Seitsemän veljestä - 21

Mutta vastuksiin nyt astuivat Toukolan ja Jukolan miehet ja sovinnon
merkiksi puristelivat vahvasti toinentoistensa käsiä. Sydämellinen,
vilpitön ja vakaa oli tämä sovinto, vaikka kankeastikin käsiä iskettiin,
vaikka jotenkin kyräilevillä silmillä katseltiinkin toinentoistansa.
Mutta lukkari katseli riemun myhäilyksellä pöydän päästä, jossa hän
istui, edessään oluttuoppi ja höyryävä knorrikuppi. Mutta ympäri tupaa
kiertoili myös olutta valkeissa haarikoissa, kiertoili miehestä mieheen
ja viimein myös naisesta naiseen. Sillä olipa jo kokoontunut joukko
Toukolan tyttöjäkin Jukolan tupaan. Heille, jotka kuiskutellen
keskenänsä seisoivat tulitakan ja havutukin vaiheilla, kanteli kahvia
Männistön muorin nopsa Venla. Eivätpä ottaneet he vastaan juuri
kerkeästi, vaan vasta vihdoin, kun kantaja itsepintaisesti oli
uudistanut tarjoomisensa kaksi, kolmekin kertaa. Ei tänä iltana
Mikkoakaan unohdettu, vaan kannettiinpa runsaasti olutta ja viinaa
kaulankastiksi soittomiehelle. Siitä rupesi hän viulunsa kruuveihin
syljeskelemään oikein ankarasti ja soinnuttelemaan tuota moninkerroin
yhteenliimattua konettansa. Ja helähtipä siitä viimein vallan ihana
ruotsin katrilli. Hetken aikaa hän tuossa pelaili, mutta koska ei
kenkään astunut esiin laattialle, seisautti hän katrillin säveleet ja
hellitti iloista ja uljasta polskaa. Sitä pelaili hän hartaasti ja
kauan, mutta eipä yksi ainoakaan pari pyörinyt permannolla. Siitä ukko
vihdoin perin harmistui, antoi sompansa ihan seisahtua ja, kierrellen
mälliänsä ja syljeskellen, rupesi hän kilkuttelemaan viulunsa kieliä.
Äänetönnä istui kansa. Lähellä perä-akkunata istui Aapo, tuolloin,
tällöin tähtäillen tarkasti erästä ympyrjäkasvoista, ruskea-ihoista,
mutta vakaata, sinisilmäistä tyttöä, joka Venlan kanssa haasteli
kuiskutellen, huulillaan viattomuuden ja kainouden kiltti nipistys.
Uuteliaasti katseli häntä Aapo, muistutellen sinne, tänne, mutta eipä
johtunut mieleensä neitosen nimi. Kysyi hän viimein lukkarilta,
nyhkäisten häntä kylkeen, ja aivan nopeasti vastasi lukkari: »se on se
Konkkalan Hinrika». Tästä kirkastui Aapon otsa ja hetken päästä lausui
hän Mikolle: »antakaas meille katrilli». Rupesi nyt Mikko uudestaan, ja
Aapo lähestyi Konkkalan kainoa tytärtä, pyytäin häntä pariksensa. Neito
seurasi häntä, asetti itsensä hänen viereensä, mutta ujostellen,
myhäillen ja punehtuen ankarasti. Kokoontui paria laattialle myös
toisilta puolilta, ja viimein, Rajamäen viulun kiljuessa, tanssittiin
ruotsin katrillia lakeassa tuvassa. Iloisesti loimoitti valkia, päre
pihdissä liehahteli ja kovin jyskysi leveäpalkkinen permanto, koska
vakavina, totisilla kasvoilla siinä tanssittiin juhlaisessa
äänettömyydessä.
Mutta pöydän takana lukkari istui, ja oli hän tyytyväisenä nauttinut
kaksi knorria ja kolme kylmää-ryyppyä. Hän istui, hymyllä katsellen
nuorten karkeloa permannolla, ja korea punerrus oli ilmestynyt hänen
poskillensa. Mutta koska vihdoin katrilli oli loppunut, hirveän pitkä,
nousi lukkari ylös ja ilmoitti aikeensa lähteä. Ja otettuansa pienen
lähtönaukin ja pidettyänsä pienen jäähyväispuheen, jätti hän kiitollisna
Jukolan talon. Ei huolinut hän hevosesta, joka hänelle kaikella
hartaudella tarjottiin, vaan läksi astelemaan, pattisauva kourassa.
Seurasi häntä Juhani yli avaran pihan ja aukaisi hänelle vikkelästi
Jukolan vanhan, huojuvan portin. Ja siinä seisoi vielä hetken mahtava
sovintomies, katsellen kohden tähtikirkasta taivasta, haastellen Juhanin
kanssa ilmoista ja tuulista. Viimein otti hän hyvästi, ja syvään kumarsi
Juhani, raappaisten jalallansa, ja ometan seinässä priiskahtelivat santa
ja pienet kivet. Siitä palasi hän takaisin iloiseen tupaan, lausuen
itseksensä: »hän on tehnyt suuren työn». Mutta kohden kirkonkylää,
pattisauva kourassa ja musta vannelakki päässä, asteli lukkari
myhäillen, ja somat ruusut punersivat hänen poskillansa.
Mutta ilon ja karkeloitten hälinä Jukolan tuvassa eneni hetki hetkeltä
ja muuttui viimein ryskeiseksi riemuksi. Milloin viskeltiin katrillia,
milloin pyörryttävää polskaa, tanssittiin melkein ilman levähdystä, ja
permanto jymisi ja sen jykevät palkit taipuivat nuorten miesten
korkkojen alla. Aina iloisesti valkia leimusi, aina iloisesti Mikon
viulu vinkui, vinkui että katto naukui ja nokiset orret vapisivat.
Ympäri miehestä mieheen kiertoili kuohuva olut, naisesta naiseen
höyryävä kahvi, ja kahvin saosta ennusteli Rajamäen Kaisa veljeksille
onnen päiviä aina hautaan asti.
Niin iloittiin veljesten tuliaisjuhlassa, niin juotiin sovintomaljaa
kuohuvista haarikoista, ja erottiin vasta aamun tullessa.


NELJÄSTOISTA LUKU

Oli siis mennyt lähes kymmenen vuotta veljesten muuttamisesta Impivaaran
erämaahan, joka nyt oli muuttunut komeaksi taloksi. Mutta
samankaltaisena ja vieläpä uhkeampana talona seisoi pian entinen Jukola,
kohottamana seitsemän uljaan miehen. Ja kahteen osaan jaettiin viimein
heidän rakas syntymäkotonsa. Ensimmäistä Jukolaa, tuota ikijuurta ja
emää, hallitsi Juhani, mutta Aapo sen toista puoliskaa, joka, oivana
talona myös, seisoi lähellä ensimmäistä. Kahteen lohkoon jaettiin
myöskin Impivaara, joiden isännyyteen päättyivät Tuomas ja Lauri
yhteisen suostumisen kautta. Timo sai Kekkurin ja Eero Vuohenkalman
torpan, joita sekä heillä että heidän lapsillansa oli valta nauttia
omana ja ilman yhtään veroa aina kuolinpäivään asti. Kaikki kävivät he
avioliittoon paitsi Simeoni, joka ei huolinut puolisosta eikä
maatilasta, vaan päätti olentumaan vanhaksi-sedäksi Juhani-Jukolan
taloon. Heistä taitaa myös sanoa, että he elelivät ja rakentelivat aina
kunnon miehinä, kukin sijassansa; ja vieraanvaraisuudesta kehui
mierolainen niin Jukolan ja Impivaaran taloja kuin myös Kekkurin ja
Vuohenkalman torppia. Jos siirrät joukosta Simeonin ja Timon, niin
olivatpa veljekset ainiaksi hylänneet villitsevän viinan. Joskuspa
Simeoni, siivo mies, horjahtui humalan huimaavalle tielle, ja tuolloin,
tällöin myöskin Timo, mutta harvemmin vielä, noin vuodessa kerran tahi
kaksi.
Lautamies Mäkelän kuoltua ken astui hänen sijaansa? Jukolan Aapo, aina
sovinnon ja oikeuden mies. Ken, vanhan jahtivoudin kuoltua, ylennettiin
tähän arvoon? Eero Juhaninpoika Vuohenkalma, vikkelä mies: taisi lukea,
taisi kirjoittaa, ja vieläpä hänelle sanomalehtikin kerran viikossa
singahteli Turusta.
Otti Juhani vaimoksensa Männistön Venlan ja vietti hänen kanssaan
hauskoja päiviä, vaikka tosin pientä napinatakin tuolloin, tällöin
kuultiin talossa. Sillä Venla, vaikka laatuunkäypä emäntä, oli hieman
suulas ja riitaisa nainen. Useinpa hän hetket pitkät mekasteli ja
metelöitsi miehensä päälle, tuon »köntin», tuon »ukulin» ja
»tarhapöllön» päälle, niinkuin oli tapa hänellä lausua. Mutta taisipa
Juhanikin närkästyä, ja silloin remusi hän rajusti: käski »ämmän, jolle
Jumala on antanut heikomman järjen kuin miehelle», vaijeta paikalla.
Niin hän menosi, löi nyrkkinsä pöytään, pauhasi kuin ukkonen. Olipa
Venla viimein niinkuin vähän peljästyvinänsä, vaikeni, naureskellen
salaa piika-veitikkansa kanssa. Salaa he naureskelivat tulisijan
vaiheilla, koska Juhani pöydän päässä pitkätuolilla järmäili, ja
useinpa, kyyneleet silmissä, nupisi Jumalan päälle, joka oli »antanut ja
kiinteästi määrännyt» hänelle niin turskin ja trumantin
aviopuolison.--Mutta nousipa kerran ankara melske tuon Karkkulan Aapelin
kautta. Hän, Juhanin kerran ikään torellessa eukkonsa kanssa, istui
Jukolan sivupenkiltä jotenkin humalapäisenä miehenä ja ryhtyi, hullu,
miehen ja vaimon asiaan, pitäen kiivaasti Juhanin puolta. Juhani
pärmänttäsi kovin, kutsuen Venlaansa sen »hälläkäksi», mutta Aapeli,
tyhmä mies, luullen oikein hyvinkin tekevänsä, nimitteli häntä vielä
»hurnukaksi, Ruokkomassaksi» ja »töllintetuksi». Mutta äkistipä kävivät
killiin Juhanin silmät ja hän rynkäsi ylös kuin kauhistava karhu,
karkasi kohden ällistynyttä Aapelia, joka jäniksenä vilkkaisi ulos ja
Juhani tulisesti hänen perässänsä. Ovi kolahti, porstuva ja porras
jyrisi, ja portaan äärestä koirat, säikähtyen ja ärähtäen pahasti,
loiskahtivat, hännät lyyhyssä, sivulle ja katsoivat luimistaen
taaksensa, koska miehet vimmatusti juoksivat yli kivisen pihan. Edellä
kaappasi Karkkulan Aapeli, möräten hirmuisesti, ja vihoitettu Juhani,
vääntäen travia, perässä; mutta lakeasta tuvasta kaikui Venlan ja
piikatytön iloisesti kilahteleva nauru. Mutta Juhani ei kuitenkaan
saavuttanut Aapelia, vaan kääntyi jo portilta takaisin, torellen
itseksensä ja luvaten kerran oikein kuranssata Karkkulan nenäkästä
nallikkaa. Tultuansa sisään, löi hän nyrkkinsä pöytään, lausuen: »hauku
minua, mutta älä minun vaimoani. Ja onpa se vaimo, jonka vertaista ei
löydy kuin yksi ainoa Ruotsin kuninkaan valtakunnassa». Niin hän
haasteli, kerskaten; etkä tainnutkaan tätä naista emännyydestä juuri
moitiskella. Kahvia tosin hän nautiskeli jotenkin runsaasti, ja kuultiin
siitä useinkin morinata Juhanilta; mutta eukko ei tuosta paljonkaan
huolinut, vaan antoi niinkuin ennenkin turpearintaisen pannunsa ryöhätä.
Ja kernaastipa aina otti ukko vastaan akkansa palleroisesta kourasta
höyryävän kupin. Vieläpä hän, kulkiessaan kaupungissa, aina muisti ostaa
Venlallensa kontillisen kahvia ja aika möhkäleen sokeria.
Lahjoittipa Venla miehellensä reippaita, muhkeita perillisiä. Mutta
alussa ei käynyt siinä kohdassa juuri Juhanin tahtoa myöten. Hänen
rakkautensa ensimmäinen hedelmä oli viekassilmäinen tyttölapsi, josta
harmistui isä, närkästyi, koska ei suotu hänelle pulskaa poikaa. Mutta
toivoipa hän edes tulevalla kerralla käyvän toisin. Meni vuosi, meni
vähän toistakin, ja Venla synnytti, mutta tyttären taas. Tämän nyt,
käärittynä valkeaan riepuun, kantoi anoppi-muori, myhäillen makeasti,
nähtäväksi tuikealle isälle. Juhani ihastui, luuli jo toivonsa
täyttyneeksi ja kysyi: »poikako vai likka?» »Katso itse, vävyseni»,
vastasi hänelle muori. Hän katsoi, mutta ärjäisi pian: »viekäät
kakaranne hiiteen!» Yksin jäätyänsä, lausui hän yhtähyvin taasen hetken
päästä: »Jumala siunatkoon sikiötäni kuitenkin!»--Niin meni vuosi
taasen, meni kaksi, ja Venla synnytti pojan, isän muotoisen, aika
jallin. Silloin oli Jukolan huoneessa iloa ja riemua, ja Venlakin tuntui
Juhanille rakkaammaksi kuin ennen. Ja nytpä eukot nimiä valitsemaan
poikaselle. Yksi tahtoi häntä Ranssiksi, toinen Florentiniksi, kolmas
Erik Translatukseksi, mutta Venla Immanueliksi. Silloin astui esiin
Juhani itse ja, osoitellen kädellänsä, lausui Venlan vuoteen äärellä:
»ei, Venlaseni, ei; Juhannes on hänen nimensä». Ja niinpä isänsä
kaimaksi ristittiin piltti. Kovin piti hänestä isä, kutsuen häntä
milloin »tiitiäiseksi» milloin »pikku-varikseksi».
Oli siis Juhanin perheen-elämä enimmiten lämmintä päiväpaistetta, mutta
välillä myös hieman tuulta ja myrskyä. Ja koska pilviä kohosikin,
poistuivat ne aina pian ja palasi jälleen pouta-ilma. Mutta yhtä
suopeasti ei kuitenkaan sovistunut hänen kohtalonsa kylänmiestensä ja
naapuriensa kanssa yhteen. Ilmausipa usein riitoja, tuimia nappauksia
milloin mistäkin syystä, niinkuin raja-aidoista, aitureista hevosista,
rängittömistä sioista ja muista. Ja aivan kärkäs oli Juhani ratkaisemaan
asiaa nyrkillänsä, ja oli kumppaninsa poski ja tukka niin alati
vaarassa. Niinpä usein tahtoi nousta kiivaskin keräjänkäynti, mutta
ainapa silloin riensi välimieheksi veli Aapo, totinen lautamies, ja
asetti riidan sovintoa-saattavalla kielellänsä. Eihän ollut Juhanikaan
hidas sovintoon, varsinkin koska huomasi olevansa väärässä.--Myös talon
töissä ja askareissa ulkona oli hän toimekas mies. Ei tainnut häntä
väkensä moittia, ei pellolla, ei niitulla, ei metsässä, jyrisevän hirren
kimpussa.
Tapahtui kerran heiniä kuivattaissa Vehkalan niitulla,--joka niittu oli
synkeän kuusiston kohdussa,--että Juhani näytti itsensä hirmuiseksi sekä
Jumalan että ihmisten edessä. Karhottu oli lakea niittu jo ja
latopihalle käyskelivät iloisina heinämiehet nauttimaan puolistansa.
Mutta kamoten katseli isäntä hioittavia, tulenkarvaisia ukkospilviä,
jotka uhaten retkeilivät taivaalla. Seisoi nyt ladon takana koivuinen
kanto; tämän juurelle, kenenkään huomaamatta, lankesi Juhani polvillensa
ja rukoili Jumalaa armahtamaan sateelta hänen niittunsa mehukasta,
hyvänhajuista heinää. Niin hän hiljaisuudessa rukoili; mutta tuskin
olikaan atrioittu, niin kuusten latvain takaa rynkäsi esiin kohiseva
pilvi, joka, iskien tulta ja jyristen, ammensi vallattomasti vettä alas.
Niinpä vilauksessa heinä kastui läpi, ennenkuin ehdittiin saattamaan
kokoon yhtäkään ainoata karhetta. Pianpa niitulta takaisin kiirehti
väki, haravat käsissä, ladon suojahan taas, mutta vihasta nokimustana
kasvoiltansa seisoi Juhani latopihalla keskellä tulta ja sadetta,
kiroillen kauheasti. Siinä, korkeuden pauhatessa, hän seisoi ja kiroili,
paukutteli oikeaa nyrkkiänsä vasten vasemman kätensä kämmentä.
Vimmatusti hän sadatteli, kykisti vaaksan alas, aina koska sana
»perkele» tärähti hänen kirisevästä hammastarhastansa ulos. Katsahtaen
ylös, huusi hän kertoen kiljuvalla äänellä: »mitä on taivaan
sontaratasten tekemistä minun heinäniitullani?» Toruen häntä, lausui
silloin ladosta hänen vaimonsa Venla: »mitä hirveitä haastelet, sinä
syntisäkki?» Mutta tuosta ei mies juuri huolinut, vaan huusi vielä
huikeammalla äänellä kohden synkeitä, mustia pilviä: »kysynpä lujasti:
vastako taivas sontaa ajaa, koska minä jo heinää teen?» Silloinpa eukot
ja tytöt ladossa, kuultuansa miehen hurjaa puhetta, rukoilivat hartaasti
Jumalaa hänen puolestansa, kädet kiinteästi ristissä. Niin he rukoilivat
ja salaman leimahtaissa kuului heidän suustansa siunaus, huokaava ja
raskas, ja syvään notkistuivat heidän polvensa. Mutta lapset, vienot,
liepeäsilmiset, kätkivät itkien kasvonsa, mikä äitinsä poveen, mikä
hänen hameensa liepeisiin, itkien ja huoaten. Sillä luulipa moni
pienoinen, että tuomion hetki oli tullut, koska tulessa uiskentelivat
maa ja taivas, koska leimahteli, sälähteli, ja koska kauas kiiriskeli
kamoittava jyrinä, koska satoi ankarasti ja metsä murheisesti kohisi.
Juhani, huomattuansa eukkojen toimen, koroitti vaan aina kirouksensa
mahdin, mutta koroittivatpa naisetkin rukouksensa äänen.
Oli myös ladossa Seunalan nuori ja hoikka tytär, kainosti katsahteleva
Anna, jonka silmät loistivat kuin kaksi tähteä kelmeän, kimaltavan otsan
alla. Usein, niin kerrotaan, oli tämä neitonen nähnyt kummallisia
näköjä, joiden vallitessa hänen henkensä käyskeli sekä autuitten
kirkkaissa tienoissa että tuomittuin pimeässä alhossa, ja sieltäpä
ihmeitä hän kertoili. Usein oli hän myös ennustellut ihmislapsille
tuhoja kovia: sotia, nälkävuosia, ruttotauteja ja viimein maailmanlopun.
Hänpä, aina vakaa, äänetön ja lempeä impi, nyt äkisti, Juhanin
sadatellessa niitetyllä nurmella, loiskasi ladosta ulos, lankesi
polvillensa maahan ja, huolimatta valelevasta sateesta ja leimausten
risteilevästä palosta, rukoili huutavalla, melkein kiljuvalla äänellä.
Hän rukoili Jumalata armahtamaan tuota onnetonta, sokeaa miestä eikä
iskemään häneen pyhän vihansa liekehtivää vasamaa. Niin hän rukoili,
katsahdellen ylös korkeuteen, ja ihmeellinen tuli säteili hänen
silmistänsä ja hänen otsallansa väikkyi taivaallinen valo. Mutta katso:
Juhani vaikeni, hän vaikeni, vaikka mulauttelikin silmiänsä vihaisesti
viistoon neitosta kohden. Mutta viimein, koska tytön askare hänen
mielestänsä kävi liian pitkäksi, tarttui hän rukoilijan käsivarteen ja
talutti hänen takaisin latoon, lausuen: »mene sisään, rääsy, mene sisään
ja älä siinä turhaan kastele itseäsi, sillä en tarvitse yhtään
puolestani rukoilijata». Sisään astui neitonen, mutta kaatui kohta
heiniin alas, antain lakkaamatta kaikua rukouksensa huutavan äänen; ja
kuumia kyyneleitä vuodattivat naiset hänen vieressänsä. Mutta
ulkopuolella, nojautuen vasten seinää, seisoi Juhani ja hänen
kasvoillansa näkyi niinkuin katumusta, mutta viha puuskutteli kuitenkin
hänen rinnassansa vielä.
Pian sade ja ukkonen siirtyi; ja seuraavana päivänä korjattiin Vehkalan
niittu, korjattiin tulisessa poudassa. Mutta itse talon isäntää ei nähty
siellä. Missä viipyi hän?--Seunalan tyttären ääni oli kaikunut hänen
korvissansa ja ei suonut hänen sielullensa rauhaa. Sentähden oli hän
aamulla varhain lähtenyt pappilaan synkeällä mielellä ja katuen
tunnustanut provastille syntinsä, kiroilemisensa Jumalaa ja taivasta
vastaan. Tästäpä provasti tosin ensin häntä vakaasti nuhteli, mutta
lausui myös pian hänelle lohdutuksen sanoja, ja rauhallisella mielellä
palasi Juhani kotiansa taas. Mutta tuostapa kohtauksesta, Vehkalan
kolkolla niitulla, huomattiin aina jotain muutosta Juhanin luonnossa ja
käytöksessä. Ilmausipa hänen päähänsä ympyrjäinen patalakki, hänen
takkinsa kaulus kohosi pystyyn, sen liepeet katkaistiin ja jäljelle
jätettiin ainoastaan lyhykäiset »körtit», niinkuin on heränneitten
miesten vaatteenparsi yhdessä ja toisessa tienoossa Suomenmaassa.
Käyskeli hän puettuna näin ja käyskeli kirkossa useammin kuin ennen.
Peloittavan totisena istui hän aina määrätyllä sijallansa temppelissä
totisen Härkämäen isännän rinnalla, tuolloin, tällöin karautellen
kurkkuansa niinkuin oli myös kumppaninsa tapa. Ja harvenivat myös
tästälähin raju-ilmat sekä Jukolan tuvassa että vainioilla, ja viimein
melkein ihan tyyneesti kului veli Juhanin elonpäivä kohden rauhallista
iltaa.
Naimatonna miehenä eli Simeoni Juhanin huoneessa, nauttien talon ruokaa
ja juomaa, tehden väsymättä talon työtä varhain aamusta iltaan myöhään.
Säästäväinen, kitsas oli hänen luontonsa, ja kitsaammaksi kävi se vuosi
vuodelta aina. Saidan huomiolla seurasi hänen silmänsä talon vaiheita
sekä miesten että naisten toiminnoissa. Hänenpä suustansa kaikui kerran
lause, joka vieläkin eleskelee naurettavana kansan huulilla Jukolan ja
Toukolan tienoilla. Eräänä päivänä, koska hän havutukin ääressä veisteli
pienellä veistinkirveellänsä leipälapiota Venlalle ja väki atrioitsi,
harjallinen pöytyri sianmurennusta edessään, muistutti hän kaikkia
yhteisesti: »kun panee hyvin pikkuisen sianmurennusta leivän päälle,
niin se särvittää niin». Lausui hän niin, ja tuostapa pyrskähtivät
nauruun sekä miehet että naiset, ja Juhani itse, myös naurettuaan
hieman, katsoi parhaaksi vähän nuhdella veljeänsä liiasta ahneudesta.
Mutta lausuipa tuohon Simeoni taasen: »kohtuullisuuteenhan minä teitä
kehoitan, varoitan teitä jumaloitsemasta vatsaanne, joka on synti,
kuolemansynti.--Ja kuka on luonnottoman kitsas? En minä, mutta sehän
oli tuo Kuninkalan Kalle, joka keuhkotaudissansa, koska huomasi kuoleman
varmaan lähestyvän, läksi polttamaan viinaa omiksi maahanpaniaisiksensa.
Sillä tiesihän poika itsensä parhaaksi polttajaksi Toukolan kylässä:
menetti viljaa vallan vähän, mutta saipa aina kosolta helmeilevää
viinaa. Niinpä nytkin. Kylmässä saunanporstuvassa istui kurja kääkkä
viinapannun ääressä, yskien ja köhien, nenä terävänä kuin naskali ja
silmät kuin kaksi lasipalloa päässä. Siellä hän istui, ja viinaa
kannettiin sisään koko kattilan täydet. Mutta viimein kömppeili hän
sieltä itsekkin, kömppeili, kömppeili rapuista ylös porstuvaan,
porstuvasta tupaan, kiikahti koreasti alas vuoteellensa, ja
niinpä muutaman tunnin päästä makasi kylmänä poika. Sehän, hyvät
ihmiset, oli kitsausta, kitsausta, joka ei hellinnyt miehestä vielä
haudan partaallakaan, ja sitäpä taidan kutsua luonnottomaksi
säästeliäisyydeksi».--Niin hän itseänsä puolusteli, omistamatta
koskaan saidan nimeä.
Mutta ainapa hän pysyi niin emäntänsä kuin isäntänsä suosiossa; sillä
olipa hän uskollinen, luotettava vartija talossa. Surutonna taisivat he
viipyä kodostansa poissa, kun vaan tiesivät että kaikki oli Simeonin
huomassa.
Kerran, iltahämärässä eräänä joulujuhlana, läksi Juhani emäntänsä ja
kahden nuorimman lapsensa kanssa kestäilemään Impivaaran kylään sekä
Tuomaan että Laurin luokse, ja huoneen haltijaksi jätettiin Simeoni
taas. Keli oli hyvä ja kestivierasten matka joutui mieluisasti halki
metsien, kirkkaan taivaan alla. Istui Juhanin polvilla pieni
»Tiitiäinen», vakavana ja lihavana, mutta Venlan tukevalla povella,
hienon villahuivin verhossa lepäsi nuorin lapsi, tyttönen raitis ja
kiltti, nauttien äitinsä nisää lämpymän peitteen alla, koska helisten
pitkin lumisia ahoja liukui reki, siirtyi Jukolasta kohden Impivaaran
vainioita.--Mutta ilta tuli, ja riensivät Jukolan piiat ja rengit
leikkeihin Toukolaan, ja yksin vallitsi nyt Simeoni. Kahden täytyi
silloin oljennella hänen valtansa alla: talon molempain vanhimpain
tyttärien, joista toinen oli yhdeksän, toinen seitsemän vuotias lapsi.
Heitäpä ei päästetty kestiin isän ja äitin kanssa, eikä päästänyt heitä
setänsäkään leikkeihin muiden kanssa, josta he vihastuivat aivan
ankarasti. Mutta Simeoni ei siitä huolinut, vaan päätti nyt käytellä
valtaansa ihan mieltänsä myöden.
Oli jo sakea pimeys, mutta tulisijalle ei kohonnutkaan leimuavaa
iltavalkiaa kuin ennen ehtoosilla. Tuostapa rupesivat lapset
tuskittelemaan ja tillastelivat kiivaasti valoa ja valkeutta sedältänsä.
Mutta hän ei pitänyt lukua heidän tiuskeista vaatimuksistansa, vaan
rauhassa makasi hän tapansa mukaan tulitakan kivellä, jonka reunalta
hänen karhea tukkansa riippui alas. Siinä hän makasi, haastellen
tytöillensä järjen kieltä. »Kylläpä sitten käskis, jos tässä vaan
lakkaamatta muuria haudottaisi. Hei, hei! eihän ollakkaan, luulen minä,
Vantaan rautapruukissa tuolla. Te hälläkät, tietäkäät että puu on
kallista kalua; ja sanokaapas mitä sitten poltetaan, koska metsä loppuu.
Variksen-varpujako? Niin, niin tässä kyllä on käypä, ellei kukin ajoissa
eteensä katso. Sillä vähempikin täällä piisaa tälle syntiselle
ruumishaaskalle, piisaa mar' joutilaille lapsivekamillekin. Menkäät
vällyjen alle, siellä on lämmintä kylliksi. Vai niin! Kyllä sitten
käskis». Niin hän haasteli; mutta lapset, vikkelät tyttö-veijarit, jotka
eivät juuri koskaan olleet tottuneet vääjäämään isänsä veljeä, torelivat
vastaan, väittelivät vallan tuimasti, priiskahtelivat ja näyttivätpä
hänelle tuolloin, tällöin vielä hammastensa valkoisen rivin, pilkaten ja
ängytellen kiukuissansa. Mutta koska ei apua tuosta tullut, uskalsivatpa
he lopulta iskeä kyntensä äijän kurjaan tukkaan, joka riippui tulitakan
reunalla. Tukkaan he iskivät ja vanuttivat sitä aika lailla, ennen kuin
ehti miesparka kiveltä ylös. Ylös hoksahti hän viimein, sieppasi nokisen
haarun nurkasta kouraansa, jolla hän, peloittaen pieniä peijakkaita,
kolisteli permantoon, kolisteli, uhaten lakaista jalat heidän altansa
pois. Silloinpa vilkkasivat veitikat tuvasta ulos, ja mäikkyi Jukolan
visainen ovi pienten pakolaisten juostessa.
Mutta hetken mentyä, rohkenivat he astua sisään jälleen, vaatien
ehtoollista tuikealla äänellä. Kauan antoi Simeoni heidän ärjyä ja
tuiskahdella, nousipa kuitenkin lopulta ylös, otti orsilta päreen,
halkaisi sen keskeltä ja viritti palamaan tuon kaitaisen pirstaleen.
Tämän valossa ammensi hän padasta kryynivelliä tytöille, mutta ei juuri
runsaasti, ainoastaan kaksi, kolme kauhallista. Siitä kantoi hän
pöytyrin laukkutuolille, käskien lapset syömään, mutta padan peitti hän
taikina-sammion kannella ja asetti sen painoksi vielä raskaan havutukin
nurkasta. Tähän annokseenpa eivät tyytyneetkään lapset, he vaativat
enemmin, tahtoivat ainakin leipää lisäksi; ja heleätä itkua lasketti
pieni Venla, nokkela tyttö. Puri silloin Simeoni leivän syrjästä pienen,
tuskin miehen peukalon suuruisen palan ja tarjosi sen tytölle. Mutta
tämä, nähtyään sen pienoisuuden, ei siitä huolinut, vaan tuiskaisi
vihaisesti kädellänsä, ja kauas perillen singahti leivänpalanen Simeonin
kourasta. Siitäpä mieskin nyt kiivastui, nipisti huulensa yhteen ja
niristi kahdella sormella tyttöä hieman niskatukasta, lausuen: »sinä
lunttu! pilkkaatko kallista Jumalan lahjaa? Vai niin! Kylläpä sitten
käskis».
Silloin tyttö itkemään yhä ankarammin, mutta tuosta ei ainakaan Simeoni
huolinut, vaan rupesi viimein laittelemaan iltavalkiata pesään.
Muutamasta viheliäisestä kekäleestä rakensi hän kurjan pystyvalkian,
lausuen torelevalla äänellä: »suus kiinni vaan, muutoin otan risun
tuolta nurkasta ja löylytän sinua oikein kelpo lailla. Kas kun peijakas
viskasi kourastani Herran lahjan nurkkaan. No, noh! Oleppas nyt perin
ilman leipää ja lippele velliä kiltisti makoos, niinkuin, katsos, tekee
vanhempi sisareskin tuossa. Ja kylläpä se lasten illalliseksi piisaakin.
Eihän ole meidän talossa vara mässätä ja elää rikkaanmiehen tavalla.
Suus kiinni vaan, sinä knääkkä. Kyllä, kyllä vaankin sitten käskis».
Niin hän haasteli, istuen kivellä ja kyyätellen kehnosti palavata
kekälepystyänsä; ei huomannut kuinka pikku hälläkkä tyttönen, lusikka
kourassa, hänelle vihaisesti irvisteli ja hänen puhettansa myöten pientä
leukaansa keikutteli.
Kuitenkaan ei auttanut tässä tyttöjen itku, ei kiivaat sanat, vaan
täytyipä heidän tyytyä setänsä annokseen. Ja viimein saattoi voimallinen
uni pienoiset vuoteelle, ja he nukkuivat pian sikeästi pehmeän,
lammasnahkaisen kaattuvan alle.--Mutta Simeonin valkia saattoi tupaan
kylmää, ei lämmintä; eikä vartonutkaan hän kekälten palamista loppuun
asti. Aatellen: kelpaahan kallista puuta huomiseksikin säästää, rupesi
hän sammuttelemaan hämyistä, mieltä synkistävää iltavalkiatansa,
mäiskäytti peltin lujasti kiinni, huolimatta karvaasta tikurasta, joka
totosta suitsuili tupaan. Viritti hän taasen pärepirstaleensa palamaan
ja söi ehtoollisensa: pienen, homeisen leivänpalan ja tammisesta kupista
seitsemän kuivettunutta silakanpäätä. Hartaasti ja palavasti seurasivat
koirien silmät hänen atrioitsemistansa, hänen kätensä liikuntoa kupista
suuhun ja suusta kuppiin, mutta eipä riittänyt heille murenaakaan
Simeonin pivosta. Mutta hän, atrioittuansa, läiskäytti kätensä ristiin,
lankesi kiven juurelle polvillensa ja, vuodattaen palavia kyyneleitä,
kiitti Herra Taavetin poikaa, joka aina ja sulasta armosta oli häntä
ravinnut, syntisäkkiä. Tästä noustuaan, aukaisi hän oven ja rupesi
könistelemään koiria yöksi ulos, »vartioitsemaan taloa varkailta». Niin
hän lausui, vaikkei miesmuistoon ollutkaan tietty varkaitten eljistä
Jukolan talossa. Mutta ulkona puhalteli talven tuiskuava tuuli, josta
syystä koirat eivät juuri mielineetkään jättää tuvan kahisevia olkia; ja
tästäpä nousi meteli, joka kuitenkin päättyi koirien pahaksi.
Vingahdellen ja hännät lyyhyssä, pakenivat he viimein ulos Simeonin
nokisen aseen, koivuisen haarun alta.
Tehtyänsä tämän, telki hän tarkasti porstuvan tuimat ovet, irvistävissä
hampaissa loimoittava päre. Astui hän taasen tupaan, kohotti loimonsa
vasemmalle, katsahtaen tyttöihin, jotka makeasti uneksuivat vuoteellansa
pehmeän peiton alla, uneksuivat, poski vasten poskea, verevinä kuin
kaksi nuorta kesäyön ruusua. Heihin nyt katsahti mies, katsahti
myhäillen ja asettain kaattuvan villaista reunaa lähemmäs vasten pienen
Venlan kaulaa; ja koska siirtyi hän taasen kohden tulitakan kiveä,
lausui hän hupsuttavalla äänellä: »hätäpäs oli teidän ma'atessanne, kun
makonne on velliä täynnä». Niin hän sanoi, ja päättyi myös itse
kallistumaan vihdoin yölliseen lepoon. Mutta lankesi hän kerran vielä
polvillensa, iski nokiset kyntensä lujasti ristiin ja, vuodattaen
palavia kyyneleitä, kiitti Herraa, Taavetin poikaa kaikesta nautitusta
hyvyydestä ja rukoili hänen varjelevaa kättänsä tämän huoneen suojaksi
tulevana yönä. Hän rukoili itsensä puolesta, noiden pienten puolesta
tuolla vuoteella ja vieläpä kaikkein ihmisten puolesta maan piirin
päällä. Siitä kallistui hän lepoon rakkaalle kivellensä, nukkui viimein,
ja lämmin hiilistö hautoi herttaisesti hänen jalkainsa anturoita.
Mutta kylmä oli tupa, kylmä ja kolkko renkien ja piikojen ma'ata, koska
he puolen-yön aikana palasivat leikeistä Toukolassa, ja siitäpä
seuraavana aamuna kyräilivät he vihaisesti Simeonille. Ja koska nyt
palasivat kestiretkeltänsä talon isäntä ja emäntä, niin kantelivat hänen
päällensä kiivaasti, niin piiat kuin lapset. Mutta Simeoni ei tuosta
ollut juuri millänsä, veistellen havutukin äärellä, haasteli hän vaan
joutilaalla äänellä: »ei piisaa meidän talossa herrastella; kyllähän sen
tiedätte. Ei vaankaan meidän talossa herrastella piisaa».
Niinpä eleskeli Simeoni entisessä kodossansa, vanhassa Jukolassa,
työskennellen ahkerasti ja käyden aina vahtia, pitäin tarkalla silmällä
huoneen hallitusta sekä sisällä että ulkona vainiolla. Mutta olipa
kuitenkin hetkiä, joina mikään maailmassa ei häntä huolettanut.
Tapahtuipa joskus, että hän täydessä humalassa tuli kylästä, tuli
iloisena miehenä, rähisi kovin ja pasteeraili edestakaisin permannolla