Seitsemän veljestä - 09

istu ja pala! Kyllä sinun opetan tästedes käyttelemään onneksesi toisen
sylttyhousuja, kyllä sinun opetan.
TIMO. Sen tein minä tiimmellyksen kuumuudessa, poika-parka.
JUHANI. Minä sinun opetan, saatuani housut ylös ja nälkävyön kiinni kuin
nalkitun vanteen.
TIMO. Minä annan palttua koko painille; koska kerran voitin, niin
voitin, eihän siinä mitään muuta mutinata. Mitä kuuluu housut tänne?
Painissa painii mies, vaan ei housut ja säärykset tai muut lumisukat.
JUHANI. Kourat kaulukseen taas ja rinta vasten rintaa! Istu ja pala!
TIMO. Menenkö ma hänen kanssansa tuohon lapsekkaasen työhön?
EERO. Mitä hän kysyy vielä. Mene, Jumalan luoma, mene koska pääset.
SIMEONI. Älä mene, sanon minä.
EERO. Älä mene, jos pelkäät ja vapiset.
JUHANI. Nyt ei auta pelko eikä vapistus, vaan täytyy hänen käydä uuteen
kilvoitukseen ja juuri tällä Jumalan hetkellä.
EERO. Armahda häntä, Juhani, armahda!
TIMO. Minkätähden? Eero, minkätähden? Olkoon menneeksi yksi pinnistys
vielä, yksi tai kaksi. Tersii vaan!
JUHANI. Tässä, poika!
TUOMAS. Koreasti, Juho!
AAPO. Koreasti! Noinhan tappelee kaksi nälkäistä haukkaa.
SIMEONI. Tappelua, sulaa tappelua!
AAPO. Järkevästi, Juhani!
SIMEONI. Voi teitä hirmuja, voi teitä hirmuja!
EERO. Älähän veljeäsi runno!
SIMEONI. Aha, aha! johan kelmenee Eerokin. Siinä ovat kalas, joita
onkeilit.
TUOMAS. Juhani!
SIMEONI. Hajoohan jo pirttikin, te pedot ja perkeleet!
JUHANI. »Votti, poika, sanoi Ryssä!» No miksi makaat siinä, ja
killistelet ylös kattoon?
TIMO. Sinä voitat minun nyt, mutta annappas ajan vähän muokata vielä:
sinä vanhenet ja kasvat pikkuiseksi, mutta minä vartun ja voimistun.
JUHANI. Kerran ransistuu ja loppuu tämä maailmakin, saati syntinen
ihmis-parka. Aika tasii meitä kaikkia, veljeni. Mutta nouse ylös ja
kulauta naamaas siemaus olutta ja tunnusta että on sinussa pari luotia
vähemmin voimaa kuin minussa.
TIMO. Se nähtiin. Tuossahan makasin rähmäkkäänä allas ja sinä päälläni
kuin röyheä karhu.
JUHANI. »Saappas tästä, Saparamatti, Kiikka-Heikin kannusta!»--Olen
siis Jukolan laumassa toinen mies mitä voimaan kosee. Lauri ja Eero ovat
tosin koettamatta vielä, mutta he tietäkööt että mesiäisiä he
kuultelisivat koetuksessa; ja Simeoni on itsensä tunnustanut heikommaksi
minua. Mutta pikkusormen mies ei ole Jukolan veljeksistä yksikään, sen
takaan minä. Tulkoon tänne vaikka viisikymmentä Toukolaista, nyrkki
vasten nyrkkiä. Viisi tynnöriähän minä niskallani kannan, ja Tuomas
vähän enemmin; viisi tynnyriä, kun toinen vaan painon selkääni pinoo.
TUOMAS. Mutta mielisinpä nähdä Laurin ja Eeron lyövän painia oikein
tiukasti.
AAPO. Totisesti jotain nähtävää. Toinen vakava ja tyyni kuin talven
suoja, toinen pikkuinen kuin keri, mutta niinkuin leimaus vilkas ja
terävä. Päin tuuleen, ja siinäpä ottelevat kärppä ja koiras-jänis. En
vertaa sinua jänikseen arkuudesta, siihen ei ole syytä, en liikuntoskaan
tähden, sillä Lauri astelee kuin seppä Könnin kuokkamies,--jonka jalkoja
ja kuokkaa käytteli sukkela kellovärkki mahassa--mutta näyttäispä
mielestäni ottelo kuin kärpän ja uhkean koiras-jäniksen paini.
JUHANI. Yksi rinnustus, pojat, yksi rinnustus tai ristipaini!
LAURI. Mitä tiimellyksestä Eeron kanssa? Hänestä et saa kunnon nappausta
koskaan, vaan tuolla hän teiskaa haaroissa kuin kissa, kynsii ja
likistelee toisen ohimia sen riivatun tavalla, että tuskin voit vetää
hengen pihausta rintaas. Niinpä hän teki koska menneenä syksynä
painiskelimme Aroniitulla. Ja kuka siinä voitti, kuka alle meni, sitä
»ei ymmärtänyt Iivarikaan». Mitäs minä hänen kanssansa enään menisin?
EERO. En ollut vahvempi sinua hiuskarvankaan vertaa. Usko jos tahdot.
LAURI. Sen uskon, koska tiedän sinun heikommaksi.
JUHANI. Sen näyttäköön rehellinen paini.
LAURI. Mitäs minä hänen kanssansa enään menisin?
SIMEONI. Pankaamme jo ma'ata, te villityt.
JUHANI. Öitä on monta, mutta joulu on vaan kerran vuodessa, ja sentähden
iloitkaamme nyt. Iloitse, sinä jouluhuone, iloitse koko Israelin maa!
Tänä yönä, tällä hetkellä on tapahtunut suuri ihme Babylonin
kaupungissa. Iloitkaamme!--Mitä leikkiä löisimme? Syömmekö joulupaistia?
pistämmekö sikaa, vai sohimmeko suutaria?
SIMEONI. Kas niin! Tässäkö vielä uisakoittelisimme kuin vallattomat
kakarat? Mene pois!
JUHANI. Nuoren miehen naimattoman elämä on tanssia. Eikös niin, Timo?
TIMO. Hi, hi, hi!
JUHANI. Eikös niin?
TIMO. Kyllähän se semmoista on.
EERO. Juuri niin, »Jussi-kulta».
JUHANI. Sanoi kettu jänikselle. Oikein! Tämä elämä käy laatuun; onhan se
välimmiten lystiäkin ja nostelee hieman kantapäitä.--Tanssikaamme
ryssää; siinä olen minä juuri mekkari. Katsokaas!
AAPO. Antaisko oluemme huimausta?
JUHANI. Kumauta naamaas kannua kolme, niin etköhän huomaa pientä
leiskausta tuolla yli-kerrassa?--Mutta laula, Eero, koska Poika-Jussi
tanssii. Hellitäppäs!
EERO. Mitä sorttia tahdotaan?
JUHANI. Mitä hyväänsä, kun se vaan raikkuu ja remuu. Hellitä, poika,
kirkaise että multahirret nousee! Laula, sinä mulli-saukon poika, laula
koska minä tanssin, loiskin niinkuin pässi, loiskin aina kattoon asti.
Laula!
EERO. Tahdonpa koettaa:
»Iloitkaat ja riemuitkaat,
Nyt on meillä joulu;
Nyt on oltta ammeet täynnä,
Haarikat ja kiulut;
Ammeet täynnä, ammeet täynnä,
Haarikat ja kiulut!»
»Anjanpellon markkinoilla
Oltta, viinaa juotiin,
Mustan härjän hinnalla,
Nuot kihlakalut tuotiin,
Tuotiin, tuotiin;
Mustan härjän hinnalla
Nuot kihlakalut tuotiin».
Jussi, pussi, Jukolan Jussi!
AAPO. Vaiti, Eero, ja äläppäs suututa häntä.
JUHANI. Laula päälle vaan; en minä suutu; laula päälle, ettei mun
tarvitse tanssia ilman musiikkia.
EERO. Jussi, pussi, Jukolan Jussi!
»Jussi, Jassi, jauhokuono,
Porsaan pahnan pöllyttäjä...»
TIMO. Hi, hi, hi! Voi mitä hulluja lauleletkin.
JUHANI. Laula päälle vaan, laula päälle. En minä suutu.
EERO. »Jussi, Jassi, jauhokuono»,
Minä laulan ja napsaan vielä sormianikin.
»Porsaan pahnan pöllyttäjä,
Sikoläätin lämmittäjä!»
Jussi, pussi, Jukolan Jussi!
»Iita meni rantaan,
Kirjoitteli santaan
Nimen kultansa,
Nimen kultansa».
»Kun mä kultani äänen kuulin,
Ensi kerran nähdessäin,
Niin taivaan iloss' olevain luulin,
Serafiimein seassa;
Niin taivaan iloss' olevain luulin,
Serafiimein seassa».
Jussi, pussi, Jukolan Jussi!
»Muistatkos, Maija,
Kun mansikka syötiin
Ja iloleikki lyötiin?
Fralla ralla laa!
Mansikka syötiin
Ja iloleikki lyötiin».
Fralla ralla laa!
Jussi, pussi, Jukolan Jussi!
»Älä, sinä Aato-parka
Jussia soimaa;
Sen sinä tiedät että
Jussill' on voimaa.
Jussi istuu linnass',
Pukin lapa rinnass';
Kaikki me olemme
Yhdessä hinnass'».
Fralla ralla laa!
»Vilukselan Vitka
Ja Viuvalan Pispa,
Syvän-ojan Sonni
Ja Sylvinän Jalli!
Ralla ralla laa!
Syvän-ojan Sonni
Ja Sylvinän Jalli!»
Ralla ralla laa!
»Voi minua, hurjaa poikaa,
Miks mä itsein laitoin!
Talo mull' on kotona,
Ja itse kannan rautoi,
Talo mull' on kotona,
Ja itse kannan rautoi».
JUHANI. Noin vaan! Noin! Eihän tässä raudat paina. Laula päälle!
EERO. Jussi, pussi, Jukolan Jussi!
Jussi, Jassi, jauhokuono,
Porsaan pahnan pöllyttäjä,
Sikoläätin lämmittäjä!
Jussi, pussi, Jukolan Jussi!
Eikö ole jo tarpeeksi?
JUHANI. Enemmin! Karja-Matin häitä tanssitaan. Enemmin!
Enemmin!--Karja-Matin häitä!
SIMEONI. Kukkokin jo hirmustuen kirkaisee tälle jumalattomalle menolle
ja jyskinälle.
JUHANI. Kitas kiinni, kukko, ja älä siinä kotkottele!
TUOMAS. Onhan tuota jo tuossa, Juhani.
AAPO. Viehän sinusta hengen tuo turkkilaistanssi.
JUHANI. Tämä on ryssää. Eikös niin, Eero?
EERO. Tämä on jussia.
JUHANI. Olkoon niin, ja olkoon sitten menneeksi jussintanssia pari
kymmentä loiskausta kerran vielä.
SIMEONI. Sinä hurja mies!
TIMO. Kas noin, kas noin! Hi, hi, hi! No vie sinun riivattu!
JUHANI. Pois tieltä! Muutoin sotken sinun liiskaksi kuin kasakan-hevonen
juopuneen markkinapokon. Hih!
AAPO. Onpa nahkahihnansa löylyssä tuolla takana. Pompahteleepa se;
pompahtelee ylös, pompahtelee alas, piesten vuoroon hänen selkäänsä ja
pakaroitansa. O sinä!
JUHANI. Laila, laa, laa! Sepä vasta pöllytystä oli. Hehheh!--Toisen
kerran ijässäni tanssahtelin. Ensimmäinen tapahtui Karja-Matin häissä,
joissa ei löytynyt naisen-puolta kuin kolme vanhaa ämmää, mutta miehiä
aika liuta. Mutta kas kun Matti prykäsi meille pari kupillista muikeaa
kahvipunssia, niin ei sitten yhtäkään muuta kuin löylyttämään
permantopalkkia, me ukot keskenämme; ja huokailipa allamme syntinen maa.
Ämmä-rukat kiittivät päästyänsä koko leivotuksesta; mehän olisimme
tanssittaneet heitä ryysyiksi. Voi sinun peijakas kumminkin!--Mutta nyt
päältämme vaatteet aina paitaan asti, ja ylös parvelle. Emmehän
kuitenkaan ummista silmiämme juuri vielä, vaan kuohuvan olutkiulun
ääressä ja tervaisen päreen loimottaessa, kertoilemme iloisia satuja ja
tarinoita tuolla parven lämpymässä.
Riisuivat he päältänsä, täyttivät kiulun oluella kerran vielä ja
astuivat miehissä parvelle. Siellä he, mekkosillaan kaikki, istuivat
olkisella sijalla hautovassa kuumuudessa. Ahkerasti kierteli ympäri
miehestä mieheen vaahtoova kiulu ja seinähirren raossa loimotti
honkaisen päreen kultainen liekki. Mutta läimähti Juhanin päähän aate ja
valahti suustansa lause, jonka seuraus oli viimein kova onni.
JUHANI. Täällähän itsiämme oikein paistelemme kuin pyllimakkarat pätsin
oljilla, ja lämmintä antaa meille kiukaan kuumat kivet. Eero, valeleppas
uunille kannullinen olutta, niin tiedämmehän mille maistuu ohranesteen
löyly.
TUOMAS. Mikä hullu juoni olis tämä?
JUHANI. Uljas juoni. Valeleppas.
EERO. Minä tahdon totella esimiestäni.
JUHANI. Pari kannullista olutta kiukaalle!
TUOMAS. Ei pisaraakaan! Jos kuulen sieltä pienenkin pihauksen, niin
onneton hän, joka saattoi sen matkaan.
AAPO. Olkaamme tuhlaamatta oivallista juomaa.
TIMO. Eihän ole meillä varoja olutlöylyssä elää, ei suinkaan, ei
suinkaan.
JUHANI. Lystipä olis tuota maistaa.
TUOMAS. Minä kiellän sen lujasti.
JUHANI. Lystipä olis tuota maistaa.--Voitto äsköisessä painissa on aika
lailla kohottanut Tuomaan niskapyrstöjä, ja luuleepa hän nyt
hallitsevansa tässä huoneessa mielensä mukaan. Muistappas kuitenkin,
että karvas sappi, koska se oikein paisuu, antaa pojallensa
tappeluksessa seitsemän miehen voiman. Kuinka hyväänsä, mutta minun
silmäni eivät vielä suinkaan mieli vartioita sinua.
SIMEONI. Painin hedelmiä, painin hedelmiä kaikki!
JUHANI. Annappas molskahtaa, Eero. Minä vastaan asian ja puolustan
miestä.
EERO. Se on esimiehen käsky, ja minun täytyy totella; muutoin on
jäniksen-passi kourassani vallan joulu-yönä.
Silloin Eero, purren hammasta ja mytistäen huulensa vikkelään
myhäilykseen, täytti kerkeästi Juhanin tahdon, ja pian kuului kiukaalta
pläiskäys ja kohta sen jälkeen tuima kohaus. Rynkäisi nyt Tuomas
julmistuen ylös ja karkasi kotkana kohden Eeroa, mutta Juhanikin
kiirehti puolustamaan nuorinta veljeänsä. Siitäpä nousi nyt yleinen
kärhämä, jonka vilinässä palava päre viskattiin parvelta alas
laattialle. Siellä se pian, veljesten huomaamatta, viritti olkihin
vilkkaan tulen. Niinkuin rinki veden pinnalla leviää tasan ja nopeasti
kaikkialle, niinmyös tulen kirkas pyörö yhä suureni laattialla. Ulettui
se korkeammalle yhä ja tuikkieli jo parven permantoa, ennen kuin huoneen
asujamet äkkäsivät allansa vaaran. Mutta myöhään sen äkkäsivät,
ehtiäksensä pelastamaan muuta kuin omat henkensä ja elikkojen, jotka
löytyivät pirtissä. Laajalta jo aaltoilivat liekit, ja suuri oli hätä ja
temmellys. Kaikki riensivät he kohden ovea, jonka auetessa miehet,
koirat, kissa ja kukko hirveällä rähinällä karkasivat ulos melkein
yht'aikaa. Näkyi niinkuin pirtti olis heidät oksentanut savuneen
kidastansa ulos lumiselle maalle, jossa he nyt seisoivat, yskien kilpaa.
Mutta viimeisenä astui ulos Lauri, talutellen kriimuvarresta Valkoa,
joka muutoin kaiketi olisi jäänyt uhriksi paloon. Ulos tunkeusi jo
väkivaltainen tuli akkunojen pienistä aukoista ja viimein sekä ovesta
että katosta. Loimoin helmassa liekkui Impivaaran jykevä pirtti. Mutta
lumisella tanterella seisoi pirtin miehistö suojatonna; olihan jo
sysikoijukin, heidän ensimmäinen turvansa täällä, heiltä hajotettu aina
maahan asti, ja varahuone tuossa seisoi rakettuna harvaksi kuin
harakanpesä. Siinä oljentelivat veljekset, ja heidän ainoa verhonsa
tuulia ja pakkasta vastaan oli rohtiminen, lyhykäinen paita. Ei edes
lakkeja päittensä peitteeksi eikä virsuja jalkoihinsa he ehtineet
pelastamaan valkean vallasta. Jäljellä huoneen entisistä kapineista
löytyi ainoastaan pyssyt ja tuohikontit, jotka olivat ennen kylpemistä
saatetut aittaan.--Mutta lumessa seisoivat veljekset, kaikki selin
vasten humisevaa paloa, nostellen ja lämmitellen milloin oikeata,
milloin vasempaa jalkaansa; ja punersivatpa ne jalat, lumen ja tulen
haudottuna, punersivat kuin hanhien räpylät.
He nauttivat viimeistä hyvää, jota heidän pirttinsä heille antoi vielä,
nauttivat nuotion lämmintä; ja ankara oli heidän valkeansa. Valtaisesti
nousi korkeuteen liekki, kaikkialle kajasti väikkyvä valkeus, ja
partaiset kuuset vuoren harjulla hymyilivät suloisesti kuin aamuruskon
tulessa. Nousi tervaskantoin rykelmästä savu, sakea ja pikimusta, ylös
pilvihin ja kiiriskeli palloellen taivaskaton alla. Mutta aholla ja sen
ympäristössä oli valkeus, vallitsi punertava päivä talviyön sydämmessä,
ja oudostaen kummallista haametta, katselivat linnut tuijotellen puitten
lumisilta oksilta alas, koska Impivaaran vahvasti rakettu pirtti kävi
hiiliksi ja tuhaksi. Mutta kyhnien tukkaansa vihoissaan ja murheissaan
seisoivat veljekset siinä ympärillä, seisoivat kaikki selin vasten tulta
ja nostelivat vuoroon jalkainsa anturoita kohden lämmittävää tulta.
Kuitenkin masentui vähitellen heidän ristikkovalkeansa, kukistui lopulta
kekäleinä alas, ja tuhansista, räiskyvistä säkenistä täyttyi öinen ilma.
Kauhistuen huomasivat veljekset silloin, että taivas alkoi kirkastua ja
tuuli kääntyä etelästä pohjaan. Ilma oli muutoksessa suojasta
pakkaseksi.
AAPO. Tulesta pelastuimme, mutta pakkasen uhreiksi. Katsokaat: taivas
selkiää ja kylmästi jo puhaltaa Pohja. Veljet, vaaramme on hirvittävä.
JUHANI. Kirous ja kuolema! Kuka saattoi tämän aikaan?
TUOMAS. Kuka! Sinä tulen ruoka, vieläkös kysyt? Jos nyt oikein tekisin,
niin tuonne sun syöksisin paistumaan tuliseen mujuun.
JUHANI. Ei koskaan tee sitä yksi Tuomas, ei koskaan. Mutta kirottu
olkoon se mies, joka saattoi matkaan tämän helvetin yön!
TUOMAS. Hän itseänsä kiroo.
JUHANI. Kirottu olkoon se mies, nimittäin Tuomas Jukola.
TUOMAS. Sanos se toinen kerta.
JUHANI. Tuomas Juhanin poika Jukola on kaiken tämän syy.
AAPO. Tuomas!
SIMEONI. Juhani!
LAURI. Hiljaa!
TIMO. Nyt ette pääse iskemään yhteen, ettehän pääse, te junkkarit. Niin,
niin, ollaan siivosti vaan ja lämmitellään itsiämme veljellisesti.
SIMEONI. Te jumalattomat!
AAPO. Viha ja riita pois, koska uhkaa meitä surkein kuolema.
TUOMAS. Kuka on syypää, kuka on syypää?
JUHANI. Viaton olen minä.
TUOMAS. Viaton! Kirkas tuli! minä syön sinun elävältä!
AAPO. Siivosti, siivosti!
SIMEONI. Jumalan tähden siivosti!
AAPO. Syytön tai syypää, se jääköön ratkaisematta nyt, koska riento on
ainoa pelastuksemme. Pirttimme on tuhkana ja melkein alastomina seisomme
hangella. Miksi luen tämän rohtimisen paita-riekaleen? Hyvä kuitenkin,
että jäi meille pyssyt ja ampumavarat tuonne aittaan; sillä aseita
tarvitsemme nyt. Teerimäeltä kaikuu susien ulvova ääni.
TUOMAS. Mitä teemme siis?
AAPO. En tiedä muuta keinoa kuin kiirehtiä kohden Jukolaa, kiirehtiä
kalvean kuoleman tähden. Kaksi aina ratsastakoon Valkoa ja muut heitä
juosten seuratkoot. Niin tapahtukoon: juosten vuorotellen, vuorotellen
ratsastaen. Hevosemme kautta pääsemme siis sotkemasta hankea kaiken
tien, ja Jumalan avulla ehkä pelastumme vielä.
JUHANI. Mutta onpa siinä tallukkamme naurishautana, ennen kuin seisomme
Jukolan tuvassa, halkoisen pystyvalkean hauteessa.
SIMEONI. Siinä kuitenkin ainoa toivomme. Ja sentähden rientäkäämme.
Tuuli tuimenee jo ja taivaan kansi paljastuu! Rientäkäämme!
EERO. Surmamme on tullut!
JUHANI. Siinä on Jukolan seitsemän poikaa!
SIMEONI. Hätämme on hirmuinen, mutta voimallinen korkeuden Herra.
Rientäkäämme!
TUOMAS. Ulos aitasta pyssyt ja kontit!
JUHANI. Kauhistava yö! Täältä uhkaa meitä paukkuva pakkanen, tuolta
nälkäiset, ulvovat sudet.
TIMO. Vaarassa olemme sekä Valko että me itse.
JUHANI. Me itse vielä suuremmassa. Paljas mies, niin olen kuullut, on
talvella sudelle kovin mieluisa paisti.
TIMO. Ja mies ja sika, niin olen kuullut, maistuvat yhtä, ja se
tiedetään, että sika on talvella Häntä-Heikin haluruoka. Tuima on
edessämme pykälä ja puntti; sitä ei taida kieltää.
JUHANI. Mitä teemme?
AAPO. Jukolaan kuin noidannuolet halki yön, ennen kuin pakkanen tulistuu
ja löylyttää veremme jäätymään polttavalla kylmyydellä. Päin Jukolaan
yli kiljuvan Teerimäen! Susia vastaan on meillä aseet, mutta ei
hyydepartaista kuningas Pakkasta vastaan.
TUOMAS. Tässä pyssyt ja kontit. Nyt kivääri olkaan ja kontti selkään
joka mies, ja kaksi käyköön ratsastamaan, me muut potkimme jäljestä mitä
voimme. Mutta rientäkäämme, rientäkäämme kuolemattomien sielujemme
tähden!
JUHANI. Pohja kirkastuu ja tähdet kiiltää! Hii, haa! Mutta rientäkäämme!
AAPO. Huomenna saatamme täältä tavarat ja kalut, jotka meille valkea
jätti; huomenna tulemme ja korjaamme myös kissan ja kukon. Tämän yön he
kyllä tarkenevat tässä tulisen aherruksen vaiheilla. Mutta Killi ja
Kiiski käykööt kanssamme retkelle kuin uskolliset kumppanit.--Missä he
ovat?
TUOMAS. Heitä ei näy.--Vaiti! kuullelkaamme.
EERO. Kaukana tästä he jo vilkaisevat. Tuoltahan kuuluu haukuntansa
vuoren takaa.
TUOMAS. Ilvestä he ajavat, ja kaiketi oli tämä ilves kulkenut läheltä
ohi pirttimme, saattaen jälkensä koirille. Mutta ajakoot he mielensä
mukaan; nyt meidän täytyy ne unohtaa ja kiirehtiä tuikeaan matkaan.
JUHANI. Olkoon menneeksi! Sillä elämä ja kuolema ovat iskeneet toinen
toisensa kamaraan kuin kaksi koiraskarhua.
AAPO. Nyt liikkeille kaikki voimat!
JUHANI. Sielumme ja ruumiimme kaikki voimat aina ytimeen asti!
TUOMAS. Muistain että uhkaa meitä surkein kuolema.
JUHANI. Kahtialta uhkaa meitä musta kuolema. Hii, haa! nyt nokka jäässä
taikka suolet maassa, ellei seiso poika hetken päästä liukkailla oljilla
valkean valossa. Yksi näistä kolmesta on tapahtuva tunnin päästä. Mutta
eihän auta huikailemaan tässä, ei ensinkään, vaan purren hammasta nyt
halkaisen vaikka jäävuoret, peninkulmien paksut.
SIMEONI. Koettakaamme Herran nimessä ja avulla.
JUHANI. Hänen avullansa. Mitähän voi täällä omasta voimastansa vaimosta
syntynyt mies? Mutta olkaamme hyvässä turvassa.
EERO. Lähtekäämme ilman yhtään siekailusta enään!
JUHANI. Ja ilman yhtään pelkoa! Mennään nyt!
TUOMAS. Kaikki valmiit siis. Astukaatpas selkään, Eero ja Simeoni, ja
lähtekäät ratsastamaan kohden Jukolaa, mutta niin, että pysymme aina
lähellä konimme hokkeja me, jotka vilkaisemme jalkasin jäljessänne
lumessa.
Niin läksivät he matkalle: alastomina, puettuina ainoastaan rohtimiseen
paitaan ja kantain kukin konttiansa selässä ja pyssyänsä olalla tai
kädessä. Niin he läksivät talviselle, öiselle tielle, paeten pakkasta,
joka karkasi heidän päällensä Pohjolan rämeiltä. Mutta ei tullut hän
kuitenkaan hirmuisimmalla naamalla, eihän käynyt tuo ilma tällä erällä
ankarimmaksi ilmaksi. Tosin paljastui välimmiten taivaan otsa, mutta
purjehtivat pilvet peittivät sen taas, ja kohtuullisesti liehtoi
pohjonen. Olivatpa veljekset myös kylmän tuttavia, monessa kiljuvassa
pakkasessa oli heidän nahkansa kamartunut, ja olivatpa he ennen,
vallattomina poikina, useinkin sotkeilleet kinoksia paljainjaloin,
tunnit pitkät. Mutta kamala, hirvittävän kamala oli heille nyt kuitenkin
retki Impivaarasta Jukolaan. Kiivaasti he karkasivat eteenpäin,
sydämmissä kauhistus. Edellä, Valkon selässä, ratsastivat Eero ja
Simeoni, muut juosten heitä seurasivat kintereissä, polkien korven
lunta, joka juoksusta tuiskahteli ympäri. Mutta Impivaaran aholla,
hohtavan kiukaan lähellä istuivat kissa ja kukko, alakuloisesti
killistellen hiiltyvään tuleen.
Kohden kylää riensivät veljekset, heittivät jo Sompiosuon selkänsä
taakse ja lähenivät Teerimäkeä, josta yhä kuului susien kamoittava
ulvominen. Mutta näreistössä, suon ja Seunalan Jaakon ahon välillä
tapahtui ratsastajain muutos: alas astuivat Eero ja Simeoni ja kaksi
veljeksistä taas riensi heidän sijaansa. Viipymättä jatkoivat he
retkeänsä, jälleen, kirmasivat pitkin nummen selkää, poikki Viertolan
tien ja siitä halki avaran, humisevan hongiston. Mutta viimein läheni
kallioinen Teerimäki, ja äkisti vaikeni susien monimelskainen ääni. Pian
seisoivat he vuoren harjanteella ja antoivat hevosensa hengähtää;
ratsastajat taasen astuivat seljästä alas ja kohta toista kaksi heidän
sijaansa ylös. Vielä he seisoivat lumisella kalliolla; Pohjonen
puhalteli, taivaan kumo kirkastui hetkeksi taas ja otavan sarvi osoitti
jo puol'yön menneeksi.
Mutta levättyänsä, riensivät he taasen alas pitkin sileätä vuoritietä,
ja koska tämä oli loppunut, astuivat he pimeään kuusistoon ja kolkkona
seisoi luonto heidän ympärillänsä. Kelmeänä katseli kuu alas, hyypiöt
huutelivat ja tuolla ja täällä korven kohdussa seisoi eriskummallinen
haamu, näyttäen metsän kontiolle, hirveän suurelle: kaatuneitten kuusten
korkealle kohotetut, sammaleiset juuret. Liikkumatta kuin jäätyneet
aaveet tuijottelivat nämät karhunkuvat kohden kummallista matkuetta,
joka vinhasti juoksi heidän ohitsensa. Niin he katselivat järkähtämättä,
mutta heidän välillensä, ympärillensä ilmestyi pian peloittavaa liikettä
jylhään kuusistoon. Silloin nälkäiset sudet kaartelivat veljesten
vaiheilla, likenivät heitä yhä enemmin ja enemmin. Milloin edellä tai
jäljessä, heilahtaen poikki tien, milloin tien kummallakin puolella
kuusien välistä näkyi heidän vilkaiseva juoksunsa. Kiukkuisina,
verta-janoovina he seurasivat öillisiä pakolaisia Impivaarasta; ja
räiskyivät ja paukahtelivat katketessaan kuusten juurien kuivat oksat.
Vavisten ja korskahdellen juoksi vauhko Valko; ja mies, joka ratsasti
etummaisena, taisi tuskin hillitä häntä kiitämästä. Mutta aina
nenäkkäämmäksi kiihtyi petoin rohkeus. Huohottaen verijanoisina
liehahtelivat he usein läheltä miesten ohitse; ja peloitteeksi
paukahteli tuolloin, tällöin veljesten pyssyt, milloin oikealle, milloin
vasemmalle. Tästäpä eivät he kuitenkaan karkoittuneet kauas.
Tuli vastaan Kiljavan lakea, kulovalkian polttama nummi jossa siellä ja
täällä seisoi kuivettunut männynrunko, haukan ja huhkaimen istuimena.
Tässä kävi jo peloittavaksi susien kiukku, ja suuri oli miesten vaara.
Ratsastivat silloin Tuomas ja Timo, mutta muut, jotka juoksivat jalkasin
jäljessä, seisahtuivat äkisti ja laukaisivat melkein yht'aikaa ankaran
ammunnan vainoojiansa kohden, jotka, säikähtyen tästä, nyt siirtyivät
heistä matkan. Läksivät taasen miehet kirmaisemaan eteenpäin; mutta
kauan ei viipynyt, ennen kuin jälleen kahisi heidän vaiheillansa susien
väijyvä lauma, ja vaara oli suurempi kuin koskaan ennen. Silloin
pysäytti Tuomas hevosen ja lausui kovalla äänellä: »mies, jonka pyssy on
tyhjä, ladatkoon sen paikalla! Hän rientäköön tulena ja tuiskuna!» Niin
hän huusi, astui alas, käskien Timoa lujasti hallitsemaan Valkoa.
Seisoivat nyt veljekset ja latasivat, eikä tunteneet he kylmää, ei
jaloissaan, ei missään ruumiinsa jäsenissä. Seisoivat myös pedot
viisikymmentä askelta miehistä, heihin lakkaamatta iskien ahneet
silmänsä, viskellen häntiänsä kiihoissaan.--Ja paljastettuna pilvistä
haamoitti taivaan kumo, josta kirkas kuu nyt katseli nummelle alas.
TUOMAS. Ovatko pyssymme ladatut?
AAPO. Se on tehty. Mikä on tarkoitukses?
JUHANI. Kaikki yht'aikaa taas!
TUOMAS. Ei, jos henkemme on teille rakas. Aina olkoon latingissa jonkun
luikku; se muistakaat. Lauri, sinullahan vakavin käsi ja tarkin silmä,
astuppas rinnalleni tähän.
LAURI. Tässä seison. Mitä tahdot?
TUOMAS. Nälkäinen susi syö verisen veljensäkin. Jospa tuon tempun nyt
voisimme saattaa matkaan, niin siinä olis pelastuksemme.--Koetetaan.
Lauri, tuota ensimmäistä vasemmalla tarkoitamme, ja laukaisemme
yht'aikaa, mutta säästäkäät tultanne, te muut. Lauri, tähtääppäs nyt
tarkasti kuin kotka ja anna leimahtaa koska minä sanon: nyt.
LAURI. Minä olen valmis.
TUOMAS. Nyt.
Silloin laukaisivat molemmat samassa silmän räpäyksessä, ja kaapaisten
pakenivat sudet. Kuitenkin viipyi tanterella heistä yksi, pyrkien
kontimalla muiden seuraan, mutta ei joutunut tiensä. Eteenpäin taas
kaikin voimin riensivät miehet: juoksi jalkasin kuusi veljestä, Timo
vaan yksin ratsastaen edellä. Ja menipä niin hetki aikaa. Pianpa
seisahtui susien pako, he palasivat takaisin, vilkaisten kiivaasti
kohden öistä matkuetta jälleen. Kohisi ympärituoksuava lumi ja tömisi
Kiljavan lakea nummi, koska he joukossa kirmasivat päin. Tulisella
vauhdilla he ehtivät tuon veressään matelevan kumppaninsa luoksi,
syöksähtivät hänen ohitsensa, mutta kääntyivät pian ympäri, koska veren
viehättävä haju heidän sieraimiinsa lemahti. Ympäri he kiekkaisivat:
hännät heilahti, lumi tuiskahti ja tulta iski yössä himon ja kimman
silmä. Silloin hirveästi irvistäen karkasivat he joukossa haavoitetun
veljensä päälle; ja nousi nummelle meteli ja ähellys hirmuinen, olisipa
luullut korkeuden pielien kukistuvan. Tanner tärisi ja lumi muuttui
hirmuiseksi pöpöräksi, koska entiset ystävät tempoelivat kappaleiksi
korven poikaa, jonka veren Tuomaan ja Laurin tarkat luodit olivat
iskeneet juoksemaan. Mutta äänettömyys vallitsi taasen öisellä nummella.
Kuului ainoastaan hiljaista äyhkinää, ja paukahtelivat luut, koska
pedot, naamat veressä ja välähtelevillä silmillä, riuhtoen atrioitsivat
uhriansa.
Mutta kauhistavista vihamiehistänsä kaukana jo retkeilivät veljekset; ja
ihanalle oli heidän korvissaan kaikunut susien murharähinä Kiljavalla,
se oli heille pelastuksen suloinen ja hyvä sanoma. Läheni heitä Kuttilan
avara niittu, jonka ympäri kaartaen heidän tiensä kulki ahteisen tienoon
yli. Mutta ajan voittamisen tähden päättivät he nyt oikaista tämän
niitun halki. Rynkäsivät he miehissä vasten aitaa, se murtui alas, ja
Valko kantain kahta veljeksistä taas, astui yli kaadetun aidan ja läksi
miesten huljan sukimana juoksemaan pitkin niitun sileätä pintaa. Mutta
viipymättä riensivät perässä ne veljeksistä, joiden vuoro oli taasen
tallata lunta. Poikki niitun kulki talvitie kirkonkylään, ja
matkustavia, kolmella hevosella ja kolmella reellä, retkeili par'aikaa
tällä tiellä. Mutta pahoin pelästyivät niin hevoset kuin miehet, koska
näkivät veljesten lähestyvän heitä pohjosesta. Näkivät he kuunvalossa
seitsemän miestä paitasillaan, pyssyt olalla, hevosinensa kiirehtivän
esiin. Ja luulivat he joukon kiukkuisia peikkoja Impivaaran luolista
karkaavan heidän päällensä. Kova oli niitulla liike ja meno.
Virna-päisinä kiitivät matkustavien hevoset, kiitivät sinne, kiitivät
tänne, ja miehistä mikä huusi, mikä siunaili, mikä kirosi ja lausui
kaikuvalla äänellä. Mutta veljekset loivat tuskin silmänsä kohden tätä
kiihkellystä, he vaan juoksivat vimmatusti Jukolaan päin yli Kuttilan
niitun, ja savuna halkesi lumi heidän edellänsä. Tuli vastaan niitun
toinen aita, he rynkäsivät miehissä päin, se murtui alas räiskähtäin, ja
pian he retkeilivät mäkisellä tiellä taas.