Seitsemän veljestä - 23

paikalla!» Timo hämmästyi kovin häiriölle, arveli hetken: hellittäisikö
hän, vai hillitsiskö eukkoansa kauemmin. Eukko kirkaisi kerran vielä ja
aina tuikeammin; Timo hellitti kouransa, mutta kohta oli miehen tukka
jauhatuksessa taas. Nytpä närkästyi hän uudestaan ja kovin, päätti
jättää akkansa peijakkaan haltuun ja läksi kopeasti astumaan ulos.
Vitkoin kuitenkin ja vääntäen taisi hän siirtyä tuvasta; sillä eukko
pyristeli niskoilla kuin pieni, ruskea käkihaukka punoittavan
koirasmetson niskoilla teuhaa, ja höyhenet tuoksuvat ilmassa. Mutta
tuosta suuriakaan huolimatta, raaksi hän itsensä ulos, raaksi
väkivalloin, ja vasta porstuvan kynnyksellä hellitti akka nappauksensa,
uhaten opettaa miehensä kerran vielä; ja alas rapuista astui vakaasti
Timo, lausuen poistuissansa: »niin minä ämmiä opetan». Pois hän
käyskeli, katosi humaliston taakse, mutta sieltä teki hän, suu mareissa,
aivan vikkelän kaarroksen kohden tallia ja astui ylös parsille. Sieltä
tuuppasi hän heiniä pari käärämää alas hevosille hinkalossa, kallistui
siitä pehmeälle, kahisevalle vuoteelle ja, hetken mietiskeltyänsä
vaimonsa »kiivasta sydäntä», nukkui raskaasen uneen.
Tuli yö, kylmä halla-yö, mutta Timoa ei kuulunut. Kovin levotonna
päättyi nyt emäntä vuoteellensa ja käyskeli synkeissä aatoksissa
miehestänsä. »Kentiesi on hän mennyt, hurja, hirteen; ehkä on hän
vimmoissansa viskannut itsensä Nummenniitun pohjattomaan lähteesen; tai
on hän nukkunut metsään, ja varmaan nyt palelluttaa itseltänsä nenät,
kynnet ja kääpät, se poloinen poika». Niin hän mietiskeli, ja hyrskähti
pian katkeraan itkuun, ma'atessansa vuoteella ilman armasta aviota.
Siinä huokaili ja tihkaisi hän yhden hetken, kaksi tuskallista hetkeä,
ja levotonna korva odotti portaan ja porstuvan kolinaa. Yö kului aina
enemmin, mutta ei kuulunut askeleita lähestyvän miehen. Nousi hän
lopulta ylös, puki päällensä ja viritti pläkkisen, moninastallisen
lyhdyn, aikeissa käydä etsimään kadonnutta. Mutta yksin ei hän
uskaltanut lähteä ulos öiseen pimeyteen; kovin hän pelkäsi aina
tonttuja, aaveita ja kaikenkaltaisia kummituksia. Kamoitti häntä myös
hirveästi heidän oma saunansa, johon oli äsken kuollut vanha ruoti-ukko,
vaahtopartainen Honkamäen Iisakki. Sentähden herätti hän piikansa,
Taavan, kumppaniksensa retkelle; Taava nousi, puki päällensä, mutta
tuiskeana, vihaisena seurasi hän emäntäänsä ulos kylmään, kolkkoon
yöhön. Ensiksi etsivät he saunan, sitten riihen, mutta ilman hyötyä.
Tulivat he pihalle taas, emäntä itkien pellonpientarelle ja rupesi
hartaasti huutelemaan miestänsä nimeltä. Hän huuteli huikeasti, ja metsä
kaikui, riihi lakealla loutilla kaikui. Viimein kuulivat he vastaukseksi
tallinparvelta jotain karheata, käheätä morinaa, ja sinne riensivät nyt
naiset. Ylös parsille, lyhty kourassa, astui emäntä, löysi Timon, joka,
unipöyryisenä kohottaen itseänsä istumaan kahisevalta sijalta,
pöllisteli häntä vastaan kuin aholla susilta riivattu, pyöräpäiseksi
saatettu vanha oinas. Ei pysäy hän miehen turviin, joka hänen pelasti
petojen kidasta, vaan äkisti, kenenkään luulematta, lähtee hän,
hullupäinen, kepoittaen juoksemaan sutten jälkiä; tuolloin tällöin hän
seisahtuu, töpsäyttää jalkojansa ja pöllistelee vallan tuikeasti. Niin
katsahti nyt myöskin Timo, tuntematta kohta omaa vaimoansa; olipa
kenties vielä jotain pohmeluksen samennetta hänen aivoissansa jäljellä.
VAIMO. Mitä sinä täällä istut? Tule sisään; eihän sinun, Jumalan luoma,
täällä pakkasen kynsissä tarvitse itseäsi kärvennellä; kun ma sanonkin.
Tule sisään, Timo.
TIMO. Kukas te sitten olette?
VAIMO. Herresta varjele! Oletko jo niin hukassa, ettet tunne enään
minuakaan? Ho, hoo! Kas noin, kas noinpa synti ja perkele täällä
villitsevät sieluparan. Ho, hoo sentään!
TIMO. Mitä siinä nyt itkua puserratte?--Kukas te oikeastaan olette?
VAIMO. Ah kuitenkin, ah voi! Timo, Timo!
TIMO. Häh?
VAIMO. Etkö tunne enään minua? Olenhan minä Ulla, sinun vaimos.
TIMO. Jassoo! Niin, oikein!
VAIMO. Tule sisään ja älä itseäsi täällä vetele, kylmällä
tallinparvella. Voi sinua kurjaa!
TIMO. Niin mar' jo sitten herra tallinparvella makasi. Ole vaiti ja älä
tuossa lapsekkaita juttele. Eihän miehen täällä hätääkään ollut.
PIIKA. Eivätpä, sen vietävät, anna piika-rukalle yön lepoakaan, vaan
tässä pitää hänen kuhkaileman pitkin nurkkia, etsien juopunutta sikaa.
VAIMO. Riennä nyt. Anna kourasi tänne ja astu koreasti alas.
PIIKA. Anna vielä koura; koivesta hänen tempaisin ruomena mäelle.
TIMO. Mitä se Taava niin vihoittelee siellä alhaalla? Ole vaiti, likka,
eihän tässä ole hädän pipanaa eikä papanaa meillä kellään.
PIIKA. Minä hänen papanoitsisin, jos olisin ruiskumahainen muorin musta
lammas.
VAIMO. Suus kiinni sinä, ja pidä tuota lyhtyä.--Etkö sieltä jo pääse
sinäkin?
TIMO. Kyllä minä täältä hiljaksiin tulen; astukaatpas te nyt vaan edellä
tupaan.
Tulivat he tupaan, edellä emäntä ja piika, viimeisenä Timo. Vuoteellensa
riensi kohta piika, jupisten äkeästi itsekseen, mutta emäntä rakensi
kerkeästi ehtoollisen miehellensä. Pöydälle pani hän reikäleipää,
voita, naudan-murennusta ja suuria, kokonaisia perunoita; ja mieluisasti
rupesi Timo atrioitsemaan. Mutta mielimurteisena, silmät kyynelissä,
katseli häntä vaimo pöydän toisesta päästä.
VAIMO. Kun ma sanonkin: miksi et pysy koreasti kotonasi, kumma mies,
koska tiedät minun tällaiseksi tuittupääksi Mustalais-Kaisaksi? Revinhän
sinua tukastakin taas. Mikä kynsiinikin, mikä vaankin ämmän kynsiin?
Minähän sinua revin taas!
TIMO. Niin mar', jo sitten herran tukasta repi. Mitä tuossa lapsekkaita
vaikertelet, koska ei ole tässä yhtään hätää? Mutta olipas se tulinen
pinnistys, ja könistitpä minua aika-mekosta. Hi, hih! Perhana kuitenkin!
Menes laskemaan kaljaa.
VAIMO. Miksi lurvailet sitten kylissä ja kylien krouveissa öitä ja
päiviä, öitä ja päiviä? Onkos tämä laitaa?
TIMO. Onhan sitäkin siinä ollut noin kerran vuodessa, onpa niinkin, sitä
ei taida kieltää.
VAIMO. Missä olet uisakoinnut taas ja kenen kanssa? Sanoppas. Kenen
veijarin kanssa?
TIMO. Onhan noita kumppania, oli niinkin.
VAIMO. Missä ja kenen kanssa olet rähmäillyt? Sano kohta.
TIMO. Hä Tammiston Kyöstin ja Karkkulan Aapelin kanssa tuolla Tammiston
ullakkokammarissa.
VAIMO. Mitä joitte?
TIMO. Viinaa vaan, ei sen kalliimpaa tavaraa. Niin, mistähän meille
rommit tulisi, rommit ja lipparit?
VAIMO. Jumalattomat! Iskis nyt kuolema kimppuus, niin alimmaiseen
helvettiin vaipuisit alas ilman armoa ja laupeutta.
TIMO. Harvoinpa, harvoinpa täällä, Jumala nähköön, valmiita ollaan.
Mutta mitähän tässä nyt kuoltais, parhaassa ijässämme? Oleppas vaiti
kuolemasta ja laske minulle kaljaa.
Ruskeata, kuohuvaa kaljaa laski akka tynnöristä miehellensä, joka,
syötyänsä oikein aika-miehen atrian, tyhjensi melkein koko haarikan. Ja
siitä läksivät he molemmat yölliseen lepoon.
Mutta kerrottavana on vieläkin eräs toinen kaista tämän emäntäisen
luonnosta.--Sunnuntai- taikka pyhäaamuina, koska hänen oli lähdettävä
rippikirkkoon miehensä kanssa, aneli hän aina, vuodattaen tulisia
kyyneleitä, anteeksi kaikilta perheensä jäseniltä, mitä hän suinkin
olisi rikkonut heitä kohtaan. Ja tämä hetki oli Kekkurin huoneessa
liikutuksen hetki.
Olipa kerran taas samankaltainen tilaisuus eräänä suvisena
sunnuntai-aamuna. Sulavammilla sanoilla ja kuumemmilla kyyneleillä kuin
koskaan ennen oli emäntä tehnyt anteeksipyyntönsä, alkaen miehestänsä ja
käyden aina paimenpoikaansa asti. Silloinpa Timo, suu tyytyväisyyden
myhäilyksessä, läksi ulos jouduttamaan hevosta ratasten eteen, asteli
onnellisna, paidankaulus kohotettuna korkealle niskaan, kohotettuna oman
eukon käpeällä kouralla. Ja renkinsä kanssa, joka valjasteli hevosta
pihalla, hän haasteli. »Kyllä tuo meidän akka on sentään kelpo akka, on
totisesti, sitä ei voi kieltää. Mihinpä joutuisin minä poloinen
lapsinulikkojeni kanssa ilman häntä, emäntien emäntää? Eihän, peijakas,
kolmesataa ruplaa maksaisi tarpeiksi sitä vahinkoa, jos kuolis tämä
akka; ei neljäsataakaan siinä piisaisi. Usko minua, Kaape-poika». Niin
hän jutteli, ja mitä hän sanoi, sen myönsi heti vilpittömästi vikkelä
Kaape, vaikka, aina koska joutui ruskean ruunan toiselle puolelle,
ilmestyikin veitikan nauruhymyä hänen kasvoillensa.--Mutta astui viimein
emäntä ulos uudessa, kohisevassa hameessa, hohtavissa liinoissa ja
itkusta pussistuneilla kasvoilla; hän lähestyi rattaita, kiipesi
totisena ylös ja istui huoaten istuinlaudalle. Ja hänen rinnallensa
oikealle istui, ohjat kourissa, Timo, punoittavana, kuin syksykesäinen
täysikuu, punoittavana, myhäilevänä ja onnellisna, täynnä terveyttä,
verta ja voimaa. Nytkäisi hän ohjia hieman, massautti kerran suutansa,
ja kohta nopea ruuna travia juoksemaan pitkin kirkkotietä. Pian
katosivat he koiviston varjoiseen aukioon, ja hetken aikaa väikkyi
hietainen savu poutaisella tiellä.
Mutta Vuohenkalman torpassa, kirkkotien varrella kivisellä mäellä asui
ja rakenteli Eero, veljeksistä nuorin. Oli hän pitäjän toimekas ja
viisas jahtivouti, jonka asettamain pyyntien kautta moni susi, moni
ilves ja karhu sai heittää henkensä tarkasti johdetussa apajassa. Paljon
käytteli häntä nimismies käskyläisenänsä läänissä, sillä hyvinpä
tavallisesti onnistuivat hänen ajamansa asiat. Hänen kuntonsa
kirjoituksessa ja luvunlaskussa saattoi myös hänelle paljon tointa ja
askaretta, ja myöskin sisääntuloja. Mutta eipä lyönyt hän sentähden
laimiin maansakaan viljellystä, vaan johdatti aina järjestyksellä ja
tulisella vireydellä töitä ja raatamisia; eikä kenkään saanut
verkastella hänen pihoillansa. Alati kiehtoili hänen silmänsä terävästi
ympäri kuin koukkunokkaisen haukan tarkka silmä kuivan koivun oksalta
aholla tähtäilee kesä-auringon heleässä paisteessa.
Mutta sunnuntai- ja pyhäpäivinä hän joko tutkisteli sanomalehteänsä tai
kirjoitteli itse kuulumisia ja yhteiskunnallisia asioja pitäjästä,
lähetettäväksi samaan lehteen. Ja mieliisti otti aina toimitus vastaan
hänen lähetyskappaleitansa, joiden sisältö oli ytimellistä vallan,
esitystapa nasevaa ja selvää, useinpa nerokastakin. Ja tämänkaltaisista
harrastelemisista laajeni hänen katselmansa elosta ja maailmasta.
Synnyinmaa ei ollut hänelle enään epämääräinen osa epämääräisessä
maailmassa, ilman mitään tietoa missä ja minkälainen. Vaan tiesipä hän
missä löytyi se maa, se kallis maailman-kulma, jossa Suomen kansa asuu,
rakentelee ja taistelee ja jonka povessa lepäsivät isiemme luut. Hän
tiesi sen rajat, sen meret, sen salaisesti hymyävät järvet ja nuo
risu-aitoina juoksevat hongistoiset harjanteet. Kotomaamme koko kuva,
sen ystävälliset äidinkasvot olivat ainiaksi painuneet hänen sydämensä
syvyyteen. Ja tästä kaikesta syntyi hänen tahtoonsa halua ja pyrkimistä
kohden maamme onnea ja parasta. Hänenpä uljaasta, väsymättömästä
toimestansa rakettiin pitäjään jonkunmoinen kansakoulu, joka oli
ensimmäisiä Suomessa. Ja vieläpä yhtä ja toista muutakin hyödyllistä
laitosta matkaansaattoi hänen seurakuntaansa.--Myös oli hänellä
huoneellisten askartensa ja puuhiensa alituisena silmän-osoitteena
vanhin poikansa, josta hän oli päättänyt kouluttaa tiedon ja taidon
miehen.
Aviona oli hänellä Seunalan hoikka tytär, liinatukkainen, kainosilmäinen
Anna, hän, joka oli nähnyt kummia näköjä ja houraillen ennustellut
paljon ihmeitä. Hän oli emäntä Vuohenkalman vapaassa, uhkeassa torpassa;
mutta aivan avaralle kuitenkaan ei ulettunut hänen emännyytensä valta.
Enimmin isännän huolesta ja toimesta kävi tässä huoneenhallitus. Hänenpä
taskussansa kilkahtelivat ruislaarin avaimet, hän itse määräsi ja
mittasi tavarat sekä väkensä että karjansa tarpeiksi ja maksoi niin
piiat kuin rengit.--Useinhan tuo emäntäinen alakuloisena käyskelee,
seisoo tulisijan ääressä patansa vaiheilla, mietiskellen äänetönnä.
Mutta koska hän taasen pienoisensa luoksi kyykistyy kehtohon alas,
silloin säteilee hänen silmänsä ihanasti. Hän iloitsee, koska
»kultakäpynen» hänen helmassansa verevänä rikostaa ja reutoo. Ja häntä
ruokkia rintansa maidolla, häntä hoitaa, vaatehtia, ja, niinkuin hän
itseksensä lausuili, »hänestä pyhien rauhankaupungin perillistä
kasvattaa», siitähän säteilee kainon emännän katse.
Kerranpa kesällä, eräänä sunnuntai-iltana, koska aurinko kallistui
luoteiseen ja tyyni oli ilma ja metsä, istui hän yksin lapsensa kanssa,
istui rahilla, pöydän päässä. Niittujansa, huhtiansa katsomassa käyskeli
Eero, ja kylään olivat lähteneet huoneen palvelijat kaikki.--Oli nyt
ihana rauha sekä ulkona että sisällä torpan sunnuntai-lakeassa tuvassa,
ja lehditettynä laattia hymysi. Oli rauha ja hiljaisuus; ainoastaan
tuolloin, tällöin kuului karjankelloin kaukainen kilahdus koivuiselta
mäeltä.--Mutta rahilla istui emäntä nuori ja haasteli lapsellensa, joka
hänen helmastansa katseli häntä vastaan kuin hehkuva aamu. »Sanoppas,
pienoseni», hän haasteli, hyräillen laulun ja puheen välillä, »sanoppas,
pienoseni, mistäpä tiesit kotiasi tulla?--Tulin pitkin Turun tietä,
lirputtelin Hämeenmaitten härkäteillä.--Mutta mistä kotosi tunsit,
pienoseni?--Koirasta hallavasta portin alla, tunsin kartanon kultaisesta
kaivosta, ja olipa vielä pappien hevoset heinäladossa, ja olkiladossa
olut-tynnöri.--Mistä tunsit äitisi armaan, mistä isäsi tunsit?--Äiti
vierrettä ammenteli loimottavan liekin vaiheilla, hän ammenteli ja
lauleli, lauleli heleällä äänellä, kaulassa liina, liina kuin lumi ja
taivaan kaari. Mistäpä tunsin isäni? Veisteli hän kirvesvartta, veisteli
kultaisen akkunan vieressä.--Niin löysit tien, niin tunsit kodon, niin
tunsit tuvassa äitis ja isäs. Mutta missä ollee isäsi nyt, missä ja
muisteleeko hän meitä?--Muistaahan toki ja ellei muistele hän sinua,
niin sinua en unohda minä, en sinä ilmoisna ikänä, en kuolemassa, sinua
mun sieluni aamun paiste ja illan riutumus, mun iloni ja murheeni ihana.
No miksipä murheeni sinä? Ah! tämä maailma on kavala ja myrskyinen, ja
moni purjehtija täällä on vaipunut sen merien ikuiseen kohtuun.
Sanoppas, lapseni, mun suven-ihanaiseni, sano: etkö tahtoisi täältä
purjehtia rauhan ikisatamaan pois, koska vielä puhtaana väikkyy
lapsuutesi valkea viiri? Rannalla sumean, tyynen järven seisoo Tuonelan
kartano tumma, siellä himmeän lehdistön helmassa, kasteisen viidan
kohdussa on lapselle valmiina kehto ja valkeat liinat ja vaipat.
Sentähden kuule mun lauluni; se johtaa sun Tuonelan ruhtinaan maahan. Oi
kuule mun sydämeni laulu!
Tuonen lehto, öinen lehto!
Siell' on hieno hietakehto,
Sinnepä lapseni saatan.
Siell' on lapsen lysti olla,
Tuonen herran vainiolla
Kaitsea Tuonelan karjaa.
Siell' on lapsen lysti olla,
Illan tullen tuuditella
Helmassa Tuonelan immen.
Onpa kullan lysti olla,
Kultakehdoss' kellahdella,
Kuullella kehräjälintuu.
Tuonen viita, rauhan viita!
Kaukana on vaino, riita,
Kaukana kavala maailma».
Niin hän lauloi lapsellensa; eikä kantele niin heleästi helise kuin
hänen äänensä silloin sunnuntailakeassa tuvassa. Mutta koska hän oli
lakannut laulamasta, katseli hän ääneti kauan ulos akkunasta korkeuteen
päin; ylös pyhään, pyörryttävään korkeuteen hän katseli; ja hiilakas ja
puhdas oli taivas, ei nähty yhtään pilven haitaletta kaarevan kannen
alla; ainoastaan poutapääskynen, tuskin silmin näkyvä, siellä väikkyi,
lentäin sinne, tänne, keveänä ja vilkasna kuin onnenlapsen aatos. Siinä
hän istui, ja poski, päivän polttama, painui vasten uneliaan lapsen
ohausta, mutta siniset silmät ylös sinisiin avaruuksiin katsoivat, ja
rauhasta välähteli otsa.
Palasipa metsästä mies ja kuuli pihalle vaimonsa laulun, joka hänestä ei
vielä koskaan ollut kaikunut niin ihanasti. Hän astui sisään, käyskellen
perille, ja istui vaimonsa viereen; se oli ystävällisyyttä, jota hän
harvoin ennen oli osoittanut. Kerkeästi kääntyi vaimo hänen puoleensa,
laski lapsen hänen polvillensa, painoi otsansa vasten miehen rintaa ja
hyrskähti väkivaltaiseen itkuun. Mutta löipä mies nyt käsivartensa
ympäri hänen kaulansa, pyhkien erään suikulan tuosta pellavakeltaisesta
tukasta hänen korvansa taakse. Siinä he istuivat tyynenä
sunnuntai-iltana valkealla rahilla valkean pöydän päässä.
Niin eli ja rakenteli torpassansa Eero, veljeksistä nuorin; ja olen nyt
kertonut kappaleen kunkin veljen elosta erittäin, vanhimmasta nuorimpaan
asti. Ja tahdonpa vielä kertoa erään joulujuhlan Juhani-Jukolan talossa.
Sillä olivatpa veljekset päättäneet kerran vielä yhtyä joulu-oljille
entiseen kotoonsa.
Kaikki olivat he myös kokoontuneet vaimoinensa, lapsinensa; ja olipa
vilinätä Jukolan avarassa tuvassa, koska lapsia ankara joukko
piehtaroitsi ja kiiriskeli kahisevilla oljilla. Tuolla taasen, tulisijan
ympärillä, istui kälysten joukko hauskassa kanssapuheessa keskenänsä, ja
Kekkurin uhkea emäntä, Timon vakava vaimo, siellä liikutteli kiltisti
Venlan vellipataa, joka täysinäisenä valkeassa vaahdossa kiehui. Siellä
myös tulitakan juurella, virsikirja polvella, Simeoni nähtiin, valmiina
alkamaan yhteistä jouluvirttä. Mutta perillä pöydän ympärillä istuivat
muut veljekset, haastellen entisistä ajoista, päivistä metsien yössä ja
Impivaaran kantoisella aholla, komeroisen, kohisevan vuoren alla. Ja
muistot menneistä vaaroista, taisteloista ja töistä sulivat suloisesti
yhteen heidän mielessänsä kuin metsät, laaksot, vuoret ja korkeat nummet
kaukaisuuden sinihämärässä yhteensulaa. Kaikki liittyi tummaksi,
ihanaksi uneksi, ja hiljainen riutumus miesten povessa tuntui. Niin he
katselivat takaisin olleisin päiviin. Niinpä syksy-iltana, koska luonto
on käynyt lepoon ja kellastuneena seisoo lempeä lehto, katselee paimen
matkanpäästä armasta ahoa, jossa hän kerran kesänä kilvoitteli,
tuskitteli, hikeä vuodattain. Päivä oli kuuma ja helteinen, etäällä
ukkonen jymisi ja sumuna parveilivat paarmat ja kärpäset, saattaen
karjan kiilivään kimmaan. Mutta ennen iltaa oli hän koonnut karjansa
taas ja asteli iloisena kellojen kilinässä kotia. Sitä päivää hän nyt
muistelee ja hymyää. Niinpä myös mannermaalla harmeneva merimies
johdattelee mieleensä muinoista myrskyä merellä. Pilvet haahden
pimeyteen käärivät, kuohuva aalto uhkaili kuolemalla; mutta ennenkuin yö
oli tullut, vaikeni tuuli, aalto viihtyi ja nukkui ja kirkastuvasta
lännestä säteili aurinko taas, osoittaen tien satamaan. Tätäpä myrskyä
muistelee merimies hiljaisella riemulla nyt. Niin muistelivat
veljeksetkin menneitä päiviänsä, kultaisena joulu-iltana istuissaan
ympäri Jukolan pöydän ja haastellessansa keskenään.
Mutta tulelta nostettiin pata, tehtiin tuohisista haloista oivallinen
pystyvalkia, ja sen loimoittavassa valossa alkoi nyt juhlallinen
veisaus. Silloin kohta vaikeni lasten metelöitsevä liuta, vaikenivat
myös veljekset juttelemasta pöydän ääressä, koska Simeoni alkoi ihanan
virren ja naiset, kirjat helmoilla, yhtyivät kaikki yhteen ääninensä.
Kauniisti palavan pystyvalkian huminassa kaikui laulu, ja kauniimpana
kaikkein ääntä heloitti aina muiden joukossa kainon Annan puhdas ja
lempeä ääni.--Mutta koska lakattiin viimein laulamasta, astuivat he
ehtoollispöytään, ja siitä kallistuivat vihdoin laattian oljille öiseen
lepoon.--Mutta varhain heräsivät he seuraavana aamuna, heräsivät
lähteäksensä loistoisaan kirkkoon, joka tuhansista palavista
kynttilöistä kimmelsi kuin taivas tähdessä. Sieltä, koska päivä oli
täydeksi valjennut, he palasivat kilvan kiitäen taas, ja viettivät
entisessä Jukolassa iloisen joulupäivän.
Mutta tässä on kertomukseni loppu. Ja niin olen kertonut seitsemästä
veljeksestä Suomen saloissa; ja mitäpä kertoisin enään heidän elämänsä
päivästä ja sen vaiheista täällä? Se kulki rauhaisesti puolipäivän
korkeudelle ylös ja kallistui rauhaisesti alas illan lepoon monen
tuhannen, kultaisen auringon kiertoessa.