Seitsemän veljestä - 12

Kristuksen uskoon. Mutta ylhäällä äyräällä, seisoivat äsken vielä
uhreiksi määrätyt miehet, veisaten kiitosvirttä Hänelle, joka
tuskallisesta kuolemasta oli pelastanut sekä heidät itse että heidän
vanhurskaan isänsä ja johdattanut pimeydestä valkeuteen pakanain lapset.
Niin he veisasivat, katsahtaen taivaan korkeuteen ylös.
AAPO. Tämä on tarina hurskaasta miehestä.
JUHANI. Ja pakanain kastaminen tapahtui juuri samalla kohdalla ojassa,
jossa nyt on meidän sudentarhamme.
SIMEONI. Usko ihmeitä tekee. Olenpa varma siitä, ettei miehellä luolassa
ollut yhtään lähdettä eikä hedelmällistä puuta ja ettei mikään
maalliselle silmälle paistava valo valaisnutkaan hänen kammiotansa, vaan
että luja ja järkähtämätön usko tyydytti kaiken hänen ruumiillisen
tarpeensa. Hänen henkensä voima oli hänelle raikkaana lähteenä,
maistavana hedelmänä ja säteilevänä valkeutena. Mitä sanoi entinen
karjatoverini, Tervakosken Tuomas? »Jos sinulla on uskon kilpi ja hengen
miekka, niin mene vaikka perkeletten kanssa polskaa tanssimaan». Niin
lausui hurskas ukko.
JUHANI. Mutta aika-miehen maha ei tule kauankaan toimeen paljaalla
uskolla ja tyhjällä ilmalla, ei vaikka mätänis. Ja minä vannon, että hän
pisteli poskeensa muikeampaakin muonaa kuin hedelmiä ja vettä. Sitä
vaatii miehen ruumis, joka on kasvanut ja varttunut täällä lihan ja
ruisleivän nojalla. Niin, niin, kerrotaanpa tarinaa vielä toisellakin
lailla. Kerrotaan, että viisi mustaa sonninsarvea ilmestyi äkisti
miehelle luolan seinään. Koska hän nyt aukaisi ensimmäisen sarven, niin
roiskahtipa siitä suhisten ulos parasta, heleätä vapriikin paloviinaa
ruokaryypyksi, joka kylläkin veti ryppyyn miehen huulet. Toisesta
sarvesta taasen kiskoi hän kyynärittäin ulos monipoimullista, rasvaista
ja lämmintä sianmakkaraa. Mutta kolmannesta pinnisteli kankeana kaarena
ulos parasta uutispuuroa, ja neljännestä piimää puuronkastiksi, piimää
sakeata kuin terva. Ja koska hän nyt oli täyttänyt maarunsa kuin
puutiainen, niin aukaisi hän vallan vikkelästi viidennen sarven ja siitä
lappasi hän ulos pikanellia, parasta tanskan punttirullaa, joka paisui
pojan poskessa kuin imevä iilimato. Tarvitsiko enään parempaa
trahtamenttia joutilas mies?
TIMO. Hän oli taivaassa, hän. Mutta me?
TUOMAS. Tämä polttaa miehen mieltä.
TIMO. Ja pyörryttää pojan päätä.
JUHANI. Tuhannen riksiä senkaltaisen atrian edestä nyt! Tuhannen tuhatta
riksiä!
SIMEONI. »Poimullista, rasvaista, lämmintä sianmakkaraa»! Niin, me
istumme keskellä helvettiä ja kuulemme kerrottavan kuinka taivaassa
iloitaan ja syödään. Ah! Mitä on meidän tekeminen, veljet, mitä on
meidän tekeminen?
EERO. Uskokaamme, uskokaamme!
SIMEONI. Haasteletko vielä pilkan kieltä, sinä hirmu!
EERO. Viimeinen pihaus, veljeni, viimeinen pihaus; usko minua. Kohta
vaivun huokuen alas kuin tyhjäksi käypä rakko, härjänrakko. Ah olis
tässä yksi lämpimäisleipä ja voita sen päällä!
TIMO. Ja voin päällä vielä maan kauhea pyllimakkara.
JUHANI. Olis tässä seitsemän lämpymäisleipää, seitsemän naulaa voita ja
seitsemän pystyvalkean ääressä haudottua makkaraa; kas siitä nousis
kesti.
EERO. Kirkas tuli ja leimaus!
TIMO. Ihmisen pitäisi aina oleman viisas ja kantaman ehtimiseen suoloja
taskussansa tupossa. Suola sitoo sisun ja vie henkemme viikkokausia
edes ilman suuruksen hyttystäkään suolen-päässä.
JUHANI. Ai poika! ei suolallakaan juuri pitkälle potkita.
TIMO. Mutta Koiviston Iisakki, se verrattoman laiska mies, ma'ata
röhöittelee Karkkulan saunanparvella monta Jumalan päivää yhteen
jaksoon, nauttimatta einettäkään suurusta. Ja millä keinolla pihisee
henki-parka miehessä? Tuo uuspeili kun imeskelee suolatuppoa kuin kakara
äitinsä nisänappia.
JUHANI. Istuupa hän myös usein kuin rääkkä kylän ruispelloissa,
hieroskellen tähkäpäistä jyviä naamaansa.--Kas, onpa meillä jo myöhäinen
ilta, mutta apua ei kuulu meille ihmismaailmasta, ja tässähän vaan aina
pasteerailee, pasteerailee ympärillämme kolmekymmentä ja kolme puhisevaa
perkelettä. Mutta puskeileepa tuossa peeveliä kaksi. Iskekäät yhteen,
iskekäät yhteen ja touhaiskaat läpitse toinen toisenne otsat,
touhaiskaat että aivot päästänne roiskahtaa tanterelle, niin on meillä
kaksi kiusankappaletta vähemmin. Kas noin, kas noin! Onhan meillä tässä
hieman huviakin ajan vietteeksi.--Niin juuri! ja kestäköön tämä leikki
kauan ja kyntäköön maata kahdeksan luista auraa.
TUOMAS. Jykevästi siinä ottelevat kyyttöselkä ja koivipää.
JUHANI. Mutta Koivi voittaa.
TUOMAS. Kyyttö voittaa.
JUHANI. Tässä käpäläni, lyöppäs vetoa.
TUOMAS. Olkoon menneeksi. Timo, eroita.
JUHANI. Kas niin!
TUOMAS. Kortteli viinaa!
JUHANI. Sanottu.--Katsellaanpas, katsellaanpas kahden pojan otteloa.
Mutta nyt he hieman niinkuin levähtävät otsa vasten otsaa.
TIMO. Ja nytkeilevät noin vaan hiljakseen.
JUHANI. Mutta nyt! Nyt parannetaan täyttä päätä. No Koivi, minun
Koivini, iske sorkkas lujasti maahan!
TUOMAS. Iske lujemmin vielä sinä, minun urhea Kyyttöni. Sillä lailla!
JUHANI. Koivi. Koivi!
TUOMAS. Minun roteva Kyyttöni terästetyllä otsalla! No niin! Mutta heitä
jo tuo vakava junnaus ja työnnäise miehes helkkariin.
JUHANI. Koivi! Peeveli sinun sarves karsikoon! Pakenetko, riivattu?
TUOMAS. Käpälämäki kelpaa hänelle.
TIMO. Ja toinen tuhnii vielä perään kuin peijakas. Hi, hi, hi!
TUOMAS. Niin, Juhani.
JUHANI. Meni minulta kortteli viinaa. Sen saat kun pääsemme pinteestä.
Mutta koskahan se päivä koittanee? Ah! tapahtuupa vuosien päästä, että
jahtivoutimme komennon alla kiskotaan täältä aika telakuorma kylään ja
kylästä kirkkotarhaan, kiskotaan kasa kalisevia, kolisevia luurankoja
seitsemästä miehestä.
SIMEONI. Ja niin päättyi syntinen elämämme.
JUHANI. Niin päättyi elämämme.
TIMO. Niinhän se päättyi.
JUHANI. Päättyi surkealla tavalla. Mutta aukaiseppas konttisi, Lauri, ja
käyköön ympäri yksi kumaus.
AAPO. Olkoon tämä kerta, mutta loppu viinastamme säästyköön suurimpaan
hätään.
JUHANI. Niinkuin sanot. Mutta nyt otamme naukin, joka tuntuu ja sitten
huudamme kuin pämpästä.
Koska he olivat ryypänneet, korottivat he äänensä taas, huutaen kaikki
yht'aikaa. Ehti kaiku Viertolan voudin korvaan, koska hän käyskeli
riihimäellä, mutta hän ei käsittänyt huudon tarkoitusta, vaan lausui
kamostuen itseksensä: »rajahaltija siellä huutaa». Mutta veljekset,
jännittäen leukojansa kohden taivasta ja ammoittaen, suut seljällään,
kuin traakit tai kuin pesässänsä linnunpoikaset koska kuulevat
lähestyvän emänsä siipien havinan, huusivat aina vielä huikeasti,
huusivat kymmenen kertaa. Ja siitä istuivat he taasen sammaleiselle
sijallensa, sydämissä riutuva toivo.


KAHDEKSAS LUKU

Tullut on jo neljäs päivä, veljesten ollessa kivellä, mutta alati vielä
härkien piirittäminä he istuivat. Tuolloin, tällöin siirtyivät elikot
kauemmaskin, mutta ainapa käyskeli näkyvissä yksi ja toinen, antain
myristen kohta kumppaneillensa tiedon, jos veljekset yrittivät pyrkimään
pois vankeudestansa. Siinä ympärillä mikä heistä nyt tempoilee naamaansa
korven ruohoa, koukistellen kieltänsä, mikä märehtien ja raskaasti
puhkaten lepää tuossa pullealla mahallansa. Tuossa kaksi leikin ja
totuuden välissä kisailee, ja ympäri kaikuu heidän sarviensa läikkynä.
Mutta tuossa taasen ihan Hiidenkiven juurella yksi heistä vihaisesti
kuoppii, viskellen multaa ja varpuja korkealle, ja möräten ilkeästi.
Niin he siinä aikailevat veljesten tuskaksi, kalveaksi vimmaksi; sillä
kuolemata vartovat jo Jukolan uhkeat pojat.--Hetki sitten oli Lauri
kumonnut kurkkuunsa joltisen siemauksen viinaa, nyt teki hän samoin
kerran vielä, josta muut kovin kummastuivat ja rupesivat häntä
kiinteästi nuhtelemaan.
JUHANI. Peijakasko sinua riivaa?
AAPO. Mitä aatteletkin? Muista että ollaan samassa puristimessa kaikki.
TUOMAS. Muista asuntomme kämmenen leveäksi sijaksi, jossa meidän tulee
varoten liikkua.
LAURI. Vimman villitty mies!
AAPO. Mutta se ei käy kuntoon.
LAURI. Käyköön sitten Hornan koloon. Myllyn kivenä pyöriköön linnamme ja
viskatkoon elukkain saaliiksi seitsemän onnetonta poikaa. Pyöri, kivi,
idästä länteen, ja, metsä ympärillämme, lännestä itään pyöri! Heleijaa!
JUHANI. Olethan jo humalassa, poika?
LAURI. Tuleeko sitä kysyä? Mitä maksaa elämä ja maailma? Ei yhtään
homeista äyriä. Sentähden menköön kaikki tomuna ja tuhkana pitkin
tuulien teitä. Loiskis! Saakaamme tästä, sydämeni veljet.
AAPO. Hän on päissään. Kannu häneltä pois!
LAURI. Se ei lähde juuri leikillä. Kannu on minun; enhän sitä
hellittänyt härkien sotkettavaksi aholle. Mutta te muut? Ah! laskittepa
konttinne koreasti maahan kuin kurjat mustalaiset, koska nimismiehen
pyssy paukahtaa.
JUHANI. Kannu tänne!
LAURI. Kannu on minun.
JUHANI. Mutta minä tahdon sen haltuuni.
LAURI. Sinä tahdot? Jos tahdot, niin saatpa sen vasten otsikkoas.
JUHANI. Rupeaisitko tappelemaan?
LAURI. Jos tahdot, niin ei sitäkään pidä puuttuman. Mutta eihän rakkaat
veljekset tappele. Sentähden saakaamme tästä.
TIMO. Älä ryyppää, Lauri.
JUHANI. Kannu tänne kohta!
LAURI. Selkään minä sinulle annan. Mitähän sinä luulet olevas?
JUHANI. Syntinen ihminen, tosi; mutta olenpa kuitenkin vanhin veljes.
LAURI. Vanhin? No sitä enemminhän olet ehtinyt syntiä tekemään ja sitä
enemmin tarvitset selkääs. Mutta skool! sanoi Ruotsalainen.
TUOMAS. Et maista pisaraakaan.
LAURI. Tuomaasta pidän minä paljon, Tuomaasta ja pikku-Eerosta. Mutta
nuo muut tuossa? Mitä sanon heistä?
TUOMAS. Kitas kiinni ja kannu tänne! Tuossa, Juhani, ota kontti selkääs
ja viina haltuus.
LAURI. Ainoastaan sinä taidat kääntää Laurin pään. Pidänpä sinusta,
sinusta ja pikku-Eerosta.
TUOMAS. Vaiti!
LAURI. Tuommoisia miehiä! Mitä on Jukolan Jussi? Häyrypää kukko;
nuijapää sonni.
JUHANI. Pidä suus kiinni kohta, ettei korvani kuule jotakin sellaista
toista kertaa.
LAURI. »Jolla on korva, hän kuulkoon», saarnaa Aapo, se Jukolan pyhä
Paavali.
SIMEONI. Ah sinua! Oletko sinä se entinen vakaa, totinen ja
harvasanainen poika? Oletko sinä Lauri? Tuommoinen avosuinen riivattu?
LAURI. Olethan sinäkin Simeoni, se imeläsuinen »terve-rabbi».
SIMEONI. Sen annan sinulle anteeksi, aina ko'oten, aina ko'oten tulisia
hiiliä pääsi päälle.
LAURI. Mene helvettiin, siellä on hiiliä!
SIMEONI. Jumalaton!
TIMO. Kun oikein karvat seljässäni pöyhistyy.
LAURI. Mitä mököttelee Timo, se Jukolan hallavasilmäinen vuohipukki?
TIMO. Anna olla vaan. Vuohen-maito on hyvääkin.
LAURI. Häh?
TIMO. Vuohen-maito on hyvääkin. Mutta kiitänpä sinua tästä
kunnioituksesta: suurkiitos! Niin, siinä oli meidän osamme; suurkiitos!
Mutta nyt tulee etees toista sorttia kalua. Katsoppas tuossa
lillipoikiasi, Tuomasta ja Eeroa, tuossa noin.
LAURI. Häh?
TIMO. Katsoppas tuossa lillipoikiasi, Tuomasta ja Eeroa, tuossa noin.
LAURI. Häh?
TIMO. Pappi praakaa kolme kertaa, mutta hän saa makson.
LAURI. »Toista sorttia kalua», mökötit sinä. Mutta kylläpä tiedän mihin
sorttiin kaluun heidät vertaan. Tuomas-poika on kirves jalo, vakaa,
miehukas ja tuima, mutta pikku Eero-putikkani tuossa on pieni, terävä ja
naseva veistinkirves. Niin, hän »veistelee», veistelee oikein
vikkelästi, viskelee ympärillensä pieniä koukkusanoja, se junkkari.
JUHANI. Hyvä! Mutta sanoitko sinä minun häyrypääksi kukoksi.
TIMO. Sanoipa hän minunkin vuohipukiksi. Suur'kiitos!
LAURI. Eero veistelee, mutta hänellä on miehen sydän.
JUHANI. Hyvä, hyvä! Mutta sanoitko sinä minun häyrypääksi kukoksi?
LAURI. Sanoin sinun vielä nuijapääksi sonniksikin.
JUHANI. Praa, veli, praa!
TIMO. Ole rauhassa, Juho. Hän sanoi minunkin vuohipukiksi ja minä kiitän
häntä siitä arvonimestä; sillä vuohi ei olekkaan mikään hyljätty eläin.
Viertolan punaposkinen röökinä, se Lyytia-röökinä, juo paljasta
valkoisen vuohen maitoa, ei yhtään muuta. Kas siinä.
SIMEONI. Olisimmeko miehiä jos ottaisimme onkeen juopuneen sanoja?
LAURI. Sinäkö mies? Sinä? Voi veikkoseni! rupeaisitpa katkerasti
itkemään jos näkisit jotain, jota likat eivät juuri näytäkkään
tuommoisille nurru-pojille kuin sinä.
JUHANI. Simeoni, Simeoni! ottaisinpa ennen puukosta kuin tällaisia
pistoksia.
SIMEONI. NO, no, kyllähän viimeisenä päivänä nähdään ketä he pistäneet
ovat.
TIMO. Meitä olet sinä yhdeksikin maalannut aina kukosta kirveskynään
asti; mutta mikähän olet sinä itse, jos kysyn sangen kiinteästi ja otan
päälleni oikein kieron pään.
LAURI. Minä olen Lauri.
TIMO. Kas, kas! Paljas kiltti Lauri vaan?
LAURI. Oiva Lauri, en yhtään muuta, vaikka minua on yhdeksikin mielitty
kuvata ja kutsua: mäyräksi, Könnin kuokkamieheksi, kärnäveikoksi ja sen
tuhanneksi täällä. Hm! Olenpa teidän jokaisen huulilta kuullut yhtä ja
toista tämänmoista. Mutta syvimmässä äänettömyydessä olen pistellyt
kaikki tuonne hampaan kolon talteen. Nytpä mielisin hieman lievitellä
tätä yhteiskassaa, mielisin, peeveli vie! antaa teille oikein aika
plootuja otsaan, ja alas joka mies kuin tamppusäkki härkien saaliiksi!
AAPO. Onko tämä totisesti Lauri, se siivo, äänetön Lauri? Kuka uskoisi?
JUHANI. Aih! veli Aapo, aih! siellä nisukullassa löytyy paljon
koiruohoa. Sitä olen uumoillut jo kauan, mutta nytpä tunnen miehen
sydämen.
LAURI. Turpas kiinni, sinä Jukolan sonni.
JUHANI. Älä Herran tähden äköittele minua kauemmin, sillä vereni
kuumenee, kuumenee! Sinä kirottu nallikka, tuonne viskaan sinun härkien
huhmareen, ja tulkoon hävityksen kauhistus, tulkoon almanakan viimeinen
päivä!
SIMEONI. Surkeutta, surkeutta!
AAPO. Hiljaa, hiljaa! Tappelus kauas tästä.
TUOMAS. Ole järkevä, sinä.
JUHANI. Hän on minua hävyttömästi haukkunut. Kukko häyrypää!
AAPO. Entäs pyhä Paavali. Ole rauhassa.
TIMO. Entäs vuohipukki. Mitäs siitä sanot? Monet tuhannet kiitokset, mun
kaksoisveljeni!
AAPO. Muistakaamme kuinka lähellä olemme kuoleman kitaa. Veljet, minulla
on aatos aivoissani, kielenpäässäni pieni keino, jonka luulen tässä
juuri tärkeäksi. Huomatkaat: tämä kivi on laiva myrskyssä ja myrskynä on
tuo möräilevä, vihainen härkäliuta kivemme ympärillä. Vai valitsenko
toisen kuvan? Niin, olkoon siis tämä kivemme linnana, jota vihollinen,
julmasti keihäillä varustettu vihollinen piirittää. Mutta jos nyt
linnalla, joka piiritetty on, ei ole päämiestä, järjestyksen ja
puolustuksen johtajata, niin vallattomuus ja häiriö anastaa miehistön ja
pian on hukassa sekä linna että linnan väki. Samoin käy myös meille,
ellemme toisin tässä aseta ja rakenna, ellemme saata välillemme
laillista järjestystä. Siis olkoon yksi, jonka järkevätä sanaa jokainen
kuulkoon ja sitämyöten itseänsä käyttäköön. Juhani, hillitse nyt itses
ja koko velisarja. Tiedä että useammat meistä astuvat sun puolelles,
esimiehyyttäsi tueten tässä piiritetyssä linnassa.
JUHANI. Mikä rangaistus määrätään hänelle, joka ei tottele sanaani, vaan
häijyn sisunsa kautta matkaansaattaa yleisen sekamelskan ja vaaran?
TUOMAS. Hän viskattakoon alas härkien eteen.
JUHANI. Oikein, Tuomas.
AAPO. Jyrkkä rangaistus, mutta senhän tilamme vaatii. Minä suostun
määräykseen.
SIMEONI. »Härkien eteen», niinkuin marttyyria ennen, mutta tässä ei auta
hempeys.
TIMO. Hän viskattakoon härkien eteen, se olkoon laki ja asetus.
JUHANI. Se olkoon laki ja asetus. Painakaat sydämeenne tämä hirmuinen
parakraaffi ja eläkäät sen mukaan. Nyt on ensimmäinen käskyni, että
Lauri vaikenee ja panee koreasti ma'ata; toiseksi käsken minä, että
sydämemme lohdutukseksi jokainen meistä, paitsi Lauri, ottaa
tinapullosta pienen naukin. Niin, saadaan tästä.
LAURI. Mutta minäkö en saisi, minäkö?
JUHANI. Sinä panet ma'ata.
LAURI. Siihen on helvetissä kylläkin aikaa.
JUHANI. Jumala tiesi, Lauri-kulta, missä ma'ataan vielä.
LAURI.
»Jumala tiesi Jussi-kulta
Missä nahka naulitaan».
Minä laulan kuin mies, heläytän kuin klaneetista vaan.
»Minä olen pikkuinen poika,
Mamman oma Jussi,
Minä olen pikkuinen poika,
Mamman oma Jussi».
JUHANI. Säästä laulus toistaiseksi.
EERO. Säästä pikkupojan laulu minulle.
LAURI. Säästetään se Jukolan Jussille ja aljetaanpas toinen ja oikein
iso laulu. Lauletaan ja tanssitaan, heleijaa!
JUHANI. Katso, etten tuomitse sinua viskattavaksi härkien eteen.
TUOMAS. Lauri, nyt varoitan sinua viimeisen kerran.
LAURI. Viimeisen kerran? No parastahan onkin että taukoot.
JUHANI. Että juuri Tuonelan portilla taidammekin elämöitä näin, me
täyskarvaiset pakanat!
SIMEONI. Ansiosta kyllä meitä rankaiseekin Jumala. Oi! rankaise meitä,
vitsaa meitä tässä piinakivellä.
LAURI. Ilokivi tämä on, Väinämöisen ilokivi, joka ukko sanottiin olleen
Savon jumala. Kuulinpa hänestä kerran oikein sukkelan runolaulun eräältä
nokipoika-vekkulilta. Muistanpa myös samalta pojalta huikean saarnan,
jota hän oikein sulavasti hellitteli ulos punaisista huulistansa ja
irvistävistä hampaistaan, koska seisoi Kuninkalan tuoksuavassa torvessa.
Ja hän saarnasi näin...
JUHANI. Vaiti nyt, sinä villi peto!
LAURI. Saarnatkaamme, koska jo olemme kylliksi laulaneet, laulaneet
kaikki yhdestä suusta niinkuin kirkossa on tapana. Minä olen pappina,
tämä kivi on saarnastuolina, te olette lukkareina, ja härjät tuossa
ympärillämme ovat seurakunta hurskas ja vakaa. Mutta ensiksi
marssivärssy saarnastuoliin. Te kuulitte. Pappi vartoo.
JUHANI. Varro, varro, kyllä sinun marssitan ja värssytän kohta.
LAURI. Sinä oletkin päälukkari, ukko itse, nämät muut ovat oppipoikiasi,
tuommoisia puolivillaisia herroja, jotka hikoillen ja punoittaen kuin
kalkkunat täyttää kirkkomme lukkarinpenkin sekä sunnuntakeina että
juhlapäivinä. Tässä he nyt taas istuvat pöllöttävät, rintapielet
leveillään, tukka livottuna voilla ja ihralla, ja pieni, kuihtuva
leukapartakin tutisee hieman. Mutta istukaat nyt kuitenkin rauhassa ja
laulakaat »Matti-pappi» saarnastuoliin. Tosin kaapasi hän Keijulan
krouvista kirkkoon, mutta hän valeli päänsä ja harjasi tukkansa, ja nyt,
kovin liikutettuna, hän konttii rukoillen ylös saarnastuoliin ja
poruttelee ämmiä kuin poika. Nyt, lukkari-Jutte, minä katsoa mulautan
puolees, sentähden anna paukkua. »Synta tei, Jutte», huusi entinen pappi
lukkarille.
JUHANI. Supista juuri kohta koreasti suus, sinä ryökäle!
LAURI. Ei niin, vaan »suu avaa kaikkein paimenten», pitää sinun
laulaman. Mutta olkoon tässä jo kylliksi, vaikene, kuultele ja pane suus
koreaksi »kirkkosuuksi» koska minä saarnaan. Niin, nokipoika, lainaa
sinä minulle mieles ja vapaa kieles.--»Minä tahdon saarnan saarnata
tässä saarnastuolin päällä Pietarin vanhasta kaprokista ja kymmenestä
nappilävestä. Kuitenkin tahdon ensiksi katsoa lammaslaumani yli, mutta
näenpä sydämeni suureksi suruksi haisevia vuohia vaan ja sen peijakkaan
pukkeja. Voi te Kärkölän neitseet, narssut ja naasikat! te pöyhkeilette
silkeissä ja saaleissa, kullanhohtavina kuin riikinkukot; mutta
sylkekäät minua vasten naamaa, ellette viimeisenä päivänä huuda vielä
Matti-pastooria puhelemaan puolestanne. Mutta se on nietua se!--Hyvää
päivää, ukko Räihä! Minä tahdon sinulle sanasen sanoa: Ota vaari tuosta
Kettulan vanhasta vaarista. Mutta sinä peevelin Peltolan Paavo, mitä
teit sinä Tanun hirsitalkoossa talvella? Sinä klasia kilistit ja likkoja
likistit. Mutta minä sanon sinulle, poikanalli: ota Jumppilan Jallista
vaari; muutoin tuomitsee sinua viimein Matti-pappi, pakanat, Krekiläiset
ja Prekiläiset; ja sitten säkki päähän ja helvettiin. Avaa siis ajoissa
korvaläpes ja kuule mitä sanon ja saarnaan; sillä minä olen keitetty
monessa liemessä, ja tässä rinnassa on sydän kuin hylkeennahkainen
tupakkikukkaro. Onhan poika monessakin ollut. Minä olen ollut
Helsingissä opissa, vesikopissa, jalkapuussa ja monessa muussa
konttapuussa. Mutta siitä on paras, etten ole varas, etten ole loannut
kenenkään kaivoa, enkä halaillut toisen miehen vaimoa».
»Oli minulla kerran morsian pieni, pieni penttu, aika lunttu, mutta hän
karkasi minulta kauas pois. Minä läksin häntä hakemaan: ha'in Suomen
suuren maat ja meret, Saksat ja Virot, mutta en löytänyt
kullan-kokkoani. Tulin taasen suureen Suomen-saareen, ja löysinpä hänen
tuolta Tampereen takaa hietaharjulta. Tuossahan Tettuni pieni! huusi
poika iloissansa, mutta Tettu tuiskahti ja lausui: »mikä olet sinä? mikä
maan-mustettu? mikä tervaan kastettu?» ja kiepasi ensimmäiseen tölliin.
Mutta minä, aina lysti-poika, en tuosta suuriakaan surrut; panin
turpaani tupakkaa ja poikkesin parhaaseen kapakkaan, jossa Mikko meteli
ja ämmiä veteli».
»Tuoppi olutta ja kaksi korttelia viinaa lippariksi on kohtuullinen
mitta ja määrä väsyneen miehen kurkkuun ja päähän. Nytpä kannu keikkui
ja parta kastui, pojat laulaa laskettelivat ja muorin tyttäret nauraa
rikostelivat. Mutta läksinpä iloleikistä pois, läksin pitkin katua
käymään. Lauluni remahti, akkunat säpäleiksi sälähti, ja siitäpä
liikkeille Tampereen poroporvarit kaikki. Mutta minä, aina lysti-poika,
minä viitenä vilkkasin pitkin rantaa, heille potkaisin vasten kuonoa
soraa ja santaa. Tulin siitä Poriin, pantiin pärekoriin ja vedettiin
pitkin torii; tulin Uuteenkaupunkiin, siellä akkunasta haukuttiin; tulin
Turkuun, pistettiin puukko kurkkuun. Tulinpa lopulta Aningaisten kadun
haaraan ja siellä kohtasin viisi nokkelata naaraa. Ensimmäinen potkaisi
mua jalallansa, toinen sanoi: »anna sen pojan olla alallansa; hän ei ole
mikään rakkari eikä mikään pikiprakkari». Mutta kolmas kysyi: »mikä sitä
poikaa vaivaa?» ja neljäs sanoi: »häntä pitäis auttaa ajallansa». No
lähdetäänpäs käsi kädessä käymään, lausuin minä, mutta viides tuuppasi
vihaisesti nyrkillänsä ja ärjähti: »mene Helsinkiin!» Menin minä
Helsinkiin, pantiin syömään kruunun vellinkii, ja sitten poikaa
tutkittiin ja huikeasti selkään hutkittiin: »mene nyt, mene tiehes,
sinä vasaran-poika!» Läksin taasen tietä käymään, minä veitikka, aina
iloinen, minä, jonka sydän on kuin hylkeennahkainen tupakkikukkaro.
Kuljeskelin, laulelin ja tallustelin pitkin tölmällistä tietä; tulin
Hämeesen, astuin ylös Kuninkalan saarnastuoliin; ja sitten oli ammen
plottis!»
»Tahdon minä kuulutuksen kuuluttaa. Pitäjän lukkari ja läänin kuppari
aikovat ahkerasti avioliittoon, viettävät huomenna häänsä, huomenna
jälkeen kaalin. He liittykööt yhteen ja istukoot kiinni kuin
Tattarin-Paavalin piki ja terva!--Seuraavat talot nyt käsketään tämän
kautta päivätyöhön pappilaan: Yllilä, Allila, Yli-Seppälä, Pimppala ja
Alavesi. Toltti lautoja, leiviskä traaksipiikin rautanauloja, mies
talosta, kaksi parhaasta paikkaamaan pappilan pienempätä
sikaruuhta.--Kiialan ha'asta on karannut yksi vanha ruuna, iso, suuri,
mustan-pruuni, kello kaulassa, umpiraudassa, vähäläntä, lyhytläntä,
typpihäntä».
»Mutta ei nyt mitään muuta tällä erällä, vaan että lammas on laakea
eläin, ei hän puske eikä potki, mutta kas kun härkä pääsee vallallensa,
hän puuhaa puuta, kuopii maata ja puhaltaa sen tulen palavata lokaa ja
rapaa paimenta vasten naamaa ja napaa.--Ja sitten oli taasen ammen
plottis! jokainen menköön omaan koppiins, minä menen kivimuuriin».--
Sehän oli saarna.
SIMEONI. Sellaista jumalatonta sinä osaat, mutta osaatko lukea, juupeli?
LAURI. Se vasta kysymys: osaako pappi lukea. »Minä osaan lukea ja
veisaan enkä koskaan kesken seisaa; niin pitkä virsi kuin navetan
seinähirsi». Mutta papin tulee messuta, eikä veisata. Minä messuan ja
pikku-Eero vastaa.
EERO. Minä vastaan jos vaan nälältäni jaksan.
JUHANI. Rupeaisitko hullun kanssa juonittelemaan? Sinä peijooni! aina
valmis koiran-elkiin. Kas sen mä luulen. Ja sinä, Lauri, pane nyt
koreasti itses nukkumaan; lopeta, velikulta, tämä leikki ja leiskuna,
muutoin langetan päällesi järkähtämättömän tuomion, ja kohtapa kymmenen
kouraa sun viskaa alas härkien eteen. Lopeta tämä leikki.
LAURI. Vastahan alku tanssii, veljeni, tanssii. Niin, tanssitaan,
painitaan, tanssitaan jussia että sammaleet tuoksuu. Kas näin!
TIMO. Sinä peijakkaan poika! Vähältä etten kuukahtanut kiveltä alas.
Hiljaa, hiljaa!
JUHANI. Lauri, joko nyt sanon tuon hirmuisen sanan, joka vilauksessa
tekee sinun murennukseksi? Ja se järkähtämätön sana kuuluu näin: hän
viskattakoon härkien eteen. Joko sanon?
LAURI. Älä mitään sano, vaan laula koska minä tanssin jussia. Hih!
JUHANI. Hän viskattakoon härkien eteen, ja Jumala olkoon hänen
kanssansa! Ammen.--Nyt se on sanottu. Hän menköön.
LAURI. Mennään kaikki yhdessä, käsi kädessä elämän Nälkälästä pois!
TUOMAS. Lakimme täyttyköön, ja lähde kuolemaas!
JUHANI. Älä helvetissä, Tuomas!
TUOMAS. Alas kiveltä, poika!
JUHANI. Älä taivaan tähden!
AAPO. Tuomas kalvenee! Jumala auttakoon meitä! Tuomas kalvenee!
JUHANI. Tekisitkö hirmutöitä? Veljeni, veljeni!
AAPO. Hän kalvenee kun kuoleva mies, ja läsnä on kauhistuksen työ!
Hillitse mieles, Tuomas, oi hillitse mieles! Minä rukoilen sinua. Ylös
kaikki ja auttakaat Lauria, auttakaat!
TUOMAS. Pois tieltä!
JUHANI. Ei, Tuomas, ei!
TUOMAS. Pois tieltä! Sinä olit tuomari, minä olen pyöveli, ja lakimme
täyttyköön. Alas kiveltä ilman armoa, mies!
LAURI. Kuin sysitukki Nukarin tammesta alas. Heleijaa!
SIMEONI. Armoa, Tuomas, armoa, armoa!
TUOMAS. Ei yhtään armoa!
JUHANI. Varjelkoon meitä Jumala tekemästä veljenmurhaa!
TIMO. Niin, Kainin tappamasta Aapelia.
TUOMAS. Hän kuolee!
AAPO. Malta mieles!
TUOMAS. Hän kuolee!
JUHANI. Suojelkoon meitä taivaan valta! Ei, Tuomas, tämä ei käy kuntoon.
TIMO. Ei suinkaan, ei suinkaan. Lauri on meidän jokaisen veli. Seis!
JUHANI. Miestappo on tekeillä! Pelastakaamme Lauri, pelastakaamme kurja
veljemme!
Nousi nyt kivellä kiivas rynnistys. Mikä siinä hallitsi vihaista
Tuomasta kauluksesta, mikä miehustasta, mikä riippui Laurin koivessa,
mikä mistäkin häntä piteli kiirahtamasta alas. Monipäiseksi,
monijalkaiseksi hirmueläimeksi näkyi velijoukko, joka rähisten yhdessä
kimpussa pinnisteli. Repien itseänsä, moristen, puhkaten ja huokaillen
se eläin liikkui, pyöriskeli, kiiriskeli kiven reunalta toiselle
reunalle ja takaisin taas. Koirat siinä peloissaan, hännät lyyhyssä ja
usein vierähtämäisillänsä alas härkien uhreiksi, pujahtelivat sinne
tänne, varjellen henkeänsä. Sakeammin kuin ennen kokoontuivat härjätkin
tällä hetkellä kiven ympärille, katsellen, silmät pystyssä, kauhistavaa
otteloa. Mutta yleinen väsymys saattoi viimein rauhan Hiidenkivelle, ja
huohoittaen lepäsivät veljekset hienoksi jauhoksi hierotulla
sammaleella. Mutta lopulta lausui Simeoni, saarnasi ja väänteli
silmiänsä hirveästi korkeutta kohden.
SIMEONI. Pedoiksi, perkeleiksi ovat muuttuneet kristityt ihmiset.
Sentähden rankaise meitä, Herra. Iske tänne vihasi vasamalla, lyö
mäskiksi ja ravaksi syntisen Sionin seitsemän poikaa!
AAPO. Niin, Tuomas, ainahan seisoo tässä viisi vastoin yhtä; sen
tiedätkin. Mutta olkoon rauha nyt ja hillitkäät Lauria kunnes hän
nukkuu, vaivainen.
TUOMAS. Kirous! Alas nakkaan teidät tästä jok'ainoan miehen, jos niin
tahdon, ja sen tahdon, jos vihani vimma vielä kiihoittuu. Mutta hiljaa,
pojat, nyt, hiljaa ja koreasti! Sillä vereni kuohuu, ja mitätön asia on
silloin mielestäni kuolema ja kuoleman kauhistukset. Sentähden:
koreasti, koreasti vaan!
JUHANI. Tuomas on vaarallinen mies. Ole ennen toverini sinä, mies, joka
priiskahtelet, priiskahtelet päälleni joka päivä ja tiima, kuin sinä,
mies, joka suutut harvoin, mutta hartaasti, ja saatat silloin kurjan
henkeni vaaraan. Ah! tämä oli paha leikki.
SIMEONI. Piekse meitä, kurita meitä, korkeuden voima!
TIMO. Ole vaiti, Simeoni, minä rukoilen.
SIMEONI. Jos minä olen vaiti, niin puhuu ja lausuu tämä kivi. Piekse
meitä, hutki meitä!
JUHANI. Ole huutamatta päällemme enään suurempata surmaa. Tässä on jo
vitsausta kylliksi.
TUOMAS. Tuossa hän saarnaa niinkuin hullu, kädet ristissä ja silmät
päässä kuin kuoleman-hyypiön silmät. Suus kiinni kohta!
TIMO. Ole vaiti, Simeoni, minä rukoilen; ja eläkäämme rauhassa