Seitsemän veljestä - 06

AAPO. Jumala paratkoon! enhän ole tarpeeksikaan viisas.
JUHANI. Paljasta viisautta, paljasta viisautta! Ja pidä leipäläpes
kiinni, saatpa muutoin tästä konttaluusta vasten kuonoas ja vähän
paremmin kuin eilen. Sen sanon ja taukoon syömästä, koska säkkini on
täys.
TIMO. Takaanpa, että olemme jo kuin kiiliäinen joka mies.
EERO. Mutta miksi en näe saunaa?
JUHANI. Mitä tuommoinen lyhyt aidantakuinen?--Mutta--onhan sauna mennyt
helvettiin!
EERO. Ei, vaan taivaan korkeuteen tulisissa vaunuissa.
JUHANI. Olisiko se palanut?
EERO. Mistä minä tiedän, ja mitä on minun sen kanssa tekemistä? Se on
Jukolan isännän sauna, vaan ei minun.
JUHANI. Ottipa Eeronkin ruumis löylyä eilen illalla, ellen väärin
muista. Niin, niin, kaikki aina vaan isännän hartioille, sen mä luulen.
Mutta käykäämme katsomaan. Missä on lakkini? Käykäämme katsomaan,
veljet. Minä tiedän että saunamme on tuhkana.
Läksivät katsomaan kuinka oli saunan laita. Siitä näkyi enään jäljellä
ainoastaan musta kiuvas ja savuava aherrus. Ja hävityksen kuvausta
katselivat veljekset hetken kiusallisella mielellä, ja palasivat viimein
pirttiinsä takaisin. Viimeisenä asteli Juhani, kourassa kaksi
rauta-sarantoa, jotka hän vihaisesti viskasi pöydälle.
JUHANI. Niin, Jukolan talo on nyt saunaton.
EERO. »Ja saunaton talo ei käy laatuun», sanoi Juhani.
JUHANI. Kuumaksi lämmitti Timo sen rakkaan uunin ja tuhaksi meni armaat,
nokiset orret ja seinät, joiden suojassa kaikki olimme astuneet maailman
valkeuteen. Timo kuumensi uunin ankarasti, sanon minä.
TIMO. Käskysi mukaan, käskysi mukaan; kyllä sen tiedät.
JUHANI. Minä annan peeveliä käskyillesi, vaan että olemme saunattomia
miehiä, ja tämä on kiusattava asia; huoneenrakennus ei lisää leipää.
AAPO. Kiusattava asia; mutta sauna oli kuitenkin vanha, nurkat reikiä
täynnä; ja itsehän päätit eilen piankin rakentaa uuden.
JUHANI. Tosin oli se vanha ja sen hirret haudotut aina ytimeen asti,
mutta olishan tuo vielä ritkunut tuossa vuoden tai kaksi. Talolla ei ole
vielä voimia menettää saunojen rakennukseen; pellot, pellot ovat tässä
ensiksi kynsiin otettavat.
TUOMAS. Jääpä sinulta pellot niinkuin mennä kesänä huikea Aroniittu,
jonka muhkean heinän annoimme lakastua ilman yhtään ainoata viikatteen
sivallusta. Mutta oma tahtos. Ainapa, koska muistuttelin sinua sen
niittämisestä, vastasit tuohon: »emmehän lähde juuri vielä; heinä kasvaa
vielä että rotisee».
JUHANI. Se on mennyt asia eikä parane siitä että sitä leksottelet.
Aroniittu kasvaa sitä uhkeammin tulevana kesänä.--Mutta kuka on mies,
joka astelee kohden taloamme tuolla pellolla?
TUOMAS. Lautamies Mäkelä. Mitä tahtoo mies?
JUHANI. Nyt peijakas on irti. Kruunun nimessä hän tulee, ja tuon kirotun
tappeluksen tähden Toukolaisten kanssa.
AAPO. Jälkimmäisessä ottelossa on laki puolellamme, mutta edellisessä
katsokaamme eteemme. Sallikaat minun tehdä hänelle asiasta selko.
JUHANI. Mutta minä, veljeksistä vanhin, tahdon myöskin sanavaltaa, koska
yhteinen etu on puheena.
AAPO. Mutta katso, ettet haastele itsiämme säkkiin, jos täytyisi meidän
niinkuin vähän mutkistella.
JUHANI. Kyllä minä tiedän.
Sisään astui Mäkelä, oiva ja suopeamielinen lautamies. Kuitenkin tuli
hän ajaen toista asiaa, kuin sitä, jota veljekset arvelivat.
MÄKELÄ. Päivää!
VELJEKSET. Päivää!
MÄKELÄ. Mitä hirveyksiä näen minä? Pojat, kuinka on laitanne?
Revittyinä, sinimarjoissa, ruvessa ja ryysyt päässä! Voi teitä
viheliäisiä!
JUHANI. »Kyllä koira haavansa nuolee», mutta katsokoot sudet itsensä.
Tästäkö syystä seisotte huoneessamme nyt?
MÄKELÄ. Mitäpä tiesin minä tästä? Mutta veljeksetkö raatelevat toinen
toistansa tällä tavalla! Hävetkäät!
JUHANI. Te erehdytte, Mäkelä. Veljekset ovat kohdelleet toinen toistansa
kuin enkelit; tämä on naapurien työ.
MÄKELÄ. Kuka on sitten tämän tehnyt?
JUHANI. Hyvät naapurit. Mutta saanko kysyä mistä syystä olette käynyt
meitä tervehtimään?
MÄKELÄ. Tuikeasta syystä. Pojat, pojat! onpa nyt edessänne tuhon päivä.
JUHANI. Millinen on tämä päivä?
MÄKELÄ. Häpeän päivä.
JUHANI. Koska se nousee?
MÄKELÄ. Provastilta olen saanut tuiman käskyn, saattaakseni teitä
tulevana sunnuntaina kirkolle.
JUHANI. Mitä tahtoo hän meistä kirkolla?
MÄKELÄ. Istuttaa teitä jalkapuuhun; suoraan sanottu.
JUHANI. Mistä syystä?
MÄKELÄ. Hänellä on monta syytä.--Te hurjat ja hullut! särjitte lukkarin
akkunan ja karkasitte häneltä kuin sudet!
JUHANI. Meitä lukkari raateli kuin villisusi.
MÄKELÄ. Mutta mitä on provasti teille tehnyt?
JUHANI. Ei kirpun kipeätä.
MÄKELÄ. Ja kuitenkin olette häntä pilkanneet ja häväisneet tuon
avosuisen, hävyttömän Kuppa-Kaisan kautta. Lähetitte Rajamäen kauheata
rykmenttiä myöten sikamaisimpia, oikein konnan lauseita terveisinä
ylhäiselle miehelle ja seurakuntamme paimenelle, sepä verrattoman julkea
rohkeus!
JUHANI. »Kyllä se on totta, mutta se todistettakoon», sanoi Kakkisten
Jaakko, mutta niin en sano minä.
MÄKELÄ. Mutta nyt, tietäkäät, että teitä provastimme ankarin kosto
kohtaa. Nyt on hän teille armoton mies.
AAPO. Istukaat, Mäkelä, niin keskustelemme asiaa vähän laveammalta ja
syvemmältä.--Katsokaapas tätä paikkaa: taitaisko provasti kruuvata meitä
jalkapuuhun Rajamäen Kaisan valheista? Ei suinkaan! Näytettäköön asia
laillisesti toteen mitä olemme lausuneet ja millä tavalla hänen
kunniaansa leikanneet.
JUHANI. »Ensin asia tutkitaan, ennen kuin miestä hutkitaan», se on
tietty se.
MÄKELÄ. Mutta toinen kysymys, tuo lukemisen seikka, sepä kuitenkin antaa
hänelle joltisen vallan kirkkolain kautta, jota hän nyt varmaan on
vihoissansa käyttävä teitä kohtaan.
JUHANI. Lukupuuhassa on puolellamme Jumalan asetus ja laki, joka lyö
sitä yritystä vastaan. Katsokaas, hän on jo äitimme kohdussa antanut
meille niin kovat päät, että lukemaan oppiminen on meiltä mahdoton
asia. Mitäs tehdään, Mäkelä? Kovin epätasaisesti lankeevat täällä
hengenlahjat päämme päälle.
MÄKELÄ. Päänne kovuus on teiltä tyhjä luuloitus. Ahkeruus ja
jokapäiväinen harjoitus voittaa viimein kaikki.--Isänne oli parhaita
lukijoita.
AAPO. Mutta äitimme ei tuntenut yhtään ainoata kirjaintakaan, ja
kuitenkin oli hän totinen kristitty.
JUHANI. Ja kasvatti ja kuritti poikiansa Jumalan pelossa. Jumala
siunatkoon muijaa!
MÄKELÄ. Eikö koettanut hän teitä kohtaan apua muiden taidosta.
JUHANI. Koetti kyllä parastansa; hän koettikin Männistön-muorin kautta.
Mutta äkeä ämmä rupesi kohta löylyttelemään selkäämme, ja tupansa
muuttui silmissämme hirveämmäksi peikkoin luolaa; emmekä lopulta
astuneetkaan mökkiin sisään, vaikka he meitä pieksivät kuin tulta
pohtaen.
MÄKELÄ. Olittepa silloin ymmärtämättöminä, mutta nyt seisotte miehinä
kannallanne; ja järkevä, terve mies voi mitä hän tahtoo; sentähden
osoittakaat sekä provastille että koko maailmalle mitä miehuus
voi.--Sinua, Aapo, jolla on niin järkevä mieli ja jolta ei puutu yhtä ja
toista tietoakaan, vaan jonka tarkka muisto säilyttää kaiken nähdyn ja
kuullun, sinua minun täytyy ihmetellä ettet jo ole tehnyt toisin.
AAPO. Vähänpä tiedän minä; noh tiedän toki yhtä ja toista. Vainaa
sokea-enommehan kertoili meille monta asiaa, kertoili raamatusta,
merimatkoiltansa ja maailman rakennosta, ja silloinpa aina häntä
kuultelimme hartaalla mielellä.
JUHANI. Kuultelimme korvat pystyssä kuin jänikset, koska ukko meille
jutteli Mooseksesta, Israelin lapsista, tapauksista kuningasten kirjassa
ja ilmestysraamatun ihmeistä. »Ja heidän siipeinsä havina oli kuin
ratasten kituna, koska he sotaan juoksevat». Herrajesta! me tunnemme
paljon ihmeitä ja asioita, emmekä olekkaan juuri niin villittyjä
pakanoita kuin luullaan.
MÄKELÄ. Mutta aapiskirjasta täytyy teidän alkaa, päästäksenne
kristillisen seurakunnan oikeiksi jäseniksi.
AAPO. Mäkelä, tuolla laudalla näette seitsemän aapiaista, jotka ovat
ostetut Linnasta, ja tämä ilmestys todistakoon meidän pyrkivän oppia
kohden. Provastimme osoittakoon meitä kohtaan hieman vielä kärsimystä,
ja minä luulen, että asiastamme sikiää, syntyy ja kasvaa jotain.
JUHANI. Hän osoittakoon kärsimystä, ja tahdonpa maksaa hänelle
kymmenykset kahdenkertaisesta ja nuoren linnun lihaa ei pidä hänen
kupistansa puuttuman lailliseen aikaan.
MÄKELÄ. Eipä auta tässä, luulen minä, rukoukset ja koreat lupaukset,
koska muistelen hänen kiivasta ja oikeata vihaansa teitä kohtaan.
JUHANI. Mitä tahtoo hän sitten meistä ja mitä tahdotte te? Hyvä!
Tulkaapas seitsemänkymmenen miehen kanssa, ja verta pitää sittenkin
ruiskuaman.
MÄKELÄ. Mutta sanokaat kuinka aiotte käydä käsiin, oppiaksenne aapiaista
ja vähääkatkismusta, joka on provastimme tärkein määräys.
JUHANI. Kokea tässä kotona Männistönmuorin tai hänen tyttärensä Venlan
opetusta. Hyvälukijoita naisia molemmat.
MÄKELÄ. Tahdonpa ilmoittaa aikeenne provastille. Mutta oman rauhanne
tähden käykäät pyytämään häneltä anteeksi hävytöntä elkeänne.
JUHANI. Sitä pykälää tahdomme harkita.
MÄKELÄ. Tehkäät niinkuin sanon; ja tietäkäät, ellei hän teissä huomaa
vilpitöntä, ahkerata harrastusta, niin jalkapuussa, jalkapuussa istutte
koreasti joku sunnuntaipäivä kirkon kivijalan juurella. Sen sanon; ja
jääkäät hyvästi!
JUHANI. Hyvästi, hyvästi!
TUOMAS. Täyttä päätäkö sinä haastelit hänelle Männistön-muorista ja
hänen tyttärestään? Täyttä päätäkö sinä puoleksi melkein lupasit käydä
konttimaan provastin edessä?
JUHANI. Ei ollut siinä merkiksikään täyttä päätä, ja todentekoa ei
merkiksikään. Ajan voittamisen tähden poika lörpötteli näin.
Männistönmuori tai Venla johdattamaan tässä kirja-tikkuamme! Sitähän jo
naurelisivat kaikki Toukolan siatkin. Te kuulitte, meitä uhattiin
varmaan jalkapuulla, häpeän hirsipuulla. Tuhannen tulimmaista! eikö ole
miehellä valta elää rauhassa ja tahtonsa mukaan omalla kannallansa,
koska ei hän seiso kenenkään tiellä, ei loukkaa kenenkään oikeutta? Kuka
voi sen kieltää? Mutta sanonpa kerran vielä: papit ja virkamiehet
kirjoinensa ja protokollinensa ovat ihmisten häijyt henget.--Oh sinä
musta sika! Voi päivää kirottua täällä! Niinpä nyt ylisniskoin meitä
kohtaa kovan onnen nuijaukset ja ihmisten kiusanteot, että olen valmis
juoksemaan pääni seinään. Oh sinä musta sonni! Venla meille antoi
rukkaset; tehneet ovat he meistä myrkyllisen pilkkaveisun; lukkari meitä
rääkkäsi kuin pahalainen itse; Toukolan pojat meitä hakkasivat kuin
nummea vaan, selkäämme saimme kuin jouluporsaat ja oikeinhan
joulupukkeina käyskelemme tässä ykssilmäisinä tonttuina, ryysyt päässä.
Mitä vielä? Onhan kotomme nyt ilman köyhän ainoata kestiä, ilman kiukaan
kohisevaa löylyä. Tuollahan kytee ja savuaa entisen armaan saunamme
aherrus. Ja sittenhän on jäljellä vielä perkeleistä pahin. Hmh!
Kymmenellä lävellä irvistelee meitä vastaan kirkonporstuasta jalkatukki.
Kirkas tuli! Ellei tämänkaltainen kiusantemppujen rykelmä vie
partaveistä miehen kurkkuun, mikä sitten? Oh sinä sarvipää sonni!
EERO. Nyt muistat hieman väärin; jalkapuussa ei olekkaan kymmentä läpeä.
JUHANI. Kuinka monta sitten?
EERO. Kuinka monta tähteä otavassa, kuinka monta poikaa Jukolassa?
JUHANI. Seitsemän poikaa meitä on. Siis seitsemän läpeä ja seitsemän
poikaa. No sitä hullumpi. Seitsemän läpeä! Aina sitä hullumpi vaan. Kas
kuinka ihmiset ja kova sallimus ovat yhdessä juonessa meitä vastaan.
Seitsemän läpeä kuin myllynkiven silmää! Mikä pilkka kovalta onnelta!
Mutta ampukoot he päällemme kaikki kiukkunsa nuolet, mehän puremme
läpikiusatut sydämemme kovaksi kuin kipenöitsevä teräs. Puhaltakoot
meitä kohtaan joka haaralta myrkkyä kuin kärmeet, ja taivas satakoon
päällemme paljasta sappea, me kuitenkin, silmät ummessa, kiristäen
hammasta ja myristen kuin villit härjät, rynkäämme päisin. Ja jos
viimein kiskottaisiin meitä jalka-pihtiin kruunun voimalla, niin
ihanalla ilollapa istuisin kontti-puussa minä.
AAPO. Miksi ilolla?
JUHANI. Ethän sinä käsitä, mun veljeni, vihan tuomiovoimaa. Koston tuuma
saattaisi pojan unohtamaan kaiken häpeän; ja häpeähän on heidän
tarkoituksensa. Aatos, veristää tuota herra provastiamme, sehän
maistuisi vihaiselle mielelleni kuin hunajakaste. Enkä tuossa veistä, en
pyssyä käyttelis, kuin entinen Karjan mies, en, vaan kynsillä ja
hampailla iskisin hänen kurkkuunsa kuin susi-ilves. Kappaleiksi,
tuhanneksi kappaleeksi repisin miehen, ja niinpä saisin oikein
maiskutella kostoni herkkua. Tekisinpä niin, vaikka olisin kymmenen
hengen omistaja ja jokaista henkeä kymmenen vuotta rääkättäisiin
piikki-tynnörissä. Eihän tuo mitään olis koston hekuman suhteen.
AAPO. Sinä myllerrät ylös kaiken olentosi perin pohjin. Valeleppas,
kurja veli, sydämesi tulikuohuvata kattilaa viileällä vedellä
kärsivällisyyden lirisevästä ojasta, joka halki niitun vaeltaa
eteenpäin, koukistellen hiljaa.
SIMEONI. Onhan muotos pikimusta, ja veripunaisina, pistävinä pyörähtelee
silmäs. Armahda itseäs.
TUOMAS. Tosin kostaisimme, jos pantaisiin meidät istumaan häpeän
istuimelle, mutta olkoon sydämemme rauhassa kunnes tämä on tapahtuva.
Eihän ole vielä kaikki toivo mennyt.
JUHANI. Yhdestä maailman kulmasta kuumoittaa meille vieläkin rauhan
päivä. Ilvesjärvi tuolla Impivaaran kupeilla on se satama, jonne
purjehdimme myrskyistä pois. Nyt olen päättänyt.
LAURI. Sen tein minä jo menneenä vuonna.
EERO. Minä seuraan teitä vaikka Impivaaran syvimpään luolaan, jossa,
niinkuin sanotaan, vanha vuoren-ukko keittelee pikiä, päässä kypärä
sadasta lammasnahasta.
TUOMAS. Sinne tästä siirrymme kaikki.
JUHANI. Sinne siirrymme ja rakennamme uuden maailman.
AAPO. Eikö käsittäisi meitä sielläkin esivallan koura?
JUHANI. Metsä penikoitansa suojelee. Siellä vasta kannallamme seistään;
syvälle kuin tirisilmäiset myyrät siellä itsemme kaivamme aina maan
ytimeen asti. Ja miellyttäiskö heitä sielläkin ahdistella poikia, niin
pitää heidän havaitseman miltä tuntuu häiritä seitsemää karhua
konnossansa.--Nyt nahkapeitturille kaupat kirjallisesti vahvistamaan.
Kymmeneksi vuodeksi menköön talomme toisen kouriin.
SIMEONI. Halaanpa minäkin rauhan kammioon. Veljet, uusi koto ja uusi
sydän luokaamme itsellemme metsien kohdussa.
JUHANI. Kaikki yksimielisesti!
AAPO. Kuinka päätät, Timo?
TIMO. »Siinä minä, missä muutkin», sanoo sananlasku.
AAPO. Te muutatte, ja minäkö jäisin tähän yksinäiseksi hongaksi Jukolan
pihalle? Ah! kovin lujasti ovat olentoni kaikki juuret ja oksat yhtyneet
teidän piiriinne. Olkoon menneeksi, ja toivokaamme parasta tästä
retkestämme. Minä seuraan.
JUHANI. Oivallista! Nyt nahkapeitturille joka mies, laillista välikirjaa
tekemään. Kaikki yksimielisesti!
Läksivät he miehissä välikirjan tekoon, vourasivat talonsa
nahkapeitturille kymmeneksi vuodeksi; ja kirjallisesti määrättiin
seuraavat pykälät. Nahkapeitturi hallitsee ja viljelee taloa kymmenen
vuotta, kolme ensimmäistä vuotta ilman yhtään vouraa, mutta siitälähin
maksakoon hän veljeksille seitsemän tynnöriä rukiita vuodelta ja
rakentakoon uuden saunan ennen voura-ajan loputtua. Vapaasti ja joka
paikassa Jukolan metsissä pyydystelkööt veljekset, ja mitä otuksia
hyväänsä, joihin vaan on laillinen lupa. Talon piirin pohjoisessa
osassa, Impivaaran seudussa, olkoon heillä valta tehdä ja elää tahtonsa
mukaan sekä maalla että metsissä. Pyhäinmiesten päivänä ottaa
nahkapeitturi haltuunsa talon, mutta veljeksillä, jos heitä niin
miellyttää, olkoon syntymäkodossaan vielä tulevan talven suoja. Nämät
olivat pää-ehdot välikirjassa.
Tuli Marraskuu, ja nahkapeitturi oli kuorminensa Jukolan pihalla ja
vastaan-otti talon hallituksen määrätyksi ajaksi. Mutta veljekset,
karttaaksensa provastia ja hänen käskyläisiänsä, elelivät tämän talven
enimmin metsissä, hiihdellen ympäri ja pyydystellen; ja majailivat
sysikoijussa Impivaaran aholla. Muutto ei kuitenkaan ollut vielä
oikeammiten tehty hevosella ja muilla välttämättömillä kappaleilla. Tämä
oli määrätty tapahtumaan koska suvi oli tullut. Kuitenkin pitivät he jo
tulevasta pirtistänsä huolta: hakkasivat hirret kevääksi kuivamaan ja
vierittelivät perustuskiviä kantoiselle aholle, jyrkän vuoren alle.
Niin meni talvi, ja sen kuluessa ei joutunut veljeksille provastilta
minkäänlaista käskyä, ei muistutusta. Odottiko hän, vai oliko hän
heittänyt heidät kohtalon huomaan?


VIIDES LUKU

Kevät oli tullut, kinokset olivat sulaneet, suojasti puhalteli tuuli,
maa rupesi viheriöitsemään ja koivisto kävi lehteen.
Veljekset nyt retkeilevät muuttomatkallansa Jukolan ja Impivaaran
välillä. Kulkevat pitkin kivistä, polvellista metsätietä, pyssyt olalla
ja tuohikontit seljässä, joissa on heidän ampuma-varansa. Edellä astuu
Juhani ja hänen rinnallansa Jukolan suuret, äkeät koirat, Killi ja
Kiiski. Heidän jäljessään, vetäen reteliä, kulkee, Timon ajamana,
veljesten silmäpuoli hevonen, vanha Valko. Mutta kuormaa seuraavat muut
veljekset, pyssyt olalla ja kontit seljässä, autellen Valkoa tien
pahimmissa paikoissa. Viimeisenä käyskelee Eero, kantaen sylissään
Jukolan uljasta kukkoa, josta eivät veljekset mielineet erota, vaan
ottivat sen myötänsä päiväntiedon antajaksi Impivaaran erämaassa.
Rattailla näit arkun, suden- ja ketun-rautoja, padan ja padassa kaksi
tammipöytyriä, kauhan, seitsemän lusikkaa ja muita keittokonstiin
kuuluvia kappaleita. Padalle peitteeksi oli pantu karkea, herneillä
täytetty säkki; ja ylimmäisenä tämän päällä putkisteli ja naukui
pienessä pussissa Jukolan vanha kissa.--Niin läksivät veljekset
entisestä kodostansa, vaelsivat alakuloisina, äänettöminä pitkin
vaikeata, kivistä metsätietä. Taivas oli kirkas, ilma tyyni ja alasmäkeä
länteen juoksi jo auringon pyörä.
JUHANI. Ihminen on merenkulkija elämän myrskyisellä merellä. Niinhän
mekin nyt purjehdimme armaista syntymänurkistamme pois, purjehdimme
vankkurilaivallamme eksyttävien metsien halki Impivaaran jyrkkää saarta
kohden. Ah!
TIMO. Eihän paljon puutu, etten tuhri kyyneleitä poskiltani, minä
sammakko kanssa.
JUHANI. Sitä en ihmettele, katsottuani omaan poveeni tällä murheen
hetkellä. Mutta ei auta tässä maailmassa, vaan olkoon miehen sydän aina
kova kuin valkoinen harakankivi. Matkamieheksi on ihmislapsi syntynyt
tänne, täällä ei ole hänellä yhtään pysyväistä sijaa.
TIMO. Täällä käyskelee hän vähän ajan, keikkuu ja kiikkuu kunnes hän
vihdoin kännistyy ja nääntyy kuin rotta seinän-juureen.
JUHANI. Oikein sanottu, viisaasti juteltu!
SIMEONI. Ja jos olis siinä sitten kaikki; mutta silloinpa vasta.
JUHANI. Tulee leivisköistämme kysymys, tahdoit sinä sanoa. Totta!
TIMO. Silloin tulee sanottavaksi ilman yhtään vilppiä ja viekastusta:
tässä olen minä ja tässä on, Herra, leiviskäs.
SIMEONI. Aina pitäisi ihmisen muisteleman loppuansa; mutta hän on
paatunut.
JUHANI. Paatunut, paatunut, sitä ei taida kieltää. Mutta sellaisiahan,
Jumala nähköön, olemme kaikki tämän taivaan alla. Kuitenkin koetamme
täyttä päätä elää tästälähin niinkuin hurskasten urosten tulee, kun
kerran olemme tänne oikein ehtineet sijoittua ja saaneet itsellemme
lämpöisen rauhanmajan. Tehkäämme, veljet, ankara liitto ja heittäkäämme
pois kaikki synnin eljet, kaikki viha, riita ja vaino täällä
lintukodossa. Pois viha, vaino ja ylpeys.
EERO. Ja prameus.
JUHANI. Niin!
EERO. Ja koreat, synnilliset vaatteet.
JUHANI. Niin!
EERO. Letkuvat kirkkokäässyt ja kaikki koreat kirkon kemputtimet.
JUHANI. Mitä? Mitä sinä puhut?
SIMEONI. Hän veistelee taas.
JUHANI. Minä huomaan sen. Katso etten tempaa niskastasi kiinni, jos
nimittäin huolisin houkon puheista, mutta enhän sitten oliskaan mies, en
totisesti oliskaan.--Kuinka pitelet, sinä peevelin kirottu nallikka,
sitä kukkoa? Miksi porahtelee elikkoparka?
EERO. Korjasin vaan sen siipeä, joka riippui.
JUHANI. Kyllä minä sinun korjaan kohta. Katso etten ota niskastas.
Tietäkäät, että on siinä paras kukko koko kihlakunnassamme virkansa
toimessa; aina tarkka ja luotettava. Ensi kerran kiekuu hän kello
kahdelta, toisen kerran neljältä, joka on paras nousun aika. Siitä
kukosta on meille paljon hausketta täällä sydänmaassa.--Ja kissa sitten
tuolla kuorman harjalla! Voi sinua Matti-poikaa! Siellähän keikut ja
heilut ja katselet pussin lävestä ulos, naukuen aivan surkeasti. »Voi
äijä-rukka, vanha sukka!» eihän ole sinulla enää juuri monta päivää
täällä tassuteltavana. Silmäs käyvät jo kovin tummiksi ja karhealta
kuuluu naukumises. Mutta ehkäpä kuitenkin kostut vielä, päästyäsi
lihavien metsähiirien niskaan. Toivonpa niin. Mutta teitä, Killi ja
Kiiski, armoittelen kuitenkin enimmin kaikista. Niinkuin me itse, olette
tekin siinneet, syntyneet ja kasvaneet Jukolassa, kasvaneet omina
veljinämme. Ah kuinka palavasti katselette minua silmiin! Niin, Killi,
niin, minun Kiiski-poikani, niin! Ja heittelette häntäänne noin
iloisesti! No ettehän tiedä, että nyt jätämme ihanaisen kotomme. Voi
teitä kurjia! Minun täytyy itkeä, täytyy.
TIMO. Katsos kuinka neuvoit äsken itse. Pidä sydämesi jykevänä, sydämesi
jykevänä.
JUHANI. En voi, en voi, heittäissäni kultaisen kodon.
TUOMAS. Painaahan tämä päivä miehen mieltä; mutta Impivaarassa on meillä
pian toinen koto ja kohta ehkä yhtä rakas.
JUHANI. Mitä sanoit, veljeni? Ei maassa eikä taivaassa ole paikkaa niin
rakasta kuin se, jossa synnyimme ja kasvoimme ja jonka tantereilla
pieninä piimäpartaisina piehtaroitselimme.
AAPO. Tosin musertaa sydäntämme jäähyväishetki; sillä kotopensas on
jänöllekin rakas.
JUHANI. Kuinka sanoi emojänis ennen, koska hän, huomaten itsensä
uudestaan tiineeksi, käski pienen poikansa luotansa pois, pois tulevien
tieltä?
TIMO. »Lähdeppäs jo matkahasi, poikaseni, pienoiseni, ja muista aina
mitä sanon: missä risu, siinä vipu, missä laukku, siinä loukku».
JUHANI. Niin hän sanoi pojallensa, ja läksi poika taaputtamaan pois; hän
taaputteli, töllitteli pitkin ahoa ja nummen syrjää, töllötteli,
halkinen huuli vilpittömässä irvissä. Niin asteli hän kodostansa, ja
murheellisesti paistoi ilta.
EERO. Se oli Jänis-Jussi.
JUHANI. Anna olla vaan.--Niin hän läksi kodostansa ja niinpä lähdemme
myöskin me. Jää hyvästi, koto! Porrastasi, tunkiotasi tahtoisin suudella
nyt.
AAPO. Niin, veljeni. Mutta koettakaamme karkoittaa tämä mielen synkeys
pois. Kohta on meillä tekeillä tuima toimi ja työ, kohta jumisevat
hirret, kirveet paukkuu, ja ylös kohden taivasta kohoopi huikea pirtti
Impivaaran aholla, keskellä jylhiä metsiä. Katsokaat: johan ankarassa
korvessa, kuusien kohinassa retkeilemme.
Niin he haastelivat keskenänsä, matkustaen halki synkeän salon. Mutta
vähitellen yleni seutu ja heidän tiensä luikerteli ylös korkealle
metsäiselle maalle, joka Teerimäeksi kutsuttiin. Tuolla ja täällä näkyi
sammaltuneita kallion-kieluja, muodoltaan jättiläisten hautakumpujen
näköisiä, joiden ympärillä matalat, juurevat männyt humisivat. Kovin
ravisteli rattaita ja vanhan Valkon lapoja kallioinen tie, jossa silmä
paikoin tuskin taisi eroittaa entistä raition rataa. Yli mäen kulki tie;
sillä pohjattomia rämeitä levisi sen molemmilla puolilla. Mutta
veljekset itse tekivät myös parastansa, keventääkseen vanhan
ykssilmäisen vetäjän kuormaa. Viimein ehtivät he mäen harjulle, sallivat
Valkon siinä hetken puhallella, ja katsahtivat maailman lakeuksiin alas.
Heidän silmänsä näki kaukaisia kyliä, niittuja, peltoja, sinertäviä
järviä ja lännen metsien reunalla kirkon korkean tornin. Mutta etelässä
erään kunnaan rinteellä kuumoitti Jukolan talo kuin kadotettu onnen maa;
ja riutuvat aatokset täyttivät taas veljesten rinnat. Mutta he käänsivät
siitä vihdoin silmänsä Pohjaan päin, ja siellä näkyi korkea Impivaara,
sen jyrkästi kaltuva viete, pimeät luolat ja partaiset, myrskyjen
repimät kuuset, jotka seisoivat vuoren kyljillä. Mutta vuoren alustalla
näkivät he hauskan, kantoisen ahon, vastaisen asuinpaikkansa, ja ahon
alla korven, joka heille oli antava salskeita hirsiä huoneitten
rakentamiseen. Tämän kaiken he näkivät, näkivät mäntyin välistä kirkkaan
Ilvesjärven ja heleän auringon lähellä laskuansa loistavan vuoren
luoteiselta jyrkältä; ja toivon ihana leimaus välähti heidän silmistänsä
ja kohotti heidän rintansa taas.
Siitä läksivät he taas eteenpäin ja yhä uljaammalla vauhdilla rupesivat
he kiirehtimään kohden uutta kotoansa. Mäki aleni, ja he tulivat
nummelle honkien pylvästöön, jossa kanerva, puolaimen varret ja
kuihtuvat ruohonpiipat vaihetellen peittivät kumisevan maan. Tuli
hietainen, rakettu tie, joka johdatti Viertolan kartanosta kirkkoon; he
astuivat sen poikki, pitäen omaa metsätietänsä, joka kulki pitkin nummen
selkää.
AAPO. Tässä on nummi, jossa, niinkuin vanhat ihmiset juttelee, ennen
muinoin oli kärmeitten keräjäsali. Tuomarina siinä istui heidän
kuninkaansa, tuo ankaran harvoin näkyvä valkea kärme, päässä verrattoman
kallis kruunu. Mutta ryöväsipä tämän kruunun heiltä eräs rohkea
ratsastaja, niinkuin tarina kertoilee.
Ja kertoi heille Aapo seuraavan tarinan, heidän kulkeissansa pitkin
nummen harjua alas kohden autiota Sompiosuota. Tuli eräs ratsastaja ja
näki nummella kärmeitten kuninkaan, jolla oli kimmeltävä kruunu päässä.
Hän ratsasti häntä kohden, noukkasi miekkansa kärjellä kruunun kuninkaan
päästä, kannusti hevostansa ja kirmasi kalleuksinensa pois kuin tuulissa
ja pilvissä. Mutta eivät olleet kärmeetkään myöhäisiä, vaan läksivät
kohta kiukkuisesti vainoomaan julkeata ryöväriä. He kiitivät suhinalla
päin, kierrettyinä rengoiksi, ja tuhannen kurraa pyöri silloin
ratsastajan jäljissä kuin kiekko maantiellä poikien heittämänä pyörii.
Pian saavuttivat he ratsastajan, parveilivat jo tiuhasti hevosen
jaloissa, loiskeilivat sen lautasille ylös, ja suuri oli miehen vaara.
Ja hädissään viskasi hän heille hattunsakin syötiksi alas, jonka he
paikalla repivät kappaleiksi ja söivät vihansa vimmassa. Mutta miestä ei
auttanut kauan tämä keino, pianpa kärmeet kiiriskelee hänen jäljissänsä
taas ja santa kiertoilee korkealle tieltä. Ja yhä kiivaammin kannusti
uros huohoittavaa hevostansa; virtana juoksi veri uhkean orhin
rikkiviilletyistä kyljistä, ja suusta roiskahteli sohiseva vahto.
Ratsastaja pakeni metsään, mutta metsä ei estänyt hänen vihollistensa
juoksua. Tuli virta vastaan, ja kohahtaen ratsasti hän sen kierroksiin
ja veipä orhi hänen nopeasti sen ylitse. Tuli virta kärmeillekin
vastaan, ja monen kosken pauhinalla he syöksivät itsensä lainetten
kohtuun, uivat myrskyn vauhdilla sen ylitse: ja korkealle nousi valkea
kuohu. Mies ratsasti yhä eteenpäin, ja yhä vainosi häntä kärmetten
villitty joukko. Näki hän matkan päässä hurjasti palavan kasken, ja
kohden tulta hän nyt kannusti hevosensa, ja, kietoen itsensä virran
kylvyssä läpikastettuun kauhtanaansa, rynkäsi hän liekkien helmaan, vaan
kärmeet eivät vilaustakaan viipyneet häntä seuraamasta. Niinpä taivaan
ratsastava sankari kultapilvien halki kiitää. Kerran vielä iski hän
kannukset orhinsa kupeisin ja kerran vielä hän kirmasi eteenpäin, sitten
kaatui pyrskivä orhi, unohtaen ainiaaksi elon kuuman leikin. Mutta
vapaassa ilmassa seisoi mies, pelastettuna tulesta ja hirmuisista
vihamiehistänsä; tulihan oli polttanut kärmeitten lukemattoman lauman.
Siinä sankari seisoi riemuitsevalla katsannolla, kädessä ihmeellinen
kalleus.
AAPO. Se oli tarina valkean kärmeen kruunusta Teerimäen nummella tässä.
JUHANI. Uhkea tarina ja vielä uhkeampi mies, joka tempasi kruunun
kärmeen päästä ja kilvoitti sen viimein omaksensa. Potra mies!
TIMO. Harvapas mies täällä näkee tämän kärmeen, mutta se, joka hänen
näkee, tulee verrattoman viisaaksi, niinkuin vanhat ihmiset sanoo.
JUHANI. Sanotaanpa myöskin: joka keväällä ennen käen kukkumista tämän
tuomarikärmeen käsittää, sen keittää ja syö, hän ymmärtää korpin puheen,
josta hän saa tiedon mitä hänelle siitälähin on tapahtuva.
EERO. Sanotaanpa vielä niinkin: joka keväällä jälkeen käen kukkumisen
tekee kaiken tämän, se mies ymmärtää korpin puheen, josta hän saa tiedon
mitä hänelle sitä-ennen on tapahtunut.
JUHANI. Voi, veikkoseni, kuinka tyhmästi nyt haastelit! Eikö tiedä sitä
joka mies syömättä murenaakaan kärmeen lihaa? Kas nytpä Eero vasta
näytti minä miehenä hän järkensä puolesta oikeammiten käy, tyhmänä