Seitsemän veljestä - 15

kaahattiin, korvesta kivistä mäkeä ylös, ja kallioitten kyljistä
piestiin lumi ja sammale kauas. Edellä karkasi ilves, jonka silmät
kirkkaina välähtelivät, kirkkaina kuin kaksi peiliä päiväisen palossa.
Häntä vainosi koirien kiljuva kiukku ja suksien suhinalla seitsemän
miestä. Nyt vinhasti kirmaistiin Kamajan korkeata harjannetta myöden
lounaasen päin, josta päivän riutuva tähti kuusien välistä kuumoitti
heitä vastaan; ja raikkui oikealla pohjoiset alankomaat, raikkui
vasemmalla eteläiset alankomaat, kun Killi ja Kiiski ilmoittivat
tulta-hengittävän kimmansa. Mutta pysähtyivät äkisti kilpailevat äänet,
koska vääräkynsinen ilves vaaran kovimpana hetkenä kiipesi nopeasti ylös
kuusen latvaan. Mieluisasti otti kuusi hänen helmaansa, mutta ei
kuitenkaan voinut häntä kuolemasta suojella. Siinä reuhuivat koirat,
kärkkyen leimuavilla silmillä ylös korkeuteen, josta hiljainen murina
kuului, ja kuusi ravisteli tukkaansa, uhaten vainoojia. Mutta
pauhinalla, räiskynällä rynkäsivät veljekset hiihtäen esiin, ja tulena
heidän poskensa hohtivat ja rinnat liehtoi. Silloin lausui Tuomas: »nyt
hillitkäät koiria, veljet, pääsemästä vaaralliseen taisteloon, jossa
pian heidän mahansa viillettäisiin». Niin hän lausui ja kohta iskivät
muut kouransa lujasti koirien turkkiin, koska Tuomas luikkunsa ojensi ja
ampui. Alas kellehti kuusesta verinen ilves, ja koirat kohta kiljahtaen
reutomaan, päästäkseen uhrinsa kimppuun, mutta eivätpä pääsneet
kuitenkaan. Makasi nyt lumisella tanterella ilves, teiskaten ja
temmeltäin, ja kaikkialle temmoili hän kynsillänsä terävillä. Mutta
toinen luoti hänen tuskansa lyhensi, lävistäen aivot, ja hän raukeni.
Silloin kuusi uhaten ravisti kihariansa kerran vielä ja kylvi alas
latvastansa kimmeltävää lunta kuolevan poikansa peitteeksi, koska veren
kuumassa virrassa pakeni sydämestä raitis henki ja hälveni höyrynä
ilmaan. Ja niinpä loppui valtainen ajo tuolla Kamajan kuusisella mäellä,
jonne luoteisesta haamoitti Impivaaran vuori ja himmeänä kantoinen aho
sen alla. Sinne nyt veljekset iloisina saaliinensa taasen iskivät
suuntansa.
Niinpä hyyrteisissä metsissä hiihtelivät he mäkiä ylös ja alas,
hiihtelivät tasaisia tantereita; ja kauas paistoi miehen avoin ja ruskea
rinta. Niin heidän aikansa viettyi, enimmin kuitenkin pirtin lämpymässä,
koska säteetön, unelias aurinko viipyili etelän helteisessä maailmassa.
Kauas oli se siirtynyt, elon tulinen lähde; tuskinpa se eräänä päivänä
enään nosti otsansakaan ylös metsien sinisestä helmasta. Mutta silloinpa
se samassa kääntyikin ja alkoi taasen matkansa Pohjolaan.
Kesä oli tullut, kaski karsittiin; ja kuumina poutapäivinä kuivi
summaton risurykelmä, ja polton-aika lähestyi. Mutta rajanaapureille
sanomaa saattamatta, kellenkään tietoa antamatta, läksivät veljekset
polttamaan kaskeansa. Tuli pistettiin varvistoon ja ankara liekki kohosi
jyrinällä korkeuteen ja pian pyöriskeli ruskea savu aina pilvien ääriin.
Eteenpäin retkeili palo, ja tuhaksi poltti se kasken auringon heleässä
paisteessa. Mutta ei se tyytynyt ainoastaan kasken risuun ja puuhun,
vaan rynkäsipä myös viimein jylinällä hongiston pylvässaliin. Silloin
veljekset kauhistuen riensivät kaikin voimin vastustamaan vallatonta
voimaa: he lakaisivat ja pieksivät kanervaista tannerta, ja heidän
kuusiluutansa milloin väikähtelivät, vingahtelivat ilmassa, milloin
löivät raskaasti maahan, että humahteli santainen mäki. Mutta tuostapa
ei kuitenkaan riehuva liekki ottanut masentuakseen, se kiirehti yhä vaan
pohtaen eteenpäin. Huusi viimein Juhani korkealla äänellä: »housut
kouraamme joka mies, ne kastakaamme lähteesen ja niillä kuloa
huhtokaamme!» Tempasivat he päältänsä housut, upottivat ne helluvaan,
kylmään lähteesen ja rupesivat huhtomahan, peittoomahan nummen palavata
pintaa. Korkealle singahteli tulinen tuhka ja noki, maa tömisi kuin
joukko ratsastajoita olisi kiitänyt täyttä laukkaa sen ylitse; ja
hämmentyivätpä hurjat loimot. Mustina kuin murjaanit, ja uiskellen
hiessä kaatuivat miehet voimattomina alas maahan, puuskuttaen,
huohoittaen tulisesta leikistä.
Mutta puhtaaksi oli palanut kaski, joka kylvettiin ja kynnettiin,
risu-äkeellä karhittiin seitsemän miehen voimalla, ja viimeiseksi luja
aita pantiin sen ympärille; ja ennen talven tuloa rehoitteli huhdassa
oivallinen oras. Mutta aitaanpa jätettiin sopivia läpiä ja reikiä,
joihin rakettiin raskaita loukkuja monen jäniksen kuolemaksi.


KYMMENES LUKU

Kului päiviä taasen, tuli toisen kesän leikkuu-aika, ja huhdassa
kiikkuili laiho loistoisa ja uhkea, jonka vertaista tuskin oli nähty.
Silloin veljekset säteilevän auringon helteessä leikkasivat huhtansa; ja
pian oli muuttunut kuhilaiksi läikkyvä olki. Mutta vähitellen katosivat
kuhilaat taasen, siirrettyinä pirttiin. Siellä parven lämpymässä vilja
kuivattiin, alhaalla seinään lyötiin ja puhdistettiin. Ja oli viimein
huhta ihan lakea, jyvät korjatut, joista suurin osa viipymättä
saatettiin Viertolaan, mutta omiksi tarpeiksi jätettiin kuitenkin
kaksikymmentä tynnöriä. Tuli nyt jyvien kautta maksetuksi noin puolet
veljesten maksettavasta; ja lupasi Viertolainen kuitata heidän velkansa
kaiken, jos heittäisivät huhdan hänelle kerran kauralla viljeltäväksi,
antaisivat hänelle Jukolan metsästä hirret uuteen, uhkeaan riiheen, ja
saattaisivat takaisin neljäkymmentä härjänvuotaa. Ja veljekset
suostuivat kauppaan.
Niin olivat he pääsneet kiusallisesta seikasta, joka kuitenkin oli
saattanut heidän aittaansa jyviä enemmin kuin tulevan talven tarpeiksi.
Mutta toi se heille vielä tärkeämpiäkin kohtauksia. Tuosta viljasta,
noista pulskeista huhtajyvistä lennähti Juhanin aatos viinanpolttoon ja
kohta suostui hänen tuumiinsa myöskin Timo. Muut tuota yritystä alussa
kyllä iskivät vastaan, mutta voittipa viimein Juhanin ja Timon tahto.
Juhani lausuili, kuinka viinakin, jos sitä taidolla ja kohtuudella
nauttii, on iloksi ja onneksi, etenkin heille, kaarneenpoikasille
synkeässä sydänmaassa. Ja kävivät he juoneen, rakensivat pienen kölsän
sudentarhan ojankoon ja saattoivat sinne Jukolasta vanhan viinapannun;
sillä nahkapeitturilla itsellään ei ollutkaan varoja viinankeittoon.
Mutta nytpä Impivaaran ojalta savu suitsuilemaan taivahalle; ja
runsaasti antoi keitto kirkasta viinaa.
Rupesivat nyt veljekset huvittelemaan itsiänsä, naukkien päivät aamusta
iltaan, ja heidän aikansa meni kuin virran juoksu. Ja kahden, kolmen
päivän päästä jo kaikui heidän korvissaan lakkaamaton, humiseva soitto,
kuin kaukaisen pasuunan ääni, ja iloisesti pyöri maailma ympäri heidän
silmissänsä. Paitasillaan he oljentelivat pirtissä, josta alati kuului
hirveä meteli ja loilotus, milloin taasen painimisen jytinä, milloin
tappeluksenkin rähinä ja jyske. Silloinpa usein lennähti äkisti pirtin
jykevä ovi auki ja kaappasi ulos mies miten jaksoi ja samoin hänen
perässänsä toinen, vilkkaisten kaikin voimin. Ympäri huoneen juostiin,
ja kelkkui paita, lyhyt, neljäniitinen, ja vilahtelivat ruskeat koivet.
Niin kirmaistiin, kunnes iskettiin yhteen tai kunnes muut veljekset
riensivät väliin sovintoa ja rauhaa rakentamaan. Siitä astuttiin
miehissä pirttiin taas, ryypättiin ystävyyden ryypyt ja laulettiin
iloinen laulu, vallattomasti loiloiteltiin.
Lauri yksin ei liittynyt tuohon hummaukseen. Muistellen hurjapäistä
humalaansa Hiidenkivellä, oli hän tehnyt päätöksen jalon ja pyhän, ettei
sinä ilmoisna ikänä laskisi huulillensa juovuttavaa juomaa; ja piti hän
myös päätöksensä. Nyt hän äänetönnä käyskeli metsissä, katsellen puitten
vääriä, haeskellen kalupuita talon tarpeiksi. Ahkerasti askarteli hän
myös huhdassa loukkuinensa, ja useinpa sieltä palasi hän, kantaen jänön
poikaa pullistuneessa pussissansa. Tapahtui kerran, koska hän taasen
asteli katsomassa pyydyksiänsä, että hän loukussa näki erään ruskean
elävän. Tyytyväisenä lausui hän: »Jumalan kiitos että ketun sain!» mutta
pian kuultiin jälleen hänen suustansa karhea, morahtava huuto:
»Viertolan ruskea kissa ja saatana!» Niin hän huusi, viskasi kissan
vihaisesti metsään, viritti loukun ja läksi taasen kulkemaan
satimillensa ja teerentarhoillensa. Niin vietti hän päivänsä metsien
viileydessä, sill'aikaa kuin muut killisilmin peuhailivat paahteisessa
pirtissä.
Lähestyi Mikkelinpäivä, ja miellytti veljeksiä viettää juhla oikein
oivallisesti. Varustettiin kaupunkiin rahallinen kuorma, jonka hinnalla
piti ostettaman pöhnää juhlan kunnioiksi: rommia, putelli-olutta,
nahkiaisia, sillejä ja vehnäsiä. Tuima oli ratasten ympärillä miesten
liike ja toimi raikkaana syyskuun aamuna. Siinä säkkejä nosteltiin ja
aseteltiin, köyttä kiskottiin ja vahvoja siansolmuja lyötiin. Kaikki
tapahtui vallan keveästi, tapahtui tulisella vauhdilla; sillä jokainen
heistä, jos siirrämme joukosta Laurin, oli kumonnut naamaansa huikean
aamuryypyn. Pian seisoi kuorma valmiina pihalla, ja läksivät Simeoni ja
Eero matkustamaan kohden Hämeenlinnaa, rattailla tynnöri rukiita ja
kymmenen kannua viinaa, ja aisoissa vanha Valko.--Mutta pirtissä
jatkettiin iloisesti pauhaavaa elämää, viinaa haarikasta keikautettiin,
ja meni päivä päivän jäljessä. Meni jo viikko ja toistakin, mutta
matkamiehiä kaupungista ei näkynyt, ei kuulunut, ja rupesivat veljet
arvelemaan asiaa sinne, tänne. Ja heidän näin arvellessaan koitti
viimein kymmenes päivä, mutta aina samalla tietämättömyyden tiellä
viipyivät Simeoni ja Eero.
Aurinko nousi, ja korkeimmallaan kierteli pirtissä reuhuava ilo; ja
voimakkaasti siellä lausuiltiin, koska kukin kerskaili voimiansa. Mutta
äänetönnä kolkassaan istui Lauri ja veisteli visasta pyssyntukkia.
Siellä voimakkaasti lausuiltiin. »Poika niinkuin nurkanpää!» »Töppöset
taivasta kohden, koska mies lyö!» »Muistatteko, veljet, kuinka makeasti
Kolistimen Antti sai tästä kämmenestä tuonne vasten leukaperää? Hän sai
kuin mies, ja tanner soi ja taivas kimahti, kun kaatui salskea poika».
Niin siellä kilvan haasteltiin, ja välimmiten taasen kumautettiin
helmeilevää nestettä haarikasta.--Mutta nousi äkisti kiivas kina Timon
ja Juhanin välille, ja kovin siinä sydämystyi lopulta vanhin veli. Sillä
Timo ei nyt ollenkaan mielinyt antaa perään, vaan väitteli lujasti
vastaan sananlaskuilla, raamatun värssyillä ja pahoin ontuvilla
vertauksilla. Tuostapa Juhanin sappi paisui, hänen silmänsä säihkyivät
tulta, ja viimein, äkisti vaijeten, rynkäsi hän ylös kuin ärrytetty
karhu kohden itsepintaista veljeänsä. Mutta pakenemaan Timo; juoksi ulos
aholle poika paljain paidoin, ja hänen jäljessänsä Juhani samoin
puettuna. Muutaman askeleen päähän kynnyksestä vainooja kuitenkin jo
seisahtui, mutta Timo, luullen julmistuneen veljen olevan kantapäissä,
juoksi vääntäin yhä eteenpäin pitkin kantoista ahoa. Ja nyt, arvaten
vihamiehensä kynnet iskevän juuri niskaansa, aukaisi hän suunsa ja
parahti karkealla äänellä, katsoen kankeasti taakseen. Mutta hänen
silmänsä suurenivat, kun hän huomasi Juhanin seisovan hänestä kaukana,
lähellä pirtin porrasta, kyhnien niskaansa ja katsellen kahta
viheliäistä matkamiestä, jotka korven rannasta kihnustain lähenivät
kohden pirttiä. Ulos riensivät muutkin, punoittain kuin saunanlöylyssä,
riensivät rakentamaan sovintoa riita veljesten välille. Mutta pian
kääntyivät kaikkein silmät kohden Simeonia ja Eeroa, jotka palasivat
viimein matkaltansa, surkeassa tilassa.
Valko, nyt ainoastaan luuna ja nahkana, asteli sanomattoman vitkaan;
tuollahan lerkkui hänen päänsä alhaalla etujalkain välissä, ja maata
lakaisi murheellisesti riippuva huuli. Mutta viheliäinen oli myös
miesten muoto. Lokaisilla kasvoilla ja vaatteilla istuivat he rattailla
kuin kaksi varista sateessa. Simeonilta oli varastettu lakki, Eerolta
sukat ja saappaat; rahoista oli heillä jäljellä ainoastaan kuusi
kopeekkaa, jotka Eeron tietämättä olivat jääneet hänen liivinsä taskuun,
ja siinä myös löytyi yksi rikkimurentunut prenikka. Missä ja kuinka
olivat he hävittäneet kuorman hinnan? Oli se Hämeenlinnassa menetetty
viinaan ja vehnäpulliin; ja näinpä nyt tyhjin kourin ja kovin
pohmeloisina lähenivät he kotoansa. Vaiti, perin ällistyneinä katselivat
muut pirtin ovella tätä ilmestystä, ja Simeoni ja Eero lukivat
peloittavan tuomionsa heidän katsannoistaan. Ja harkitsipa Simeoni
parhaaksi, kaapaista käpälämäkeen, niin kauan kuin vielä oli aikaa.
Loiskaisi hän rattailta alas, heitti niin veljensä kuin hevosen ja
katosi korpeen. Samaa keinoa käyttää tuumiskeli myös Eerokin, mutta hän
toivoi taitavansa poistaa puolestansa kaiken syyn ja seistä pian ihan
viattomana veljestensä edessä. Niin hän mietiskeli ja päätti kulkea
esiin.
Tultuansa vihdoin pirttipihalle, otti hän päällensä kovin murheellisen
muodon ja, tervehtimättä, sanaakaan mainitsematta, astui hän alas ja
rupesi päästämään Valkoa valjaista. Mutta nyt tuli kiivas kysymys kuinka
matka oli tehty ja mihin kuorman hinta oli hävitetty. Eero kertoi heille
kaikki, muistuttaen että rahat olivat Simeonin hoidettavina; että
Simeoni käski ja hänen nuoremman tuli totella; että Simeoni on vanhempi
ja siis enemmin kokenut ja viisaampi kuin hän, nuori, ymmärtämätön
poikanulikka. Niin hän itseänsä puolusti, mutta muut ymmärsivät hyvin,
ettei hänkään ollut syytön, ja niinpä todisti myös hänen pohmeloinen
muotonsa. Sentähden katsoivat he oikeaksi rangaista häntä ja viipymättä.
Iski nyt Tuomas hänen kaulukseensa, asetti hänen, keveästi kuin vauvan,
ruomana alas tanterelle, mutta noukkasi Juhani tunkiolta karsitun
havun-oksan, jolla sivalteli muutaman kerran Eeroa reiteen, löi tuimalla
kädellä, ja pahasti marisi poika heidän allansa. Koska tämä oli tehty,
viskasi Juhani vihaisesti ruoskan kourastansa, lausuen: »suokoon Jumala,
että kuritin sinua viimeisen kerran, ja saattakoon tämä saunoitus
sinulle uuden sydämen! Se on toivoni, mutta pelkäänpä toivovani turhaan,
sillä hyvä lapsi kurittaa itse itsensä, mutta paha ei kuristakaan
parane». Niin lausui hän, astui äkeänä pirttiin, pyrkien ylös olkiselle
vuoteellensa. Mutta mentyänsä uunin ohi, huomasi hän kissan, joka
unisena istui kiukaalla, ja otti hän suuhunsa palan leipää, pureskeli
sen pieneksi ja pisti purusen vanhalle Matille, joka kehräten ja
rakoisilla silmillä nautitsi mitä oli saanut. Siitä, katsahtaen
karmeasti aina, kiipesi hän ylös parvelle, hieraisi kerran vatsaansa,
kallistui oljille ja peitti itsensä lämpöisellä kaattuvalla.
Mutta Eeron kuritusta oli Simeoni kamoten katsellut korven pimeydestä
ja kuullut hänen huutonsa, ja hyvin hän tiesi, että hän itse olisi
saanut vielä kovemman rangaistuksen vihaisilta veljiltänsä. Sentähden
kiitti hän onneansa ollessaan nyt kuusien suojassa, siirtyi kauemmas
ahon haamusta pois ja katosi metsien turvaavaan helmaan. Mutta synkkä ja
autio, kuin syksyn metsät hänen ympärillään, oli myös hänen sydämensä.
Kauan hän asteli sammaleista korpea, asteli viimein kivistä,
mustikanvartista maata, ja murheellisesti huokaili kellastunut koivisto
käydessä kolkon tuulen. Mihin piti hänen vaeltaa metsien pyörryttävissä
saleissa? Mihin piti paeta miehen, koska iloton ja pimeä oli elämä ja
pimeä kuoleman yö?
Mutta pihalla, lähellä pirtin ovea askartelivat veljekset, syöttäen
suuruksella ja hieroen, sukien väsynyttä Valkoa. Vihaisena,
viheljäisessä tilassansakin, istui Eero pirtin kynnyksellä, pureskellen
hammasta, ja parvella makasi Juhani kaattuvan alla. Mutta koska Valko
oli ruokottu ja laskettu laitumelle ja retelit asetetut vasten pirtin
seinää, astuivat veljekset sisään, sydämen karvaudella muistellen
turhaan varrottuja juhlatavaroita. Viimein astui myös Eero pirttiin
äänetönnä ja kyräten kiukkuisesti. Silloin Juhani, kohottaen päätänsä
peiton alta ja kurkistellen yli parven reunan, haastoi seuraavalla
tavalla: »Vieläkö sinä kyräät, sonni? Etkö saanut kenties löylytystä
ansion mukaan, jääräpässi? Peijakas? jos olisimme oikein ansiosta
sinulle antaneet, niin tuskinpa nyt kömppisit tuossa omilla töppösilläs
pirttiimme. Usko minua, ja kiitä onneasi, että pääsit näin helpolla
hinnalla. Mutta toista vartokoon Simeoni. Ah! hän voidelkoon selkänsä
karhun-ihralla, ennenkuin rohkenee aukaista oveamme. Hän tarvitsee,
tarvitsee totisesti! Myydä viina, ja koska krouvari on sen oikein
ehtinyt sekoittamaan peräloroksi, ostaa se takaisin moninkerroin
kalliimpana, ja lioittaa sitten samaan sikuriveteen ja tyyriisen,
tyyriisen makuvariin ruissäkit aina viimeiseen jyvään asti, sanalla
sanoen: kaikki mitä rattailta heltii, menettää viinaan, siirappijuomaan,
vehnäpulliin ja prenikoihin. Ah! ken olis sitä Simeonista luullut?
Siinäkö oli hänen jumalisuutensa? Siinäkö monen hartaan rukouksen
hedelmät? Mutta eihän tule meidän kuitenkaan tuostakaan hullummin
ihmetellä. Onhan, pahasti kyllä, jumalisilla miehillä tavallisesti
kiivas veto viinaan, varsinkin ryypiskelemiseen kaapin-oven takana. Sen
olen kaikessa tyhmyydessäni tullut huomaitsemaan. Muistelkaammepas
esimerkiksi Härkämäen isäntää, jota kutsutaan ja katsotaan hurskaaksi
mieheksi; mutta sama pokko juuri käyskelee päivänsä täydessä vommassa,
punoittaen kuin hiilistö aamusta iltaan.--Kas kun hän nyt lähtee ulos
raitillensa kammaristaan postillan ja virsikirjan äärestä. Ensiksipä
tyyrätään tie kohden kaappia, ja siellä on tapahtuva pieni konsti, pieni
keikaushunööri. Ulos nyt astutaan, kohden tallia touvataan, ja renki,
poloinen poika, tietää kuulevansa saarnan, joka kestää ja kelpaa. Mutta
päättyyhän viimein saarna pahankin papin, nariseehan vihdoin ovi, ja
kylkimyyryä kohden omettaa marssii nyt ukko. Ja siellähän taas on
piikarääsy tulisissa tauloissa, kun isäntä kukkopunaisena häntä oikein
ripittää, ripittää, motkoittaa ja kotkoittaa. Voi sinua äijä-könttiä!
Noh, loppuuhan nälkävuosikin, astellaanhan ometasta tupaan. Mutta
tuollapa vasta rähinä nousee, saarna tiuskeinta tiuskeampi emännän ja
tyttären osaksi, kestävä tunnin tai kaksi. Tiuskaiseepa emäntäkin
välimmiten vastaan, tiuskaisee ja ärjäisee, mutta vaiti on tyttönen ja
tipahtelee raukan kyynel. Voi sinua jörriä! Mutta vihdoinpa kuitenkin
tuntuu saarnamiehen kurkku käyvän kuivaksi ja karkeaksi, ja käydäänpäs
sitä kastamaan kammarin kaappiin; ja sitten taasen virsikirja kouraan ja
laulamaan että pihtipielet vapisee. Niin kuluu mieheltä päivä, kuluu
viikko, kunnes hän sunnuntainaamulla kömöittää tyttären kanssa kirkkoon,
kömöittää noissa kääsyissänsä, patalakki päässä ja takinkaulus korkealla
kenossa. Siellä hän nyt istuu Herran temppelissä, suu mytyssä ja
kulmakarvat kohotettuina ylös aina puoleen otsaan; siellä hän istuu,
karautellen kurkkuansa ihan hurskasten tavalla, istuu juhlallisena,
vakaana ja totisena kuin vasta palkittu sonni. Niin hän siellä kököittää
kuin rajapyykki metsässä; mutta kas kun hän palaa kirkosta takaisin ja
ehtii viimein kotonsa pihalle, niin tuiskuavalla vauhdilla,
tultatuiskuavalla vauhdilla riennetään suoraan kohden kammarin kaappia
taas; ja nytpä ukko »maistaa että pohja paistaa». Niin hartaasti
naukkielee hän, jota kutsutaan maailman pylvääksi, niin kovassa
kimmassa, niin kovassa kimmassa käyskelee täällä herännyt mies. Ja
samoinpa luulisin käyvän Simeonille myös, jos onni hänen pistäisi kerran
Härkämäen puukenkiin.--Tosin on parempi henki vuosien kuluessa tehnyt
todenteolla ja ehtimiseen Simeonia kohtaan työtä, ehtimiseen, sitä ei
taida kieltää, vaikka hän usein on liikamääriinkin pyristellyt sielunsa
siipiä. Niin, niin, mutta monessa kohdassa on hän taasen pelkkä maailman
lapsi, yhtä suuri syntisäkki kuin minä ja moni muukin, ja tekee
temppuja, missä ei auta muu kuin aika löylytys. Ja nytpä hän oikein
peevelin tepposet teki. Totellen perkeleen kuiskausta, joi hän naamaansa
kalliin kuorman eikä tuonut meille murenaakaan juhlahöystettä. Hmmh!
hammastahan purra täytyy. No, no, hän saa vielä saparollensa, saa että
pirtti roikkaa». Niin haasteli Juhani, kurkistellen parven reunalta
alas; siitä vaipui hän takaisin vuoteellensa ja nukkui. Lepoon kaatuivat
muutkin, ja makasivat he sikeästi aina seuraavaan aamuun.
Mutta Simeonia ei kuulunut, ei usean yön ja päivän perästäkään.
Tuostahan veljille arvelua taasen, arvelua ja murhettakin, varsinkin
koska Eerolta vihdoin kuulivat hänen oikean tilansa. Sillä koska parin,
kolmen päivän kuluttua Eeron äkeä mieli oli vähän lievinnyt, antoi hän
muristen ilmi kuinka Simeonin laita oli heidän palatessaan kaupungista.
Olipa hän useinkin haastellut joistakin pienistä, tuumankorkeista
äijistä, jotka, niinkuin hän lausuili, parveilivat tuhansittain hänen
ympärillään. Niin kertoili muristen ja hiljaa Eero, mutta kertomus
muutti Simeonia kohtaan veljesten mielen. Synkeällä sydämellä läksi
Juhani etsimään kadonnutta veljeänsä, käyskeli avaralta ympäri metsiä,
huudellen häntä nimeltä. Kohtasi hän erään mäen alla Taula-Matin, joka,
kirves kourassa, etsiskeli kääpiä ja pakurimöhkäleitä, joilla jo olikin
täyttänyt paitansa mahan ja poven. Matti kertoili, että hän menneenä
yönä oli kuullut surkeata ääntä ja ruikutusta kaukaa metsistä; ja tämä
ääni oli hänen mielestänsä muistuttanut Simeonin ääntä. Tästäpä kipeä
pistos Juhanin sydämeen, ja hän kiirehti kotiansa, vuodattaen polttavia
kyyneleitä veljensä onnettoman kohtalon tähden. Määrättiin nyt yleinen
etsiminen ympäri metsiä. Jokaisen veljeksistä tuli lähteä ulos yksin ja
eri suuntaa kohden, ja hänen, joka pakolaisen saavuttaisi, piti saattaa
se kotia, astua ylös Impivaaran vuorelle ja, puhaltain koivutorvea,
ilmoittaa asia muille. Toi nyt Eero torvensa kalpeasta pensastosta,
koivutorvensa ankaran, kahden kyynärän pituisen ja kauas kuuluvan, ja
upotti sen yöksi sudentarhan solisevaan ojaan. Sillä, tehty jo keväällä
parhaana mäihän aikana, oli ämyri nyt kovin ravistunut ja kuiva.
Varhain seuraavana aamuna läksivät he retkellensä. Impivaaran pirtti oli
se piste, josta kuusi miestä kuin sädettä pyörässä kävi kaikkialle ulos.
Alkoi nyt meteli, jossa huuto nieli huudon ja kaiku kaikua ajeli
äärettömien metsien helmassa. Mutta yhä kauemmas poistui pauhu ja
valtaisesti laajeni pyörö. Ja tämän pyörön sinä sait, jos seistessäs
Impivaaran harjulla ja kuullellessas huutoja etäällä ympärilläs, vedit
viivan huudosta huutoon. Niin samosivat he kaikkialle, retkeilivät kukin
suuntaansa kohden; ja ilma oli kirkas ja tyyni, lempeästi paistoi
syyskuun aurinko.--Juhanipa, huudellen huikeasti, asteli ryskinällä
mäkiä ylös ja alas. Mutta eipä ehtinyt hänen korvaansa kaivatun ääni; ja
puolipäivä lähestyi. Viimein kuitenkin, koska ei hänen kurkkunsa
väsynyt, vaan lakkaamatta pauhasi kuin vaskinen torvi, kuuli hän
kummallisen, heikon ja käheän vastauksen. Ja ilmestyi ääni kuin kahden
sammaleisen kallion vinkalosta, muutaman korkean kuusen suojasta. Sinne
kiirehti Juhani ja löysi kadotetun miehen, löysi hänen armoitettavassa
tilassa. Kamoittavana haamuna, kädet ristissä, silmät pystyssä kuin
ukulin silmät ja tukka ilmassa töyhtöisenä, istui hän tuuhean kuusen
juurella. Siinä hän istui, huiskutellen ruumistansa, ja hänen suustaan
kuului hiljainen ja tärisevä virrennuotin hyräilys. Juhani rupesi
häneltä kyselemään kuinka oli hänen laitansa, mutta saatuaan häneltä
ainoastaan sekavia, kummallisia vastauksia, riensi hän viipymättä kotia
tuon kalliin löytönsä kanssa. Ja kun hän viimein oli saattanut veljensä
pirttiin ja teljinnyt oven hänen jälkeensä, astui hän kohta ylös
vuorelle, kourassa mahtava torvi. Tyynenä, kaukaisuudessa sinertävänä
kiertyi hänen ympärillään metsäinen, avara maailma, ja laskeuva aurinko
lännen reunalta valeli kultaisella ruskollansa noita vanhoja,
takkukarvaisia kuusia vuoren harjanteella. Ja asetti Juhani huulillensa
ankaran ämyrin, mutta ei tahtonut käydä; kuului pämpän ammoittavasta
kidasta vaan muutama käheä pihaus. Puhalsi hän kerran vielä, mutta ei
kuitenkaan heltinyt heleätä ääntä. Silloin paisutti hän rintansa
uudestaan, täytti sen ilmalla aina pohjaan asti, puhalsi kolmannen
kerran, ja poskensa pullistuivat hirmuisesti, mutta nytpä koivutorvi
juhlallisella äänellä mylvähtikin ja kiljahti. Etäälle kohden kaikkia
ilmoja kiiriskeli kaiku ja kohtapa kuului iloisia vastauksia idästä,
lännestä, pohjosesta ja etelästä, kuului riutuen ja heikeästi
sinimetsien ikuisen kaukaisesta hämärästä.--Meni tuota taasen hetki,
meni kaksi ja kolme, ja rupesivat veljet ilmaumaan kotonsa pihalle ja
pihalta pirttiin yksi toisensa jäljessä. Viimein seisoivat he kaikki
Simeonin ympärillä pirtissä, surkuttelevilla silmillä katsellen häntä,
joka istui rahilla kuin huhkain ladon katolla ja pöllisteli totisena
takaisin heitä vastaan.
JUHANI. Simeoni veljemme!
TUOMAS. Kuinka on laitas?
TIMO. Tunnetkos minua?--Ei luotua sanaa.--Tunnetkos minua?
SIMEONI. Tunnen kyllä.
TIMO. Kukas minä olen?
SIMEONI. Hä Jukolan Timo. Niin, enkö ma häntä tuntis?
TIMO. Oikein! Minä olen Timo, sinun oma veljes.--Hätä ei ole vielä
suurin suuri, pojat.
SIMEONI. Suuri ja hirmuinen on päivä, joka lähestyy, ja sen nimi on
hävityksen kauhistus.
AAPO. Miksi ennustat niin?
SIMEONI. Hän sanoi.
JUHANI. Kuka?
SIMEONI. Hän, hän, mun toverini matkalla.
EERO. Ja minäkö?
SIMEONI. Et sinä, vaan se hirmu, joka on minua johdatellut. Oi veljet!
teille taidan kertoa asioita, jotka kohottavat karvanne pystyyn kuin
vihaisen karjun harjasrivi. Mutta antakaas minulle ensin pieni ryyppy
sydämeni vahvisteeksi; ja olkoon tämä viimeinen ryyppy, jonka nielaisen
kurkustani alas.
JUHANI. Otahan ryyppy, Jumalan luoma; katsos tässä, mun armas veljeni.
SIMEONI. Suurkiitos!--Nytpä tahdon koettaa kertoa mitä olen nähnyt ja
kuullut, kertoa varoitteeksi meille kaikille. Kuulkaat: minä olen nähnyt
hänen.
JUHANI. Kenen ihmeen olet sinä nähnyt?
SIMEONI. Itse päämestarin, itse Lusifeeruksen!
AAPO. Hänen näit vain unissa tai mielenhoureessa, jonka saattoi matkaan
väkevien ylellinen nautinto.
SIMEONI. Hänen olen totisesti nähnyt.
TIMO. Minkä muotoinen hän oli?
SIMEONI. Kuin tyhmyys itse, mutta kas kun ketunhäntä keikahtelikin
siellä takana.
TIMO. Oliko hän suurikin?
SIMEONI. Noin minun pituiseni, vaikka taisipa hän itsensä muuttaa
miksikä hän tahtoi. Ensiksi, kun hän ilmestyi, tuli hän tuulen puuskana
kohinalla pensastoon, jossa istuin. Kuka se on? kysyin minä kiljaisten;
»ystävä» hän vastasi, otti minua kädestä ja käski minua seuraamaan
itseänsä. Minä seurasin häntä, koska en uskaltanut kynsiä vastaan, vaan
katsoin parhaaksi tehdä hänen tahtonsa. Ja nytpä vaelsimme yhdessä kauan
pitkin ohdakkeista, kivistä tietä; ja muuttuipa hän milloin miksikin.
Välistä hyppeli hän edelläni pienenä, naukuvana kissanpoikasena,
katsellen taakseen aivan tyhmästi ja minua vasten silmiä. Välistä taasen
kohosi hän hirmuisen pitkäksi mieheksi, ulettui päänsä aina pilvien
rajalle. Sieltä huusi hän minulle: »näetkös minun päätäni?» Minä,
haastellen aina hänen mieliksensä, ihmettelin pituuttansa suuresti ja
sanoin, että silmäni tuskin eroitti hänen haarojansakaan. Silloin veti
hän suunsa suureen, riemulliseen nauruun ja katseli minua tarkasti.
Sitten teki hän vielä monta muutakin temppua, ja talutti minun viimein
ylös korkealle vuorelle; siellä kumartui hän eteeni ja sanoi »astuppas
selkääni». Minä kauhistuin, mutta en uskaltanut kynsiä vastaan, vaan
kiipesin sievästi hänen niskaansa ylös. Kysyin häneltä kuitenkin:
mihinkäs nyt mennään? ja hän vastasi: »ylöspäin mennään». Sitten rupesi
hän kovin puhkaamaan, hikoomaan ja ruumistansa kiertelemään, ja minä
poloinen hänen seljässänsä kiikahtelin sinne tänne, ehtimiseen,
ikäänkuin muutama päivä sitten Hämeenlinnan torilla marakatti koiran
seljässä. Mutta viimein puhkesi kaksi kirjavaa siipeä hänen
hartioistansa ulos ja muutaman kerran hän niitä heilautti, ja nytpä
rupesimme vilkkaisemaan ylös korkeuteen, kohden kuuta, joka hohti meidän
päällämme kuin vaski-ammeen pohja. Sinnepä sinkaistiin, ja pyörryttävään
syvyyteen jäi meiltä matoinen maa. Ehdittiin tuosta viimein kuuhun,
joka, niinkuin sokea-eno kertoili, on suuri, ympyrjäinen ja loistava
kallio-saari ilmassa, ja näinpä siellä ihmeitä ja kummia, ihmeitä ja
kummia! Ah, eihän voi niitä kertoa syntinen kieli!
TUOMAS. Tee se voimiesi mukaan.
JUHANI. Voimiesi mukaan, veljeni, vaikk'ei niinkuin vaatisi aineen
ankaruus.
SIMEONI. Koettaa tahdon.--Niin, kuuhun tultiin, ja vei minun saatana sen
viimeiselle reunalle, korkealle kukkulalle, jossa seisoi torni vielä
korkeampi, rakettu nahasta, saapasnahasta. Ylös torniin me astuimme, hän
edellä ja minä hänen jäljessään, ja kauanpa astelimme pitkin
ympärivingertäviä rappuja. Lopulta seisoimme saapasnahka-tornin
viimeisessä huipussa, josta näin montakin maata ja merta, näin suuria