Seitsemän veljestä - 05

JUHANI. Menköön tuhannen riihtä kun vaan seisoo tämä matoinen maailma ja
me sen seitsemän syntistä lasta. Herra auta! Uihan koko ruumiini kylmän
hien virrassa.
TIMO. Eipä ilman ettei minunkin housuni vapise.
JUHANI. Verraton hetki!
SIMEONI. Näin meitä Jumala rankaisee syntiemme tähden.
JUHANI. Totta! Miksipä lauloimme tuon ilkeenaikaisen veisun Rajamäen
rykmentistä?
SIMEONI. Te pilkkasitte hävyttömästi Mikkoa ja Kaisaa!
JUHANI. Ettäs sanot! Mutta Jumala siunatkoon heitä! Hän siunatkoon meitä
kaikkia, kaikkia, lukkariakin!
SIMEONI. Se rukous on taivaalle otollinen.
JUHANI. Lähtekäämme tästä hirmuisesta paikasta. Tuoltahan leimuaa tänne
palo kuin kadotuksen pätsi, ja tuolta kalustaa kiven kyljestä nuo
silmätkin niin surkeasti päällemme. Tietäkää, että juuri Aapon kertomus
niistä kissan-silmistä saattoi matkaan tämän ravistuksen selkäluissamme.
Mutta lähtekäämme liesuun, ja älköön kukaan meistä unohtako pussiansa ja
aapistoansa. Pois veljet! Tammistoon marssitaan Kyöstin luokse, Kyöstin
luokse Herran avulla, ja siitä huomenna kotia, jos eletään. Mennään nyt!
LAURI. Mutta kohta on niskassamme roima sade ja kastummepa kuin rotat.
JUHANI. Anna kastua, anna kastua! Saatiinhan vielä armo. Mennään nyt!
He riensivät pois, astellen kiivaasti toinen-toisensa jäljestä,
joutuivat pian santaiselle tielle ja teroittivat suuntansa kohden
Tammiston taloa. Tulen iskussa ja jyrinässä, joka monialle kiiriskeli
taivaan alla, he käyskelivät hetken, kunnes rupesi heitä valelemaan
rankka sade. Silloin tuimensivat he käymisensä juoksuksi ja lähenivät
»Kulomäen kuusta», joka, korkeutensa ja tuuheutensa tähden kuuluisa,
seisoi juuri maantien varrella suojana monelle sateessa kulkevalle.
Tämän juurelle veljekset istuivat kuuron kestäessä ja pauhatessa
valtaisen kuusen; mutta koska ilma yleni, jatkoivat he kulkunsa taas.
Asettuipa luonto, tuuli taukosi, pilvet pakenivat ja kelmeänä kohosi kuu
metsän latvoisa ylös. Ilman kiirettä ja huolta astelivat jo veljeksetkin
läiskyvällä tiellä.
TUOMAS. Olenpa usein aatellut mistä ja mitä on ukkonen, tuo leimaus ja
jyrinä.
AAPO. Siitähän sanoi sokea-eno syntyvän taivaalle tämän kapinan, koska
pilvilohkareitten väliin on sijoittunut kuivaa hietaa, tuulenkierrosten
nostamana ylös ilmaan.
TUOMAS. Kuinkahan ollee.
JUHANI. Mutta lapsenpa mieli yhtäkin kuvailee. Kuinkaspa ennen
tuonpäiväisenä paitaressuna aattelin ukkosesta minä? Jumalahan, näetkös,
silloin ajeli jyritteli pitkin taivaan katuja, ja tulta iski kivinen tie
ja pyörän rautainen kenkä. Hähhäh! Lapsella on lapsen mieli.
TIMO. Entäs minä? Samaan suuntaanhan tuumiskelin minäkin, koska mokomana
pienenä peijakkaan peukalona kapsuttelin kujalla ukon jyskyessä,
tapsuttelin, tapsuttelin paitatilkku päällä. Jumala jyrää peltoansa,
aattelin minä, jyrää ja livauttelee oikein makeita iskuja
sonninsuoroisella piiskallansa, ja iskuistapa noin nyt säkenöitsee
pulskin ruunan pullea reisi, niinkuin muhkean hevon lautasilta näemme
kipinöitä heltivän, koska sitä pyhkeilemme. Niin, olivatpa nämät
mietteitä.
SIMEONI. Aattelinpa lapsena ja aattelen vielä: taivaan leimaus ja jyrinä
on ilmoittava Jumalan vihaa syntisiä kohtaan maan päällä; sillä ihmisten
synnit ovat suuret, lukemattomat kuin santa meressä.
JUHANI. Tosin tehdään täällä syntiä, sitä ei taida kieltää, mutta
kylläpä täällä syntistäkin oikein suolassa ja pippurissa keitetään.
Poikani, muisteleppas kouluretkeämme ja mitä sen kestäessä koimme.
Lukkarihan meitä kynsi ja pöllytti kuin haukka; sen tunnen vielä ja
puren hammasta, mun poikaseni.
Mutta kului öinen tie ja läheni Tammiston talo, johon veljekset astuivat
vakaasti sisään, ja Kyösti rakensi heille oivalliset sijat. Tämä Kyösti,
mies jykevä kuin hirsi, oli talon ainoa poika, mutta ei mielinyt koskaan
astua isännyytensä valtaan, vaan tahtoipa hän aina oleskella oloillansa,
itseksensä. Oli hän myös kerran käyskellyt kuin riiviössä pitkin kyliä,
saarnaten ja huutain; ja tähän tilaan, niinkuin kerrotaan, saattoi hänen
tuumaukset uskon asioissa. Ja koska hän viimein tuosta selkeni, oli hän
taasen muutoin sama kuin ennenkin, mutta ei nauranut hän milloinkaan
enään. Ja se kummallinen kohta myös tapahtui, että hän piti tästälähin
parhaina ystävinänsä Jukolan veljeksiä, joita hän tuskin oli
tuntenutkaan ennen. Tämänpä miehen luoksi nyt astuivat veljekset
ottamaan kortteeriansa yöksi.


NELJÄS LUKU

Seuraavana päivänä lähenivät Jukolaiset kotoansa taas, astellen toinen
toisensa jäljestä. Mutta viheliäinen oli heidän muotonsa: vaatteensa
pahoin revityt, kasvonsa kirjavat mustelmista ja haavoista. Juhanilta,
joka vaelsi edellä, oli vasen silmä isketty melkein umpeen, kovin olivat
turpuneet Aapon huulet, Timon otsasta oli puhjennut ulos ankara sarvi,
ja ontuen käyskeli Simeoni toisten perässä. Pää heiltä kaikilta oli
pahoin pehmitetty; ja mikä oli käärinyt sen ympäri tyhjennetyn
eväspussinsa, mikä temmaisnut mekostansa ryysyjä haavoillensa.
Tällaisessa tilassa palasivat kouluretkeltänsä; ja riensivät heitä
vastaan koiransa Killi ja Kiiski, iloisesti liehakoiten. Mutta veljekset
eivät juuri jaksaneet osoitella hyväilystä takaisin uskollisia
vartijoitansa kohtaan.
Mutta ken oli heidän kanssaan näin pahoin menetellyt? Ken oli voinut
näin masentaa Jukolan vahvat veljekset? Olihan tämä Toukolaisten
kostotyö. He, saatuansa tiedon Jukolaisten viipyvän Tammistossa,
yhtyivät liittoon kahdenkymmenen miehen voimalla ja kätkivät itsensä
tien varrelle pensastoon vartomaan vihamiehiänsä. Siinä he kauan
torkkuivat ja vartoivat, kourissa jykevät aseet. Mutta viimein,
koulumiesten lähetessä, karkasivat liittolaiset heidän päällensä
tulisella vauhdilla, tien molemmilta puolilta he rynkäsivät päin, ja
nousi hirveä seiväsleikki, jossa veljekset piestiin pahoin. Mutta
ilmaiseksi eivät Toukolaisetkaan taistelosta seljinneet, vaan tunsipa
monikin huimauksella veljesten nyrkkien vaikutuksen. Kaksi heistä
kannettiin pyörtyneinä kotiansa: Kuninkalan Eenokki ja Kissalan Aapeli.
Ja paistoi silloin Aapelin pääkallo niskasta aina otsaan asti, paistoi
kuin tinakannun pohja. Julianin koura oli tehnyt tämän töykeän
raivaustyön.
Mutta viimeinpä toki istuivat veljekset kotonsa avarassa tuvassa,
väsyneinä kovin.
JUHANI. Kenen vuoro on lämmittää sauna?
TIMO. Onhan se minun.
JUHANI. Lämmitä se sitten että kiukaat rymisee.
TIMO. Parastani tahdon koettaa.
JUHANI. Tee se aika-mekosta, sillä haavamme tarvitsevat löylyä;
totisesti! Mutta sinä, Eero, käyppäs Routiosta tuoppi viinaa, jonka
hinnaksi määrään korvestamme parhaan hirren. Tuoppi viinaa!
SIMEONI. Siinähän ehkä liiaksikin.
JUHANI. Se tuskin riittää rasvoiksi seitsemälle miehelle. Onhan tässä,
Herran tieten, haavoja kuin tähtiä taivaalla; ja kovin kivistää ja
potkii tämä silmä, mutta kovemmin vielä sappi ja sydän täällä sisussa.
Mutta kaikki hyvin, kaikki hyvin! Jukolan Jussi ei ole kuollut vielä.
Ilta tuli, alakuloinen syyskuun ilta, Eero toi Routiosta viinan ja Timo
saattoi sanoman, että sauna oli valmis; ja muuttui hieman leppeämmäksi
veljesten äkeä mieli. Läksivät he kylpemään ja löylyä heitti Timo,
paukahtelivat kiukaan mustettuneet kivet ja pilvenä kiiriskeli kuuma
höyry ympäri saunaa. Kaikin voimin käytteli nyt kukin mäihäpehmeätä,
ihanata lehtivihkoansa, he kylpivät ja hautelivat haavojaan, ja kauas
kuului saunasta vihtain vinha mätkinä.
JUHANI. Saavatpa nyt haavamme sen turkin-polskan. Saunanlöyly, sehän
sairaan ruumiin ja sielun paras lääke täällä. Mutta kirveleepä silmä
kuin peeveli! No kirvele ja karvele, sitä tuimemmin annan sinulle
kuumuutta niskaan. Kuinka on turpas laita, Aapo?
AAPO. Sulaapa tuo vähitellen.
JUHANI. Hutkiele ja nuiji sitä kuin Ryssä koniansa, niin kyllähän
pehmiää. Mutta uutta löylyä, Timo, koska on virkas tänä iltana meitä
palvella.--Kas niin, poikaseni! Annappas tulla vaan. Onpas siellä
kuumaa, onpas siellä kuumaa! Sillä lailla, sinä vekama-veljeni!
LAURI. Ottaa kynsiin.
JUHANI. Saakootpa kynnet kyytinsä myös.
AAPO. Herkene jo heittämästä, poika; onpa muutoin tiemme täältä ulos
joka miehen.
EERO. Kiittäkäämme häntä vähän vielä, ja olemmepa kartena pian.
JUHANI. Olkoon jo kylliksi, Timo. Äläppäs heitä enään. Älä helvetissä
heitä enään!--Lähdetkö alas, Simeoni?
SIMEONI. Lähdenpä minä poloinen poika. Ja ah, jos tietäisitte miksi!
JUHANI. Sanoppas.
SIMEONI. Muistele, ihminen, kadotuksen pätsiä ja rukoile yöt ja päivät.
JUHANI. Mitä hulluja! Salli ruumiis saada jos se niin tahtoo; sillä jota
kuumempi löyly, sitä parempi sen parantava vaikutus ja voima. Kylläs sen
tiedät.
SIMEONI. Kenen tämä lämmin vesi tässä ämpärissä kiukaan juurella?
JUHANI. Se on minun, sanoi seppä tupaansa. Älä koske siihen.
SIMEONI. Otanpa siitä pienen lirauksen.
JUHANI. Älä, veikkonen veli-kulta, muutoin on paha. Miksi et lämmittänyt
itsellesi?
TUOMAS. Mitä tuossa turhia ärhentelet? Otahan minun sangostani, Simeoni.
TIMO. Taikka minun, tuossa parven rappusen alla.
JUHANI. Ota sitten vaikka minunkin ämpäristäni, mutta jätäppäs ainakin
puolet jäljelle.
LAURI. Eero! Sinä riivattu, katso etten viskaise sinua parvelta alas.
AAPO. Mitä konsteja ja koukkuja on teillä siellä nurkassa, te kaksi?
JUHANI. Mitä närinää siellä? Häh?
LAURI. Toista selkään puhaltelee.
AAPO. Siivosti vaan, Eero!
JUHANI. Heh, vihakiiski.
SIMEONI. Eero, Eero, eikö löylyn mojova kuumuuskaan tuo mieleesi
helvetin tulta. Muistele Hemmolan Juhoa, muistele Hemmolan Juhoa!
JUHANI. Hänpä tautivuoteellansa näki sen tulisen järven, josta hän
kerran vielä pelastettiin, ja siitä syystä, niinkuin hänelle sanottiin,
että hän aina saunanparvella oli muistellut helvettiä.--Mutta päivänkö
valo tuolta kiiltää läpi nurkan?
LAURI. Kirkkaan päivän.
JUHANI. O peto! sauna veisaa viimeistä värssyänsä. Sentähden olkoon
isännyyteni ensimmäinen pyrkimys uusi sauna.
AAPO. Uusihan tässä kyllä tarvitaan.
JUHANI. Uusi, uusi ilman kieltoa. Saunaton talo ei käy laatuun sekä
kylpemisen että emännän ja muonamiesten muijien lasten-saamisen tähden.
Niin, ryöhäävä sauna, haukkuva halli, kiekuva kukko ja naukuva kissa,
nehän oivan talon tunnusmerkkejä ovat. Niin, onpa sillä tekemistä ja
puuhaa, joka meidän talon vastaanottaa.--Tarvittaisiinpa hieman taasen
löylyä, Timo.
TIMO. Saaman pitää.
SIMEONI. Mutta muistelkaamme, että on lauvantai-ilta.
JUHANI. Ja katselkaamme ettei riipu nahkamme pian orressa kuin entisen
piian. Hirvittävä tapaus!
SIMEONI. Tyttöhän ei koskaan ehtinyt saunaan toisten seurassa, vaan
kuhkaili ja kahkaili siellä muiden jo maatessa. Mutta eräänä
lauvantai-iltana viipyi hän tavallista kauemmin. Käytiinpä häntä
etsimään; mutta mitä löyttiin hänestä? Ainoastaan nahka orressa. Ja
oikeinpa mestarin tavalla oli tämä nahka nyljetty, olivatpa siinä
hiukset, silmät, korvat, suu ja vielä kynnetkin jäljellä.
JUHANI. Olkoon se tapaus meille... Kas, kas, kuinka vihaisesti tuo
selkäni ottaa löylyä! Niinkuin et olis saanut maistaa vihtaa sitten
uuttavuotta.
LAURI. Mutta kuka oli hänen nylkenyt?
TIMO. Kuka; kysy sitä. Kukas muu kuin se...
JUHANI. Pää-ukko.
TIMO. Niin. Hän, joka käy ympäri kuin kiljuva peura.--Kauhea tapaus!
JUHANI. Pistäppäs, Timo-poika, tuo paitani tuolta orrelta kouraani.
TIMO. Ja tämäkö?
JUHANI. Noh! Eeron tilkkusta hän tarjoo tässä miehelle. Voi sinua!--Tuo
keskimmäinen tuossa.
TIMO. Ja tämäkö?
JUHANI. Siinähän aikamiehen mekko. Tattis vaan.--Kauhea tapaus, sanon
minäkin, mentyäni vielä äskeiseen. Mutta olkoon se meille muistimeksi,
että »aatosta juhla korkein».--Nyt peskäämme itsemme puhtaiksi kuin
olisimme lähteneet napamuijan nopsista kourista; ja sitten tupaan paita
kainalossa, ja tulehtunut ruumis saakoon niskaansa oikein raikasta
ilmaa.--Mutta luulenpa, tuo silmä-kulta kuultelee hieman.
SIMEONI. Mutta eipä kuultele tuo jalkani, vaan särkee ja mojoo kuin
kiehuvassa mujussa. Mihin joudun sen kanssa, minä kurja?
EERO. Pane koreasti ma'ata tultuamme tupaan ja rukoile jalkain voidetta,
ja sitten kiitä Luojaas, joka sinun tänäpänä varjeli »ettet ole jalkaas
kivehen loukannut», niinkuin luemme ehtoorukouksessa.
SIMEONI. Minä en kuule sinua, minä en kuule.
EERO. Rukoile sitten korvarasvaa myös. Mutta astuppas jo liikkeille,
jäätpä muutoin tänne peijakkaan saaliiksi.
SIMEONI. Korvani ovat sinua kohtaan ummessa, ummessa hengellisellä
tavalla. Ymmärrä, ihminen!
EERO. Tule nyt, onpa muutoin pian nahkasi orressa, ja oikein
ruumiillisella tavalla.
Alastomina ja varikuumina he astuivat saunasta tupaan; ja ruumiinsa
ruskoittivat kuin päivän polttama koivun-kuori. Tultuaan sisään,
istuivat he levähtämään hetkeksi, hellittäen hikeä runsaasti; ja siitä
pueskelivat he vähitellen päällensä. Mutta Juhani rupesi nyt keittämään
rasvoja koko haavoitetulle veljeskunnalle. Hän asetti tulelle vanhan,
malmisen ja varrettoman pannun, kaatoi siihen tuopin viinaa ja viinaan
sekoitti hän kaksi korttelia kruutia, korttelin tulikivi-jauhoja ja
suoloja saman verran. Ja koska tämä oli kiehunut noin tunnin, nosti hän
keitoksen jähtymään, ja rasva, pikimustan vellin kaltaisna, oli valmis.
Haavojansa, varsinkin niitä, jotka löytyi heidän päissään, voitelivat he
tällä voiteella ja pyhkäisivät uutta, keltaruskeata tervaa päälle. Ja
silloinpa kovin likistyivät heidän hampaansa yhteen ja kasvonsa
mustenivat hirveästi; niin karvasteli haavoissa ankara lääke. Mutta
Simeoni rakensi ehtoollisen, kantoi pöytään seitsemän reikäleipää,
kuivan naudan-kontan ja harjallisen pöytyrin naurishautaa. Mutta ruoka
tänä iltana ei kovin heille maistanut, vaan pianpa siirtyivät he
pöydästä, riisuivat päältänsä ja painuivat alas vuoteillensa.
Yö oli pimeä ja kaikkialla vallitsi äänettömyys ja hiljaisuus. Mutta
äkisti valkeni avaruus Jukolan ympärillä; sen sauna oli syttynyt tuleen.
Sillä kuumaksi oli Timo lämmittänyt harmaakivisen uunin, josta seinä
rupesi kytemään ja lomahti viimein liekkiin. Ja niinpä ihanassa rauhassa
paloi rakennus tuhaksi, yhdenkään silmän näkemättä. Ja koska aamu
koitti, löytyi Jukolan saunasta jäljellä ainoastaan muutama kytevä
kekäle ja uunin hohtava raunio. Viimein, puolipäivän aikana heräsivät
myös veljekset, nousivat jotenkin raittiimpina kuin menneenä iltana,
pukivat päällensä ja rupesivat murkinalle, joka nyt tuntui heille
makuisaksi. Kauan he atrioitsivat sanaakaan lausumatta, mutta lopulta
nousi juttu tuosta jyrkeästä tapauksesta tiellä Tammiston ja Toukolan
välillä.
JUHANI. Aika saunan saimme totisesti; mutta ryöväreinä he karkasivat
päällemme seipäillä ja karangoilla. Mutta ah! olisi meillä myös ollut
aseet kourissa ja vaara silmissämme varoilla, niin sahattaisiinpa
tänäpänä Toukolan kylässä arkunlautoja, ja haudankaivajalla olis työtä.
Kissalan Aapelille annoin kuitenkin osansa.
TUOMAS. Valkea, hiukseton linja juoksi hänen otsaltansa niskaan alas
kuin linnunrata syksytaivaalla.
JUHANI. Sinä näit sen?
TUOMAS. Minä näin sen.
JUHANI. Hän on saanut. Mutta muut, muut, Herran Kiesus!
EERO. Heitä kostamme aina ytimiin asti.
JUHANI. Lyökäämme kaikki yksimielisesti päämme yhteen ja nouskoon siitä
tuuma verrattomaan kostoon.
AAPO. Miksi tekisimme ijankaikkiset tuhot? Käykäämme lakiin ja
oikeuteen, vaan ei omankäden työhön.
JUHANI. Ensimmäisen Toukolaisen, jonka saan kynsiini, syön kitaani
elävältä nahkoineen ja karvoineen; siinä on laki ja oikeus.
SIMEONI. Kurja veljeni! aiotko sinä koskaan joutua taivaan perilliseksi?
JUHANI. Mitä huolin taivaasta, ellen saa nähdä Tuhkalan Matin verta ja
rapaa!
SIMEONI. Voi hirmu itseäs, voi hirmu! Täytyy itkeä.
JUHANI. Itke sinä kissan kuolemasta, vaan älä minun tähteni. Hmmh!
Minäpä teen makkaroita.
TUOMAS. Tämän raatelemisen kostan minä kerran, sen lupaan ja vannon.
Susihan miestä näin menettää.
JUHANI. Villisusi. Minä vannon saman valan.
AAPO. Se kosto lankee takaisin omalle niskallemme; mutta lain tuomio
rankaisee heidät ja palkitsee meidät.
JUHANI. Mutta lain kautta ei tule kärsimään heidän selkänsä näistä
haavoista, joita kannamme.
AAPO. Sitä hullummin heidän kukkaronsa ja kunniansa.
SIMEONI. Pois mielestämme verinen kosto, ja turvatkaamme lakiin. Niin
tahdon, vaikka mieleni kovin kamookin keräjätalon menoa ja hälinää.
JUHANI. Jos siihen tulee, niin eipä juuri kömmähdy tämä poika siinäkään
paikassa. Tosin pamppailee sydän hieman, koska ensi kerran seisomme
korkean-oikeuden pöydän edessä, mutta pianpa itsensä röyhistää
aika-mies. Muistanpa vielä, oltuani vierasmiehenä Koivulan
Kaisa-rukalle, joka etsi elatusta lapsellensa, muistanpa koska komsarjus
huusi: »Juhani Juhanin-poika Jukola, Toukolan kylästä!»
TIMO. »Ja nuorempi veljensä Timoteeus!» Minähän olin siellä myös; ja
saipa Kaisa lapsellensa isän että paukahti. Minähän olin vierasmiehenä
myös, Juhani.
JUHANI. Olit, olit. Mutta sielläpä vasta väkeä porstua, porras ja piha
täys. Porstuassapa istuin minä ja juttelin Tammiston Kyöstin kanssa,
mitä ja kuinka pojan piti la'in edessä lausuman. Hartaasti juuri
haastelinkin hänelle, nyppien takkinsa nappia noin, tuolla tavalla,
koska komsarjus eli sudenkutsija huusi korkealla äänellä, että kyllä
monen silmät ja korvat pöllähtivät pystyyn: »Juhani Juhanin poika
Jukola, Toukolan kylästä!»
TIMO. »Ja nuorempi veljensä Timoteeus!» Ja saipa, koira vieköön! Kaisa
lapsellensa isän.
JUHANI. Sai kyllä.
TIMO. Vaikka ei meitä valallekaan laskettu.
JUHANI. Ei laskettu; tosi; mutta vakava ja vilpitön puheemme vaikutti
paljon.
TIMO. Ja nimemme on kulkenut protokollissa ja suplikaaneissa aina
keisariin asti, heh!
JUHANI. Hyvin tietty.--Niin huusi komsarjus, ja silloinpa vähän
hetkautti pojan sydänketoissa, mutta pianpa hän perehtyi ja lasketteli
suustansa totuuden järkähtämätöntä kieltä kuin apostoli itse, huolimatta
koko keräjäkunnan naurusta ja tirskunnasta.
TIMO. Niinhän keräjissä leivotetaan; ja kaikki käy hyvin. Mutta
vedetäänpä siellä kuitenkin yhtäkin vetonuoraa ja yksikin vikkelä
kampurajalka heitetään.
JUHANI. Tosi; mutta oikeus ja totuus kieppaisee itsellensä lopulta
väkistenkin voiton monen konstin päästä.
TIMO. Monen konstin ja koukun päästä; niin kyllä, ellei itse ilminen
peijakas ole asiamiehenä, joka tekee yön päiväksi ja päivän yöksi ja
piimäksi mustan tervan.--Mutta yksi asia on yhtä hyvä kuin kaksikin.
Miksi ei Jumala asettanut oikeuden ratkaisemista lujemmalle, ja perin
pohjin lujalle perustalle täällä? Miksi vierasmiehet, vaikeat tutkinnot
ja lainoppineitten koukut? Tämähän mielestäni olis suorin tie oikeuteen
ja totuuteen, koska asia näkyy hämäräksi, eikä saata sitä pohtia. Koko
keräjäkunta, ja itse tuomari etunenässä, astuu ulos pihalle, jossa
komsarjus eli jahtivouti soittaa ankaran suurta koivutorvea, jota
kutsuttaisiin keräjätorveksi; sitä hän soittaisi toitottaen muutaman
kerran ja pitäen sen kitaa kohden Herran korkeutta. Mutta silloin
aukenis taivas ja oikeuden enkeli ilmestyisi kaikelle kansalle, kysyen
korkealla äänellä: »mitä komsarjus tahtoo», mutta häneltä kysyisi
komsarjus takaisin korkealla, huutavalla äänellä: »onko kannustettu
miesi viaton vai syyllinen?» Nytpä kirkastettu enkeli antaisi
vastauksen, jonka oikeutta ei kenenkään tarvitsis epäillä ja jonka
mukaan tulisi miestä joko päästää Herran huomaan tai sukia oikein aika
lailla. Niinpä, luulen minä, kävisi hyvin kuntoon kaikki.
JUHANI. Miksi niinkään paljon komentoa ja hunööriä? Katsokaapas kuinka
minä olen tuumiskellut asiaa. Olisinpa Luojana asettanut näin: Syytetty
mies vahvistakoon sanansa valalla, pyhällä valalla, ja jos hän oikein
vannoo, niin lähteköön vapaana miehenä marssimaan kotiansa taas, mutta
jos häntä miellyttäisi pistää suustansa valheen, niin auetkoon allansa
matoinen maa ja nielköön hänen helvettiin alas. Siinähän totuuden suorin
tie.
AAPO. Se keino voisi käydä päisin, mutta ehkäpä kuitenkin parhain kaikki
niinkuin sen kerran asetti itse viisauden Isä.
JUHANI. Parhain. Tässä istumme revittyinä, rupisina, silmäpuolina kuin
kollikissat maaliskuussa. Onko tämä herttaista? Peeveli! tämä maailma on
suurin hulluus mikä löytyy auringon alla.
SIMEONI. Niin on hän asettanut, Herra, sillä hän tahtoo koetella
ihmislapsen voimaa uskossa.
JUHANI. Voimaa uskossa. Hän koettelee ja kokee, mutta hänen koetustensa
kautta menee sieluja siihen ijankaikkiseen saunaan niinkuin sääksiä
vaan; sinne, johon en soisi kannettakaan minä, vaikka syntinen ihminen.
TUOMAS. Kova leikki on tämä elämä ja maailma. Vähänpä on kunkin toivoa
niin pienestä osasta kuin Josua ja Kaaleppi kuuden sadan tuhannen miehen
seassa.
JUHANI. Oikein! Mitä on siis tämä elämä? Helvetin porstua.
SIMEONI. Juhani, Juhani, malta mieles ja kieles!
JUHANI. Helvetti valmis, sanon minä, jos oikein pahan pääni päälleni
otan. Minäpä täällä olen kärsivä sielu ja Toukolan pojat perkeleitä,
haarut kourissa. Häijyjä henkiä ovat ihmiset meitä kohtaan.
AAPO. Astukaammepas hieman omaan poveemme. Ihmisten vihan olemme kenties
suureksi osaksi itse virittäneet ja voimassa pitäneet. Muistakaamme
kuinka olemme heidän naurismaissaan ja hernehuhdissaan peuhailleet,
sotkeneet onkiretkillämme heidän jokirantojensa heinän, ampuneet usein
heidän piirittämänsä karhut ja monta muuta sellaista temppua tehneet,
huolimatta lain uhkauksista ja omantunnon äänestä.
SIMEONI. Olemmehan vihoittaneet taivaan ja maan. Useinpa ma'ata
pannessani ja muistellessani nuoruutemme ilkivaltaisia töitä, pistelee
aivan kipeästi kurjaa rintaani tuo omantunnon tulinen miekka, ja
tuntuupa kuin kuulisin eriskummallisen kohinan kuin kaukaisen,
huokailevan sateen, ja kuin synkeä ääni vielä kuiskaisi minua korvaan:
»Jumalan ja ihmisten huokaus Jukolan seitsemän pojan tähden». Tuho uhkaa
meitä, veljet, eikä kiillä meille onnen tähti ennen kuin on meidän ja
ihmisten väli paremmalla kannalla. Miksi emme siis kävisi pyytämään
anteeksi, luvaten tästälähin toisin eleskellä?
EERO. Minä itkisin, jos taitaisin. Simeoni, Simeoni! »ei paljon puutu
ettet» ... jaa, ei paljon puutu. »Mutta mene tällä haavalla matkaas».
SIMEONI. Niin, niin, kyllähän viimeisenä päivänä nähdään.
TIMO. Kääntyisikö minun pääni anteekspyyntöön? En usko sitä.
TUOMAS. Ei niinkauan kuin korppi on musta.
EERO. »Tuomiolle tullessamme» siis tapahtuu se toimi. Silloinhan on
korppi valkea kuin lumi, niinkuin lauletaan iloisen pojan ja kultamuorin
veisussa. Kernaasti minun puolestani olkoot viimeiset tuutissa, ennen
kuin tässä rukoukseen rupeemme.
JUHANI. Usko minua, Simeoni, täällä ei käy kuntoon lakkaamatta katsella
kuinka on sielumme laita, alati muistella tuota tulista uumentoa,
perkelettä ja pieniä perkeleitä. Sellaiset aatokset joko myllertävät
sekaisin miehen pään tai kietovat nuoran hänen kaulaansa.--Noita entisiä
hurjapäisyyksiämme on enemmin pidettävä nuoruuden hulluutena kuin
synteinä ankarimmassa tarkoituksessa. Ja toiseksi, olenpa tullut siihen
uskoon ja vakuutukseen, että täytyy täällä välimmiten ummistaa silmänsä,
eikä olla näkevänänsä mitä näkee ja tietävänänsä mitä tietää. Niinpä
täytyy täällä miehen, jos hän tahtoo päästä eheällä turkilla elämän
huhmaresta ulos.--Olkaa pöllistelemättä; tässä ei tarvita yhtään
pöllistystä.--Tarkoitanpa noita pienempiä syntejä Jumalaa kohtaan, vaan
ei naapuriani. Naapuri ja lähimmäinen on keikkanokka, näpäkärsä ja
tarvitsee oman parhaansa yhtä hyvin kuin minäkin; mutta Jumala on
pitkämielinen ja laupias mies, ja antaa viimein aina anteeksi, jos
vilpittömästä sydämmestä rukoilemme. Jaa, jaa, minä tarkoitan: ei käy
kuntoon aina ja joka paikassa hiuskarvan tarkkuudella vertoa omia
töitämme ja pieniä tuommoisia kanaljavikkelyyksiämme Jumalan sanan ja
käskyjen rinnalla, vaan parasta pysyä siinä keskivälissä. Törkeitä
syntejä tulee meidän karttaa, kaikella muotoa, sanon minä, ja rukoilla
silmäin voidetta, mutta niitä pienempiä, nimittäin pienempiä Jumalata
kohtaan, ei aina laskea omantunnon ongennokkaan, vaan seistä siinä
keskivälissä, keskivälissä.
SIMEONI. Suuri Jumala! noinhan saatana ihmistä korvaan kuiskuttelee.
TIMO. Juuri niinkuin Ollin muori viinahimossa pistää tuiskujuttuja
Mäkelän emännälle.
AAPO. Juhani lausui muutaman sanan, joita ihmeellä ja närkästyksellä
kuultelin. Veli, niinkö opettaa meitä Jumalan käskyt? Niinkö opetti
meitä äitimme? Ei suinkaan! Yksi seisoo Jumalan edessä tuhantena ja
tuhannen yhtenä. Mitä siis leksottelet pienemmistä synneistä, mitä
keskivälistä, puolustaen kahden herran palvelusta? Sanoppas, Juhani:
mikä on synti?
JUHANI. Mikä on totuus? sinä Jukolan Salomoni, herra Jupisteri ja
Ukko-Paavo Savosta? »Mikä on synti?» Aih! »Mikä on synti?» Kas kuinka
viisaasti kysytty, merkillisen viisaasti. »Onpas siinä päätä, siinä
meidän pojassa», onpa tottakin. Niin, kuka enää puhuukaan? »Mikä on
synti?» Ahhah! Mikä on totuus? kysyn minä.
TUOMAS. Mitä venailet ja koukistelet, poika? Tiedä että oppi, jonka
ilmoitit, on pahanhengen oppia.
JUHANI. Tahdonpa teille kertoa elävän esimerkin, joka puolustaa uskoani
lujasti. Muistelkaapas entistä Kirkon-kylän nahkuria. Mies tuli kummiin
aatoksiin sielustansa, synnistä ja maailman mammonasta ja rupesi paljon
muuttelemaan entistä elämäänsä. Niinpä lakkasi hän äkisti ottamasta
vastaan ja antamasta nahkoja sunnuntai- ja juhla-päivinä, huolimatta
siitä kuinka tärkeäksi talonpoika katsoi yhden tien ja kaksi asiaa.
Turhaanpa varoittelivat häntä ystävänsä, koska huomasivat työn häneltä
vähenevän päivä päivältä, mutta hänen virkaveljellensä naapuritalossa
ehtimiseen enenevän. Ainapa vaan vastasi hullu mies: »minun kätteni työn
Jumala kylläkin siunaa, vaikka oliskin sitä vähemmin, mutta hänen, joka
luulee nyt tempaavansa leivänpalan suustani, hänen pitää viimein
niittämän kirousta otsansa hiestä, koska ei hän Herran sapattia
kunnioita». Niin hän lausuili, kävellen töllötellen pyhäpäivinä
virsikirja kourassa, silmät ympyrjäisinä päässä ja tukka pystyssä kuin
Pommin Pietarin tukka. Mutta mitenkäs tuossa kävi miehen lopulta? Sen
tiedämme. Tulipas piankin hänen käteensä raskain puu, kerjuusauva tuli
hänen käteensä, ja hänen tieksensä kruunun pitkä sarka. Nytpä hän
käyskelee kylästä kylään, kallistellen lasia, koska vaan taitaa.
Kerranpa kohtasin hänen tuolla Kanamäen harjulla tien vieressä; siinä
hän istui kelkkansa kaustalla, ja kovin oli päissään kurja mies. Kuinkas
on laitanne, karvari? kysyin minä; »on niinkuin on», vastasi hän, kerran
katsoa mulauttaen kankeasti päälleni. Mutta kysyinpä häneltä vielä:
kuinkas nyt mestari oikein jaksaa?--»Jaksan niinkuin jaksan», lausui hän
taasen ja läksi tiehensä, lykäten kelkkaa edellään ja loilottaen
jonkunmoista hullua veisua. Siinä oli hänen loppunsa. Mutta toinen
karvari? Hänpä oikein vasta rikastui ja rikkaana ja onnellisena miehenä
kuolikin.
AAPO. Ahdaspäinen usko ja hengellinen ylpeys hävitti nahkurin, ja niinpä
käy kaikille hänen kaimoillensa. Kuinka hyväänsä, mutta sun oppis on
väärää oppia ja uskoa.
SIMEONI. Väärät profeetat ja viimeiset maailman ajat.
TIMO. Hän tahtoisi kiusata meitä Turkkilaisten uskoon. Mutta etpä
järkähdytä minua; sillä minä olen vissi ja luja, vissi ja luja kuin
kirveen silmä.
JUHANI. Annappas, Tuomas, tuo leivänpuolikas tuolta pöydän
päästä.--»Väärät profeetat». En kiusaa ketään syntiin ja vääryyteen, ja
itse en varastaisi naskaliakaan suutarilta enkä neulan silmää
kraatalilta. Mutta sydämeni kipenöitsee, koska tarkoitukseni aina
kierretään pahimmaksi, tehdään pikimustaksi, vaikka mustanruskea karva
olisi jo kylliksi.
AAPO. Haastelitpa niin selvästi, harkitsit asian niin pykälästä pykälään
ja haarasta haaraan, ettei tainnut sitä väärin ymmärtää.
TIMO. Pääni panen pantiksi, että hän tahtoi saattaa meitä Turkkilaisten
uskoon.
SIMEONI. Jumala armahtakoon häntä!
JUHANI. Kitanne kiinni, ja paikalla! Jumalaa minun tähteni rukoilla,
nuhdella minua kuin laimeasilmäinen pappi, se ei käy kuntoon. Sillä
minulla on juuri tarpeeksi järkeä, vaikken olekkaan vallan paljasta
viisautta kuin esimerkiksi tuo meidän Aapomme.