se jääköön tällä kerralla. Miksi et tehnyt sitä ennen
atriaa?--Käyppäs, Eero-poika, nuorimmakses laskemaan tynnöristä olutta.
SIMEONI. Et salli siis laulettavan virrenvärssyä joulu-illan kunnioiksi?
JUHANI. Eihän meistä laulajiksi, velikulta. Lauletaan ja luetaan
sydämmissämme, joka onkin Jumalalle otollisin uhri.--Mutta tuossa taasen
olutkiulu, kuohuva ja vahtoova kuin Kyrön koski. Tattis, poika, vaan!
Saadaanpas tästä! Kimauta tuosta, veli Tuomas, ja oikein aika mekosta.
TUOMAS. Enhän tuossa kauankaan huikaile.
JUHANI. Niinhän mies kulauttaa. Sellaiset siemaukset saattaa
kurkuistamme oikein lukkarin-kurkut.
»Elettiinpä ennenkin,
Vaikk' ojan takan' oltiin;
Ojapuita poltettiin
Ja ojast' oltta juotiin».
Juuri niin. Mutta onhan juomanamme ohran ruskea neste, polttopuunamme
halko ja tervaskanto, ja allamme on pehmeä, olkinen polstari, oiva
painitanner vaikka kuninkaille ja suuriruhtinaille.--Yksi sana, Tuomas.
Takasihan kerran veli Aapo sinun väkes ja voimas käyvän jo huikeasti yli
Juhon, mutta sitä en juuri mielisi uskoa. Kuinkahan tuossa
pyörähtelisimme? Koetetaan!
SIMEONI. Alallamme! ja armahtakaat noita kiiltäviä olkia edes
huomispäivään.
JUHANI. Nythän ilo parhaimmallansa, »aatosta juhla korkein»; ja
pahnoiksihan on olkien mentävä.--Miellyttääkö Tuomasta?
TUOMAS. Käyhän tuota koettaa.
JUHANI. Ristipainia!
TUOMAS. Olkoon menneeksi!
JUHANI. Isketäänpäs, isketäänpäs!
AAPO. Varro, poika! Saakoon Tuomaskin lujan kahmauksen housusi
kaulureista.
JUHANI. Hän saakoon, hän saakoon!
EERO. Juho, miksi irvistät ja väännät silmiäs kuin härkä penkissä? Voi
veljeäni! Mutta katso, ettet itseäsi häväise nyt.
AAPO. Kaikki hyvin. Kenen on ensimmäinen heitto?
JUHANI. Olkoon se Tuomaan.
TUOMAS. Olkoon se vanhimman veljen.
JUHANI. Seiso sitten kannallas.
TUOMAS. Tahdon koettaa.
JUHANI. Seisotko, seisotko?
TUOMAS. Tahdon koettaa.
AAPO. Heleijaa, pojat! Sillä lailla, juuri niin! Taistelettepa kuin
uskon sankarit. Juho kimpustaa ja vääntää kuin Israeli itse ja »Tuomas
seisoo niinkuin tammi».
EERO. »Koska saarnaa Aaprahammi». Mutta katso Juhon suuta ja kauhistu.
Ah! pistäisin nyt vaikka teräspuikon hänen hampaittensa väliin--roiskis!
ja olispa se kohta kahtena kappaleena. Kauhistunpa, kauhistunpa!
AAPO. Miesten otteloa vaan. Nousee ja vaipuuhan allamme palkit.
EERO. Kuin urkujen polkimet; ja Tuomaan töppöset kyntää laattiata kuin
järeät metsä-sahrat.
AAPO. Ei siinä juuri sivelläkkään maitosormilla. Peijakas! olis tämä
pinnistys tuolla vuorella, niin iskisivätpä korkkoraudat säkeniä
kalliosta.
EERO. Oikein kultaisia tähtiä lentelis metsään, ja nousispa tuosta
iloinen kulovalkia.--Mutta aina seisoo Tuomas.
TUOMAS. Oletko jo nytkinyt tarpeekses?
JUHANI. Heitäs sinä.
TUOMAS. Tahdon koettaa. Mutta katso nyt, niin laattia pyörii.
EERO. Muista, muista, Juho!--
AAPO. Se oli heitto.
EERO. Se oli jumaus kuin »Haamaan halkonuijasta» kuin isku »taivaan
tulivasarasta».
TIMO. Ja tuossa makaa Juhani kuin mallassäkki.
EERO. Voi »Poika-Jussia»!
TIMO. Niin kutsui hän itseänsä pikku-poikana.
AAPO. Pitää kuitenkin tietämän kuinka miestä heittää. Muista, Tuomas:
eihän ole ihmisen ruumis raudasta, vaan lihasta ja luusta.
TIMO. Niin, vaikka hän housujakin kantaa.
TUOMAS. Turmelinko sinua?
JUHANI. Katso itses.
TUOMAS. Nouse ylös.
JUHANI. Nousen kyllä ja näytän sinulle miesvoiman käsikapulassa. Siinä
leikissä voimat punnitaan.
TUOMAS. Tuoppas, Eero, haara tuolta nurkasta.--Kas tässä, Juhani.
JUHANI. Tässä olen. Ja nyt takatassu vasten takatassua ja ympäri haarua
kynnet!
AAPO. Ja koska luihkaan, silloin vetäkäät, mutta ilman yhtään tempausta.
Haara varpaitten kohdalle, juuri varpaitten kohdalle, ei tuumaa
kummallekaan puolelle.--Nyt, pojat!
TIMO. Juho nousee ylös että kääkähtää vaan.
AAPO. Eihän siinä armotkaan auta.
JUHANI. Mene laskemaan olutta, Timo.
TIMO. Onnuthan, veli.
JUHANI. Olutta laskemaan, sinä riivatun nallikka! Kuulitko? Vai tahdotko
korvilles?
TUOMAS. Vioitinko jalkas?
JUHANI. Mitä huolit siitä? Katso oma käpäläs. Mitä koskee se minuun, jos
korkkoni heltikin saappaastani? Heltihän se painissa kuin nauriin
liuska. Mutta katso itses, sinä. Näkyy, että voitat minun painissa ja
käsikapulassa; mutta tules tappelemaan.
AAPO. Tappelus ei kuulu asiaan nyt.
JUHANI. Kyllä, jos vaan tahdomme.
TUOMAS. Minä en tahdo.
JUHANI. Et uskalla.
AAPO. Tiedä paini leikiksi.
SIMEONI. Minä tiedän sen leikiksi, josta syntyy usein tappelus ja murha.
JUHANI. Tuomas voittakoon, mutta ei notkista Juhania tässä kukaan muu.
Sen vannon ja näytän miehestä mieheen yli kaiken komppanian.--Yksi
nappaus, Aapo! Pitääkös kaulukses? Pitääkös?
AAPO. Hurjapää ilman pienintäkään syytä! Malta, malta, ja painikaamme
kunnon tavalla.
JUHANI. Kirkas leimaus!
AAPO. Malta, sanon minä.--Kas niin, nyt heitä.
EERO. Juho tanssii polskaa niinkuin poika, vaikka ontuenkin.
JUHANI. Mitä lausut nyt, veli Aapo?
AAPO. Että makaan sun allas.
JUHANI. Astuppas numeroon, Simeoni.
SIMEONI. En tuhannen riksin edestä rikkomaan korkeata juhlaa.
JUHANI. Kunnioitettu olkoon joulu-juhla! Eihän sitä viattomassa painissa
rikota, jossa mielemme on iloinen ja sydämemme puhdas. Yksi koetus,
Simeoni!
SIMEONI. Miksi kiusaat minua?
JUHANI. Yksi rynnistys!
SIMEONI. Sinä saatana!
AAPO. Rauhaa hänelle, Juhani, rauhaa!
JUHANI. Sopiihan meidän koettaa. Kas niin, yksi ainoa kiekaus
kauluksesta!
SIMEONI. Mene helvettiin, häijy henki! Minä myönnän, että voitat.
TUOMAS. Sen uskon vasta koska näen. En luule Simeoninkaan jänteitä juuri
vasikanlihaksi.
JUHANI. Sentähden tulkoon hän koettamaan. Siinähän nähdään, ovatko
vasikkaa vai mustaa, saartuvallista karhua.
AAPO. Olkoon hän oloillansa ja astukoon esiin toinen uros, mieluisampi
rinnustukseen. Veli Timo, aina uljas mies!
JUHANI. Haluttaisko?
AAPO. Päin tuuleen, Timo! Ethän ole koskaan nurru-poika.
TUOMAS. Ei koskaan, vaan aina reipas, aina niinkuin omassa talossansa.
Enhän unohda tempausta, jonka hän teki tuossa ainoisessa melakassa
Toukolaisten kanssa. Saipa hän ensin huomaamatta nupillensa aika
nassauksen, mutta, siitä suuriakaan huolimatta, kääntyi hän vakaasti
ympäri, sieppasi seipään miehensä kourasta ja nytpä iski hän takaisin
vasten pääkuorta--ja seiväs poikki. Seiväs poikki että sälähti, ja alas
maahan lotkahti mies kuin tyhjä säkki. Niin teki Jukolan Timo. Ja minä
tiedän, että löytyy hänessä miehen-vastusta vieläkin.
TIMO. Tuleppas, poika.
JUHANI. Sitähän juuri mielin. Mutta annas kun kieppaisen pielistäsi
kiinni minä myös. Nyt olen valmis.
AAPO. Ensimmäinen olkoon Timon.
JUHANI. Olkoon niin. Ehdinpä vähän puuskuttamaan.
TIMO. Kas tuossa!
JUHANI. Ei, poikaseni!
TUOMAS. Jotenkin tuima tempaus, Timo, sinä urhoollinen Timo! Mutta onkos
varaa parantaa?
JUHANI. Ei tästä näin vaan mennä.
TUOMAS. Timo, onkos varaa parantaa?
TIMO. Pitäis olla.--Mitä tämä sanoo?
JUHANI. »Ei tästä näin vaan mennä, sanoi Hyvänmäen kerjäläinen.»
AAPO. Kerran vielä, Timo.
TUOMAS. Onkos varaa parantaa?
TIMO. Pitäis olla.--Entäs tämä?
JUHANI. »Ei tästä näin vaan mennä, sanoi Hyvänmäen kerjäläinen.»
TUOMAS. Mutta se oli nykäys, joka tuntui.
EERO. Ei vaaraa, ainoastaan hieman ja juuri viattomasti tärähti Juhanin
ääni.
JUHANI. Pystyssä seison.
TUOMAS. Kerran vielä, Timo.
TIMO. Koetetaan, koetetaan.
JUHANI. »Ventta-holl!» Housuni putoo!
TIMO. »Mutta nyt, sanoi Kaitaranta».
JUHANI. Housuni putoo! Kuuletko sinä?
TIMO. Kas noin, veljeni!
AAPO. Tuossako makaa Juhani taas, suudellen permantoa?
EERO. Ja puhaltaen niinkuin sonni-härkä. Mutta hyvä että »ehtii hän
vähän puuskuttamaan».
TIMO. Allani makaa poika kuin märkä tallukka vaan.
TUOMAS. Mutta housunsa tekivät hänelle teposet.
AAPO. Olkoon se sanottu totuuden nimessä. Juhanin omat housut olivat
tässä herraansa vastaan ja rupesivat liittolaisiksi Timolle.
EERO. Niin on asia. Sentähden kaikki housut pois ja uudistukoon leikki.
SIMEONI. Pidä nyt kitas, sinä rääkkä! Annanpa muutoin vasten nokkaas.
Eikö ole sinulle jo kylliksi tätä helvetin leikkiä?
EERO. No muuttukoon se taivaan leikiksi. Housut ja paidat pois, ja
painikaat kuin kaksi enkeliä Paratiisin pelloilla.
TUOMAS. Miksi istut hänen niskoillansa, Timo?
TIMO. Olis nyt halko, niin panis niin pitkin pakaroja että pläikkyis.
AAPO. Miksi niin? Tämä on painia, vaan ei tappelusta.
EERO. Onko Timo suutuksissaan?
TIMO. Ei suinkaan, ei suinkaan, mutta sanonpa: olis nyt halko tai
ympyriäinen tela, niin panis niin pitkin pakaroja, että pläikkyis.
TUOMAS. Laske hän ylös.
TIMO. Nouse, Jumalan luoma.
JUHANI. Minä nousen, ja tiedä, saatuani housut kiinni taas, on vuoro
sinun taas painua alas, ja toisin kuin äsken minä. Minähän, poloinen
poika, kämärryin alles onnettomuuden kautta, jonka sinä niin vikkelästi
käytit hyödyksesi, hunsvotti, saapasvedin!
AAPO. Vihastuminen kauas! Minä tiedän että hän tuskin huomasi
housuvahinkoas, ennen kuin heitto oli tehty. Sen teki hän tiimmellyksen
kuumuudessa, poika-parka.
JUHANI. Sen hän kyllä tiesi, se mullisaukko. Mutta olettepa kaikki
niinkuin korpit niskoillani. Vai ei hän tiennyt. Enkö huutanut kuin
rajamies huikealla äänellä: ventta-holl, housut putoo? Mutta hän ei
siitä huolinut, vaan tempaili kynsineen ja hampaineen kuin kissa. Mutta