Seitsemän veljestä - 02

niinkuin terva, niinkuin karriainen kuumana kesänä takerrutte vimmatusti
turhaan, merkittömään sanaan, vaikka tunnette sydämmeni perin pohjin.
Minä närkästyn!
AAPO. Tämä jääköön, ja sano meille nyt, jos mielit, ken on tyttö, joka
sydämmesi on puoleensa vetänyt.
JUHANI. Sen tahdon sanoa huikailematta. Likka, jota armottomasti
rakastan, on »Männistön muorin» Venla.
AAPO. Hm.
JUHANI. Mitä sanot?
AAPO. Hm, minä vaan sanon.
TUOMAS. Kiusallinen asia.
SIMEONI. Venla. Kas, kas! Mutta olkoon kaikki taivaan isän huomassa.
AAPO. Hm, vai Venla.
JUHANI. Mitä te mörisette? Mutta ah! minä aavistan jotakin; ja
varjelkoon meitä Herran poika! Mitä? Puhukaa suunne puhtaaksi!
AAPO. Kuule: jo vuosia on aatokseni tytössä hartaasti askaroinut.
SIMEONI. Jos hänen on Luoja minulle suonut, niin miksi murehtisin?
EERO. Älä yhtään. Hän on sinulle suotu ja minä otan hänen.
JUHANI. Mitä sanoo Tuomas?
TUOMAS. Kiusallinen asia; tyttö miellyttää minua kovin, sen tunnustan.
JUHANI. Vai niin, vai niin. Hyvä! Entäs Timo?
TIMO. Minä teen saman tunnustuksen.
JUHANI. »Herran poika ja Kaitarannan Kusta!» Mutta Eero?
EERO. Teen saman vilpittömän tunnustuksen, saman vilpittömän
tunnustuksen.
JUHANI. Hyvä, hyvin hyvä! Hahaa!--Ja Timokin, Timokin!
TIMO. Tyttö on minulle vahvasti rakas, sen tunnustan. Tosin pieksi hän
minua kerran aika lailla, huhtoi minua tiitistä silloin oikein vahvasti
ja muistanpa sen löylytyksen; no noh!
JUHANI. Vaiti, vaiti! sillä nyt on kysymys tokko häntä rakastat.
TIMO. Jaa-a, jaa-a, sen teen, ja vahvasti, jos nimittäin hän rakastaa
minua takaisin.
JUHANI. Niin, niin! Astut siis tielleni myös?
TIMO. En suinkaan, en suinkaan, ellet todenteolla voi mieltäs hillitä,
mieltäs ja kieltäs. Kuitenkin pidän tuosta luntusta paljon ja tahdon
myös parastani koettaa saada häntä vaimokseni.
JUHANI. Hyvä, hyvä! Mutta mitä sanoo Lauri?
LAURI. Mitä on minun tytön kanssa tekemistä?
JUHANI. Kenen puolta pidät?
LAURI. En takerru asiaan, en tuolta enkä täältä.
JUHANI. Tuleepa tästä kuitenkin soppa.
LAURI. Siihen en pistä lusikkaani minä.
JUHANI. Kaikki siis, paitsi Lauri. Pojat, pojat, Jukolan veljeskunta ja
sukuni suuri! Nyt isketään, ja maa ja taivas täräjää! Nyt, kultaiset
veljet, veitsi, kirves tai halko, ja yksi kaikkia vastaan ja kaikki yhtä
vastaan kuin seitsemän sonnia! Olkoon menneeksi! Halko on aseeni;
tuohon visapäiseen tartun minä, ja syyttäköön hän itseänsä, jonka
pääkuori saa siitä päreen.--Ottakaa halkonne, pojat, ja astukaa esiin,
jos on teissä miehen vastusta.
EERO. Tässä seison aseissa, vaikka vähän matalampi muita.
JUHANI. Sinä, kavun napu! Mutta kas kun huomaan taas tuon pilkallisen,
tuon salaisen, tuon förpiiskatun irvistyksen naamassasi, ja näkyypä kuin
tekisit vaan leikkiä koko asiasta. Mutta kyllä sinun opetan.
EERO. Mitä huolit siitä, kun vaan halkoni tekee totta?
JUHANI. Kyllä sinun opetan kohta. Ottakaa halkonne, ottakaa halkonne,
pojat!
TIMO. Tässä olen minä ja minun halkoni, jos niin tarvitaan. Minä en
tahdokkaan vihaa ja riitaa, mutta jos niin tarvitaan.
JUHANI. Halkos', Tuomas!
TUOMAS. Mene hiiteen halkoinesi, pöllö!
JUHANI. Istu ja pala!
SIMEONI. Hirveä, pakanallinen ja turkkilainen on tämä meteli; mutta
leikistä luovun minä ja heitän naima-asiani Herran huomaan.
LAURI. Pois luovun minä.
JUHANI. Sentähden siirtykää te sivulle, siirtykää sivulle jaloista
pois!--Käy halkoos, Aapo, ja kajahdelkoot Jukolan seinät pääkallojen
haljetessa. Tulta ja sarvipäitä!
AAPO. Kurja on ihmis-lapsi. Kauhistunpa, Juhani, katsellessani muotoasi
nyt, nähdessäni, kuinka silmäs pyörähtelee ja tukkas seisoo pystyssä
kuin takkuheinä.
JUHANI. Anna seista, anna seista; se on juuri se tavallinen ja oikea
jussin-tukka.
EERO. Mielinpä sitä pöllyttää hieman.
JUHANI. Sinä peukalo! Parasta, ettäs pysyt koreasti nurkassa. Pois!
minun tulee sinua armo.
EERO. Vie ajoissa nurkkaan tuo hirveä leukas. Sitähän minun tulee armo;
sillä se jo tutisee ja tärisee kuin kerjäläinen.
JUHANI. Katsos, kuinka tämä halko tutisee, katsos.
AAPO. Juhani!
EERO. Lyö! Luulenpa, että sataa täältä takaisin ja ehkä sataa oikein
rakeita suuria kuin halkoja. Lyö tänne!
JUHANI. Kyllä.
AAPO. Et lyö, Juhani!
JUHANI. Mene tunkiolle sinä, tai ota halkos ja puolusta itseäs,
pehmitänpä muutoin pääsi. Ota halkos!
AAPO. Missä on järkes?
JUHANI. Tässä visapäisessä halossa; katsos, nytpä se hiiskuu sanasen.
AAPO. Varro, veli, varro, kunnes minäkin tempaisen kouraani aseen.--Kas
niin; tässä nyt seison makkarahalko kädessä. Mutta ensin pari sanaa,
sinä Jukolan kristillinen veliparvi, ja sitten tapelkaamme kuin hullut
sudet.--Huomatkaat: mies vihan vimmassa on verta-janoova peto, vaan ei
ihminen; hän on umpisokea näkemään, mikä on oikeus ja kohtuus; ja
kaikkein vähimmin voi hän vihansa vallassa suorittaa rakkauden asioita.
Mutta jos nyt kuitenkin koettaisimme järjen kannalta katsella tätä
seikkaa, joka saattoi veljet halkosilleen, niin luulen, että laita on
näin. Tyttö ei taida meitä kaikkia rakastaa, yhtä ainoata vaan, jos hän
kehenkään meistä suostuu, jonka seurassa käsi kädessä hän mielisi
vaeltaa yli elon ohdakkeisen mäen. Näenpä siis parhaaksi, että käymme
kaikki miehissä ja yht'aikaa hänen luoksensa ilmoittamaan vakaasti
asiamme, kysyen hartaalla mielellä ja kielellä, taitaisko hän kellenkään
meistä sydämmensä lahjoittaa. Jos nyt tyttö on myöntyvä, niin se meistä,
jolle lankesi toivottu arpa, kiittäköön onnensa päivää, mutta toiset
tyytykööt napisematta kohtaloonsa. Hän, joka jäi osattomaksi, nielköön
kiusansa, toivoen, että hänkin vielä kohtaa määrätyn siippansa täällä.
Jos teemme niin, niin teemme kuin miehet ja oikeat veljet. Ja silloinpa
isämme ja äitimme kirkastetut haamut astuvat ulos taivaan hehkuvasta
portista ja, seisten reunalla kiiltävän pilven, katselevat alas
päällemme, huutain meille korkealla äänellä: »Kas niin, Juhani, kas
niin, Tuomas ja Aapo, kas niin, Simeoni, Timo ja Lauri, juuri niin,
minun pikku-Eeroni! Olettepa poikia, joihin mielistymme!»
JUHANI. Mies, haasteletpa, saakeli vie, kuin taivaan enkeli, eikä paljon
puutu, ettet saata minua itkemään.
SIMEONI. Me kiitämme sinua, Aapo.
JUHANI. Kiitoksia vaan. Tuonne paiskaan halkoni.
TIMO. Sinne minäkin. Ja tämä riita loppui niin kuin jo alusta
tahdoinkin.
SIMEONI. Aapo pitää peilin edessämme, ja siitä häntä kiittäkäämme.
EERO. Häntä kiittäkäämme, veisatkaamme oikein »Simeonin kiitosvirsi».
SIMEONI. Pilkkaa, pilkkaa ja virnistystä taas!
TIMO. Ole tekemättä pilkkaa, Eero, Jumalan sanasta, Simeonin
kiitosvirrestä.
AAPO. Ah, niin nuori ja niin paatunut!
SIMEONI. Niin nuori ja niin paatunut! Eero, Eero! Niin, nyt en sano
muuta, vaan huokaan sinun tähtes.
JUHANI. Ennustanpa, Eero, meidän kerran tai kaksi täytyvämme antaa
sinulle oikein isän kädestä. Sillä äiti kasvatti sinua liian hempeästi.
SIMEONI. Meidän tulee häntä kurittaa, niin kauan kuin sydämensä vielä on
nuoruuden norja ja taipuvainen; mutta tehkäämme se rakkaalla kädellä
eikä vihan kiukussa. Vihan kuritus ajaa perkeleitä sisään, vaan ei ulos.
EERO. Kas tuossa, ja oikein rakkaasta kädestä.
SIMEONI. No tuota jumalatonta, kun nyt löi minua!
EERO. Ja vasten kuonoa. Vähemmästäkin on sappi haljennut.
JUHANI. Tuleppas tänne, poikaseni. Timo, anna tuo keppi tuolta
nurkasta.
SIMEONI. Kas niin, Juhani, pidä häntä koreasti polvillasi, minä lasken
housunsa alas.
EERO. Älkää helvetissä!
JUHANI. Turhaan pyristät, knääkkä.
SIMEONI. Äläppäs häntä hellitä.
JUHANI. Kas tuota kiiskiä. Mutta ethän pääse, et.
EERO. Lyökääs, te sen vietävät, niin tulen pistän nurkan alle. Teenpä
totisesti tulta ja savua, tulta ja savua teen!
JUHANI. Sitä sappea! Vai pistät tulen nurkan alle? Ah sitä sappea!
SIMEONI. Herra varjele sitä sappea!
JUHANI. Keppi tänne, Timo!
TIMO. Enhän sitä löydä.
JUHANI. Sinä sokko, etkö näe sitä nurkassa tuolla?
TIMO. Ja tämäkö? koivuinen?
JUHANI. Sama juuri; saatappas se tänne.
SIMEONI. Lyö, mutta järkevästi eikä vallan voimia mukaan.
JUHANI. Kyllä minä tiedän.
LAURI. Ei yhtään iskua, sanon minä!
TUOMAS. Antakaa pojan olla!
JUHANI. Hän tarvitsee vähän saparollensa.
LAURI. Et nyt koske häneen sormellaskaan.
TUOMAS. Laske poika irti! Paikalla!
TIMO. Saakoon hän anteeksi, se Eero-poika, tämän kerran kumminkin vielä.
SIMEONI. Anteeksi, anteeksi, kunnes ohdake ja rikkaruoho voittaa nisun.
LAURI. Älä koske häneen.
AAPO. Antakaamme hänelle anteeksi; ja niin koetamme koota tulisia hiiliä
hänen päänsä päälle.
JUHANI. Mene nyt ja kiitä onneas.
SIMEONI. Ja rukoile Jumalata lahjoittamaan sinulle uuden sydämmen,
mielen ja kielen.
TIMO. Mutta minä menen ma'ata.
AAPO. Katselkaamme vielä yhtä pykälää.
TIMO. Ma'ata menen. Tule kanssani, Eero; mennään ma'ata ja unohdetaan
tämä maailman viholaispesä, se kurja kekonen, joka sateessa höyryy ja
ryöhää. Tule, Eero!
JUHANI. Mutta mikä on pykälä, jonka suoritusta tahdot?
AAPO. Jumala paratkoon! onhan laita, ettemme tunne A:takaan, aapisen
ensimmäistä kirjainta, ja kuitenkin on sanantaito kristillisen
kansalaisen välttämätön velvollisuus. Mutta siihen voidaan meitä
pakoittaa lain mahdilla, kirkkolain mahdilla. Ja te tiedätte, mikä
kruunun kone meitä vartoo ja meitä mielii temmaista hampaisinsa, ellemme
itsiämme opeta kiltisti lukemaan. Jalkapuuhan meitä vartoo, veljet,
musta jalkapuu, joka, ammoittaen jynkästi ympyriäisillä lävillänsä,
maata röhöttää tuolla kirkon porstuassa kuin musta karju. Juuri tällä
helvetin pihdillä on meitä rovastimme uhannut, ja saattaapa hän
uhkauksensa toteen, ellei hän näe meiltä jokapäiväistä ahkeruutta ja
harjoitusta, se on varma asia.
JUHANI. Mahdotonta oppia lukemaan.
AAPO. Ihmisten tekemänä on tämä konsti ollut ennenkin.
TUOMAS. Saispa siinä hikoilla mies.
JUHANI. Ja puhkailla. Minulla on niin kova pää!
AAPO. Mutta voimallinen tahto vie miehen läpi harmaan kiven. Käykäämme
juoneen, tuottakaamme itsellemme aapiskirjat Hämeenlinnasta ja
lähtekäämme lukkarille kouluun, niinkuin on rovastimme käsky. Se
tehkäämme, ennen kuin viedään meitä kruunun vauhdilla.
JUHANI. Minä pelkään, että niin on tässä tehtävä, minä pelkään. Jumala
armahtakoon meitä! Mutta olkoon jo huomiseksi tämä tuuma ja menkäämme
levolle.


TOINEN LUKU

On tyyni syyskuun aamu. Kaste kiiltää kedolla, sumu kiiriskelee
kellastuneiden lehdistöjen tutkaimilla ja haihtuu lopulta korkeuteen.
Tänä aamuna ovat veljet nousneet ylös kovin äkeinä ja äänettöminä,
pesneet kasvonsa, harjanneet tukkansa ja pukeutuneet pyhävaatteisinsa.
Sillä tänäpänä olivat he päättäneet lähteä lukkarin luoksi kouluun.
Syövät he nyt aamuistansa Jukolan pitkän, honkaisen pöydän ääressä, ja
näkyy heille maittavan ruskeat herneet, ehkei ollut heidän muotonsa
iloinen, vaan kiusan karmeus väikkyi heidän kulmakarvoillansa; aatos
kouluretkestä, johon heidän kohta tulee lähteä, on matkaan-saattanut
tämän. Mutta atrioittuansa, eivät he kuitenkaan rientäneet heti matkaan,
vaan istuivat vielä hetkeksi levähtämään. Vaiti he istuivat, ja mikä
heistä alakuloisesti tuijotteli alas permantoon, mikä taasen katseli
punakansista aapiskirjaansa, käännellen sen tukevia lehtiä. Pirtin
eteläisen akkunan ääressä istuu Juhani, katsahdellen ylös kiviseen
mäkeen ja tuuheaan männistöön, josta haamoitti muorin tönö
punapielisellä ovellansa.
JUHANI. Venla tuolla astelee pitkin polkua, ja onpa hänen käymisensä
nopsa.
AAPO. Ja eilen piti niin äitin kuin tyttärenkin lähtemän sukulaistensa
luoksi Tikkalaan nauriita liistimään ja puolaimia poimiskelemaan,
viipyäkseen siellä aina myöhään syksyyn.
JUHANI. Aina myöhään syksyyn? Minä tulen kovin levottomaksi. Kaiketi
lähtevät he; mutta Tikkalassa on tänä vuonna renki, joka on pulski poika
ja suuri vekkuli, ja sinne menisi pian meidän kaikkein toivo.
Parastahan siis tehdä tuossa tiimassa se merkillinen temppu, tehdä
kysymys, kaikkein kysymysten kysymys. Mennään siis likalta kysymään,
tahtoisiko mielensä taipua ja sydämmensä syttyä.
TUOMAS. Sen katson parhaaksi minäkin.
TIMO. Niin minäkin.
JUHANI. Niin, niin! ei nyt muuta tällä erällä kuin naimaan kaikki ja
yht'aikaa niinkuin pojat. Niin, niin! Herra varjele meitä! Mutta ei
auta, vaan naimaan, naimaan! Nyt olemme puvussa parhaassa, pestyinä ja
harjattuina; koko ulkomuotomme on kristityn ihmisen kaltainen: siisti ja
niinkuin uudesta syntynyt.--Minä tulen kovin levottomaksi.--Mutta Venlan
luoksi! Nyt on otollinen aika.
EERO. Ja olkoon se myös autuuden päivä.
JUHANI. Kenen autuuden päivä, kenen? Ahaa! kuinka luulet, poika?
EERO. Vaikka meidän kaikkein.
JUHANI. Toisin sanottu, että hän tulis meidän kaikkein vaimoksi.
EERO. Olkoon menneeksi.
JUHANI. Äläst.
SIMEONI. Kuinka Jumalan nimessä se olisi mahdollista?
EERO. Jumalan edessä ei ole mitään mahdotonta. Uskotaan, toivotaan ja
rakastetaan kaikki yksimielisesti.
JUHANI. Vaiti, Eero! sillä nyt mennään naimaan ja samaa tietä kouluun,
haarapussit olalla.
AAPO. Mutta käyttääksemme tointa kunnollisesti, olkoon meistä yksi
niinkuin puheen-kannattaja tuolla mökissä.
JUHANI. Tärkeä pykälä. Mutta sinäpä juuri oletkin tähän toimeen niinkuin
valettu. Sinulla on hyvät lahjat: puhees on aina herättävä tulta ja
leimausta miehen povessa. Totisesti! oletpa syntynyt papiksi.
AAPO. Mitä tiedän minä? ja miksi haastelemme lahjoista? Täällä metsissä
ne katoovat tietämättömyyden sumuun, haihtuvat pois kuin lirisevä
puronen santaan.
JUHANI. Kova onni ei päästänyt sinua kouluun.
AAPO. Mistä olis tullut varat meidän talollemme minua kouluttaa?
Muistakaa: keikkuupa siinä yksikin pussi kodon ja koulun välillä,
ennenkuin saadaan poika puusäkkiin.--Mutta asiaan taasen, naima-asiaan.
Olkoon niinkuin tahdotte. Minä astun esiin yhteiseksi puheenjohtajaksi
ja koen haastella kuin viisas mies.
JUHANI. Käykäämme juoneen.--Herrajesta! Mutta eihän auta, vaan käykäämme
juoneen täyttä päätä. Pussimme jätämme ulkopuolelle muorin mökkiä, ja
Lauri, jolla ei ole tässä lähteessä yhtään nautaa, vartioitkoon niitä
sioilta. Mennään nyt! ja astukaamme morsiushuoneesen aapiskirja
kourassa; se antaa meille vähän niinkuin juhlallisuutta.
EERO. Liioinkin jos kukkolehden näkyviin käännämme.
JUHANI. Joko taas? Mutta kukostapa muistan sen kamoittavan unen, joka
raivosi minua menneenä yönä.
SIMEONI. Kerro se; ehkä on se meille terveellinen varoitus.
JUHANI. Uneksuinpa, että oli tuolla uunin päällä kananpesä ja siinä
seitsemän munaa.
SIMEONI. Jukolan seitsemän poikaa!
JUHANI. Mutta yksi munista oli hassun pikkuinen.
SIMEONI. Eero!
JUHANI. Kukko kuoli!
SIMEONI. Isämme!
JUHANI. Kana kuoli!
SIMEONI. Äitimme!
JUHANI. Sittenpä kohta kaiken maailman hiiret, rotat ja kärpät pesän
kimppuun.--Mitäpä nämät elävät tarkoittaa?
SIMEONI. Syntisiä himojamme ja maailman hekumaa.
JUHANI. Kaiketi niin.--Tulivat kärpät, rotat ja hiiret ja kierittelivät
ja vierittelivät, kolistelivat ja kalistelivat munia, jotka pian
särkyivät, ja siitä pikkuisesta munasta leimahti kovin karvas haisu.
SIMEONI. Huomaa tämä, Eero.
JUHANI. Munat rikottiin ja hirmuinen ääni, kuin monen kosken pauhu, nyt
huusi mun korvaani uunin päältä: »kaikki on rikottu, ja se rikkomus oli
suuri!» Niin huudettiin, mutta rupesimmepa viimein kuitenkin kokoilemaan
ja keittelemään tuota seka-melskaa, ja saimme siitä lopulta sitä niin
kutsuttua munakokkoa eli munakokkelia; ja me söimme sitä vallan
mieluisasti ja annoimme myöskin naapureillemme.
EERO. Hyvää unta.
JUHANI. Katkeraa, katkeraa: sinä haisit siinä kuin helvetti. Kovin
katkeraa unta näin minä sinusta, poika.
EERO. Mutta minä näin sinusta oikein makeata unta; näinpä että
aapiskirjan kukko muni sinulle ahkeruutesi ja viisautesi palkinnoksi
aika läjän karamellia ja sokerin paloja. Sinä iloitsit kovin,
maiskuttelit makeisias; annoitpa vielä minullekin.
JUHANI. Vai annoin sinullekin. Olihan se hyvinkin tehty.
EERO. »Koskas anti pahaa tekee?»
JUHANI. Ei koskaan; liioinkin jos antaisin sinulle vähän kepistä.
EERO. Miksi vaan vähän?
JUHANI. Kitas kiinni, mullikka!
TUOMAS. Tehkäät se molemmat ja lähtekäämme matkaan.
AAPO. Ottakoon kukin pussinsa ja aapisensa.
Niin läksivät he kosimaan naapurin tytärtä. Perätysten, äänettöminä he
astelivat yli perunakuoppatöyrään, astelivat kivistä mäkeä ylös ja
seisoivat lopulta ulkopuolella Männistön muorin mökkiä.
JUHANI. Tässä ollaan, tähän jätämme pussit; ja sinä, Lauri, istu
uskollisena vartijana, kunnes palaamme morsiushuoneesta takaisin.
LAURI. Viivyttekö siellä kauankin?
JUHANI. Aina kuinka asiamme luonnistuminen vaatii.--Onko kellään
sormusta?
EERO. Sitä et tarvitse.
JUHANI. Onko kellään sormusta taskussa?
TIMO. Ei minulla eikä, tietääkseni, muillakaan. Siinäpä se on:
nuorenmiehen pitäisi aina käydä kiiltävä sormus plakkarissa.
JUHANI. No peijakas! Tässäpä seistään nyt. Ja eilen oli meillä
reppuryssä Iisakki, jolta olisin tainnut ostaa sekä sormuksen että
kaulaliinan, mutta minä sika en tuota hoksannut.
AAPO. Ne välikappaleet taidamme ostaa itsellemme jälestäpäin. Ja parasta
onkin saadaksemme ensin varma tieto, tuleeko meistä kenkään ja ken
meistä tulee tekemään tämän iloisen ostoksen.
JUHANI. Ken aukaisi ovea? Venlako?
TIMO. Ämmähän se oli, se kämä-leuka.
JUHANI. Venlan rukki pörrää siellä kuin iloinen sontiainen kesä-iltana,
ennustaen poutaa. Mennään nyt! Missä on aapiseni?
AAPO. Kourassasi, veljeni. Olethan, Jumalan luoma, niinkuin vähän
pyörässä päästäs.
JUHANI. Ei juuri hätää, veljeni. Mutta enhän ole vaan no'essa
kasvoiltani?
EERO. Et suinkaan, vaan oletpa puhdas ja lämmin kuin vasta munittu muna.
JUHANI. Mennään nyt!
EERO. Vartokaa! Minä olen nuorin ja mahdan aukaista teille oven ja tulla
itse viimeisenä. Astukaa sisään.
Astuivat he muorin matalaan mökkiin, Juhani edellä, silmät pöllöllään ja
tukka pystyssä kuin piikkisian harjakset, ja toiset seurasivat häntä
uskollisesti, vakaasti kantapäissä. Niin astuivat he sisään, ja Eero
kimmautti oven heidän jälkeensä kiinni, mutta itse jäi hän ulkopuolelle,
istui alas kedolle, huulilla sukkela myhäilys.
Mutta eukko, jonka huoneessa viisi veljestä nyt seisoo kosiomiehinä, on
riepas ja vireä eukko; hän käyttelee elinkeinoksensa kananhoitoa ja
marjannoukkimista. Suvin ja syksyin keikkuu hän ahkerasti kantoisilla
ahoilla, mansikka- ja puolain-töyräillä, keikkuu ja hikoilee tyttärensä
Venlan kanssa. Kauniiksi kutsuttiin neitoa. Hänen hiuksensa olivat
ruosteenkarvaiset, katsanto viekas ja terävä, suu myös sulava, ehkä
melkein liian leveä. Varreltansa oli hän lyhyt, mutta harteva ja
palleroinen, ja vahvaksi sanottiin häntä myös. Tämän kaltainen oli
veljesten lempilintu männistön suojassa.
Mutta mökin ovi kirahti, ja Juhani astui kiivaudella ulos, vihaisesti
lausuen toisille, jotka vielä viipyivät sisällä: »tulkaa pois, pojat!»
Ulos kävivät he viimein kaikki närkästyksen muodolla ja läksivät
käyskelemään kohden kirkonkylää. Mutta koska he olivat ehtineet
huoneesta noin viisikymmentä askelta, noukkasi Juhani maasta
nyrkin-kokoisen kiven ja, puhisten vihasta, nakkasi hän sen vasten
huoneen ovea; jyskähti mökki ja kiljahti mökissä muija, avasi oven,
kiroili ja ärhenteli, heristellen nyrkkiänsä pakeneville veljille.
Aapiskirja kourassa ja haarapussi olalla veljet astelivat perätysten
pitkin kirkkotietä, sanaakaan vaihettamatta keskenänsä. Vihan vinhalla
vauhdilla he vaelsivat: santa kihisi ja pussit keikkui; eivätkä he
huomanneet, kuinka joutui tie. Äänettöminä kulkivat he kauan, kunnes
Eero viimein avasi suunsa ja lausui:
EERO. Kuinka luonnistui asia?
JUHANI. Jaa-ah! kuinkahan tuo luonnistui? Tulitkos sisään kanssamme,
sinä harakka, sinä variksen poikanen? Mutta etpä uskaltanut, et
totisesti uskaltanutkaan. Mitä tuommoisesta variksen poikasesta? Hänen
peittäisi Venla huppuun. Mutta kas, kas, kuinka paljon olenkin sinusta
uneksinut. Näinhän, niinkuin nyt muistan, menneenä yönä sinusta vielä
toisenkin unen. Merkillistä! Tuollahan istuit männistössä Venlan
vieressä rakkaassa kiemailuksessa, koska minä teitä lähenin noin
hiipistellen hiljaa. Mutta kas, kun huomasitte minun, noin mitäspä teki
silloin Venla? Kätki peijakas sinun hameensa liepeisin. »Mitä olet
hameeses käärinyt», kysyin minä. »Ainoastaan pienen variksen poikasen»,
vastasi tyttö heilakka. Hi, hi, hi! Ja eipä ollutkaan tämä unta, ei
koira vieköön ollutkaan! vaan itsestänsä, omasta päästänsä tämän sepitti
Juhani poika. Jaa-ah! hän ei ole juuri niin tyhmä kuin luullaan.
EERO. Merkillistä kuinka olemmekin unta uneksuneet toinen toisestamme.
Minä taasen tällä lailla sinusta: Tuolla männistössä ikään seisoitte
sinä ja Venla, armiaasti halaillen ja katsellen totisina ylös pilviin.
Sieltähän, taivaan korkeudesta, anoitte jotakin merkkiä, niinkuin
rakkautenne otollisuuden osoitteeksi. Taivas kuulteli, kuultelivat
metsä, maa ja pienet lintusetkin, ja te itse syvimmässä äänettömyydessä
varroitte, mitä tuosta piti tuleman. Tulipas myös lopulta eräs vanha
varis, lentää kahnustaen halki tyynen ilman, ja ehdittyänsä ihan
kohdallenne katsoa mulautti hän kerran alas teidän päällenne, mutta
käänsi taasen pian silmänsä toisialle, levitti koipensa ja laski jotakin
valkoista, joka putosi alas ja ruiskahti poikaa ja tyttöä vasten otsaa,
pläiskähti vasten pläsiä vallan.--Tämä älköön suinkaan pahentako
mieltäs; sillä uneksinpa niin, enkä mitään ole sepittänyt omasta
päästäni.
JUHANI. Minä sinun riivatun...
Silloin karkasi hän julmistuneena kohden Eeroa, joka nopeasti pakeni
vihaisen veljensä edestä. Loiskaten poikkesi hän tieltä, vilkaisi
jäniksenä pitkin ahoa, mutta Juhani pötki villittynä karhuna hänen
jälessänsä. Keikahtelivat pussit, tömisi heidän allansa kuiva tanner; ja
kuului toisten veljesten huuto, manaten riitamiehiä malttiin ja sopuun.
Mutta tielle takaisin kiirehti taasen Eero, ja riensivät toiset häntä
pelastamaan hirmuisen Juhanin kynsistä, joka juoksi jo nuorimman
veljensä kantapäissä.
TUOMAS. Seisahdappas koreasti, Juhani.
JUHANI. Minä hänen nykistän!
TUOMAS. Koreasti, poikaseni.
JUHANI. Istu ja pala!
AAPO. Hän palkitsi vaan kunnian kunnialla.
JUHANI. Kirottu olkoon hänen kielensä, kirottu olkoon tämä päivä!
Saimmehan, Jumalan nimessä! rukkaset Venlalta. Vankosarviset kyöpelit ja
korkeuden sotajoukko suuri! Eihän näe nyt silmäni syltääkään eteensä,
niin on musta maa ja taivas, musta sydämmeni tähden. Istu ja pala!
SIMEONI. Älä kiroo, mies.
JUHANI. Kiroon että maailma pyörii, hajoo kuin vanha pakkoreki
mastohirren alle!
SIMEONI. Mitäs tahdomme tehdä?
JUHANI. Tehdä? Ellei tämä aapiskirja olisi Jumalan sanaa, Jumalan oma
kirja, niin säpäleiksi, säpäleiksi paikalla tämä kirja! Mutta kas tässä:
ruokapussini mätkin mäskiksi mäkeen! Tahdotteko nähdä?
SIMEONI. Älä Herran tähden Herran lahjaa. Muisteleppas »Paimion piikaa».
JUHANI. Sydämmeni vaivassa!
SIMEONI. »Kärsimys vaivass', manna taivaass'».
JUHANI. Minä annan palttua taivaan mannalle, koska en saanut Männistön
muorin Venlaa. Voi veikkoset ja sukuni suuri! Jos tietäisitte, niin
tulisittepa ymmärtämään, että aatokseni jo lähes kymmenen vuotta on
pyöriskellyt tässä luntussa oikein hassusti. Mutta menihän toivoni nyt,
meni kuin tuhka tuuleen.
TIMO. Rukkaset saimme aamuhetkenä.
JUHANI. Joka mies!
TIMO. Ei armahdettu ketäkään, ei pienintäkään meistä. Kaikki saimme
vaan.
JUHANI. Kaikki, kaikki! Mutta parempi kuitenkin niin, kuin että joku
teistä toisista olis saanut hänen siipaksensa. Panisinpa, peeveli vie!
nyt selkään poikaa, jolle se temppu olis tapahtunut, sen minä tekisin.
TUOMAS. Me olimme kovin mahdottomia. Sen näytti likan pilkallinen
irvistys koska Aapo oli maininnut yhteisen asiamme.
JUHANI. Selkään hän tarvitsis, koko lunttu. Tehdä pilkkaa meistä! Varro,
naasikka.--Parastansa koetti Aapo, sitä ei taida kieltää, mutta eihän
olisi tässä auttanut itse keruupin kieli.
TIMO. Mutta jos olisimme astuneet likan eteen mustassa verka-takissa ja
olisi kello pullistanut liivimme taskua kuin pulski huhta-nauris, avain
vielä kilkahdellut ketjuissa ja hopeahelainen piippu ryöhännyt
hampaissamme, niin olisipa, koira vie! tullut asiastamme sekä munia että
poikasia.
JUHANI. Naisella ja harakalla on molemmilla yhtä kiivas halu
kiiltoaineisin.--Mutta Aapo on vaiti kuin jäätynyt järvi.
AAPO. Äänellämme ei ole kaikua myrskyssä. Tai rupesko jo mielesi hurjat
tuulen-kierrokset asettumaan povessasi?
JUHANI. Sydämmeni hurmeinen lammikko lainehtii vielä, lainehtii kauan.
Mutta sano kuitenkin sana.
AAPO. Kaksikin. Siis kuule nyt. Ota sydämmesi kouraan ja kuiskaa sen
korvaan järjen kielellä näin: Venla ei sinusta huolinut, koska ei hän
sinua rakasta, ja ettei hän sitä tee, se älköön sinua närkästyttäkö;
sillä rakkauden liekin virittää taivas, vaan ei ihmisen tuumat.
Kerjuutyttö rakastuu kuninkaasen, ruhtinatar rakastuu nokipoikaan aivan
vimmatusti. Niin lentelee täällä ristiin rastiin rakkauden henki, ja
sinä et tiedä kusta hän tulee.
TIMO. Rakkaus puhaltaa mistä hän tahtoo, sinä kuulet hänen humunsa,
mutta etpä tiedä kusta hän tulee ja kuhunka hän menee. Niin kuulin usein
entisen ruotumummon lauseilevan. Mutta Jumalan rakkauttapa hän silloin
tarkoittikin, luulen minä.
AAPO. Sano vielä, Juhani, sydämellesi näin: ole potkittelematta! Venla
teki oikein antaessaan sinulle kiellon; sillä avioliittohon ruveta ilman
rakkauden ponnistusta, ei tahdo käydä päisin, vaan se mutkistelee ja
tekee monasti ikuisen kiusan töitä, niinkuin, sen pahempi, nyt usein
nähdään ja kuullaan. Niin, veljet, Venla ottakoon sen, joka on hänelle
määrätty, me teemme samoin.
TIMO. Sen tytön, joka on tehty minun kylkiluustani, saan minä viimein,
vaikka peijakas kiljuisi. Tiedänpä vielä yhden asian: miehen sydän istuu
vasemmalla, mutta naisen oikealla puolella rinnassa.
JUHANI. Mutta minun sydämeni ei istu, vaan loiskii ja riehuu kuin
pakana.--Oi sinä hälläkkä, sinä mustalaislunttu! miksi hylkäsit minun
talonpojan, oikein savitalon pojan, vanhimman pojan?
AAPO. Siinä ei mitään ihmeteltävää. Talomme on huutavassa hukassa, ja
tuo neitonen toivoo, vaikka luullakseni turhaan, pääsevänsä emännäksi
paljoa parempaan taloon. Olenpa kuullut, että hyväilee häntä tuo hyväkäs
Sorvarin Juhani.
JUHANI. Sinä piikkileuka Jussi! olisit nyt kintaissani, pyhkeilisinpä
sinua vähän. Narrata likkaa ikuiseen häpeään!
AAPO. Niin, niin, maailma on yht'aikaa hullu ja petollinen. Venlalta ei
puutu muotoa eikä Jussilta juonia. Sorvari on julkinen talo, se
houkuttelee, mutta Jukola, tämä vaivaisten pesä, on perin surkeassa
tilassa, ja me itse, talon seitsemän perillistä, vieläkin surkeammassa
tilassa, niin ainakin maailman edessä. Ihmiset, muistellen nuoruutemme
laiskaa ja usein hurjapäistäkin elämäämme, eivät taida meistä vartoa
enää juuri mitään kunnollista. Ja tiedänpä, että tuskin
kymmenen-vuotinen siivo ja kaikin tavoin kunniallinen käytös voisi
saattaa meitä kansalaistemme silmissä täyteen ihmisarvoon taas. Niin
tukala on pääseminen pahan nimen liasta, koska se kerran on tarttunut
mieheen. Mutta parempihan viimeinkin nousta, kuin ijankaikkiseksi uupua
viheliäisyytemme ropakkoon. Sentähden, parannusta, parannusta
harrastelkaamme kaikin voimin!
JUHANI. Parannuksen tiellähän nyt ollaan. Mut tämä onneton naimaretki
antoi sydämelleni iskun, josta se potee hirveästi päiviä ja viikkoja;
antoi haavan.
AAPO. Haavan, haavan, totisesti; mutta aika, tiedän minä, saattaa sen
haavan unohduksen rupeen ja nahkaan.--Mikä meno tuolla tiellä.
TIMO. Toukolan poikia iloinen joukko.
AAPO. Viettävätpä joutomaanantaita vallattomassa hummauksessa,
suuri-kelmit.