Seitsemän veljestä - 10

Mutta olipa tämä yö heille kamala ja hirmuinen. He juoksivat ankarasti,
juoksivat vilkaisten ja huohoittain, ja epäilys tuijotteli ulos heidän
seiväskankeista katseistansa, jotka he lakkaamatta teroittivat kohden
entistä Jukolan kotoa. Niin he sanaakaan lausumatta kirmasivat yhä
eteenpäin, ja nopeasti pakeni heidän altansa luminen maa. Mutta viimein,
ehdittyään Pohjanpellon töyrylle, näkivät he kalveassa kuutamossa, mäen
rinteellä Jukolan talon, ja melkein yht'aikaa kuului heidän suistansa:
»Jukola, Jukola!» Siitä juoksivat he mäkeä alas, harppasivat Ojaniitun
poikki kuin siivitetyt peikot ja kiepoivat taasen mäkeä ylös, ja
seisoivat talon teljetyn oven kynnyksellä. Aikaa ei ollut heillä
kolkuttamaan ja odottamaan laskemista sisään, vaan rynkäsivät he kaikin
voimin päin ja ryskyen ja kolisten lennähti porstuvan jykevä ovi auki.
Pauhulla ja töminällä riensivät he porstuvasta tupaan ja siitä
tuulenpuuskana tulisijan hiilistöön, josta heitä vastaan hengitti kallis
lämmin. Mutta kovin säikähtyi nahkapeitturin unihoureinen perhe,
luullen ryövärien karkaavan heidän päällensä.
NAHKAPEITTURI. Kuka hirviö näin astuu kunniallisen miehen huoneesen
juuri joulu-yönä? Sano; pyssyni on ojennettu!
TUOMAS. Olkoon pyssy rauhassa, mies.
AAPO. Älä ammu oman talon väkeä.
JUHANI. Me olemme, Jumala paratkoon, Impivaarasta.
TIMO. Entisen Jukolan seitsemän poikaa!
SIMEONI. Herra armahtakoon meitä! Seitsemän sielua on menossa
ijankaikkisuuteen juuri tällä hirmuisella hetkellä. Herra armahtakoon
meitä!
JUHANI. Tuli poltti tuon oivallisen pirttimme metsässä ja kaiken
tavaramme myös. Tännehän nyt vilkaisimme kuin jänikset ilman yhtäkään
muuta ruumis-pahan verhoa kuin paitariepu, lyhyt miehen paitariepu. Ja
se oli kova leikki.
NAHKAPEITTURIN EMÄNTÄ. Herresta varjele!
NAHKAPEITTURI. Voi teitä kurjia!
JUHANI. Niin, onkos tämä enään laitaa! Tässähän nyt istumme kuin
harakat, huutaen Herran armoa. Ah! mun täytyy itkeä.
EMÄNTÄ. Kurjat lapsukaiset! Riennä, ukko, virittämään valkeata.
EERO. Voi onneton yö, voi onnettomia meitä!
AAPO. Voi kauhistuksen yötä, voi!
SIMEONI. Ah voi!
JUHANI. Älä itke, Eero, älä itke, Simeoni, älä yhtään ruikuta, Aapo! Älä
itke, älä itke, Eero-veljeni; sillä nyt olemme suojassa. Mutta olipa se
turkin marssia.
EMÄNTÄ. Voi ihmislasta täällä, voi!
JUHANI. Kultainen emäntä, teidän itkunne ja surkutuksenne saattaa minun
uudestaan kyyneleisin. Ah! Mutta älkäät itkekö, muori, älkäät itkekö!
Olemmehan jo pääsneet petoin ja pakkasten kynsistä tänne kristillisten
lähimmäisten lämpymään. Ja siitä Jumalalle kiitos.
TUOMAS. Surkea, perin surkea on tilamme. Mutta tehkäät meille loimottava
pystyvalkea, tuokaat myös pari lyhdettä olkia sijaksemme laattialle ja
saattakaat Valko talliin ja heiniä eteen.
AAPO. Suokaat anteeksi, että lain nimessä ja henkemme tähden näin
lujasti anomme teiltä apua ja holhomista. Henkemme tähden, henkemme
tähden!
JUHANI. Oi armonliiton enkelit! istuuhan henki juuri nokkani kärjessä
vallan lähtemäisillänsä, lähtemäisillänsä.--Jos on talossa lihaa ja
olutta, niin tuokaat esiin.--Kas se vasta leikki oli, löylytys, jota
muistamme.--Tuokaas lihaa ja lämmitettyä olutta kalliin henkemme ja
sielumme tähden.
NAHKAPEITTURI. Miten ehdimme ja voimme, hyvät ystävät, ja saatuani ensin
huoneesemme valoa.--Teitä onnettomia! paitasillaan juuri.
JUHANI. Ei ryysyä päässä eikä kenkärajaa töppösissä. Katsokaas noita
Sipillan-jalkoja, katsokaas.
NAHKAPEITTURI. Karvojahan tämä pöyhistää. Tules katsomaan, muija.
TIMO. Katsokaas minunkin sääriäni.
JUHANI. Mitä ne ovat näiden rinnalla? Tuossa! Katsos, poika,
paistikkaita.
TIMO. Entä tuossa!
JUHANI. Mitä sinun koipes tässä ovat?
TIMO. Ja minunko? Äläs mitään. Nähkääs nyt. Onkos tämä ihmisen-lihaa?
NAHKAPEITTURI. Riennä, muija, katsomaan.
EMÄNTÄ. No hyvät ihmiset ja taivaan voimat!
JUHANI. Niin, onkos tämä enään laitaa?--Tuomaankin silmät ovat kosteat.
Älä itke, Tuomas.--Kun ma sanonkin: onkos tämä laitaa?
TIMO. Näinhän täällä ihmisen vasikkaa lennätetään.
EMÄNTÄ. Kuinka ne nyt punoittaa ja hohtaa, punoittaa ja hohtaa! Hyvät
ihmiset!
TIMO. Kuin rauta ahjossa, varsinkin meltorauta. Hi, hi!
EMÄNTÄ. Niin punaiset, niin punaiset! Herresta varjele!
JUHANI. Ovatpa ne juuri »valanto-vasken kaltaiset», niinkuin seisoo
raamatussa. Herra auttakoon meitä vaivaisia!
EMÄNTÄ. Voi teitä lapsukaisia!
LAURI. Tehkäät mitä pyysimme ja lupasitte.
AAPO. Me rukoilemme: rientäkäät! Itse kyllä laitamme pystyvalkian, koska
täällä nurkassa löytyy halkoja, uhkeita, tuohisia halkoja.
JUHANI. Niinpä vanhassa Jukolassa, noiden tuttavien, nokisten ortten
alla istumme taas, ja tässä viivymme aina Vappuun asti. Entinen tupa
olkoon vielä tämän talven kortteerinamme.
TUOMAS. Mutta annappas kesän tulla.
JUHANI. Annappas kesän tulla, ja pirtti, ensimmäistä uhkeampi, seisoo
Impivaaran aholla taas.
TUOMAS. Koska vaan lumi on mennyt, kaikuupa vieläkin kirvesten iskuista
korvet ja vuoret ja Jukolan veljesten ei tarvitse enään kerjätä
tuulenturvaa muilta.
JUHANI. Potrasti sanottu. Tuomas, unohtakaamme se kirottu temppu, joka
saattoi pirttimme tuleen, ja kuvailkaamme mielessämme uutta pirttiä,
jonka kohotamme pystyyn taas.
TUOMAS. Tiedä, että jo lähteissämme peloittavalle retkelle povestani
kaikki närä hälveni; ja tiedä, koska tiellä, juostessas mun jäljessäni,
sinä puhaltelit niskaani kuin uiva orhi, niin leikkasipa tämä sydäntäni.
JUHANI. Sentähden riemuitkaamme, että se retki on päätetty ja että
seisomme lämpöisessä pirtissä taas.--Tuossahan tuodaan meille ruokaa ja
juomaa ja tuossa kaksi valtaista lyhdettä kiiltäviä olkia. Kiittäkäämme
Jumalaa, armaat veljet!
Mutta iloisesti leimusi koivuinen pystyvalkia, jonka herttaisessa
hauteessa veljekset itsiänsä mieluisasti lämmittelivät. Siinä hetken
seistyänsä, seitsemän miehen rivissä, siirtyivät he pöytään, nauttimaan
lihaa, leipää, makkaroita ja lämmitettyä olutta, jonka kaiken heille
nahkapeitturin emäntä, armoitteleva vaimo rakensi. Isäntä itse otti
huolen Valkosta, talutti hänen talliin ja täytti soimen heinillä hänen
eteensä. Viimein, seuraten miesten jälkiä, tulivat myös koirat synkeältä
retkeltänsä, tulivat huohoittaen, liehakoiden, ja ilosta leimusivat
heidän silmänsä. Suurella ilolla ottivat veljekset heitä vastaan:
armoittelivat heitä, ravitsivat heitä ja hyväilivät heitä kaikin tavoin.
Mutta, koska veljekset olivat atrioinneet, vaipuivat he alas olkisille
vuoteillensa, ja pian, käärittyinä unen hienoon huiviin, unohtivat he
elon taistelon. Makeasti he makasivat, ja kauan vielä lämmitti heitä
loimottava valkea, kunnes se riutui ja hiiltyi. Sulki silloin emäntä
pellin, ja tupaan virtasi uunista ihana lämmin; siitä kallistui vaimo
itsekkin vuoteellensa taas, ja oli jälleen huoneessa yleinen hiljaisuus.
Mutta ulkona hyppeli pakkanen räiskytellen pitkin aitoja, pohjoinen
liehtoi voimakkaasti tähtikimmeltävän taivaan alla, josta kalvea kuu
hymyten katseli alas.


SEITSEMÄS LUKU

Keväällä varhain, jo ennen kurkien tuloa, heittivät veljekset Jukolan,
pakenivat Impivaaran aholle taas ja rupesivat kohta kaikin voimin
rakentamaan itsellensä uutta pirttiä. Pian lepäsi nurkkakivillä jykeviä
hirsiä ja kerros liittyi kerrokseen. Silloin monena päivänä aamun
koitteesta aina iltahämärään paukkuivat kirveet ja jumahteli raskas
nuija. Siinä Juhani, Aapo, Tuomas ja Simeoni istuivat kukin nurkallansa,
mutta muut palhoilivat ja kiirittelivät lonnoja myöden hirsiä ylös
rakennolle. Hiki-päin, mutta hauskalla mielellä aina he puuhailivat, ja
vakaasti kohosi huone ja ympäri tuoksusi pihkan raikas haju. Mutta
menipä taasen päiviä, joina veljekset ei liikuttaneetkaan kirveitänsä,
vaan, kuorsaten sikeässä unessa, viettivät vuorokautensa illasta iltaan
ja vielä kolmanteenkin aamuun.
Kuitenkin, jo ennen laihopeltojen kellastumista kylässä, seisoi pirtti
valmiina Impivaaran aholla; seisoi samassa paikassa, samassa muodossa ja
tilassa kuin ensimmäinen; uhkeampana vielä se seisoi. Ja nytpä
veljekset, koska luja pirttinsä oli valmis, taisivat päätyä täysin
voimin pyyntöretkillensä taas. Sekä metsästykseen että kalastukseen
Ilvesjärvelle varustelivat he itseänsä, läksivät aseinensa,
pyydyksinensä matkaan, ja koiratkin seurasivat heitä tultaläikkyvillä
silmillä. Väsymättä samoilivat he metsäisiä vuoria, soita ja maita ja
viiltelivät kaikkialle järven heleää pintaa, kiehtoen itsellensä
elaketta sekä hetkeksi että tulevaksi tuikeaksi talveksi. Ja silloin
Ahtolan ja Tapion asujamista moni henkensä heitti.
Mutta mielinpä nyt kertoa vanhasta Taula-Matista, veljesten ainoasta
ystävästä täällä metsissä.--Oli ukko, nimeltä Taula-Matti; asui
tuuhealla, visaisella mäellä, yksin hän asui pienessä majassansa muutama
tuhannen askelia Impivaaran vuoresta. Taulaa teki hän pehmeintä Hämeessä
ja vallan vahvoja tuohikenkiä, ja tämä virkansa toi hänelle puuttumatta
jokapäiväisen leipänsä. Nuorempana oli hän matkustanut Pohjanmaalla,
jonne jalona kyytimiehenä seurasi entistä pitäjän provastia, joka oli
muuttanut aina Lapinmaan rajoille. Siellä oli Taula-Matti viipynyt
seuraavan kesän, pyynnellen karhuja, ahmoja ja kurkia Pohjolan
äärettömillä rämeillä. Näiltä retkiltä oli hänellä kertomista paljon; ja
muisto oli hänellä verrattoman tarkka; eipä hän unohtanut mitä hän
kerran näki tai kuuli. Tarkka oli myös hänen havaintonsa ja silmänsä;
pyörryttävien salojen halki hän vaelteli milloinkaan eksymättä. Ei
löytynytkään paikkaa niin kaukaista, missä hän vaan kerran oli käynyt,
jonka suuntaa ei hän luullut tietävänsä, erehtymättä hiuskarvan vertaa.
Hän osoitti sen kohta peukalollansa; ja turhaan väittelivät vastaan,
niin järkähtämättömänä piti hän tietoansa. Jos esimerkiksi häneltä
kysyit: »missä on Vuokatti», vastasi hän kohta, puskien peukalollansa
kohden taivaan reunaa: »tuolla; katso pitkin peukaloani; tuolla, vaikka
ampuisit. Kuusamon kirkko on tuon pienen kuveron kohdalla, mutta siitä
pieni kukon harppaus oikealle kulkee linja Vuokattiin». Samoin, jos
kysyit häneltä: »missä on Porrassalmen tappeluskenttä», vastasi hän
taasen viipymättä ja puskien peukalollaan kohden taivaan reunaa:
»tuolla; katsos pitkin peukaloani; tuolla, vaikkas ampuisit». Niin oli
ukko tarkka, ja tarkoin tunsi hän myös metsät monien peninkulmien
avaralta majansa ympärillä. Moneen ristiin oli hän ne astellut, etsien
milloin kääpiä, milloin kenkätuohia ja milloin käyskellen pauloillansa.
Tapahtui myös joskus, että hän, näin ympäri kuljeksien, poikkesi
Impivaaran pirttiin tervehtimään veljeksiä. Ja silloin oli veljeksillä
hauska hetki: suut selällään he kuultelivat ukon kertomuksia, suut
selällään ja korvat pystyssä kuin nahkasiiven korvat.--Kerranpa taasen
eräänä elokuun iltana istuu hän veljesten luona, haastellen
metsäretkistänsä pohjoisilla mailla.
JUHANI. Vai niin. Mutta kuinkas sitten?
TAULA-MATTI. Niin, kuinkaspa kävi? Tultiin siitä oikein moiselle
aukolle, heiluvaan suohon, ja suksilla sujuttiin yli tuon pöhisevän
haudan. Löydettiin monta lämpöistä kurjenpesää, ammuttiin monta kirkuvaa
kurkea, pullistettiin pussimme munilla ja höyhenillä, ja kurjet viskasi
mies aika rykelmänä olallensa. Ja sitten me ryypättiin.--Siitä
lähdettiin liesuun taas, koirat ja kurjet niskassa, yli helluvan ja
hyllyvän, porisevan ja pirisevän rämeen; ja usein oli uros
menemäisillänsä kuun kullan päiviksi ijankaikkiseen syvyyteen, niskassa
mariseva koira. Mutta tultiinpas kuitenkin mäikyvälle mäelle taas,
navealle taipalelle, vaikka märkinä kuin uitetut hiiret. Siihen
rakennettiin yöleiri, tehtiin heiluva tuli ja riisuttiin päältä
lotisevat nutut. Eikä siinä muuta kuin tempasit tuppeen vaan sekä housut
että paidan, tuppeen kuin ankerjaannahan. Höyrysivät pian vaatteet
oksilla, kihisivät kurjen-munat mujussa ja me itse nyt kääntelimme ja
vääntelimme tuossa tulosen herttaisessa hauteessa, ilki-alastomina kuin
öiset kyöpelit. Ja sitten me ryypättiin.--Mutta mitenkäspä luonnistui
aika? kuinkaspa kului meiltä toukoyö? Ainahan tuossa koirat kiertelivät
noita kosteita sieraimiansa ja mulkoilivat ylös puitten latvoihin.
Lopultahan mekin rupesimme tirkistelemään ylöspäin, ja mitäpäs näimme
siellä?
JUHANI. Sanokaas. Kaiketi pienen kyynysilmän karhunpoikasen.
TIMO. Tai itse Körrin ja Kyöpelin, arvaan minä.
TAULA-MATTI. Ei niin eikä näin, vaan istui siellä tumpuri ahma-vetkale
kuivan, partaisen männyn haarikossa. Heiskanen ampui, mutta turhaan;
Pikku-Jussi ampui, mutta turhaan; livautinpa lopulta minäkin, mutta
melkein samalla autuudella. Heilahti ahma vaan kerran ja ärähti oikein
äkeästi, mutta istui koreasti oksalla jäljellä. Silloin huusi
Heiskanen: »noidanjuonia, noidanjuonia!» otti taskustansa
kuolleenhampaan, puri siihen muutaman kerran ja sylki luotiin, jonka hän
kiersi uudestaan pyssyynsä. Sitten soikotteli hän hetken kädellänsä
ilmassa ja, väännellen silmiänsä peloittavasti, lausui, peevelin poika,
pari kolme eriskummallista, hirveätä sanaa, ampui, ja alaspa mötkähti
männystä ahma. Mutta kaukana kuolemasta oli vielä peijakas, ja nousipa
leikki taas. Me itsehän, ihan alastomina kuin oltiin, emme taitaneet
astua juuri liki tuota häijyläistä; eivätkä mielineet lähestyä häntä
koiratkaan, vaan tuossa he nilkuttelivat ja nalkuttelivat syllän päästä,
koska ahma pyrskäytteli, pyrskäytteli heitä moristen pensastosta
vastaan. Noitavoimat, näettekös, vaikuttivat vieläkin. Mutta rupesi
Heiskanen taasen latomaan suustansa kauheita sanoja, soikotellen
kättänsä ja väännellen silmiänsä hirveästi. Ja kas kun nyt koira oikein
karkasi kiinni tuohon punakitaiseen vekamaan karkasi kipenöitsevänä
rakettina vaan, niin tulipas siitä pöllytys. No herran poika kun se
koira nyt pani sen ahma-rukan noin, noin, noin vaan! Etpä, peijakas vie,
ole nähnyt sellaista löylyä ja kuranssia vielä, et totisesti.
JUHANI. Tulimmaista tuhannen!
TIMO. Siinä olis ollut lysti!
TAULA-MATTI. Olipa se hauskaa ja lystillistä leikkiä, oli mar'!
TIMO. Ja sitten pistitte ahman pussiinne?
TAULA-MATTI. Olihan tuo pulskeakin pussiin pistettävä jalli; lihava
köntti. Niin; ja sitten me ryypättiin.--Sitten pu'imme nutut päällemme
taas, kruutikuivana, ja pantiinpas koreasti ma'ata tuohon heiluvan tulen
hauteesen. Mutta vähänpä siinä unta uneksuttiin, koska noidannuolia kuin
tulisia kärmeitä lenteli lakkaamatta ristiin, rastiin ilmassa huimaavan
päämme yli. Useinpa kyllä putkahteli Heiskanen ylös, huutain korkealla
äänellä: »sammu, noidannuoli, sammu, noidannuoli!» ja kohahtaen raukeni
heistä moni mikä metsään, mikä harmaasen suohon, mutta useampi vielä
mennä pyhkäsi pitkin sileätä tietänsä, huolimatta hänen huudostansa.
Kerranpa kuului, viiltäen pohjosesta etelään, riivatun äkeä ja vinha
puhina, jota seurasi vielä pientä vilinätä kauan. Mikähän pokko siitä
vilkkaisi? kysyin minä Heiskaselta, joka hetken päästä minulle morahtaen
vastasi: »mänihän siitä itse ukko Hiisi».--Kului taasen tunti, kului
kaksi, ja tulta iski liepeä, sumuinen ilma. Mutta idästä suon partaalta
kuului äkisti ääni kuin sammaleisten kuusten kohaus, ja vastasi nyt suon
läntiseltä rannalta pian taasen toinen ääni, mutta hieno niinkuin kahaus
pienestä koivistosta. Mikä kohaus se siellä, ja mikä kahaus tämä täällä?
kysyin minä taasen, ja vastasi viimein Heiskanen morahtaen: »hoastaahan
kuusiston toatto tyttönsä kanssa».--Mutta meni vihdoin yö ja koitti
kerran aamu ja siitä lähdettiin tallustamaan taas. Kas kun nyt juuri
metsän rannalla näimme hallavan, sen peevelinmoisen suden, mutta hän
pakeni kuin hernehaasia tuulispäässä. Näkyi viimein enään vasempi
takajalkansa, minä ojensin pyssyni ja ammuin tassun poikki, poikki
niinkuin rouskun, mutta pelastipa hän nahkansa kuitenkin. Poikki ammuin
äijä-paran töppösen.
TIMO. Voi peijakas! Kääppä poikki kuin jääpuikko, ja makasi edessänne
maassa kuin pöydällä laskiais-sorkka?
TAULA-MATTI. Ei sentähden juuri niin.
TUOMAS. Mutta mistä huomasitte käpälän katkenneeksi?
TAULA-MATTI. Juoksimmehan hänen jäljessään huikean matkan ja näimme
usein kuinka, susi-pojan astellessa, laahaava, letkuva tallukkansa oli
tehnyt tuommoisia kymmen-numeroja santaan.
TIMO. No vie sinun perhana! Kymmenen-numeroja santaan? Hi, hi, hi!
TAULA-MATTI. Selviä kymmenen-numeroja.
JUHANI. Susi oli päivissä.
TAULA-MATTI. Susi oli päivissä, jos miehetkin. Mutta koirat peijakkaat
eivät siirtyneet syltääkään kintuistamme, vaan astelivat alakuloisina,
hännät lyyhyssä, ne ennen aina urheat koirat.
AAPO. Mikä oli masentanut heidän intonsa?
TAULA-MATTI. Noitakeinot, hurmaavat lumouskaasut, joista ilma oli täys
kuin kruutisavusta sodan ilma. Tosin koetti Heiskanen parastansa, manasi
ja sadatteli, soikotellen kättänsä, mutta turhaan perin. Ja Pikku-Jussi
veitikka, hän juosta tapsutteli kuin keri, tömitellen maata, hikoen
kovin. Sillä eihän ollut pojalla koipea kun kaikkein korkeintaan kolme
korttelia; mutta olipa hänellä oikein saukon selkä, pitkä ja sitkeä.
Sitkeä oli koko mieskin, riivatun sitkeä ja kiinteä kuin saukko itse.
Kauan hän pöllytteli sutta perään, joka ontuen tallusteli edellä; mutta
eipä lopultakaan auttanut, vaan täytyi hänen heittää Häntä-Heikki
metsien haltuun. Niin; ja sitten me ryypättiin. Ja koska tämä oli tehty,
käytiinpäs astelemaan kotiapäin taas, kantain runsasta saalistamme. Niin
asteltiin, pussit kainalossa, pusseissa munat ja höyhenet ja yhtä ja
toista pienempää metsäviljaa; sukset ja kurjet selässä, pyssyt kourassa;
ja vuoroitellen lönkytteli kunkin olalla karvainen ahma. Niin
kuljettiin. Mutta lentelipä pilvien rajalla pieni, mököttelevä
taivaanvuohi; minä ammuin sen ja pistin pussiini. Siitä käytyämme
hetken, näinpä männyn latvassa siipioravan, litteän ja suurisilmäisen,
minä ammuin sen ja pistin pussiini.
Tultiin lopulta väljille, korkeille ahoille ja näkyi kerran vielä tuolla
etelässä Turkkilan talo, josta oli lähdetty tuimalle retkelle. Tultiin
veriseen paikkaan, jonka Turkkilan isäntä jo pyyntiin mennessämme oli
osoittanut meille ja jossa karhu kaksi päivää sitten oli tappanut uhkean
orhin. Siinä katseltiin hetki kontion tahrattua pöytää, ja huomasinpa
kohta, että hän nykyään, kaiketi menneenä iltana, oli auringon laskiessa
käynyt nauttimassa tähteitä paististansa. Arvelinpa nyt hänen palaavan
samaan paikkaan taasen tämänkin päivän sammuessa, ja sentähden päätin
jäädä häntä vartomaan; mutta edelle, Turkkilaan läksivät muut iloista
ehtoollista rakentamaan. Siinäpä seisoin nyt ja tuumiskelin, tuumiskelin
ja pitelin päätäni kuinka tuota vierastani vuottaisin lakealla aholla,
jossa, kiivetäkses ylös, ei seisnyt yhtään ainoata puuta. Mutta »sukkela
vikkelän voittaa», keksinpä keinon viimein, oivallisen oikein moisen
koneen. Näinpä siinä lähellä tervaskannon, mustan ja julman suuren,
jonka juuret keväitten kirret oli kohottaneet ylös, ainakin kyynärän
korkealle. Siitähän naputin kirveelläni poikki sen keskimmäisen juuren,
joka tunkee oikeasti alas, kiskoin ulos ja avarsin kuoppaa vielä hieman.
Sinne nyt matelin sisään, pistin kiväärini kidan ulos verikenttää kohden
ja rupesin koreassa suojassa odottamaan ohtopoikaa, päälläni ankara
linna. Hän tuli, läheni kontien arolta, iski hampaansa orhin revittyyn
lapaan, ja päätinpä nyt varoten antaa hänelle lyijyä otsaan. Mutta
peeveli kuitenkin! kilkahtipa silloin perin pikkuruisen tuo
messinkiviilu pyssyni perässä vasten takkini tinanappia, ja kilahduksen
kuuli paikalla kontion tarkka korva. Villittynä karkasi hän kohden,
mutta paukahtipa häntä vastaan. Siitä kuitenkaan huolimatta, juoksi hän
vaan päin, kirkuen peloittavalla äänellä. Kuuluipa nyt jytinätä pääni
päällä: juuret ryskysi ja maa remahteli, koska monisarvinen kanto
nostettiin päältäni pois. Ja minä poika-parka ajattelin jo tulleeksi
tuhoni päivän ja varroinpa vaan, pyssy kourassa, koska tuikahtaisi esiin
hirmun avattu kita. Mutta äkkiinpä nyt lakkasi telme, ja kaikki oli
hiljaa, äänettä kuin haudassa, ja eipä, niinkuin odotin, tullutkaan
tuosta iskettäväksi yhteen. Varroinpas hetken vielä, mutta katsoa
kurkkasinhan lopulta pystyssä töröittävien juurien välistä toiselle
puolelle, ja siellähän makasi ihan hengettömänä karhu, kaadettu kanto
sylissä, ja vuodattaen uhkeasta rinnastaan vertansa multaan. Mutta
heleijaa! ajattelin minä, seistessäni vapaana poikana taasen, vapaan
taivaan alla. Olihan tervaskanto vallan sukkelasti siirtynyt päältäni
pois.
JUHANI. »Helvetti, sanoi Heskuun-Jaakko!»
TIMO. Vie sinun seitsemän seppää!
JUHANI. Sukkelin tempaus maan piirin päällä!
TUOMAS. Urhea tempaus, miehukas tempaus sekä kontion että teidän!
JUHANI. Oi sinä musta sonni!
TIMO. Perhana! Enhän taida enään muuta sanoa. Mutta kuinkas sitten?
TAULA-MATTI. Niin, arvaathan kuinka sitten kävi, arvaathan että paukaus
kuului Turkkilaan kuin ammeen pohjasta ja saattoi pian miestä niinkuin
sääkseä aholle. Ja nousi nyt remua ja meteliä, koska taipuvassa,
keikkuvassa salossa kannettiin kontiota taloon. Olipa siinä aika taatto:
riippuen kiikissä, pimitti hän koko Turkkilan tuvan kuin taivaalla sakea
ukkospilvi.--Siinä oli sen päivän puuhat, sen päivän ja retken. Ja
sitten me ryypättiin.
JUHANI. Ja vietitte iloisia peijaisia.
TAULA-MATTI. Ne Turkkilassa aljettiin ja pappilassa päätettiin,
päätettiin liemisillä naamoilla ja laimeilla silmillä. Niin oli, ja ne
päivät ovat olleet ja menneet. Mutta mieluisasti muistelee ukko retkiä
miehuutensa parhaista päivistä ja mieluisasti niitä kertoilee.
AAPO. Ja mieluisasti kuultelemme me.
JUHANI. Kertokaat niin aina aamuun asti, ja me emme muistakkaan että
unta on maailmassa.
TAULA-MATTI. Onpa jo aika lähteä kömppeilemään kölsäänsä taas; on aika,
on. Jumalan haltuun, veljet!
JUHANI. Herran huomaan, kunnioitettava Matti.
AAPO. Voikaat hyvin, ja tervetuloa pirttiimme aina!
Läksi Matti, kirves olalla, käymään kohden pientä mökkiänsä visaisella,
tuuhealla mäellä, kaukana kylästä. Mutta yön lepoon läksivät veljekset,
sillä johan pimeys voitti, ja illan himmenevä valo kajasti vaisusti
heidän pirttinsä ahtaista akkuna-reijistä. Mutta kauanpa aatokset
parveilivat tulisina heidän aivoissansa, poistaen virvoittavan unen. He
muistelivat Taula-Matin kertomuksia Pohjan erämaista, lumotusta ilmasta
siellä ja noidannuolista, jotka sihisten sinkoilivat ristiin, rastiin
halki tumman yön. Niinkuin siellä nuolet säkenöitsivät ja pyssyt
leimahteli, niin leimahteli heidän povensa kummallisesta halusta ja
innosta. Enimminkin kaikista kannatti heidän kimmaansa kurki, tuo
viisaasti, närkisti katseleva lintu, jonka jylhä kirkkuna kajahtelee
ympäri Pohjan rämeitä; ja heidän aatostansa vastaan hohti höyhenellisten
pesien herttainen lämmin, hohti kiiltävin munineen juovuke-pensasten
helmoista. Siellä pitkäkaulaisia pyytää ja heidän pesiänsä riistellä, se
nyt oli veljesten himona. Voimallisesti heidän mieltänsä viehätti
Pohjolan soitten juhlallinen synkeys.
Mutta kau'emmin kaikista valvoi vuoteellansa Juhani. Hän tuumiskeli
millä keinolla näillä kotopitäjän mailla saataisiin matkaan pyynti, joka
vetäisi vertaa tuolle äsken kerrotulle Pimentolan soilla. Hän muisteli
Kourusuota, jossa tosin ei löytynyt kurkia, mutta laikkokylkisiä sorsia
viljavalta. Ja koska Pohjan-miesten välimaiset ryyppäykset kiemailivat
hänen mieltänsä kummallisella voimalla, niin muisteli hän löytyvän
viinaa Viertolan kartanossa. Ja niinpä sai hän aatoksissaan kokoon
jonkunmoisen kopian Pohjolan jalosta pyynnistä, ja, päätettyään panna
sen huomenna toimeen, nukkui hän lopulta; mutta unissaan peuhaili hän
kauan Taula-Matin mahtavilla retkillä. Kerranpa loiskasi hän uneksuen
vuoteeltansa ylös, huutain hirmuisella äänellä: »Ahman-poika,
ahman-poika! Ottakaat kiinni se kurjankaula!» Tälle huudolle muut,
puoleksi heräten, ärähtivät äkeästi loukoistansa; vaipuivat kuitenkin
pian uneensa taas. Mutta kauan tuijoitteli ympärillensä Juhani, ennen
kuin huomasi ettei hän seisnutkaan Lapin summilla mailla, soitten
välissä, harmaalla taipaleella, vaan kotopirtin rauhallisella parvella.
Vähitellen selkeni mielensä, vuoteellensa kallistui hän jälleen ja
nukkui sikeästi.--Mutta aamulla, noustuaan ylös, muisteli hän öillistä
päätöstään ja rupesi kohta sitä muille esittelemään.
JUHANI. Veljet, kuulkaat mitä sanon ja mihin tahdon nyt teroittaa teidän
mielenne. Muistelenpa saaliikasta seutua, ihmettelen kovin että aina
tähän päivään asti olemme unohtaneet Kourusuon, jonka ruohistoissa ja
kirkkaissa lammikoissa parveilee vesilintua ilman lukua ja määrää.
Sinnepä nyt lähtekäämme pyyntiin ja tuommepa sieltä säkittäin sorsia
kuin purasnuijia.
TUOMAS. Minä taivun tuumaas.
TIMO. Ja kernaasti minä.
EERO. Minä myös; ja koska samoilen Kourusuossa, niin pidän itseni
Pikku-Jussina Lapinmaan nevoilla. Olkoon menneeksi!
AAPO. En iske minäkään vastaan hanketta, joka taitaa meille saattaa
monen päivän muonan.
JUHANI. Päätämme siis retken. Mutta Kourusuohon on huikea matka, aika
suden virsta, ja viivymmepä siellä ainakin yhden yön. Sentähden ei
tekisi, luullakseni, ryyppy pahaa, majaillessamme ilmi-taivaan alla.
TUOMAS. Viertolassa on viinaa.
JUHANI. Viinaa ja hyvää.
TUOMAS. Seitsemän korttelia, pojat!
JUHANI. Oikein! Kortteli miestä kohden.
AAPO. Ehkä jätämme viinan, johon onneksemme emme ole juuri tottuneet
vielä.
JUHANI. Oletpa tuolloin, tällöin ottanut naukin niin sinä kuin minäkin.
EERO. Ymmärrä, Aapo, miehen lapsekas yskä. Suo, että kerran mekin
taidamme sanoa: »ja sitten me ryypättiin», koska harmaapäisinä ukkoina
kertoilemme entisiä sankartöitämme nuorisolle. Suo, että oikein elävältä
luulemme kuranssaavamme ahmanpoikia Pohjolassa.
JUHANI. Hullujako taas? Onhan se oikeutta ja velvollisuutta, että
ihminen ruokkoo ruumistansa. Tällä retkellä tulemme kylläkin
tallustamaan rämeitä ja heiluvia hetteitä, ja loskomärkinä viettämään
yömme karhunsammaleisella vuoteella. Silloinpa tekee pieni kulaus
taskumatista hyvääkin, luulen minä.--Katsomme siis parhaaksi että
matkaan astuessa emme ole ilman rohtoryyppyä kontissa. Ja lähteköön nyt
Lauri-poika Viertolaan, paras ketunnahka poijussa; ja viinaa pitää
heltimän.
Läksi Lauri viinaa Viertolasta tuomaan, vahvistus juomaksi
sorsanpyynnissä Kourusuolla.--Impivaarasta noin viisituhatta askelta,
Viertolan maalla, on tämä suo, avara, ympäröitty synkeillä metsillä. Sen
pinnalla, joka on sorsien mieluisa asunto, vaihtelee kirkkaita lammeja,
korkeita ruohistoja ja mättäällisiä saarentoja kuihtuvin mäntyineen.
Tänne oli veljekset päättäneet lähteä ajelemaan narisevia sorsia,
toivoin yltäkylläistä saalista.
Tuli Lauri Viertolasta, tuoden helmeilevää viinaa, laskettuna tinaiseen
pulloon, heidän isänsä entiseen metsäpulloon. Mutta paitsi viinaa, toi
hän myös Metsolasta tärkeän uutisen, joka kiihoitti veljesten mielen
vielä tuimempaan intoon. Kertoi hän karhun kaataneen yhden parhaista
Viertolan härjistä ja tiesi myös murhapaikan, joka oli Impivaarasta
Pohjaan päin Viertolan maalla, mutta lähellä Jukolan metsärajaa. Ohi
tämän paikan päättivät nyt veljekset kulkea Kourusuolle ja lähteä
kotoansa vasta kun päivä kallistuis iltaan. Ehkä olivat kohtaavat
kontion, jolla on tapana auringon laskiessa käydä nauttimassa jätteitä
kaadetusta saaliistansa. Niin he toivoivat. Ja koska voimakas puolinen
oli syöty ja iltapäivä aleni, läksivät he retkellensä varustettuna
lujasti: tuohikontit seljassa ja tuikeat latingit pyssyissä. Viimeisenä
asteli Lauri, taluttaen nuorasta koiria ja kantain kontissansa seitsemän
korttelia viinaa. Oli hän määrätty jäämään koirineen noin kolme sataa
askelta teurastustanterelta pois, ja hänen piti päästää Killi ja Kiiski,
kuultuansa huutoa tai pyssyn pauketta. Niin teki hän myös; seisahtui
ajoissa erään kuusen juurelle odottamaan mitä tapahtuisi. Muut
astelivat likemmäs paikkaa, jossa härkä oli raadeltu, ja löysivät
puoleksi syödyn elikon ruumiin verisellä maalla kolkossa kuusistossa.
Kätkivät he nyt itsensä kohtuullisen ampumamatkan päähän erään matalan,
mutta tiuhan näreistön suojaan, päättäen vartoa.
Kului hetki joltisen pitkä. Mutta viimein kuului arolta hiljaista
tassailemista ja varpuin ratinaa, ja nytpä arvattiin ruokavieraan
lähestyvän atrialle. Niinpä tapahtuikin. Puitten välistä lähestyi varoen