Seitsemän veljestä - 18

kukkopoikasena, jonka puoleen muut katsovat ylös niinkuin hunöörillä ja
kunnioituksella, niinkuin jotakin isällisyyttä kohden, vaikka
tapahtuukin se vähän ympyrjäisillä silmillä. Mutta miksi poikkeen
asioihin, joista ei ole meidän tekemistä nyt? Niin lukekaapas taas.
JUHANI. Ymmärränkö tarkoitukses? Minä pelkään että ymmärrän. Mutta opeta
nyt meitä koreasti, muutoin sinun peijakas perii.
EERO. Niin lukekaas kiltisti taas. C.
MUUT. C.
EERO. T.
MUUT. T, E, Äffä, Kee...
JUHANI. »Ventta holl!» Minä poloinen olen eksynyt. Mutta annetaanpas
mennä alusta alkaen kerta vielä.
EERO. A.
MUUT. A.
EERO. »A, P, C ummee nälkäpuuroo». Mitä ymmärretään sillä lauseella,
Juhani? Taidatko selittää sen?
JUHANI. Koetanpa ottaa siitä pohdin. Lähtekääs vähän kanssani ulos, te
muut; sillä meillä on keskusteltavana tärkeä asia.
Niin hän lausui, astui pihalle, ja muut seurasivat häntä; ja vähän
levottomalla sydämellä rupesi nyt Eero arvelemaan, mitähän tarkoittaisi
tämä heidän siirtymisensä ulos. Mutta veljekset tuumiskelivat pihalla,
miten he parhaiten voisivat masentaa Eeron häijyä kompahimoa, joka
saattoi hänen ilvehtimään, aapiskirja kourassa, ja tekemään pilkkaa ei
ainoastaan heistä, vaan myös Jumalasta ja hänen sanastansa. Ja he
tuomitsivat hänen ansainneeksi vakavan pieksiäissaunan. Astuivat he
taasen pirttiin, ja tuore, koivuinen ruoska veli Juhanin kourassa
hirvitti Eeron sielua. Iskivätpä poikaan Tuomas ja Simeoni kiinteillä
kourilla; ja parastansa teki nyt Juhanin hulja. Siinä Eero huusi,
potki ja raivosi, ja päästyänsä viimein, katsoi hän ympärilleen
hirmuisella, murhaavalla muodolla.
JUHANI. Kas niin, otappas kirja kouraas taas ja opeta meitä sievästi,
junkkari, ja muista tätä löylytystä, koska sun kanalja kieles tahtoisi
tästälähin haastella pilkkasanoja. Vai niin! Ahah! Jokos sattui? Niin,
niin, nyt on käynyt sinulle niinkuin profeetallisesti ennustin jo vuosia
sitten. Sillä »paha on viimein pilkkaajan palkka», sen voit tietää. Ota
kirjas, sanon minä, ja opeta meitä järkevällä ja siivolla tavalla,
junkkari.
TUOMAS. Älä pure hammasta, vaan istu kiltisti jälleen tuohon pöydän
päähän ja tee niinkuin käskemme. Tee se ilman yhtään murinata, muutoin
keikkuu vielä ruoska minun kourassani, ja nouseepa tuosta sitten pyry
monin kerroin kiivaampi kuin äsken.
Alkoi taasen luku; mutta sanelipa Eero veljillensä kirjainten nimet
kovin karmealla, purevalla äänellä ja kyräävillä silmäniskuilla. Ja
niinpä jyrkeä henki Impivaaran koulupöydän ääressä vallitsi kauan,
kunnes aika, mennessä muutaman päivän, lievitti jälleen Eeron äkeän
mielen ja muodon. Niin harrastelivat veljekset ehtiäkseen lukemisen
taitoon, ja edistyikin heidän työnsä, vaikka alussa sangen vitkaa,
varsinkin Timolta ja Juhanilta.


KAHDESTOISTA LUKU

Kesä tuli ja työ vainiolla alkoi. Veljekset milloin kyntelivät ja
äjestelivät peltoansa, milloin raivasivat niittua korvessa ja milloin
taasen rakentelivat uutta omettaansa kumisevalle aholle. Vaikeaksi
tuntui heille alussa tämä raatamisen järjestys; mutta, pakoittaen
luontoansa, taisivat he viimein täyttää kaikki arkiopäivät aamusta
iltaan. Ja niin valmistui heidän omettansa, heidän peltonsa muuttui
hienoksi mullaksi, ja yhä avarammaksi laajeni korvessa uusi niittu.
Makasi heidän edessään uhkea Luhtaniittu, monikantoisena, mättäällisenä,
mutta heinää tuottavana. Tuli tuosta kylvön-aika; silloin myivät
veljekset lohon metsästänsä taas ja ostivat sen hinnalla rukiita. Ja
kylvi Tuomas Impivaaran uuden pellon, kolme tynnöriä ruista hän kylvi
sen pöllyäviin sarkoihin. Siitä kohosi pian teräinen oras ja viherjöitsi
muhkeana syyskuun raikkaissa tuulissa.
Mutta koivu kellastui, purppura-hameessansa seisoi haapa, ja illan
kosteat sumut peittivät väikkyvään kohtuunsa Luhtaniitun. Oli syksy
taasen, ja veljekset eivät unohtaneet talven tarpeita; olivat he myös
toimittaneet omettaansa kolme mullikkaa ja yhden nuoren, jukuripään
sonnin. Ja loppui työ ja raataminen ulkona, jossa kaikki jo lepäsi
kinosten alla, mutta pirtissä jo alkoi askare toinen, askare aapiskirjan
kanssa tuolla pöydän ääressä. Ahkerasti harjoittelivat veljekset lukua
taas, ja heidän taitonsa karttui, vaikka vähitellen. Lukivat he jo kelpo
lailla sisältä, ja kävivät nyt puuhaan oppiaksensa ulkoa aapiaisen
kappaleita; jämäten ja höristen joka nurkassa nyt pyrittiin kohden
kukkoa. Sinne ehtivät he myös viimein toinen toisensa jäljessä:
ensimmäisenä Lauri, sitten Aapo ja Simeoni ja vihdoinpa Tuomaskin,
mutta kaukana heistä vielä työskentelivät Juhani ja Timo. Lopultahan
pääsi myös Timokin toivottuun satamaan, koska Juhani vielä
uskontunnustuksessa hikoili, huokaili ja kiukkuisena puhkaili.
Leikkelipä hänen sydäntänsä, että hän oli viimeinen mies; mutta eihän
auttanut tuossa muiden armo, vaan ainoasti oma ahkeruus ja työ. Sisältä
luki hän ehkä selvemmin ja nopeammin kuin Timo, mutta voittipa Timo
hänen taasen ulkoa-oppimisessa.
Mutta ne, joilla aapiskirja jo oli muistossa, päättivät nyt muutaman
päivän jouten elää, katsoen iloisesti taakseen läpipäästyyn puuhaan ja
vaivaan. Pyssy kädessä he hiihtelivät ympäri metsiä; ja kaatoi heidän
luotinsa valkeaturkkisen jäniksen lumisen näreen alla, kaatoi
koirasmetson, joka kylmästä kömpelönä, höyhenet pörrössä, istui kuusen
partaisella oksalla synkeän korven ja jylisevän nummen rajalla.--Mutta
pirtissä istui Juhani, istui ihan paitasillaan, puserrellen pöydänpäässä
hikeä, aapiskirja kädessä. Kovin äkeänä ja tukkaansa repien hän
hieroskeli jykevälehtistä kirjaansa. Tapahtuipa tuossa usein, että hän,
vihoissansa hammasta purren, melkein kyyneleitä vuodattaen, äkisti
rynkäsi rahilta ylös, tempasi havutukin nurkasta kouriinsa, nosti sen
korkeuteen ja paiskasi tuimasti maahan taas; ja silloin pirtti jumahti,
ja keikahti miehen lyhykäinen paita. Niin hän tuolloin, tällöin iski
kyntensä tukkiin; sillä suurella puuhalla juurtui aapiainen miehen
aivoon. Mutta istuipa hän taasen pöydän-nokalle kertomaan vaikeata
kappaletta. Ja viimeinpä, tullessa kevään, oli hänkin oppinut kirjansa
kannesta kanteen; ja ylpeästi katsahtaen painoi hän sen umpeen.
Kinokset sulivat, virtasivat vetenä alas niitulle ja niitulta
Sompiosuohon; ja kävivät nyt veljekset rakentamaan riihtänsä; perustivat
sen kappaleen matkan päähän pirtistä, tuonne ahon tasaisimmalle
tanterelle; ja kauas kaikui taasen kirvesten paukkina ja nurkkanuijan
jyske. Ja koska aurinko korkeimmallaan kiiriskeli yli taivaan, koska
metsät ja niitut viherjöitsivät ja ruis teki terää, silloin seisoi
valmiina Impivaaran riihi. Ihanassa kesävaatteessansa nähtiin luonto,
tuoksuen heilimöitsi pelto, ja parasta toivoivat Impivaaran miehet.
Mutta kerranpa tuuli äkisti viskautui pohjoseen, sieltä liehtoi hän
tuimasti pitkän, suvisen päivän ja saattoi ilman viileäksi, koleaksi.
Väsymättä hän liehtoi, kunnes viimein illan tullessa hän vaikeni ja
vaipui lepoon. Kuin hauta oli äänetön ja kylmä tämä yö, ja pellon
povella makasi harmaa halla kuin tukehuttava painaja nuoren immen
kukoistavalla povella. Ja seuraavana aamuna katseli aurinko murheisella
silmällä yön tekoja, hyyrteistä, jäätynyttä laihopeltoa. Astuivat myös
veljekset varhain pirtistänsä ulos, huomasivat kamostuen hallan
hävitystyön, ja synkeäksi kävi heidän mielensä. Kahden, kolmen päivän
päästä näkivät he tuon ennen mehevän laihon valkeana, kuihtuneena
edessänsä.
JUHANI. Niin meni toivomme, kultainen niittomme meni. Olki on jäljellä,
mutta tähkäpää keikkuu siinä kuivana, ilman ydintä ja voimaa. Niin,
pojat, temmattiin meiltä tulevan vuoden suurus.
TUOMAS. Kova isku, varsinkin koska muistelemme, kuinka tiukka täällä jo
on metsien otus. Niinhän kuin ilvekset me samosimme menneenä syksynä
salot tuhansiin ristiin, ja saimme tuskin talveksemme ravinnon.
JUHANI. Mikä on siis tehtävänä? Emmehän vielä juuri näin heitä
peltoamme, jonka me hiellä ja vaivalla valmistimme ahon jäykästä
kamarasta.
TUOMAS. Sitä emme tee, vaan syksyllä kylvämme peltomme taas, tietäin
että vaihtelee täällä hallaiset ja hallattomat vuodet ja että päältä
iskein hallattomia löytyy kuitenkin enemmin kuin noita kirottuja
hyyrrepartaisia.
AAPO. Uskonpa hallan käyvän tervehtimään meitä ehkä jokaisena kesänä,
niinkauan kuin Sompiosuo tuolla alhaalla on sammakkojen ja karpaloin
kotona. Niinpä kaiketi. Sentähden, jos mielimme tästälähin säilytellä
peltoamme hallalta, niin kuivatkaamme suo, johtakaamme vesi ja kosteus
sen pohjasta pois, raivaten ja kaivellen siihen ojia. Ja siinäpä taasen
lyömme kaksi yhdellä iskulla: yht'aikaa poistamme pelloistamme hallan ja
teemme itsellemme uutta niittua.
TUOMAS. Sen luullakseni katsomme parhaaksi kaikki. Niin on meidän
tehtävä, jos tahdomme tänne sydänmaahan rakentaa itsellemme taloa.
Lapiot ja kirveet olalla, läksivät he eräänä päivänä alas suohon sitä
raivaamaan ja ojittamaan. Kaivoivat he ensin valtaojan, suoran ja syvän,
ja siihen johdattivat pienempiä molemmilta puolilta; ja korkeita harjuja
sammaleista, mudasta ja savesta nousi pian ojain partaille. Kasvoi siinä
kuihtuvia, matalia koivuja; ne kaadettiin ja kannettiin kasoihin
seuraavana kesänä poltettaviksi; ja uutta niittua karttui Impivaaran
taloon. Niin he työskentelivät monta raskasta päivää varhaisesta aamusta
myöhäiseen iltaan. Ja ojitettuna nähtiin lopulta suurin osa kolkkoa
Sompiosuota, jonka pinta nyt rupesi päivä päivältä käymään aina
kuivemmaksi.--Mutta kylvö-aika oli tullut, ja taasen kylvi Tuomas
pellon, ja pian kohosi maasta oras.--Talvensa viettivät veljekset
samoin kuin menneen, lukua harjoitellen; ja olipa viimein vähäkatkismus
tarttunut heidän muistoonsa. Mutta eivät pysäyneet vielä Eero, Lauri ja
Aapo, vaan jatkoivat lukuansa yhä eteenpäin kohden katkismuksen loppua.
Nälkäisellä vatsalla istuivat he monta päivää kirjansa ääressä; sillä
huonosti oli otus karttunut menneenä syksynä, ja lyhyempi kuin ennen oli
ollut heidän aikansa pyyntiin. He kyllä retkeilivät metsissä nytkin,
hiihdellen ympäri, mutta tiukka oli heidän vaivansa palkka.
Tulipa viimein viherjöitsevä kesä, ja reheänä kasvoi ruis Impivaaran
pellolla. Mutta kerran taasen tuuli äkisti pohjoseen kääntyi, sieltä
liehtoi hän tuimasti pitkän kesäpäivän, kunnes hän illan tullessa
vaikeni ja vaipui lepoon. Kuin hauta niin äänetön ja kylmä oli yö, ja
pellon povella makasi harmaa halla, hengittäen kuoloa kylmää. Varhain
seuraavana aamuna astuivat veljekset pirtistänsä ulos ja katselivat
kauhistuen hävitystä vainiolla. Ja valkeana, lakastuneena kajasti pian
äsken viherjöitsevä laiho. Tuumiskelivat miehet mitä nyt tehdä ja mihin
keinoon ryhtyä, ja harkitsivat parhaaksi, raivaten ja kaivellen
perinpohjin kuivata Sompiosuo, josta he tiesivät hallan nousevan heidän
pelloillensa. Niin he päättivät, ja möyräilivät ja kaivelivat sumuisessa
suossa, kuluessa kuuman kesän, nähden usein mieltä synkistävää nälkää.
Oli silloin työpäivä raskas; väsyneinä käyskelivät he kotiansa vasta
auringon laskiessa, ja tuskan ja vaivan musta juonne ympäröitsi vaisun
miehen huulet.
Mutta syksyn tullessa oli suo jo reunasta reunaan ojassa ja kuivaksi
nurmeksi muuttunut sen kamara; ja oli siinä veljeksillä uusi, oivallinen
niittu, lakea Sompioniittu. Taasen pelto kylvettiin, ja kuokittu oli
uusia sarkojakin ahosta kesäkylvöä varten tulevaksi kevääksi. Mutta
metsäotuksen karttumista oli kovin hämmentänyt menneen kevään kylmyys,
ja vähemmin kuin koskaan ennen ehtivät nyt veljekset hankkia varoja
talveksi. Kovin siis kiristi heitä nälkä tämän talven kuluessa, jona
syllänpaksu lumi peitti maan ja pakkanen oli ankara. Seinät
paukahtelivat, kivet ja kalliot halkesivat, ja pienet lintuset
putoilivat lumisiukaleina, kuolleina ilmasta alas. Huomasipa usein
matkamies, että sylki hänen suustansa jäätyi ilmassa kiinteäksi
palloksi, ja kun ehti se maahan, liukui se kilisten tallan sileällä
jäljellä.--Eräänä tämänkaltaisena päivänä, kun pohjonen kiljui vaalean,
kirkkaan, kylmästä kipenöitsevän taivaan alla, istuivat veljekset
pirttinsä hioittavassa lämpymässä, keskustellen tilastansa, millä
keinolla tyydytettäisiin naukuva maha.
JUHANI. Tämä ei käy laatuun. Enemmin kuin vuorokausi on mennyt sitten
kun viimeiseksi söin. Ja mitä herkkua söin silloin ja kuinka suuren
kimpaleen? Tuhannen tulimmaista! kaksi kuivaa, pihkaista oravan koipea.
Mutta sellaisesta atriasta ei ole aikamiehen mako suuriakaan
tietävänänsä. Mitä sanot, Tuomas?
TUOMAS. Siristä nälkävyötäs.
JUHANI. Katso: olenpa keskeltä pieni kuin armahin röökinä, pieni kuin
ruskea vihalainen; mutta se konsti ei auta meitä ijäksi. Ei auta, vaan
mikä on tehtävämme, se tehkäämme, ja pian. Sydän kuristuu, veljeni,
sydän kuristuu ja kolkosta ikävyydestä lakastuu miehen mieli.
SIMEONI. Olisko tässä enään muuta keinoa edessämme, kuin maantie,
kerjäläisen pitkä ja kova peltosarka?
JUHANI. Se olkoon viimeinen pelastuksen tie.--Mutta minä hengitän kuin
tyhjästä tynnöristä. Eikö enään keksi yhtään ainoata konstia ja koukkua
veli Aapon aivo?
AAPO. Mitä voimme saattaa matkaan tyhjästä?
JUHANI. Tyhjästähän on luotu koko tämä maailmakin. Miksi ei syntyisi
siitä sitten edes yksi kappale tamppukakkua?
AAPO. Jos kaikkivaltiaita olisimme.
JUHANI. Ah! jos olisimme edes heidän pitenttipoikiansa, niin nytpä
hyppelisimme tuolla kultaisilla kartanoilla, ja mannaa, pojat, paljasta
mannaa söisimme ja hunajaa joisimme kuin vettä virrasta vaan. Niinpä
herrastelisimme; ja syljeskellen kuultelisimme kun jokin kerjäläisrukka
maan päältä meille kertoilisi seitsemästä viheljäisestä veljeksestä
tuolla alhaalla mutaisen Sompiosuon varrella, jotka oljentelevat
savuisessa pirtissä kuin nahkasiivet toinentoisensa niskoilla hongan
holossa, ja näkevät nälkää kuin sudet.
EERO. Mitä turhia kuvailet? Käykäämme Kuokkalan korpeen tarkemmin
tutkimaan tuota seutua, jonka syksyllä liian helposti heitimme.
JUHANI. Kontiot menivät sieltä helvettiin; se on melkein vissi asia.
EERO. Melkein! Mikä hulluus tässä istua nälässämme ristissä käsin, kun
ehkä voimme toimittaa itsellemme oivalliset paistit? Toivomme on heikko,
mutta koettakaamme, lähtekäämme mainittuun korpeen, ja ellemme kohtaa
siellä karhua, niin kenties jonkun muun otuksen. Mutta jos ei tämäkään
onnistuisi, niin onhan silloin lähellä Kuokkalan talo, josta saamme
lainaksi ainakin leivän miestä kohden ja ehkä vielä muutaman vakan
herneitäkin. Ihmisiin on tässä viimeinkin turvattava, ellei omat
keinomme onnistuisi. Mutta me otamme lainaksi ja maksamme koska
jaksamme.
Niin haasteli Eero, ja vihdoin muutkin parhaaksi harkitsivat hänen
neuvoansa seurata. Pyssyt kainalossa, läksivät he koirinensa hiihtämään
kohden Kuokkalan korpea. liukkaasti suksi hangella juoksi, mutta
huohoittain ja hitaammin kuin ennen nyt retkeilivät veljekset; polviensa
entinen jäntevyys tuntui jotenkin hervottomaksi. Lopulta ehtivät he
tarkoitettuun tienoonsa ja rupesivat hiihtelemään tuonne, tänne kohden
kaikkia suuntia, etsien kontiota, vaan aivan turhaan. Ilta läheni,
veljekset heittivät jo kaiken toivon, mutta päättivät Eeron
kehoituksesta vielä kerran etsiä erään metsäisen kallion ympäristöä
korvessa. Heidän sinne tultuansa, nousi pian tuima haukunta, ja ulos
jynkästä kuusistosta rynkäsi karhu, kiirehti pois, ja pyrynä pyöriskeli
lumi hänen jäljessään. Juoksi hän, monialle mutkistellen, monialle
kaarrellen liukuivat veljekset kiiltävillä suksillansa, ja koirien
mekastavasta äänestä karheasti joroitteli pakkasen äkeä ilma. Kuuluipa
viimein ampaus Tuomaan pyssystä, ja, verta vuodattaen, ryömi kontio
hangessa. Karkasivat hänen päällensä koirat, läheni häntä mies jykevällä
karhukeihäällänsä, ja siinä melkein ilman yhtään vastaanrynnistystä otti
otso kuolemansa miehen keihäästä ja koirien hampaista. Alas
kämmenillensä hän vaipui ja puhalti ulos henkensä hurmeiseen lumeen.
Mutta tuskin tämä olikaan tapahtunut ja veljekset kokoontuneet saaliinsa
ympärille, niin jopa metsästä taasen kuului tulinen haukunta ja reuhu.
Silloin kaksi nuorta, vuoskuntaista karhua kiippaisi, koiria paeten,
ulos konnostansa, muutama sata askel pois sen talvisijasta, joka ensiksi
kohdattiin ja saavutettiin. Ja nousi kiivas tappelus villaisten
penikkain ja rohkean Killin ja Kiiskin välille, joka purevana, verisenä
kesti, kunnes veljekset keihäinensä riensivät apuun koirillensa. Pian
myös kaatoivat he kiukkuisesti taistelevat mullikarhut, ja lopettivat
karvoja pyryttävän leikin.
Mutta ilta oli tullut; kannettiin lihava saalis kuusisen, sammaleisen
kallion juurelle ja tehtiin valkea. Mutta valkean tuuliselle puolelle
rakettiin yösijat partaisista havuista, ja havuista kohotettiin verho
seivästen ja karankojen nojalle, joka esti tuulen liehtoomasta ja
saattoi nuotion liekin suopeasti loimoittamaan. Siitä kävivät nyt
veljekset maistavan illallisen toimeen, piirsivät ja nylkivät emäkontion
muhkean kääpän, leikkasivat siitä pehmeitä viiluja, paistoivat ne
tulessa ja täyttivät mieluisasti nälkäiset vatsansa, eivätkä myös
unohtaneet Killiä ja Kiiskiä. Ja nukkuivat he pian partaiselle
vuoteellensa, koska väsynyt ruumis oli ravittu ja murhe nälästä moneksi
päiväksi poistettu. Herttaisesti lepäsivät myös koirat, juostuansa kauan
ja kiivaasti; lepäsivät, leuka käpälällä, tuolloin, tällöin avaten
silmänsä, jotka jalolla tyyneydellä olivat teroitetut kohden verisiä
otuksia kinoksella. Lepäsivät he kaikki nuotion leimutessa ja taivaan
tähtien pilkkiessä; mutta heidän ympärillään kuivettuneissa kuusissa
paukahteli pakkanen ja jylhässä metsässä veisailivat kylmät, huokailevat
tuulet. Ja aamun valjetessa läksivät veljekset hiihtelemään saaliinensa
kohden kotoa taas; ja raskas oli heidän taakkansa, mutta hauska.
Varhainen ja kaunis oli seuraava kevät. Ahkerasti harjoittelivat
veljekset kalastamista kirkkaalla Ilvesjärvellä; ja heidän verkkoonsa
takertui tai onkeensa tarttui moni kyrmyniskainen ahven ja kultakylkinen
sorva. Rannalla, tuoksuavan tuomen verhossa he istuivat monen kelmeän
kesä-aamun kajastaessa, lippaellen ylös ongillansa Ahtolan kiiltävää
karjaa. Siinä sorsat naristen lentelivät pitkin järven öljytyynettä
pintaa, ja veljesten luoti heistä kaatoi lennosta monta. Kaunis oli
kevät niin Ilvesjärven rannoilla kuin niituilla ja laihopelloilla
Impivaaran pirtin ympärillä, jossa uhkea vilja rehoitti, kasvain
päivien hohtavassa paisteessa ja öitten lempeässä viileessä. Riehui
tänäkin kesänä monasti tuima pohjonen, saattaen viimein koljon ja
tyyneen yön, mutta syvällä, Sompioniitun pohjassa makasi halla,
teroitellen korviansa, vaan voimatonna kohottamaan päätänsä nurmen
kamaran alta ylös. Niin kasvoi pellolla vilja ja niitulla heinä tänä
heleänä kesänä, ja välistä lempeä sade taas kasteli tuoksuavaa maata.
Helteisessä poudassa niitettiin niitut ja leikattiin pellon
raskastähkäiset rukiit; ja korkeina torneina seisoivat niin suovat
Luhta- ja Sompioniituilla kuin aumat pirtin ympärillä. Runsaimman sadon
tuotti tämä kesä, jota veljekset aina riemuiten muistelivat »kultaisena
kesänä».
Mutta koska vilja oli leikattu ja kylvö tehty, läksivät veljekset eräänä
lauvantai-aamuna kauan varustetulle retkellensä, läksivät pappilaan
provastin tutkinnon alle. Isällisesti, lempeästi kohteli heitä provasti,
ja huomasi pian suureksi iloksensa, että heidän lukutaitonsa oli
moitteeton, vieläpä yhden ja toisen vallan kiitettävä; Laurin julisti
hän parhaaksi lukijaksi Toukolan suuressa kylässä. Vieläpä huomasi hän
heidän käsityksensä uskon-opista yleiseen selväksi, vilpittömäksi.
Sentähden, koska he viikon päästä seuraavana sunnuntaina palasivat
rippikirkosta kotiansa, oli heillä jokaisella kädessä nahkakansinen
uusitestamentti, provastin lahjoittama ahkeruuden palkinnoksi.
Tyytyväisinä, mutta vakavilla kasvoilla astuivat he pirttiinsä, jonka
Tammiston Kyösti, heidän karjanhoitajansa menneen viikon kuluessa, oli
lakaisnut ja lehdittänyt. Mutta koska he olivat atrioinneet ja Kyösti
heistä poistunut, istuivat he kukin itseksensä tutkistelemaan raamattua;
ja syvä äänettömyys vallitsi huoneessa.
Niin meni suloinen kesä, tuli syksy raikas ja viileä, tuli talvi ja
onnellinen kesä taas. Niin vuodet, jotka nyt seurasivat, saattoivat
onnea ja menestystä Impivaaran taloon. Ahkeruus on onnen lähde, ja
ahkerasti puuhasivat ja toimittelivat veljekset, josta pellot
laajenivat yhä enemmin ja enemmin, viljaa karttui aitan laariin, hevosia
talliin ja nautoja omettaan orsien alle.
Seisoi vielä tallissa tuo vanha, ykssilmäinen Valko, mutta kahdenpuolen
häntä hinkaloissaan kaksi luiskeata varsaa, yksi ostettu Tammistosta,
toinen Kuokkalan vaarilta. Terävästi rouskuttelivat varsat peltokedon
kirkasta heinää ja, katsahtaen lapsekkaalla huolettomuudella, tekivät
tuolloin, tällöin vähän kiusaakin vanhukselle heidän keskellänsä,
mielien tervehtiä häntä matalan väliseinän yli. Mutta äkeänä, korvat
niuhossa, Valko seisoo, ja heinissä lepää hänen riippuva huulensa, kun
vanhat, kuluneet hampaat kalsusti pienentää ruokaa.--Kymmenen nautaa
seisoo talon ometassa. Jos aukaisit sen ovea, niin katsoi sinua vastaan
kahdeksan vilpitöntä, vakavaa lehmännaamaa ja kaksi sonnia, kuin kaksi
juurevaa tervaskantoa. Jopa vanhempi heistä on tuomittu tulevana keväänä
kadottamaan vapautensa ja suostumaan vetohärjän kohtaloon, mutta
nuorempi tuossa saa edelleen omassa vallassaan sorkehtia karjamailla.
--Niin talon ometassa, jossa ahkerimmin kaikista askarteli Simeonin
nuhteeton käsi.
Nousi vähitellen kaikki talonpojan talossa tarpeelliset huoneetkin
Impivaaran pihalle. Niinpä kohosi myös oivallinen sauna pihan ja pellon
rajalle, ja silloin katosi pirtistä parvi, katosi sen ovinurkasta
kiuvasuuni, ja sijaan rakettiin korsteni, taloissa tavallinen. Rakettiin
palhotuista kuusista uhkea laattia, joka, ennen alkaen vasta huoneen
puolesta pituudesta, ulettui nyt periltä aina kynnykselle. Vielä lyötiin
entisten läpien sijaan seiniin kolme valaisevaa akkunaa. Ja nyt, kun
katsahdit huoneesta ulos päivän puoleen, näit talon pellot ja
Luhtaniitun peltojen alla, kauempana toisen, lakeamman niitun, entisen
Sompiosuon. Halki peltojen ja niittujen kulki talon tie kohden kirkkoa
ja entistä kotoa, juoksi niitusta tiuhaan kuusistoon, siitä pitkin
nummea Teerimäen harjulle, joka komeana haamoitti etelässä kimmeltävien
pilvien rajalla. Koska länteen katsahdit, näit peltojen takana
sammaleisia kallionkieluja, tuolla ja täällä matalan, mutta jäntevän
männyn, jonka huojuvalla latvalla aurinko usein kesä-iltana säteili.
Mutta pirtin pohjoinen akkuna katseli jynkästi kohden Impivaaran jyrkkää
vuorta. Niin osoitteli itseänsä eteesi maailma, koska lakeassa tuvassa
katsahdit akkunoista ulos ilmoihin. Mutta jos aukaisit huoneen raskaan
oven ja iskit silmäs itään ja koilliseen, niin huomasit kivisen,
kantoisen ahon, ahon reunalla nummen ja jylisevän hongiston, jonka
helmasta astui kesän aurinko taivaalle ylös. Tämänkaltainen oli luonnon
muoto Impivaaran ympärillä, joka nyt oli nousemassa valtaiseksi taloksi.
Muutoksesta, joka tapahtui veljeksissä ja tämän kautta Impivaaran
pihoilla ja vainioilla, kulki pian maine ympäri pitäjää. Tuota ensin
tuskin uskottiin, mutta maine pysyi totena, jota kummastuen kerrottiin;
ja rupesipa vähitellen nousemaan veljeksille arvoa ja kunniaa. Itse
kuitenkin he harvoin siirtyivät omilta maisemiltansa pois; ja
syntymätaloansa eivät he tahtoneet nähdä ennen kuin oli tullut aika,
jona Jukola oli heidän omansa taas. Sen lupauksen olivat he tehneet, ja
ainapa karttelivat he matkan päästäkään näkemästä kotonsa armaita
vainioita.
Tulipa viimeinen kesä niistä kymmenestä vuodesta, joiksi Jukola oli
annettu vieraan viljeltäväksi; ja syksyllä oli siis veljeksillä valta
muuttaa syntymätaloonsa takaisin.--Oli kesäkuussa kirkas ja lämmin
sunnuntaipäivä; Impivaaran avatusta ovesta virtas sisään auringon heleä
paiste, kuvaten kultaisen kaavan tuvan lehditetylle laattialle. Pöydän
ääressä istuivat äänettöminä Tuomas ja Simeoni, lukien kukin
uuttatestamenttiansa; Juhani, Timo ja Eero käyskelivät ulkona
viljamailla ja katselivat ihastellen tämän herttaisen kesän kukoistavaa
kauneutta; vaiti vaelteli metsässä Lauri, mutta Aapo oli käynyt
tervehtimään Tammiston Kyöstiä. Sinisenä kaarteli taivas, ilmassa
liehtoi hiljainen länsituuli, uudessa lehtivaipassansa väikkyi mäellä
koivu, ja valkeavaahtoinen pihlaja levitti tuoksua ympärillensä kauas.
Impivaaran pellolla laine lainetta liepeästi ajeli ja vilja välkähteli
paisteessa tulisen auringon, joka jo kiirehti ylös puolipäivän
korkeuteen.--Mutta palasivatpa veljekset kotiansa: tulivat käyskelijät
pelloilta, tuli Aapo Tammistosta ja astui Lauri nummen helmasta ulos.
Salaisesti myhäillen he lähenivät jaloa huonettansa, joka taasen
rauhaisesti hymyten katsoi heitä vastaan, ja sen poutaisella katolla
hyppeli päivän hopeakimmeltävä lämmin. Tyytyväisillä sydämillä,
kirkkailla kasvoilla he astuivat lehditettyyn, väljään tupaan.
Mutta kun olivat atrioinneet, istuivat he taasen mikä minnekkin ja mikä
mitäkin mietiskellen, tai katsellen eteensä-avattuun kirjaan.
Perä-akkunan ääressä, joka antoi länteen päin, istui Aapo, askarrellen
nysänsä kanssa, ja näkyi kuin olis hänen aatoksensa syventynyt tärkeään
asiaan. Viimein aukaisi hän suunsa, ja syntyi siitä seuraava
keskustelma.
AAPO. Tammistossa kohtasin nahkapeitturin ja haastelin hänen kanssansa
yhteisistä asioistamme. Hän on saanut mylläripaikan, ja olis valmis
luopumaan Jukolasta jo tulevan syyskuun alussa, johon annoin hänelle
hyvän toivon.
TUOMAS. Parasta että välttyy hän tieltämme tavallista vikkelämmin; sillä
hänen kätensä ei ole nostanut Jukolaa, vaan kaatanut yhä enemmin; ja
vuokraansa ei ole hän maksanut meille yhtään ainoaa jyvää.
AAPO. Tuon kaiken tuomitsis laki hänen maksamaan, mutta millä hän sen
tekis?
TUOMAS. Siihen on hän ikuisesti voimaton, ellei pane hän pantiksi kurjaa
sieluansa.
AAPO. Työtuomion kautta hän ehkä viimein maksaisi kaikki, mutta rässyllä
on kivuloinen muija ja monta mankuvaa lasta.
JUHANI. Menköön herraansa tämä kurja nahjus. Niin, olkoon hän meistä
kuitti. Myös on huono onni koetellut häntä näiden kymmenen vuoden
mennessä; sitä ei taida kieltää. Mutta vaikka oliskin onni armahin
häntä syleillyt, niin eipä ole hän koskaan syntynyt talontekijäksi
mieheksi; tarvitaanpa siinä vähän potraa pokkoa, mutta siihen ei löydy
hänessä kurssia enemmin kuin kintaassa. Sentähden menköön hän
nalkkeilemaan myllyänsä, mutta me tahdomme näyttää kuinka tehdään
Jukolasta pitäjämme uhkein talo.
AAPO. Ainapa tuo on jalompaa, katsella edessämme taloa, jonka möyrityt
pellot ja raivatut niitut tiedämme omien käsiemme työksi.--Meistä kolme
jääköön tähän uudispaikkaamme hoitamaan, muut kaivelkoot ja kynnelkööt
Jukolan pohjalla; mutta suurimmissa, kiireimmissä töissä käymme käsiin
kaikki seitsemän miestä yksinvoimin ja yht'aikaa niin tässä kuin entisen
kotomme vainioilla. Ja niin on meillä kohtakin kaksi oivaa taloa ja
kaksi torppaa, kaikkein parhaimpaa, ja siinäpä osaa, tannerta ja tilaa
meille jokaiselle erikseen, kun lopulta on tapahtuva yleinen jako,
kunkin tulevaisuuden määräys. Ja toivokaamme, että viimein kaikki on
kulkeva hyvän toivon mukaan! Niin, kaikkihan vihdoin hyvin, jos vaan
järkevyys ja oikea taju aina on johdattavana tähtenämme täällä,
polkeissamme elämän tietä.
TIMO. Paljon tulee se eukkoon ja hänen emännöitsemiseensä tuvan orsien
alla, kuinka ukon raataminen tuolla ulkona, tuolla poudassa ja sateessa,
on tuottava viimein rikkauden tai köyhyyden.
AAPO. Kas Timoa vaan! hän juttelee kuin kokenut mies. Onpa laita
niinkuin sanot. Vaimo huoneen joko nostaa ylös mahtiin ja kunniaan tai
repii sen alas aina multahirsiin asti. Nyt en puhu talosta, jossa isäntä
on vallan villitty, joka hetkessä menettää vuosien hedelmät, siitä
talosta en puhu, siinä ei auttaisi moision rikkaus eikä vaimon emännyys,
vaikka olis hän vikkelä kuin kärppä ja kitsas kuin juutalais-ämmä. Mutta
olkoon tavallinen talo ja siinä isäntä tavallinen tuhlaaja, mutta kas
jos talossa vaan on emäntä tiivis ja säästäväinen, niin seisoopa se
talo, seisoo väkisten. Sitäpä vastoin huone, jossa emäntä tuhlaa, käy
pian kumoon ilman armoa, käy vaikka kynsiskin isäntäinen vastaan
kymmenen miehen kouralla. Tosin voi isäntä itsensä kulauttaa aika lailla
humalaan ja tappelee hän kylässä, josta laki antaa hänelle ansion mukaan
suolaa selkään, mutta kuitenkin taidamme lukea tällaisia haaksirikkoja