Seitsemän veljestä - 16

kaupungeita ja ihmeellisiä rakennuksia kaukaisuudessa allamme.
Rohkeninpa nyhkäistä saatanaa kylkeen, kysyen häneltä: mikä on tuo, joka
näkyy tuolla allamme syvyydessä? Tiuskaisten ja katsahtaen karmeasti
puoleeni vastasi hän: »sakramenttu, poika! mitä on minun tekemistä sinun
kanssas? Mutta siellähän on maailma, josta läksimme. Katsele ja
tutkistele». Niin hän sanoi, ja minä nyt, huoaten, rupesin visusti
katselemaan ja tutkistelemaan; ja näinpä kaiken maailman piirin, näin
Enklannin valtakunnan, Turkinmaan, Pariisin kaupungin ja Amerikan
valtakunnan. Sitten näin minä Isonturkin nousevan ja kauheasti
hävittävän kaikki; ja hänen jäljessään asteli se suuri sarvipää Mammona,
ajellen ihmissukua maan-äärestä maan-ääreen kuin susi lammaslaumaa. Niin
hän ajeli ja kaahasi, ja kuristi lopulta koko maailman ja Amerikan
valtakunnan. Tämän näin ja kysyin taasen saatanalta, nyhkäisten häntä
kylkeen: onko siis nyt hävitetty maailma, josta minä olin kotoisin?
Tuikeasti vastasi hän: »sakramenttu, poika! mitä on minun tekemistä
sinun kanssas? Mutta onhan tämä ennustus pian tapahtuvasta asiasta.
Katsele ja tutkistele». Ja, huoaten syvään, minä katselin ja
tutkistelin. Mutta uskalsinpa kysyä kerran vielä: koska on tämä
tapahtuva? Pahasti rämähtäen vastasi hän taasen: »se tapahtuu juuri
niin pian kuin nämät kaksi nahkaista torvea ilmestyy meille läpi seinän,
juuri tähän etehemme». Ja nyt vihelsi hän kerran ja pitkään. Mutta ah
jos kertoa voisin!
JUHANI. Se tee, jos suinkin jaksat. Voi mitä ihmeitä ja kummia olet
nähnyt! Tämä jotain ennustaa, ja kaiketi on tuhomme, Jumalan rangaistus
tulossa päällemme, ellei juuri maailman loppu. Onkos tämä laitaa:
käyskellä perkeleen kanssa kuussa?
SIMEONI. Ja nahkatornissa!
JUHANI. Nahkatornissa. Onkos tämä laitaa?
TIMO. Saapasnahka-tornissa!
JUHANI. Niin, saapasnahka-tornissa. Ah! Mutta kerro meille kaikki; sillä
vaikka tunnenkin väristyksiä seljässäni, taitaa kuitenkin tämä
louhiminen tehdä hyvääkin syntiselle sydämelleni, joka on niin paatunut,
niin jäykkä, että sattuu siihen tuskin muu kuin helvetin halkonuija tai
taivaan tulivasara. Anna jyristä ja sataa, veljeni, anna sataa vaikka
korppejooneja; sitähän me tarvitsemme. Niin, mitä tapahtui sitten?
SIMEONI. Siis kuulkaat, kuulkaat! Kimeästi saatana vihelsi, ja tulipas,
niinkuin hän oli sanonut, kaksi nahkapiippua, kaksi hirmuista torvea
touvaten läpi seinän. Rupesivat ne kauheasti huutamaan ja kiljumaan,
kuin villityt jalopeurat, rupesivat ammentamaan kidoistansa savua, piin
haisua ja tulikiven kaasua. Ja pian me kovin yskimään, niin saatana kuin
minäkin, yskimään, köhisemaan ja pitelemään korvistamme, koska ne kaksi
peloittavaa pämppää möräsi. Ja yhä tuikkeni ääni, ja torni vapisi,
ankara saapasnahka-torni vapisi ja kukistui viimein ryskeellä ja
jytinällä, ja me tuossa seurasimme sen kaatuessa, kätkettyinä
nahkaviilujen rykelmään. Mihin saatana joutui, sitä en tiedä, mutta
ylisniskoin kuukuilin minä aina alaspäin, alas kalliolta, alas kuun
viimeiseltä reunalta, ja rupesin nyt putoomaan maata kohden parin
kyynärän leveällä nahan kappaleella. Mutta nahka, kuusta kotoisin ollen,
kuuhun veti, minä taasen, maasta kotoisin, kohden maata vedin; niin
sanottiin; ja koska ruumiini paino voitti nahkaviilun kohotuksen, niin
kuljinpa alaspäin, vaikka vitkalleen, ikäänkuin purjehtien vanhan
variksen seljässä. Onnekseni kaikki; sillä ilman tätä nahkapaattiani,
ilmalaivaani, olisinpa pudonnut kuin rapasäkki mäskiksi maahan, koska en
levännytkään enään saatanan siipien nojalla. Mutta hiljaa, hiljaa nyt
seilailin kohden rakasta maakotoani taas, ja laskeuduin viimein erään
kuusen juurelle lähelle paikkaa, josta olin lähtenyt saatanan kanssa
matkaan. Vielä pitelin kourissani nahkalevyä, johon nyt huomasin
kirjoitetuksi punaisilla kirjaimilla seuraavalla tavalla: »Jukolan
veljeksille tämä, ja terveisiä täysin kourin! Mutta koska ylhäällä
pilven juurella on näkyvä tulinen merkki, tai niinkuin hehkuva
kotkanhäntä, niin katso: loppu on läsnä hamaan siihen päivään saakka
koska tämä tapahtuva on. Annettu saapasnahka-tornista melkein viimeisenä
päivänä ja luultavasti vuotena totisesti ihan viimeisenä». Niin seisoi
luettavana nahkataulussa, jonka nyt hellitin kädestäni, ja taasen rupesi
hän sinkoilemaan ylös kuuhun.--Siinä matkani synkeä ja totinen tosi.
JUHANI. Ihmeellistä, merkillistä ja hirmuista yht'aikaa.
TIMO. Mutta oletpa kuitenkin oppinut lukemaan näillä harharetkilläs.
SIMEONI. Älä luule. Olenpa yhtä typerä kuin ennenkin.
TIMO. Ehkä taidat konstin ja koukun. Koetappas; tässä on aapiskirjani.
SIMEONI. Niin, mitä vielä. Onpa niinkuin katselisin ryssän tai hebrean
kieltä. Silloin hengen vaikutuksesta tiesin paljon, joka nyt on edessäni
pimeää, ja olenpa jälleen sama ihmisraukka, sama syntinen, suuri
syntinen. Ja pääni käy pyörään, sillä se päivä on tullut! Pääni käy
pyörään, sillä silmäni ovat nähneet itse Lusifeeruksen. Ai, ai, kuinka
karvainen se oli!
JUHANI. Voi meitä poika-parkoja, voi!
SIMEONI. Tuhannen kertaa voi! Pääni pyörii, pyörii! Minä olen nähnyt
Lusifeeruksen. Se pyörii!
JUHANI. Rukoile Jumalaa, veljeni, rukoile Jumalaa!
SIMEONI. Rukoillaan kaikki yhdessä.--Minä olen nähnyt Lusifeeruksen
karvaisen voiman!--Rukoillaan kaikki!
TIMO. NO, jos niin tarvitaan. Miksi emme rukoilisi?
JUHANI. Surkeatahan tämä on, ah, voi!
TIMO. Älä itke, Juhani.
JUHANI. Itkisinpä verta jos taitaisin; sillä olemmehan eläneet kuin
Koirankuonolaiset, juoneet viinaa kuin Mahometit ja Turkkilaiset. Mutta
nyt siitä tulkoon luku laulun perästä, elämä toisenmoinen, muutoin
lankee pian päällemme taivaan hirmuinen viha kuin raskas Tunturinvuori,
ja painaa meidät helvettiin alas. Jaa, jaa, poikia on varoitettu
ennustuksilla ja ihmeillä, ja vartokaamme pahinta peeveliä, ellemme
ajoissa ota merkeistä vaaria.
LAURI. Pahinta kyllä meidän vartoa tulee; sillä onpa minullakin jotain
kerrottavaa. Kuulkaat! Koska, teidän heittäissänne kiekkoa aholla,
käyskelin metsässä, haeskelin kalupuita talon tarpeeksi, näin minä
ihmeellistä unta, ma'atessani tuolla kankaalla. Katselinpa niinkuin
korkean hongan latvasta kuinka hurjasti löitte kurraa täällä aholla
pitkin tuoreita härjänvuotia. Ja arvatkaas kenen kanssa. Veikkoset,
oman, kiivaan provastimme kanssa läimäyttelitte. Mutta kuinkas kävi?
Huomasi viimein provasti, ettei kiekko ollutkaan tavallinen kiekko, vaan
punakantinen aapiskirja. Siitä suuttui hän hirveästi ja, heiluttaen
miekallansa, huusi korkealla äänellä: »iijaa, iijaa!» ja kohta lähestyi
peloittava hirmumyrsky, joka teidät viskasi ruumenina ylös ilmaan
tuulien haltuun. Niin uneksuin, ja jotakin merkitsee tämä uni.
JUHANI. Merkitsee totisesti, ennustaa meille tässä jotain helvetin
polskaa; sitä ei tarvitse epäillä. Kahdelta haaralta on meitä
varoitettu, ja ellemme nyt ota vaaria, niin tulta, pikiä ja pieniä kiviä
vielä sataa päällemme, kuin tapahtui ennen Sodoman ja Gomorran
kaupungeille.
AAPO. Olkaamme kuitenkin liioin kauhistumatta.
TUOMAS. En vissiin päätä kuinka on, mutta kaikki mitä Simeoni on nähnyt,
on kenties kotoisin pohmeloisen aivosta vaan.
JUHANI. Mitäs puhut, mies? Teetkö tyhjäksi taivaan tärkeää tointa?
TIMO. Älä haastele vastoin Jumalan töitä ja ihmeitä.
SIMEONI. Ah! kuussa olen käynyt ja nähnyt Lusifeeruksen, josta sieluni
on nyt peloissansa kovin. Voi minua, ja voi meitä kaikkia!
TUOMAS. Surkeus suuri! Mutta ota vielä yksi ryyppy ja mene sitten
ma'ata.
SIMEONI. Niin, mitähän tuo tekis?
TIMO. Ei ole viinaa enään.
TUOMAS. Se on ero asiassa.
SIMEONI. Kiitos Herran, että loppui se kerran, se viinamyrkky. Ja älköön
nyt enään tulko huulilleni pisaraakaan tätä juomaa, sen lupaan ja
vannon.
JUHANI. Kirottu olkoon tämä helvetinsahti!
TIMO. Vähän pahastipa teimme, kun rupesimme keittelemään tätä
juoma-ainetta.
AAPO. Kenen tahdosta tapahtui tämä? Vastatkaat minua, Juhani ja Timo.
JUHANI. Onpa viina sinullekin maistanut, veljeni, on tosin. Ja toiseksi,
niin tehty on tehty, eikä saata sitä enään takaisin ruikutus ja marina.
Niin, niin, mikä on mennyt, se on suden suussa; mutta olkoon tästälähin
toinen laki.--Nyt ojalle! ja kirvespohjallani nuijin tuhanteen myttyyn
tuon pahalaisen vaskihärjän, tuon kirotun viinapannun, ja kölsän hajotan
kuin harakan-pesän.
SIMEONI. Tee se, veljeni, ja taivas riemuitsee.
JUHANI. Minä teen sen.
AAPO. Miksi hävittäisimme kaluja ja kappaleita, joita taidamme
kunniallisesti myydä?
JUHANI. Mutta katsos tätä paikkaa: mies, jolle myisin pannuni, mitä
rakentelis hän sillä, minkälaista terveyden vettä? Samaa sorttia, samaa
sorttia, samaa helvetin asian-ajajaa, joka on jo syösnyt meidät itse
aina kadotuksen partaalle, ja samaan kurjuuteen saattaisin myös monen
muun tämän pannuni kautta. Mutta siitä synnistä tahdon olla kaukana,
tullessani viimein Herran tuomiolle.--Niin, nyt pannu myttyyn ja kölsä
nurin!
AAPO. Myykäämme se kruunulle, joka mynttää siitä rahoja.
JUHANI. Kyllä siitä klopoja heltii vaikka sen myttyynkin mynttään. Tässä
on kirveeni; ota kirvees sinä myös, Timo, ja käy kanssani sudentarhaan.
Mutta huomenna, koska on sunnuntai, lähdemme kirkkoon. Kirkkoon
lähdemme, konttien rukoilemaan tuon kurjan, ainoan ja kuolemattoman
sielumme edestä, joka on jo kyllä tarpeellista. Kirkkoon joka mies,
muutoin meitä saatana leivoittaa.--Sudentarhaan, Timo!
Alas ojalle nyt astuivat Juhani ja Timo, runtoivat pian viinapannun ihan
muodottomaksi kappaleeksi ja hävittivät kölsän. Mutta yön lepäsivät he
syvimmässä unessa, heräsivät varhain seuraavana aamuna ja rupesivat
itsiänsä varustelemaan kirkkoon. Läksivät he matkaan: Aapolla kainalossa
heidän isänsä vanha virsikirja, Simeonilla »Huutava-ääni», mutta,
punakan-sinen aapiainen kourassa, astelivat Juhani ja Timo. Ja
kulkeissansa haastelivat he seuraavalla tavalla.
SIMEONI. Kas, jota lähemmäs Herran temppeliä astun, niin tyyntyypä
mieleni myrsky yhä enemmin ja enemmin ja sydämeni vilvoittuu. Ah!
hurskasten retkillähän käyskelee viisas mies, mutta synnin loassa täällä
rypee tyhmyys ja sokeus. Voi! koska taakseni katsahdan, niin hirveäksi
helvetiksi, jonka ympäri viinan siniset liekit kiertelee, kuvastuu
mieleeni tuo onneton kaupunkimatka.
TIMO. Sentähden älä, veljeni, tee enään koskaan niin. Minä rukoilen
sinua. Onkos tämä laitaa? Pinnata naamaansa kallista trahtööri-viinaa
yöt ja päivät, yöt ja päivät, ja juoda vielä makuvaria kuin suuret
herrat. No, noh, tämä älköön olko nuhde, vaan veljellinen varoitus.
SIMEONI. Minä pahoin tein, ja pahoin teimme kaikki, käydessämme viinan
keittoon ja naukkimiseen. Mutta nyt, päättäkäämme yhteisesti heittää
ainiaaksi tämä juoma, joka eläimeksi muuttaa ihmislapsen.
JUHANI. Vallan siaksi, vieläpä alhaisemmaksikin röhkielevää harjasniskaa
saattaa se aina miehensä lopulta. Sentähden tässä nyt puristamme viinan
kanssa lujasti jäähyväiskättä ja pyydämme hänen lähtemään meistä kuuksi
päiväksi Herran nimeen. Niin Aapo, nyt kerro meille tarina siasta
lammikossa, jonka kerran kuulimme sokea-enon suusta; kerro se meille
tässä käydessämme.
AAPO. Teen sen mielistikin. Oi! antakoon se meille aina tuikeamman
inhon tuota tuomittua metelivettä kohtaan.
Juttelipa Aapo heille seuraavan:
Oli sunnuntai-aamu; lokalammikossa kesä-auringon hohteessa röhöitteli
sika, katsellen kansaa, joka kulki hänen ohitsensa kirkkoon.
Kadehtivalla, kivistävällä sydämellä katseli se ihmisen jaloa, kaunista
muotoa, muistellen omaa harjastettua haamuansa. Vieläpä säteili muutaman
ohikäyvän otsalta niin ankara loiste, että sian katsanto siitä
hämmästyen ammahti takaisin; ja kovin se oli vihoissaan Jumalalle, joka
ei myös häntä ollut ihmiseksi luonut. Koska se viimein oli kylliksi
nupisnut ja närisnyt, oikaisi se koipensa, ummisti pienet kyynysilmänsä
ja nukkui. Mutta koska se hetken päästä heräsi, makasi sen vieressä
kumppani, eräs juomari, joka päissään oli kiirahtanut lammikkoon alas,
ja oli nyt tukahtumaisillansa lokaan. Sika huomasi hänen vaaransa,
armahti häntä ja, iskien torahampaansa miehen kaulukseen, kiskoi hänen
ylös kuivalle maalle. Mutta tuon armotyön tehtyänsä, se katseli miestä
hetken, irvisti pahasti ja lausui: »sinä kurja mies, onhan muotos niin
ruma, etten kauemmin ilkene katsella». Niin sika lausui, läksi hänestä
röhkien pois ja rupesi tonkimaan maata.
JUHANI. Oivallinen tarina.--Mutta tuota kohden ilmaa on Jukolan talo, ja
hyvä että tiemme kulkee kaukaa sen ohi; sillä musertuispa sydämemme
nähdessämme entisen kodon. Hyvä myös, että jää meistä kauas Toukolan
kylä ja vihatoverimme siellä. Kas kun pelkään että, jos heitä
kohtaisimme ja he näyttäisivät meille pienenkin irvistyksen, minä kohta
karkaisin heidän kurkkuunsa kuin kissa. Enpä ole vielä unohtanut
löylytystä, jonka heiltä sain, enkä lupaustani hirveästä kostosta.
TUOMAS. Ei ole mennyt minunkaan muistostani kaksi asiaa.
SIMEONI. Meidän tulee anteeksi antaa ja unohtaa.
JUHANI. Olkoon menneeksi: jos nöyrtyvät ja tulevat minulta anteeksi
rukoilemaan, todistaen pahoin tehneensä, silloin kernaastikin unohdan
kaikki, likistänpä heidän kanssaan vielä käpälääkin, silmät kyyneleissä.
Mutta niinkauan kuin eivät mieli taipua tähän, vaan päinvastoin minua
hammastavat lakkaamatta, niin purenpa hammasta minäkin, puren että
kipenöitsee.
Näin haastellessaan keskenänsä, lähestyivät he Tammiston taloa. Siinä
seisoi pihalla paljon kansaa, miehiä ja naisia, ja kauas kuului eräs
ääni, joka räknäili: »ensimmäinen, toinen, kolmas kerta», ja kyseli:
»eikös kukaan enemmin lisää?» Oli se ryöstöhuuto-kauppa, jota itse
nimismies käytteli, istuen lähellä porrasta pienen pöydän ääressä ja
kirjoitellen kirjaansa ostajien nimet ja tavarojen hinnat; ja oli nyt
par'aikaa menemässä talon ammuva karja. Kovin kummastuen seisoivat
veljekset, arvellen miksi sunnuntaina tällaista tointa käytettiin. Mutta
olivatpa he erehtyneet lukiessaan viikkonsa päiviä Impivaaran
sydänmaassa humalan humussa, joka vauhdilla vie eteenpäin miehen ajan.
Maanantai ja puhdas arkio oli tämä päivä, jota veljekset olivat pitäneet
sunnuntaina ja jona olivat lähteneet astelemaan kirkkoon, kirjat
kourissa.
Katselivat he ympärillensä, nähdäkseen Kyöstiä, uskollista ystäväänsä.
Mutta hän ei ollut tässä, hän käyskeli kaukana pellolla, käyskeli
tuijotellen totisesti maahan ja mietiskellen itseksensä. Kysyipä viimein
Juhani muutamalta mieheltä, joka seisoi heitä lähinnä, kuinka yhteistä
huutokauppaa uskallettiin pitää sunnuntaina, Herran pyhänä sapattina.
Kulovalkeana silloin nauru ja tirskuna juoksi miehestä mieheen ympäri
kaiken kansan, ja nytpä arvasivat veljekset asian oikean laidan.
Ällistyneinä, äänettöminä ja punehtuen seisoivat he kauan, kuullellen
ihmisten naurua ja pilkkaa. Läheni heitä myös joukko Toukolan poikia,
kysyivät heiltä ivaten Impivaaran uudesta uskosta, sen kalenterista ja
miksi kutsuttiin heidän almanakassaan tämä viikon kahdeksas päivä. Tuota
kuultelivat veljekset, ja äkisti loimahti heidän vihansa tuimaan tuleen,
ja myrsky oli valloillansa. Kuin irtipäästetyt kahlekoirat karkasivat he
kiljunalla Toukolaisten päälle, ja peloittava tappelus nousi nyt
Tammisto pihalla.
Simeoni ei tuohon leikkiin mielinyt sekaantua, vaan oli hänen haltuunsa
heitetty kaikkein kirjat, joita hän lujasti hallitsi kourissansa ja
katseli tuskallisella muodolla, surkeasti levottomalla silmällä tuiman
taistelon vaiheita. Mutta nähtyänsä Aapon kovassa ahdistuksessa kolmen
rotevan Toukolaisen kourissa, nähtyänsä kipeällä sydämellä kuinka kurja
veljensä kelmeni ja kuinka hänen katsantonsa jo tuijoitteli tynsästi
kohden puitten latvoja, kun iskuja, säkenöitseviä iskuja sateli joka
haaralta, silloin asetti Simeoni kirjat kädestänsä kivelle siihen
lähelle, kiirehti auttamaan Aapoa ja katosi pian tappeluksen hurjiin
laineisin.
Toimitusmies ensin kyllä koetti estää tämän vihaisen tulvan paisumista,
mutta huomaittuaan ei tässä mitään voivansa matkaansaattaa, siirtyi hän
ajoissa syrjään ja katseli ihmeeksensä veljesten ääretöntä voimaa. Ja
voimaa niin väkivaltaista, sen käytännössä niin tuulispään tapaista
vauhtia eivät olleet veljekset ennen koskaan vielä osoittaneet. Kauan
ja salassa kytevä kostontunne sai vihdoin tuulta, ja kasvoi siitä
tulinen, kauhistava myrsky; ja verraton oli hälinä ja pauhu. Kalveina ja
vapisevina pakenivat naiset taistelopaikasta, mikä sylissään kantaen,
mikä taluttaen kädestä pientä, peljästynyttä lapsukaista. Virnapäisinä
talon naudat, niin uhkea sonni kuin vakavat lehmät, juoksivat tuonne,
tänne, ja ympäri kaikui huuto, möry ja poru, kun Jukolan veljekset
löivät ja kun Toukolaiset löivät heitä vastaan, Toukolaiset ja heidän
monta ystäväänsä. Juhani, purren hammasta ja vallan tuhankarvaisena
kasvoiltansa, huhtoi voimallisesti vihamiestensä joukkoon, huhtoi
oikealle, vasemmalle, ja leukansa longahteli vihan kiukusta. Mutta kuin
kallio, niin rynkäsi esiin harteva Tuomas, ja mihin raskas nyrkkinsä
iski, siihen kaatui aina mies, kaatui kaksikin yhdellä iskulla. Nähtiin
siinä tapahtuvan, että kun hän yhtä löi, tämä kaatui vauhdilla niin
tuimalla, jotta kaatuessaan toisenkin miehen kumosi, joka seisoi hänen
vieressänsä. Timo läimäytteli kuin uros hirsistössä läimäyttelee
kirveellänsä; ja kauas kuumoittivat hänen ruskeat, karheat, vihasta
hohtavat poskensa. Miehenvastusta ei puuttunut Eeroltakaan tässä
kahakassa. Muiden jalkoihin hän tosin kiirahteli usein, mutta ainapa hän
jälleen pian pinnisteli itsensä ylös miesröykkiön alta, ja iskuja
lenteli hänestä taasen kuin ampauksia ympäripyörivästä raketista.
Hurjimmin kaikista riehui Lauri; hän löi ja temmelsi kalveana kuin
murhan-enkeli, ja kaikki hänen edestänsä pakeni ja murtui. Kauhistuen
katselivat ihmiset tätä kamppausta. Kaikkialla näkyi kamoittavan
kalveita kasvoja, hirveästi huokuvia sieraimia, tuolla verisiä naamoja,
täällä multaisia kuonoja. Katso vihan synkeätä liekkiä heidän
silmissään, joka rynkää vaan kiukkunsa maalia kohden, huolimatta vaikka
sataisi vastaan tulta ja tulikiveä. Tämän kaiken he näkivät, ja kuulivat
parinan ja ähellyksen niin hirmuisen kuin susijoukon murhaavasti
tapellessa syys-yön pimeässä metsässä.
Niin oteltiin Tammiston pihalla, ja tuimemmaksi yhä vaan ottelo
kiihtyi. Makasi jo tuolla mies, makasi jo täälläkin, vuodattaen verta
hietaiselle tanterelle. Maata jo kasteli veljestenkin mustanpunainen
veri; sillä Toukolaiset jo iskeilivät puukoillansa; mutta puukkoja ei
nyt riippunutkaan veljesten vöillä, koska he olivat retkellä pyhään
temppeliin. Nyt, koska he huomasivat kuuman verensä juoksevan,
sieppasivat he teloja mäeltä aseiksensa, teloja, karankoja, tai mursivat
seipäitä lähimmistä aidoista ja karkasivat villittyinä päin; pian
kuitenkin kohtasivat he samankaltaisia aseita vihollistensakin puolelta;
ja rupesivat nyt seipäät ja kanget räiskynällä loiskeilemaan ympäri
miesten päitä. Ja näyttipä aina vielä epätietoiseksi ken tässä
voittaisi, ken taipuisi tappiolle. Veljekset, vaikka he jalostikin
taistelivat, taistelivat kuitenkin monilukuisen vihollisen kanssa; ja
ankarasti, vimmatusti lyötiin heitä vastaan.
Mutta lähestyi silloin tappelukenttää mies, joka heti saattoi vaa'an
painumaan Jukolaisten puolelle. Lähestyi pellolta, juosten, karaten ja
pahasti mölisten, Tammiston juureva Kyösti. Jykevä seiväs kourassa, hän
kirmasi esiin kauhistuksen harmaankalveana haamuna, tukka pyrstönä
pystyssä kuin peikon; ja iski hän kuin leimaus Toukolaisten selkään,
saattaen häiriön heidän joukkoonsa, mutta veljesten into kiihtyi.
Mölisten ja pyöritellen silmiänsä löi hän peloittavasti, löi kuin
mieletön, hullu mies; pieksivät taasen veljekset toiselta puolelta,
pieksivät kahdenkertaisesti ja hurjasti pakenivat viholliset viimein,
ne, joita ei vielä seiväs ollut maahan kaatanut.
Pois nyt riensivät veljeksetkin, läksivät juoksemaan kohden kotoansa,
huutain Kyöstiä seuraansa. Mutta Kyösti ei kuullut heidän käskyänsä,
vaan pihalla raivosi hän lakkaamatta, kirkkui, ärhenteli, ja kamoittava
oli hänen muotonsa. Mutta veljekset kiitivät jo kujan kuivalla,
savuavalla tiellä; ja koska he ehtivät pienelle sillalle peltojen
välissä, kuulivat he jäljessään Kyöstin äänen. He seisahtuivat, katsoen
taakseen, ja näkivät hurjan miehen, seiväs olalla, heitä lähestyvän
juosten, mölisten ja heilutellen kättänsä ilmassa; ja pian seisoi heidän
edessään hirmuinen Kyösti. Hän hikoili, puuskutti ja uhosta ja vimmasta
tuijottelivat ristiin hänen harreat silmänsä. Et ymmärtänyt hänen
sekamelskaista puhettansa, jossa usein kuului korkea ja kestävä huuto:
»älämölöö, ai älämölöö!» Veljekset rukoilivat häntä käymään heidän
kanssansa Impivaaraan eikä lähtemään takaisin tuonne susien kitaan,
mutta hän seisoi yhä vaan paikallansa, jupisten itsekseen ja
tuijoitellen. Äkistipä katsahti hän kiivaasti veljeksiin ja lausui:
»menkäät kotia nyt!» niin lausui hän ja kääntyi heistä pois. Ympäri
kääntyivät myös veljekset ja siirtyivät vastapäiseen suuntaan. Mutta
hetken päästä kaikui kerran vielä Kyöstin sakea ääni, ja veljekset,
katsoen taakseen, näkivät miehen seisovan kujalla, ravistellen kättänsä
ja päätänsä, ja kuulivat hänen taasen huutavan korkealla äänellä:
»menkää kotia nyt!» Siitä riensi hän pois samaa tietä, jota oli tullut,
ja pois metsäpirttiinsä riensivät myös veljekset, monella heistä päässä
korkea kuhmo ja käsivarressa vertatihuva haava. Katsoen kankeasti
eteensä astelivat he tuimalla vauhdilla, aatoksissaan kuoleman
jäädyttävä synkeys.--Niin loppui tappelus Tammiston kartanolla, josta
moni kannettiin pyörtyneenä pois, ja moni oli saanut haavan, joka
ainiaaksi hänen merkitsi.


YHDESTOISTA LUKU

On ilta samana päivänä, jona niin kiukkuisesti Tammistossa oteltiin.
Pirtissään istuvat veljekset, he ovat voidelleet ja sitoneet haavojansa
niinkuin parhaiten on käynyt. He istuvat, sydämissä pimeä, ijankaikkinen
yö, ja alas permantoon on teroitettu heidän katsantonsa, vimmaa täynnä.
He muistelevat mitä ovat tehneet, tietävät mikä rangaistus heitä uhkaa;
he mietiskelevät onnetonta, toivotonta tilaansa, ja peloittava on
äänettömyys huoneessa. Viimeinpä kuitenkin saattoi Simeoni matkaan
seuraavan kanssapuheen.
SIMEONI. Veljet, veljet! sanokaat yksi sana. Mitä on meidän tekeminen
päästäksemme kruunun kynsistä.
AAPO. Ah! ei ole meillä enään pelastuksen keinoa tästä ahdingosta, ei
tämän taivaan alla.
JUHANI. Kiikissä olemme, kukissa! Kaikki on mennyt, kaikki onni ja
toivo!
TUOMAS. Peijakas meidät perii, perii ilman armoa; siis ottakaamme,
silmät ummessa, vastaan mitä olemme ansainneet. Kruunun käskyläistä
häiritsimme keskellä tulista tointansa, ja tämä paikka on kova; miehiä
löimme kenties raajarikoiksi, joka paikka on vieläkin kovempi. Noh, ehkä
nykäisimme vielä joltain henki-kultaisenkin pois, ja sittenpä kaikki
hyvä; tallella olemme ja syömme kruunun surutonta leipää.
SIMEONI. Voi meitä poloisia poikia!
TIMO. Poloisia Jukolan poikia! Ja seitsemän kappaletta! Mitäs tehdään
nyt?
LAURI. Kyllä tiedän mitä teen.
JUHANI. Minä myös. Veitsi kurkkuun joka miehen!
TIMO. Älä helsingissä!
JUHANI. Puukkoni, kirkasteräinen puukkoni! Verta lasken että lainehtii!
AAPO. Juhani!
JUHANI. Juoskoon yhdeksi ainoaksi lammikoksi veri seitsemästä miehestä
ja uppoutkaamme sitten yhdessä punaiseen mereen, kuin upposi ennen koko
vanhantestamentin kansa! Missä on visapäinen puukkoni, kaiken, kaiken
sovintomies?
AAPO. Malta mieles!
JUHANI. Pois tieltä sinä ja pois tämä kirottu elämä! Puukko!
SIMEONI. Hillitkäämme häntä!
AAPO. Tänne, veljet!
JUHANI. Pois tieltä!
TUOMAS. Koreasti, poika!
JUHANI. Hellitä, Tuomas veljeni!
TUOMAS. Sinä istut koreasti!
JUHANI. Mitä maksaa nyt enään koreus, kun kaikki on mennyt? Mielitkö
ottaa koreasti vastaan neljäkymmentä paria tuoreita raippavitsoja?
TUOMAS. En mieli.
JUHANI. Mutta mitä?
TUOMAS. Menen hirteen, mutta sitten vasta.
JUHANI. Tehkäämme paikalla se, joka kerran on tehtävä.
TUOMAS. Tuumikaamme.
JUHANI. Hahaa! kaikki on turha.
TUOMAS. Ehk'ei juuri vielä!
JUHANI. Lain hansikat vartoo meitä.
SIMEONI. Suomesta pois, paimeniksi Inkerinmaalle!
TIMO. Tai portinvartijoiksi Pietarin kaupunkiin.
AAPO. Kovin vähäpätöiset keinot.
EERO. Merelle vesiä viiltämään kuin uhkea enomme ennen? Jos siirrymme
kerran Suomen rannalta, olemme kruunun kourista vapaat, ja koetamme
kohden Engelsmannia; hänenpä laivansa mastossa maksaa mies.
AAPO. Sitä neuvoa käskee vähän perustella.
TUOMAS. Olispa tuo ehkä jotain, mutta muistakaat: ennenkuin ehdimme
Suomen rantaan, niin onpa kaiketi kourissamme kruunun kihlakalut.
TIMO. Ohhoo! jos heltimmekin eheillä nahoilla Suomesta, niin koskapa
olisimme Enklannissa? Onpa sinne miljuunia ja tuhannen miljuuniakin
peninkulmia. Ohhoo!
AAPO. Mutta kuulkaas sananen: Ruvetkaamme suden omaksi kansaksi, niin
vähänpä tarvitsee meidän peljätä hänen hampaitansa. Sotaväkeen
marssikaamme värvinkiä ottamaan muutamaksi vuodeksi. Ah! tämä keino on
jyrkeä, mutta ehkä paras tässä kilakassa. Niin, lähtekäämme Heinolan
kuuluisaan ja hirveän suureen pataljooniin, joka Parolan nummella
kesäkaudet äkseeraa ja rikeeraa. Tätä pykälää voimme harkita, muistaen,
että kruunu pitää poikiensa puolta.
JUHANI. Minä pelkään, että, veli veikkoseni, keksit nyt oikean keinon.
Kasarmi on pelastanut läikistä monta hurjapäätä poikaa ennenkin.
Muistelkaamme esimerkiksi Karilan renkiä, jolle, suurikelmille, kerran
pisti päähän ropsia isäntäänsä vähän selkään, ja siitäpä olis käynyt
pojalle pahoin, mutta kas kun oli junkkarilla äkkipikaan niskassa harmaa
takki, ja tämähän pelasti miehensä.--Olkoon menneeksi! Kohden kasarmia
marssikaamme! Sotaan kuoli isämme setä, Kyrön sotaan, jossa
viissyltäinen hirsi veressä uiskenteli; sotaan kuoli myös oma setämme,
kaatui meren rannalle Pohjanmaalla; niin on tässä käynyt monen muun sekä
heimolaisen että naapurin, ja samoin taidamme kaatua mekin, kaatua
hurskaina sankareina. Kuolemassa on parempi, taivaassa on parempi olla
kuin täällä ihmispetojen keskellä. Täytyy itkeä. Niin, siellä on parempi
kuin täällä. Oojah! paljon parempi.
TUOMAS. Veljeni, näin saatat meidät kaikki pusertamaan kyyneleitä.
SIMEONI. Herra, katso puoleemme ja anna armos auringon paistaa!
Niin loppui heidän kanssapuheensa itkuun, yleiseen, hyrskyvään itkuun;
kuivana ei pysynyt yhdenkään veljen silmä.--Mutta ilta pimeni, yö tuli,
ja kaikki vaipuivat he lopulta itkusta syvään uneen.--Seuraavana päivänä
tuumiskelivat he vielä, aprikoitsivat hiessäpäin mikä keino heidät
parhaiten pelastaisi; ja tarkasti vartioitsi heidän silmänsä ulkona
pirtin ympärillä, huomatakseen jo matkanpäästä jos lähestyisi heitä
kruununvoimia. Niin he tähtäilivät ja tuumiskelivat; ja kasarmi, vaikka
kyllä kamoittava, näkyi heistä kuitenkin parhaaksi turvapaikaksi.
Sentähden päättivät he lähteä miehissä matkalle kohden Heinolaa ja ottaa
värvinkiä kuudeksi vuodeksi. Ja koska taasen toinen päivä nousi,
alkoivat he pitkän vaelluksensa likistyvällä sydämellä, synkeällä
mielellä. Astuivat he eteenpäin, muistelematta, että siinä hankkeessa
tarvittiin passit ja papinkirjat, astelivat he, tuohikontit seljässä,
ensin Jukolaan päin, aikeissa pyytää nahkapeitturia ottamaan haltuunsa
heidän elikkonsa ja pitämään vähän pirtistä huolta.
Tultuansa Viertolan tielle, kohtasivat he nimismiehen, joka, jahtivouti
takana, ajoi jyrittäen heitä vastaan. Veljekset tuosta hämmästyivät,
arvellen hänen retkensä koskevan heitä. Olivat he jo melkein juosta
metsään, mutta astuivat kuitenkin esiin, muistaen, ettei kaksi miestä
heitä milloinkaan kiinni saisi. Mutta väärin he arvelivatkin; perin
toisella virkatoimella ajeli nyt nimismies ympäri pitäjää. Ja olipa hän
oiva mies; uljas, ylevä ja iloinen aina. Jukolan veljeksistä ja heidän
elostansa metsissä hän alati oli suureksi huviksensa kuullut
kerrottavan; ja oli hän heidän suosijansa, puolustajansa, vaan ei
vihamiehensä. Mutta nyt, ehdittyään heidän kohdallensa, rupesi hän
haastelemaan hauskasti.
NIMISMIES. Päivää, päivää! Mihin marssivat pojat noin totisina?
Vastatkaat minua, katsomatta tuolla lailla puoleeni, juuri kuin
korpisudet. Mihin, kontit seljässä?
JUHANI. Edessämme on pitkä matka.